Miina Supinen: Kultainen peura

Mathilda Sommer eli Tilda on moderni nainen. Hän haluaa oman ammatin, ei olla miehestä riippuvainen eikä avioitua, jos ei ole ihan pakko. Kun pakko näyttää lähestyvän, tyttö päättää toisin ja livistää salaa Viipurista Sortavalan opettajaseminaariin. Perhe antaa hänen pitää päänsä. Miten paistettuja perunoita, rapeaa kanaa ja sokeriorvokkeja syömään tottunut vauraan perheen tytär pärjää uusissa, karummissa oloissa?

Matka on paitsi maantieteellinen, myös kulttuurinen, nykykielellä sanoen. Taloudenhoitaja Irinitsa, joka ainoana tiesi suunnitelmasta etukäteen, varoitti Tildaa pakanamaista, hulluista ja pahoista hengistä. Kerrotaan, että

"Pyhät miehet elivät Laatokalla aivan viime vuosiin asti perin oudolla tavalla. He hakeutuivat autioille saarille ja yksinäisille kallioille ja näännyttivät itseään varta vasten, janosivat näkyjä ja houreita ja uhrasivat pyhimyksille, joita ei löytynyt mistään kalenterista."

Tilda viihtyy Sortavalassa. Nuoret opiskelijat ottavat ilon irti aina, kun se on mahdollista. Olemme 1880-luvulla, venäläisen vallan alla. Suomalaisuusaate on vahvassa nosteessa, ja sitä myös uusien opettajien kuuluu levittää.

"Nyt oli valistuksen aamu koittanut. Kansallisen herätyksen pasuuna soitti halki kunnaiden ja metsien ja kutsui suomalaisia ottamaan paikkansa sivistyskansojen joukossa. Pasuunaa olivat soittaneet tähän asti pääosin herrat Snellman, Cygnaeus ja Topelius, mutta nyt opettajat toteuttaisivat heidän suunnitelmiaan maalaiskoulu kerrallaan."

Juhlalliseen julistukseen sulautuu nuorten naisten arki. Tildan huonekaveriksi valitsee itsensä Jelena, jota vieroksutaan tämän sukujuurien vuoksi. Jelena on kotoisin Mantsinsaarelta, joka "... oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne."

Jelena on kuitenkin kuin ylväs aatelinen käytökseltään ja kauneudeltaan. Tildan sydän on menetetty. Luulen, että häntä hieman myös kiehtoo Jelenan erikoinen maine. Opettajaseminaarin arjesta on kiintoisaa kuulla. Vaikka muistan, että kyseessä on fiktio, todellista historiaa ja ajan tapahtumia on mukana paljon. Itse asiassa, Tildan tarina kumpuaa kirjailijan sukuhistoriasta, mutta monilla mausteilla.

Karjalan mailla liikkuu myös perinteen kerääjiä, kuten Niklas, joka kertoi tytöille Suomen kansan myytillisistä juurista. "Ne kukoistivat Karjalan laulumailla jaloimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan." Tosin intoilijoilla saattoi olla kaunisteltu kuva suomalaisuudesta. "Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi", ilmoitti Topelius."  (Maamme-kirjassa). Tilda toteaa: "Jelena aina sanoi, että keräilijät pyörtyisivät kauhusta, jos kuulisivat yhdetkin oikeat sanat."

Myös Mathilda kerää muistikirjaansa kuulemiaan kertomuksia vanhoista ajoista. Usein eivät ole hauskoja ja leppoisia! Sopii eurooppalaiseen satuperinteeseen, jolla kuulijoita on koukutettu. Tildaa houkuttavat erityisesti kertomukset oudoista, mystisistä olennoista, joita seudulla paljon kerrotaan. Lukija alkaa miettiä, liekö niillä kuitenkin jotain todellisuuspohjaa, kun ovat niin yleisiä? 

Opettajaseminaarissa nuoret naiset saavat kirjallisen opin ohella - Runebergia piti opetella ulkoa ja laskutehtäviä suorittaa - käytännön harjoitusta, kuten lastenhoitoa. Tilda huomaa yllättäen pitävänsä pienokaisista, ja nopeasti tottuu pyllynpesuun ja muuhun maalliseen. Eläinlääkintää, liikuntoa, laajasti on opittava. Kuten lapsia, myös kasveja hoidettiin Kymölässä järkiperäisesti. "Kansakoulunopettajan oli hallittava hyötypuutarhanhoidon alkeet siinä missä muutkin arjen perustehtävät."

Tildan elämänmyönteistä luonnetta kuvaa hienosti kohta, jossa tytöt opiskelevat kasvimaan hoitoa ja sadonkorjuuta. "...maailmassa oli aina sotaa ja kauhua, mutta joskus ihmisen oli saatava ajatella vain leppäkerttuja."

Mutta Jelenan yllä leijuu synkkä pilvi, josta Tildan on vaikea saada selvää. Vastuullinen on Jelenan huoltaja, hänen Kiril-setänsä, jota väki ihailun lisäksi kammoksuu, vaikka tämä on rikas ja antelias liikemies. Miksei Tildaa kutsuta vierailulle ja mikä voima Jelenaa ohjaa noudattamaan setänsä jokaista käskyä?

Kirja vilisee perinteisiä uskomuksia, tuttuja taruja ja tuntemattomia uskomuksia. Tarina huipentuu mystiikan ja toden sekoittavaan fantasiamaiseen tapahtumaan, joka nostaa lukijan tukan pystyyn. Jelenan ja Tildan rakkaus on ilmiselvää, siitä ei huolta. Mutta mitä lopulta tapahtui - yhdistyivätkö ikiaikaiset henget Tildan nykyhetkeen pelottavalla tavalla? Vai saiko hän itse mielikuvituksellaan asioita "tapahtumaan"? 

Arvoituksellisen jännityksen lisäksi luen kiitollisena kerrankin historiasta, jossa naisilla oli hauskaa. Tilda on fiksu ja tunteikas nuori nainen, jonka kehittymistä ja sanailua Jelenan ja muiden kanssa on hauska seurata, samoin aatteita ja tapahtumia, jotka heidän aikaansa liittyvät. Riemukas kooste naiselämää ja historiaa, vanhahtavaan kieleen mukavasti soviteltuna niin, että tunnelmaan on helppo mennä mukaan. Kaunis kirja sopii vaikka lahjaksi kaikille naiskohtaloiden ja suomalaisuuden juurien ystäville. 

Miina Supinen: Kultainen peura. Otava 2024. Kansi Piia Aho.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023, luukku 16: Vilkkumaa

Joulun tähti! Ajatus tuli heti mieleeni, kun luin Maija Vilkkumaan omaelämäkertaa, jonka hän on kirjoittanut Miina Supisen kanssa. Kuka voisi olla naisena tähti ja tähdempi suomalaisessa kevyen musiikin maailmassa?

Luettelet heti joukon nimiä, tiedän. Jenni Vartiainen, Chisu, Alma, muita. Mutta Maija oli ensin! Hän pelasti koko pelin aikana, kun suomalaisia naisrokkareita ei ollut. Siis sellaisia Vickyn tai Muskan tyyppisiä koko kansan tuntemia tyyppejä, joiden ikoninen ääni ilahduttaa aina. Mutta Maija oli uutta sukupolvea: hän teki myös biisinsä itse. Ideaa, sävellystä, sanoitusta, soittamista ja tyyliä, sovitustakin myöten. Ja tekee edelleen. Kypsässä viidenkympin iässä hän on kulkenut pitkän matkan musiikissa 1980-luvun loppuvuosista, jolloin tyttöbändi Tarharyhmä rymisteli lavoilla. Hyvä ajankohta kirjata tarina kansien väliin.

Omaelämäkerta kuplii energiaa, musiikin ja elämisen iloa. Sen lukeminen kohottaa lukijaa, kuin olisi vitamiiniannoksen niellyt. Tai kuin olisi kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia!

En usko kirjan välittämää tunnetta teeskennellyksi, sillä kirjan teko on iso prosessi ja työ, josta ei voisi tulla kelpo lopputulos ilman aitoa innostusta ja paneutumista. Osansa on taitavalla Miina Supisella, joka kainosti väittää "kirkastaneensa ja kannustaneensa" Maijaa kirjan kirjoittamisessa. Molemmat ovat sanankäytön ja sävyjen mestareita, lähes saman ikäisiäkin, ja ihailivat toisiaan jo ennen kirjaa. Paritus toimii erinomaisesti. Se ei ole itsestään selvää, on nähty monissa elämäkerroissa ja muistelmissa. 

Maija on opiskellut suomen kieltä ja toiminut kirjallisuudentutkijanakin, mikä oli uusi tieto minulle. Biisien sanoitukset ovat omia maailmojaan, joihin hän etsii juuri oikeat sanat ja sävyn. Suomen kieli on hänelle tärkeä, henkinen koti. Mutta pelkkä teksti ei riitä, vaan se oheistaa musiikkia, joka on hänen ominta itseään. Jo nuoruudenaikaisessa avoliitossaan, joka ei kestänyt, hän tiesi tavoitteensa.

"Valitsin [tapetit], mutta huomasin prosessin aikana, etten halunnut olla tapetteja valitseva henkilö. Halusin olla rocktähti."

Vuodet ja vuosikymmenet ammatin opiskelua monin tavoin - ehkä musiikillisen osaamisen lisäksi tärkeimpänä uuttera esiintymiskokemuksen hankkiminen - mahdollistivat unelman toteutumisen, mutta muutakin on tarvittu. Huipputaitoa, omistautumista, oikeita valintoja ja oman linjan noudattamista. Menestys ei tule helposti, ainakaan näin pitkä ja laaja, vaikka olisi nero syntyessään. Loppumattoman työn lisäksi se edellyttää myös sosiaalisia taitoja, kollegoita ja kumppaneita, joiden (taitojen) kanssa yhdessä päästään aina seuraavan vision äärelle. Kirjassa mainitaan paljon uralla tärkeitä nimiä Asko Kallosesta Pekka Ruuskaan, puhumattakaan bändien jäsenistä ja muista kollegoista erityistaitoineen. 

Elämäntarinaa oli ihana lukea. Ei se pelkkää hymistelyä ole, saati oman osaamisen korostusta, vaan ihan rehellisen oloinen kuvaus erään naisen elämästä. On ollut kuoppia ja syvää huolta, menestystä ja onneakin. Ja paljon taitoa ja määrätietoista tekemistä, mikä on ehkä olennaisinta. Kirja kertoo musiikin teosta, arjen sattumuksista, mietittäneistä asioista, ihmisistä lähellä, kuten sen skandaliöösin ihastumisen oman bändin kitaristiin. Vauvakuume oli iskenyt jo ennen häitä.

"Ajattelin kirjailija Doris Lessingiä, joka hylkäsi ensimmäisen perheensä saadakseen elää omannäköistään elämää. --- Minua itketti jo pelkkä ajatus. --- Ja silti ymmärsin Lessingiä, ja jokin osa minusta jopa ihaili häntä. Hän teki jotain, mihin en itse olisi pystynyt. Itse olisin vastaavassa tilanteessa haudannut taiteilijuuteni ja omat toiveeni. Kenties olisin muuttunut Lessingin äidin kaltaiseksi katkeraksi naiseksi, joka jatkuvasti kertoisi lapsilleen, kuinka oli uhrannut omat haaveensa näiden takia."

Tarina kulkee johdonmukaisesti, eikä se onneksi ala sukujuurten syväesittelyllä, vaikka lapsuudenperhe toki esitellään sopivassa kohtaa. Kuvaliite on koottu kivan vaihtelevaksi, eri aikakausia sekaisin. 

Koska molemmat kirjoittajat ovat fiksuja naisia, arvelen heidän myös ajatelleen tekstin sävyä sopivaksi pelokkaaseen aikaamme: ollaan rohkeita, nautitaan siitä, mitä on, juuttumatta kurjiin kokemuksiin. Se ehkä rohkaisee ja ilahduttaa muitakin? Ainakin minulle tyyli toimii.

Takuuvarmasti vaikutti myös tieto siitä, että kirjan lukevat myös tekijöiden jälkisukupolvet ja muut läheiset. Eikä siinä ole mitään pahaa: rohkaisu, energia ja elämästä nauttiminen on hyvä viesti. Ja koska itsekin olen jo kunnon kymmenille päässyt, tiedän myös sen, että vuosien myötä elämä oikeasti paranee. Ulkoiset paineet pienenevät, ja sen kuuluisan takalaudan häämöttäessä kaikkea alkaa katsoa toisin, jotenkin laajemmasta näkökulmasta. Tämän mainitsee myös Maija, kuten myös sen, että viisikymppisille "voimaantumisen" hokeminen on vaivaannuttavaa. Totta sekin. 

Mutta huonoina hetkinä koko olemassaolo alkaa riipiä, ketä ei? Musiikkiala ei ole helppo, ja etenkin naisilla on siinä ollut ja lienee edelleen suuria haasteita. Niistä ei kirjassa juuri jaaritella, mutta tiedämme todellisuuden. Maija on osannut välttää karikoita omalla kutsumuksellaan, joka on ohjannut tekemistä ja ajattelua. Hyvä ja suojeleva linjaus. "Jos musabisnes ärsyttää, keskity musiikkiin." 

Musiikkikommenttina otan kirjasta sitaatin juuri valmistuneen 1973-levyn kuuntelijoilta: tämä kiteyttää minusta hienosti Maija Vilkkumaan musiikin. 

"Siinä oli punkkia ja rock'n rollia ja discoa, surua ja seksiä ja iloa ja hauskuutta. Se alkoi kiihkeällä rumpukompilla ja päättyi eeppiseen instrumentaalivyörytykseen. Se oli juuri sellainen kuin piti.

- Onnea, sanoi Pekka, kun levy loppui. - Tää albumi kuulostaa itsevarmalta ja uljaalta. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys." 

Nautin lukemisesta, niin elämäkertana kuin uratarinana. Ja olen tosi iloinen, että Maija on elänyt ja elää ympäristössä, jossa on saanut tehdä intohimoammattiaan ja käyttää taitojaan täysillä, ja saanut myös rakastavan perheen. Naisroolista puhutaan paljon, kiihkotta mutta selkeästi kantaa ottaen, metoota myöten. Kolmesta kaksi on kuulemma naiselle mahdollista: ura, perhe tai siisti koti, kirjassa siteerataan Facebookin johtajaa Sheryl Sandbergia. Viimeisimmän minäkin jätän pois, kun pitää valita. Ehkä Vilkkumaa-Kososilla käy siivooja. 

Mistä tuli mieleen hauska sattumus: kaverini asuu samassa talossa, jossa myös em. perhe ja aikanaan Cheek. Se lahtelainen räppäri, joka veti yleisön naapuripitäjään vuonna 2010 eräällä keikalla, johon ei Maija Vilkkumaan ja bändin hämmästykseksi tullut juuri ketään, sattuneesta syystä! Kuulemma artistien välit kuitenkin ovat kunnossa. Olen itsekin saanut kaverilla kyläillessä moikkailla näitä huippunimiä. Huiput tunnistaa myös siitä, että he ovat aina ystävällisiä ja kohteliaita myös taviksille; koskee kaikkia aloja, olen huomannut: viestintätöissä olen tavannut paljon eri alojen kaikkien tasojen edustajia. Jare Tiihonen muuten osoittautui myös kirjojen ystäväksi, harkittuja lukuvinkkejä vaihdettiin. 

Maija Vilkkumaa tekee tosissaan, itsevarmasti ja uljaasti musiikillista uraa ja nauttii siitä, eikä häntä voisi kuvitella muuhun ammattiin. Eräät ovat synnynnäisiä. Se näkyy niin hänen musiikissaan kuin kirjassa. Koska molemmat kirjan tekijät ovat alan ammattilaisia, kieli on hienosti kunnossa ja sopivasti mukautettu jutustelunomaiseksi, kuin henkilökohtaiseksi puheeksi. Muutaman sanan toisto vain korostaa puheenomaisuutta: tietenkin ja harsoinen vaikuttavat olevan Maijan lempisanoja. Lyhyet luvut cliffhangereineen houkuttavat jatkamaan lukemista. 

Sisällöstä voi napata myös monta hyvää kirjasuositusta, Minna Canthista Deborah Levyyn. Musiikkitermien tuntemuksen puute ei haittaa lukemista, mutta biisien synnyn kerronta varmasti kiinnostaa soittamisesta (etenkin kitaran) enemmän tietäviä. Arvostan myös sisällysluetteloa, josta on helppo tarkistaa mietityttämään jäänyt juttu. Reilussa 400 sivussa on todella paljon sisältöä. 

Hieno veto, molemmilta! Kirja on turvallinen ja laadukas valinta vaikka joulupukin mukaan uraa pohtiville naisille ja tytöille, niin haaveileville kuin käytännöllisille. Ja kaikille innostavaa lukemista etsivälle, tositarinoita hakeville, uteliaille ja tietysti musiikin ystäville. 

Apua, olin unohtaa, että Maija Vilkkumaa on kirjoittanut myös romaanin! Viihdyin sen kanssa, mutta jännä ilmiö on, etteivät sydämeen käyvien biisien mestarisanoittajat, kuten vaikka Anssi Kela, jonka tekstejä olen paljon lukenut (kirjat Matkamuistoja, Kesä Kalevi Sorsan kanssa sekä runsaat nettitekstit) ole kuitenkaan omimmillaan silloin, kun on pelkästään sanoista kyse. Kun se musiikki puuttuu. Taidelajit ovat omanlaisiaan! 

Maija saa olla sädehtivä, glitterinen ja ihailtu joulun tähti ja stara, joka on antanut meille kuulijoille paljon. Musiikillisesti, uran tekijänä ja persoonana, ja olen siitä kiitollinen.

Mutta vinkkaan myös Miina Supisen aiempia teoksia: Mantelimaa on suosikkini joulukirjoista. Säde hämmensi lukijaa, mutta vähemmän kuin esikoinen. Orvokki Leukaluun urakirja antaa ammatinvalintaneuvoja. Hytinä on, ettemme vielä ole nähneet kirjailijan uran parasta antia. 

Maija Vilkkumaa, Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023. Kansi: People's, kuva Liisa Valonen. 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2023, luukku 16. Eilen luukun avasi Kirjasähkökäyrä blogissa ja huomenna Kirjakaapin kummitus.  

Aiempia joulupostauksiani:

Vuosi 2013 kertoo vapaaehtoistyöstä.

Vuonna 2020 inspiroiduin Raymond Chandlerista.

Vuonna 2022 nostin Maria Turtschaninoffin Suomaan.

Tunteikkaaksi heittäydyin (minä!) vuonna 2014, kun pienin lapsenlapsi oli juuri syntynyt. 

Vastapainoksi karmeaa kauhua Päivi Alasalmelta, pahin lukemani joulukuvaus. 

Upean, vaikuttavan joulukirjan suositus myös: Markus Nummen Pakettijuhlan alla.

Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 

Helsingin kirjamessut olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 

Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.

Juhani Branderin Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!

Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 

Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.

Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 

Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.

Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 

Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).

Toinen kiinnostava tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidän, joten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 

Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!

 

 

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 2

Kuva: Niina/Yöpöydän kirjat

Luukusta kurkkaa rakas suloinen tonttu, 1 v!
Aiheista parhaimpia, jos - ja kun? - joulun idea on
rauhoittua hetki miettimään ja arvostamaan onnellisuutta tuovia asioita. Tänä huonojen uutisten aikana maailma tuntuu välillä olevan niin rikki, että onnen hetken saavuttaminen vaatii hikistä yrittämistä.

Suomen kouluissa kasvatetaan onnellisia lapsia, havaitsi Michael Moore. Onnellisuuspsykologiksi tituleerattu Mikael Saarinen on hieman eri mieltä.

Yli nelikymppisillä onnellisuus sentään kasvaa. Ja kaikkiaan olemme onnellisimpien joukossa. Googlaten löytyy monta mainintaa siitä, että varallisuuden kasvu kasvattaa onnellisuutta tiettyyn pisteeseen asti, mutta suuret tuloerot vähentävät sitä. Ehkä meilläkin olisi syytä alkaa tiiviisti seurata bruttokansanonnellisuutta?

Voi toki myös ottaa onnensa ohjenuoraksi horoskooppimerkin.

Onnellisuuden lisäämisen peruskeinot ovat jo yleisesti tiedossa, eikä niistä sen enempää, mutta nostan vapaaehtoistyötä: yksi lempiaiheitani, josta olen aiemminkin kirjoitellut.

Unelman nimipäivän kunniaksi vasemmalla Oona Tikkaojan Unelma-patsas, joka Kannelmäki-liikkeen aloitteesta pystytettiin Kantsuun muistuttamaan siitä, että jokainen voi tehdä jotain parantaakseen maailmaansa, ehkä siinä sivussa kaverinkin. Lainaan liikkeen kuvausta:

Kannelmäki-liikkeen tarkoituksena on verkottaa ja aktivoida kaupunginosan asukkaita sekä kaikkia esikaupunkien elämästä kiinnostuneita kaupunkilaisia fanittamaan kaikkea sitä perushyvää ja innostavaa lähitekemistä - tehdään itse omasta kaupunginosastamme juuri meille paras ja mukavin!

Liike toimii asukkaiden viihtyvyyden ja yhteisöllisyyden eteen; on kerhoa, ryhmää ja avuntarjoajaa it-tuesta neulomiseen, taidetapahtumista ruuanlaittoon. Kaupungin, yritysten, järjestöjen ja median kanssa pidetään yhteyksiä. Jopa oma tila, Kantsun Olkkari, on saatu järjestettyä toiminnan kotipesäksi. Jatkuvaa ruohonjuuritason työtä - täysin vapaaehtoisvoimin. Ja mitä näitä aktiiveja tunnen; eivät he kovin onnettomilta vaikuta, vaan väittävät tekemisestä saavansa enemmän kuin antavat. Olen osallistunut parin tapahtuman järjestämiseen (mikä sekin on ollut antoisaa, niin verkottumisen kuin hyvän mielen näkökulmasta), mutta nuo superaktiivit pyörittävät jatkuvaa toimintaa. Ihailen.

Mitä itse joulusta ajattelen: lukusuositukseni ja joulukirjojen ehdoton ykkönen on Miina Supisen hulvaton Mantelimaa. Hän sai kustantajan haastattelun mukaan ideoita muun muassa Itiksen kauppakeskuksesta sekä omista ja kavereiden joulustressikokemuksista. "Pakollinen onnellisuus murtaa vahvimmankin." "Tämä vain pitää lusia." 

Piparit kehiin ja rohkeasti joulua päin! Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku 3 avautuu huomenna blogissa Kirjakko ruispellossa. Eilisen päivän luukku ja koko kalenterilista Hyönteisdokumentissa.

Kuva: Tmi HerkkuKeiju

Mantelimaa

 Mantelimaa on hervoton tarina joulumaasta, valtavasta jouluteemaisesta sisähuvipuistosta, jossa joulu ei lopu
eivätkä tontut väsy vilkuttamasta, porot kilisyttämästä kellojaan tai pukki hohottamasta, koskaan. Helvetiltä kuulostaa. Varsinkin kun siihen lisätään ostoskatu, josta saa ostaa kaikkea bilemekoista seksileluihin. Ja tietysti karkkia, ylettömästi karkkia ja sokerihumalaisia lapsia.

Paikan vetäjä Jonne on iso, partansa valkeaksi työperäisistä syistä värjännyt johtaja, joka pomottaa alaisiaan tasapuolisesti ja keksii yhä älyttömämpiä yleisömagneetteja. Lasten viihtyminen vetää paikalle myös aikuiset, joille on oltava omaa ohjelmaa.

"- Mitä ihminen haluaa nähdä jouluna? - No mitä? - Tissit. - Niin tietysti."

Molli taas on taiteilija, jo kypsä nainen ja lastenohjelmien vetäjä, joka on onnellisesti naimisissa Keken kanssa. Kun Keke joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan, on Mollin rahapulassa tartuttava Jonnen tarjoukseen työpaikasta. Kahden pienen tyttärensä kanssa Molli siirtyy mielikuvitusmaahan Länsi-Kyykäksessä.

Mantelimaa toi mieleeni Keravalla aikoinaan toimineen sisähuvipuiston, jota mainostettiin Pohjoismaiden ensimmäisenä. Aika ei ollut kypsä tai täkyt eivät olleet kiinnostavia, sillä Planet FunFun meni nurin muutaman vuoden jälkeen. Lieneekö sattuma vai kirjailijan pirullinen tarkoitus, yhdistää omaan paikkaansa rippunen luhistuneen maailman tuntua. Keravasta muistuttaa tarinassa pari muutakin seikkaa, kuten sijainti Helsingistä joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen ja Ahjo-niminen paikka. Lisää piruilua?

Työntekijöiden ja asiakkaiden lisäksi Mantelimaassa vilahtelee myös Nukentekijä, joka asuu onkaloissa maan alla. Siellä, josta laulun tonttujoukko "silloin varpahillaan hiipii alta sillan", kuten Lila, toinen Mollin tyttäristä, saa kuulla.

"Maan alla oli tonttujen työpaja. Niillä oli sokeat silmät, ja ne liikkuivat koko ajan samassa tahdissa. Klik. Klak. Klik. Klak. Ne tekivät leluja sinisen liekin valossa."

Hienoinen vaara ja maagisuus maustavat tarinaa mukavasti, jotta ei mene ihan hihittelyksi Supisen terävien nasautusten äärellä. Hän muun muassa ohimennen mainiosti summaa yhteen lauseeseen menestyvän johtajuuden:

"Ei voinut pelkästään käskeä, piti myös vietellä."

Hämmästyin kovasti kuullessani, että Miina Supisen esikoisromaania Liha tottelee kuria pidettiin humoristisena; minusta se oli tosi surullinen perhekuvaus. Apatosauruksen maahankaan en osannut matkustaa, päättelin vain, että huumorimme eivät kohtaa enkä osaa sitä tulkita. Orvokki Leukaluulla ehdottomasti on hetkensä, etenkin Miitta Sorvalin ääneen lukemana, mutta Mantelimaa kolahti ja nauratti, hillittömän mielikuvituksensa ja fiksun huumorinsa ansiosta. Tai ehkä kyse on iästä, joko lukijan tai ehkä tällä kertaa kirjailijan? Molli toteaa kirjassa:

"Kauheaa tämä keski-ikä. Suomukset vain putoilivat silmiltä."

Supinen on itse sanonut kirjaansa blogissaan muun muassa joulunvastaiseksi trilleriksi. (Muistetaan kirjailijan taipumus ironiaan). Kaikessa hulvattomuudessaan se tuo monin tavoin mieleen Stephen Kingin Joylandin. Jos siellä myytiin hauskaa, Mantelimaassa myydään pirun hauskaa joulua. Ja jos lukija haluaa, kirjassa voi nähdä myös peilausta ihmismieleen syvemminkin: mitä pintakoreuden ja loputtoman viihtymisen alta löytyy?

Kenelle: Joulunvihaajille, absurdista nauttiville, aikuisten satuja etsiville, hulvatonta hakeville, fiksua viihdettä lukeville.

Muualla:  Hauskaa ja vauhdikasta luettavaa, sanoo Maija, vaikkei kirjan lopusta pitänytkään. Marialla meni toisinpäin kuin minulla: hän syttyi Lihalle, ei niinkään Mantelimaalle. Ripaus dekkaria, annos fantasiaa, hyvä juoni ja hieman vinoa huumoria, kuvailee Krista. (Hieman?)

Miina Supinen: Mantelimaa. WSOY 2015.

Kirjamessuetkot ja kirjastovieras

Harvoin, jos koskaan olen kirjoittanut kirja-alan tapahtumista: tiedättehän, niistä harva-se-ilta-tapahtumista, joissa bloggaaja juo skumppaa ja frendeilee kirjailijoiden kanssa. Bloggaajan työ on niin raskasta, että se vaatii vastapainonsa.

Mutta nyt teen poikkeuksen: Image-lehti järjesti keskiviikkona WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa lukijoilleen upeat kirjamessuetkot, jonka kutsun luin huolimattomasti. Kuvittelin tilaisuuden normikokkareiksi, vähän markkinointipuhetta ja standardikirjaesittelyjä, seurustellaan, tavataan pari kirjailijaa ja muita alan ihmisiä, nautitaan tarjoiluista. Yllätys oli sitä suurempi.

Keitä paikalla: Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Kaisa Haatanen, Elina Hirvonen ja Katja Kettu.

Huippuja kotimaisessa kirjallisuudessa!

Illan ohjelma oli pitkä, huolella mietitty ja täynnä itse asiaa. Aika lumoutuneena kuuntelin kaksi tuntia ja ylikin kirjailijoiden juttuja kirjoistaan, taitavan Taru Torikan (vas.) haastattelemana. Taru muun muassa vetää Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa ja Kansallisteatterin Lavaklubilla Nuoren Voiman Liiton Prosak-iltoja.

Hän on siitä erikoinen toimittaja, että hänestä suorastaan loistaa rakkaus ja into kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä suuri tietämys niistä - ei voi olla itsekin innostumatta (jos ei sattumalta jo olisi).


Esitellyt kirjat ja kirjailijoiden lempikirjat:

Miina Supisen Mantelimaa kertoo ikuisesta joulumaasta. Jos se kuulostaa sinusta helvetiltä, luet oikeaa kirjaa. Kirja myös auttaa, jos alat stressata jouluvalmisteluista jo lokakuussa. Lisää seuraavassa bloggauksessa. Lempikirjoja: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Pekka Hiltusen uusimmasta kerroin jo. Ei uutta sanottavaa. Lempikirjailijoita: Pirkko Saisio jaTove Jansson. Myös Peter Hoeg. (Uskon että viimemainitusta voi kehittyä vielä nobelisti)

Kaisa Haatanen (oik.) on keksinyt täysin uuden kirjagenren: turkey-lit. Jos chick-lit kertoo huumorilla alle kolmikymppisistä elämänsä miestä kiihkeästi etsivistä naisista, turkey-lit kertoo meistä, joilla kaulanahka roikkuu eikä pariutumisvietti enää ole keskiössä. Oikeasti hihityttävän kerronnan kautta ujuttuu Meikkipussin pohjalta mukaan rautaista asiaa. Lempikirjoja: Täällä Pohjantähden alla.







Elina Hirvonen on yksi vaikuttavimpia tekstintekijöitä, joita tiedän. Hän osaa koskettaa lukijan herkimpiä tuntoja. Hän on myös merkittävä bloggariurallani: ensimmäinen kerta, kun osallistuin kirja-alan tapahtumaan bloggaristatuksella, toi esiin tekstini kirjasta Kauimpana kuolemasta. Kuulin Anna-Riikka Carlssonin nostaneen sen silloisen työpaikkansa Avain-kustantamon uutisvirtaan. Silloin tajusin, että tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse, mikä oli aikamoinen ahaa-oivallus. Uusin romaani, Kun aika loppuu, on myös ravisuttava. Kirjailija on kuulemma jossain vaiheessa halunnut kirjoittaa myös kevyttä, mutta aiheet johtavat aina todella syville vesille.
Lempikirjailijoita: Eeva-Liisa Manner, Arundhati Roy.
Kuvassa vasemmalla Elina, oikealla Miina.

Katja Kettu, tuo suomalaisen kirjallisuuden kirkkaasti säihkyvä tähti, oli juuri -  jälleen kerran - tullut Kätilö-käännösmarkkinointimatkalta suoraan kirjamessuetkoille urheasti jet lagista huolimatta. Yöperhosesta olen myös blogannut. Lempikirja: Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.

Olin jälleen kerran hillittömän ylpeä upeista kirjailijoistamme; hienojen kirjojen lisäksi heidän esiintymiskykynsä ja luontevuutensa yleisön kanssa ovat vaikuttavia, vaikka he varmasti ovat vetäneet samoja esityksiä kymmeniä kertoja, eri kielillä. Kyllä näitä kelpaa lukemisen lisäksi katsella, kuunnella ja viedä maailmalle!

Ja sitten ne skumpat, Pekka Hiltusen kera. Cheers!

Dekkareita ja teatteria

Seuraavakaan ilta ei sujunut ilman kirjailijatapaamista: Leena Lehtolainen vieraili Kannelmäen kirjastossa ja kertoi uusimmasta Maria Kalliosta, sarjan tekemisestä ja muista kirjoitustyön saloista.

Lisäksi ehdittiin hieman käsitellä Sata kohtausta Sadusta -kirjaa. Sen maailma, teatteri, kuulemma kiinnostaisi kirjailijaa - siis kirjoituspuoli. Antoisa keskustelu tämäkin, yleisönä olimme innolla mukana. Kiitos!

Uraan vaikuttaneista ja käytössä kuluneista kirjoista kysyttäessä lista oli pitkä, onhan lukeminen tavallaan osa kirjailijan työtä. Rikoskirjallisuus on tietysti dekkaristin lempilaji: Henning Mankell, P.D. James ja Ruth Rendell mainittiin, suomalaisista Matti Yrjänä Joensuu, monien muiden joukossa.

Sivulauseessa selvisi muuten ilahduttavasti, että Lehtolainen lukee säännöllisesti Simo Puupposta eli Aapelia, josta lisää blogissani ja muidenkin blogeissa lähiaikoina, tarkemmin sanoen 23. lokakuuta, jolloin Aapelin syntymästä on kulunut tasan sata vuotta.

Säde

Miina Supiselta tietää odottaa raikkaan railakasta tekstiä, vaikka Liha tottelee kuria meni minulta ohi. Pidin perheen kuvausta hyvin surullisena, kunnes oivalsin muista arvioista, että tarkoitus oli humoristinen. Ai. En siis vain tajunnut.

Säde-kirjaan osasin siis jo suhtautua paremmin, ja hauska se onkin, persoonallisella otteella. Heti alkuun puhuu kuollut mies. Victor Allcock muistelee elämisen aikojaan Säteen kanssa ja samalla valottaa kirjan luonnetta. Hänen auringonsäteensä on nyt keski-ikäinen nainen ja vetää pientä lastaan ahkiossa keskellä lumimyrskyä.

"Kun Säteen poika kasvaa, Säde varmaan kertoo sille minusta. --- Mutta miten hän voisi kertoa lapselleen minusta, kun vain pieni osa siitä on lapsille sopivaa ja kaikki muu on sekavaa?"

Mutta itse tarinan alkuun. Vic on taloudeltaan luhistuvassa Kreikassa asuva brittiarkeologi, jonka vanha tuttu Voula Papadopoulos - nimestä huolimatta suomalainen - houkuttelee vetämään kaivauksia Suomeen. Uuden lähiön rakentamisen alta on pikaisesti tutkittava outoja kivilatomuksia. Vic muistaa erään opiskelijansa Englannissa, suomalaisen pikapanonsa, ja järjestää tytön, Säteen, apulaisekseen kaivausprojektiin. Säde suostuu mielellään, sillä hän on töitä vailla. Eikä hän seksiäkään välttele, kun tilaisuus tulee, ja Vicin kanssa se tulee. Vic ja Säde matkaavat tahoiltaan Voulan johtamaan Tiedon Akatemiaan jonnekin Itä-Helsingin liepeille, metsään metroradan tuntumaan.

Voula on perustanut yhteisön, Kahdeksaisen kultin, Akatemian yhteyteen. Metsäihmisiksi itseään kutsuva joukko uskoo "vanhoihin jumaliin, henkiin ja vainajien sieluihin eli olentoihin. Henkiä on joka paikassa ja nyt...ne ovat heränneet taas kaikkialla maailmassa." Näin kertoo A-studiossa eräs entinen jäsen. Metsäihmiset haluavat asua maalla, tehdä peltotöitä ja lähestyä henkimaailmaa ja sen muinaista viisautta.

"Kaupungeissa niistä [hengistä] tulee heikkoja tai vaarallisia. Yksinkertainen elämä luonnon lähellä on helpoin tapa olla henkien kanssa hyödyllisessä kontaktissa."

Uskonto taistelee tiede- ja rahauskoa vastaan. Se on kirjan näkyvä teema. Lisäksi tarinassa vilisee paljon muitakin pinnalla olevia asioita; niin Levänluhdan haudat, intuitiiviset kännykät ja Twitter, jopa supertrendikäs Asperger-tapaus on mukana. Hän on Antti, Säteen poikaystävä. Heidän suhteensa on avoin, eli kumpikin saa vapaasti naida ketä huvittaa. Antti edustaa Säteelle pysyvyyttä ja tapaa olla tarvittu, mutta myös Vicillä on paljon tarjottavaa.

Lukija saa jännittää monenlaista: pystyykö Säde hyppimään sängystä toiseen ilman isompia katastrofeja? Mitä kivilouhoksista löytyy? Onko henkiä olemassa? Ja dekkarityyppisesti: miten Victor kuolee? Säde on ateisti eikä hänestä tule metsäihmistäkään, joten sitä ei tarvitse jännätä. Mutta jos johonkin pitää uskoa:

"Ne hassun nimiset taruolennot, tontut ja henget. Eiväthän ne vastanneet Jeesusta, Säde ajatteli. Ne vastasivat markkinavoimia. Ne olivat näkymättömiä ja vaikeasti määriteltäviä, mutta aivan varmasti olemassa ja helvetin tärkeitä."

Kirja on mukavaa, usein hihityttävää joskin hämmentävää luettavaa, omaperäisen muotoilunsa, huumorinsa ja epäennalta-arvattavuutensa ansiosta. Aineksia on niin monenlaisia ja erikokoisia, ettei lukija ainakaan pitkästy; siinä hahmotellaan nuoren naisen kehityskertomusta, rakkaustarinaa ja elämänkatsomusoppia. Punaista lankaa on vaikea löytää, mutta aloin jopa miettiä, tarvitaanko sellaista aina, vai onko se turhan rajoittunutta lukemisen ajattelua. Ehkä kultainen säde korvaa punaisen langan? Säde hyppelehtii iloisesti tilanteesta toiseen ja ottaa sen, mitä miehet tarjoavat, mutta taitaa oppiakin jotain, ainakin vastuuta. Supinen on terävä kirjoittaja, jolla on taito viihdyttää ja jättää lukija hämmennyksen valtaan. Ehkä tarkoituksella, mutta tunne ei ole lukijasta pelkästään miellyttävä. Menikö minulta taas jotain ohi? Jopa Säde päähenkilön nimenä on hämmentävä - laittoihan Leena Lehtolainen sen jo aiemmin nimeksi kirjalleen, jossa Säde oli tappava.

Kansi on upean kaunis ja säteilevä; Elina Warstan työtä.

Muualla: Jori viihtyi kirjan parissa Kaiken voi lukea -blogissa;  Elämän krestomatiaa pitävä assyriologi ei ammattilaisena löytänyt kirjan huumoria, Kirjasfääri löysi salaviisautta ja Pisarassa naurettiin, mutta ei oltu ihan varmoja siitä, mikä on homman nimi.

Miina Supinen: Säde. WSOY 2013.

Orvokki Leukaluun urakirja

Orvokki Leukaluu on esitelty kansalle radiossa sketsimäisinä kuunnelmina, joissa itsetietoinen ammatinvalintapsykologi ratkoo kysyjien ongelmia omalla omituisella mutta kummallisen toimivalla tavallaan.

Supinen paketoi kirjaksi jo radioituja ja uusia tarinoita niin, että siihen mahtuu neljäkymmentä yleisökysymystä ja Orvokin vastausta. Vastaukset neiti Leukaluun tapaan ovat virallisuutta tavoittelevalla, hieman juhlavalla kielellä muotoiltuja, mutta erittäin konkreettisia, jopa pikkutarkkoja. Jokaiselle kysyjälle hän löytää välittömästi sopivan ammatin ja perustelee huolellisesti, miksi matkailusta kiinnostuneen Markun Pöytyältä kannattaisi ryhtyä konduktööriksi tai arkkitehtuuria ihailevan helsinkiläisen Antin suntioksi. Hän neuvoo myös keskijohtoa ja innostuu itsekin kalankasvatuksesta.

Ammateista löytyy Orvokin silmin katsottuna uusia puolia. Ainakin sen lukija oppii, että työ kuin työ tarjoaa yllättäviä näkökulmia eikä valinnassa kannata vuorenlujasti luottaa toisten neuvoihin. Osa vastauksista on aidosti hauskoja, osa ei niinkään. Joskus Orvokki intoutuu suorastaan hulluttelemaan ja kertoilemaan juttuja, joskus - jos kysymys ei häntä sytytä - hän kuittaa vastauksen kuivanpuoleisesti ja lyhyesti. Saattaa tietysti olla niinkin, että joskus häneltäkin loppuu tietämys (mitä hän ei tietenkään tunnustaisi).

Vastauksia enemmän nauroin oivallisille kysymyksille, asianmukaisille nimimerkeille ja niiden takaa pilkottaville persoonille: näin niin mielessäni Keijon, fysiikan tohtorin Turusta, jota hermostuttaa luennointivelvollisuus, tai mänttä-vilppulalaisen Yasminin, joka on päässyt kampaamoalan kouluun muttei tiedä alasta mitään ja käyttää nettilyhenteitäkin väärin (LOL). Aloin heti mielessäni sijoitella kysyjien paikalle oikeita henkilöitä. Mieleen tuli jo, mahtaako meillä Supisen kanssa olla sama tuttavapiiri...

Pakollinen vertailu: Mielensäpahoittajan syvällisyyttä, kokonaista persoonaa ja maailmankatsomusta Orvokille ei ainakaan vielä pääse syntymään, vaikka heillä yhteistä onkin radiokuuluisuus ja ympäristön terävä tarkkailu. Ja tietysti elämänkokemus.

Mukavahenkinen, nopeasti lukaistava kirja kevyestä pakinoinnista pitäville. Toimii paremmin luettuna osissa kuin putkeen. Radioversioita en ole kuullut, mutta Miitta Sorvalin ääni on helppo kuvitella näiden esittäjäksi.

Muualla: Ilselässä hihiteltiin, Kirjasfääri analysoi terävästi ammatinvalintaoppaita, Kirjojen keskellä kaipaa Orvokilta neuvoa.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja. WSOY 2013.