Minun kolmikieliset kaksoseni

Tuttu mies, tämä Eilenberger, saksalainen, joka kertoi meille aiemmin suomalaisesta vaimostaan. Suomi asuinmaana vaihtui kuitenkin Amerikan mantereeseen, Kanadaan. Uusimmassa suomennetussa kirjassaan mies kertoo perhe-elämästä kouluaan aloittelevien kaksostyttöjen ja suomalaisen vaimonsa komennossa.

Kulttuurierojen vertailu akselilla Saksa-Suomi-Pohjois-Amerikka on kirjan hauskinta antia. Jo aiemmasta kirjasta tuttu tapa korostaa suomalaisia sanoja kursiivilla jatkuu, osaavathan tyttäretkin jo montaa kieltä. Koulussa opetellaan kotitaloutta, ja Suomesta muistellaan lauantaisaunaa. Kirjoittajan perhe ei ole paikan ainoa maahanmuuttaja, vaan hän tutustuu pakostikin tyttöjä kouluun saatellessaan - alle 10-vuotiaat eivät siellä lain mukaan saa liikkua yksin - eri kansallisuuksia edustaviin vanhempiin. Suhteiden solmiminen aikuisten kesken ei vaikuta helpolta. Lapsilta se tietysti sujuu helpommin.

Tarina kertoo paljon siitä, millaista arki pienten lasten kanssa on. Vaikka maa ja perheen sijainti tuo omat mausteensa, ovat havainnot kuitenkin universaaleja. Lapset ja naapurit saavat aikaan tilanteita, joissa vanhemman täytyy purra hammasta ja turvautua ajatukseen: What would Buddha do? 

Sosiaalinen nokkimisjärjestys on tiukasti määritelty. Suomalaisesta näkökulmasta ankarat lait - kuten lasten yksinliikkumiskielto - vaikuttavat ahdistavilta, ja vanhempien päivästä iso osa kuluu lasten viemiseen ja hakemiseen. Kuulostaa ikävältä elämäntavalta. Kirjan nimen perusteella sen luulisi kertovan enemmänkin lapsista kuin isästä, mutta näin ei ole. Isän tuntemukset ovat päällimmäisenä. Itse asiassa niin etualalla, ettei minulle käynyt selväksi, miksi ihmeessä perhe on nyt Kanadassa, kun mies vielä viime kirjassa kehui viihtyvänsä Suomessa. Ehkä vaimon työn vuoksi ja ehkä vaimo oli kieltänyt siitä kertomisen. Kuten hän oli kieltänyt muun muassa sähköpostin käytön ja lapsilta Paavo Pesusienen ja muut epäilyttävät, kaupalliset lastenohjelmat. (Mutta Paavohan on oikeasti kiva. toim. huom.)

Kirja on kuin kasa arkisia kolumneja, jotka on sitaistu yhteen. Alkuosa arkitapahtumineen on hauska monikulttuurisuuden kuvaus, mutta lopussa tarina menee oudoksi, aivan kuin hyvät jutut loppuisivat kesken. Niinpä ylistetään vanhemmuutta ja valaistutaan juhlallisesti lapsien ihanuudesta. Ja lopussa mennään jo metatasolle ihmisenä olemisesta - kuinka sattumanvaraista se onkaan. Tekstit ovat osin oivaltavia ja mukavasti teräviä, ja nauroin hänen havainnoilleen monta kertaa, mutta silti kokonaisuudesta jäi hämmentynyt käsitys. Filosofi-kirjoittaja yhdistää arjen kokemuksiaan suuriin pohdintoihin, eikä yhdistelmä minusta ole toimiva. Jos antaisin kirjoille pisteitä, tämä jäisi korkeintaan asteikon puoliväliin.

Saksalainen huumori ei liene eturivin genreä. Olen pohtinut monesti, miksi. Eilenberger onnistuu hienosti arkisten havaintojen kuvauksissaan, mutta ei malttanut jättää siihen. Tietäisikö joku aidosti hauskan saksalaisen kirjailijan? Suosituksia otan ilolla vastaan.

Kenelle? Mamuille täällä ja siellä, monikielisille perheille, suomalaisen vaimon omaaville, monikulttuurisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Marjatalla on hyvä ja perusteellinen kuvaus kirjasta.

Wolfram Eilenberger: Minun kolmikieliset kaksoseni. Siltala 2013. Suomennos Anne Mäkelä.

Yötä ei voi vastustaa

Delphine de Vigan on ranskalainen kirjailija, joka kertoo kirjassaan äitinsä Lucilen tarinan. Pääsin kirjaan sisään vähän nihkeästi: alussa ajattelin lähinnä, että jälleen yksi ns. hyvän perheen lapsi valittaa muka surkeasta kohtalostaan - kaikissa perheissä kuollaan, mitä sitten?

Mutta kirjailija on taitava. Hän osaa tuoda esiin perheen tunnelmat usean sukupolven ajalta pohtiessaan sitä, miksi äiti päätyi itsemurhaan. Synkkyys tihenee tarinan myötä, tarinan, jossa äiti kamppailee omia demonejaan vastaan ja joka väistämättä jättää syvät jäljet muuhun perheeseen, etenkin lapsiin.

Kirjailijalla on käytössään runsaasti materiaalia, muistiinpanoja, päiväkirjoja, haastatteluja ja tietolähteitä. Silti osan tarinasta, äitinsä henkilökohtaisimman näkökulman ja lapsuuden todellisuuden, hän luonnollisesti joutuu kuvittelemaan, rekonstruoimaan mielessään. Joten absoluuttista totuutta emme saa selville, mutta niin lähelle kuin se ilman kuvattavan henkilön itsensä kannanottoja on mahdollista.

"Kirjoitan Lucilesta liian nopeasti kasvaneen lapsen silmillä, kirjoitan mysteeristä, joka hän minulle aina oli, hän oli yhtä aikaa lähellä ja kaukana, kun täytin kymmenen, hän ei enää koskaan halannut minua."

Kirjoitusprosessi rankkoine paljastuksineen perheen historiasta on kirjoittajalle erittäin raskas. Hän näkee painajaisia, valvoo, toimii lähes pakonomaisesti etsiessään tietoja. Ymmärrän hyvin, kun hän toivoo pääsevänsä kirjasta pian eroon ja unelmoi kirjoittavansa jo jotain muuta. Silti hän kokee, että tarina on pakko tehdä, hänen itsensä takia, päästäkseen lähemmäs äitiään. Muistelma usein, tässä ainakin, kertoo jopa enemmän kirjoittajastaan kuin muisteltavasta. Äitiä se ei enää auta. Tämä on siis eräänlainen itseterapiakirja, mikä hieman vaivasi lukemista, kun painopiste tuntui olevan enemmän kirjoittajassa kuin kirjoituksen kohteessa.

Justine-sisko sanookin kirjailijalle viisaasti, ettei pane pahakseen perheen asioiden kertomista, sillä "tämä on sinun Lucilesi". Jonkun toisen kertomana tarina olisi voinut olla erilainen, tosin äidin sairauskertomus on kirjattua faktaa. Lucile taisteli psyykosia vastaan, käytti lääkitystä ja oli hoidossa, vaihtelevalla menestyksellä. Tytärkään ei pysty sanomaan, mistä kaikki sai alkunsa, hän voi vain arvailla ja päätellä. Ja purkaa omia tunteitaan tekstin kautta, tekstin, joka on mietittyä, tyylikästä ja rakenteeltaan kiinnostavaa. Mutta kirjoittajan oman ja äidin elämäntarinan sekoitus on lukijalle hieman hämmentävä - en oikein tiennyt, kumpaan pitäisi keskittyä, saati eläytyä - eikä siksi tule niin lähelle kuin koskettava kertomus voisi tulla.

Mutta kokonaisuutena kirja on laadukas, kaunista kantta ja hienoa suomennosta myöten. Kannen ja nimen perusteella sen hyllystä valitsin, kirjailijaa en tuntenut ennestään. Yllättävän vahvatunnelmainen samaistumisongelmista huolimatta - näin itsekin painajaista tätä lukiessani, vaikka en mielestäni kirjan lumoissa ollutkaan.

Muualla: Tea with Anna Karenina -blogin Noora miettii, miksei kirjaa ole luokiteltu elämäkerraksi. Katriin kirja teki suuren vaikutuksen.

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa. WSOY 2013. Suomennos Kira Poutanen.

Pohjois-Korea - Siperiasta itään

Pohjois-Korea, tuo outo maa Kiinan kainalossa vaikuttaa painajaisunelta tai tarinalta mielikuvituksen tuolla puolen, niin vaikea moisen olemassaoloon on uskoa, vaikka "maailman viimeinen rautaesirippu" alkaa osoittaa ruostumisen merkkejä ja jopa vuotaa. Dokkaristi, etenkin tv-tuotantojen tekijä ja tuntija Jouni Hokkanen on koonnut asiantuntevan tietopaketin matkaoppaan muodossa. Sitä lukiessa on vähän väliä muistutettava itseään, että tämä ei ole fiktiota, ja silti epäilyttää. Niin uskomattomia tarinat ovat.

Lainaan Hokkasen suorasukaista tyyliä heti asiaan päästäkseni:

"Pohjois-Korea on umpiuskonnolllinen teokratia. Pohjoiskorealaisuus ei ole sosialismia eikä kommunismia, vaan kyseessä on äärinationalistinen, rodun puhtautta vaaliva syvästi uskonnollinen diktatuuri, hengellinen pappisvaltio, jossa valtaa pitävät Kimin dynastia ja armeija."

Kim on valtion perustaja Kim Il Sung, "ikuinen presidentti", jumalallinen esikuva, "jota kohti kaikkien tulee ponnistella ja jota jokaisen tulee pyrkiä omassa elämässään jäljittelemään". Hän on se ihmeitä tehnyt kaveri, joka tiesi kaiken ja jonka oppeja noudattamalla ja palvomalla kansalainen saa loputtoman onnen ja vaurauden tuossa maailman ainoassa puhtaan rodun maassa, jota kaikki muut kadehtivat sen saavutusten vuoksi, oli kyse sitten sotilaallisista, taloudellisista tai teknologisista näytöistä. Valtionuskonto juchen "pohjana on maolaisuus ja Kimin omat aatteelliset keksinnöt." Dynastian jatkumona johtajaksi nousi 1994 Kim Jong Il, nykyinen hallitsija on originaalin pojanpoika Kim Jong Un.

Valitettavasti YK:n raportoijat ja muut lähteet kertovat, että ideologia ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Onnellisten viljelijöiden maassa kansaa kuolee nälkään suuria määriä. Valtion kassa on surkealla tolalla, koska massiivinen armeija ja johdon ylellinen elämä vaativat varoja, joista yksittäinen kansalainen ei voi uneksiakaan. Ja jos uskaltaa uneksia, joutuu nopeasti teloitettavaksi tai paiskataan vankileirille. Tosin näin voi käydä, vaikka nuhteettomasti eläisikin. Pienikin epäily tai vinkki saattaa riittää. Epäilyksi katsotaan myös sukulaisen mahdollinen erhe.

Yhteiskunta on kaikin tavoin omalaatuinen. Vartalonmyötäisiä univormuja ja kiiltäviä saappaita ihaillaan, kansa harjoittelee marssikuvioita yötä myöten - muutakaan tekemistä ei vapaa-aikana juuri ole, kun tiedon- ja viihteenvälityskanavat ovat olemattomat. Tv ja radio suoltavat samaa propandaa kuin jo päiväkodeissa opetetaan johtajan kaikkivoipaisuudesta. Jokainen osaa tärkeimmät laulut, joilla on tarttuvia nimiä, kuten "Rakastamme suurelta johtajalta saamaamme univormua." Matkalaisilta takavarikoidaan puhelimet maassa liikkumisen ajaksi. Koulujen opetuksessa käytetään käytännönläheisiä esimerkkejä pahimman vihollisen, amerikkalaisen kapitalismin, mollaamiseksi: "Kansanarmeija urheat sedät tuhosivat taistelussa 87 jenkkiäpärää. He tappoivat 51 äpärää ja ottivat loput vangeiksi. Kuinka monta vankia he lopulta saivat?"

Johdon elämä on tyystin toisenlaista, mutta yhtä absurdia. Diktaattorin terveyttä ja elinvuosia edistäviin viihdytys- ja nautintojoukkoihin kerätään väkeä väkisin; etenkin kauniita tyttöjä. Jos johtajan tekee mieli vaikkapa sushia, mutta omaa osaajaa ei maasta löydy, kaapataan muitta mutkitta kokki ulkomailta, halusi tämä tai ei.

Naisten asemaa en edes käy ruotimaan - se on surkea kaikilla mittareilla. Ja jos on nälkä, aina voi turvautua prostituutioon, johon maassa suhtaudutaan yllättävän vapaamielisesti. Suotuisan ulkonäön lisäksi kansalaiselle on eduksi hallita taito puhjeta kyyneliin liikutuksesta (johtajaa ylistettäessä) tai vajota hysteeriseen raivon (alemmista kansoista, etenkin amerikkalaisista, puhuttaessa).

Hokkanen kirjoittaa vetävän viihteellisesti, omia näkemyksiään liikoja suodattamatta, mikä tekee lukemisesta hauskaa ja helppoa, aiheesta huolimatta. Luvut ovat lyhyitä, eikä asioihin pureuduta syvällisesti - mitä ei matkakirjan tarvitsekaan - vaan keskitytään kaikkein hämmästyttävimpien (lue: meidän näkökulmastamme erilaisimpien) asioiden esilletuomiseen. Kirjoittaja on jaotellut kirjansa aiheittain, eikä esimerkiksi menneitä kerrata perusteellisen kronologisesti, joten varsinainen historia/tietokirja tämä ei ole, vaikka lyhyenä johdatuksena ja uteliaisuuden herättäjänä sellaiseenkin toimii.

Kansi ja kuvitus ovat myös tehokkaita, tietysti maan tyyliin. Kiire lie vaivannut muuten ansiokkaan paketin kanssa, sillä pilkutus on erittäin luovaa (eli niitä ei ole, kun pitäisi, ja päinvastoin) ja painovirheitä aika lailla.

Pikakatsauksena Pohjois-Koreaan kirja toimii erinomaisesti. Mukana ovat matkakirjalle ominaiset infoboksit, hotellikuvaukset ja runsaasti valokuvia. Lisäksi lopussa on runsas lähde- ja kirjallisuusluettelo.

Eikä matkaopasta ilman kulinaarisia vinkkejä! Ravintoloita, baareja ja kahviloita tarjontoineen esitellään, samoin perinneruokia resepteineen. Jos kaipaat kunnon koiramuhennuksen teko-ohjetta, se löytyy. Ei sentään ihmislihan valmistusvinkkejä, vaikka nälkäisen kansan sanotaan kannibalismiinkin turvautuneen - tosin johto on sen kieltänyt asian tultua ilmi.

Tuore YK:n raportti kertoo maan tilanteesta samoja tarinoita kuin Hokkanen. HS kirjoittaa.

Muualla: Lumiomena ei matkustaisi Pohjois-Koreaan, vaikka tykkää tirkistellä. En uskaltaisi minäkään, en edes haluaisi. On edelleen vaikea uskoa maan olemassaoloon - miten kauan tällainen yhteiskunta voi pysyä pystyssä? Tietoa muusta maailmasta sinne tihkuu jo, joten diktatuurin ajan luulisi olevan pian ohi ja kansan kapinassa. Mutta toisaalta, ajatusmaailma siellä on niin tyystin erilainen, että aikaa se voi viedä, ja lopputulos olisi silti jotain muuta kuin me kuvittelisimme. Valtion rahanpuute alkaa jo vaivata johtoakin, joten painetta muutoksiin alkaa tulla myös sitä kautta.

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea - Siperiasta itään. Johnny Kniga 2013.
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Ikkunat yöhön

Eletään aikaa heti sodan jälkeen, mutta myös tätä päivää. Nuorena vaimona Tampereelta maalle muuttaneen Elsin lapset Arja ja Asta ovat jo keski-iässä, ja heidänkin lapsensa - Arjan Hanna ja Riikka, Astan Roope - aikuisia.

Asta on jäänyt pitämään sukutilaa, Niittyä, kun muut ovat hävinneet kuka mihinkin ja vain piipahtavat paikalla, jos sitäkään. Arjalla on työnsä, Hannalla perheensä, Riikalla runoilunsa, lapsekas Roopekin alkaa seurustella. Tyttöystävä Teresasta tulee sattuman kautta Riikan kustannustoimittaja.

Lähteenmäki kuvaa upeasti henkilöitään. Voisin samaistua heistä jokaiseen, he ovat ymmärrettäviä ja aitoja. Monimutkainen ihmissuhdekuvio rakentuu uteliaisuutta kiihottavalla tavalla ja huipentuu sukupolvien takaisten salattujen asioiden paljastumiseen. Motiivit ovat uskottavia, ja juoni - joka ei ole tässä minusta pääasia, vaan henkilöt itse ja heidän suhteensa - kestää.

Henkilöitä on paljon, paitsi suku itse, mukana on naapureita ja työkavereita, joten alussa oli hieman vaikeuksia hahmottaa, kuka nyt puhuu vaikkapa äidistään ja kuka tämä äiti oli, mutta onneksi luvut on nimetty kulloisenkin kertojan nimellä. Ja tekstistä asiat tulevat selviksi, mutta tarkkana pitää olla. Tunnustan, että piirsin sukupuun, jotta suhteet säilyivät selvinä. Mutta ei ole miinusta, että lukija saa hieman pinnistellä.

Teresasta pidin kovasti. Nuoren naisen haaveet tulevasta ja elämännälkä tulevat hienosti esiin, eikä Teresa ole itseään huijaavaa lajia, vaan näkee ja osaa analysoida tarkasti muitakin, mutta silti voi sattua vahinkoja, kun kokemusta ei paljon ole. Vanheneva, yksinäinen Asta on kaikessa katkeruudessaan äärimmäinen, mutta erittäin uskottava. Voin niin nähdä näitä naisia, että voisin jopa nimetä muutaman.

"Hän istutti ne taimet yksin loppuun ja oli totta, että aukko oli pirun kuuma ja siellä pörisi kärpäsiä eikä hän ollut muistanut ottaa vettä mukaan.Mutta totta oli myös se, että hän oli vanha ihminen, vanha nainen, joka ei kauan jaksaisi huolehtia kaikesta, istuttaa metsiä tuleville sukupolville ja pitää taloja pystyssä herrasväkiä varten.
Eikä kukaan huolehtinut hänestä. 
Ajatus vain poikkesi mielessä."

Riikka on katkeruudessaan tullut tätiinsä, vaikka tätä pelkääkin, ja pysyy tiukasti pikkusiskon roolissaan, kun taas Hanna isosiskona on tekeväinen suorittaja ja huolekas äiti, tädin piirteitä nämäkin. Molemmat ovat katkeria äidilleen Arjalle, joka on uppoutunut työhönsä ja katkaissut välinsä Niittyyn täysin, äitinsä Elsin tapauksen jälkeen. Miten surullista, sillä Elsin näkökulmasta:

"Tytöt olivat hänelle niin rakkaita, Asta varsinkin. Hän oli jo kauan sitten päättänyt, että tekisi näiden eteen ihan mitä tahansa. Ihan mitä vain niin kuin isäkin oli sanonut, jotta tytöillä olisi parempi elämä sen jälkeen, mitä hän itse oli heille tehnyt."

Elsi onkin tarinan päähahmo, jos joku. Hän kaipaa syntymäkotiaan, kaupunkia, katuvaloja, ja pettyy niin avioliittoon kuin itseensä äitinä. Kun kolmas lapsi syntyy, hän ei enää kestä. Tuolloin ei tunnettu diagnoosia synnytysmasennus, mutta siitä hän kärsii, eikä toivu. Tämä sysää liikkeelle moneen sukupolveen ulottuvan tapahtumaketjun.

Suvun ristiinrastiin periytyvät piirteet, muutokset iän myötä, ratkaisujen taustat ja pitkälle tulevaan vaikuttavat seuraukset käyvät tekstistä ilmi taitavasti, lähes salakavalasti. Yksi huipentumista tuntuu hieman yliampuvalta, hypätään jo dekkarin puolelle. Tämä kuvio tuntuu jokseenkin turhalta muutenkin runsaassa suhteiden verkossa. Tarina olisi kestänyt muutenkin.

Tämä on nimenomaan naisten tarina. Miehet ovat syrjemmällä, mutta tärkeinä tekijöinä. Ja kyllä, talot ja tilukset naisten johtamina - kuin Niskavuoressa. Teresa sen sanoo:

"Roope oli lapsellisen innostunut piirakasta, kyykki hellan edessä ja kertoi että piiras oli oman maan raparpereista. 
Tämä on Niskavuoren leipä! Tämä on Niityn raparperipiirakka!"

Kirja oli todella myönteinen yllätys, Lähteenmäen ensimmäinen aikuisten romaani. Kirjoituskokemus näkyy ja tuntuu, kokonaisuus on laadukas ja kiehtova. Uskottava, taitava henkilö- ja ihmissuhdekuvaus.

Kenelle: Sukupolviromaanien ystäville, ihmisuhderomaaneja ahmivalle, kotimaisen hyvän kirjan ystäville.

Muualla: Ravisutteleva lukukokemus, sanoo Susa. Myös Hannalta menivät nimet sekaisin, mutta kirja sai hyvän arvion.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön. WSOY 2013.
Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Lyhytarviot

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013. Pidän enemmän Anne Tylerin tai Carol Shieldsin tapaisista yksityiskohtia kertovista naisten arjen kuvauksista. Munron ikäviin henkilöihin en osaa eläytyä, ja heidän taustansa kertominen pitkän kaavan mukaan isän armeijakokemuksista ja äidin lapsuudesta lähtien tuntuu vain, no, tylsältä. Kertomus dementikosta on kyllä koskettava. Mutta en päässyt sisään tähän, vaikka kirjailija on Nobel-tasoa ja vaikka kirjaa sanotaan hänen tuotantonsa huipuksi omaelämäkerrallisessa viisaudessaan. Sama on minulle tapahtunut aiemminkin Munron kohdalla.

Muualla: Kaisa-Reetta osaa nähdä Munron parhaat puolet. Hänellä on myös paljon linkkejä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. Hurja, pelottava kivun kuvaus. Näyttämöllisessä asetelmassa on neljä ihmistä, joiden tarinat kietoutuvat yllättävästi toisiinsa. Ei hyvän mielen kirja, vaan lähes kauhumainen "sairauskertomus", jonka paras puoli on vahva tunnelma. Osa tekstistä on liiankin korkealentoista tai paremminkin liian syvällä henkilöidensä päässä, niin ettei lukija pääse heitä lähelle, ja tämä lienee ollut syy siihen, että keskittyminen herposi paikoitellen. Mutta kiinnostava ja omaäänisensä kirjoittaja, ehdottomasti.

Muualla: Sulopiinaa, sanoo Annika K.


Taiye Selasi: Ghana ikuisesti. Otava 2013. Suomennos Marianna Kurtto. Kweku Sain ja hänen perheensä kautta Selasi kuvaa modernia afrikkalaisuutta, jossa muutetaan kotiseudulta muualle ja vaurastutaan, mutta omat juuret ovat vahvat, vaikka ne näköpiiristä saattavat hävitäkin. Selasin teksti on kaunista ja omintakeista, nautinnollista luettavaa. Henkilöt ovat eläviä, tunnelmat uskottavia. Hieno, hieno kirja, joka runsaudessaan kestäisi useammankin lukukerran.
Omassa rankingissani Selasi on afrikkalaiskirjailijoiden ehdoton ykkönen. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon blogeissa, ettei minulla ole niihin lisättävää.

Muualla: Lumiomena sanoo kirjaa lähes täydelliseksi nykyromaaniksi.
Kirsi kertoo Selasista enemmänkin.

Vaimotesti

Hihityttää. Mutta en voi kertoa kovin tarkasti, miksi - siltä varalta että joku ei vielä tunne kirjaa. Sen verran kuitenkin, että Vaimotesti on hassunhöpsö, mutta ei typerä, ja sellaista on ilo lukea.

Professori Don Tillman etsii vaimoa. Hänellä on huomattavia vaikeuksia ihmissuhteiden ja ylipäänsä tunteiden kanssa, ja nämä seikat hän itsekin viisaana miehenä täysin tiedostaa. Mutta koska hän on viisas, todella ylivertainen tietyissä taidoissa, hän päättää valjastaa osaamisensa pariutumiseen. (Ja onhan niin, että lääkärinkin mielestä säännöllinen seksielämä edistää terveyttä.)

Hän laatii nettiin kyselylomakkeen eliminoidakseen epäsopivat vaimoehdokkaat ja löytääkseen soveliaita kandidaatteja. Don hyödyntää "lomakkeenlaadinnan parhaiksi havaittuja käytäntöjä kuten monivalintatehtäviä, Likertin asteikkoja, ristiinvalidointia, kyllä vai ei -kysymyksiä sekä surrogaatteja."

Luonnollisesti valinta ei ole aivan näin yksinkertaista. Donin minuutintarkasti ohjelmoitu päivärutiini saa kyytiä, kun hän astelee syvemmälle ihmissuhteiden hämmästyttävään maailmaan. Lukija saa hykerrellä, sillä hänelle vihjataan asioista, joita Don ei tiedä. (Eikä kaikkea selitetä auki). Mutta koska hän on älykäs, hän oppii. Ja miehen erityisavuista, kuten äärettömän tarkasta muistista ja salamannopeasta ison tietomäärän omaksumiskyvystä, hyötyvät monet hänen itsensä lisäksi, joten mikään ressukka Don ei ole. Hänestä ei voi olla pitämättä.

Tarina herkuttelee Donin tietämättömyyksillä ja taidoilla. Etenkin pidin hänen tiedemiehen suorasukaisesta suhtautumisestaan uusiin asioihin ja niiden rohkeasta kohtaamisesta. Hän myöntää nöyrästi puutteensa, kun niitä oivaltaa, eikä osaa pelata minkäänlaisia ihmissuhdepelejä (pisteitä tästä). Donin aivojen rakenne ei vaikuta aivan tavanomaiselta. Asperger-tutkimus kiinnostaa häntä itseäänkin suuresti. Mutta toivon, ettei kukaan loukkaannu: syndroomalle ei naureta, vaan tapahtumille, joita se saa tarinassa aikaan. Don on kuitenkin sankari.

Tunnelma on lämmin ja viihdyttävä, teksti fiksusti ja taiten laadittua, juoni perinteinen kuten genreen kuuluu. Mitä muuta hyvältä viihdekirjalta tarvitaan? Tietysti visiittiä New Yorkiin! Check, sekin on mukana!

Norkku kikatteli, Sonja ei innostu romanttisista komedioista, Susa ihastui, Tuija kuvailee kirjaa viehättäväksi viihteeksi, jonka päähenkilöt voisivat olla kirjassakin mainittu Gary Grant ja Katharine Hepburn, 2000-luvulle siirrettyinä.

Graeme Simsion: Vaimotesti. Otava 2013. Suomennos Inka Parpola.

Petojen aika

Auli Leskinen on kirjoittanut todellisuuteen pohjautuvan romaanin Chilen sotilasvallankaappauksesta 1973 ja sen jälkeiseltä vuosikymmeneltä.

Päähenkilö Christina kasvaa kirjassa aikuiseksi väkivallan aikakautena. Sotilasjuntan noustua valtaan Pinochetin johdolla presidentti Allendea tukenut perhe hajotetaan, moni kuolee, eikä Christina itsekään säily ehjin nahoin, vaikka hengissä. Hän on pääkertoja, mutta äänensä saavat esiin myös hänen äitinsä Cecilia, veljensä Ramon ja Michel, etenkin Michel, johon Christina rakastuu hyvin nuorena. Michel on yksi nuorista miehistä, jotka katoavat vallankaappauksen jälkeen. Christinaa kidutettiin, koska hän edusti väärää puolta ja oli "internationalisti, vasemmistolainen opiskelija. Ne ovat pahimpia."

"He tulivat yöllä. Sinä yönä satoi vettä. Sen muistan aina, kun sataa. Kun alakuloinen sade hakkaa peltikattoja ja tiet täyttyvät lätäköistä. Olin elänyt yhdeksäntoista en enää kovin viatonta ja iloista kevättä. Jos Jumala loi minut leikkimään, se yö oli leikkien loppu."

Tutut kylän pojat muuttuivat kiduttajiksi. Vallankumous tapahtui niin maan kuin yksilönkin tasolla.
Kuten sisällissodissa aina, kuka tahansa saattaa olla vihollinen.

"Uupuneet iirikseni silmäilivät maailmaa luopuen. Sumu peitti näyn. Ehkä sekin johtui kyyneleistä. Lääkäri Palma sanoi minun itkeneen paljon."

Tarina on surullinen ja raskas, mutta tosi. Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori ja asunut Chilessä pitkään, joten hän todella tietää, mistä kertoo. Lukijan ei tarvitse epäillä eikä epäröidä. Myös Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Kirjaa ei ole helppo lukea. Leskinen kuvaa arkisia yksityiskohtia perusteellisesti, hajuja, makuja, ääniä. Toistoa on paljon, hän lähestyy tärkeimpiä asioita monin sanoin, jopa niin monin, että lukijalla on vaikeuksia hahmottaa, mikä on ydin.

"Minussa alkoi itää hämärä, muodoton taju jostain uudesta joka oli tuleva. Kuten silloin, kun jokin asia melkein jo on, mutta ei vielä ole. Tuo hetki, kun aiemmin itämätön voima alkaa tykyttää ihmisen sisällä ja kasvaa hallitsematta ja yllättäen kunnes se on niin suuri että vyöryy yli äyräidensä." 

Lukijan vaikeutta saattaa lisätä juuri kirjailijan suuri tietämys. Kirjailijalle asiat ja asetelmat ovat selvät, lukijalle eivät. Minusta tarinaa oli sen vuoksi vaikea seurata, mutta nautin kirjailijan ilmeisestä tietomäärästä ja huolella mietitystä kielestä. Monet lauseet ja kappaleet muistuttavat runoa.

"Tämä armoton raivo! Ruumiiseeni sidottu vihan tunne kiersi sisälläni ja haki poispääsyä."

Täytyy myöntää, että suosin vähemmän koukeroista ja suorasukaisempaa lähestymistä, johon rajallinen käsityskykyni paremmin riittää. Olen kärsimätön, en oikein jaksa odottaa "asiaan pääsyä". Tekstin hienouksista iso osa meni siten minulta ohi eikä tarina tullut iholle, vaikka tajuan sen ansiot ja vaikka sodan, etenkin sisällissodan, mielettömyys käy jälleen kerran selväksi.

"Ja uskomattomin osa tarinaa on se, että kaikki jotka katosivat olivat mukavia ihmisiä. Juuri sellaisia kuin me."

Surullisin osa tarinaa on se, että vastaavia tai vielä julmempia sotia käydään koko ajan, jossain. Emme me koskaan opi.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Muualla: Lumiomena kuvaa kirjaa väkeväksi, Sara suosittelee vaativille lukijoille.

Auli Leskinen: Petojen aika. WSOY 2013.

Kirjastohaaste!

Kiitos Erja kirjastohaasteesta, jonka hykerryttävä idea on vastata kysymyksiin omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Yritetään! 

Ja haastan seuraavaksi Sannan Luettua-blogista, Lurun luvut ja Kolmas linja -blogin Miian.

1)  Oletko mies vai nainen? 
No tiedäthän, sukupuolesta riippumatta jossain vaiheessa kasvat Naiseksi joka olet.

2) Kuvaile itseäsi? 
Tänään olen Uupunut nainen, mutta yleensä pyrin Kohti parasta.

3)  Mitä elämä sinulle merkitsee? 
Oi, niitä Tavallisia ihmeitä! Tavoitteeni on löytää ne Ainoat todelliset asiat.

4)  Kuinka voit? 
Mukavasti menee kuin Mantelinpoimijalla.

5)  Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. 
Kotini on minulle Oma taivas.

6)  Mihin haluaisit matkustaa?  
Pispalan kiviä voisi olla kiva tutkia.

7)  Kuvaile parasta ystävääsi. 
Se on Mestari, ja sillä on Homma hanskassa. Du och jag, tiedäthän.

8)  Mikä on lempivärisi? 
Minulla oli Sisustaja, joka sanoi, että tämä on paras pitää Kaikessa hiljaisuudessa.

9)  Millainen sää on nyt? 
Kurkkaan ikkunasta: Sysipimeä.

10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? 
Yö, vaikka omatunto käskee: Nuku!

11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? 
Tämä on vaikea Valinta. Ehkä Viikkoja, kuukausia.

12) Millainen on parisuhteesi? 
Kauhun tasapaino. No ei, oikeasti Rakkauden vaikea taito oli työn takana, mutta nyt minulla on Suhteista parhain.  Pääsin Hyviin naimisiin. Vietämme Normaalia elämää.

13) Mitä pelkäät? 
Että löytäisin itseni Hullun taivaassa. Se olisi Hätkähdyttävä tulevaisuus. Päällä jatkuva Piina.

14) Päivän mietelause
Ei minulta mitään puutu.

15) Minkä neuvon haluaisit antaa? 
Tämän sanon nyt vakavasti teille: Älä käy yöhön yksin!

16) Miten haluaisit kuolla? 
Kun Viimeinen kesäyö koittaa ja Esirippu laskee, toivon, että Uusi elämä odottaa.

Miten sinä vastaisit? Ja löytyikö tuttuja kirjoja?

Amerikkalainen

"Niin, no. Alkuun meni jotenkuten, sitten kai huonommin, ja jossain vaiheessa löysin itseni kaurapellolta huutamasta."

Näin kertoo elämäntarinaansa Susette, joka kirjoittaa, mutta mistään ei puhu. "Vähän sinne päin tämä nyt on." On kevät, Koffin puisto sulattelee lumikerrostaan ja Susette hapuilee elämänsyrjää. Ihan alusta ei tarvitse aloittaa: hänellä on työ kahvilassa, kämppä keskustassa ja pesulasta löydetty amerikkalainen jalkapallo hattuhyllyllä. Vilkkaan mutta tunnevapaan miesseuraelämän seurauksena teetetty raskaustesti näyttää negatiivista. Susette suree saamattomuuttaan ja kateellisuuttaan keskinkertaisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka maksavat plussakortilla ja katsovat aamutv:tä tai saavat lapsia.

"Mietin, mistä minäkin saisin hankittua itselleni tasapainottavaa kiirettä. Sitten ymmärsin sen olevan hyvin yksinkertaista."

Roskislavalta löytyvät rattaat, joihin Susette istuttaa Amerikkalaiseksi ristimänsä jalkapallolapsen ja lähtee ajelulle, joka ei ihan heti pääty.

Isoroban kerrostalon katolla majailee Hermanni. Kelan virkamiehet ovat nyt tapetilla - sellainen oli Pätkärunoilijassakin, mutta Keijoon verrattuna Hermannilla on rutkasti energiaa ja elämänkokemusta. Hän on sentään ollut rakennusalalla ennen kuin terveyssyistä virkamiesmäistyi. Vihoitteleva selkä lopetti senkin uran, ja Hermanni huomasi viihtyvänsä parhaiten yläilmoissa. Maantaso ahdisti.

Kaksi yksinäistä, omilla omintakeisilla keinoillaan todellisuutta pakenevaa hellyttävää hahmoa tapaavat ja ystävystyvät. Ilman romanttista sävyä, tai ainakin melkein. Kun Susette kaipaa vauvavapaata, Hermanni toimii lapsenvahtina. Yhdessä lähdetään jopa reissuun maalle, koko pieni perheenkaltainen muodostelma. Yhdessä ei palattu takaisin, molempien demonit raastoivat heitä omiin suuntiinsa.

"Lomaa oli jäljellä vielä yli kolme viikkoa. Olin selvinnyt Orivedellä neljä yötä. Eikö se riittänyt lomasuoritukseksi? Miksi lomaa kertyi niin paljon ja miksi se annettiin pienelle, yksinäiselle ihmiselle kaikki kerralla? Joutuisin vielä tuhoon." 

Lisäksi asioihin sekaantuvat Seura-lehti, Hermannin äiti ja uraneuvoja. Ja Susetten miehet.

Kirjan juoni on pieni, mutta syvä. Juju onkin tavassa kertoa, ja se on Kuusistolla hämmästyttävän raikas, lukijan usein yllättävä, naurattava tai häkellyttävä. Hän herättää miettimään, mitä kummaa on siinä, jos harjoittelee pallolla vauvanhoitoa tai haluaa asua katolla (vai onko kumma se, joka pitää sitä kummana?) Susette ja Hermanni eivät halua kenellekään harmia, ainakaan muille kuin itselleen. Susette, syntymässä säikähtänyt, ja Hermanni, sellaiseksi kasvatettu, ovat sympaattisia, kilttejä ja pihalla kuin lumiukot, mutta heitä tekee mieli puolustaa. He sentään yrittävät.

Hellyttävä ja hauska, tämä ensimmäinen lukemani vuoden 2014 kirja, ja olenpa tyytyväinen, että se alkoi näin hyvin. Kuusisto on taitava ja omaperäinen kirjoittaja, joka osaa pienieleisesti riemastuttaa lukijan.

Kenelle? Nuorille ja nuorenmielisille, epätavallisuutta pelkäämättömille, typeriin vitseihin kyllästyneille, suomen kielen raikkaasta käytöstä kiinnostuneille, helsinkiläisille tuttujen paikkojen bongareille.

Muualla: Krista piti suuresti, Ilselän keinulaudassa Amerikkalaisen paino peittosi Gorillan.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen. Otava 2014.

Kotiinpalaajat

Afrikka tunkee tajuntaan monelta rintamalta. Valtionvarainministeri Katainen vieraili vastikään suomalaisten yritysten edustajien kanssa mantereella, koska sitä pidetään lupaavana tulevaisuuden talouskumppanina. Keski-Afrikan ja Etelä-Sudanin uutiset ovat sotaisia, tilanteet epävakaita. Tänään Hesarissa Pekka Mykkänen kehottaa laittamaan mieleen Nigerian, "sillä tästä Länsi-Afrikan maasta saatte vielä kuulla." Hän viittaa lähinnä ongelmiin, kuten hallitsemattomaan väestönkasvuun.

Kirjapuolella Afrikka näkyy myös vahvasti. Etenkin naiskirjailijoita nousee maailmankirjallisuuden huipulle - näitä listaa kiinnostavasti Karoliina Kirjavassa Kammarissa. Hän kertoo myös Taiye Selasin lanseeraamasta käsitteestä afropoliitti: se kuvaa taustaltaan afrikkalaisten, mutta sittemmin muualla, usein isoissa kaupungeissa, opiskelevien ja asuvien globaalimpaa maailmankatsomusta.

Sellaista edustaa Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Kotiinpalaajat-kirjan päähenkilö Ifemelu. Hän on nigerialainen nuori nainen, joka pääsi opiskelemaan unelmiensa Amerikkaan, Princetoniin, mutta päättää 13 vuoden jälkeen muuttaa takaisin Nigeriaan. Vähäisin syy ei ole toive tavata nuoruudenrakkaus Obinze, joka puolestaan oli viettänyt vuosia Englannissa, josta joutui lopulta karkotetuksi viisumin umpeuduttua.

Ifemelu piti Amerikassa blogia, jossa hän käsitteli rotukysymystä ja rasismia Yhdysvalloissa. Blogi oli suosittu, Ifemelun mielipiteet ja näkemykset selkeitä ja arvostettuja. Yllätyksekseen hän Nigeriaan palattuaan huomaa, että pitkä oleskelu muualla on muuttanut niin maata kuin häntä itseään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kirja on kaikilla mittareilla hyvä; se on sujuva lukea, vaikka osa blogiteksteistä on tiukkaa asiatekstiä, joka ei aivan saumatta tunnu istuvan muuten hersyvään lukuromaaniin. Se antaa paljon tietoa rasismin tyypillisistä muodoista, nigerialaisista tavoista ja kehityksen haasteista, sekä ihmisoikeus- että talousrintamalla. Lisäksi henkilökohtaiset elämäntarinat luovat tarkkoja kuvia tämän päivän ihmisistä, niin Nigeriassa asuvista kuin muualle muuttaneista. Romantiikkaakaan ei puutu, vaikka Adichie kirjoittaa reippaan realistisesti eikä pinkkien pilvien alla.

Silti koin kirjan itselleni kaukaiseksi, ja se jätti minut miettiväiseksi, mutta ei kosketetuksi. Syytä en osaa selittää. Luulen, että yksi syy on asian ja elämäntavan vieraus, vaikka maantieteellinen etäisyys ei vaikuttane, sillä olen mennyt täysillä mukaan niin Japaniin kuin Alaskaan kirjojen myötä. Mutta olen hitaasti lämpiävää laatua, ja kokemukseni afrikkalaisista kirjoista ovat niukat.

Rotukysymyksen ikuisuuteen tuskastuminen on varmasti yksi iso vieraannuttava tekijä. On vaikea hyväksyä, että se edelleen on niin suuri ongelma maailmassa. Että ihmisiä jaotellaan rankasti pelkän syntyperän perusteella. Ja etenkin siellä, jossa ongelmia on paljon muutenkin. Mutta kehitys etenee, ja nimenomaan sellaisten yksilöiden kautta, joista Adichie kertoo. Kuten Selasi Ylen haastattelussa sanoo:

"Rotuidentiteetti on myytti. Jaottelu mustiin ja valkoisiin ihmisiin on absurdia. Jos tällaisen konseptin pintaa rapsuttaa hieman, huomaa sen kestämättömyyden. ... Järjestelmä yrittää jaotella ihmisiä eri lajeihin, kuten eläimiä, ja se on aivan absurdia. Odotan vain päivää, jolloin voimme päästää irti tästä ajattelusta."

Niinpä. Tähän ei mitään lisättävää. Adichien vakava kirja avaa kuitenkin lukijalle uusia näkemyksiä ja päivittää tiedot nigerialaisuudesta ajan tasalle; maa alkaa hahmottua omanaan, ei vain "Afrikkana". Mafalala-blogista löytyy linkki yllä mainittuun haastatteluun ja pohdintaa "afrikkalaisuudesta" - onko sitä?

Kirjaa on luettu blogeissa paljon; se sijoittui toiseksi Blogistanian Globalia -kisassa, jossa valittiin viime vuoden paras käännöskirja. Arvioita löytyy muun muassa näistä blogeista: Tuijata, Pihin naisen elämää, Morren maailma, ja P.S. rakastan kirjoja, jossa on pitkä ja perusteellinen arvio sekä paljon linkkejä muihin blogeihin. Kirsin kirjanurkka kertoo Adichien suomennetusta tuotannosta.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat. Otava 2013. Suomennos Hanna Tarkka.