Naisten kokemaa väkivaltaa: Helmi Kekkonen, Reetta Aalto, Irene Kajo

Liv on nuorin kolmesta sisaruksesta, jotka viettävät lomaa äitinsä ja pienen Teon kanssa vanhan saarimökin idyllissä. Mansardikatto, merenranta, metsä, kiireettömät päivät.

"Päivät täällä, Liv ajattelee, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas, illat koittavat kuin huomaamatta ja he sanovat että mihin tämäkin päivä taas katosia, poistuvat yksitellen omiin huoneisiinsa, äidillä vesilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä, Teo puoliunessa Telman sylissä, hän ja Ellen viimeisinä, nukahtavat varhain ovia lukitsematta ja ikkunat auki, heräävät kun heräävät, seuraavana päivänä sama toistuu eikä mitään tapahdu. Paitsi tänään, tänään jotain tapahtui, on tapahtumassa, hän tuntee sykkeensä kohoavan, hymyn leviävän kasvoille."

Liv tapaa miehen, pitkästymistään, huvikseen, nuoren naisen kiinnostuksellaan. Mutta kohtaaminen menee toisin kuin hän odotti. Liv järkyttyy. Ja vaikenee, aluksi.

"Missä sinä olit?

Kallioilla.
Miksi?
Mitä miksi? Miksi nyt rannalla ollaan?
Mummii, Teo kiljuu ja kiskoo äitiä paidan helmasta, sinun hiuksesi ovat kuivat, äiti sanoo ja huitaisee Teon lähellä pörräävää ampiaista kauemmas, rauhoitu nyt.

Mitä?"

Mitä oikein tapahtui ja onko aihetta ilmoittaa poliisille? 

"jos hän tekee kaiken oikein ja samalla tavalla kuin muut, kukaan ei huomaa mitään, huomaa mitä, hän ei tiedä, hänen täytyy selvitä vain tästä hetkestä, mitä sen jälkeen, hänellä ei ole aavistustakaan, kuin hän katsoisi koko tilannetta jostain kauempaa,"

Telman mielestä ehdottomasti on, sillä "tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan", Ellen haluaa miettiä ja kysyä isältä, jolla on huono omatunto, äiti ei ota kantaa, Liv vastustaa ilmoittamista, vaikka ajattelee syyllisesti toisia naisia, joille voi käydä samoin tai pahemmin. Olisi parempi unohtaa koko juttu. 

"ei missään mitään tavallisesta poikkeavaa,
niin se voisi olla,
hän ei lähtenytkään sinä iltana ulos eikä mitään tapahtunut."

Onko oikein teeskennellä, ettei mitään tapahtunut, vaikka tapahtui? Ehkä hän itse halusi sitä? Miten tapahtuneen voisi todistaa? Miksi se vaivaa niin paljon? Mitä hän teki väärin? Näin nainen useimmiten ajattelee, eikä tee ilmoitusta. Vaikkei hän pyytänyt väkivaltaa, vaan odotti ihanaa romanssia. Onko se suurempi rikos kuin kiinni käyminen, jota ei voi todistaa?

Ihailen Helmi Kekkosen kieltä, sen seesteistä, tinkimätöntä eleettömyyttä ja kirkkautta sekä tarinan harkittua rajausta ja havaintojen tarkkuutta. Sanon samoin kuin Valinnasta: viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly. Kuten kirjan kansikin. 

Lisää:
Vieraat
Suojaton
Valinta

Helmi Kekkonen: Liv! Siltala 2024. Ulkoasu Elina Warsta, kannen kuva Kasper Tammela.

Elokuvaohjaaja kertoo elämästään, joka on todellakin erilaista kuin tavislukijan. Taidepiireihin päästään; filminteon maailmaan, tiedostavien, poliittisesti valveutuneiden ja jatkuvasti matkustavien, juhlivien ja epäsovinnaisten tai sellaisiksi haluavien ihmisten seuraan. Tekee hyvää kurkistaa perusarjesta ulos. Ja vähän tekee mieli kauhistella, ehkä lievästi kateellisena, ainakin ällistyneenä. Noinkin voi elää! 

Nelikymppinen päähenkilö vetää elokuvaprojekteja, hoitaa suhdetoimintaa ja kaveripiiriä Suomessa ja Venäjällä, jossa hän on opiskellut nuorena. Ensi-iltoja, näyttelyavajaisia, saunailtoja, työmatkoja - kunnes matkat Venäjälle loppuvat, tunnetusta syystä. 

Nyt hän herää jälleen yhden känni-illan jälkeen, tällä kertaa vieraasta sängystä, vieraan nuoren miehen vierestä. Kotona on mies ja lapsi. Diagnoosi: keskivaikea elokuvaohjaajuus, kuten hän sanoo ystävälleen. Mutta tämä on pahempi paikka. Hän rakastaa perhettään ja se häntä. Mitä helvettiä on tullut tehtyä? Revennyt kortsu lattialla todistaa tapahtuneen. 

"Itku puristaa kurkkuani. Mietin Niinan sanoja 'jos se rikkoo enemmän kuin korjaa' ja päätän olla kertomatta miehelleni vielä mitään. Kerron sitten kun olen vahvempi ja keksinyt miten."

Mitä tapahtui? Liikaa viinaa, se on selvä: ystävätär Niina saa naisen menemään AA-istuntoihin. Tai oikeastaan oma säikähdys ja oivallus, ettei näin voi jatkua. Ja oliko kyseessä edes rikos ja raiskaus, jos hän meni humalassa miehen kotiin? Tosin hän ei muista mitään, joten tuskin suostumustakaan voi katsoa annetuksi.  

Soitto Rikosuhripäivystykseen: 

"Nainen luurin päässä oli hyvin ystävällinen, mutta sanoi lopulta, ettei minuna tekisi asialle enää mitään. Näyttöä ei ollut tarpeeksi, sillä en ollut mennyt lääkäriin heti asian tapahduttua. 

- Ikävä kyllä se on sana sanaa vastaan, jos ei ole näkyviä väkivallan merkkejä, hän selitti.

Kerroin miettineeni, olisiko ilmoitus hyvä tehdä ihan vaikka vain siitäkin syystä, että tapaus kirjattaisiin ylös. Saattoihan olla, etten ollut miehen ainoa uhri. 

- Jos sä haluat ihan tilastojen takia tehdä ilmoituksen, niin tee ihmeessä, nainen sanoin. - Mutta se on hirveän raskas tie. Poliisit kysyy sulta kuulusteluissa ihan kaikesta, joudut uudestaan ja uudestaan toistamaan sen kaiken. Päätös tulee vasta vuosien päästä, ja se tulee tällaisessa tapauksessa luultavasti olemaan vapauttava."

Lannistavaa. Ikävän realistista. 

"- Mitä meidän sitten pitäisi tehdä jos pahantekijöitä ei saa saattaa vastuuseen teoistaan? toinen naisoletettu kysyy ja minä yritän parhaani mukaan vastata. 

- En sano, etteikö pahantekijöitä pitäisi saattaa vastuuseen, tietenkin pitää. Weinstein kuuluu vankilaan. Sanon vain, että se ei yksinään riitä. On paljon sellaista harmaata aluetta, missä asiat eivät ole selkeitä, eikä oikeutta välttämättä saa, vaikka sitä hakisikin. --- Vain viidesosassa poliisin tietoon tulleista tapauksista tekijä saa langettavan tuomion."

Aallon kirja on sujuvasti etenevä, terävä ja tehokas. Se kertoo yhden naisen kokemuksesta, mutta laajenee koko yhteiskuntaan: sota ja rajat, pakolaiset, rasismin ja natsismin nousu, ihmisoikeuksien yli kävely. Ja ärsytys arjessa: miten pienen lapsen äiti voisi tehdä pitkiä elokuvia, kun se on niin vaativaa.

"Tuntui kuin kaikki olisivat yhtäkkiä tulleet hulluiksi. Hiljaa! minä halusin huutaa. Ei se mene noin!"

Uskon, että moni meistä jakaa tuon ajatuksen, yleisellä tasolla. Yksittäisissä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa tilanne on hankala, kuten joidenkin julkkisten kohdalla on nähty: jos kuka vain tehdä ketä vain vastaan ilmoituksen, sekin on väärinkäytön vaara. Tarvitaan tehokkaampia menetelmiä siihen, miten tapahtuma todennetaan. Vaaka on kuitenkin ollut pitkään tekijöiden hyväksi, ei uhrien, ja punttien soisi tasoittuvan, ehkä kääntyvän toisin päin, väistämättömistä ylilyönneistä huolimatta. Väärinkäyttö ja sen kokeminen ovat niin isoja asioita, että jo niistä puhuminen on arvokasta. Metoo-liike muuten alkoi elokuva-alalta. Kirja avarsi maailmankuvaani, mistä suuri kiitos. 

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. Kansi Hilla Semeri, ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen.

Teatteripedagogi ja taiteen tekijä Irene Kajo menee vielä tiukemmin syvemmälle taidemaailman inhoihin puoliin. Kun innostunut ja omistautunut tekijä pääsee tekemään esittävän taiteen projektia alan arvostetun nimen kanssa, alkavat turvalliset rajat häilyä. Arvostettu hyväksikäyttää innokasta oppilastaan. Haluanko edes kuulla tästä? 

Uskon, ettei kyse ole vain taidemaailmasta, vaan yleisestä ilmastosta, joka on ollut hapan vuosikymmeniä akselilla ikääntynyt mies - nuori nainen ja josta vieläkin joskus purskahtaa näkyjä tai kuuluu kaikuja. Mikä on sallittua, mikä ei: viittaan jälleen metoo-liikkeeseen, sen maininkeja tämäkin kirja on. 

Kuulemistilaisuudessa mennään absurdialandiin. 

"Oletteko varma, että se tapahtui?
- Kyllä se tapahtui.

Pyydän, ettette nimeä henkilöä.

- Miksi?
Koska emme tiedä mitä tapahtui.

- Mutta juuri kerroin että se tapahtui.

Saatatte joutua vaikeuksiin.

- Millaisiin vaikeuksiin?

Voi tulla seurauksia, vakavia seurauksia.

- Kenelle?
- Teille tietenkin."

Asian paljastamisella on toivottu vaikutus. Uhri onkin syyllinen. Tai ainakin hän itse epäilee niin.

"Enkö muka halunnut sitä ja jos halusin, miksi istun terapiassa, miksi istun lakinaisen vastaanotolla? Olenko hullu? Mitä jos tämä on ei-mitään? Miten ei-mitään sattuu niin, etten voi hengittää?"

Nainen joutuu työskentelemään hyväksikäyttäjänsä kanssa, sillä taidekoulu haluaa painaa asian villaisella. Vanhat rakenteet ovat vahvat. Nainen lukee uutisia vastaavista tapauksista:

"Teko kesti vain kolme minuuttia. Hovioikeus lievensi raiskaajan tuomion ehdolliseksi. Tämä on siis lieventävä asia, kesto. Kuinka kauan kestää, että luoti lävistää sydämen?"

Lakineuvoja vastaa synkeästi kysymykseen, kannattaako rikosilmoitus tehdä. 

"Ei kannata, oikeastaan, järjestelmä on todella vaikea. Syyttömyysolettama on niin vahva."

Syytetty saa siis puhua mitä sylki suuhun tuo, valehdella, kun tapaus on sana sanaa vastaan. Voisikohan olla niin, että syyttömyys tulisi todistaa, todistustaakka syytetyllä, eikä toisin päin. Harva uhri haluaa puida kammottavaa kokemusta yhtään enempää kuin on tarpeen, mutta nyt hän joutuu selittelemään asiaansa moneen kertaan. Syytetty puolestaan voisi oppia jotain, kun tapaus olisi pakko käydä läpi tiheällä kammalla. Ja saada asianmukaiset sanktiot, jos hänellä ei ole esittää syyttömyydelle todisteita. 

Teatterikorkeakoulu toki vastaa haasteeseen. Melkoista ironiaa, vaikka suunta ja tarkoitus on hyvä. Mutta ihan vielä ei olla perillä. 

"Uudet iskusanat ovat suostumuksellisuus ja turvallinen tila. Turvallinen tila määritellään yhteisesti, mielellään paperille, ja kaikki sitoutuvat siihen. Näin mahdolliset turvattomat tilanteet on etukäteen otettu haltuun. Suostumuksellisuutta opiskellaan opintojen aluksi. Sitten kun on muutaman tunnin harjoitellut ja tullut tietoiseksi omista rajoistaan, osaa kirkkaasti ja selkeästi sanoa ei, kun joku, esimerkiksi arvostettu taiteilija, ehdottaa harjoitusta, jossa riisutaan vaatteet. Ei, en halua riisua. Kaikki ymmärtävät sen ja asiaa voidaan puida yhdessä jälkikäteen ringissä istuen, opettajallekin voi soittaa, myös viikonloppuisin. Jotain tuntuu unohtuvan, mutta se tuskin on mitään tärkeää. Mikä tämä uusi oppiala suostumuksellisuus on, siitä ei kukaan tiedä sen enempää. Tärkeät arvostetut ja ansioituneet taiteilijat sitä opettavat."

Näistä kolmesta kirjasta Kajon teos on vimmaisin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön keskittyvin. Se ei ole miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan tärkeä ja viestiltään aito. Ja kirjallisesti myös hyvin muotoiltu, kuten Reetta Aallon Musta aukkokin, vaikka kumpikaan tekijä ei ole varsinaisesti kirja-kirjailija. Käsikirjoittajia kylläkin, joten tekstin teko on tuttua.

"Ehkä olen ainoa, ja siten tässä ei ole mitään ongelmaa."

Et ole ainoa, uskon ja tiedänkin, vaikken taidemaailmassa toimikaan: sama asetelma - arvostetut ja alamaiset - on ollut yritysmaailmassa, josta se ehkä on kuitenkin liuennut nopeammin, talouden pakottamana. Varmasti samaa on nähty myös politiikassa ja muualla, missä ihmiset työskentelevät. Oikeuskäytännöt laahaavat jäljessä, ajatusmaailma on muuttunut. 

Kiitos, kun kerrotte näitä tarinoitanne. Ehkä uusi, tarkka katse tekee näkyviksi homeiset rakenteet. 

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. WSOY 2024. Kansi Bifu.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Senja järjestää juhlat. Tai oikeastaan illalliset, ihan pienet vain, muutamalle läheiselle. Koska hän tarvitsee iloista hetkeä ja "tunteen siitä, että ihan tavalliset ja hyvät asiat ovat vielä mahdollisia, myös hänelle."

Illalliset ovat kuin polttopiste, johon osallistujien kipeät kohdat tiivistyvät. Episodiromaani kertoo Senjan vieraista asioita, joita he eivät toisistaan tiedä. Lukija saa tietää paljon enemmän kuin yksikään osallistujista. Pidän episodiromaanin tavasta esittää tilanteita ja tunnelmia, joiden palasista muodostuu mosaiikkia, epäsäännöllisyydessään yllättävää ja kirjavaa.

"Ei mitään draamaa, ei tänään, ei nyt."

Senja on järjettömän ihastunut Toivoon. Toivo on Annan vauva, naapurista. Alva taas on Senjan paras ystävä, jonka mies Daniel... No, ystävykset tietävät tämän tavat. Illallisille on tulossa myös muita, kuten Senjan äiti nykyisen miehensä kanssa. Yllättäen mukaan on lupautunut myös Senjan miehen, Laurin, isosisko Iiris, joka ei ole vuosiin käynyt Suomessa.

"Lapsi jota ei koskaan ole ollut olemassakaan on jättänyt alleen kaiken muun, kokonaisen parisuhteen, kokonaisen elämän. Naisen, johon rakastuin."

Helmi Kekkosen teksti on todella taitavaa ja kaunista, kuten aina. Se on täyttä, ilman mitään turhaa, mutta kulkee silti kepeästi ja kuljettaa lukijaa pehmeästi, suojelee tätä niiltä isoilta kipeiltä asioilta, joita tarina kuvaa. "Lyyristä proosaa", sanottiin jossain Kekkosen aiemmista. Sitä varmaan, mutta ei liian lyyristä ollakseen ymmärrettävää, jos joku sellaista arkailee (kuten minä). Tarinan loppu pisti pohdiskelemaan, mutta mielestäni sain selkeän kuvan siitä, mitä tapahtuu.

Vaikka tarina kertoo monesta nuoresta ihmisestä, väleissä vilahtaa myös vanhemman sukupolven näkökulmaa. Aivan loistava lisä, ja tässä lohdullinen. Ja oman kokemukseni perusteella sanoisin myös, että tosi.

Pidän myös lainausmerkittömästä puheesta, joka kulkee kuin ajatus, ilman viivaa. Eikä se tarvitse edes huutomerkkejä ollakseen painokasta.

"...ja missä helvetissä Lauri on?"

Hassua kyllä, mitä enemmän tätä kirjaa ajattelen, sitä enemmän siitä pidän. Ja mietin henkilöiden tilanteille jatkoa, heidän keskinäisissä suhteissaan. Mutta en käy spekuloimaan, jotta jokainen saa tehdä sen itse. Lopusta olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kirjan lukeneiden kommentteja, oliko se sinulle päivänkirkas heti? Olinko hieman hitaalla? Kekkonen on hieno, selkäpiitä väräyttävä kirjoittaja, kuten jo Valinta osoitti. Ja minulla on jotenkin sellainen hytinä, että hänen päätuotantonsa on vielä edessäpäin. Noilla taidoilla voi odottaa mitä tahansa.

Kenelle: Laatuproosan ystäville. Sukupolviromaaneista kiinnostuneille. Hiottua tekstiä kunnioittaville.

Muualla: ...ihana ja kipeä ja kaunis ja taidokas ja lohduton ja toiveikas, sanoo kirjasta Sinisen linnan kirjaston Maria. Paljon suurta, paljon suuria tunteita ja isoja asioita, sanoo Lukutoukan kulttuuriblogin pitäjä Krista.

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. Upea kansi jälleen Elina Warstalta.

Suojaton

Helmi Kekkonen on herkkä ja tarkka kirjoittaja, jonka vahvuus on kauniin kielen lisäksi tunnelman luominen; tunnelman, joka on hieman utuinen ja hämärä, petollisen kevyeltä näyttävä, mutta syvyyksiä luotaava.

Suojaton kertoo Isasta, tytöstä, jolla jo taaperona ei äidin mielestä ollut kaikki kunnossa. Eikä hän suostu puhumaan kuten muut. Isä ja neuvolan tädit rauhoittelivat: Meitä on monenlaisia, Isa on omanlaisensa. Äitiä, Hannelea, huolestutti silti. Ja syystä.

Isalla ei tosiaan ole kaikki kunnossa. Hän ajautuu ajatuksiin ja tekoihin, jotka tuhoavat häntä itseään. Miksi hän ei onnistu kasvattamaan kuortaan? Miksi hän jää suojattomaksi? Pitäisikö ihmisen suojan tulla ulko- vai sisäpuolelta?

Tarinan tunnelma on surullinen, pahaa enteilevä. Isan mieleen mennään liiankin syvälle; silti en saanut lopullisia vastauksia, eikä niitä kukaan voinekaan antaa. Kysymyksiä herää koko ajan lisää: Miksei Isa puhu? Olisiko perhe voinut toimia toisin? Vaikka nautin lukemisesta, jäin ymmälleni ja vähän ärtyisäksi; asiat jäivät turhan hämyisiksi, katosivat siihen utuun, joka leijailee koko kirjan läpi.

Tekstissä takerruin lillukanvarsiin: En pidä pitkistä kursivoinneista, ne hankaloittavat lukemista, eivätkä toimi tehokeinona. Isa nimenä on myös hankala, erikoinen ja siksi hieman outo - ehkä juuri se on syy nimen valinnalle. Luin sen usein sanaksi isä, mikä harmitti. Varsinkin, kun isä jää tässä taka-alalle, äidin omine ongelmineen opimme tuntemaan paremmin.

Pidän silti Helmi Kekkosen tyylin herkkyyden ja painavuuden yhdistelmästä, vaikkei tämä Valinnan kaltainen täysosuma minulle ollutkaan. Valinnassa on kaikki kohdallaan, sopivasti annosteltuna. Suojattomassa annostelusuhteita ja jopa ainesosia on osin muutettu, mutta tuttuakin on. Kuten teemat sukupolvet perheessä, lapsuuden vaikutukset, aikuistumisen karikot, päätökset, joilla on kauaskantoiset jäljet, vastuut. Isoja asioita jälleen pienessä sivumäärässä. Ja kaunis ulkoasu!

Luulen, että luen tämän vielä uudestaan, sen verran auki jääneet asiat jäivät kaihertamaan. Ehkä ymmärrän paremmin kypsyteltyäni. Siis vaikuttava, tunteita herättävä lukukokemus, joka jää mieleen, vaikka sitten vaivaamaan.

Kenelle? Sukupolvitarinoiden ystäville, psykologisten pienoisromaanien lukijoille, heille, jotka ovat herkkiä tunnelmille ja mielenliikkeille, kauniin kielen ystäville.

Muualla: Suketus ei kaivannut lisää, ei löytänyt turhaa. Karoliina puhuu enemmän äidistä kuin tyttärestä. Katja viipyy kauniissa kielessä. Kristalle teos kävi sydämeen. Lumiomena ajattelee sadetta.

Helmi Kekkonen: Suojaton. Siltala 2014. Ulkoasu: Satu Ketola.
Kustantajan lukukappale.

Valinta

Tämä on se kirja. Jos olisin kirjailija, toivoisin kirjoittavani juuri tällaisen kirjan. Valinta on viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly.

Valinta on yhden perheen tarina. Isä on juuri kuollut, ja nuorin tytär Aava saapuu lapsuudenkotiinsa äitinsä Ruutin avuksi järjestämään jäämistöä ja talon myyntiä. Vanhempi tytär Helena, äskettäin äidiksi itsekin tullut, ei pääse paikalle. Ja Ruutin esikoisesta, Iljasta, kukaan ei ole aikoihin kuullut pihaustakaan.

Kertojina ovat Ruut ja Aava vuorotellen, Helenakin välillä. Heidän ajatuksistaan ja muistoistaan lukija saa kirkkaan kuvan perheen elämästä silloin, kun lapset vielä asuivat kotona, Ruutin tapauksessa vieläkin kauempaa menneisyydestä. Myös nykyhetki hahmottuu.

Tarina on riipaisevan tosi, sen henkilöitä on helppo ymmärtää, jopa samaistua heihin. Kekkonen annostelee asioita sopivasti, tyrkyttämättä, ilman suuria elkeitä, antaa lukijan oivaltaa itse. Vaikka henkilöt kertovat tuntemuksistaan paljon, ei tekstissä ole mitään liikaa. Päinvastoin, se tuntuu lepohetkeltä lukijalle, rauhalliselta, tosin hieman surumieliseltä puheelta kaiken maailman hälinän ja räkätyksen keskellä.

Herkullisesti lukijalle aukeavat sisarusten erot: tunneihminen Aava on tullut äitiinsä, käytännöllinen Helena isäänsä. Ilja on omanlaisensa, ja syykin selviää tarinan myötä. Aava on murehtija, joka ottaa kiltin tytön tavoin muidenkin murheita kannettavakseen. Hän ikävoi veljeään vielä kipeämmin kuin isäänsä, ja muutenkin hän on luonnollisesti enemmän tässä päivässä kuin äitinsä, jolla taas on enemmän muistoja. Helena osaa ottaa etäisyyttä asioihin, jotka hän kokee hankaliksi. Kateus kalvaa: Aava ja Ilja olivat aina läheisiä keskenään, hän oli se kolmas pyörä.

Vaikka kirja on vain 160-sivuinen eikä se ratsasta seikkailuilla, siinä on paljon hiljaista sisältöä. Asioita mietitään eri sukupolvien, eri sukupuolten, eri perheenjäsenten kannalta. Paljon jää pohdittavaa lukemisen jälkeenkin. Sairastuiko herkkä Aava lapsuudenkodissa vaietun salaisuuden vaistoamisesta? Miksi Helena haluaa olla niin tiukasti erossa äidistään? Mitä miettii Ilja? Miten Aavan ja Mikon suhde jatkuu?

Kirjasta kuvastuu kirjoittajan erinomaisen kirjoitus- ja ilmaisutaidon lisäksi elämänkokemus ja tarkkanäköisyys, joita voi vain ihailla, ehkä vähän kadehtia. Top kymppiin menee.

Aiempia arvioita löytyy monesta paikasta,
kuten Sinisen linnan kirjastosta, Me Naisista,
Susalta ja Katjalta .

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain 2011.