Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman tekee sen taas: kietaisee lukijan tiukasti tarinaansa kuin lämpimän viltin sisään. Hänen taitonsa kertoa arkisista asioista kirkkaan merkityksellisesti ja tunnetta välittäen on hämmästyttävä. Tälläkin kertaa hän kirjoittaa perheestään. Nyt keskiössä on kirjailijan suomenruotsalainen isä Allan, jonka lempilaulu Tove Janssonin sanoin on noussut kirjan nimeen.

Kirja käy läpi koko kaaren Alexin ensimmäisistä lapsuusmuistoista isän kuolemaan saakka. Isän ja pojan suhde, kuten koko perheen keskinäinen - äiti ja kaksi veljeä mukaan lukien - on valtavan lämmin ja välittävä. Sitä on liikuttavaa kuulla ja kuvitella, vähän kadehtiakin, kirjailija maalaa lähes idyllistä kuvaa 1980-luvun lapsuudestaan.

Samalla tarina on myös Alexin oma kehityskertomus lapsesta nuorukaiseksi ja lopulta aikuiseksi, joka purkaa isän ikävää, muistojaan ja vaiheitaan suhteessa isään, joka oli toisessa avioliitossaan ja kypsässä iässä jo kertomuksen kolme poikaa saadessaan. Ehkä kokeneisuus on yksi syy, miksi hän osasi niin syvästi arvostaa uutta perhettään ja lapsiaan, ja myös osoittaa näille heidän tärkeytensä. Kun kirjailija alkaa alusta, lapsuus kuulostaa juuri siltä kuin fraaseissa sanotaan. Päivä paistaa aina. 

"Kaikki nuo vuodet, kaikki nuo vuodet, tuntuvat yhden ja saman onnellisen päivän ihanalta toisinnolta."

Kun Alex aikuisena on itse tulossa isäksi, hän joutuu kohtaamaan tunteet, joita on onnistunut välttelemään vuosia. Kuten isän ikävän. 

"Seistessäni siinä muistot hyökyvät yhtäkkiä mieleen. Niitä tulee katkonaisina vyöryinä ja yritän kaikin voimin torjua niiden hyökkäykset. On ajateltava jotain muuta. Taistelen paniikissa niitä vastaan, mutta heti kun saa yhden muiston karkotettua, seuraava käy jo kimppuuni."

Hän hakeutuu terapeutille, joka avaa keskustelua:

"...voisimme ottaa lähtökohdaksi väittämät, jonka mukaan lapsuuden tapahtumat ovat aiheuttaneet haavoja, jotka eivät ole vieläkään parantuneet. - Lapsuuden tapahtumat? - Niin. Tai se mitä ei ole tapahtunut. - Mitä haavoja? - Sanon taas, että olen tavannut sinut vasta muutaman kerran, mutta minulla on syytä uskoa, että sinulla on nykyään melko syviä narsistisia haavoja, jotka juontavat juurensa lapsuudestasi. - Narsistisia haavoja? Nehän kuulostavat kauheilta."

Lukija tietää jo taustoja, koska luettuina ovat Schulmanin aiemmat teokset. Mutta keskitytään nyt isään. Hän antoi miehen mallia ja opetti pojalle paljon kalastuksesta kravatin sitomiseen, saunomistavoista rapujen syömiseen, ja tätä kaikkea muistellaan. Allan oli myös itse hyvä kirjoittaja, hänen aikanaan kirjoitettiin vielä kirjeitä, ja poika kertoo eräästä niistä, sodan alla isänsä tyttöystävälleen kirjoittamasta:

"Isä kirjoittaa tarkasti ja kauniisti. Kieli on hienovaraista, hän käyttää harvoin ylisanoja. Tekstissä on jotain hillittyä, lempeää ja vaatimatonta, mikä miellyttää minua." 

Minua miellyttää nuoremman Schulmanin tyyli. Hän ei tee itsestään pyhimystä, vaan näyttää myös nuoren miehen inhimillisiä virheitä, traumakirjallisuuskin vilahtaa mielessä. Ehkä elämäkerrallisen kirjasarjan jatko valottaa tätä puolta itse kirjoittajasta enemmän, ehkä veljiä tai muita, jää nähtäväksi. Kaikki luetaan, mitä tulee. Käännös on luontevan oloinen, mutta oikoluku on kirjassa jäänyt valitettavasti huolimattomaksi - enkä nyt puhu pilkuista.  

Aiempia elämäkerrallisia teoksia:

Unohda minut - äidin tarina

Polta nämä kirjeet - isovanhempien tarina

Fiktiota:

Malman asema

Eloonjääneet

Kenelle: Isän ja pojan välejä pohtiville, perhekuvauksista pitäville, rakkausaihetta etsiville. 

Muualla: Mrs Karlsson kertoo Alex Schulmanin imagosta Ruotsissa ja muistuttaa, että Kiirehdi rakkain on kirjailijan esikoinen, joka suomennettiin vasta supersuosittujen aiempien käännösten jälkeen. 

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain (Skynda att älska). Nemo 2023. Suomennos Jaana Nikula. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Kotimaisen cosy crimen huippuja

Cosy crime on sanahirviö suomen kielen rakastajalle, mutta mainioita lajin kirjoja syntyy luettavaksi. Kyse on dekkareista, joissa ei kuvata väkivaltaa, vaan siihen johtaneita syitä, henkilöitä ja henkilöiden välistä verkostoa, ympäristöä ja ajankuvaakin, parhaissa mitä nokkelimmilla tavoilla. Tässä kaksi kotimaisen kevytdekkarin (sana lainattu Kirjarouvan elämää -blogistilta Pirittalta) laadukkainta laitaa, siis kärkeä.

Ville Karila, rikosylikonstaapeli, tutkii Helsingin Töölössä tapahtunutta kuolemaa. Luonnolliseksi luullun tapauksen määrittää henkirikokseksi oikeuslääkäri Viola Kaario. Hän on suuri persoona, käy ilmi, mutta työssään tinkimätön ja Karilan luottohenkilö. Sanoisin, että myös toisin päin. 

Tutkimukset etenevät ripeästi suuntaan, joka on surullinen yksinäisten naisten näkökulmasta. Liikkuuko Helsingissä ja Suomessa uusi auervaara, joka on valmis jopa tappamaan varakkaita naisia huijattuaan heitä romanssilla, heikolla toivolla elämän suuresta rakkaudesta, joka kenties sattuisi juuri tällä kertaa juuri tämän naisen kohdalle, kuin parhaassa rakkauselokuvassa?

Tarina avaa hyvin syitä siihen, miksi fiksut naiset uskovat ilmiselviin huijauksiin, ja kuvaa uhrit arvostavasti: on inhimillistä toivoa rakkautta ja myös erehtyä. Inhimillisyyden hyväksikäyttö puolestaan on rikos, kun aletaan puhua rahan ja omaisuuden siirroista valheiden perusteella. Mutta aina valheita ei haluta tunnustaa valheiksi, ja siihen on syynsä. Hetki unelman elämistä voi olla tärkeämpi kuin raha - toivottavasti en tällä rohkaise uusia huijareita, vaan muistutan naisia siitä, että valinta on heidän eikä naiivi kannata olla, jos rahavarat eivät ole loputtomat.

Nautinnollista viihdettä lukijalle, eikä haittaa edes se, että joitain käänteitä saattaa arvata, sillä kerronta on viihdyttävää ja henkilöt kiinnostavia. Kirjoittajilla on taito hyppysissä. Tosin hieman tuskastuin loppupuolella eräiden romaanin henkilöiden maneerien toisteluun, kuten poliisien keskinäisessä juhlinnassa ja heidän elokuvasitaattien käytössään, mutta ajankuluksihan näitä luetaan. Aika kuluu hyvin tämän parissa. Ja lisää on luvassa, sarja vasta alkoi. Seurantaan!

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1. Ulkoasu Elina Warsta. Siltala 2021.

Myös Anneli Kannon Haihtuneet nojaa sitkeään uskomiseen, faktoja vastaan. Kun Noora Näkijä punaisine kuontaloineen muuttaa pienelle paikkakunnalle, hän herättää huomiota ja uteliaisuutta. Kukaan ei halua sitä tunnustaa, mutta monen mieltä kutittelee ajatus saada yhteys kuolleeseen läheiseensä tai tulkinta uneensa - josko se kertoisi jotain tulevasta?

Näkijä majoittuu vanhaan rintamamiestaloon, ja pian asiakkaita alkaa ilmaantua, yleensä salaa. Nainen tarkkailee yhteisöä ja toimii kuten hänen ammatissaan toimitaan. Asiakaspalvelua ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia, tarkkaa havainnointia ja tiedon käyttöä myötäillen asiakkaitaan, jotka haluavat uskoa. (Tuliko jollekulle muulle mieleen Salaiset kansiot? "I want to believe.")  Mutta olisiko hänellä todella jotain näkemisen kykyä?

Näkijä ei voi olla miettimättä eräitä pikkukaupungin varhaisempia tapahtumia, joita hän hienovaraisesti tutkii lisää. Ökymies on kadonnut mystisesti, samoin kaksi nuorta naista. Voisiko hän auttaa tapausten selvittämisessä? Asiaan liittyy myös outo uskonlahko - jälleen ollaan uskon asioiden äärellä - ja ahtaan yhteisön rajat.

Oiva viihdyttäjä, joka jättää asioita sopivasti auki ja lukijan uteliaaksi sarjan jatkolle. Kirjailija itse sanoo teostaan "pienjännitykseksi", ja se sopii hyvin cosy (cozy?) crimen käännökseksi.

Anneli Kanto on yksi huippukirjailijoitamme, joten huonoa ei siltä suunnalta ole jatkossakaan luvassa. Hän on tunnettu etenkin laadukkaista historiallista romaaneistaan, kuten Pyöveli tai Rottien pyhimys, josta on muuten tulossa esitykset teatterien lavoille Hämeenlinnaan ja Helsinkiin. Menen katsomaan totta kai, Kapsäkkiin huhtikuussa, palaan asiaan! Kannattaa varata liput pian - nyt kun ihmiset ovat taas aktiivisia, olen huomannut, että suosituimmat näytelmät, musikaalit, näyttelyt ja konsertit varataan todella nopeasti (yritin tammikuussa varata lippuja huhtikuun lopulle erääseen suosittuun näyttelyyn, mutta myöhästyin, ja ennätysennakointina minulla on jo elokuullekin teatterilippuvaraus.) Kirjablogisti Tuijata on seurannut Kannon tuotantoa pitkään ja sanoo Haihtuneiden tyylin olevan konstailematonta. 

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time 2023. Kansi Katse Design Oy, kannen kuva Katrin Havia.

Blogistanian parhaat kirjat 2022 valittu

 

Blogistania on äänestänyt vuoden 2022 parhaat kirjat!

 
Kirjablogien perinteiseen äänestykseen osallistui myös osa kirjagrammaajista ja muista kirjasomettajista, ja voittajat ovat:

Blogistanian Finlandia: Iida Rauma, Hävitys. Siltala. 

Blogistanian Globalia: Bernardine Evaristo, Tyttö, nainen, toinen. Suomennos Kaijamari Sivill. WSOY.

Blogistanian Tieto: Raisa Omaheimo, Ratkaisuja läskeille. S&S.

Blogistanian Kuopus: Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys. WSOY.

Omat parhaat kotimaiseni

Kotimaisten kirjojen vuoden 2022 parhaita minulle olivat Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär ja Maria Turtschaninoffin Suomaa. Upeita, hiottuja ja persoonallisia teoksia, jotka ovat vaatineet hurjan taustatyön. Suuri kunnioitukseni!

Iida Rauman Hävitys ei ollut kärjessäni, mutta Finlandiansa arvoinen se ehdottomasti on, aiheeltaan ja käsittelyltään. Tuntuu jopa siltä, että sen tärkeys vain kasvaa koko ajan, kun lasten ja nuorten pahasta olosta kerrotaan yhä enemmän ja julkisuuteen on tullut lasten välisiä – lasten! – pahoinpitelyjä ja puukotuksia, jotka ovat todella karmea ja surullinen ilmiö. Halusin silti nostaa tässä muita kirjoja, koska teos ei ollut minulle henkilökohtaisesti niin sykähdyttävä kuin mainitut, vaikka yhteiskunnallisesti tärkein.

Tekisi mieli mainita monta muutakin vaikutuksen tehneitä tekijöitä, ja niin teenkin!

Tekstinteon rajattomia mahdollisuuksia upeasti esittelevä Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies on kestävä ja hulvaton tieto- ja kaunoteos. Ja hyvin viihdyttävä, vaikka lähtötarina on synkkä. Viittaan jälleen naisten oikeuksiin, jotka ovat edelleen kesken – vaikkapa seksuaalirikostuomioita katsoen – vaikka paljon on edistytty viimeisten sadan vuoden aikana. Luulin, että tämä luokiteltaisiin tietokirjoihin, mutta kas, se onkin kirjastoluokassa 1.4. 

Heidi Airaksinen, Laura Lähteenmäki, Emmi Pesonen ja Iida Sofia Hirvonen julkaisivat hienot kirjat vuonna 2022, kuten heiltä saattoi odottaakin. Ja vaikka romaanivuoteni tuntui olevan naisten, mainitaan pari miestäkin: Tommi Kinnunen ja Akseli Heikkilä ovat tekijöitä, joiden työstä nautin. Esikoiskirjailijoista ilahduttivat etenkin Anna Englund, Sami Tissari ja Jussi Moila.

Käännöskirjojeni huiput

Ääneni annoin käännöskirjoissa Bernardine Evaristolle kirjasta Tyttö, nainen, toinen, Kazuo Ishigurolle kirjasta Klara ja aurinko ja Hanya Yanagiharalle kirjasta Paratiisiin.

Vankkaa, maailmalla tunnustettua osaamista siis kannatin – jokainen teos teki suuren vaikutuksen omalla tavallaan. Olisin voinut lisätä listaan ainakin Emily St. John Mandelin, eikä konkari Ian McEwan myöskään koskaan varsinaisesti petä, vaikken kaikkiin hänen teoksiinsa ole varauksetta ihastunutkaan.

Tietokirjojen parhaimmistoa

Tietokirjoja luin vuoden aikana ilahduttavan monta, huomasin äänestettäviä etsiessäni. Silja Koiviston Sataman kapakan Hildan tarina kävi sydämeen – ja päähän myös, kun hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidosta ja naisten oikeuksista puhutaan. Tärkeä ja kiinnostava kirja.

Kirjallista ihmistä kiinnostaa Ville-Juhani Sutisen vaikeiden kirjojen lukemista pohtiva Vaivan arvoista. Äänieni ulkopuolelle mutta liepeille nousi Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille sekä Kjell Westön ja Mårten Westön muistelma- ja ajatteluteos Vuodet. Veljekset kertovat. Helsinkiläistä ilahdutti Liisa Väisäsen Helsingin symbolit. Elämäkerroista mainittakoon Johanna Venhon Martti Suosalon tähänastinen elämä ja lähinnä nostalgiasyistä Mikko Kuustosen Omaelämäkerta. Myös Sauli Miettisen Muska oli kiinnostava, samoin Maila Nurmen elämäkerta Vampira.

Mainituista kirjoista moni elää pitkään, olen varma. Kirjojen hankinta, lainaaminen ja lukeminen on investointi kotimaiseen älypääomaan, ei kulu. Huoltovarmuutemme kasvaa myös ja erityisesti osaamisella ja ymmärryksellä, jonka kehittämiseen lukeminen on yksi tehokkaimpia keinoja. Emme pärjää kansana ilman luku- ja kirjoitustaitoa, ja tähän kulttuurin rahoituksesta päättävien toivon kiinnittävän huomiota. Kiitos hyvästä kirjavuodesta 2022 kirjailijoille ja kustantajille. 

Ja suuri kiitos Blogistanian äänestyksen järjestäneille blogeille - ei ihan pieni työ. Jo 12 vuotta äänestystä on järjestetty vapaaehtoisvoimin ja rakkaudesta lajiin. Vastuublogit vaihtelevat vuosittain vapaaehtoisen ilmoittautumisen mukaan. Arvostan kollegoita paitsi jatkuvasta blogityöstä, myös ekstrahommasta, josta on meille kaikille iloa - ja kirjoille, toivon.

Vastuublogit:

Finlandia: Kirjakaapin kummitus

Globalia: Oksan hyllyltä

Tieto: Jotakin syötäväksi kelvotonta

Kuopus: Yöpöydän kirjat

Stephen King: Myöhemmin, Satumaa

Joskus kuvittelen lukeneeni Stephen Kingiä laajastikin, mutta koko ajan eteen tupsahtaa miehen teoksia, joista en ole kuullutkaan. Tuotannon määrä ei ole vähäinen, suomennettuja yli kuusikymmentä pikalaskulla ja liuta kääntämättömiä. Aikaa on ollut tehdä 1980-luvun alkupuolelta saakka, ja uusia julkaisuja ilmestyy jatkuvasti. 

Ison osan on meille suomentanut Ilkka Rekiaro. Hän varmaan jo ajattelee ja puhuu Kingin tapaan itsekin, olen monesti miettinyt. Kingin joissain kirjoissa rennoksi äityvä kieli on omanlaisensa. Myöhemmin on niitä: nuori mies päähenkilönä kertoo omalla tavallaan elämäntarinaansa, jossa ei ole mitään erikoista, paitsi yksi piirre. Hän pystyy näkemään kuolleita ihmisiä, jopa juttelemaan heidän kanssaan. 

Jos mieleesi tulee Bruce Willis ja leffa, se on oikea mielikuva. Mutta käänne ja pointti ei tässä ole sama, vaikka pojan ongelma on - sillä ongelma moisesta kyvystä muotoutuu, mikä ei liene yllätys. Kuolleiden kanssa seurustelusta seuraa harmia odottamattomilta tahoilta. Onko kyseessä teini-iän ja nuoruuden ominaisuus, joka häipyy tai ainakin jää taka-alalle aikuisena, kuten monet muut piirteet ihmisessä? Ja miten pitkälle poika aikuisuudessa pääsee? Kelpo jännäri ja kasvukertomus tutun nasevaan, pelon tunnetta nostattavaan tapaan. Lisämausteen tuo kuolleiden epäkyky kertoa valheita, joten pojalla on tilaisuus saada selville asioita, jos hän haluaa.

Satumaa on tuorein suomennos ja tiiliskivi, toisin kuin Myöhemmin, joka on nopea luettava. Kirjan satumaahan löytyy reitti erään amerikkalaisen vanhan talon kaivosta. Nuori Charlie saa tietää tästä auttaessaan naapurinsa iäkästä herraa, joka vanhassa talossa asuu ja joka kiintyy Charlieen.  

Voisiko olla olemassa rinnakkaismaailmoja, joissa eivät päde samat luonnonlait kuin meillä? Kiehtova ajatus ja fantasia, joka ei tunne rajoja. Satumaassa voi nuorentua, löytää ystäviä ja erikoisia hahmoja, mutta myös demoneja ja outoja tauteja. Vaaratonta vierailua ei ole. Kovin jännittäväksi tarina ei kehkeydy, pitkästyin. Lukematta Kingin Musta torni -sarjaa arvelen tässä olevan hieman samoja elementtejä. Ainakin linnantorneja, kuninkaallisia, köyhiä ja hyvän ja pahan taistelua riittää. Mutta aina ihailen Kingin sanankäyttöä, mielikuvitusta ja kykyä yllättää. Ja sekin on mielestäni mestarin merkki, ettei suoritus ole aina häikäisevä - mestarilla jos kenellä on varaa kokeiluihin, joista voi syntyä mitä vain. 

Kenelle: Yliluonnollisesta viehättyville, lievää jännitystä etsivälle, tarinassa viihtyville. 

Muualla: Tylsintä Kingiä hetkeen, sanoo Penni kirjoistasi Satumaa-kirjasta. Myöhemmin-kirjan tarina tempasi mukaansa Villasukka kirjahyllyssä -blogistin, vaikkei hän arvioi sitä lempi-Kingeikseen. 

Stephen King: Satumaa. (Fairy Tale). Tammi 2023. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Stephen King: Myöhemmin. (Later). Tammi 2022. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet

Karl Ove Knausgård on osoittautunut tuotteliaaksi kirjailijaksi: kaverin kuuluisuuteen nostaneen Taisteluni-sarjan jälkeen häneltä on ilmestynyt jo seitsemän romaania. Tuttu kerronnan lumo on ennallaan, samoin päätalomaisen pikkutarkkuuden ja laajan maailmannäkemyksen yhdistäminen.

Käsittelyltään ja aiheeltaan Ikuisuuden sudet muistuttaa edellistä, Aamutähteä, ja muotoutumassa onkin kuulemma trilogia, jossa minä-kertojan - jälleen poika, josta kasvaa mies - elämään limittyy outoja elementtejä. Mutta fantasian sijaan tarina on enimmäkseen kertomus perheestä ja tarkemmin norjalaisesta Syvertistä, jonka isä on kuollut pojan ollessa pieni. Kun Syvert joutuu tutkimaan isänsä jäämistöä myöhemmin, hän löytää jotain, joka muuttaa hänen käsityksensä isästään ja perheestään, ehkä itsestäänkin.

Tekstiä on vaivaton lukea, kuten Knasua aina. Dialogia on paljon, samoin arjen kuvausta, kuten ruuanlaittoa. Armeijan käytyään Syvert huolehtii hieman vastahakoisesti pikkuveljestään äitinsä työvuorojen aikana. Perhesuhteiden ja Syvertin kehitystä vetelehtivästä teinistä vastuun ottajaksi on kiinnostava seurata, jäsenten välit ovat lämpimät. Äidin kipeä selkä alkaa vaivata. 

"- Miten selkäsi muuten voi? - Paremmin, kiitos kysymästä. Jatkoin syömistä. Hän työnsi sätkäkoneen pienen kahvan eteen ja nappasi valmiin savukkeen, sytytti sen ja jäi sitten siihen istumaan ja polttelemaan hiljaisuuden vallitessa lainkaan miettimättä, etten voinut sietää tupakanhajua syödessä. - Ymmärrän hyvin, että olet vihainen ja surullinen, hän sanoi hetken kuluttua. - En ole kumpaakaan, sanoin, pyyhkäisin ketsuppia huulesta, etsiskelin jotain mihin voisin puhdistaa sen. Päädyin hieromaan sormia yhteen, kunnes ketsupista oli jäljellä vain nihkeä tunne iholla. - Luulen kyllä, että olet. - Sinä et tiedä yhtään, mitä minä siitä ajattelen. Etkä tule tietämäänkään.  --- Hän vaikeni. Tiesin, etten kykenisi istumaan siinä hiljaisuudessa pitkään antamatta hiukkaakan periksi. Olin liian pehmeä siihen."

Tarinan toinen juonne tapahtuu Venäjällä. Tutustumme Alevtinaan, biologiin, jolla on tieteilijän maailmankatsomus mutta joka alkaa ihmetellä ihmisen ymmärryksen ja sen vuorovaikutuskyvyn kehnoutta luonnon kanssa. On dna ja evoluutio, mutta mistä ne kumpuavat?

"Vaikka tieto jossain mielessä olikin abstraktia, sitä ei voinut olla olemassa ilman fyysistä muotoa. Ja tieto siitä, millaiseksi eliön kuului kasvaa ja mitä sen tuli tehdä, sijaitsi soluissa, fyysisesti olemassa olevana koodina. Se oli selvä. Mutta missä sijaitsi tieto siitä järjestelmästä, johon koodi kuului, kaavasta jota kaikki elämä noudatti, evoluution periaatteista?" 

Alevtina on menettänyt äitinsä, ja isä on vanha. Poika Sevan kanssa suhde on mutkainen. Omat opinnot ovat edenneet myös mutkaisesti. Onko naisessa jotain samaa kuin Syvertissa? Kohtaaminen on väistämätön, kirjalakien mukaan. 

Kirjailija on ympännyt kahteen elämäntarinaan paljon pohdiskelua ihmisyyden peruskysymyksistä. Mukana on myös hieman irralliselta vaikuttava luku, jonka kertoja on Vasilisa Baranov: tämän Alevtinan kollegan osuus on vanhenemista ja kuolemista käsittelevä; paljon puhutaan kirjailijoiden teksteistä ja ajattelijoista, jotka miettivät mahdollista ikuista elämää - eivätkä uskonnollisessa mielessä, vaan konkreettisesti. Tiedettä ja uskontoa, toivetta ja kuvittelua. Jostain syystä, ehkä maailmantilanteen, elämän ja kuoleman aihe mietityttää ankarasti kirjailijaa. Hän on sijoittanut tarinaan myös edellisestä teoksesta tutun kummallisen tähden luonnottoman kirkkaine valoineen.

Mahtaako trilogian kolmas osa olla synteesi kaikesta, jota kahdessa edellisessä on väläytelty? Vai jatketaanko kevytsyvällisellä linjalla, jossa heitellään arkikuvauksen lomaan isoja ajatuksia lukijan ajateltavaksi ja pääteltäväksi? Jää nähtäväksi. Luen kuitenkin, uteliaisuudesta, kirjailijan vaikuttavan taustan ja tutun upottavan luettavuuden vuoksi, enemmän kuitenkin viihteenä kuin puhuttelevana filosofiateoksena. Uskon, että joku voi siitä puolesta saada enemmän irti kuin itse sain. Elämä on totta kai ihmeellistä emmekä tiedä siitä läheskään kaikkea, mutta todisteiden vaikuttavuus jää tämän kirjan lukemalla vähäiseksi. Viihdyttävä ja tunnelmaltaan vahva teos silti, taitavan tekijän kädenjälkeä.

Kenelle: Tutun kerronnan ja tarinoinnin ystäville, uppoutuville, perhekuvauksista kiinnostuneille, suuria kysymyksiä varovaisesti miettiville. 

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet (Ulvene fra evighetens skog). Like 2023. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2022 kirjallaan vaikeiden ja pitkien kirjojen lukemisesta. Upea saavutus, onnea! Paitsi itse kirjan puolesta myös lukemisen puolesta tärkeä ja näkyvä huomiointi. Sillä kirjoista ja lukemisesta löytyy niin paljon eri puolia ja virtoja, joita ei lukiessa tule ajatelleeksikaan, mutta ne ovat tärkeitä pitämään lukukiinnostusta ja -taitoa ja sitä kautta yleistä ymmärtämisen kykyä yllä. Ja sitä me todella tarvitsemme tässä yhä kummallisemmassa maailmassa.

Niin, miksi kahlata läpi tiiliskiveä, josta ei edes tajua kaikkea? Tiedän aavistuksen siitä, mistä kirjailija puhuu. Luen ilolla paksuja opuksia, jotka rakentavat oman maailmansa, sellaisen, johon uppoutuessa kokee outoa uteliaisuutta, tyydytystä ja kiihtymystä. Mistä ihmeestä on kyse ja mitä tässä maailmassa tapahtuu? Parhaat "vaikeat" kirjat toimivat näin. Ne upottavat ja vievät muualle.

Minulle tällaisia ovat Heikki Kännön teokset, joita luen innolla. Myös Laura Lindstedtit ja Miki Liukkoset, ja eräät klassikot, kuten Volter Kilpi, joka ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, toisin kuin edellä mainittuja, joissa on muutakin hämärää kuin ihmishämärä; Kilven lukemisen haaste ja riemu on kielessä, ei sisällössä. Karl Ove Knausgårdin kirjat luen aina. Proustia tai Joycea en edes halua yrittää hieman selailtuani, vaikuttavat aivan liian työläiltä ja käsittämättömiltä. Sutinen kommentoi:

"Tuhatsivuisten kirjojen mytologisointi on tehnyt sen karhunpalveluksen, että monet kiinnostavat ja tärkeät romaanit näyttävät mahdottomilta, minkä vuoksi suuri osa lukijoista ei koskaan tule tarttuneeksi niihin. Tämä on traagista, koska useimmiten niissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi käsittää." 

Sutisen tavoin en minäkään lukenut fantasiaa nuorena, vaan ikään kuin hyppäsin vaiheen yli, Viisikoista Agatha Christieen, mutta fantasiaelementtejä löytyy monesta romaanista, onneksi. Ainoa teos Sutisen ruotimista teoksista, joka houkuttaisi minua lukemaan, on Mooren Jerusalem, josta kirjoittaja kertoo: 

"Pyhiinvaeltava munkki on 800-luvulla saanut tehtäväkseen tuoda Jerusalemista mystisen kiven Englannin keskipisteeseen." Kirja liikkuu kuitenkin kaikissa aikatasoissa, sillä "Snowy itse pystyy näkemään tulevaisuuteen, tai tarkemmin sanottuna hänelle kaikki ajat ja paikat ovat olemassa yhdessä ja samassa pisteessä, jolloin hän kykenee havaitsemaan tapahtumat samalla kertaa. ... Tosiasiassa ei olekaan olemassa eri aikoja, Moore esittää, vain suuri ajan tila." 

Kuulostaa kiehtovalta! Kirjaesittelyjen lisäksi Sutinen kommentoi runsaasti tämän päivän kirjallisuutta - poikkeuskirjallisuudella hän tarkoittaa unohdettuja klassikoita - ja sen tilaa, kuten esimerkeissä alla näkyy, sekä mainitsee liudan muitakin kuin tässä postauksessa mainittuja kirjailijoita. Luonnollisesti esseet pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja mielipiteisiinsä lukijana ja kokijana, myös kirja-alan tuntijana ja kirjailijana. Ja juuri siksi niitä on kiinnostava lukea. 

Sivistävä, paikoitellen riemastuttava teos kirjallisuuden ja lukemisen ystäville - eikä lainkaan vaikean korkeakirjallinen. 

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo esseiden olevan erinomaisia ja kirjan lukemisen viihdyttävä kokemus. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. Kansi Timo Numminen.

Kirjassa ruoditut teokset (alkuperämaa):

Arno Schmidt, Bottom's Dream Zettel's Traum (Englanti)

"Jopa Finnegans Wake muistuttaa Valittujen Palojen kirjavaliota verrattuna Zettel's Traumiin."

Dorothy Richardson: Pilgrimage (Englanti)

"Lähivuosien autofiktiobuumi on hämärtänyt näkyvistä sen, että omaelämäkirjallista proosaa, myös suoraan sellaiseksi tunnustautuvaa, on kirjoitettu 1700-luvulta lähtien, ja viime vuosisadalla sillä oli joitain selviä nousukausia."

Marguerite Young: Miss MacIntosh, My Darling (Yhdysvallat)

"Tiiliskiviromaanien lukemisessa, samoin kuin niiden kirjoittamisessa, on aina mukana jonkin verran kirjallista elitismiä. Kenties niin on vain hyvä, sillä nykyään, kun kaikesta pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla ja nopeasti, yksi vastareaktio on tehdä kaikki vaikeasti ja pitkästi."

Robert Byron: Europe in the Looking-Glass; The Station; First Russia, then Tibet; The Road to Oxiana Englanti

"Hyvä matkakirjallisuus ei koskaan kuvaa vain matkustamista vaan maailmaa matkan näkökulmasta."

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon (Englanti)

"...West ymmärsi Jugoslaviassa, vanhan ja uuden maailman sekä ajallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa, jonkin olennaisen olevan peruuttamattomasti häviämässä. Tämä sai hänessä aikaan vaikeasti määriteltävää levottomuutta."

Ilja Ehrenburg: Ihmisiä, vuosia, elämää Ljudi, godi, žizn (Neuvostoliitto)

"Onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana?"

Vasili Grossman: Stalingrad, Za pravoe delo (Neuvostoliitto)

"Joskus tuntuu, että editorit lukivat kirjaa tahallaan väärin löytääkseen siitä väen väkisin jotain huomautettavaa."

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset Bratja Karamazovi (Venäjä)

"Kysymys kuuluu: miksi aikuiset eivät nykyään lue kirjoja ääneen, ilman teatraalista esittämistä, vain lukemisen itsensä vuoksi?"

Henry James: The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Englanti)

"Keskeisintä Jamesin uudistuksissa oli uppoutuminen yhä syvemmälle henkilöiden mieleen. Hän käytti jo 1800-luvun lopun ja ennen kaikkea 1900-luvun alun romaaneissaan näkökulmatekniikkaa ilmaistakseen haluamansa. Tätä kautta James lähestyi vähitellen tajunnanvirtamaista kerrontaa."

Irmari Rantamala: Harhama (Suomi)

"Palataan vielä lopuksi Harhaman hankalaan maineeseen. Teos on jätetty kotimaisen kirjallisuuden taka-alalle pituutensa ja oletetun vaikeutensa takia. Se tunnetaan mutta ei lueta. Harhama on kuin joku vanhan ajan kapistus, joka on niin kookas ja epäfunktionaalinen, että sitä ei vaivauduta käyttämään, mutta se voidaan laittaa koristeeksi huoneen nurkkaan."

Alan Moore: Jerusalem (Englanti)

"Parhaimmillaan poikkeuskirjallisuuden luomat rinnakkaismaailmat suovat hengähdystauon todellisuudesta ja samalla auttavat ymmärtämään sitä oivaltavilla tavoilla."

Joseph Roth: Radetsky-marssi, Bruno Schultz: Kanelipuodit, Samuel Agnon: Yövieras, Stefan Zweig: Eilispäivän maailma Radetskymarch, Sklepy cynamonowe, Oreah Nata Lalun, Die Welt von Gestern (Itävalta, Puola, Palestiina, Ruotsi)

"Olemme siirtyneet puhtaan maalaisjärjen aikaan, perstuntuman paradigmaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sekä lukeneisuus, perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa että yleinen sivistyksen arvostus ovat kokeneet totaalista romahdusta lähentyvän arvonmenetyksen. Omat fiilikset ovat samalla viivalla kouluttautuneen ammattilaisen punnittujen näkemysten kanssa."

Uwe Johnson: Anniversaries Jahrestage (Saksa)

"Tänä päivänä fiktio viittaa enemmän itseensä kuin maailmaan. Se ei kuitenkaan ole metafiktiota, joka tutkisi fiktion prosesseja, vaan simulaatiota, joka rakentuu vahvemmin aiemman fiktion kuin todellisuuden perustalle. Fiktion muuttuminen epätodeksi on fiktion loppu."

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Senja ja Sami ovat eronneet, koska toivottua lasta ei tullut. Tai paremminkin siksi, että toiveen ylivalta suhteessa oli liikaa. Okei, luisuin heti tulkintaan, mutta ilman enempiä omatoimisia psykologisointeja totean, että lähtötilanteessa heillä ei ole lasta eikä enää avoliittoa. Elämä jatkuu silti, molemmilla. Ja molemmat tutustuvat Nooraan. Seuraa omanlaisensa triangelidraama.

"Mites sinulla ja sillä - Samiko se oli - menee? Emilian pyöristyneet kasvot syttyivät tarkoittavaan hymyyn. Hän latoi pullia suuresta muovirasiasta vadille. - Jokos se vauvakuume iskee? Voin sanoa, että kun alat näissä showereissa käydä ja sitten rotinoilla niin se oikeasti tarttuu. Pahemmin ja varmemmin kuin mikään virusvariantti. En jaksa kuunnella juttujasi, Noora ajatteli. En oikeasti jaksa."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen herkullisesti ja vankan kirjoituskokemuksensa voimin tarinan, jonka lukija imaisee lähes yhdeltä istumalta. Ei ihan normicorea kuitenkaan, vaan enemmän fiktion keinoja hyödyntäen kuin arkiarjen kuvauksissa. 

Marttisen kirjoissa on totuttu elämänmakuisuuteen, ja tällä kertaa se ei täysin toteudu, vaan jotkut tapahtumat livahtavat epäuskottavan puolelle, mutta suuri osa sulaa helposti. Jopa se, ettei Senja ole kovin miellyttävä, mutta toisaalta, hän kärsii traumoista, jolloin ihminen tuskin on parhaimmillaan. 

Kuten sanottu, Marttisen varmalla ammattimaisuudella kirjoittamaa tekstiä on helppo lukea, ja moni tilanne on tuttu tai samastuttava jonkun kolmen kertojan - Senja, Sami, Noora - kuvaamana. Käänteet yllättävät, itse ennakoin aivan toisenlaista ratkaisua. 

"Vieläkö Seni kummitteli, kuten ex-kumppanit kummittelevat, oli suhde ollut lyhyt tai pitkä. Jotkut häivähtävät jossakin näkökentän laitamilla kuin aaveet, jotkut jäävät leijumaan välitilaan ja ilmestyvät uniin, jotkut muuttuvat kavereiksi tai ystäviksi, jotkut häiriköiksi. Jos kyseessä on ollut rakkaus, ex-kumppanit eivät katoa koskaan, koska rakkaus ei koskaan katoa. Oliko Sami rakastanut Seniä?"

Kuka rakastaa ketä ja mitä tehdä, kun asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu? Sitä Marttinen kuvaa kiinnostavasti ja muistuttamalla, että tulevaa voi nähdä vain hieman eteenpäin. Ja sielläkin on varmasti yllätyksiä odottamassa. Kirjalla on hyvä nimi!

Lisää Annamari Marttisen kirjoja:

Vapaa

Häiriömerkintä

Mitä ilman ei voi olla

Korsetti

Mistä kevät alkaa

Kenelle: Ihmissuhdepuinnin ystäville, helppoa luettavaa hakevalle, realismin ystäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai piti kovasti, ja sanoo kirjan kietovan tiiviisti kolmen ihmisen tunne-elämän kuvioihin.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi 2023.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

Viikonloppuun höpsöttelyä. Kun avasin kirjan ensi kerran, luin järkyttyneenä alun ja paiskasin opuksen kiinni. Mitä ihmeen tauhkaa nyt - leikitellään julkkiskavereilla ja tehdään heistä kirjan hahmoja? Mitä hauskaa siinä on, että laitetaan Knihtilä, Haapkylä, Malmivaara, Nenonen, Lehtikari, Kamu ja Alaharja, siis viimeisin ilman viivaa ja isoa hoota, sekoilemaan omassa porukassaan? 

Toisen kerran kokeilin otollisemmassa mielentilassa. Nyt juttu alkoi tuntua aika hauskalta. Mainittu porukka pitää keskenään elokuvakerhoa, jossa ei katsota elokuvia eikä niistä edes puhuta, mutta rakkaat kaverit tulevat tavatuiksi, kuulumiset vaihdetuiksi ja viiniä juoduksi (kuulostaako lukupiiriltä?). 

He saavat idean kirjoittaa ja tuottaa tv-sarjan, jonka Yle varmasti ostaisi. Idea on kertoa naisten elämästä, myönteisine ja kielteisine puolineen - mutta niin, että katsoja ei tiedä, mikä on totta, mikä keksittyä. Valedokkari! Varmaan houkuttelisi tirkistelynhaluisia katsojia, ovathan he tunnettuja kasvoja! Lisäksi he voisivat ottaa kantaa keski-ikäisten naisten näkymättömyyteen ja moneen muuhun tärkeään asiaan. Ironisesti, totta kai. Alaharjalla on ollut kirjoitusjumi ja muuta ketutusta, lähinnä itseään kohtaan äitinä, naisena, aikuisena, taiteilijana (tätä tavallista), mutta nyt hän innostuu:

"Alaharja on yltiöpäisen riemuissaan, sillä kirjallisuus on totta tosiaan ohi, se on auttamatta förbi, sen sijaan sarjoissa tapahtuu, niitä ihmiset katsovat, ja nyt olisi tilaisuus kirjoittaa kilpasouturomaanin apurahalla tv-sarjaa, sillä hän on hyvin, hyvin - tämä on varmasti jo tässä vaiheessa tullut selväksi - väsynyt tehtailemaan kirjoja." 

Toimen naisina homma laitetaan käyntiin. Kuviossa vilahtelee muitakin tuttuja - Korpela esiintyy tarinassa, samoin Duudsonit, Volanen vilahtaa Munkkivuoressa; Helsingissä liikutaan kotoisasti. 

"- Mutta siis, Nenonen muotoilee ja naputtaa läppärilleen. - Voisiko jakso alkaa aina kerhotapaamisella ja sen jälkeen seurataan yhden kerholaisen elämää. Olisiko lopussa sitten uusi kerhokokous? Alaharja ei osaa sanoa. Muutenkaan hän ei ole keksinyt ehdottamaansa sarjaan koko palaverin aikana juuri mitään, hän ei etene yhtä vauhdikkaasti kuin Malmivaara ja Nenonen. 

- Elokuvakerhon alku ja tuho, Malmivaara lausuu dramaattisesti. 
- Tuhoutuuko kerho? Alaharja kysyy.
- Olisihan se draamallista, Malmivaara sanoo. 
- Kyllä meidän täytyy keksiä ihan hirveästi paljastettavaa, koska meillä kaikilla on aika tylsä ja epädramaattinen elämä, Nenonen toteaa."

Urakka ei etene toivotusti. Ylen dramaturgi ehdottaa tv-sarjan sijaan podcastia, koska ne ovat "hoteinta hottia". Ehkä muualla tärppäisi? Kerhon kokoontumiset jatkuvat suunnittelu- ja kirjoitustyön rinnalla. Kunnes perusdraaman kaaren mukaan tullaan kohokohtaan ja hyvin "draamalliseen" käänteeseen, jonka jälkeen siirrytään loppuviilennyksiin (jossa on mukana aivan turha uniselostus - en edelleenkään ymmärrä unia fiktiossa, jos niillä ei ole juonen kannalta roolia).

Lopulta kirja osoittautui varsin viihdyttäväksi lukupalaksi. Sen genre leikittelee omanlaisenaan irvailuna autofiktiolle, tosi-tv:lle ja ajan minä-keskeisyydelle. Tirkistelynhalua tai ei, tutut hahmot on helppo kuvitella mielessään eläviksi ja he tuovat tarinan taustaan sellaista, jota ei tarvitse sanoittaa. Teksti soljuu mukavan kepeästi ja pirskahtelevasti, ja tyylillinen linja pitää. 

Parasta kirjassa on ystävyyden kuvaus - se on aidonoloista ja toisia kannattelevaa, lievistä ja myönnetyistä kateuden purskauksista huolimatta. Tapaamisissa vaihdetaan terveys- ja perhehuolia,  valitetaan kiirettä ja väsymystä - sitä tavallista, mikä milloinkin on mielen päällä. Erityisen myönteistä on se, että kerrankin kerrotaan aktiivisista, ammattimaisista ja osaavista aikuisista naisista ilman mieshaikailuita ja romanssihurmaa. Ja ehkä tämä sittenkin on tv-sarja, podcast tai reality, mutta fiktion muodossa, kirjoitettuna. 

Kenelle: Kepeyttä kaipaaville, keski-ikäisille, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ystäville, epäromanttista höpsöttelyä haikaileville.

Muualla: Hupailu, joka leikkii faktalla ja fiktiolla, sanoo Kirjailuja-blogi. Sutjakkaasti etenevä ja sujuvasti sepitetty, sanoo Tuijata, joka arvelee kirjaa myös vastaukseksi kirjailija Ala-Harjan erään kirjan saamaan kritiikkiin todellisten ihmisten asioiden paljastamisesta romaanissa.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja. Otava 2022. Ulkoasu Piia Aho. Kannen kuva Anja Reponen. Kirjailijakuva Laura Malmivaara.

Emma Donoghue: Ihme

Irlanti, nälkävuosien jälkeinen 1800-luvun jälkipuolisko. Pienessä köyhässä kylässä pienessä köyhässä mökissä sinnittelee perhe, jonka 11-vuotias tytär Anna on syvästi uskovainen. Enkelimäinen, ehkä jopa pyhimys, aletaan seudulla arvella, sillä tyttö ei ole syönyt mitään kuukausiin ja on silti hengissä ja voimissa jatkuvine rukouksineen. 

Englantilainen sairaanhoitaja Lib ei usko pyhimyksiin eikä ihmeisiin. Hänet määrätään työkeikalle tytön kotiin tutkimaan tilannetta. Tai paremminkin vahtimaan, että väite syömättömyydestä pitää paikkansa. Lib ei pidä perheestä eikä työparistaan sisar Michaelista, ja Annaa hän pitää ovelana pikku huijarina. 

"- Kuinka yö sujui? - Rauhallisesti, Luojan kiitos. Arvatenkin vastaus tarkoitti sitä, että sisar Michael ei ollut saanut lasta kiinni syömisestä. Kuinka kovasti nunna oli mahtanut edes yrittää, kun kerran uskoi Jumalan tutkimattomiin teihin? Olisiko sisaresta mitään apua Libille vai pelkkää riesaa?"

Mutta mikä voisi olla tytön motiivi? Perheen rahanahneus, kun matkalaiset haluavat nähdä pyhimystytön ja jättävät anteliaasti almuja, aito usko omiin jumalallisiin voimiin, mielen sairaus vai jokin saatanallisempi - mutta maanpäällinen, kun Libistä on kyse - tarkoitus? Katolinen usko opinkappaleineen ei ole Libille tuttu, mutta hän joutuu sitä opiskelemaan sen verran, että voi yrittää ymmärtää Annaa. 

"Sairauden ymmärtäminen oli todellisen hoidon alku, oli neiti N. opettanut. Piti päästä perille potilaan ruumiillisesta ja henkisestä tilasta, molemmista. Joten kysymys kuului: uskoiko tyttö omiin selityksiinsä? Vastaus oli selvä."

Jos kehollinen ihminen elää ilman ravintoa, sillä on seurauksensa, jumalallinen ilmiö tai ei. Lib huolestuu Annan terveydestä. Ketään muuta asia ei tunnu kiinnostavan suuren ihmeen varjossa. Yllättäen Lib saa hengenheimolaisen reportterista, joka on komennettu tekemään innostavia artikkeleita aiheesta. 

"- Ennen kuin lähdin matkaan maanantaina, sanoin päätoimittajalle, että löytäisin Dublinin kaduilta helposti liudan nälkiintyneitä lapsia. Kysyin, mitä järkeä on matkustaa suoseudun perukoille? - Mitä hän vastasi? Lib kysyi. - Niin kuin ounastelin: Eksynyt lammas, William. 

Kesti hetken ennen kuin Lib tajusi viittauksen evankeliumiin: paimen hylkäsi yhdeksänkymmenenyhdeksän lampaan laumansa ja lähti etsimään yhtä eksynyttä." 

Anna on outo, mutta toisaalta tavallinen pieni lapsi, jota kiinnostavat Libin puheet ja etenkin sana-arvoitukset, joita hän on nokkela ratkomaan. Hänen tilanteensa alkaa pelottaa myös lukijaa. 

Mysteereillä on taipumus ratketa, ainakin kirjoissa, ja niin käy nytkin. Tarina on koukuttava, vaikka osin ahdistava ja ällöttäväkin. Kirjaa kuvailisin psykologiseksi historialliseksi trilleriksi, sillä ruumiin ja mielen ihmeitä, ajankuvaa ja arvoitusta se on täynnä. Suoritus sinänsä laatia kokonainen kirja yhden ilmiön varaan, ja hieman epäilin ajoittain idean kestävyyttä. Suomennos toimii kuin häkä. Nopeat käänteet lopussa yllättävät. Ei, en ole lukenut kirjailijan Huone-kirjaa, enkä uskallakaan, tämäkin oli tarpeeksi. Tyttö tuli uniin.   

Kenelle: Arvoituksen ratkomista rakastaville, lapsen maailmaa tajuaville, mysteerien ystävälle, muuta kuin miellyttävää etsiville, historiallisen romaanin lukijalle. 

Muualla: Eräänlainen suljetun paikan mysteeri, sanoo Kirjasähkökäyrä. 

Emma Donoghue: Ihme.  (The Wonder.) Tammi 2022. Suomennos Einari Aaltonen. 

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole

Kirjailja teleporttaa lukijan sekunnissa 1920-luvun Berliiniin ja queer-maailmaan. Yllätyin, en lainkaan tiennyt, mitä tuleman pitää - en ollut lukenut kirjailijan aiempaa teosta, mutta jostain suositus jäi mieleeni ja onnistuneesti olin varannut uutuuden kirjastosta hyvissä ajoin. Mainio yllätys!

Helsinkiläinen Harriet matkusti Berliiniin ystävänsä Freddyn kanssa hankalan haasteen vuoksi.

"Muutoksensa myötä hänestä oli tullut julkista omaisuutta, jota saatettiin tarkastella avoimesti, mutta aina kuitenkin salamyhkäisen verhon takaa, jottei hän huomaisi sitä itse. Ihmiset, jotka eivät tienneet mitään hänen kaltaistensa olemassaolosta, eivät osanneet varsinaisesti epäillä mitään. Toinen juttu olivat ne, joita hänen tarkkaan varjeltu salaisuutensa häiritsi. Heidän oma olemassaolonsa horjui, koska hän ei sopinut heidän käsitykseensä maailmankaikkeuden järjestyksestä."

Berliinissä on instituutti, jossa tohtori Hirschfeld auttaa ihmisiä, joilla sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden ongelmia. Hän tekee jopa radikaaleja toimenpiteitä, jollaista Harriet hakee tunteakseen itsensä vihdoin kokonaiseksi naiseksi. Mutta hoidon hakemisen ohella tapahtuu monenlaista muuta.

Ajan yltäkylläisyys, nautintojen haku, levottomuus ja kiihkeys välittyvät lukijalle käsinkosketeltavina, kiitos tarkkojen kuvausten katuelämästä, rakennuksista, huoneista ja esineistä, mikä hieman hymyilytti välillä, kun jopa kahvikuppien koristeita kuvattiin - mutta tarkkuus toimii. Mukana on myös uhka, nouseva musta pilvi, joka alkaa laajeta. Harrietin hoitoajaksi Freddy vuokraa asunnon ruotsalaiselta Vivecalta.

"- Edellinen vuokralaiseni lähti juuri Lontooseen perheensä perässä. Hän pelkäsi, että hänelle tapahtuisi vielä jotakin pahaa. Kansallissosialistit ovat häiriköineet naapurikortteleiden juutalaisia jo vuosikymmenen alusta asti ja hän arveli, että on parempi lähteä ennen kuin jotain vakavaa tapahtuu. - Kansallissosialistit? Mitä he haluavat? - Ilmeisesti jonkinlaisen rotupuhtaan Suur-Saksan, neiti Andersson tuhahti." 

Harriet haluaa ottaa ilon irti Berliinistä heti tultuaan ja sotkeutuu ikävään kuvioon, jossa löytyy ruumis. Viveca lohduttaa panikoivaa Freddyä:

"- Yritin vain sanoa, että poliisilla ei varmastikaan ole todisteita ystävätärtäsi vastaan. He pitävät hänet vangittuna vain, koska tarvitsevat jonkun, jota epäillä ja mikä sen parempi kuin ulkomaalainen transvestiitti!" 

Hieno ja tiivistunnelmainen erikoisessa ympäristössä tapahtuva dekkari, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Hieman karsisin liikoja sanoja sieltä täältä, jotta päävahvuudet vielä kirkastuisivat. Arvostan myös sitä, ettei dekkarijuoni ole liian monimutkainen tai valtavasti henkilöitä esittelevä - ja ne, jotka esitellään, ovat omia persooniaan. Eivätkä vain rikokset ja haasteet, vaan myös elämän nautinnot ovat tärkeä osa henkilöiden elämää. Helppoa ja vetävää viihdettä, joka solahtaa sujuvasti cosy crime -genreen. Nyt on etsittävä lukuun myös Heidi Airaksisen teos Vierge moderne, joka kuulemma sijoittuu tämän kirjan tapahtumien jälkeiseen aikaan, 1930-luvulle, ja Helsinkiin.  

Kenelle: Vaivattoman viihteen ystäville, historiaan uppoaville, sukupuolivähemmistöjen haasteita menneillä vuosikymmenillä ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Oikein sujuvaa luettavaa, kerrotaan Kirjavinkeissä. 

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Siltala 2022. Kansi Jenni Saari.

Anne Tyler: Palmikko

Anne Tyleria olen lukenut kasarilta saakka ihastuneena hänen tapaansa kertoa arkisia asioita merkityksellisinä, kuin säihkeellä esiin nostettuina. Vieläkö ote puree?

Puree se! Luin hykerrellen tyytyväisenä uusinta, jossa tuttu kerronta on läsnä. Kirja on läpileikkaus eräästä perheestä - ei enempää mutta ei vähempääkään - vuosikymmenien mittaan. 

"Sn lisäksi, että perheessä oli pieniä ja isoja, oli myös järki-ihmisiä ja hoopoja. Tai - Lily-tädin mukaan - hankalia ja helppoja. Lily-tädin mielestä Alice oli hankala ja Lily itse helppo, mikä tarkoitti rentoa ja huoletonta. Salaa he tarkoittivat hyviä ja pahoja. Itse kullakin oli niistä omat käsityksensä."

Mercy ja Robin, joista tarina lähtee, ovat vakiintunut pari, mitä Robin ihmettelee vieläkin:

"Hän tiesi, ettei ollut komea mies, vaan pienikokoinen ja sosiaalisesti kömpelö, että hän oli taipuvainen tekemään typeryyksiä, joita hän voivotteli jälkikäteen tuntikausia päätään pudistellen. Hän saattoi esimerkiksi vastata naapurin tervehdykseen sanomalla 'No hei!' ja heilauttamalla kättään kuin mikäkin tonttu ja huomata hetkeä myöhemmin, että naapuri olikin tervehtinyt jotakuta aivan muuta vähän kauempana samalla kadulla. ... Alkeellisinkin kanssakäyminen oli hänelle piinaa. Jotakin olennaista jäi aina huomaamatta. Silti Mercy rakasti häntä. Robin ei ollut koskaan kysynyt syytä siihen, sillä hän pelkäsi, että Mercy tajuaisi virheensä jos pohtisi asiaa vähänkään perusteellisemmin."

Tylerin kirjoissa eletään amerikkalaista elämää, mikä tuo oman lievästi eksoottisen säväyksensä suomalaiselle lukijalle. Moneen on silti helppo samastua. Kuten tähän pariskunnan lapsen Davidin mietintään ajankulusta aikuisena:  

"...hän oli kokenut elämässään vakavan menetyksen. Itse asiassa kaksikin menetystä. Hän oli menettänyt kaksi rakasta lasta: Emilyn ja Nicholasin. Oli totta, että tilalla näytti olevan kaksi rakasta aikuista, joiden nimet olivat niin ikään Emily ja Nicholas, mutta he eivät olleet samoja ihmisiä. Tuntui kuin lapset olisivat kuolleet. David oli surrut heitä jo kauan."

Sukupolvet vaihtuvat, mutta sitä ennen isovanhemmat ja lapsenlapset tutustuvat. Sen minkä ehtivät, eiväthän kaikkien välit ole auvoisat. Mercyn taiteilijuus pääsee valloilleen vasta iäkkäämpänä, ja yksi lapsenlapsista, Candle, osoittaa samaa kiinnostusta. Hän pääsee junalla mummin kanssa Nykkiin, ensimmäistä kertaa elämässään! 

"- Mikä mummia vaivaa? Candle kysyi. - Minusta näyttää, että hän on aivan kuitti, konduktööri sanoi. - New Yorkilla on toisinaan sellainen vaikutus."

Kirja ei hätkäytä, järisytä jos ei herätä hillitöntä hihitystä tai muitakaan vahvoja reaktioita, eikä niitä tarvita. Sen lukeminen on miellyttävää lepoa. Kaunis ja haikea tarina ajankulusta ja sukupolvista Anne Tylerin lämpöä ja hiljaista iloa säteilevään tapaan. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, lohtua hakeville, hiljaista viihdettä ja tunnistettavaa tyyliä arvostaville.

Muualla: Mummo matkalla sanoo tässä olevan kyseessä lämpimällä ja ymmärtäväisellä otteella perhedynamiikkaan pureutuva teos. 

Anne Tyler: Palmikko. (The French Braid.) Otava 2023. Suomennos Markku Päkkilä. 

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. Kirjabloggarien klassikkohaaste 16.

Maastamuuttajat-sarja on ruotsalainen klassikko 

Pohjois- Amerikkaan muuttavista siirtolaisista 1840-luvulla. Keskiössä on Karl Oskar Nilsson ja hänen vaimonsa Kristina perheineen. 

Seitsenosaisen sarjan aloitusosa selittää taustat ja syyt siirtolaiseksi lähtöön, kakkososa kuvaa merimatkaa Atlantin yli, kolmosessa saavutaan uudelle mantereelle, nelosessa asutaan jo uusilla tiluksilla. Osissa 5 - 7 Karl Oskar perheineen ja läheisineen elää Amerikan arkeaan, johon limittyy maan historia, kuten sisällis- ja intiaanisodat.

Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Suomeksi se julkaistiin vuonna 1958, suomentajana Kristiina Kivivuori. Kirjassa esiintyvät runot ja laulut ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia.

Teoksesta on tehty filmi- ja näyttämösovituksia. Tuorein tulkinta on ruotsalaiselokuva vuodelta 2021. Lue ruotsinkielisen YLEn juttu. Otava otti kirjasarjasta leffakantisen pokkaripainoksen viime vuonna.

Luin sarjaa yhdessä Sallan lukupäiväkirjan Sallan kanssa. Salla luki osat 1 ja 2, minä koukutuin ja luin kaikki. Postaus on osa kirjabloggaajien 16. klassikkohaastetta, jota vetää Kirjaluotsi.

Piditkö kirjasta? Millaiselle lukijalle suosittelisit kirjaa?

Arja: Klassikkojen lukeminen kannattaa aina! Sain tietoa niin Ruotsin kuin Amerikan historiasta. Tilanne vertautui Suomeen, josta myös muutettiin köyhinä aikoina vehreämmän maan ja työn perään. Pidän hyvin kiinnostavana sille, joka on kiinnostunut menneistä ajoista.

Salla: Tämä oli sellainen kirja, että ilman haastetta olisin varmaan jättänyt tämän alkumetreillä kesken. Oletin etukäteen, että kirjassa siirrytään hyvin äkkiä kertomaan siirtolaisten elämästä Amerikassa, mutta ensimmäinen osa menikin kokonaan Ruotsin kamaralla ja toinen osa merellä. 

Mutta lukemisen myötä sain kyllä kirjasta paljon irti. Moberg onnistuu välittämään hyvin tunteen siitä, miten epävarmojen tietojen varassa siirtolaiset lähtivät liikkeelle ja miten valtavasta elämänmuutoksesta oli kyse - olihan agraariyhteisö vuosisatojen ajan ollut hyvin muuttumaton ja perinteinen.

En suosittelisi tätä sellaisille, jotka kaipaavat kirjoilta nopeatempoista koukuttavuutta - sitä tässä ei ole. Suosittelen tätä ensinnäkin siirtolaisuusteemasta kiinnostuneille ja toiseksi sellaisille, jotka kaipaavat intensiivisiä syväsukelluksia historiaan.

Mobergin kerrontatyyli on rauhallinen, paikoin jopa raskassoutuinen. Mitä mieltä olet siitä?

Arja: Totta, välillä pikkutarkka kerronta tuskastutti, vaikka tapahtumattomuudesta tekstiä ei voi syyttää! Etenkin kakkososassa olisin pärjännyt vähemmilläkin merisairauden kuvauksilla, allergisoiduin meriseikkailuille Moby Dickin läpikahlattuani. Mutta kerronta kevenee sarjan edetessä! 

Salla: Minusta merellä olemisen kuvaus oli melkeinpä parasta antia! Jaksosta välittyi hienosti eristyneisyyden tunne, alkeelliset olot, talonpoikien ja merimiesten eroavaisuudet, vanhan ajan meritaidot… Tykkäsin!

Oliko suomennoksessa sinulle vieraita sanoja tai termejä?

Arja: Vanhahtava kieli viehättää. Törmäsin muutamiin sanoihin, joita olen lapsena kuullut, tuli nostalginen olo, tyyliin joku oli “iso pösö”. Koska olen itäsuomalainen juuriltani, pohjanmaalaisissa termeissä oli joitakin vieraita.

Salla: Suomennos oli mielestäni erinomainen. Maatalouskulttuuriin liittyviä sanoja vilisi ja jouduin googlaamaan usein toistuvan “luuvan”. Selitys: “Luuva on riihen puintihuone Länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus.”

Myös 2020-luvulla maailmassa on paljon maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. Onko Maastamuuttajat sinusta ajankohtainen? Voiko nykyajan siirtolaisuutta verrata Maastamuuttajien tarinaan?

Arja: En vertaisi tämän päivän siirtolaisiin tai evakoihin. Lähtökohdat ovat samantyyppiset - mahdottomat elinehdot pakottavat muuttamaan - mutta nykymaailmassa on enemmän tietoa määränpäästä ja viestintävälineet toimivat, toisin kuin tuolloin. Jouduttiin lähtemään täyteen pimeyteen ja vierauteen hyvin hatarien tietojen pohjalta, eikä tapoja pitää yhteyttä mihinkään tai kehenkään ollut, eikä toivoa tukijoista määränpäässä.

Pakko muuten mainita se, että entisistä siirtolaisista puhutaan joskus ihmisinä, jotka hakivat uusia kokemuksia seikkailuhengessä. Maahanmuuttajien ykkösosassa tehdään selväksi, että muuttoa ei kukaan toivonut eikä halunnut, mutta oli pakko lähteä, jos aikoi pitää itsensä ja perheensä hengissä. Se on yhteistä nykyisten sotapakolaisten kanssa.

Salla: Minä taas mietin, että yhteistä nykyajan siirtolaisten - vaikka Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pohjoiseen lähtevien - kanssa on paljonkin. Kaukomailta kantautuu houkuttelevia, paikoin epärealistisen ihania uutisia. Lähteminen vaatii varallisuutta ja organisointia. Merimatka vaatii monen lähtijän hengen.

Erojakin löytyy: nythän Karl Oskarin ja hänen perheensä lähtö vaatii vain sen, että he ostavat matkaliput laivaan. Kukaan ei kyselen viisumeja tai passeja - vai kyselläänkö näitä kolmososassa, oletan että jonkinlaisen byrokratian matkalaiset kirjan kolmannen osan alussa kohtaavat?

Arja: Papereista tai passeista ei puhuta. Byrokratiaan kuului kolmen päivän karanteeni satamassa tartuntatautien varalta ja henkilöiden laskenta: yhtä monta piti olla satamassa lähdössä sisämaahan kuin laivayhtiö oli ilmoittanut kuljettavansa. Papereista puheenollen, kansalaisuuspaperit, jotka Karl Oskar perheineen vuosien kuluttua sai, maksoivat dollarin kappaleelta! 

Olivatko kirjan naishahmot sinusta tasapainoisia tai uskottavia?

Arja: Naishahmot, kuten miehetkin, ovat karrikoituja romaanityyliin. Nöyrät vaimot, ilolinnut, poikaansa kaipaavat mummot - loistavia hahmoja, jotka edustivat hyvin eri ihmistyyppejä.

Salla: Vähän stereotyyppisiä kirjan naiset olivat, toki paikoin miehetkin. Musikaali “Kristina från Duvemåla” perustuu Maastamuuttajiin - olen aikoinaan nähnyt musikaalin Svenska Teaternissa, nimiroolissa esiintyi Maria Ylipää. Lukukokemus ja musikaali tuntuivat olevan hyvin kaukana toisistaan, ehkä siksi, että kirja etenee näin hitaasti ja musikaalissa juonenkäänteiden kannattaa olla nopeita. 

Tykästyin kyllä pessimistiseen Kristinaan kirjan edetessä. Ylioptimistinen ja itseensä uskova Karl Oskar ja riskejä punnitseva, vaaroja näkevä Kristina tuntuivat olevan hyvä pari.

 

Mobergin kirjasta saa kuvan, että kirja perustuu faktoihin. Luitko kirjaa tosipohjaisena vai puhtaasti fiktiivisenä?

Arja: Luin kirjaa ajatuksella “tämä voisi olla totta.” Tapahtumat ovat olleet tosia jollekin aikanaan, jos eivät juuri tämän nimisille henkilöille. Omat esivanhempani olisivat saattaneet olla tuossa joukossa.

Salla: Moberg käyttää erityisesti ykkösosassa sivuja siihen, että kuvaa kirkonkirjojen tietoa yms. Jäi uteloittamaan, että ovatko päähenkilöt nimeä myöten tosipohjaisia - tähän varmaan löytyisi internetistä lisävalaistusta.

Minä lopetin lukemisen kakkososan loppuun, mutta nyt mietin, pitäisikö kuitenkin jatkaa sarjan parissa, hidastempoisuudesta huolimatta. Sinä olet lukenut sarjaa eteenpäin - muuttuuko tyyli, kannattaako lukea lisää, pitäisikö lukea kaikki kirjat putkeen vai voisiko tähän palata osa kerrallaan pikkuhiljaa?

Arja: Sarja ehdottomasti vetää ja paranee lukijan kannalta koko ajan. Viimeistään nelosesta alkaen olin koukussa ja halusin ehdottomasti tietää, miten perhe pärjää. 

Jopa huumoria tulee enemmän, kuten kohdassa, jossa uudet amerikkalaiset alkavat osallistua politiikkaan ja republikaanipuolue perustetaan. Ensimmäisissä vaaleissa annettiin ääniä paljon enemmän kuin ihmisiä oli, mikä katsottiin vain eduksi - väki oli siis innokasta hoitamaan yhteisiä asioita! Ja Karl Oskarin komea sukunenä tietysti huvittaa koko sarjan mitalta (nenän mitalta?).

Oikeastaan koko kertomus on suuri rakkaustarina, Karl Oskarin ja Kristinan kesken. Haikea olo lopussa jäi, kun heidät täytyi hyvästellä.   

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. (Utvandrarna). Otava. Suomennos Kristiina Kivivuori. Ensimmäisen osan suomennos ilmestyi 1958. Vuonna 2022 sarjasta otettiin uusi painos Seven-pokkarina.

Logo: Yöpöydän kirjat, Niina T. 

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

Joonatan Tolan omaan lapsuuteen pohjautuva kirjasarja jatkuu toisella osalla, joka on yhtä sydäntäkivistävä ja hurjahuumorinen kuin ensimmäinen, Punainen planeetta. Jos ei jopa vahvemmin vaikuttava, sillä lapsille tässä osassa on tapahtumista isommat seuraukset.

Ensimmäinen osa keskittyi isään, tällä kertaa pääosassa on perheen äiti. Hän kärsii MS-taudista ja monesta muusta vaivasta, kuten nyt leskenä miehettömyydestä. Siitä aiheutuu sossun kanssa ongelmia, sillä äidin kykyä huoltaa ja hoitaa neljää lastaan aletaan epäillä. Vähintäänkin syystä. 

Kertoja on esikoislastaan syntyväksi odottava nuori mies, tarinan aikaan pieni poika, jolla on vielä pienempi pikkuveli ja kaksi vanhempaa sisarta. Lapset eivät ole ns. normaalia perhettä nähneetkään, joten he ovat oppineet omatoimisiksi ja etsineet kukin omat selviytymiskeinonsa kotiympäristössä, jossa ruokaa ei ole kovin usein tarjolla, alituinen rahanpuute riesana ja mielikuvitus, kuten koko elämä rajoittamaton. 

Äiti on pyörätuolipotilas, jota lapset hoitavat wc-käynneistä harrastusapuun asti, ja rakastavat tätä niin hyvin kuin pystyvät. Kun äiti haluaa kirjoittaa, hänelle hommataan kirjoituskone, ja kun hän haluaa kirjoittaa kylvyssä, hänen sähkökirjoituskoneelleen rakennetaan lautapöytä ammeen ylle (kuulostaa hengenvaaralliselta, ja onkin sitä). 

"Lopulta vanhempi sisko tuli koulusta. Huomattuaan että äiti oli tuskin tajuissaan, hän antoi meille kunnon palautehöykytyksen. Piti soittaa joku aikuinen yöksi, jotta äiti ei saa heitteillejättösyytöstä, mikäli hänet pantaisiin letkuihin. Piti käydä ruokaa kaappeihin, jotta köyhyys ei paljastu. Ja piti siirtää pikkuveljen neuvola-aikaa."

Äiti on nyt kuitenkin vietävä lääkäriin. 

"Joku kylpytakkiakka tuli käytävään korviaan pidellen, luuli kai että Neuvostoliitto on viimeinkin hyökännyt. Hän hipsi tohvelit jalassa ulko-ovelle ja roskakatokselle ja pöntön takaa kurkki, miten kaksi alakouluikäistä tyttöä työnsi äitiään mutavellissä kohti keskussairaalaa, perässään pulkkaa vetävä kuusivuotias ja pulkassa nelivuotias taapero - tuli taas juoruttavaa!"

Tuossa kuvassa tiivistyy jotain olennaista. On hämmästyttävää ja kummallista, että lapset selvisivät edes jotenkuten, käytännössä keskenään. Fiksuja he ovat, huomataan. Äidin uusi poikaystävä Markku ei ole juuri avuksi, lähinnä päinvastoin. Viranomaisapu vaikuttaa lapsen silmiin yhtä mielettömältä kuin perheen normielämä. Mutta lopulta lapset laitetaan perhekotiin. Äitiä ei voi enää auttaa. 

Upeasti kirjoitettu kirja, joka törmäyttää hulluuden, lapsuuden viattomuuden ja järjestäytyneen maailman yhdeksi ällistyttäväksi todellisuudeksi. Jossa on paljon huumoria, jolle tuskin uskaltaa itkemättä nauraa. Samaan tapaan kuin palvomani Karin Smirnoffin trilogiassa, mutta vedän kotiinpäin ja pidän kotimaista vaihtoehtoa vielä parempana. Se esittää enemmän arkea ja samastuttavuutta, ja autofiktiona siinä on paljon totta; ehkä kaikki ei ole, ehkä kaikki on, mutta lukijalle sillä ei ole juuri väliä. Kokonaisuus on hengästyttävä ja menee tunteisiin. Sarjasta kasvaa trilogia, kunhan kolmas osa ilmestyy.

Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuuden merkitystä pohtiville, sairauksien tuomia ongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.  

Muualla: Hullut ihanat linnut voisi olla ankeaa sosiaalipornoa, mutta Tola panee mustalla huumorilla lukijan nauramaan, vaikka itkuunkin on kosolti aineksia, sanoo Jorma Melleri.

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut. Otava 2023. Kansi Tuomo Parikka, kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Anna Englund: Lautapalttoo

Ruumisarkku aiheena ei liene riemastuttavin, mutta ei pelottavinkaan. Hautausurakointi on kunniallinen elinkeino, johon olen tuntenut outoa vetoa katsottuani nerokkaan Mullan alla, Six feet under -sarjan, ensin joltain maksukanavalta ja myöhemmin omikseni hankituilta dvd:eiltä (näinkin vanhanaikainen voi olla!). Myös Marko Kilven Undertaker-sarja toi lusikkansa soppaan. 

Lautapalttoo on valoisa tarina oman tien löytämisestä, työn tekemisen palkinnosta, rakkaudesta ja tulevaisuuden uskosta. 

Elena on vaimona Ilmarille, joka jatkaa isänsä hautaustoimiston pitoa, kuten kunnon pojan kuuluu, siellä Pohjanmaalla. Kaupungin paras kirstuverstas! Ajankohta on 1930-luku, jos se nyt on olennaista jollekulle. Huushollissa on myös Ilmarin äiti Manta. Elena ompelee kankaat arkkuun, jotka Ilmari veistää. Silkit ja toppaukset ja muut, helppoja hommia.

"Elena oli aloittanut aikaisin aamulla, jotta Nikolain kirstu saataisiin valmiiksi ja hän ehtisi tehdä jotain Lydian palttoolle, edes liepeiden harsiminen yhteen auttaisi. Ilmarin ilkeät sanat olivat yhä mielessä. Vaikka tuskin tämä mitään arestia laittaisi, kunhan uhitteli niin kuin miehillä tapana oli. Topppaukset olivat kiinnitystä vaille valmiit, maalin kuivumista täytyi vielä hetki odottaa."

Hieman eloa tuo Lydian käynti, joka jälkeen Elena tunsi olonsa oudoksi. Oli sen palttoonkin luvannut tehdä. Eikä siinä kaikki. 

"Ilmari seurasi perässä. Kohta hän yskäisi sen merkiksi että oli asiaa. - Misä sinä näin pitkään. 

Äänestä kuului pidätelty kiihtymys. Olihan tämä jo toinen kerta peräkkäin humputtelua. Elena alkoi selittää langasta, mutta muisti ettei ollut ostanut mitään.

- Kahavilla kävin.

- Kahavilla kävit! Yksinäs kahavilla, kyllä on kummallista touhua. 

Elena ei korjannut, ettei ollut kahvilassa yksin, minkä hän sille voi että Lydia saapui sinne. 

- Jassoo, saisit olla täällä sillo ku tarvitahan."

Elena joutuu tekemään isoja ratkaisuja. Ei Ilmari pahapäinen ollut eikä Manta ymmärtämätön, tajuaa lukija. Ei Elena silti jäänyt silkkejä ompelemaan, meni rohkeasti naisen ja rakkautensa perässä, paljastan juonesta. Mutta miten sitten käy, jää arvoitukseksi. Suhde samansukupuolisen kanssa oli rikos niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa, mikä tuntuu nykyään kivikautiselta. 

Ehkä kirja on satumainen peruskertomus siitä, että työtä on hiessä tehtävä, jotta palkinto koittaa. Ja kerrankin se koittaa? Hyvin helpottavaa, vaikkei varmasti helppoa. Luettava on helppoa, kuin kirjailija jäisi sivuosaan kokonaan, tekstiä ei huomaa, kun juoni kulkee. Hieno suoritus!

Kenelle: Aroille, uskaltajille, lempeän ratkaisun ystäville, homoelämää hätkähtämättömillle, hautausurakoinnista kiinnostuneille, pohjanmaalaisen käsityön tuntijoille, naisten elämän ja aseman kehityksestä uteliaille.

Upea ulkoasu: Elina Warsta. 

Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 

Kurjuustarinoita

Mikä sen hilpeämpää luettavaa kuin kurjuuden kuvaus. Jostain syystä niitä oli kertynyt lukupinooni useita. Toivon sen symboloivan päättynyttä vuotta, ei tätä alkanutta. Vaikkei hilpeältä vaikuta: olen ollut flunssassa, kärvistellyt työpaineissa ja kokenut ikävimmät kelit Helsingissä ikinä viime viikkoina: sataa vettä, räntää ja kipeästi vihlovaa terävää lunta, jopa yhtä aikaa ja vaakasuoraan, jäiset kadut kutsuvat kaatumaan. Ja samalla tajuan hyvin ensimmäisen maailman ongelmani. Taivaalta ei tule rautaa eikä tappavaa virusta, kotona saa olla turvassa, mitään ei puutu. Toisin kuin ihmisillä Ukrainassa ja muissa sotivissa maissa, tai näissä kertomuksissa. Sota voi olla myös pienimuotoista ja perhetasoista.

Illan epämukavuus on vuoden 2020 International Booker Prize -voittaja. Hollantilaisen kirjailijan romaani kertoo lehmiä kasvattavasta perheestä, jonka elämästä kertoo tytär Jas. Hän on kymmenvuotias, kun isoveli Matthias hukkuu luistelureissulla. Se sysää perheen synkkään kierteeseen. Kaikki oireilevat hälyttävästi.

"Mieleeni pälkähtää, että mitä jos isä ei ainoastaan ota tähtitarroja pois huoneeni katosta vaan myös tähtiä taivaalta, ja ehkä siksi kaikki muuttuu vain mustemmaksi ja Obbe jatkuvasti ilkeämmäksi. Olemme eksyneet tieltä eikä ole ketään, keltä kysyä suuntaa."

Obbe on toinen isoveli, joka ei osaa auttaa sisaruksiaan omalta pahalta ololtaan ja vihaltaan. Isä uppoutuu töihinsä, äiti ei syö vaan kutistuu eivätkä hänen tekemänsä ruuat enää onnistu, tytöistä tulee säikkyjä. Jas pelkää koko ajan isän ja äidin kuolemaa. Hän googlaa yleisimmät kuolintavat ja keksii itse lisää. Hän jää usein pois koulusta, kärsii vatsavaivoista ja on huolissaan kaikesta, kuten siitä, etteivät vanhemmat enää parittele - sitä sanaa hän eläimiin tottuneena käyttää. 

"Lien tervehtii meitä jo kaukaa. Hän katsoo meitä huolestuneena. Pitää hymyillä iloisesti, niin hän ei kysy mitään, ei edes isästä ja äidistä. - Esitä iloista, kuiskaan Hannalle. - En enää tiedä, miten se tehdään. - Niin kuin olisit koulukuvassa. - Niin joo. Hymyilemme leveintä hymyämme, suupieleni ovat korvissa. Ohitamme Lien-rouvan ilman kiusallisia kysymyksiä. Vilkaisen olan yli hänen poikansa selkää. Mielessäni vilahtaa näky hänestä roikkumassa ullakon köydestä."

Toipumiskeinoja ei heillä ole, eikä niitä kukaan tarjoa. Onko köysilenkki ullakolla tarkoitettu sellaiseksi? Tosin se oli siellä jo ennen pojan kuolemaa. Jas keksii oman turvakeinonsa: hän ei enää riisu punaista takkiaan, ei koskaan eikä missään. Kunnes isä kyllästyy ihmisten ihmettelyihin ja sanoo riisuvansa takin.

Kirjan raskas rytmi ja aihe eivät päästä lukijaa helpolla. Hyvin ahdistava tarina, jossa aikuinen lukija näkee asioita koskettavasti lapsen silmien kautta. Se lisää trillerimäistä pelottavuutta. En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin. Ehkä heille, jotka ovat kiinnostuneita trauman seurauksista ihmiseen. 

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus (De avond is ongemak). S&S 2022. Suomennos Taru Luojola.

Ane Rielin Pihka on musta tarina, joka sai pohjoismaisen parhaan trillerin Lasiavain-palkinnon vuonna 2016 synnyinmaassaan Tanskassa. Myös se kertoo tarinaa lapsen silmin, aina vaikuttava keino. Liv ja pikkuveli Carl ottavat asiat annettuina. He asuvat erillään yhteisöstä, Päässä. Sydäntä särkee Livin puolesta. Tunnistan lapsen ajatuksenjuoksun.

"Ennen isoäitini tuloa en ollut koskaan ajatellut, miksi me vietimme joulua. Niin vain tehtiin, varmaan koska se oli hauskaa, tai niin ainakin luulin. Äiti ja isäni eivät olleet koskaan selittäneet mitään, enkä ollut koskaan kysynyt."

Kuolemasta se alkaa, tarina, ja sellaiseen myös päättyy, tavallaan.

"On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kuin ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta. Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua."

Ane Riel: Pihka. (Harpiks). Aula 2017. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Tuomo Parikka. 

Marja Kyllösen Vainajaiset oli Finlandia-ehdokas. Olin lukenut sitä puoleenväliin ja ehkä olisi siihen jäänytkin, jos en olisi kuullut kirjailijan hersytystä Tampereen Kirjafestareilla. Hän sanoi tienneensä heti, että kirjasta tulisi "todellinen tykki". Ja mainosti sitä koukuttavana lukuromaanina, mikä nauratti yleisössä meitä, jotka tiesimme, mistä on kyse. Varsinainen viihdepläjäys tosiaan! 

Lähinnä se on Alastalon salissa -teoksen ja Walking Dead -tv-sarjan lehtolapsi. Juju on kielessä, joka ryöppyää, revittelee ja hurjistuu ajoittain sfääreihin, joissa lukijan tekee mieli sulkea silmät. Taisin niin ajoittain tehdäkin, pahimpia kohtia uskalsin vain silmäillä. Niiden kertojana on lapsi, joka purkaa syntymättömyytensä katkeruutta eikä säästele ketään eikä mitään. Kielenkäyttö on roisia, ajatukset julmia ja tunnelma tuskainen. (Onneksi nämä pahimmat kohdat on erotettu muusta tekstistä lihavoimalla, joten niitä osaa varoa. Ne voi myös hypätä yli, vinkkasi kirjailija. Kiitos!) 

Ian McEwanin Pähkinänkuori tietysti tulee mieleen, mutta tässä on aivan oma lähestymiskulmansa.

Kehystarina kertoo Inarista ja Raimosta, joiden rakkausavioliitto alkaa, mutta muuttuu laimeaksi. Elävää lasta ei kuulu. Kylä kehittyy ja kasvaa, pariskunta puurtaa arkitöissään, tilanpito vaihtuu palkkatöihin, mummoja hoidetaan, kuten Raimon äitiä Sylviä, jolla on iso rooli.

Riipaiseva juonne on Raimon kiintymys koulutaksikyydittäväänsä Herttaan lapsenkaipuussaan. Sitä ei katsota hyvällä. Sitäkään. Voi kurjaa olemista ja päivästä päivään raahustamista! 

"Koko maailma vavahti, vaikeni, ja taivaan hallavat kalvot kareilivat kuin pahan juonteet, lointeet ja sielunkaiset muljuilivat niiden takana ja etsivät ohuinta kohtaa, josta purkautua sisään olevaan. Kuu kävi kananlihalle, tähdet käpertyivät kuoriinsa ja hiljaisuus riittautui kiinni kinokseen, eikä mikään tässä maailmassa rohjennut liikahtaa, ettei silpoisi itseään....

- Herrajumala nyt son täällä nyt son menoa Sylvi pärskyi..."

Kirjailijaa ja tekstiä on pakko ihailla. Miten voi löytää kielen, joka on niin rönsyistä ja väkevää, että iljettää ja toisaalta kiehtoo? Lepohetkiä lukijalle tuovat paikallislehden ilmoitukset ja uutiset, jotka taustoittavat tapahtumia. Kirjan päättyessä lukijalle jää pöllämystynyt olo, kuin putkahtaisi ulos oudosta unesta, tuskanhiessä. Lue, jos uskallat!

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos 2022. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 

Kurjuustarinoihin voinee laskea myös ruotsalaisen Karen Smirnoffin trilogian, joka on hämmästyttävä yhdistelmä inhimillisyyttä ja huumoria sekä kauheuksia ja kamalaa lapsuutta, josta kasvaa vaurioituneita aikuisia. Ainutlaatuinen combo, johon lukija koukuttuu välittömästi. Jana Kippo janakippo on henkilö, jolle toivoisi vain hyvää, mutta olosuhteet ovat vaativat. Miten hän pärjää? Trilogian viimeinen osa sitoo yhteen aiempia juonenkäänteitä ja lopettaa henkilömme elämän seuraamisen, harmi kyllä. 

Aiemmat osat:
Lähdin veljen luo
Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Tammi 2022. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.

Muualla: Smirnoff osaa kirjoittaa, sanoo Kulttuuritoimitus.

Lisää kurjuutta löydät täältä: Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on