Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Kaupunki väreilee vaaleanpunaisena Aino Frilanderin esseissä. Niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Kirjoittaja haluaa uppoutua unelmakaupungin sielunelämään ja tutkii samalla omaansa kiinnostavalla koosteella elämyksistään ja havainnoistaan. 

Nostalgiasta lähdetään, elämäntavan etsinnästä: kirjailijat Eve Babitz (ei suomennettuja kirjoja) ja Joan Didion kiehtovat kirjoittajaa, ja heidän erilaiset Los Angelesinsa Hollywoodeineen 1970-luvulla. 

"Babitz ymmärtää Los Angelesin glamourin ja mauttomuuden, rähjäisyyden ja upeuden, ja levittää sen kaiken lukijan eteen. On nimittäin myös niin, että vaikka elämä Los Angelesin auringonpaisteessa voi olla helppoa, se sama aurinko on myös armoton." 

Frilander tutkii nykykaupunkia kiihkeästi, kävellen ja bussilla, molemmat outoja liikkumistapoja autoihinsa kasvaneille paikallisille. "Halusin tietää Los Angelesista kaiken, tuntea sen jokaisen kadun, säätilan ja valaistuksen." 

Mutta hän suuntaa myös kaupungin ulkopuolelle, tutkimaan maataidetta - valtavia nähtävyyksiä, joissa maasto on osa taideteosta. Niitä ei pääse katsomaan kuin autolla. Samalla hän kertoo suhteestaan taiteeseen, kokemuksistaan paikan päällä odotetun näyn vihdoin avautuvan, itkemisestä ja aavikosta. (Lukijatäti huolestuu: mahtaako moinen yksinäinen matka olla turvallinen?)

Los Angeles on suomalaiselle kulttuurisokki monin tavoin. Rasismi on jatkuvasti läsnä, ja kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä vasta nyt, mitä sillä tarkoitetaan. Uskon täysin, hänen kuvauksensa ilmiöstä arjessa on niin aito ja tosi. Ja tämä on tuttu tunne rasismin, epätasa-arvon ja eri ihmisryhmien erojen kaltaisista vaikeista asioista puhuttaessa:

"Jään jumiin siihen, että jotain pitäisi tehdä, mutta en ole varma, miten se tehdään oikein."

Seuraan kirjoittajan matkaa ihastuneena raikkaaseen kerrontaan, yllättäviin näkökulmiin ja kekseliääseen sanankäyttöön, hihitellen usein ääneen ja nauttien runsaista kirjallisuus- ja muista taideviitteistä eläväisessä tekstissä. Viihdyn, opin uuttakin. 

Otin esseet matkalukemiseksi Italian-reissulle, ja se oli nappivalinta: kun itsekin on "välitilassa", kaukana kotoa, vieraan kaupungin lumoon on helppo uppoutua. Ja hyvään tekstiin aina. 

Kenelle: Reissaajille, Hollywood-faneille, Amerikan ystäville, rasisminäkökulmia hakeville, uteliaille, kirjallisille. 

Muualla: Reader why did you marry him -bloggaaja piti kirjasta valtavasti. 

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos 2023. Kansi osuvine värityksineen Anna-Mari Tenhunen.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Menneet sodat tuottavat loputtomasti uusia tarinoita ja upeita sellaisia, kuten Karin Collins ja Anna-Kaisa Linna-Aho osoittivat. Silja-Elisa Laitosen Valinta pureutuu lotta-arkeen jatkosodassa kertoessaan Raakelista, varakkaan ullanlinnalaisperheen Suvirannan tyttärestä, joka ei halua jäädä maan puolustamisessa sivustakatsojaksi.

Raakel tahtoo lotaksi, vaikka äiti Greta on ehdottomasti vastaan. Tätinsä Elisabethin avulla hän saa järjestettyä itsensä lottaopistoon Tuusulanjärven rannalle, ja nopeammin kuin luulisi käy varsinainen haave toteen: tosi toimiin ensin viestilotaksi Hankoon, sitten "sinne jonnekin", itärajalle. 

"Elisabeth ei olisi uskonut, että Raakelista oli löytynyt niin paljon sisua ja seikkailunhalua, että hän oli uskaltautunut lähtemään hänelle täysin vieraaseen työtehtävään, vieraiden ihmisten joukkoon. Elisabeth oli saanut edes pienen hetken tuntea lämpöä, jonka hän oli ajatellut kuuluvan vain äideille ja isille. Yhteenkuuluvuutta Raakelin kanssa. Jos hänellä olisi ollut lapsi, se olisi voinut kasvaa Raakelin kaltaiseksi."

Tytön välit oikeaan äitiin ovat surkeat. Greta kieltäytyy täysin näkemästä asioita Raakelin kannalta, isä Armas yrittää avuttomasti hyvitellä. Eikä Elisabethkaan mikään enkelimäinen hahmo ole. Raakel jää jokseenkin yksin, kunnes saa ystäviä uusissa työtehtävissään. Naisia ja myös miehiä, kuten Saiman ja erään Voiton, mutta suhdeasiat eivät etene helposti Raakelille sittenkään. Hänen tarinansa lottaelämästä ei muutenkaan ole kevyestä päästä. 

Eino-enon kuolema partisaanin luotiin vie Raakelin kotilomalle hautajaisiin. 

"- Missä Raakel-neiti on ollut lottana? Jalo kysyi ja vasta nyt Raakel oivalsi, että hänhän on ainut rintamalla toimiva koko seurueesta. Kaiken surun keskellä Raakel tunsi pienen ylpeyden pistoksen rinnassaan. - Tällä hetkellä Karhumäen pesulassa, Raakel vastasi. - Siellä asti? - Siellä, Raakel vastasi ja vilkaisi Elisabethia ja Armasta, mutta huomasi pettymyksekseen, ettei kumpikaan näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut jatkaa keskustelua. Raakel huomasi toivovansa edes jonkun sanovan ääneen että niin, meidän Raakel onkin ollut monessa mukana. Ja saanut työstään Vapaudenmitalinkin! Mutta turhaa oli ajatella mitään sellaista."

Raakel siirtyy Hangon viestitöistä yhä raskaampiin tehtäviin itärintamalle. Jos kuolema siihen saakka vain koputti olkapäälle, lopulta se tulee kaiken keskiöön. Sodan julmuus iskee lujaa. Ryssän kukistamiseen uskotaan lujasti, mutta keväällä 1944 ilmapiiri muuttuu.

"Pelko levisi ihmisiin kulovalkean tavoin. Monet varakkaammat perheet olivat junailleet pakomatkan Ruotsiin Vaasan tai Tornion kautta, puheet Saksan häviöstä levisivät korsuista esikuntiin, toreilta kampaamoihin, ja jokainen mietti mielessään, oliko seuraava kesä viimeinen kesä tässä maailmassa. Kotirintaman vahvuus oli tipotiessään, etulinjojen miesten hermot riekaleina kuin pitsiliina, ja jotkut maalailivat jopa sisällissodan vaaraa. Yleisesti oli valloillaan tunne siitä, että jotain oli tekeillä, ja sen oikeammassa kukaan ei olisi voinut ollakaan. Neuvostoliitto valmistautui viimeiseen voimannäyttöönsä, jonka mittavuutta kukaan ei olisi osannut ennustaa."

Kylmäävää luettavaa. Miten pärjää Raakel, "topakka muija"? Entä kovia kokeva Voitto tai Raakelin vanhemmat? Eläydyin tytön aikuistumiseen ja tarinaan täysin, vain Elisabethin henkilökohtainen ratkaisu kummastutti. Monta kysymystä ja kohtaloa jää ilmaan, mutta tulossa on jatkoa, Suviranta-sarjan toinen teos Haavat ilmestyy jo lokakuussa 2023. Ensimmäisen osan perusteella sitä ei voi jättää lukematta.

Kenelle: Sotamuistoja sietäville, naisten työstä sodassa kiinnostuneille, naisen kasvukertomusten ahmijoille, sotatraumoja tutkiville, arkisen ja vetävän kerronnan ystäville.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta. Tammi 2023. Päällys Emmi Kyytsönen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

En tiennyt sisällöstä etukäteen mitään. Nimen perusteella saattoi mielessä häivähtää jopa pelko söpöstelystä: ihania rakkaustarinoita, vakuuttelua rakkauden kaikkivoipaisuudesta ja noin.

Lukemisen aloitettuani taas arvelin, etten löydä tarttumapintaa kirjailijan maailmoja syleilevästä elämänkatsomuksesta. Minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, olen matkustellut lähinnä vain turistina Euroopassa, en ole maailmanparantaja tai taiteilijan laajan näkemyksen omaava, intomielinen taistelija vääryyksiä vastaan, yhteiskunnan oloja korjaamaan pyrkivä aktiivikansalainen, tunteiden ehdoilla elävä suuri persoona, kuten kirjoittaja. Luen kuitenkin.

Miten unohdin sen, kuinka Elina Hirvosen kirjat vaikuttavat! Hänellä on aina ollut taito pistää teksteillään kipeästi lukijan arkoihin kohtiin, eikä se ole mihinkään kadonnut, vaikka esitystapa on nyt erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Vähemmän fiktiota, enemmän muistoja ja ajattelua. Joista löytyy myös yllättävästi samastumisen mahdollisuuksiakin, ainakin paljon tunteiden sanoitusta ja katsantoa laajentavia kulmia. 

"Olin kertonut yleisölle kirjoittavani romaania, jonka kaunokirjallinen maailma rakentuu oikeiden ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalle. Sanoin, että asetelma hirvittää minua syistä, jotka eivät liity taiteeseen vaan ihmisten välisiin suhteisiin. Kerroin, että ajattelen myös kertomisen etiikan lähtevän sieltä. Eettiset kysymykset on yritettävä ratkoa niin, että ihmisten kanssa on hyvä olla samassa huoneessa myös teoksen julkaisun jälkeen." 

Kirjailija kertoo matkoistaan ja eri maissa tapaamistaan ihmisistä, heidän tarinoistaan. Sambiassa, Irakissa, Afganistanissa, josta hänen ystävänsä pelastui viime hetkellä. Kokemuksistaan Suomessa eri-ikäisenä, yhteydenpidosta ystäviin koronasulkuaikana ja muulloinkin. Ja tietysti perhe, mies ja lapset kuuluvat mukaan, kun aihe on mikä on, kulkevat luontevasti mukana kaikessa. 

Yllättävästi kirja alkaa masennuksella. Se on ainakin tuttua. "Myös minä tiedän, miten sanat pakenevat suurimpia suruja." Kriisi - vaikeiden maailmantilanteiden esiin työntämä? - sysää kokoamaan kirjan, jossa kirjailija etsii ja todistaa hyvän olemassaoloa, ilon mahdollisuutta, huolimatta peloistaan ja aamuista, jolloin ei jaksa nousta.

"Kerron, että nautin yksinäisyydestä mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta."

Siitä rakkaudesta ja rakkaudellisuudesta, mitä ihmiset voivat halutessaan luoda ja rakentaa. Vaikka maailma tuntuu olevan mieletön ja suru läsnä. Kipeitä asioita toisensa perään. Julmuudet, sodat, koteloinut kipu, jota pakolainen tuntee ikävöidessään kotia, jota ei enää ole. Entä mustan verhon taakse jääneet, kuten Afganistanin naiset ja tytöt? Olemme jo alkaneet unohtaa, sanoo kirjailija. Ja taas pistää. 

"Katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimpia asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme 'muiksi'."

Aika-, sää- ja kulkumerkinnät lukujen alussa paaluttavat teemoja, lokikirja siis. Tosin ei kovin lujasti, sisällöstä jää hieman hyppelehtivä vaikutelma. Kuulen mielessäni kirjailijan äänen: innostuneen, nopean, hengästyneen puheen hänelle tärkeistä aiheista. Kuin hän ei millään ehtisi kertoa kaikkea, mitä haluaisi. Aidosta purkamisen, sanomisen ja kertomisen halusta on kyse. Se on hyvä lähtökohta tunnustetun kirjoitustaidon lisäksi, joka vie tekstiä ripeästi eteenpäin.     

"- Miten matka liittyy masennukseen? T kysyy. Kerron olevani onnellisimmillani silloin, kun istun liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa."

Kirja antaa lukijalleen tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Ei söpöstelypuhetta, vaikka miksei sitä  saisi olla, mietin. Lienen sukupolvea, joka on tottunut vaitioloon tunteista, ja jos jotain on sanottu - yleensä negatiivista - se on sanottu kovaa ja töksäyttäen. Olen iloinen, että nuoremmat osaavat sanoituksen taidon myös myönteisille ja välittäville tunteille; näen selkeän muutoksen lähipiirissäkin, jossa jopa teinipojat voivat kertoa rakastavansa ja tytöt ja naiset kulkea käsi kädessä ilman muuta tarkoitusta kuin lähellä olo ja välittäminen. Ehkä kirja opettaa lukijoita, ainakin se pyrkii rohkaisemaan näkemään iloa ja olemaan tyytymättä pahaan. Kirja tuo monta myös lukuvinkkiä.

"Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolilla maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole."

Mielenkiinnolla odotan kirjaan jatkoa: kiinnostavia tarinoita ja kokemuksia kirjailijalla riittää. Sarjana kokonaisuus mahdollisesti hahmottuu ja asemoi itsensä vankemmin. 

Kenelle: Maailmankansalaisille, epätasa-arvoisuutta vihaaville, sanoja etsiville, ajatteluaan laajentaville, aitoudesta vaikuttuville. 

Muualla: Tuijata sanoo kirjoittajan pohtivan etiikkaa monelta kannalta. 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. Ulkoasu Elina Warsta.

Nina Wähä: Babetta

Ruotsalainen Lou on saavuttanut monen nuoren naisen haaveen: hän on maailmankuulu filmitähti, joka asustaa rantahuvilassa Ranskassa ylellisyyden ympäröimänä. Lapsuudenystävä Katja saapuu lomalle Tukholmasta Loun pyynnöstä. Katja kertoo tarinaa kiinteästä suhteesta, jaetuista ja jakamattomista asioista, elokuvamaailmasta, unelmista ja todellisuudesta, joka on hänelle uutta. 

Jopa Lou tuntuu Katjasta välillä tuntemattomalta, vaikka he ovat aiemmin jakaneet kaiken. Silti Katja tukee ystäväänsä kaikin tavoin, solahtaa tuttuun rooliinsa heidän kahden välillä: luotetuksi, kannustajaksi, ihailijaksi.

"En suinkaan ole kykenemätön luomaan ihmissuhteita. Mutta luulen että usein ihminen valitsee roolin, ja se tapahtuu varhaisessa vaiheessa niin perhesuhteissa kuin rakkaussuhteissakin, mutta myös ystävyydessä. Lou on aina ollut se, joka kulkee edellä. Meidän kahden suhteessa. Se joka vetää puoleensa kuin magneetti. Minusta tuli jo varhain se, joka kulkee perässä. Tavallisesti en kulje perässä, siis muissa suhteissani."

Hän vakuuttaa lukijalle moneen kertaan rakastavansa Louta ja tekevänsä mitä ikinä tämä pyytää, kun vain saa olla tämän kanssa yhdessä. "Tosin helppoahan se on sanoa että uhraisi mitä tahansa jos ei ole mitään uhrattavaa." 

Huvilan omistaa elokuvaohjaaja Renaud, huomattavasti Louta vanhempi mies. Ermelinda ja nuori Romeo toimivat talonhoitajina ja hoitavat käytännön kotitaloustyöt.

Ihmettelen, ettei Katja uskalla kysyä parhaalta ystävältään mieltään askarruttavia asioita, kuten Renaud-suhteen luonnetta tai edes tavallisempia, kuten milloin Lou ehtii katsoa uutisia tai miksei hän koskaan kerro äidistään. Onko naisten ystävyys, saati rakkaus, sittenkään niin ehdotonta kuin hän kuvaa? Voisiko olla, että yksi suhteen kantava voima on kateus, puolin ja toisin? Katja on älykäs, mutta ei ole juuri menestynyt rakastamallaan elokuva-alalla tai muuallakaan. Lou on strategisempi, hän kertoo. 

"Lou on kurinalaisin ihminen jonka tunnen. Joskus mietin, onko hänellä edes tunteita kuorensa alla. Ei, se kuulostaa kauhealta, totta kai hänellä on tunteita, miten hän muuten voisi olla näyttelijä, mutta ilmeisesti hän osaa pitää tunteet todella hyvin kurissa. Hän pystyy ottamaan tunteet esiin tarvittaessa ja panemaan ne sivuun sitten kun niitä ei hänen mielestään enää tarvita. Oletan että siksi hän ottaa niin harvoin yhteyttä. Vaikka hän sanookin, että olen hänen paras ystävänsä."

Teksti soljuu kiinnostavasti Katjan sisäisenä puheena, jota ryydittävät ja arkistavat mukavasti nuoren naisen puhekieliset sanonnat. All that jazz. What's in it for me? Elokuvista puhutaan paljon: Babetta on se elokuva, joka teki Loun kuuluisaksi ja jonka juonta seurataan kerronnan lomassa - se ei peilaa kirjan nykytilannetta, oikeastaan täysin päinvastoin. Seksi on luonteva osa päivien kulkua, ulkonäöstä huolehtiminen tietysti Loun ammatin huomioiden olennaista. 

"Mietin miltä tuntuu olla niin menestynyt tai viehättävä, että suhtautuminen ympäröivään maailmaan perustuu aina eräänlaiseen kannattavuuslaskelmaan."

Intensiivinen ja omalajinen teos. Ei kokeellinen, sitä välttäville tiedoksi. Tunnelma ja askarruttavaan loppunousuun (tai kahteen) päättyvä juoni jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Koin häivähdyksiä Elena Ferranten ystävyys- ja naiskuvauksista, pohjoismaisen viileällä katsannolla esitettynä. Hieman hidas rakentelu, mutta nautin hyvän tekstin lukemisesta, ei aina tarvitse olla kiire. 

Nina Wähä on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Pohjois-Suomessa Torniossa ja jonka hieno kirja Perintö oli - syystäkin - suurmenestys etenkin Ruotsissa.

Kenelle: Ystävyyskuvauksesta kiinnostuneille, toden ja epätoden eroja miettiville, elokuvaviittauksista pitäville, luksuselämän ihailijoille.

Nina Wähä: Babetta. WSOY 2023. Suomennos Sanna Manninen.

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito

Pienestä merenneidosta HKT:ssä on kirjoitettu paljon, mutta en malta olla minäkään siitä hiljaa. Niin upea esitys se on. Uskon, että vaikka lippua ei voi sanoa edulliseksi, sen lunastavat ovat tyytyväisiä sijoitukseensa. 

Lupasin lapsenlapsilleni jo vuonna 2019 esitykseen menemisen yhtenä joululahjana. Musikaalin esitykset olivat juuri alkaneet sinä syksynä. Maailmassa tapahtui sitten kaikenlaista, joten lupauksen lunastus venähti elokuuhun 2023, kun musikaali alkoi jälleen pyöriä. Entistä parempana, sanovat ensimmäisen version nähneet. 

Pääosan esittäjä on vaihtunut alkuperäisestä, enkä voi kuvitella parempaa Arielia kuin Yasmine Yamajako on: hänen enkelimäinen lauluäänensä on niin kaunis ja vaikuttava, että se lyö ällikällä. En ole itkijänaisia, mutta tunsin jotain outoa silmissä, kun merenneito haaveili prinssistä ja elämästä maan päällä. Upea ulkonäkö ja liikkuminen tansseineen ja uinteineen kruunaavat suorituksen. Yasminen ääntä lie moni kuullut radiosta tietämättään: hän on esiintynyt mm. Cheeckin kanssalaulajana esimerkiksi Syypää sun hymyyn -biisissä.

Ariel oli meistä - tytöt kohta 9 v ja 16 v seuranani - ylivoimainen ykkönen, mutta myös muut hahmot olivat mahtavia. Nuori Pärsky hurmasi kaikki ja Arielin isä kuningas Triton, Poseidonin poika, etenkin mieskomeutta ihailevat (katsomossa kuului ooh, kun hän ilmestyi lavalle lihaksineen). Prinssi oli sympaattinen ja lauloi komeasti hän(kin), Ursula-tädin tulo näyttämölle kaikkine mustekalajalkoineen herätti valtaisan yllätyksen kohinan. 

Kohinaa syntyi myös taidokkaissa uintikohtauksissa. "Näin että sillä on narut", kuiskasi pienin osallistujamme, mutta silti katsoi meidän muiden tavoin suu auki tanssia meressä, siis teatterin lava tosiaan muuttui mereksi. Jonne ykskaks putosi lokki - Lokki oli myös mainio hahmo, kaikkine lokkimaisuuksineen. Kokin rooli alaisineen puolestaan ei huumorillaan minua sytyttänyt, mutta yleisö nauroi makeasti kalaruokien laittamisen sekopäiselle tanssikuvaukselle.

Kaikki meren asukkaat olivat täydellisesti veden maailmassa joka eleellään. Teksti on hauska ja oivaltava merellisine sutkauksineen. Näyttämön muodonmuutokset toimivat ja tekniikka hämmästyttää; lavasteet, valot, puvustus - kaikki toimii uskottavasti ja tukee tarinaa ja sen esittäjiä hienosti. 

Musiikki soljui sekin kuin vettä vain, leffasta tutut laulut kuultiin suomeksi. Orkesterin hengittämiskyvyn puolesta hieman pelkäsimme, kun merisavua levisi laajalle (tai ehkä heilläkin on kidukset?). Toivottavasti orkesterikuopassa on erinomainen ilmanvaihto! Kukaan näyttelijöistä ei pudonnut kuoppaan, vaikka tytöt olivat alussa varmoja, että niin käy.

Molemmat pitivät esityksestä hurjasti. "Superhieno", oli teinin kommentti, kun lähdimme hieman pökerryksissä tummassa elokuun illassa kotia kohti. Samaa mieltä! Uskon, että pienemmän kanssa leikimme vielä monet kerrat merenneitoa, ja hän aikoi heti katsoa kotona leffan uudestaan (tosin nukahti jo autossa). Lähes oman ikäistään Pärskyä hän ihaili, kaveri kun osasi tanssia, laulaa ja rullalautailla. Päätimme myös lukea alkuperäisen Anderssenin sadun pikimmiten ja verrata sitä musikaalin juoneen.

Ikäraja 7 vuotta on asiallinen, sillä Ursula voi hieman pelottaa, riippuu tietysti lapsestakin: kuka jaksaa kahden ja puolen tunnin esityksen yhden väliajan voimin. 

Kenelle: Kaikille musiikista, saduista ja näyttämötaiteesta innostuville. Yleisössä oli paljon lapsia, mutta vielä enemmän aikuisia jopa keskenään tai yksin, joten lasta ei tarvitse rekviitaksi halutessaan nähdä jotain kaunista ja satumaista. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. 

Päärooleissa: 

Ariel - Yasmine Yamajako
Prinssi Erik - Martti Manninen

Kuningas Triton - Mikko Vihma

Ursula - Sanna Saarijärvi
Pärsky - Aleksi Johansson (näyttelijä vaihtelee)

Lainaan teatterin tiedotteesta lisää tietoa:

"Näyttämöllä nähdään jälleen huikeaa lentoteknologiaa, nukkeja Star Wars -elokuvien tekijöiltä, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemia pukuja, Peter Ahlqvistin lavastus, Toni Haarasen suunnittelemat videoprojisoinnit sekä Gunilla Olsson-Karlssonin näyttäviä koreografioita. Naamiointi ja kampaukset ovat Milja Mensosen käsialaa. Äänisuunnittelusta vastaa Kai Poutanen ja valosuunnittelusta William Iles. Suomennoksen ovat tehneet Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut). Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Lennätysten suunnittelijoina vierailevat maineikkaan Flying by Foyn asiantuntijat James Veitch ja Nick Porter. Vedenalaisen maailman hahmoihin liittyvät nuket on suunnitellut englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiskaksikko Becky ja Paul Vincett."

Lisätietoja teatterin sivuilta. Kuvat Robert Seger. 

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman & Glenn Slater sekä käsikirjoitus Doug Wright. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan (tuottajat Howard Ashman ja John Musker, käsikirjoitus ja ohjaus John Musker ja Ron Clements). Alkuperäinen tuotanto Disney Theatrical Productions. 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Upea Paperijoutsen sai jatkoa! Muistatteko vielä Helsingistä maalle Hämeeseen muuttaneen Lydian ja hänen ystävänsä Annan ja Ellenin? En minäkään tarkoin, kertailin vähän. 

Nyt jatkosota on päättynyt. Jotkut istuvat kiikkustuolissaan tyytyväisinä, ettei juuri mikään ollut muuttunut. Monelta oli muuttunut kaikki. Jos ei mies ollut kuollut, saattoi hän silti jäädä mieleltään sotimaan.

"Talo juorusi Ellenille sen, mistä Lydia vaikeni. Verannan ikkunasta oli mennyt lasiruutu rikki, ovet huoneisiin oli suljettu. Piirongin päältä oli kadonnut kaunis, kultareunuksinen vaasi, josta Lydia oli aina ollut ylpeä. Särkynyt, tai rahapulassa myyty pois. Ellen tarkkaili Lydiaa syrjäkarein."

Ellen on palannut kaupungista Gunhildin avuksi Korpivuorelle tilanpitoon. Esikoispojan kaaduttua tekemätöntä työtä on paljon, eikä Gunhild luota toiseen poikaansa Valdemariin. Ellen saa syyn selville lapsikatrastaan kasvattavalta Elviiralta.  

"- Tietääköhän Valde tästä itse mitään? Elviira kohautti olkapäitään. - Tuskin hän tietää. Ei tällaisista asioista ole tapana puhua, ei siinä talossa ainakaan. Ellen oli kuunnellut hievahtamatta, kahvi oli jäähtynyt haaleaksi. Elviiran katse karkasi ikkunasta ulos. - Minä olen usein miettinyt niitä poikia, ja sitä, millaisia heistä tuli. Ei kai sellainen, joka ei ole koskaan saanut lämpöä osakseen, voi kovin hyväksi tulla." 

Ellenin oma suuri salaisuus ei ole kylällä enää varsinaisesti salaisuus: hän ei ole mies eikä nainen, tai on molemmat. Virkamiehiä, kuten kansanhuoltolautakuntaa, on välteltävä, oikeiden papereiden puutteessa. Hänen sotilaspassinsa on annettu ihan muulle nimelle, eikä sitä uskaltaisi muutenkaan esitellä. Maalla on helpompi olla suojassa kuin kaupungissa, vaikka uhkansa on sielläkin. 

"Mikä siinä olikin, että Valden mukana huoneeseen tuntui tulevan hämärä? Ja eivätkö sitä enää muut huomanneet, Lydia vain?"

Linna-Ahon teksti on varmaa, kauniin puhdasta ja paljon dialogia sisältävää, helppoa lukea. Ajanjakso toipuvasta Suomesta on tärkeä, talous muuttuu täysin, viimeisetkin rippeet näkeistä ja maahisista ovat arkipuheista kadonneet, aletaan kurottaa kohti hyvinvointia, uusi teknologia tekee tuloaan. Mutta miten päät kestävät, muuttuvatko ihmisten ajatukset ja normit yhtä nopeasti? Miten muutoksessa pärjäävät Ellen, Lydia ja muut? Ihan Paperijoutsenen kaltaista täräystä en tämän kohdalla tuntenut, mutta odotan jo innolla seuraavaa osaa. 

Kenelle: Sota-ajasta ja jälleenrakentamisen ajasta kiinnostuneille, perhetarinoiden ystäville, sukupuoli-identiteettien moninaisuutta tutkiville, niille, jotka laillani ihmettelevät ja ihailevat, miten ihmiset sinnittelivät parempaa tavoitellessaan.  

Muualla: Hienolla tavalla kuvattu kertomus historian vaietuista ihmiskohtaloista ja selviytymistarinoista, sanoo Kirjamuuri-blogi.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi. Otava 2023. 

Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.

Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 

Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu. 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Jotkut muistavat ajat, jolloin Ruotsiin tehtaalle töihin muuttaneet suomalaiset ajoivat uljaasti uutukaisella Volvollaan kesälomalle entisille kotikonnuille pikkukyliin. Niihin aikoihin pohjautuu Maritta Lintusen omakohtaiseksi vihjattu tarina maastamuuttajista 1970-luvulla. Aihe voi olla vanha tuttu, mutta sen käsittely on uutta.

Tämän päivän Monika on toimittaja ruotsalaisessa iltapäivälehdessä ja saa tehtäväkseen tehdä jutun maahan muuttaneista suomalaisista. Monika inhoaa ajatusrakennetta "kaikki oli surkeaa, mutta sitten muutettiin Ruotsiin!" mutta innostuu jutusta saadakseen samalla penkoa omia pohjoiskarjalaisia sukujuuriaan. Vaikka:

"En oikein löydä kärkeä jutulle. Jos kirjoittaa oman sukunsa tarinan, joutuu paljastamaan liikaa yksityisasioita. Yleisellä tasolla pysytteleminen taas ei kiinnosta ketään. .... Koetan tyynnytellä itseäni. Äiti ei voi koskaan keksiä sitä, mitä juuri olen saanut tietooni, sellaiseen ei riitä kenenkään mielikuvitus."

Hän haluaa haastatella äitiään Leenaa ja tämän veljeä Seppoa, jotka olivat teinejä muuttaessaan  vanhempiensa kanssa Göteborgiin. Leena ruotsalaistui mielellään, vaikkei nimeään suostunut Lenaksi vaihtamaan, Seppo palasi Suomeen, vaikka äiti Aili itki katkerasti ikäväänsä. Nyt Leena hoitaa muistamatonta vanhaa Ailia ja tarttuu härkää sarvista:

"Ja minun on käytävä asioitani lävitse. Mikään ei saa jäädä kiveksi mielenpohjalle, sen olen velkaa Monikalle. En halua, että elän yhä uudelleeen ahdistuksiani todeksi vuoteenomana, ehkä jo molemmat kielet unohtaneena ja mihinkään ratkaisuun kykenemättömänä. En halua, että minunkin tyttäreni joutuu katsomaan vierestä äitinsä kärsimystä."

Muistojen kaivelu ei ole kivutonta. Monika, Leena ja Seppo vaihtelevat kertojina, mikä tuo hienosti esiin erilaiset näkökulmat ja sukupolvierot. Siinä missä Leena intoili kaupunkilaisuudesta, muotivaatteista, kaveriporukoista ja ilostaan hiljaisen kotikylän taaksejättämisestä, Seppo puhuu muuttoaallon aikaisesta maalaishäpeästä, kun pikkutilat eivät enää elättäneet asukkaitaan sekä kielen muuttumisen pakon vaikeudesta - murteesta kirjakieleen, suomesta ruotsiin - ja kotona olon tunteesta, jonka hän saavutti vasta palattuaan synnyinseudulleen korven hiljaisuuteen, luonnon keskelle.

"Mehän olemme muun Suomen suuri taloudellinen ongelma. Uutisten pakollinen musta piste. Mätää tursuva ajos pääkaupunkipolitiikon pakarassa."

Seppo on lukijalle kiinnostava hahmo suuren lukemisrakkautensa vuoksi. Hän suuntautuu sisään päin, toisin kuin sisarensa Leena. 

"Maailmani paisui, minuun kerrostui uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi. Joskus lojuin huoneeni pimeydessä enkä saanut unta miettiessäni mykkiin kirjoihin kätkeytyviä voimalatauksia; kuinka yksi ainoa osuvasti valittu sana saattoi vaikuttaa ihmiseen kuin syvä viillos tai hellä hyväily." 

Seppo tutustuu paikkakunnalla esikoisromaaniaan kirjoittavaan ihan oikeaksi kirjailijaksi huhuttuun Pulkkiseen, saa jopa lukea lukuja tulevasta teoksesta ja on myyty mies: kirjailija sanoittaa hänen tuntemuksensa ja enemmänkin. "Lukiessa tuntu monta kertaa siltä, että tässä on sanottu kaikki."

Lintusen kirjassa tärkeä inspiroija onkin Matti Pulkkisen rakennemuutoksesta kertova Ja pesäpuu itki (taidan muuten tietää, mitä luen seuraavaan klassikkohaasteeseen). Lainaukset on asianmukaisesti listattu, kirjallisten lisäksi niitä on otettu musiikista. Hassisen Koneen lyriikat kertovat ajasta osuvasti lukujen niminä. 

Mutta perheen sisäiset asiat vaativat selvittelyä. Samalla kirja kuvaa hellänterävinä pistoina monia isoja ilmiöitä nykyisestä maahanmuutosta entiseen evakkouteen, hemmotellun teinitytön huolettomasta itsekkyydestä vanhenemiseen, poikien tärkeydestä ja kohtelusta perheenjäseninä tyttöön verrattuna, esimerkiksi. Vaikka asiaa ei kirjassa mainita, olen näkevinäni myös kannanoton "entisen" ihailuun, jota jotkut harrastavat vaatiessaan "Suomea takaisin": järjetön ajatus jo siksikin, ettei auvoa ole pitkiä aikoja ollut. Siitä kertoo muun muassa se, että Suomesta on muuttanut sodan jälkeen yli puoli miljoonaa ihmistä pelkästään Ruotsiin. 

Lintusen kynä tekee herkkää, älykästä ja vahvaa jälkeä, sen ovat todistaneet jo aiemmin lukemani kirjailijan kirjat. Herkulliset pikkuheitot Fleur de Hollande -hajuvedestä Bay City Rollerseihin tai syreeni-nimityksen hienostelevuuteen (sehän oli sireeni) herättävät omia muistoja lapsuudesta. Maalla 60-luvulla syntyneenä kokemuksissani on samankaltaisuutta, mikä tuo oman tunteikkuutensa lukemiseen. Mutta muillekin kirja on varmasti antoisa kokemus jo pelkän kielen vivahteikkuuden vuoksi. Ja juuret kiinnostavat ihmisiä. Jostain olemme kaikki tulleet, ja kuten Pulkkinen kirjassa sanoo: 

"Joka ei tiedä, mistä on tullut, on siellä yhä."

Kenelle: Maastamuuttaneille ja heidän läheisilleen,1970-luvun Suomen muistaville, yhteiskunnan muutoksesta kiinnostuneille, Hassisen Konetta kuunnelleille, kotiseutuidentiteettiään etsiville, kielen rakastajille, juuristaan uteliaille. 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa. WSOY 2023. Kansi Mika Wist.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Chileläinen kirjailija Labatut kertoo tieteen tekemisestä 1900-luvulla. Luonnontieteilijöiden neroudesta ja hulluuden rajoista: tutkimuksen vaaroista ja peloista, kun työ yltää niin pitkälle, ettei edes oma mieli pysy perässä. Se vihjaa myös järisyttävään ajatukseen: voiko tutkimus kurottaa jonnekin, jonka olisi parasta pysyä ihmiskunnalta salassa? Haluammeko edes tietää kaiken siitä, mikä on maailmankaikkeuden kantava voima? 

"Hänelle oli nimittäin paljastunut jotain. Jotain mikä pakeni selityksiä. Heisenberg oli havainnut asioiden keskustassa pimeän ytimen. ... Jos laskelmat pitivät paikkansa, tiede pystyisi paitsi ymmärtämään myös muokkaamaan todellisuutta sen perustavalla tasolla." 

Vastakohdat korostuvat. Tieto ja tietämättömyys, terveys ja sairaus, keksintöjen suuret hyödyt ihmisten olemassaololle, samoin kuin niiden valtavat vaarat, ajatellaan vaikka sotimista. Kyllä, mukana ovat atomipommi ja Oppenheimer, ajankohtaista leffamielessä.

Kemiaa, matematiikkaa, kvanttifysiikkaa - jota Einstein inhosi - ja niiden tutkijoiden elämää ja uraa kiinnostavasti ja taidokkaan helpon tuntuisesti, ilman tiedekieltä. Esimerkiksi Louis de Broglie, jolla oli ilmiömäinen muisti ja joka tutki monomaanisesti fysiikkaa, kuvataan hyvin inhimillisenä:

"Hän oli luonnostaan pelkuri ja pasifisti, joten armeijaelämä oli Louis-paralle liikaa - sotaa seuranneina vuosina hänellä oli tapana valittaa katkerasti, miten Eurooppaa kohdannut katastrofi oli vaikuttanut hänen ajatuksenjuoksuunsa, joka ei hänen omasta mielestään enää koskaan palannut entiselleen."

Alkuosa tutkijoineen ja keksintöineen on kiinnostavin ja myös rajuin, hätkähdyttävä. Juonta on kirjasta turha etsiä, vaan se koostuu useammasta osasta, joissa on sekaisin sekä faktaa että fiktiota ja jotka näennäisesti eivät liity toisiinsa. Yhteydet ovat osin minulle hämäriä - jakso eräästä tutkijasta ja neiti Herwigistä on kummallisen perusteellinen - mutta usein toistuva aihe, puu, saattaa olla yksi yhdistävä tekijä ja symboli, kasvun edistäminen tai sen estäminen, elämän puolesta tai vastaan?  

Ehkä se on myös viite kirjan nimeen, jolle tosin löytyy toinenkin, konkreettisempi selitys. Luulin nimen perusteella, että puhe on ekokatastrofista ja luontokadosta, mutta niistä ei puhuta. Ainakaan suoraan, ihmisen toimet kuitenkin niiden aiheuttajina lienevät yksi kirjoittamisen motiivi. 

Omalaatuinen, tieteestä huolimatta helppolukuinen ja vetävä teos; oudon häiritsevä ja ajatteluttava. 

Kenelle: Uteliaille, rohkeille, tieteen ja ihmisen saavutuksista kiinnostuneille, mielen rajoja pohtiville,  ihmiskunnan asemaa ihmetteleville. 

Muualla: Erinomaista proosaa, sanoo Lumiomena. 

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys. Tammen Keltainen kirjasto 2023. Suomennos Antero Tiittula. Päällys Tuomo Parikka.

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

Kun pääsee yli kirjan oudon teeskentelevän vanhanaikaisesta nimestä (vei minulta hetken), sisältö palkitsee. Suomenruotsalainsen Collinsin neljäs mutta ensimmäinen suomennettu romaani kertoo tarinan Hangosta toukokuusta 1939 talvisodan loppuun tuoreesti ja vetävästi. Ei lainkaan tunkkaisesti, vaan omalla raikkaalla tyylillään. 

Hankoniemen haltija voi valvoa Suomenlahden suun liikennettä. Se on suuri etu Itämeren merenkulkua tarvitseville maille - tai sitä valvomaan havitteleville. Neuvostoliitto valtasi niemen ja suunnitteli pitävänsä sen 30 vuoden ajan, mihin suomalaisten oli rauhanehdoissa myönnyttävä. Harvoin on puhuttu hankolaisista evakoista, mutta hekin joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään, nopeasti. Aikaa oli 10 päivää noin 8 000 asukkaan evakuointiin. Vaikka viimeiseen asti uskottiin muuta.

"Eihän sitä vielä tiedetä, alkaako se, ja vaikka alkaisi, tuskin sitä jatkuu kovin pitkään, Disa sanoo automaattisesti, koska on tottunut lohduttamaan ja rauhoittelemaan tyttöjä keittiössä. Sitten hän nielaisee. - Tulethan kuitenkin Hankoon taas ensi kesänä?"

Rauhaa edelsivät rankat taistelut alueella. Keskustaa pommitettiin ankarasti, ja kaupunkilaisten ahdinkoa kasvatti kova pakkanen sotatalvena. Koska nuoret miehet olivat itärintamalla, jäljelle jääneet iäkkäämmät joutuivat puolustamaan taloja jatkuvilta tulipaloilta. Myös Hjalmar kivistävine lonkkineen: hän halusi jäädä suojelemaan koteja, omaansa ja muiden. 

"Sara vetäytyy pois ja läimäyttää Hjalmaria käsivarrelle. - Sinä olet niin pehmeäsydäminen, Sara toruu. - Luoja tietää, kuinka pärjäät täällä yksiksesi. - Nipin napin, Hjalmar tunnustaa - En voi väittää, että hyvin."

Naiset ja lapset pyrittiin lähettämään pommeilta turvaan muualle, mutta kaikki eivät lähteneet. Sellaisia olivat muun muassa Bellevue-pensioneetin johtaja Disa, kesiksi Hankoon muuttava ja paikkaan rakastuva itsellinen nainen, sekä nuori Aino, joka pyristelee irti perheensä vaikutuspiiristä ja haaveilee rintamalle joutuneesta Berndtistä, joka miehenä tuntuu erilaiselta kuin Ainon ikäiset koulupojat. Ei Ainokaan uskonut sodan ulottuvan Hankoon saakka; järkytys on suuri tosipaikan tullen.

"Kun Aino oivaltaa, että hänen korviinsa kantautuu ilmahälytyksen käheä ulina, hänen polvensa valahtavat veltoiksi kuin keitetty sipuli. Hän yrittää nousta, mutta ruumis ei tottele. Kuumat kyyneleet kihoavat silmiin, ja hän kohottaa kädet kasvojensa eteen ja tuijottaa niitä, ei näe selvästi kyynelten läpi, ei ymmärrä, miten muka pystyisi liikkumaan."

Disa osallistuu kaupungin varustautumiseen Keksin Lohkoksi nimetyssä tehtaan kellarissa, josta oli tehty organisointi- ja huoltopiste. (Hanko ja keksi lienee kaikille tuttu yhdistelmä?) Disa on henkilöistä helpoiten samastuttava keski-ikäiselle naislukijalle, vaihdevuosioireineen ja mietteineen työstä, rakkaudesta ja haluamastaan elämäntavasta. Huvila- ja kylpyläkaupunkielämän kuvaus tuo viehättävän menneen maailman tuulahduksen. 

"Vietettyään jo yli kuukauden meren kanssa kahden, seisoessaan jalat rantaan vyöryvissä aalloissa hän joutuu myöntämään, ettei käsitä, miksi hän on sesongin päätyttyä aina matkustanut takaisin Helsinkiin."

Pidin kirjan kielestä ja konstailemattomasta ihmisen tasoisesta kuvauksesta, jolla tapahtumista ja  tunteista kerrotaan. Tunnelmat ja näkymät koukuttavat tehokkaasti. Niin meren kauneus kuin haisevassa pommisuojassa kyhjöttäminen tulevat lähelle, samoin pelko läheisistä ja yhteisöllisyys, jota yhteinen hätä kasvatti. Se ulottui Ruotsiin saakka; vapaaehtoisia tuli auttamaan, kirjassa heitä edustaa Olof. 

Kirja aloittaa sarjan Hangon historiasta. Hyppään jo hieman edelle lainatessani Wikipediaa, sillä en malta olla tarkistamatta, miten historia oikeasti meni hankolaisten osalta: "Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto vaati Hangon vuokra-alueen sijasta itselleen Porkkalan vuokra-alueen ja Hankoniemi jäi siten suomalaisten haltuun." Saanemme lukea tästä lisää seuraavissa osissa. Tuskin maltan odottaa, mitä Ainolle, Disalle, Bellevue-pensionaatille ja muille tutuksi tulleille nimille tapahtuu.  

Nimistä puheen ollen, törmäsin juuri kirjaan, jonka nimi on En voi sua unhoittaa poies. Poies? Sydämessäin? Uusi kirjannimitrendi? 

Kenelle: Hangon tuntijoille, sotaa pohtiville, historiaan perehtyville, sujuvan tarinan ystäville. 

Muualla: Kirjan jos toisenkin -blogin Jane sanoo kirjaa vahvaksi trilogian aloitukseksi ja aikoo lukea seuraavankin osan. Sama täällä!

Karin Collins: Säilyt sydämessäin. (Snart har sommarn blommat ut.) S&S 2023. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Kansi Emmi Kyytsönen, etukannen kuva Museovirasto / Aho & Soldan, takakannen kuva Museoviraston kuvakokoelma.

Holly Smale: Uusi alku, Cassandra

Ihastuttavan hauska kirja lontoolaisesta Cassandrasta, jolla on päässään omanlaisensa neurologinen ohjelmisto. Hän on kirjolla, kuten sanotaan: nuoren naisen tapa reagoida ei vastaa tyypillisintä.

Etenkin ihmiset aiheuttavat ongelmia, sillä Cass rakastaa rutiinia, toistoa ja ennustettavuutta. Tilan on oltava siisti, kuten hänen kotinsa. Se ja British Museum ovat hänelle rauhoittavimpia paikkoja maailmassa. Moni voinee samastua tunteeseen, kun tekisi mieli juosta karkuun:

"Kaikki on yhtäkkiä liian kirkasta, liian äänekästä, liian ahdasta."

Vieraaseen pubiin on vaikea mennä, asun on oltava täydellinen, ja on vaikea keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa. Kuten olemaan epä-ärsyttävä ja mukava asiakkaalle, jolla on kehnoja ideoita. Cassandra on töissä PR-toimistossa, mikä on tietysti surkuhupaisaa hänen tapauksessaan. Kuten hänen pomonsa sanoo, Cass ei ole tiimipelaaja. Keskustelu on yksi vaikeimmista asioista ihmislajille, miettii hän. 

"- Työnkuvaasi kuuluu suhdetoiminta, pomo selventää avuliaasti. - Voisit ehkä etsiä sellaisen työn, jossa se ei kuulu vaatimuksiin."

Tunteet ovat erityisen vaikeasti käsiteltäviä. Cass kokee ne väreinä, joita hän yrittää tulkita parhaansa mukaan. Hän jopa kerää rautakaupoista värikarttoja tutkiakseen värejä ja rauhoittuakseen sopivaa katsellessaan. Mutta ihmiset, ei niiden käytöstä voi ennustaa! Kun hänen poikaystävänsä Will päättää suhteen neljän ihanan kuukauden jälkeen, Cass on ällikällä lyöty. Vaikka Will oli pyytänyt häntä aiemmin ongelmatilanteessa "jakamaan ja avautumaan" paikalta katoamisen sijaan, Cass ei ymmärrä.

"Mitä Will tarkoitti? Mitä hän haluaa minun kertovan? Mikä olisi ollut oikea vastaus? Kunpa ihmiset sanoisivat suoraan, miten voisin tehdä heidät iloisiksi, sen sijaan että jatkuvasti odottavat minun arvailevan."

Työpaikka meni, poikaystävä samoin. Mutta yllätyksekseen Cassandra huomaa pystyvänsä venyttämään ajan rajoja. Hän voi peruuttaa taaksepäin, jos jotain menee pieleen, ja ottaa tilanteen uusiksi. Ja hän ottaa kyvystään kaiken irti. Nyt hän voi rauhassa yrittää löytää oikeat vastaukset hankalalle asiakkaalle, Willille ja muille, niin ettei mitään ikävää, kuten potkuja tai eroa, pääse tapahtumaan. Pienemmätkin mokat voi nollata kätevästi vain kääntämällä aikaa hetken takaisin. Tylytys ystäväksi itseään tarjonneelle, peruutuus. Töykeä vastaus työkaverille, peruutus. Huonoa seksiä, peruutus.  

Tietenkään kaikki ei toimi niin yksinkertaisesti. Mielenkiintoisesti kyllä.

"Koko kotimatkan Willistä kaartuu jotain sinistä, ja tiedän useimpien ihmisten yhdistävän sinisen suruun, mutta tässä ei ole kyse siitä. Tuntuu kuin Will odottaisi jotain."

Kirja tuo mieleen Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa, jossa tiedenainen Elizabeth ajattelee asioita kemiallisina yhdisteinä ja reaktioina. Cassandralla on oma tapansa, eikä kirja ole yhtä kantaa ottava vaan enemmän chick-lit. Mikään autismin oppikirja se ei ole, vaan asia on mukana luontevana osana persoonaa - tosin ajassa siirtyily ei liene kovin luontevaa? Mielikuvittelua, mutta viihdyttävästi. Pidin tarinan keveydestä mutta myös aiheesta, joka on tosi: ihmisinä näemme ja koemme asiat eri tavoilla.

"Luulen, että arvioin sinua oman mittarini mukaan. Oletin, että olemme samanlaisia, koska niinhän ihmiset tekevät. Automaattisesti. Mitään ajattelematta. Näemme kaiken oman linssimme läpi ja oletamme, että se on ainoa olemassaolon tapa."

Kenelle: Keveyttä kaipaavalle, huumoria hakevalle, chick-litiä sietäville, ihmismielen ihmeitä miettiville. 

Holly Smale: Uusi alku, Cassandra. Atena 2023. Suomennos Inka Parpola. Kansi Anna Makkonen.

Paula Havaste: Lieka

Paula Havaste kirjoittaa nuijasodan ajasta 1500-luvulla ja Ristosta, josta perhe haaveilee huovia. Sen avulla kotitila saisi verovapauden ja vaurastuisi. Mutta huoviksi pääsemiseen tarvitaan oma hevonen, joka on iso panostus. 

Ristolla on onnea: hevoshankintaa odotellessa hän pääsee asumaan enonsa luo Turkuun ja katedraalikoulun kuunteluoppilaaksi. Nuoreksi mieheksi kasvussa on monta mutkaa, kuten ajan ankara opetustapa, varojen puute ja lihalliset halut, jotka hämmentävät poikaa. Naapurin Anna on kiehtonut häntä jo kauan. Mutta tavoite, huovin työ, on lopulta käsillä. Tehtävänä on kerätä kuninkaalle veroja määrätyiltä alueilta, silloin kun ei olla sotimassa.  

Ristolla on omat periaatteensa. Hän haluaa olla rehti ja noudattaa Jumalan käskyjä, ja kuninkaan, vaikka varuiksi vielä kiittää metsän Marjattaa ja muita luonnon henkiä liikkuessaan. Suvussa on ollut näkijäaineksia, ja pojalla itselläänkin on salainen taito, joka tosin ei tuo juuri hyötyä, hämmennystä enemmänkin. "Vääräuskoisten" eli katolisten seremoniat ja musiikki vetoavat häneen. Kun Risto haavoittuu huoviretkellä, toipilasaika munkkien luona vahvistaa hänen uskoaan. 

"Hän itki pettymyksiään ja toiveitaan, syntisyyttään ja haavettaan paremmasta, ja silloin hurskaat miehet lopettivat laulunsa, kävivät hänen ympärilleen, laskivat kätensä hänen päänsä päälle ja lausuivat kukin vuorollaan rukouksen, josta Risto ymmärsi vain vakavuuden ja lopullisuuden

- Kristof, miehet lopuksi sanoivat yksi vuorollaan, ja Risto nyökkäsi. Se oli nyt hänen nimensä, hänen kilvoittelevan mielen nimensä."

Fiksuna nuorena miehenä Risto ymmärtää kuitenkin, että työt on hoidettava mukisematta. Arkiset askareet ovat häneltä sujuneet pienestä saakka, ja leveistä harteista on huoville hyötyä. Ratsujoukko ei ole välttämättä tervetullut vieras taloihin. Vaikka veron laskutapa on selkeä, alkavat säännöt joukoilta hämärtyä, saa Kristof huomata. Veronkanto alkaa muuttua ryöstelyksi ja väkivallaksi.  

Kirjailija kuvaa hienosti kiihkoa, joka ihmisen mielessä nousee, kun hän huomaa joukkona herättävänsä pelkoa ja voivansa tehdä rankaisematta mitä tahansa, ottaa omaisuutta ja raiskata naisia. Ilmiö ei valitettavasti ole jäänyt historiaan. Sotakiima yltyy, kun talonpojat nousevat vastarintaan erään Jaakko Ilkkaisen johdolla. Väkivalta yltyy hurjaksi tunnetuin seurauksin. Pystyykö Kristof yhdistämään työnsä ja ihmisyyden? 

Paula Havaste onnistuu jälleen hienosti yhdistämään aidon historian romaaninsa henkilöihin ja tapahtumiin, ja varman tekijän tekstiä on helppo lukea. Lieka on hänen toinen teoksensa nuijasodan ajasta ja teki minuun suuremman vaikutuksen kuin ensimmäinen, Laahus. Yksi syy on se, että näkökulma on yllättävä: huovit ovat mielessäni viikinkien tapaisia ryöstelijöitä ja arvaamatonta sakkia, joten oli kiinnostavaa sukeltaa huovin itsensä elämään. Yhteys Laahuksen Reetan tarinaan myös löytyy. 

Paula Havaste: Lieka. Gummerus 2023. 

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Klassikkohaaste 17.

"Perheeni jäsenet ja julkisuuden henkilöt esiintyvät kirjassa omilla nimillään. Muiden henkilöiden nimet on muutettu."

Kirjailija syntyi vuonna 1952, kolme vuotta Kiinan Kansantasavallan perustamisen jälkeen. Edeltävät vuosikymmenet Kiinassa olivat mullistavia. Keisari syöstiin vallasta, Japani valloitti maata, nälänhätä ja sodat tappoivat kansaa, Kiinan kansanpuolue Guomindang ja kommunistit valtasivat alaa välillä yhdessä, välillä sotien toisiaan vastaan.

Jos ei ollut kiinalaisilla aiemmin helppoa - esimerkiksi kirjoittajan isoäiti, ensimmäinen kerrotuista kolmesta kiinattaresta, oli kenraalin jalkavaimo, jonka jalat oli tavan mukaan typistetty - ei jatkokaan kohdellut kansalaisia hyvin. Kirja keskittyy Maon ajan kuvaukseen, jonka kirjailija itse koki. Mao pyrki ja pääsi jumalalliseen asemaan yksinvaltiaana. Pahamaineinen  kulttuurivallankumous 1960-luvulla iski perheeseen lujaa. Koska perheen äiti, toinen kertomuksen kiinattarista, ja isä olivat korkeita virkamiehiä, lapsi sai huolenpitoa ja tottui aineelliseen hyvinvointiin sekä koulutuksen ja sivistyksen läsnäoloon. Ja vanhempien jatkuvaan työntekoon, vaikka perheen kustannuksella.

"Lapsena käsitykseni länsimaista oli se, että niissä vallitsivat pelkästään köyhyys ja kurjuus niin kuin kodittoman pienen tulitikkutytön elämässä Hans Christian Andersenin sadussa. Ollessani viikot lastentarhassa, jolloin en halunnut syödä lautastani loppuun, opettaja sanoi: - Ajattele kaikkia kapitalistisen maailmaan nälkää näkeviä lapsia!" 

Mutta kun kommunistinen fanaattisuus alkoi, alkoivat väkivaltaisuudet. Yritykset kansallistettiin, hallinto uudistettiin. Maatalous romahti, mutta nälkää ei valtion tasolla tunnustettu. Ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin mielivaltaisesti. Koteihin tunkeuduttiin, irtaimisto hävitettiin, kirjat poltettiin. Vuosituhantista kulttuuriperintöä, taidetta ja arkkitehtuuria, tuhottiin surutta. Mao antoi kansalle luvan ilmiantaa toisiaan vapaasti aatteen vastaisesta toiminnasta tai sen epäilystä. Kateus, kosto tai silkka ilkeys riittivät syöksemään naapurin tuhoon. Synkän ihmiskuvaan omaavaa lukijaa elävät kuvaukset lähihistoriasta eivät rohkaise: olemme lajina pahimpia petoja.

Lapset aivopestiin vauvasta lähtien. Etuoikeutetut ryhmät vaihtelivat: eilen hyväksytty saattoi huomenna kuulua alimpaan luokkaan. Kukaan ei voinut olla varma asemastaan, ja kaikkeen riitti valvojia ja sääntöjä, joiden mukaan oli mahdotonta elää niiden jatkuvasti muuttuessa. Nimitys "luokkaviholliseksi" saattoi johtaa henkilön, perheen ja suvun hävitykseen. Käskytykset olivat absurdeja ylistystansseineen ja arkipäivän näytelmineen.

"Ne jotka eivät mukautuneet muiden mielikuvituksellisiin väitteisiin alkoivat epäillä ja moittia itseään. Maon kaltaisessa diktatuurissa, jossa tietoa pantattiin ja keksittiin, tavallisten kansalaisten oli hyvin vaikea luottaa omaan kokemukseensa tai tietoonsa, ja kaiken lisäksi heitä vastassa oli nyt koko kansan hyökyvä intomieli, joka uhkasi tukahduttaa yksilöllisen kylmäpäisyyden. Oli helppoa olla välittämättä todellisuudesta ja panna vain yksinkertaisesti uskonsa Maoon. Helpointa oli antautua mukaan kiihkoon. Pysähtyminen ajattelemaan ja olemaan varovainen merkitsi vaikeuksia."

Musta selitettiin valkoiseksi, mutta ihmiset yrittivät vain pysytellä hengissä. Osa onnistui. Kiinan mittakaavassa tietysti jo osa on valtavasti. Määrät huimaavat, kun puhutaan vaikkapa nuorison koulutuksesta. Kun valtio lupasi kustantaa teinien matkailun katsomaan Maon esiintymistä, kymmenet miljoonat nuoret liikkuivat - eikä se ollut vain hauska kokemus, ainakaan kirjoittajalle.

Kirjailija oli jo toisella kymmenellä hulluuden alkaessa, joten vaikka hän oli täysin ja sydämestään mukana palvonnassa, epäilys alkoi jossain vaiheessa itää. Onko kärsimys tosiaan tarpeen ja haluaako Mao oikeasti kansansa hyvinvointia? Perheen isä ja äiti tekivät kaikkensa ollakseen hyviä kansalaisia ja vanhempia, mutta etenkin isän vetäytyvyyttä on vaikea ymmärtää. Hän lienee uskonut toimivansa kaikkien parhaaksi. Perhe tunsi lähentyvänsä toisiaan vasta myöhemmin.

"Äiti istui vuoteen laidalla ja isä korituolissa häntä vastapäätä. Isä sanoi tietävänsä nyt, mistä kulttuurivallankumouksessa todella oli kysymys, ja sen toteaminen oli murskannut koko hänen maailmansa. Hän näki selvästi, ettei sillä ollut mitään tekemistä demokratisoinnin kanssa tai sen kanssa, että tavallisille ihmisille olisi annettu lisää sananvaltaa. Se oli verinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli lisätä Maon henkilökohtaista valtaa."

Teos kuvaa upeasti, rankasti ja konkreettisesti kiinalaista yhteiskuntaa noin kolmen sukupolven ajalta aina 1970-luvun lopulle, jolloin kirjoittaja pääsi muuttamaan Isoon-Britanniaan, monen onnekkaan sattuman ja perheen, etenkin äidin, kovan työn ansiosta. Minulle se tarjosi paljon tietoa siitä, millaisia kauheuksia tavalliset kiinalaiset joutuivat Maon aikana kokemaan. 

Myös kirjoittajan, kolmannen kiinattaren, henkilökohtainen tarina on koskettava ja kauhea, mutta hän kuuluu onnekkaisiin. Kirjan voi lukea tytön kasvukertomuksena: saamme kuulla lapsuuden arjesta, koulunkäynnistä, ystävistä ja sukulaisista, leikeistä ja ihastuksista, päiväjärjestyksestä, ruokailuista, teini-iän ongelmista ja innosta; tavallisista tapahtumista, jotka eivät ole suomalaiselle tavallisia pinnaltaan, mutta ymmärrettäviä ihmisen tasolla. Mutta hänkin joutui tekemään töitä henkensä kaupalla myöhemmin. Siirto maaseudulle, sähköasentajaksi opettelu, tehdastyöläisyys - yliopistot, joista johonkin tyttö olisi normaalisti suunnannut, oli luonnollisesti suljettu luokkavihan vuoksi. 

Ehkä kirja hieman kasvatti ymmärrystä autoritääristen maiden kansalaisia kohtaan. He eivät koskaan ole kokeneet demokratiaa tai saaneet hankituksi tietoa ja koulutusta paremman vaihtoehdon hakemiseksi, vaan ovat siirtyneet tsaarien ja keisareiden ajasta suoraan toisenlaiseen, mutta yhtä tiukkaan määräysvaltaan. Yksilöä vahditaan tarkasti, mutta ihmisten hyvinvointi saati sen kasvattaminen vaikuttaa tuntemattomalta sen rinnalla, että johto saa pitää asemansa ja etuutensa ja valtio maineensa. Kuulostaa tutulta tänäänkin. Ravistava teksti ankarine elämineen vetää hiljaiseksi. Tämä on ollut totta, eikä pitkäkään aika sitten. Ymmärtääkseni kirja on edelleen kielletty Kiinassa. 

Kenelle: Historiaa hakeville, yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneille, tätä päivää ymmärtämään haluaville, Kiina-tietouttaan kasvattaville, elämäkertojen ystäville. 

Muualla: Anneli sanoo kirjan olevan pitkä ja hyinen tarina kiinalaisesta kommunistisesta avioliitosta ja perhe-elämästä tai oikeammin sen puuttumisesta. Tyhjentymätön teos, hän toteaa omassa pitkässä analyysissaan.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. (Wild Swans. Three daughters of China.) Otava 1992. Suomennos Kaarina Turtia.

Kansikuva napattu Finlandia-kirjan sivustolta, josta kirjaa on saatavissa.

17. klassikkohaastetta vetää Oksan hyllyltä -blogi, josta voit lukea koonnin tämänkertaisista klassikkopostauksista. Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat -blogi.

Pekka Hiltunen: Susipiste

Edellisestä Studio-sarjan kirjasta* on vierähtänyt jo kahdeksan vuotta! Se on pitkä aika sarjalle nykyhektisessä maailmassa. Piti hieman muistutella mieleen tapahtumia, henkilöt jäivät kyllä hyvin mieleen ja herkullinen asetelma: suomalaissyntyinen Mari ylläpitää Lontoossa salaperäistä Studiota, jossa hän luotettujensa kanssa selvittää rikoksia ja samalla omaa menneisyyttään.

Yksi luotetuista on Lia, jolla on siviilityö Level-lehden graafikkona. Yleiseen tapaan lehdessä säästetään, samoja kuvia käytetään monta kertaa, kun uusien kuvauttamiseen ei ole varaa, työsuhteita katkaistaan ja niin edelleen. Marin hommissa Lia saa käyttää taitojaan eri tavalla. Kun Mari jälleen sotkeutuu rikostapaukseen yllätyksenä tiimille, ystävän mielessä häivähtää epäilys.

"Mari oli vuosien varrella johdattanut heidät Studion töissä monenlaisiin huijauksiin, joissa lavastettiin kokonaisia yrityksiä ja valehdeltiin suurille joukoille ihmisiä. Hän oli opetetellut Paddyn johdolla ampumaan, tullut siinä erittäin taitavaksikin. Mari oli kohdannut vaarallisia rikollisia, myös tappajia. Toisinaan Liaa ja muita Studiolla oli hätkähdyttänyt huomata, kuinka hyvin Mari osasi eläytyä julmien henkirikollisten ajattelutapaan.

Entä jos Marin paneutuminen rikoksiin oli mennyt vielä pidemmälle?"

Toisaalta Liakaan ei kerro Marille kaikkea. Kun Lontoon poliisi pyytää häneltä apua henkirikollisen kiinni saamiseksi, tiimiläiset eivät mainitse tästä vetäjälleen, sillä tämän ajatukset ovat muualla: Mari jahtaa eräitä veljeksiä, joiden rikollinen toiminta ulottaa lonkeronsa pitkälle, kuten Suomen itärajalle, salailtuun kaivostoimintaan, lääketeollisuuteen ja sitä kautta globaaleille osakemarkkinoille. Ja Marin omaan menneisyyteen. Pikkuveljeksi sanottu mies on yksi Marin tiimin jäsenistä.

"Pikkuveli oli saanut taakakseen perheen helvetistä. Oli kestänyt vuosikausia, että hän oli kyennyt irtautumaan siitä. Sama kohtalo kuin Marilla."

Suomen Venäjän rajan tuntumassa asuva Hellevi tekee bisnestä kasvatustoiminnalla. Maria tiimeineen tämä kiinnostaa, sillä kaupankäynti saattaa johtaa jahdattujen jäljille.

"- Koirasudet eivät taida olla laittomia Venäjällä, Paddy sanoi.
- Venäjällä mikään ei ole laitonta.
- Entä jos joku saa selville sinun bisneksesi? Lia kysyi. Siitä voi nousta oikeusjuttu." 

Mitä enemmän koirassa on sutta, sitä enemmän susipisteitä. Olen näkevinäni tässä kirjailijan ovelan kytköksen rikolliseen mieleen: onko taipumus tappaa geeneissä vai opittua? Samalla voi kommentoida venäläistä elämänmenoa ja kuvata Suomen luontoa lumineen ja moottorikelkkoineen. Henkirikossarja Lontoossa puolestaan vie Lian ja muut paikallisiin buddhalaisiin temppeleihin ja pitää tiimin yhteyksissä viranomaisiin, molempien osapuolten hyödyksi, tai ainakin se on tarkoitus.

Kieltämättä eri juonteiden yhdistyminen tuntuu hieman löysältä, ikään kuin sarjan viimeiseksi markkinoituun kirjaan olisi koottu useammankin teoksen aihiot. Mutta sujuvaa luettavaa tarina on, osaavasti ja laadukkaasti tehtynä se koukuttaa kuten aiemmatkin. Ja oli hienoa saada ikään kuin piste pitkään tarinaan! 

Sarjan pohjalta on tehty tv-sarja Cold courage, jota esittää Viaplay. Toivoisin todella sen tulevan "normitelevisioon" myös, en käytä kyseistä kanavaa enkä ole kuullut arvioita, miten toteutus on onnistunut tai kuinka tarkasti se seuraa kirjojen tapahtumia. Kirjasarja on juuri sellainen, jonka näkee toimintaleffana mielessään: kiintoisia henkilöitä, erityistaitoja, vaihtelevia miljöitä ja paljon tapahtumia, jotka etenevät vauhdikkaasti. 

Studio-sarja blogissa:

Vilpittömästi sinun
Sysipimeä
Varo minua

* Edit. edellisestä postaamastani, sarjassa ilmestyi myös teos Syvyys vuonna 2019.

Muita Pekka Hiltuselta:

Onni
ISO

Pekka Hiltunen: Susipiste. WSOY 2023. Kansi Sami Saramäki.

Marian Keyes: Rachelin paluu. Naistenviikko 2023

Kun chick lit -aalto nousi viime vuosituhannen vaihteen tienoilla, ahmin etenkin kolmea Britteinsaarten kirjailijaa: Helen Fieldingin Bridget Jones oli genren suunnannäyttäjä ja loistava hahmo höpsössä inhimillisyydessään ja sinkkuelämänsä esittelyssä, jonka ilmiöitä kirjoissa liioiteltiin - ja ne olivat aidosti hauskoja, leffoinakin (juuri tänään muuten tulee sarjan aloittanut leffa tv:stä).  

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja toi mukaan hieman vakavuutta päähenkilönsä Beckyn ostomanian myötä, vaikka aihetta onnistuttiinkin käsittelemään huumorin kautta. (Toivon mukaan se lukemaan houkuttamalla säästi jonkun oikeassa elämässä joutumasta rahavaikeuksiin.) 

Mutta se kolmas, josta pidin eniten, oli Marian Keyes. Hänen kirjoissaan kerrotaan Walshin perheen sisaruksista, joista jokaisella on omat kuvionsa. Parhaiten mieleen jäi vuonna 2001 alkuperäisenä ilmestynyt Rachelin loma, ehkä siksi, että se toi mukaan edellisiä rankempaa sisältöä. Rachel oli addikti, koukussa niin lääkkeisiin, huumeisiin kuin viinaan. Sinkun ns. viihdekäyttö ja juhliva elämäntapa näyttivät synkän puolensa. 

Enkä edes tiennyt, miten synkkä se oli, ennen kuin luin uuden kirjan. Se kertoo Rachelista nyt ja kuvaa rankkoja vaiheita kirjojen välissä, jossa on kulunut 20 vuotta. Onko upea Luke poissa kuvioista ja jos, onko joku uusi rakas? Pysyykö Rachelin addiktio hallinnassa? Mitä kuuluu hänen siskoilleen ja vanhemmilleen? Entä paras ystävätär Brigit, pitävätkö naiset yhteyttä? Kaikki käy ilmi tätä lukiessa. Tai paremminkin ahmiessa; tuntui kuin vanhan ystävän olisi tavannut. 

Keyes kirjoittaa tuttuun tyyliinsä, jossa koomisia tilanteita ja nasevaa dialogia riittää. Kepeyttä kirjailija hakee myös kuvaamalla yksityiskohtaisesti ihmisten ja heidän asujensa ulkomuotoa, mikä  tuskastutti, mutta ajattelen sen osaksi chick lit -tyyliä. 

Itsekin addiktina Keyes tietää, mistä puhuu; varsinainen teema, riippuvuus, on raskas ja sen käsittely vaatii paljon sanoja - jopa niin, että vähempikin olisi riittänyt, kirja on nimittäin pitkä, loppuosa tuntuu suorastaan pitkitetyltä. Addiktio on läsnä koko ajan, jollain tavalla, ja sen hallinta tai hallinnan yrittäminen. Elämänviisautta jaetaan, mutta yllättäen se ei suuresti ärsyttänyt. Eikä lukija voi olla miettimättä omia riippuvuuksiaan saati surematta Rachelin puolesta, sitä, millaista taistelua hän joutuu käymään. Vaikka kirjoittaja tarkoittaa hyvää, se hieman ahdistaa, vaikkei Rachelin ongelmien kaltaisia itse omaisikaan. Mutta ehkä sekin on tarkoituksella tehty. Jokainen vähintään tuntenee jonkun riippuvaisen, jonka kokemuksia tulee miettineeksi, ehkä myös ymmärrys kasvaa.

Kaikkiaan lukukokemus, jota ei vain voinut jättää väliin. Oli mahtavaa kuulla Rachelin kuulumisia pitkästä aikaa! Ja kepeyden ja raskauden yhdistelmä, siinä lajissa Keyes on taitava.

Kenelle: Chick litin lukijoille, riippuvuudesta kärsiville ja heidän läheisilleen, tunnepuhetta sietäville, Irlannin ystäville.

Marian Keyes: Rachelin paluu. (Again, Rachel). Tammi 2023. 

Osallistun Naistenviikko 2023 -lukuhaasteeseen, jota vetää Tuijata.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. Naistenviikko 2023.

Minkä mokan olin vähällä tehdä! Nimittäin jättää lukematta tämän kirjan, koska luulin Gilbertiä hömppäviihteen tekijäksi. Ei sillä, että minulla olisi mitään kyseistä lajia vastaan, kulutan sitä säännöllisesti, mutta kirjat eivät juuri jää mieleen. Kuten ei jäänyt Gilbertiltä aiemmin lukemani Tyttöjen kaupunki, joka on ehtaa viihdettä ja sinänsä erittäin luettava tapaus kyllä. Pidin siitä enemmän kuin siirappisesta Eat Pray Lovesta, jonka maininnalla Gilbertin kirjoja markkinoidaan (tuntemus saattaa johtua elokuvan pääosan esittäjästä, joka ei ole lemppareitani.) 

Mutta ihan toisenlainen on Tämä kokonainen maailmani, joka teki vahvan muistijäljen. Se kertoo kasvitieteilijä Almasta, joka 1800-luvulla hurmaantuu kasveista, etenkin sammalista. Hänen isänsä Henry ei ollut hienostunut, vaan seikkailuillaan rikastunut nousukas, ja kun hän kosi Alman tulevaa äitiä, ei morsianehdokkaan isä hyväksynyt:

"- Sillä miehellä ei ole periaatteita, Jacob van Devender sanoi tyttärelleen ja vastusti tämän aikeita. - Voi isä, olet erehtynyt pahan kerran, Beatrix korjasi kuivakasti. - Herra Whittakerilla on useita periaatteita. Ne eivät vain ole parhaita mahdollisia."

Beatrix pitää päänsä ja muuttaa miehensä kanssa Amsterdamista Philadelphiaan, jossa he perustavat White Acre -tilan ja perheen. Alma saa vanhemmiltaan erikoisen kasvatuksen; isältään, kuululta kasvien kerääjältä, kasviopin ja kiihkon erikoisten lajien keräilyyn maailmalta sekä johtamisen ja tilanpidon vastuuta ja vaurautta, äidiltään tiukan käytöskoulutuksen. Ja hän rakasti kasvejaan ja tutkimustyötä. Hän rakasti turvallista taksonomiaa, matemaattista järjestystä, joka kasvikunnassa vallitsi, kasvien ihmeellisiä kykyjä ja muuntautumismuotoja. Ja tietysti nuorella naisella oli myös omat tarpeensa löytää ihmiskumppani, johon suunnata rakkauttaan ja intohimoaan. Herra Ambrose Pike saapuu hänen kotiinsa.

Monipolvinen tarina lumoaa kerronnallaan, ajankuvauksellaan ja erityisesti epäsovinnaisilla ratkaisuilla, joita Alma tekee, välillä pakosta, usein itse valittuna. Helppoa elämää tämä nainen ei tosiaan etsi eikä löydä! Niin ei tee myöskään hänen ottosiskonsa Prudence, jonka kanssa välit ovat haasteelliset, eikä ystävänsä Retta. Naisen alisteisuus on arkipäivää, Alma on poikkeuksellisen itsenäinen niin kasvatuksensa kuin suuren omaisuutensa ansiosta. Värillisten asema puhuttaa ja jakaa kansaa. Alman tutkimustyö pitää Whittatakerin nimen luonnontieteen alan väen mielissä isän työn loputtuakin.

Vaikka itse "suuri von Linné" oli kirjoittanut, ettei luonto kehity hyppäyksin, Alma on toista mieltä. Jo aiemmin oli esitetty, että lajit muuntuvat ajan myötä, mutta näkemystä vastustettiin: se kyseenalaisti "Jumalan luomakunnan yliherruuden. .... Alma itse ei ollut koskaan kohdannut Jumalaa eikä sellaista kaivannut. Hän oli elänyt elämänsä pyrkien ymmärtämään todellista ja materiaalista maailmaa." 

Tutkimustyölle ei koskaan tuntunut olevan riittävästi aikaa. Eikä avioliitto ollut mutkaton. Ambrose lähetetään Tahitille keräämään kasveja, Alman vanhemmat kuolevat, siskon perheessä on ongelmia... Tapahtuu paljon ennen kuin Alma itse pääsee matkalle, jonka hän on päättänyt tehdä, ja selvittää eräitä selvittämättömiä asioita. 

Hän viipyy merimatkallaan kauan ja palaa sen jälkeen vanhempiensa synnyinseuduille, Amsterdamiin. Suuri luonnontieteen uutinen oli mennyt häneltä merellä ohi, mutta Darvinin hän tunsi nimeltä, kuten kaikki alalla. Kun Alma luki kirjan Lajien synty, hän itki, monesta syystä. Käsite luonnollinen valinta oli syntynyt. 

Alma eli aikaa, joka muutti ihmiskunnan käsitystä itsestään, ja myös hänellä oli siihen osuutensa. Hän on fiktiivinen henkilö, mutta loppusanojen mukaan tavallaan kooste aikansa tutkijanaisten kohtaloista. Ajan historiatapahtumat ovat tosia, ajankuvaus kiehtovaa - kuten tavat matkustaa, lähetyssaarnaajien työ tai tutkijapiirien käytännöt.  

Kenelle: Historiallisen romaanin ja vanhan kunnon tarinankerronnan ystäville. Luonnosta lumoutuville. Naistutkijoista kiinnostuneille.  

Muualla: Myös Tuijata oli tyytyväinen, että vetävästi kirjoitettu kirja tuli aloitettua ja luettua, ja painottaa erityisesti luontokuvausta. Tuijan on myös naistenviikon logo ja lukuhaasteen vetäminen. 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. (The Signature of All Things). Gummerus 2022. Suomennos Taina Helkamo.
 

Minna Rytisalo: Jenny Hill. Naistenviikko 2023.

 

Hyvää naistenviikkoa! Tänne säästelemäni kirja on itseoikeutetusti Minna Rytisalon uusin. Ensinnäkin siksi, että hän on yksi huippukirjailijoistamme ja sattumoisin nainen. Toiseksi siksi, että hänen teoksensa ottavat kantaa naisen aseman puolesta kertomalla tarinoita naiskohtaloista. Kirjojen aiheina ovat olleet vahvat naiset, niin fiktiiviset, kuten Lempi, kuin todelliset, kuten Rouva C. Ja vielä sen takia, että hänen varmaa kirjoittamistaan ja hiottuja ajatuksiaan on aina erityinen ilo lukea suomen kielen ja fiksun tekstin rakastajana.

Kaikki tämä pätee myös Jenny Hilliin, kertomukseen Mäen Jennistä.

"Hän on yksi meistä, kuka tahansa kadulla ja kauppakeskuksessa vastaan kävelevä, hän on puolet ihmiskunnasta ja silti aivan omanlaisensa sielun, solujen ja sattumien yhtälö, ja nyt hän seisoo trenssissään, lenkkareissaan ja paksu huivi kaulassaan jalkakäytävällä ja on lähdössä lentokentälle..."

Pian viisikymppinen Jenni muuttaa pois miehensä luota ja hankkii ylpeänä ihan oman patjan yksiöönsä. Tätä ovat edeltäneet vaatimusten täyteinen lapsuus kilttinä tyttönä, murrosiän kriisit, kehnoksi muuttunut avioliitto, kahden lapsen synnytys ja kasvatus ja tämä tällainen ns. tavallinen naiselämä ulkonäköpaineineen. Kun hän oivalsi, että voi tehdä elämänmuutoksen, hän teki sen, mutta tuoko se onnea?

"Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole."

Hän on alkanut käydä terapeutilla ja kirjoittaa tämän yllyttämänä päiväkirjamaisia kirjeitä Ranskan presidentin vaimolle Brigitte Macronille, jolle on kateellinen ja ihaileva tämän itsevarmuudesta, rakkausavioliitosta, asemasta, kauneudesta, kaikesta siitä. Kirjoittamisen pitäisi auttaa, sanoo terapeutti, ei se, että sitä luetaan. On osattava sanoittaa tunteitaan ja ajatuksiaan. Se ei ole helppoa.

"Minua kiinnostaa miten noustaan aina aamuisin ja suoritetaan oma osuus olemisesta ja siinä kaikki, ja tämä kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei ole. Minua kiinnostaa se, miten toisten tarinoilla näyttää olevan onnellinen loppu ja toisten ei, ja se, onko toisten elämä vain ajelehtimista ja toisten määrätietoista mutta helppoa etenemistä." 

Voi Jenny. Tunnistan sinut, itsessäni, monesta. Kun "varpaan tyvinivelen limapussiin sattuu." Kun "hiukset muhivat foliokääreissään lämpökuvun alla" tai kun mahdottoman muotoinen estrogeenipullo ei mahdu toilettipussiin. Kun kurinalaisuus on ainoa tapa olla, lempeys itseä kohtaan vierasta. Kun äiti opettaa häpeämään naiseutta ja nautintoja. Mutta Jenni saa välähdyksen toisenlaisesta elämästä vaihto-oppilaana. Onko se alkuperäinen sysäys, joka saa hänet keski-iässä uskaltautumaan elämänmuutokseen, oman patjan ostoon? Myös pieniä muutoksia olemiseen tekee lukijan mieli kannustaa ääneen. Hyvä Jenny! Jätä paita silittämättä!

Johanna-sisaresta on apua. Vai ovatko muutosten syynä ajattaret, jotka seuraavat Jennyn elämää tytöstä aikuisuuteen ja kommentoivat kärkevästi sitä, miten naisille rajataan ahdas nurkka maailmasta? "...juuri meidän säädyllisyyttämme ylläpitämään on rakennettu satu jos toinenkin..." 

Tähkäpää, joka kertoo todellisen tarinansa ja jota surettaa, miten Jenny kantaa häpeitä mukanaan. Tai Ruusunen, mykkä ja tajuton tyttö, jolle voi tehdä mitä vain - ei, ihan noin se ei mennyt kuin meille on kerrottu. Kiivas Tuhkimo ei enää siedä höpöpuheita vanhenevista naisista - ai happamia ja rumia! - ja Kerttu, jota sapettaa oma satunsa, joka on tehty opetukseksi ahmimisen ja ahneuden syntejä vastaan. Punahilkka sanoo olevansa tosikko, joka kehottaa Jennyä elämään tässä nyt eikä usko, että muistoissa on voimaa. 

"Taakse katsomalla ei voi koskaan päästä eteenpäin, ja tähän voi yhtyä Lumikki, joka on omista syistään vielä vihaisempi kuin minä."

Heillä kaikilla on oma totuutensa ja syynsä kiukkuun. Ehkä Jenny alkaa ymmärtää, mitä he erikoisen etävastaanottonsa kautta yrittävät viestittää.  

"Hän ei kyseenalaista eikä näe omaa vahvuuttaan, sitä miten erityislaatuinen, kiinnostava ja ainutkertainen hän on omana itsenään. Ihan niin kuin minä olen, tai sinä olet, ilman tarinoiden kuorrutusta tai turhaa selittelyä. Tiedät kyllä. Paljaana."

Entä ymmärtääkö lukija, mitä kirjailija haluaa Jennyn avulla sanoa? Tulkitsen kirjan tasa-arvon ja naisen oman päätäntävallan manifestiksi, muistutukseksi vapaudesta valita, vakuutukseksi siitä, että nainen, eli ihminen, on hyvä sellaisenaan, ilman foliokääreitä ja sankaritekoja. Viestin painoarvo vain kasvaa tänä päivänä, kun ihmis- ja naisoikeudet ovat kapenemassa monessa maassa. 

Jennistä Jennyksi muuttuvan naisen tarina on tavallinen, luulen, ja siten samastuttava. Se herättää myötätuntoa, mutta ei Jennyn tyylille uskollisena suuria tunteita. Ajattaret tuovat kontrastin mielikuvituksellisella olemassaolollaan, pisteliäillä kommenteillaan ja kertomuksillaan, jotka asettavat naiskuvan laajempaan kontekstiin, naurattavat ja herättävät ajatuksia, myös kiukkua naisten puolesta.

Maltillisen tyylikäs teos, joka näyttää kirjailijasta jälleen uutta niin kirjoittajana kuin ajattelijana. Kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, vaikken niputtaisi sitä "kevyeen kesälukemiseen", kuten jossain lehtiarviossa tehtiin. Sen verran syvää kannanottoa siinä kuitenkin on. Hallittu kokonaisuus ja kielenkäytön taituruus jättää uteliaaksi saada lukea Rytisalolta lisää. Miten hän käyttää taitojaan ensi kerralla?

Kenelle: Eronneille, karanneille, elämänmuutosta suunnitteleville, naiseutta pohtiville, kauniin suomen kielen ystäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta sanoo: Rytisalon kaunis ja kerrassaan vangitseva kirjoitustyyli on hänen kirjojensa ehdoton vahvuus.

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY 2023. Upea kansi Ville Laihonen.

Naistenviikon logo: Tuijata