Hauskoja kirjoja

Otsikko on tietysti ironinen. Hauskuus kirjassa on vaikea laji. Alunperin halusin kirjoittaa oikeasti hauskoista kirjoista. Kun niitä ei ilmaantunut tuskaantuneesta hakemisesta huolimatta, otsikko muuttui ironiseksi. Mutta yllätys: lopulta se muuttuu ihan tavalliseksi otsikoksi, ilman ironiaa! Mikä ei tarkoita sitä, että kaikki hauskoina markkinoidut kirjat olisivat hauskoja. 

Kari Hotakaisen tunnemme hauskana. Sen lisäksi terävänä ajattelijana ja kynäilijänä. Käsitystäni ei muuta, vaikken Tarinaan ihastunut. Alussa julistetun julmankomean kaupungistumiskuvauksen jälkeen kirjailija vuodattaa katkeria kyyneleitä maaseudun puolesta. Ymmärrän, ymmärrän, mutta en ymmärrä - ei ole hauskaa irvailla yhteiskuntamuutoksesta, joka on jo tapahtunut ja totta. Vaikka ei ehkä aivan kirjassa kuvatulla tavalla. Alun jälkeen tuleva vain toistaa samaa vitsiä, joka ei oikeastaan ole vitsi. Syyt jäävät käsittelemättä, seurauksia liioitellaan eikä ratkaisuvaihtoehtoja esitetä. Romaanin sijasta näppärä novelli aiheesta olisi ajanut saman asian. Ei ole hauska. 

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala 2020. Kansi Elina Warsta.

Antto Terras räjäytti hauskuuspankin hulvattomalla kirjallaan etsiväajoistaan Stockmannilla.

Sittemmin puolivirolainen Terras on pyrkinyt yltämään osaansa kirjataivaassa monin tavoin, Tallinnan matkaoppaasta verisimpiin rikostarinoihin, mutta mitä äärimmäistä vielä keksisi? Totta, nolot julkkikset! Jos tämä ei vedä, mikä sitten! Tiedäthän amerikkaisen roast-formaatin idean - siinä grillataan sanan voimalla julkisia hahmoja todellisten ja keksittyjen ominaisuuksien voimin niin kovalla liekillä kuin uskalletaan ja pyritään herättämään grillattavassa näkyviä tunteita. Hyväntahtoisesti, kertoo roastmaster Terras, joka on alan uranuurtaja Suomessa.  

Kirjailijan aukkoinen suomalaisen kulttuurin tuntemus ja lukijoita aliarvioiva ote ovat omaa luokkaansa. (Huomasitko, yritin roastata.) Olisin toivonut kirjaan kovia nimiä presidenteistä yritysjohtajiin, ja kun roustaus-esimerkkien yritysosio alkoi, virkistyin, mutta ei. Sillä kiinnostavimpien roastettujen nimiä ei kuulemma saanut mainita, vaikka kohderyhmä on vastaanottavaisin, minkä voin hyvin uskoa. Monissa liemissä keitetyt pomot tuskin hätkähtäisivät herjanheittoa, jopa nauttisivat siitä. Kuulisimmepa roasteissa toimareita, pääjohtajia, pormestareita... 

Terras on nokkela ja sujuvakynäinen tekijä. Roast-kirja paitsi perehdytti minut kyseiseen taidesuuntaukseen myös viihdytti ja ainakin kerran nauratti ääneen. Tietomäärältään ja tekstin sutjakkuudeltaan se on hyvin koottu. Melko hauska, jos aihe yhtään kiinnostaa.

Antto Terras: Roast. Into 2020. Kansi Tiia Javanainen.

Jussi Seppänen kertoo kirjassaan Jussi Seppänen henkilöstä nimellä Jussi Seppänen.

Kirjailijuudesta kertovat romaanit ovat usein tylsiä pelkojen, ihmiskontaktien vaikeuksien ja luomisen tuskan kuvauksia, mutta tämä ei ole, mikä ilahduttaa suuresti: päähenkilön onnellisuus elossaolosta (johon on hyvä syy) näkyy lämpimänä katsantona ja humoristisina huomioina Jussi Seppäsen arjesta, maneereista ja kirjaideoista, muun muassa. Kummempaa juonta ei tarvita.

Kerrankin kirjailija, joka ei kammoa esiintymistä eikä puhumista! Hänellä on myös läheisiä, jotka tukevat, mikä auttanee itsetunnon kanssa. Seppänen suhtautuu nöyrästi asioihin, joita ei tiedä, ja niitä hän toteaa olevan paljon. Kyynisyys loistaa poissaolollaan, samoin teennäiset vitsit. Aitouden vaikutelma on vahva.  

Kirjamessuilla käyviä naurattaa kuvaus HS:n esikoiskirjapaneelista. Vaivaannuttavat kirjailijahaastattelut ovat tunnistettavia (huom. kyseiset paneelit ovat kuvatusta jo kehittyneet). Ja ihana Ella Kanninen, jaan täysin Seppäsen ihailun hänen ammattitaitoaan kohtaan! Samoin Minna Joenniemen, vaikka itselleni ei tulisi mieleen kuvata häntä esimerkiksi "käveleväksi seksiksi". Unijaksot olisin tiputtanut pois - fiktiossa tai autosellaisessakaan ne harvoin antavat lukijalle lisää. Mutta kokonaisuutena, ainakin kirjallisille ihmisille erittäin hauska kirja, josta jää hyvää kupliva mieli.  

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020. Kansi Tommi Musturi. 

Yllätysbonuksena löysin vielä yhden: 

Mahdoton elämä on toinen trilogiasta, jonka aloituksen Täydellinen näytelmä olen missannut. Kirjan Alina on nelikymppinen teatteriohjaaja, joka taistelee uran ja perheen yhdistämisen ja taiteentekijänä naisena vakavasti otettavuuden kanssa. Saako aviomiehelle olla kateellinen? Totta kai, jos asetelma on niin epäreilu kuin kirja kuvaa. 

Alina suhtautuu asioihin käytännöllisesti vaikka naiselle tyypilliseen tapaan sopivasti silmiä sulkien. Mutta hän kehittyy, eikä suostu jyrättäväksi, ainakaan ihan aina. Hän selviää monesta chick-litmäisestä tilanteesta kummallisen helposti, mutta hienoisesta sadunomaisuudesta (joka oikeastaan on toimiva tyylikeino sekin) huolimatta hänen tarinansa on raikkaan virkeä. Uskon kiinnostavan viihdettä hakevaa lukijaa, etenkin teatterikäyntejä harrastavaa. On hauska. Trilogian kolmas osa ilmestyy ensi vuonna. 

Elina Kilkku: Mahdoton elämä. Bazar 2020. Kansi Susanna Appel.

Kaikki kirjat kirjastosta paitsi Roastin sain kustantajalta.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kimi Räikkösestä on rakenneltu maailmalla myyttistä hahmoa; mies, joka ei puhu eikä hymyile kuin pakolla. Suomalaisia moinen ei hämmästytä, Kimi ei merkittävästi eroa normi-Virtasesta esiintymishaluiltaan. Mutta muutamassa muussa mielessä eroaa. Mikä tekee maailmanmestarin lajissa, jota sanotaan autourheilun kuninkuuslajiksi, jossa mitataaan sadasosasekunteja ja on tuloseroiltaan yksi maailman tiukimpia?

Kieltämättä on vaikea tajuta lajin suuruutta ja mestareiden tunnettuus- ja finanssiarvoa täältä katsoen; miljoonien eurojen vuosipalkat ja ylenpalttisen ylellinen kisarumba, formulasirkus lieveilmiöineen, ovat kaukaisia. Keskiössä on kuitenkin ihminen, ja Hotakainen avaa Kimin persoonaa herkullisesti. Kirjailija ei tunne lainkaan formulamaailmaa, mikä on ehdoton etu. Hän voi keskittyä henkilöön ja hänen elämänsä kuvaukseen, eikä lukijan tarvitse tankata noloa amatöörikommentointia lajin tiimoilta eikä myöskään tuntea lajia itse nauttiakseen lukemastaan.

Sillä kirjasta voi oikeasti nauttia ja lukea sen teoksena, joka tyydyttää myös tekstillisesti, mitä fanikirjoissa, henkilökuvissa tai elämäkerroissa ei aina tapahdu (mutta tämä ole elämäkerta, elämä on vielä kesken). Hotakaisen lakonisuus istuu kerronnan kohteeseen mainiosti, ja myös heidän huumorintajunsa natsaavat; esimerkkinä kohtaus, jossa lentopelkoinen kirjailija hermoilee yksityiskonematkaa, mutta Kimi uskoo tämän eläneen hienon elämän, josta hänen iässään voi jo tyynesti luopua.

Räikkönen on elänyt koko ikänsä pärinässä. Moottorit ja ajoneuvot olivat lapsuudenperheen harrastus, joka vei omat ja lainatut, muttei sitä surtu: tärkeintä oli yhdessäolo ja yhteinen kiinnostus, jonkinlainen vauhtigeeni? Kuten Hotakainen pohtii: Mikä vauhdissa kiinnostaa? Mikä siinä hurmaa? Miksi ei voi pysyä paikallaan? Onko elimistössä jokin tykyttävä virus? Mistä ylikierrokset syntyvät? 

Ehkä siitä, että kolmen vanhana starttasi ensimmäinen crossipyöräajo Espoon kodin pihalla. Ei Kimi itsekään osaa tarkkaan sanoa, mikä vauhdissa hurmaa. Hän osaa homman vaistolla, sanoitta, on luonnonlahjakkuus, joka sai lapsena kannustusta ja myöhemmin taitojensa ansiosta tapasi oikeat ihmiset - ja sai sopimuksen formulatalliin 21-vuotiaana, vaikkei ollut kertaakaan edes käynyt formulakisoissa. Ja ajamista hän edelleen rakastaa, vaikka mieluiten luopuisi kaikesta muusta sirkukseen liittyvästä, etenkin esiintymisistä. 

Huima uratarina, joka sisältää lahjakkuuden lisäksi kehittymisen halun, kilpailuvietin, pedanttisuuden ja kurinalaisuuden. Kun nämä lisätään kokemuksiin moottorien rassaamisesta,  tekniseen taitoon, alkaa paketti olla kasassa. Osansa saattaa olla vaatimattomilla lähtökohdilla; mukavuuksiin tottumaton osaa tehdä töitä tinkimättömästi ja arvostaa tulosta - enkä tarkoita vain rahaa. Se on intohimoammatin sivutuote. Intohimo on yksi iso asia, joka hänet erottaa taviksesta. Mutta tämä taas kuulostaa perusrehdiltä suomalaiselta, tai siltä, millaiseksi haluamme suomalaisen miehen kuvitella:

"Hän ei tee eroa ihmisten välillä. Hän kohtelee kaikkia samalla tavalla, oli edessä sitten johtaja tai siivooja. Hän on emotionaalisesti älykäs. Formuloissa on paljon ylimielisyyttä, hänessä ei ole sitä lainkaan."

Niin, se puhumattomuus: Kimi alkoi puhua vasta kolmen vanhana ja on pitänyt linjansa: hän puhuu julkisesti vain silloin kun sanottavaa. Kaverin mukaan "sillä on kolmessa sanassa enemmän asiaa kuin muilla yhteensä". Eräs tuttava kertoo: "Kimillä on iso sydän. Se katsoo ja kuuntelee, ei puhu heti. Silloin kun puhut, et aisti mitään. Tee havaintoja, sanoi eräs vanha munkki. Kimi ei mielellään puhu ventovieraiden kanssa. Turha keskustelu purkaa akkua. Akun pitää olla täynnä. Sitten kun siltä tulee puhetta, se on usein mietittyä." Introvertin vai poikkeuksellisen keskittymiskyvyn kuvaus?

Lähipiirissä hän ei vaikuta lainkaan kyvyttömältä kommunikoimaan. Miehestä on kuoriutunut rakastava ja rakastettu puoliso ja isä, jota raastaa lapsen itku töihin lähtiessä. Liikuttava on perhearjen yksityiskohta: isä ja poika menevät usein yhdessä illalla nukkumaan puoli yhdeksältä. Kimi tarvitsee paljon unta, joten yhteinen rytmi taaperon kanssa on luonteva.

Pidin lukemastani; sekä Hotakaisen taitavasta sananasettelusta ja selittelemättömästä otteesta sekä kiinnostavasta tarinasta ja kohteesta. Seurasin formuloita tarkkaan etenkin 1990-luvulla, jolloin jännättiin Jyrki Järvilehdon, Mika Salon ja Mika Häkkisen puolesta. Osasin neuvoa kuljettajia rengasvalinnoissa ja taktiikoissa tv-ruudun kautta, kuten asiaan kuului, ja heräsin vaikka aamuyöllä kisoja katsomaan. Sittemmin innostus hiipui, mutta jotain kummaa vetoa lajissa edelleen on.

Kirja sisältää paljon kuvia, loppuun on koottu anekdootteja Jäämiehen kommenteista sekä formulauran tilastotiedot. Hotakainen sai kirjoittaa oman tuntemattomansa, eikä Kimi Räikkönen enää ole tuntematon kirjan lukeneelle. Onnistunut teos niin idealtaan kuin toteutukseltaankin.

Kenelle: Uratarinoista kiinnostuneille, inspiraatiota jaksamiseen etsivälle, julkkisbongareille, pärinän ystäville, lakonista huumoria arvostaville.

Muualla: Jokke sanoo kirjan olevan kaunokirjallisestikin hyvä ja paljastavan oikeasti tosi Kimin Kimi-Matiaksen, jota ei siloitella. Ammattimies, toteaa Kirsi kirjanurkassaan sekä Hotakaisesta että Räikkösestä.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala 2018. Kimi-kuvat Veikko Kähkönen, ulkoasu Mika Tuominen. Kustantajan lukukappale.

Kantaja

Hotakainen taitaa tragedian ja melankolisen komiikan yhdistämisen. Sekä nasevan tiiviin ilmaisun, joka pienoisromaanissa pääsee oikeuksiinsa. Lukijan ei tarvitse uppoutua monimutkaisiin juonikuvioihin tai kulttuuristen viitteiden suohon. Kunhan seuraa ajatusta.

Ajatus on Timo Kallion, koulutukseltaan filosofian maisteri, pääaineena teoreettinen filosofia. Oman alan töitä ei löytynyt, joten monen pätkätyön kautta kaveri päätyy hautausmaan hoitajaksi, ja yllättäen (tai ehkä ei?) viihtyy.

Mutta ruumiiden runsaus käy rankaksi herkälle opiskeelle ihmiselle, kuten Timolle, joka joutuu työn puolesta osallistumaan hautajaisiin ja kantamaan arkkua, kun muita läheisiä ei kannettavilla ole.

Ilmaantuu outoja ajatuksia ja unettomuutta. Ja lisäksi vielä ikääntymisen riesat, kuten tunnemuistot teini-iän ihastuksesta: nostalgiaa, jonka kaikki tunnistamme. (Jos väität, ettet ole koskaan kuunnellut Entisten Nuorten Sävellahjaa, olet joko liian nuori tai valehtelet.)

Timo on historiaansa verraten äkkiä yllättävän aikaansaava: hän osaa toimia ja ratkaista suhteensa Hanneleen. Multiin ei päädytä, kuten on jo julkisuudessa paljastettu, mutta ehkä toisenlaisiin peitteisiin.

Viihdyttävä, nopealukuinen makupalakirja, joka antaa makoisan näytteen kirjailijan tyylistä snapshot-versiona, kuten kaupanpäälliselle kuuluu. Kirjan sai Kirjan ja ruusun päivänä kirjakaupoista 15 euron ostoksen kylkiäisenä. Olen hyvin tyytyväinen sekä kylkiäisideaan (nostaa kirjaostosmäärää) että kylkiäiseen (on oikea kirja tai ainakin erittäin hyvä näyte sellaisesta). Toivon, että Kirjakauppaliiton kylkiäisidea saavuttaa ja synnyttää uusia kotimaisen proosan lukijoita. Laadun puutteesta ei ainakaan kylkiäistä voi syyttää, missään mielessä.

Kenelle: Nopeaa laatuviihdettä hakeville, Hotakaisesta kiinnostuneille muttei lukemaan uskaltautuneille, kotimaiseen nykyproosaan varovasti tutustuville.

Muualla: Monet lempibloggarini ovat kirjoittaneet tästä, kuten Kirsi, Jokke, Amma, Anneli ja Tuija. Ja paljon muita löytyy googlaamalla.

Kari Hotakainen: Kantaja. Kirjakauppaliitto 2015. Kirjan ja ruusun päivän kirja 2015. Etukannen suunnittelu: Elina Warsta. Valokuva: Laura Malmivaara.

Sekalaisia lukumainintoja

Olen edelleen niin Kultarinnan kuin Donna Tarttinkin lumoissa, etten osaa keskittyä muuhun lukemiseen enkä kirjoittamiseen. Pari noin järkyttävän järeää (kultaista) tapausta lähes peräkkäin vaatii näköjään sulattelua.

Yrityksen puutteesta ei ole kyse. Houkuttelin itseäni lukemaan eri keinoin: mitä jos ottaisin väriteeman? Kullankimalteessa innostuin Albert Espinosan Keltaisesta maailmasta, koska siinä on hieno kansi. Sonja kertokoon enemmän. Kansi on kirjassa ehdottomasti parasta. Kyseessä on kertomus syöpäsairaan nuoren miehen maailmankatsomuksesta ja siitä, miten kuolemaan johtavan taudin kanssa voi pärjätä. Mutta huh, kirjoittaja elää selvästi jo jossain eri maailmassa. Juu ei.

Maria Matinmikko on kirjoittanut runokirjan nimeltä Musta. Tämähän kuulostaa hyvältä värisarjassani! Runot kiehtovat, ja luen niitä joskus salaa, vaikken mitään ymmärräkään. Eikä Musta auttanut asiaa, noin 83 % meni korkealta ja kaukaa ohi. Onneksi en ole ainoa, jopa Kiiltomato sanoo kirjailijan olevan hankala. Joitakin kauniita lauseita ja oivia ajatuksia jopa minä kirjasta silti löysin. Ja iloista oli se, ettei Musta ole vain mustaa ja synkkää, vaan se voi olla myönteistäkin. Musta on tiiveintä, mitä on - siinä on kaikki. Jotenkin näin kirjailija sitä kuvasi.

Okei, väriteema ei toimi. Onneksi kirjoja yöpöytäpinossa riittää.

Aloitin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää, mutta pian huomasin, että kirjailijan sinänsä houkuttavan persoonallinen kirjoitustapa ei pure; hänen utuisesti pyörähtelevät lauseensa muodostavat jonkinlaisen silkkiharson, jonka läpi tai ohi en millään päässyt. Mistä tässä oikein on kyse? Luovutin.

Petri Vartiaisen Isäasentoja luin kokonaan, mutta se jätti minut ymmälleni, vaikka pikkulasten isänä olon tilitys vaikuttaa aidolta, ja jopa herätti hiukan myötätuntoa jos kohta kunnioitustakin tuota survival-elämänvaihetta eläviä kohtaan. En ole selvästikään kohderyhmää. (Niin, en ole nuori isä.) Ei ole Kirsikään, mutta hän löysi kirjasta paljon hyvää.

Luonnon laki, Kari Hotakaiselta, oli sinänsä helppo lukea, onhan hän taitava tekijä ja teksti on hyvin hotakaismaista nasevine lauseineen ja havaintoineen yhteiskunnan kummasta menosta, tässä vanhusten ja sairaiden hoidosta - ja lisäbonuksena tirkistely vakavasta onnettomuudesta toipuvan keski-ikäisen miehen mietteisiin IRL - mutta perimmäinen viesti jäi epäselväksi tässäkin. Hotakaissuosikkini on edelleen Juoksuhaudantie, toisin kuin Sallalla.

Grégoire Delacourtin Katseenvangitsija on vielä helpompi luettava. Ihan liian helppo. Onnenkoukuissa sentään oli enemmän sisältöä. Tosin yhtäläisyyksiä on; aiemmin päähenkilön riesana oli rikkaus, tässä kauneus. Mutta herkullista heruttelua tai mieleenjäävää mietittävää ei kirjoittaja nyt saa aiheesta irti. Annamilla perusteellisempi arvio. 

Okei, fiktio ei siis nyt nappaa. Siirryn tietokirjoihin, puhdistamaan lukumieleni hampaanvälejä myöten uusille elämyksille ja samalla ehkä hankkimaan tiedonjyväsiä. Kuinka ylevää, saa nähdä miten käy.

Esimiesbussilla erinomaiseen johtamiseen, neuvoo Ilkka Korpelainen. Bisneskirjat kiinnostavat aina. Tämä on kovin perinteinen ja hieman naiivi rautalankamalli esimiestyöstä ja johtamisesta. Mutta jos jokainen esimies hallitsisi kirjassa kuvatut asiat ja lisäksi ottaisi huomioon myös modernin työelämän ja tasa-arvon, työläisen elämä olisi silkkaa silkkiä ja purppuraa. En ole esimies, mutta koska kirjoitan heille paljon asiatekstejä työssäni, on hyvä tietää, mitä kohderyhmän maailmaan kuuluu. Ja alaisena tietysti myös. Talouselämä arvioi.

Seuraavaksi voisin lukea kirjan Erityisherkkä ihminen, jota Leena Lumi suosittelee, ja pinossa on myös Heikki Ylikankaan Suomen historian solmukohtia sekä Petteri Järvisen Jippii! - tarina suuresta IT-kuplasta.

Mutta juuri nyt, mitä ihmettä lukisin? Käteen osui kirjastossa Alan Bradleyn Piiraan maku makea. Pari sivua luin siinä paikalla, ja hei, vaikuttaa oikein hyvältä. Onkohan tämä nuortenkirja? Ei se mitään, nuoriso-osasto lienee sopivin ja sulavin juuri nyt, mukaan kirjastosta tarttui myös Douglas Adamsia.

Mainio tapaus Piiraan maku onkin! 11-vuotias pikkuvanha kemianhullu Flavia selvittelee rikostapausta perinteiseen brittidekkarityyliin, fiksusti ja huumorilla. Lumiomenalla tarkempi kuvaus kirjasta.

Taisin tehdä juuri henk.koht. ennätykseni linkityksissä ja maininnoissa per postaus. Pian pakkaan kirjoja etelänmatkalaukkuun, joten sälää luvassa edelleen, jos en ehdi rauhoittua ja keskittyä tässä välissä lukemiseen ja kirjoittamiseen "kunnolla". Kevät on levotonta aikaa... mutta mukavaa sen jatkoa kaikille!


Alan Bradley: Piiraan maku makea, Bazar 2014, suomennos Maija Paavilainen.
Albert Espinosa: Keltainen maailma, Bazar 2014, suomennos Taina Helkamo.
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsija, WSOY 2014, suomennos Leena Leinonen
Kari Hotakainen: Luonnon laki, Siltala 2013.
Ilkka Korpelainen: Esimiesbussilla erinomaiseen johtamiseen. MIF 2013.
Maria Matinmikko: Musta. Mahdollisen kirjallisuuden seura 2013.
Petri Vartiainen: Isäasentoja. Otava 2014.

Jumalan sana

En edes aikonut lukea tätä kirjaa, mutta kun se kirjastossa eteen lykättiin, niin otin.

Hotakainen on tietysti mestarikirjoittaja, ja arvostan häntä niin oivaltavana ajattelijana kuin mehukkaana sanankäyttäjänä, mutta tämä on ihan henkilökohtaista: tyyli loputtomine virkkeineen ja runsaan rönsyävine ajatuksenvirtoineen ei kutsu minua. Mestarityö Juoksuhaudantie osui kyllä maaliin, monin tavoin.

Silti olen iloinen, että tulin kirjan lukeneeksi. Alkuosa meni lähes velvollisuuden piikkiin, mutta sitten pääsin mukaan, tai kirjoittaja pääsi vauhtiin. Ja huimasti mentiinkin nykypäivän talouden ilmiöitä ja sen jaloissa pientä ja isoakin ihmistä siinä vuolaasti ihmetellessä, Hotakaisen tutulla terävällä ja ironisella otteella. Tämä ainakin on sitä tämän päivän teemaa, jota Finlandia-palkintoehdokkaistakin jäi kaipaamaan.

Suuren konsernin toimitusjohtaja Jukka Hopeaniemi ajaa tuhkapilven takia Lapista Helsinkiin autonkuljettajan kyydissä. Eläköitynyt kuljettaja Armas on kuljettanut jo edesmennyttä Hopeaniemen isää, yhtiön johtaja hänkin aikoinaan. Isä, Ukko, on jättänyt jälkeensä kasan C-kasetteja, jotka hän on pyytänyt uskollista autonkuljettajaa kuuntelemaan poikansa kanssa. Niiltä hän välittää ohjeita johtamisesta ja kaupanteosta.

Aika on kuitenkin muuttunut ja vaatii uudenlaista otetta: isä teki kauppaa ja ryyppäsi venäläisten kanssa, poika kamppailee markkinavoimien kanssa. Edellisen sukupolven johtamistapa ei enää toimi, myös julkisuuden vaateet ovat erilaiset, siitä kertoo johtajan joutuminen lähes vastentahtoisesti tv-haastateltavaksi, ja sinne autolla nyt kiirehditään.

Markkinoiden vaikutusta tavallisen ihmisen elämään Hotakainen kuvaa paitsi johtajan itsensä, myös kuljettajan kautta: matkan aikana isä saa kuulla, että tytär on sijoittanut isot rahat osakkeisiin. Miten perheen rahoille käy - mitä yritys aikoo, sitä jännitetään.

Kuka on jumala kirjan nimessä - raha, markkinavoimat, julkisuus? Sanan valta on ainakin suuri, kun yksikin väärä kommentti voi heilauttaa kursseja ja kohtaloita arvaamattomasti.

Tarina huipentuu haastatteluun ja yhtiön isoihin päätöksiin. Pörssitiedotteet kertovat loput. Tehokasta.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011.

Kirjasta ovat enemmän kirjoittaneet blogeissaan muun muassa Salla, Jori ja Morre.