Karo Hämäläinen: Alex

Viikon kohokohta oli maan virallinen vallanvaihto, kun Alexander Stubb nousi presidentiksi vakuuttavin menoin ja hienoin puhein niin väistyvältä kuin uudelta presidentiltä ja eduskunnan puhemieheltä. Koin hetken juhlalliseksi ja olen samaa mieltä kuin HS:n lukijapalstalla joku, joka ehdotti presidentin virkaanastujaisten päivää vapaapäiväksi. Ainakin kahden kauden jälkeen se saisi olla, sillä niitä on harvoin ja kansa olisi ansainnut saada seurata tilannetta rauhassa - eikä hätäisesti toisella silmällä vilkuillen (kuten itse tein) tai kokonaan työn estämänä. Sitouttaisi ja yhdistäisi kansaa, arvelen. Mutta itse asiaan eli Alexiin:

Karo Hämäläinen teki kirjan perustan, jota sitten viilattiin yhdessä. Sen ansiosta muistelma tuntuu henkilökohtaiselta, kuin suoralta puheelta lukijalle. Stubbin oma ääni on läsnä joka sanassa. Se tehtiin Stubbin siirtyessä päivänpolitiikasta ulko- ja pääministerin pestien jälkeen Euroopan investointipankin johtajaksi ja CMI:n hallituksen puheenjohtajaksi. 

Teos on vauhdikas ja täysipainoinen muistelma vauhdikkaasta ja täysipainoisesta elämästä kirjoitushetkeen saakka. Kansainvälinen politiikka on Stubbin laji, se tulee kristallinkirkkaaksi hänen tarinassaan lapsuudesta opiskeluihin, EU-vaikuttajaksi ja korkeisiin virkoihin, joista hän "joutui luopumaan" siirtyessään Suomen päivänpolitiikkaan. Urapäätökset hän teki toki itse, mutta lukija saa ymmärtää, että kansallinen politiikka oli tavallaan pakollinen näyttö ja velvollisuuden suorittamista enemmän kuin sisäisen palon toteuttamista ("bara kris efter kris"). Mutta kun isänmaa kutsuu, sanoo hän. 

Luulen kyllä mukana olleen pyytettömyyden lisäksi uran rakentamista ja näyttämisen halua, eikä se ole huono juttu. On hyvä, että päättäjillä on taitojen lisäksi motivaatiota. Mutta ymmärrän Stubbin turhautumisen sisäiseen suhmurointiin ja etenkin siihen, etteivät tiimityön reilut pelisäännöt maan johdossa toimi, kun jokainen vetää omaan päätyyn, oli se maan ja kansan yhteistyön kannalta järkevää tai ei. Loanheitosta, somelänkytyksestä tai turvallisuuriskeistä puhumattakaan. Presidentin rooli tuntuu sopivammalta miehen osaamiseen ja kiinnostukseen; vaikka päivänpolitiikasta on oltava perillä, ei yhtä kädet savessa kuin hallituksessa. 

Kirja kertaa vaiheet elämän suurimpien merkkipaalujen kautta. Opiskelu Yhdysvalloissa oli niistä yksi, Suzanne-vaimon tapaaminen toinen. Lasten tulo ja suuret urakäänteet seurasivat, mutta teos tuo mukavasti esiin myös ihmisenkokoisia inhimillisiä asioita ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet ajattelua ja elämää, lapsuudenkodista ja opiskeluajan juhlimisista liikunnan intohimoon. Ja lukuisat ystävät, työkaverit ja tukijat, jotka ovat tiimityön vankalle puolestapuhujalle ja sosiaaliselle ekstrovertille tärkeitä - heitä on mainittu kiitettävän runsaasti. Mediasuhteet ovat tärkeitä myös, ja niistäkin kuullaan kiintoisia pointteja.

Vauhti hengästyttää lukijaa, niin uran kuin kirjan. Karo Hämäläinen oli juuri oikea valinta tekijäksi, sillä uskon hänen tahtinsa olevan samankaltainen, urheilullinen ja tavoitteellinen, mikä näkyi muun muassa kirjassa Paavo Nurmesta. Stubbin tekemisen määrätietoisuus, energia ja systemaattisuus on vakuuttavaa, samoin perusperiaatteiden pysyvyys. Perustaidot ovat lujat, tietämys, paneutuminen, kansainvälisyys ja kielitaito huippua. Iloa, voittoja ja menestystä on ollut, mutta myös mustia hetkiä. 

Tosin aikaa on kirjan julkaisusta kulunut, ja varmasti uusia ajatuksia muun muassa Euroopan ja maailmantilanteen kehityksestä on syntynyt jo paljon. Kirjan lopun analyysi tulevasta - maailman moninapaisuus, populismin nousu, teknologian kehitys - on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Mutta nyt kirjoitettaessa siihen varmaan lisättäisiin isommin ilmastonmuutos, turvallisuus, ehkä myös kapitalistisen talousjärjestelmän eräiden käytäntöjen kyseenalaistaminen. Uudistumiskykyä ja -tahtoa Stubb painotti jo tuolloin, enkä usko sen kadonneen, joten odotan mielenkiinnolla jatkoa. Saattaa olla, että jo kotoa ja kouluissa imetyt opit eivät riitäkään muuttuvassa maailmassa. Mutta näistä ajatuksista saanemme lukea presidenttiajan jälkeen. 

Yksi asia, joka myös on muuttunut: enää ei välttämättä ihailla tehokkuutta ja suorittamista samalla tavoin. Ainakin nuoremmat sukupolvet etsivät usein enemmän mielekkyyttä kuin vaikkapa taloudellista hyötyä tai sekuntikellotusta ja menestymisen merkkejä. Liikunta, uni ja syöminen, jotka Stubb laskee millintarkasti, ovat tärkeitä, mutta hän on vienyt tehokkuuden omalle tasolleen - onneksi hänellä on apuna asiantuntijoita, jotka voivat valvoa terveysvalvonnan pysyvän kuitenkin ihmisen rajoissa. Intohimo on ihmisessä erittäin hyvä asia, kunhan se ei ole pakonomaista suorittamista. Inhimillistä relausta tarvitsee joskus politiikko ja presidenttikin, ja ainakin sen yhden kirjan lukemista viikossa, josta hän on puhunut. Tarkoitan kaunokirjallisuutta, tietoa joutuu työn vuoksi tankkaamaan. 

Millainen ihminen Alexander Stubb kirjan perusteella on? Jo mainittujen adjektiivien lisäksi älykäs, nopea päätöksissään ja omaksumisessaan, epäsuomalaisen itsevarma ja innostuva, kärsimätönkin - hän ei siedä myöhästelyä, PowerPoint-sulkeisia tai paperisia puheita, sillä "jokainen osaa lukea" - ja aito diplomaatti, joka sukkuloi sujuvasti missä tahansa seurassa tai tilanteessa ja osaa varmistaa taustat. Ja jolla on myös periaatteita ja ajatuksia, jotka toimivat yhteiseksi hyväksi. Sitä suurta paloa on hyvä saada käyttöön valtakunnan johtotehtäviin.  

Kiva ja superkiinnostava kirja juuri tähän hetkeen. Tuntui kuin olisin jutellut ihmisen kanssa. Äänestin vaaleissa itse toista ehdokasta, mutta uskon Suomen saaneen huippuosaavan ja motivoituneen - ja tehokkaan - presidentin, josta voimme olla ylpeitä. Eikä urakehitys välttämättä ole tässä, isoja ajatuksia saattaa olla tulossa. Ja tuosta "jokainen osaa lukea" -lauseesta: toivon tämän olevan yksi johtoajatus ja panostuksen kohde, että se pysyisi ja olisi oikeasti totta meillä myös jatkossa. Perustaito, jota ilman kansa ja kansalainen ei pärjää yrittäessään hahmottaa ympäröivää maailmaa ja toimia sen osana.

Kenelle: Yhteiskunnan toimintaa miettiville, poliitiikan päätöksentekoa pohtiville, äänestäneille ja etenkin äänestämättömille, uuteen presidenttiin tutustuville. 

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.

Yksin

Paavo Nurmi, tuo legendaarinen sinivalkoinen, joka nyt askeltaa pronssisena Stadionin parkkipaikalla - millainen hän oli ihmisenä? Sitä miettii Karo Hämäläinen ja rakentaa Nurmesta henkilökuvan; keksityn ja legendaa korostavan, ehkä yksioikoisenkin, yksioikoisesta miehestä, mutta kärjistyksessään kiinnostavan.

Kaikki ei ole keksittyä, faktoissa luotan kirjailijaan. Vuosiluvut, tulokset, uran vaiheet. Minä-muodossa kirjoitetun tarinan päähenkilön ajatuksista meillä ei ole tietoa. Mutta tämä voi olla yksi todellisuus. Miksei olisi? Autofiktioksi kai tällaista kirjoitustapaa sanotaan. Elämäkerta se ei ole, paitsi että oikeastaan on, tai sitä hämäävästi muistuttaa: lähteehän se lapsuudesta ja päätyy kuolemaan, ja listaa elämän tärkeimmät käänteet. Hämäläinen on kuitenkin halunnut päästä henkilönsä pään sisään, ja päästää sinne lukijatkin.

Nurmi oli kotoisin köyhistä oloista, ja jo pienenä hänellä oli suunnaton näyttämisen ja voiton tahto.

"Halusin olla paras. Minun täytyi. Pallopeleissä, hypyissä ja heitoissa en pärjännyt. Juoksemalla hankin oikeuden olla kuin muut."

Hän on mies, joka puhuu ja ajattelee faktoilla. Joka ei ymmärrä tunteita, eikä hänelle ole niille edes sanoja. Ja mitä tarkoittaa kaunis? Mistäpä hän olisi sellaisia oppinut. Ankara isä kummittelee pojalle vielä kuoltuaankin.

Nurmen menestystä juoksijana en käy kertaamaan. Harjoittelut, kilpailut, voitot ja tappiot - ja urheilun politiikka ja henkilösuhteiden merkitys - ne kaikki Hämäläinen kirjaa tarkasti. Ja julman kilpailun. Ritolaan Nurmella on viha-ihailusuhde: Ritola juoksi Nurmen mielestä rahan perässä, treenasikin väärin. Mutta silti hän oli pahin vastustaja, Kolehmainen puolestaan jo vanha mies.

"Taruista en välitä vaan tosiasioista, eikä mikään ennätys ole lyömätön."

Juoksu-uran jälkeen oli keksittävä muuta. Nurmi ymmärsi rahan päälle, onhan se mitattava asia.

"Otin tavoitteekseni kohota Suomen vauraimmaksi mieheksi. --- Mihin minä luottaisin, jos en järkeeni? Järkeni oli saanut minut juoksemaan nopeammin kuin muut. Järkeni ansiosta olin muuttanut nopeuteni rahaksi. Järkeni vuoksi olin noussut häviäjästä voittajaksi."

Omaisuuskin oli suoritus, ei nautinto.

"Tuntui syntisen sopimattomalta nauttia jostain, minkä eteen ei ollut tehnyt tuhansia tunteja töitä, jostakin mikä oli helppoa, jostakin mikä tuntui tulevan ansaitsematta vaikka olikin seurausta siitä kaikesta siitä, mitä olin ja minkä eteen olin ponnistellut."

Nurmi avioituu, järkiperustein, totta kai. Mutta hänen ehdottomuutensa, tiukat periaatteensa ja - lukijan mielestä -  kylmyytensä toisia, jopa omaa poikaa kohtaan, ei anna tilaa rakentaa todellista perhe-elämää.

"En minä vaimokseni vihittyä naista niin paljon halunnut, että olisin ollut valmis kestämään sen, että joku toinen käytti kotiani niin kuin omaansa."

Joskus oli tyttö, joka puhui kieltä, jota Nurmi ei ymmärtänyt. Silti tämä kiehtoi ja jäi vaivaamaan ajatuksia pitkin matkaa. Ehkä kirjailija halusi pehmentää tällä kovapintaista henkilöään ja tuoda jännitettä tarinaan, mutta hieman irralliseksi tämä juonne jäi.

Asunnot kiinnostivat Nurmea sijoituskohteena; pörssimaailmaan hän tutustui jo aikaisin. Hän kertoo periaatteensa grynderinä, asuntojen rakennuttajana. Monet helsinkiläiset saavat kiittää Nurmea kodistaan. Mutta mitä jäi jäljelle, kaiken ankaruuden, säntillisyyden ja laskemisen jälkeen. Voiko kaikkea laskea, mitata, listata?

"Entä jos? on kysymyksistä katkerin. Se näyttää, mitä olisi voinut olla."

Synkeän ankara tarina, täynnä hikeä, kieltäymystä ja raakaa tahtoa, jotka on istutettu poikaan jo pienenä. Ehkä mestarius vaatii äärimmäisyyttä. Mutta onko ylivoima jossain miinukseksi muualla? Kuten ihmissuhteissa - suhde poikaan käy kipeästi lukijaan, pojan puolesta. Kirjan Nurmi toki ymmärtää itsekin rajoitteensa tällä alueella. Hän ei peittele ärtymystään, ei halua sitoutua, ei altistua pettymyksille. Mahdoton ja ehdoton ihminen.

Karo Hämäläisen kirjoitustyyli sopii aiheeseen kuin nakutettu, lyhyine, askelta takoville ja äijämäisen jämerine lauseineen, joihin tutustuin Kolmikulmassa. Paljon samaa on tässäkin kirjassa. Ei revitellä sanoilla, revitellään ajatuksilla. Tarkoituksilla ja tavoitteilla. Hämäläinen tuottaa selittelemätöntä, karua tekstiä, joka istuu tyylipuhtaasti voitontahtoon. Ja erään maailmanmestarin tarinaan. Urheiluun vihkiytymättömälle harjoittelua, tuloksia ja ajanlaskua on paljon, mutta yritin nähdä tämän psykologisena henkilökuvana, takertumatta noihin itselle oudompiin innostuksen aiheisin. Ja siitä patsaasta vielä, se on esikuvansa mielestä Wäinö Aaltosen patsas, ei Nurmen. Sitä paitsi siinä on virhe, vääränlainen askellus. "Se juoksija en ole minä. Minä en juossut niin."

Kenelle: Urheilusta ja juoksemisesta innostuville, mestarin reseptiä hakeville, ehdottomuutta ihaileville, miehekkään ilmaisun ystäville.

Muualla: Hakkaavan etenevä, mukaansa tempaava rytmi, sanoo Tuijata (jolta sain kirjan lainaksi, kiitos!)

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.

P.S. Sopisikohan tämä elämäkertahaasteeseen? Ehkä noin puolen pisteen verran...

Kolmikulma

Kaunokirjallisuuden tai tiukemmin rajaten romaanin alalajeja on yhtä monta kuin kirjailijaakin, niin ahkerasti erilaisia genrejä tuntuu kirjakeskusteluissa vilisevän. Lue vaikka Kaisa-Reetan juttu kommenteineen ja siinä mainitut linkit mainioine pohdiskeluineen.

Karo Hämäläisen Kolmikulma on helppo tyypitellä: laji on jännitys, jonka aihe on talous. Nykykielen vetävämmillä termeillä finanssitrilleri, jollaisia ei minun tielleni montaa ole sattunut. Siksi aihe kiinnosti jo tuoreeltaan, mutta vasta nyt ehdin kirjan pariin. Automatka Lappiin mahdollisti mukavasti äänikirjan kuuntelun, ja kun kuulijina oli kaksi eri kirjamaulla varustettua henkilöä, Hämäläinen äänestettiin molemmille sopivaksi - miehelle tietopohjaista talousasiaa, minulle tutustumista genreen ja kirjailijaan.

Siispä tarinaan: EU:n talouseliitti kokoontuu Suomeen salaiseen huippukokoukseen, jossa on tarkoitus päättää pahoin velkaantuneen Hellenian valtion talouden kohtalosta. Innoittajana tarinalle oli tietysti Kreikan talouskriisi ja sen myötä koko euroalueen kriisi, johon tosin todellisuudessa vaikuttivat ymmärtääkseni myös muut tekijät. Hämäläinen kuitenkin keskittyy Eurooppaan ja Hellenian lainojen järjestelyyn, jonka tietyt tahot haluavat hoitaa etukäteen sovituilla tavoilla hyötyäkseen itse. Nämä "tietyt tahot" jopa sieppaavat yhden Hellenian johtavista poliitikoista varmistaakseen neuvottelujen lopputuloksen mieleisekseen.

Hyvikset ja pahikset seikkailevat kovan rahan ja kieroilun maailmassa, jossa väkivaltaakaan ei kaihdeta. Ruumiita ei silti tule ylettömästi, veri ei lennä häiritsevästi. Keskeinen henkilö on suomalainen investointipankkiiri Ilari Rautavaara, "hedge-miehiä", mikä tarkoittaa armotonta arvon kasvattamisen eli rahan teon tavoitetta suurillakin riskeillä. Rautavaara on mainio karikatyyri investointipankkiirista: äärimmäinen esimerkki rahalle omistautuvasta nuoresta miehestä, jonka ulkoinen olemus, käytös, elämä ja ajattelu on viritetty täydellisesti vastaamaan vain ammatillisia tavoitteita, nuoruuden yli-itsevarmuuden ja kaikkivoipaisuuden tunnoilla maustettuna. Rautavaara on ihminen, joka ei malta katsoa kokonaista elokuvaa fb-päivityksiä tarkistamatta ja joka ei ehdi lukea kirjoja, Näin menestyt ja rikastut -self-help-oppaita lukuunottamatta.

Hämäläisen kieli taipuu notkeasti talousmaailman slangiin. Sitä tuntemattomalle lukijalle osa on hepreaa, mutta kuten vierasta kieltä lukiessa, ei joka sanaa tarvitse ymmärtää peruskuvion hahmottaakseen. Mutta tällä kirjailijalla sanoja todellakin riittää: teksti on laveaa, tarkkaan kuvailevaa, ja hän usein toistaa asiansa pariin kolmeenkin kertaan hieman eri muodossa. Se kasvattaa tarinan pituutta (11 cd:tä!) ärsyttävästikin milloin mistäkin detaljista, kun lukija haluaisi jo päästä eteenpäin.

Rahan ihannoinnin lisäksi teknologia tuodaan esiin vahvan insinöörimäisesti: kirja kuvaa niin huipputietokoneita kuin muitakin teknisiä yksityiskohtia hartaudella. Tapahtumien ajankohdat ilmoitetaan sekunnin kymmenesosan tarkkuudella, kuljetut reitit selostetaan tarkasti. Jostain syystä mainitaan usein myös ajettujen väylien kaistojen määrät. Kirjailija lienee halunnut näin määritellä henkilöidensä ajatusmaailmaa ja onnistuu siinä erinomaisesti. Hieman hihityttää tuo kaikki sanojen määrä ja kuvailujen tarkkuus. En tiedä, onko huumori tahatonta vai tahallista - toivon jälkimmäistä.

Vauhtia ja tapahtumia silti riittää niin, ettei kirjaa kesken voinut jättää. Trillerijuoni on näppärä kietaisu totta ja keksittyä, ja pikaisena sijoitusalan kurssina - vaikka rajallisena - kirja toimii. Hämäläinen on tehnyt mittavan taustatyön ja ahtanut kirjaan niin paljon tietoa, että kertakuulemalta sitä ei sulata ilman vatsanväänteitä. Mutta pituus mietityttää kertausta pohtivaa. Jaksaisinko selata tätä vielä paperikirjana?

Nimittäin kuuntelukokemus tuo selkeästi esiin sen, etteivät kaikki kirjat sovellu äänikirjoiksi. Kolmikulmassa on niin paljon arkikielestä poikkeavia termejä, että paperikirjaa lukiessa niitä ehtisi miettiä, palata pari sivua taaksepäin tai jopa etsiä tietoa oheen muualta, kun taas cd:tä ei tee mieli katkaista kesken ajamisen. Koodinimet ja viestittelydialogit henkilöiden A-IV ja AI-C (tai jotain sinnepäin) kuulostavat hölmöiltä, kun viestinantajan nimen lausuminen vie pidemmän ajan kuin tämän kommentti. Koodinimillä viestittely on kuuntelun perusteella kirjan heikoin lenkki; älykkään niukkaan kommentointiin pyrkiminen kuulostaa junnaavalta. Paperikirjassa koodinimet sivuuttaisi silmäyksellä, kun äänikirjassa lukija joutuu kuuntelemaan kaiken kirjain kirjaimelta.

Toinen seikka, jonka äänikirjassa uskon eroavan paperikirjasta, on v-sanojen ahkera käyttö. -tun -ttu kuulostaa toistuessaan huvittavalta, vaikka päähenkilö olisi kuinka tiukassa paikassa. Saattaa olla, että -tun -ttu jää kuunneltuna kirjasta päällimmäisenä mieleen, vaikkei se liene tarkoitus. (Olen kyllä kiitollinen, ettei sanoja kirjoitettu kokonaisina.)

Parasta kirjassa on Rautavaaran hahmo, sen karikatyyrimäisyys ja rahakiiman esittely: näin maailmamme pyörii, ja tällaiset henkilöt sitä pyörittävät käytännössä - vaikka todelliset mahtihenkilöt jäävät hämäriksi ja muut kirjan hahmot laihoiksi. Pidin myös päätösratkaisusta, jota taiteen sääntöjen mukaan edeltää vauhdikas loppuseikkailu. Tästä tulisi toimiva leffa, eikä juoni ole liian suomalainen toimiakseen myös muualla. Ehkä jopa paremmin kuin täällä, jossa tuijotamme detaljeja ja uskottavuutta fiiliksen kustannuksella. Mahtaakohan kirjasta olla käännöksiä? Vai onko verta ja seksiä liian vähän - onko kirja liian älyperäinen trillerigenreen? Kiinnostava kokeilu, jota arvostan, mutta mietityttämään jäi kohderyhmä: kahden hengen testiryhmästämme, joka koostui innokkaasta piensijoittajasta ja pörssiyhtiön tiedottajasta, ei kumpikaan kokenut kirjaa omakseen. Investointipankkiiritkaan tuskin ilahtuvat kuvauksestaan, joten jäljelle jäänevät...

Kenelle: Euroopan taloudesta ja suursijoittamisesta kiinnostuneille harrastajille ja poliitikoille, verettömiin trillereihin tykästyneille, yksityiskohtaiseen faktaan perustuvien tarinoiden kuluttajille, suurta sanamäärää säikähtämättömille, pientä pitkästymistä sietäville, tekstillisiä kokeiluja kaihtamattomille suurlukijoille.

Muualla: Norkku koukuttui. Sijoittajapäiväkirjaa pitävä Laimea Silli pitää juonta ihan toimivana ja etenkin sijoitusaiheisia dialogeja hauskoina. Kirsi kuunteli äänikirjan ja oli nukahtaa rattiin.

Karo Hämäläinen: Kolmikulma. WSOY 2012. Äänikirja, lukija Toni Kamula.

Kovat kotimaiset, lyhytarvioita

Lukemisesta en halua pitää lomaa, mutta kirjoittamistahtia olen höllännyt. Helteen laiskistamana bloggaajana paketoin kerralla kokonaista kolme kirjailijaa Koen 13 kotimaista -haasteeseen. Hyvää lukukesän jatkoa kaikille!

Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni, mutta täysi kirja. Liikuttava, kauniisti kirjoitettu ja harkitun hallitusti etenevä tarina Lainasta, joka ahertaa konttorissa, kun tapahtuu jotain outoa: jumala soittaa hänelle. Eletään 60-lukua, aikaa ennen kännyköitä, joten Laina tarttuu luuriin. Eikä pääse siitä irti.

Lainan on kerättävä joukko uskovia, jotta hän saisi heidät pelastettua tulevalta maailmanlopulta. Apunaan hänellä on Liana, ja yhdessä he löytävät paljon muitakin etsijöitä: tarina perustuu löyhästi Oulussa syntyneeseen lahkoon, heinoslaisuuteen, mutta silti keskiössä on vain Laina ja hänen jumalansa. Miten Lainan käy, kun loppu tulee? Kuka vastaa, kun Laina nostaa luurin?

"Missä olet Jumala viisauksinesi?"

Hauru kertoo vain vähän, mutta sanoo paljon. Hän ei selitä, vaan luottaa lukijaan, ja sellaista tekstiä on antoisaa lukea. Koskettava kuvaus yksinäisyydestä, uskosta ja lahkolaisuudesta, nuoren tytön turvan etsinnästä ja hädästä, joka tuo mieleen Grace McLeen Onnen maan.

Muualla: Luen ja kirjoitan, Kirjainten virrassa, Lumiomena.

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like 2013.

Musta timantti

Mooses Mentulan Musta timantti on novellikokoelma pohjoisen epäurbaanista mielen- ja
luonnonmaisemasta. Ympäristö on köyhää, maailma kohtelee kaltoin tai päähenkilö saa itse tapahtumaan jotain ei-toivottua, eivätkä hyvät yritykset tilanteen pelastamiseksi aina onnistu. Tästä seuraa niin tragiikkaa kuin komiikkaakin. Lapsista Mentula kertoo paljon, tai muista, jotka jostain syystä ovat toisten armoilla. Kansallistunteemme häpeä on tässä maailmassa tuttu. Vaikka Mentulan maailma on niin kaukana kehä ykkösen vaikutuspiiristä kuin olla voi, hän on tiukasti ajassa mukana sivutessaan ilmiöitä kuten ulkomaiset marjanpoimijat ja ennen aikojaan töistä pois potkitut.

Kieli on sopivasti murteellista, niin ettei se vaikeuta lukemista, vaan keskustelut soljuvat luontevasti. Hieman minua alkoi vaivata yleinen ankeus - huumorinpilkkeestä huolimatta - jonka vuoksi en pystynyt lukemaan novelleja peräkkäin, vaan täytyi pitää vähän taukoa: saattaa olla, että suorituskeskeisenä, (teko)kiireisenä eteläsuomalaisena en osannut täysin eläytyä, vaan otin homman vakavammin kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut. Joka tapauksessa Mentula on taitava ja omaääninen kirjoittaja, jonka tämän vuoden keväällä ilmestyneen esikoisromaanin Isän kanssa kahden lukemista odotan innolla.

Mooses Mentula: Musta timantti. WSOY 2011.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Opuscolo - kirjasta kirjaan.

Ilta on julma

Tutkiva journalisti Mikko ja hänen vaimonsa Veera saavat viikonloppuvierailukutsun Lontooseen, Mikon lapsuudenkaverin Robertin luo. Robert on ökyrikas talousmies, hänen vaimonsa Elise söötti blondi, ja he asuvat kuten odottaa sopii: Lontoon parhaalla paikalla näköaloineen kaikkineen. Heti alussa selviää, että jollakulla on murha mielessä. Mutta kenellä ja miksi? Ja onnistuuko hän?

Mikko on tutkijatyyppi, pilkuntarkka kaveri, joka laskee huolellisesti edullisimman vaihtoehdon, oli kyse sitten ulkomaanpuhelusta tai karkin ostosta. Veera on rempseämpi ja impulsiivisempi: hän toki rakastaa Mikkoa, mutta jotain tuntuu puuttuvan, ja sitä jotain Veera hakee muualta. Robert kehuskelee omaisuudellaan, mikä ei tee Mikkoon suurta vaikutusta, sillä hänellä on muuta mielessä. Naiset melkein ystävystyvät - mutta eivät ihan. Illan päätteeksi kaikki eivät selviä hengissä.

Kirja tarjoilee viihdyttävää ja vauhdikasta jännitystä. Hämäläisen ote on suoraviivaisempi kuin Pekka Hiltusen, joka rakentaa henkilöilleen laajaa taustaa ja ympäristöä, josta riittää ammennettavaa sarjaksi asti. (Hiltunen tulee väistämättä mieleen suomalaisista ja rikoksista Lontoossa.) Ilta on julma on tasoiltaan yksinkertaisempi, mutta nimensä mukaisesti julma; ensin se maalaa jännittävän psykologisen illallisasetelman ja sen jälkeen syöksyy action-osuuteen, väkivaltaan, pakoon. Teksti on lyhyine lukuineen helppolukuista eikä niin talouspitoista kuin Hämäläisen aiemmat aikuisten romaanit - ilman taloustermien tuntemustakin tämän kanssa pärjää, vaikka jonkin verran Robert ja Mikko taloudesta keskustelevat. Kirjassa on paljon dialogia, mikä myös keventää tekstiä.

Karo Hämäläinen: Ilta on julma. WSOY 2013. Ilmestyy elokuussa 2013. Kustantajan lähettämä arvostelukappale, jollainen on myös luettu Sinisen linnan kirjastossa.