"Hän pelkää iltaa, viimeistä illallista - sitä kun kello tulisi kuusi ja auto hakisi Kallen tavaroineen. Sitä kun hänestä tulisi eronnut nainen.
Miten he onnistuivatkin tämän möhlimään?"
Ei Laina tahraton ollut itsekään, mutta Kallen jatkuvat naisjutut, ehdottomuus ja mielen synkkyys lopulta olivat liikaa. Ja perheen perustamisen paine, Laina kun ei lapsista haaveillut, terveys- ja muista syistään. Ehkä sitten joskus, hän ajatteli epämääräisesti. Kun oma talo ja rakkaus ovat vakaalla perustalla.
"He menivät naimisiin pikaisesti, se tapahtui ehkä hetken huumassa, mutta he tiesivät, he olivat varmoja asiastaan. Eivätkä he ainoita nopeasti toimineita tietoviisaita tuolloin olleet; sota sai ihmiset tarttumaan, tarrautumaan ja takertumaan. Vasta jälkeenpäin Laina kuulee, lukee ja ymmärtää, että se oli juuri sota, joka teki ihmisistä niin varmoja. Sodan takia hekin uskoivat tietävänsä, ja muiden mukana hekin uskoivat paitsi rakastuvansa hetkessä myös rakastavansa ikuisesti. Rakkaus oli se voima, ainoa asia, joka voitti kuolemanpelon, ja siksi siihen niin kiihkeästi tartuttiin ja takerruttiin."
Rakkaus tuli äkkiä, mutta vuodet armeijan harmaissa tekivät Kallelle huonoa, eivät ainakaan parantaneet mustaan taipuvaa mieltä. Miehen oli mentävä hermolääkärille, vaikka nolotti.
"Se onhi eri asia niillä, jotka oli oikeasti rintamalla ja kärsi vaikka mitä. Minä kävin vain kääntymässä ja haavottumassa. - Höpsistä. Toverisi kaatusi, pelkäsit itsekin kuolevasi ja ylipäätään virusit armeija- ja sotakomennukselta vuosikaudet, koko sun parhaan nuoruutesi."
Ja mies oli "vielä mennyt työväenopiston kirjoituskurssille ja liittynyt johonkin kynäilyryhmään. Jos hän käyttäisi kaiken niihin sekä kirjoitteluun tuhlatun ajan lepäämiseen, kaikki olisi varmasti paremmin. Tai edes työhön, josta maksettaisiin jotakin järjellistä!"
Talo tuli lopulta rakennettua, työ vei pariskuntaa Tampereelta Taivalkoskelle ja takaisin, Kallea rakennusmestarina muualle. Laina sai pettyä monet kerrat odottaessaan rauhallista ja rakkaudellista yhteistä aikaa. Onneksi hänellä oli paljon ystäviä ja tuttavia sekä optimistinen luonne, joka kantoi kauas, eikä hän kantanut vihaa pitkään, rakkautta kyllä - oli vaikea myöntää, että ikuiseksi aiottu liitto ei tee kumpaakaan onnelliseksi. Ja sekin, että Veikko herätti hänessä niin toisenlaisia tunteita, vilausta siitä, mitä olisi voinut olla.
Ajankuvaa, mutta samalla ajatonta naisen elämää uskottavasti ja juurevasti kirjoitettuna.
Tarina perustuu olemassa olevaan tietoon ja kirjoituksiin Päätalon perheestä, niin Kallen omiin kuin muihin inspiraation lähteisiin, joita kirjailija on listannut teoksen loppuun. Esikuvana oli Helvi Ojala, Kalle Päätalon ensimmäinen vaimo todellisessa elämässä, mutta luonnollisesti Lahjan ajatukset, tunteet ja puheet ovat fiktiota. Näin se olisi voinut mennä, ehkä osin menikin. Biofiktio on kohteelleen kunnioittava ja tyylikäs näyte Timosen kirjoitustaidoista. Aiempia mm.
Kesäinen illusiooni - mainio kesäkirja, vink!
Aika mennyt palaa - uusintaluin äskettäin, ja hyvin veti edelleen, kun osa oli jo unohtunut.
Kalle Päätalon kirjat olen lukenut ja niihin koukuttunut ennen blogiaikoja. Iijoki-sarjan luin parikymppisenä, kumma kyllä. Ja ennen autofiktion ja Knausgårdin aikoja, jotka toivat elävästi Päätalon mieleen. Hakusanalla Knausgård löytyy blogista paljon lisää.
