Kjell Westö: Coda

Andy on kokenut kustannustoimittaja, joka nykyhetkessä kertoo vuosikymmeniä pitämänsä päiväkirjan pohjalta elämänsä tärkeistä ihmisistä. 1980-luvun nuoruuden tiivis kaveriporukka on hajonnut, mutta muutamia hän edelleen tapaa, halustaan tai sitä ilman. Vaimostaan hän on eronnut eikä lapsia ole: vapaa mies, joka tekee myös kirjallisuusarvosteluja ja esseitä lehtiin, haastattelee kirjailijoitaan kirjatapahtumissa ja viettää taloudellisesti turvattua elämää, lopulta johtaa pientä Behemot-kustantamoa ja omistaa siitä pienen osan. Intohimo sanoihin on pysynyt. 

Vanhojen ystäviensä kanssa he muodostivat aikoinaan taidetta juhlistavan Kronoopit-ryhmän, vietti aikaa niin kirjojen, kirjoittamisen kuin hummailun parissa, ja meno oli toisinaan hurjaa. Yksi ystävistä, Willy, on menestynyt kirjailija, jonka teoksia Andy kustannustoimittaa. Willyn tähti on laskussa, he molemmat tajuavat, kun kirja Coda ei saa huippuarvosteluja eikä nouse palkintolistoille. 

"Kilpailu, menestykset, vastoinkäymiset, kaikki ne kuuluvat taiteilijan ammattiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minulla oli kuitenkin koko alkusyksyn ajan jonkinlainen aavistus, epäilys että jokin oli purkautumaisillaan."

Onko kyse normaalista ajan aallosta: uudet, luomisvoimiltaan energisemmät kirjailijat ohittavat entiset, vai onko syy Willyssä itsessään, uusiutumiskyvyn tai peräti lahjakkuuden puutteesta? Willy ottaa asian raskaasti, kolmas avioero lisää synkkyyttä. Andy pohtii tilannetta tyypillisellä pikkutarkalla havainnoinnillaan psykologisoiden.  

"Ehkä tragedia oli juuri siinä.
Siinä ettei löydä lievitystä ja iloa yhteydestä muihin ihmisiin, että kieltäytyy levosta ja ihmisten välisestä lämmöstä, että yhä useammin kokee ei vain työhön liittyvät ihmissuhteet vaan myös ystävyydet, jopa rakkauden, kuluttavana ja rasittavana pelinä."

Andy saa oivaltaa, ettei hän tiennyt ystävistään kaikkea. Kronooppien ydinryhmään kuuluivat Willyn lisäksi Corinne, Niko ja Jesse, joita maailma on vienyt eri suuntiin. Corinnesta tuli bisnesnainen, alansa huippuja, ja nuoruuden suhde Andyyn on luonut päättymättömän siteen, vaikkeivat he vuosikymmeniin olleet tavanneet. 

"...mieleeni juolahti ajatus että kun me Kronoopit olimme vuosikymmenten mittaan palanneet nuoruusvuosiimme 1980-luvulla tai aina lapsuuteemme asti, kyse oli aina ollut samasta asiasta ja niin oli nytkin: siitä ettei mikään ollut koskaan sitä miltä näytti."

Kirja-alan ystäville tarina on herkullinen, keskinäisine skismoineen ja sidoksineen. Kohuja syntyy ja laantuu, kirjapalkintoja jännitetään ja jaetaan, kirjatapahtumissa, kuten Helsingin kirjamessuilla, käydään. Alan nimistä on osa todellisia, suuri osa fiktiota. (Soisin kyllä Sanoman perustavan kirjassa kuvatun kirjatapahtuman!) Kustantajan "vuoden kaava" lienee edelleen suurinpiirtein sellainen kuin Andy sitä kuvaa, mutta kustannustoimittajan työ, luulen, ettei se ole enää samanlaista, nykyisine hulluine taisteluineen aikataulujen, kelvottomien oikolukuohjelmien ja somen suossa. Mutta ainakin näissä ajatuksissa voi olla totuutta edelleen: 

"Kirjailijani ovat hyvin herkkiä ja heidän egonsa ovat niin suuria ja helposti särkyviä, että en halua paljastaa liikaa sen enempää heistä kuin heidän teoksistaankaan. Joskus tuntuu kuin he istuisivat rivissä vasemmalla olkapäälläni ja tarkkailisivat minua nyt kun kirjoitan, kuin pikkuruiset mutta ankarat linnut orrella."

"Kaikkina alalla viettäminäni vuosina olen ihmetellyt että niin monet kriitikot ja kirjailijat kirjoittavat alastamme vain valituille suunnatulla ja mystifioivalla tavalla, aivan kuin he haluaisivat että kunnianhimoisempi kirjallisuus pysyy jonkinlaisena uskonlahkona."

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, tärkeiden ihmisten merkityksellisyys ja koko elämän kestävät siteet ja ajankulun tuomat muutokset, ne nousevat kirjan teemoiksi. Minua liikutti nuoren Andyn erään vaiheen kuvaus, jossa hän sulkeutuu viikoiksi pelkästään lukemaan: tunnistan lumon, intohimon ja sukelluksen tunteen. Andy lukee hullun lailla tuohon aikaan nousseita kirjailijoita ja klassikkoja: Yeats, Dylan Thomas, Cortázar, Tolstoi, Stephen King, Anja Kauranen, Anne Tyler, Ray Bradbury... 

Kjell Westöä lukeneita ilahduttavat väläykset aiempien teosten henkilöistä. Ainakin Riku Bexar ja Alex Rabell vilahtavat, miksi juuri he, mietin? Ainakin he liikkuivat samoissa suomenruotsalaisissa piireissä samoihin aikoihin kuin Andy kavereineen, mutta onko heillä ehkä erityistä merkitystä kirjailijalle? 

On vihjattu Westön lopettelevan romaaniuraansa (toivottavasti ei!), ja siksi Codan vire olisi haikea, taaksepäin katsova, ikääntymisestä puhuva. (Coda-termin merkitys musiikissa on päätösjakso.) Takaseinä häämöttää noin kuusikymppisillä, joita romaanin henkilöt nykyhetkessä ovat, vielä työiässä. Rajallisuus tuo oman raiteensa siihen, mitä elämästä ajatellaan, mitä on ehkä vielä tehtävä ja minkä voi jo jättää taakse. Kasari ei taida kuolla mielestä koskaan, nuoruutensa sillä viettäneellä, kuten minä. Ajan tutut paikat ja ilmiöt tuovat kotoisuutta, vaikka piirit olivat erilaiset. 

Westön teksti on yksityiskohtaista, hieman unenomaista, välillä jopa sievistelevän oloista mutta kummasti kiehtovaa, kuten aina. Osin tämä kirjassa esiintyvän kritiikin lause sopisi myös Codaan:

"Henkilöitä on hiukan liikaa jotta kaikki saisivat syvyyttä ja konkretiaa, mutta kerronnan ilo kasvaa ja kohtaukset käyvät sitä mehevämmiksi mitä pidemmälle kirjassa lukija ehtii. Ja leikkaukset aikatasojen välillä ovat huikeita."

Ja tämä voisi olla kirjailijan itsensä kokemus (en tiedä, arvailen vain!):

...jokainen kohtaaminen ja kaikki kokemukset olisivat menneet suoraan hänen sieluunsa ja kaihertaneet kunnes hän kirjoitti itsensä niistä vapaaksi."

Suomennos on myös tuttua tyyliä Westö-kielen perusteellisesti tuntevalta kääntäjältä. Tosin pidin hieman epätasaisena; eräässä jaksossa tuntui lokalisointi jääneen puolitiehen ja ruotsin kieli puskee läpi. Se näkyy pikkuseikoissa, kuten siinä, ettei suomen kielessä tarvitse kertoa aina tekijää (Me menimme,  kun riittäisi menimme), ja ei -lauseen voi korvata sanalla eikä eikä jokaista täytesanaa tarvitsisi kääntää, kun lauseen merkitys ja sävy tulevat muutenkin selväksi. (Käännösinhokkini on kamala, joka vaikuttaa olevan kääntäjien suosikki, mutta kuka suomalainen sanoo vaikkapa Odotin sinua kamalan kauan?)

Mutta kirja kaikkineen herättää paljon ajatuksia ja on herkullista luettavaa Westö-faneille ja etenkin 80-luvun nuorille, taiteesta lumoutuville, ystävyyden nimiin vannoville tai vanhoista kuvioista irti yrittäville, kirja-alasta kiinnostuneille ja heille, jotka uteliaina tarkkailevat suomenruotsalaista mielenmaisemaa ja kulttuuripiirejä.

Kjell Westö: Coda. Otava 2026. Suomennos Laura Beck.

Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta.

Tappamisessa ei ole mitään kaunista, hyväntuoksuista tai ylevää, ja sota merkitsee tappamista, ajattelen. Itsestään selvää, mutta kansalle on annettava rohkaisua ja toivoa myös sodan aikana, ajattelevat johtajat. Siksi Henryä, Hufvudstadsbladetin sotakirjeenvaihtajaa, käsketään kirjoittaa raporttinsa rintamalta koreammin kuin Henry tahtoisi. Hän ei halua herättää ihmisissä väärää uskoa tulevaan eikä kaunistella sotilaiden veristä työtä ja kurjia olosuhteita, vaan kertoa, että nimenomaan niistä huolimatta he tekevät kaikkensa Suomen puolesta.

"Sinä aamuna hän ymmärsi, että kun sota oli riittävän kaukana, siinä oli apokalyptista, perverssiä kauneutta. Se oli värien leikkiä, kuvia ja kaukaisia ääniä, ja ihmisen sisällä heräsi vavistus ja ihmetys. Vasta lähietäisyydellä astuivat esiin sodan helvetillinen luonne, sen monokrominen likaisenharmaa maailma täynnä yksinkertaista eläimellistä pelkoa. Läheltä katsottuna sodan maailmassa ei ollut mitään vivahteita tai hienompia sävyjä. Siellä oli vain ihmiselon syvää pimeyttä, vain itse kunkin yksinäisenä huohottava hengitys ja sokea tahto jäädä henkiin.

Ja jolta se tahto puuttui, hän ei olisi enää muiden joukossa kun seuraava yö tulisi."

Molly sotii omalla tavallaan: hän on filmitähtenä mainetta niittänyt näyttelijä, joka kiertää teatteriseurueen mukana keräämässä rahaa Suomen asialle Ruotsissa, osa itärintamallakin viihdyttämässä lepovuorossa olevia joukkoja. Hän ikävöi Henryä ja heidän Museokadun kotiaan ja on huolissaan: mahtaako mies olla enää elossakaan, kun kirjettä ei kuulu?

Molly palaa Helsinkiin, jonne Henry on kuitenkin ehtinyt palata jo ensin. Henry joutuu pannaan ja vähäpätöisempiin tehtäviin lehdessä, vaikkei hänen kirjoittajanlahjojaan kyseenalaisteta. Se tekee hänen elämästään entistä synkempää, ikään kuin kokemukset sodasta eivät riittäisi. Myös Mollylla on  ammatillisia haasteita uusien tähtien vallatessa tilaa näyttämöiltä. Hänen äitinsä sanoo:

"Mutta varmasti sinä saat kohta taas yhtä suuren roolin kuin Adèle! 

Molly kiinnitti katseensa Lasseen ja Everttiin, joka jatkoivat leikkejään vadelmapensaiden luona, ja yritti olla kuulostamatta surumieliseltä sanoessaan: 

Ei kuule, mitään Adèlea minusta ei koskaan enää tulee."

Molemmat ovat aikuisia, fiksuja ja rakastamillaan aloilla taitavia ihmisiä, joiden suhdetta sävyttävät poikkeusolot, talvi- ja jatkosota. Kummallakin on myös menneisyys, josta he vaikenevat: on vaikea luottaa ja rakentaa tiivistä yhteyttä maailmassa, joka järkkyy. Ystäviä ja sukulaisia kuolee, pula-aika tuntuu jatkuvana pienenä nälkänä, eikä tulevasta maan ja maailman järjestyksestä ole tietoa. Pystyvätkö he ylläpitämään rakkauttaan - sana, joka mainitaan vain hyvin harvoin jos koskaan - kaiken keskellä? Tunteet kulkevat vuoristorataa synkistä alhoista harvoihin kepeisiin hetkiin.

"Hän käveli pysäkiltä Museokadulle kärsimättömin askelin ja ajatteli että kaikilla ihmisillä oli heikkoutensa ja Henryllä oli niitä enemmän kuin tarpeeksi, mutta Henry oli hänen miehensä ja hän rakasti Henryä ja kaipasi tätä aina kun he olivat erossa."

Kjell Westön tuttu tunnelmanluonnin taika toimii. Hänen hieman unenomainen ja maalaileva tapansa kirjoittaa menneestä maailmasta vie mukanaan, samoin henkilöt, jotka taustoitetaan tarkoin ja jotka liikkuvat tutuilla kaduilla ja paikoissa Helsingissä ja sen liepeillä. Heidän ajatustensa ja arkisten tekemistensä runsas kuvaus saavat ajan ja tarinan eloon, lievä mahtipontisuus on kirjailijalle tyypillinen: joskus mietin, puhuvatko ja toimivatko ihmiset hänen tosielämässään samaan tapaan. (Luulen, että ainakin sinne päin.) 

"Kaikkia poikia kautta maailman vaani vaara, että heiltä varastettaisiin heidän elämänsä ennen kuin se oli alkanutkaan, ja syyllisiä olivat ikäloput miehet joiden sydän oli täynnä pimeyttä. Mutta oliko sota ja uusien sotien jatkuva uhka aiheuttanut tuon ihmissydämen tympeän pimeyden, vai ihmissydämen pimeyskö se synnytti jatkuvasti uusia sotia? Henry tiesi kysyneensä sitä itseltään aikaisemminkin, mutta ei muistanut milloin."

Yhtymäkohtia nykyiseen ei tarvitse suurennuslasilla etsiskellä, vaikkei kirjailija ole niitä ymmärtääkseni tahallisesti esittänyt, vaan teksti on pidemmän mietinnän tulos. Itänaapurin sotimisen lisäksi maan johdon toimet, kasvava fasismilla flirttaileva ilmapiiri, mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmat ja jopa erään lahjakkaan taiteilijan itsetuho (lienee sattumaa) - ja tämä:

"Itse väittäisin, että meillä on edessämme aivan toinen ja paljon kiusallisempi ongelma, demokraattisen hallintojärjestelmän heikkous. Sillä ette kai tarkoita, että me jättäisimme suuret päätökset tietämättömälle kansalle ja sen yhtä tietämättömille edustajille? Ajatelkaa nyt vähän, toimittaja Gunnars! Kaikki se hitaus, tiedon puute, tyhjät lupaukset, jatkuva kinastelu! Henry ei ollut koskaan aiemmin kuullut Luodon olevan niin palavissaan." 

Tuoko Molly & Henry uutta Kjell Westön tuotantoon? Ehkä sen, että mukana on myös naispuolinen päähenkilö vahvasti, tasaveroisena toimijana, jonka ääni vuorottelee miehen kanssa, ja sen, että katse kohdistuu kahdenväliseen suhteeseen - tosin ystäviä ja perhettä on paljon mukana jälleen. Kerronta sinänsä ei yllätä, vaikka löytyy koukkuja, kuten tapa mainita jokin hätkähdyttävä seikka ja antaa sille selitys vasta jälkeenpäin. Selasin välillä taaksepäin, missasinko jotain... Aiemmat Westöt lukeneille on luvassa muutama yllätyskohtaaminen vanhojen tuttujen kanssa; kuin löytäisi suklaakarkin sivujen välistä. 

Kenelle: Tarinankerronnan ystäville, sotamuistoja sietäville, historiaa ahmiville, parisuhdekuvauksista kiinnostuneille, Helsingin rakastajille. 

Muualla: Westö teki sen taas, sanoo Taina Aarrearkku-blogissa.

Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta. Otava 2023. Suomennos Laura Beck. Kansi Tuuli Juusela.

Kjell Westö, Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat.

Kirjasta jää nostalginen ja melankolinen tuntu, vaikka muistan hyvin Kjell Westön sanoneen aiemmassa kirjekirjassaan (kirjeenvaihtoa Juha Itkosen kanssa), ettei "kiinnostus aikaa ja menneisyyttä kohtaan automaattisesti tee ihmisestä nostalgikkoa", ja olen samaa mieltä, mutta ehkä kyse onkin nimenomaan lukijasta, ei muistelijasta. Mårten Westö ottaa Vuodet-kirjassa kantaa aiheeseen:

"Menneisyyteen uppoamisen tunnetta aliarvostetaan nykyään, kun kaikkien oletetaan olevan yhteydessä yhteen ainoaan kuohuvaan nykyhetkeen." 

Kirjailijaveljekset eivät ole vielä ikäloppuja (s. 1961 ja 1967), eivät edes eläkeiässä, mutta samaa ikäkautta edustavana olen huomannut niin itseni kuin ikätovereideni alkavan kummasti muistella lapsuutta ja kouluaikoja, ottavan yhteyttä entisiin kavereihin ja vuosikymmeniin tapaamattomiin sukulaisiin. Joten kyllä iällä on jotain tekemistä kirjan teemojen ja nostalgian kanssa, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että elettyjä vuosia kokemuksineen on runsaasti. Melankolian tunnussa lienee sama juttu: lukijan tulkintaa enemmän kuin kirjailijan. Onko niin, että iloiset ja onnelliset hetket ohitamme itsestäänselvinä, kun taas surut, mokat ja katumuksen aiheet jäävät vahvemmin mieleen? Vai ovatko ilot yksityisempiä? 

Kjellin ja Mårtenin kirjeistä (tai esseistä) koostuva kirja kertoo paljon menneestä, etenkin veljeksiä yhdistävistä kokemuksista, asioista ja ilmiöistä. Matkoista, paikoista, sotien perinnöstä, lapsuudesta ja perheestä, maailman muutoksista, debytoinnista kirjailijan uralla, työn yksinäisyydestä (tähän liittyy Kjellin kohdalla ällistyttävä ja ikävä tapahtuma hänen Finlandia-voittonsa iltana vuonna 2006 - kukaan kollegoista ei onnitellut saman illan kustantamojuhlissa! Asiaa ei edes mainittu.) Mutta kyllä se kertoo myös nykyisyydestä. Kjell sanoo veljesten keskustelevan yleensä enimmäkseen musiikista ja kirjoittamisesta, ja niistä puhutaan kirjassakin, totta kai. Urheilua unohtamatta, uumoiltiinhan Mårtenista joskus ammattilaisjalkapalloilijaa, ja Kjell on tunnettu alan harrastajana. 

Kun Kjell kertoo erään Gianni-sattumuksen (vuonna 1981) ansiosta saaneensa oivalluksen historian itsepintaisuudesta, hätkähdän: juuri tämä on hänen kirjoittamisensa alkulähde ja samalla se oivallus, jonka itse sain täräyttävänä hänen kirjastaan Missä kuljimme kerran. Vuodet-kirjassa hän muistelee:

"Ja minussa alkoi hitaasti kasvaa oivallus: mistään ei ole kulunut niin kauan kuin luulemme, eilinen oli juuri äsken ja haavat ovat aina syvempiä kuin ymmärrämme." 

Sama, hienosti Kjellin kirjoissaan välittämä oivallus on avannut myös omat silmäni lähihistorialle ja ajankululle, sukupolvien ketjulle ja monelle muulle asialle. Suuri kiitos siitä kirjailijalle, edelleen! 

Mutta takaisin Vuodet-kirjaan, jonka kirjeet on nimetty oikeilla otsikoilla, ei vain numeroilla, mitä arvostan. Otsikossa on mukana kuvatun tapahtuman vuosiluku, eivätkä ne etene krologisesti, vaan intuitiomaisesti, teemoittain. 

Mårten kertoo muun muassa doping-skandaaleista ja niiden vaikutuksista kirjeessa Sankareita ja antisankareita (1978): 

"Ei ole koskaan liian myöhäistä lapsuudensankareiden tulla vedetyksi lokaan. Ja epäilen ettei ole mahdollista olla riittävän aikuinen - tai kyyninen - jotta siitä ei syvällä sisimmässään järkyttyisi."

Kirjeessä Epätodellisuus (1986) Kjell kertoo toisesta tärkeästä oivalluksestaan. Hänen kokemuksensa eksyksissä olosta todellisuudessa on ollut vahva. Ikään kuin hän ei olisi "paikalla", hän kuvailee ja kertoo illasta Hufvudstadbladetin toimituksessa, jossa hän opintojen ohella työskenteli. Uutisointi Challenger-sukkulan räjähtämisestä ei läpäissyt hänen uutiskynnystään - onneksi työkaverit paikkasivat. Näinä aikoina hän sai ajatuksen reaalimaailman realistisuuden puutteesta.

"Koko sen vuoden mietin miksi todellisuus on niin arvaamaton, niin epäuskottava ja julma: minulle vuosi 1986 oli oppitunti todellisuuden epätodellisesta luonteesta. Ja pohdin tietysti myös oliko vika minussa itsessäni - oliko maaninen romaanien ja runokokoelmien ja elokuvien ahmimiseni lopulta sumentanut järkeni? - vai olivatko aika ja todellisuus oikeasti menneet sijoiltaan. Enkä ole koskaan lakannut pohtimasta näitä asioita."

Kiinnitin muuten huomiota sanaan teleprintteri, jonka tulosteesta Washingtonin kirjeenvaihtajan viesti toimituksessa luettiin. Siis minkä? Ei telefax, vaan vielä vanhempi viestintäväline, jota sanoimme telexiksi. Kjellin suomentajan käyttämä sana on suomalaisempi ja siten parempi. 

Kuten huomaat, ajatukset pörräävät kirjaa lukiessa vinhasti. Omat muistot ja oivallukset hiipivät rinnalle. Kiinnostavaa, jotenkin kohottavaa myös: kaunis ilmaisutapa viehättää, vaikka mietinkin, puhutaanko heidän (suomenruotsalaisissa) piireissään tosiaan oikeasti noin kuin he kirjoittavat. Ovatko korrektius, tunnepuhe ja se tietty juhlavuus, jonka aina Kjellin teksteihin liitän, samaan tapaan läsnä arkijutustelussa - tietysti kirjaksi toimitettava teksti on erityisen huolellista, mutta perustyyliltään? Mårten-runoilijaveljen tuotanto on minulle vierasta, mutta oli hauska hiukan tutustua häneen. 

Tätä kirjaa ei kannata ahmaista, vaan ottaa vaikka teema kerrallaan. Nopealla ensiluvulla tuntui jäävän paljon mietityttävää pois. Täsmällisen komea kieli ja ajattelun aktivointi ovat kirjan suurinta antia, tietosisällön ja uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi. 

Kenelle: Kirjailijoiden urasta kiinnostuneille, muisteleville, perhetarinoihin kurkistaville, ajatteleville.

Muualla: Hyvätasoista, kaunista, syväluotavaa tekstiä, sanoo Mummo matkalla.

Lisää Kjell Westöä:

Kangastus 38

Halkeamia

Rikinkeltainen taivas

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 Levottoman ajan kirjeitä

Tritonus Helsingin kirjamessuilla 2020

Kjell Westö, Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat. Otava 2022. Kansien kuvat perhealbumeista, kannen suunnittelu Tuuli Juusela.

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 levottoman ajan kirjeitä

Mikä sopisi paremmin joululukemiseksi kuin kahden kirjailijan rauhaisa kirjeenvaihto, otsikoinnista huolimatta: kodin rauhassa kirjekeskustelua lueskeleva saa ikään kuin kurkistaa toisten tosielämiin silloin kun siltä tuntuu. Vähän samanlainen tunne kuin kuulla mielenkiintoinen jutustelunpätkä julkisessa liikennevälineessä, kun jäät heristelemään korvia, miten juttu jatkuu - mutta tällä kertaa saat kuulla (lukea) sen loppuun asti, luvan kanssa.

Kirjeet on kirjoitettu vuoden 2017 syksyltä 2019 kevääseen. Westön Rikinkeltainen taivas oli juuri ilmestynyt, mihin Itkonen kirjan aloittavassa kirjeessään viittaa. Itkosella itsellään oli takana rankat ajat perheessä ja sylissä tuoreet kaksosvauvat, josta kertoo 2018 syksyllä ilmestynyt kirja Ihmettä kaikki. En tiedä, kenen idea oli koota kirjeromaani tähän väliin, mutta kiitän hyvästä ideasta! Välähtelevän, hajanaisen sometiedonvälityksen vastapainoksi oikeat, mietityt ja kohteliaat tekstit kuulumisista ja ajatuksista tuntuvat nautinnollisilta.

Alussa muistellaan kirjailijoiden ensitapaamista, mistä näppärästi päästään ajan kulumiseen, jopa nostalgiaan, jota molempien kirjoissa heidän mukaansa on sanottu olevan. Pidän Westön ajatuksesta, ettei "kiinnostus aikaa ja menneisyyttä kohtaan automaattisesti tee ihmisestä nostalgikkoa tai jotenkin hentomielistä. Sana nostalgia tulkitaan usein useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan."  Samaa voisi sanoa menneistä ajoista lukeva: en haikaile, mutta haluan tietää.

Kirjeissä käsitellään omien urakehitysmuisteluiden ja tämän hetken kuulumisten lisäksi ajan puheenaiheita metoosta ääriliikkeisiin, isänä ja perheellisenä olemisesta ilmastonmuutokseen. (Urakehityksestä muuten vinkki poliitikoille: ainakin toinen kirjoittajista on sekä koulutuksensa, työkokemuksensa että muun osaamisensa ja yhteisten asioiden hoitoon innokkuutensa puolesta selvää politiikkoainesta.) Luonnollisesti sivutaan myös kirjallisuutta ja sen trendejä, kuten sitä, miten paljon kirjailijan tulisi olla esillä. Tai onko autofiktio nykyisin ainoa tapa kirjoittaa? Miten he vastaavat ajan vaatimuksiin tulevissa töissään?

Westö tiedetään yksityiseksi henkilöksi, vaikka hän kiertää paljon puhujamatkoilla. Hän ei juuri osallistu someen virallista kirjailija-fb-sivua enemmän - vaikka ilokseni huomaan hänen lukevan kirjablogeja - ja vaikuttaa suorastaan kauhistuneelta avautumisestaan henkilökohtaisista asioistaan näiden kirjeiden myötä. (Mikä ei näin somen turtuneelle suurkäyttäjälle tunnu mitenkään erikoiselta, avautuminen siis.) Itkosen tekstejä mielipiteineen taas olemme saaneet lukea niin lehtien palstoilta kuin somesta jo pitkään, kirjojen lisäksi tietysti, joista Ihmettä kaikki on niin henkilökohtainen kuin kirja olla voi. Tulevia töitä miettiessään hän toteaakin nyt haluavansa "häivyttää itsensä ja kuvitella kokonaisen maailman":

"Pahin uskonkriisini on toivoakseni ohi. Ei voi olla niin, että kuvitteelliset maailmat olisivat muuttuneet kokonaan museotavaraksi. Haluan kirjoittaa monilla eri tavoilla, aivan niin kuin olen tähän astikin kirjoittanut. Kirjoitan varmasti taas omaelämäkerrallisestikin, mutta en haluaisi jatkaa sillä tiellä juuri nyt, minulla ei ole samanlaista paloa eikä sitä paitsi yhtä vahvaa dopingia. On siis vain uskottava, että puhdaskin kirjallisuus voi yhä pärjätä."

Niin, mitä sitten on puhdas kirjallisuus - mahtaako sellaista olla olemassakaan. Uskon, että taiteen teossa on vahvasti aina mukana henkilökohtainen aines, vaikka henkilöt ja tapahtumat olisivat "keksittyjä".

Miten tulevaisutta pitäisi ajatella, se askarruttaa luonnollisesti. Ilmastokriisi on tätä päivää, lentämistä pohditaan, ja teknologian kehitystä. Kuten Westö tyypilliseen tapaansa hieman haaveksivasti ja ideologisen juhlavasti mutta selkeään näkemykseen päätyvästi sanoo:

"Minulle pahin ajatusvirhe on kuitenkin toisaalla. Vaikka pelkään ihmisiä ja pidän meitä arvaamattomana ja vaarallisena lajina, tunnustaudun silti humanistiksi. Se tarkoittaa että ihminen on, jos ei kaiken, niin melkein kaiken mitta. Niin mykistävän kaunis kuin planeetta onkin, se ei tuntuisi kodilta ilman kanssaihmisiä. Sillä mehän emme ole pelkästään arvaamattomia ja vaarallisia, me kykenemme myös rakkauteen, ystävyyteen ja empatiaan. Ja me rakennamme kaupunkeja, hienovireisiä yhteiskuntia joissa elämmme ja toimimme yhdessä, ja yhdessä me myös nautimme ja keskustelemme musiikista, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta. Minä en siis ole huolissani planeetasta - se kyllä selviää, geologisesta näkökulmasta me olemme vain hilsettä sen hartioilla - vaan sivilisaatiostamme ja meistä, siitä mikä vielä on pelastettavissa. Ja silloin kaiken idea ovat juuri tulevat sukupolvet."

Mielenkiintoisesti luonne-erot näkyvät näissäkin teksteissä: toinen on "suulaampi" ja avoimempi, toinen pohtii asioita enemmän ilmiöiden ja taustojen kautta kuin oman itsensä. Mainiosti valittu keskustelupari siis, eroa on riittävästi. Mutta yhteistäkin kollegoilla osoittautuu olevan paljon. Sen osalta etenkin, että molemmat ovat rautaisia ammattikirjailijoita, joiden tekstejä on ilo lukea. Kiitos!

"Osaaminen on kaunista. Sitä katselee mielellään, ja jollain vaikeasti selitettävällä tavalla pelkästään osaamisen todistaminen vahvistaa uskoa ihmisyyteen ja elämään ylipäätään."

Kenelle: Mietittyjä ajatuksia arvostaville, Westön ja Itkosen tuotantoa tunteville ja lukukokemusta syventäville, tulevaisuutta miettiville.

Muualla: Kirja herätti tunteita ja ahaa-elämyksiä Tuijatassa.

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 levottoman ajan kirjeitä. Otava 2019. Westön kirjeet ruotsinkielestä suomentanut Laura Beck.

Kansi Johanna Bruun. Sain kirjan kustantajalta.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Luin uusimman Westön tuoreeltaan syksyllä, mutta pikainen ahmaisu ei tehnyt oikeutta kirjalle, jota olin vuosia odottanut. Nyt luin sen hitaammin ja nautiskellen - ja se kannatti. Maltoin miettiä sävyjä, teemoja, henkilöiden ominaisuuksia ja keskinäisiä kytköksiä aivan eri tavalla, kun juoni oli jo tuttu. Ja löysin saman lumon, joka Westön kirjoissa on aina minua viehättänyt.

Tarinaa kertoo kertomishetkellä jo ikääntynyt mies, opettaja ja kirjailija: hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1960- ja 1970-luvuilla ja yltää ajassa lähes nykyhetkeen, vaikka pääpaino on lapsuudessa. Siellä syntyivät ja kehittyivät hänen tärkeimmät ihmissuhteensa, joilla on vaikutuksensa myös nykyisyyteen.

Mies tutustuu alle kouluikäisenä perheensä kesäpaikan naapureihin, varakkaaseen Rabellien perheeseen, jotka viettävät aikaa sukukartanossaan Ramsvikissa. Kertoja ei ole rikkaasta perheestä, ja häntä kiehtoo Rabellien elämäntapa loputtomasti. Lapsen tavoin hän ei kyseenalaista mitään, vaan nauttii uusista ystävistään Alexista ja tämän pikkusiskosta Stellasta.

"Terassi. Valurautaparveke. Metsänvartijan tehtävät. Pienriistaa. Kotiapulainen. Ja nyt liikemiessuku. Olin kuullut niin monta uutta ja erikoista sanaa sinä iltana, etten voinut muuta kuin nyökätä mykkänä."

Perheen äiti Clara on kaunis mutta ylhäisen kaukainen - tosin hän hemmottelee lapsia omalla tavallaan, kuten ruualla. Isä Jakob ei ole koskaan Ramsvikissä. Isoisä Poa sen sijaan monesti on, samoin hänen vaimonsa Gerda, vaikka perhe omistaa asuntoja myös Helsingissä. Alex on jo pienenä johtajaluonne, saa havaita kertojamme, joka puolestaan on myötäilijä. Poikien kasvaessa asetelma säilyy samana: Alex määrää tahdin.

"Syvällä Alexin katseessa oli peräänantamattomuutta ja kovaa harmaata valoa, jota en osannut silloin tulkita mutta jonkin tulin näkemään hänen silmissään myöhemminkin: vuosien ja vuosikymmenien kuluessa..."

Muitakin ystäviä kertojamme löytää Alexin kautta. Saamme seurata poikaporukan puuhia ja kehitystä, aikuisten asioihin pikku hiljaa vihkiytyvinä - eikä aina niin pikku hiljaa, vaan rajuillakin tavoilla. Ihmiset, joista Westö kertoo, eivät ole helppoja. Eivätkä mukavia, en juuri pitänyt kenestäkään, mutta lumouduin jälleen kertomisen tavasta: Westö rakentaa runsaiden yksityiskohtien kautta eri suuntiin kurottuvaa tarinaa, jonka lukemiseen uppoaa. Kun kertoja vanhenee, ajankuva muuttuu. Sitä kuvaavat ilmiöt, tapahtumat ja paikat, jopa tuotemerkit, kuten autot, sekä musiikki ja elokuvat, sivulauseina mutta tärkeinä heittoina.

Yksi suuri teema on Helsinki, jota seurasin tarkasti. Tunnistin joko omasta kokemuksesta tai historialähteistä lähes kaikki mainitut kadut, sijainnit, kahvilat ja ravintolat, ja niiden pohtiminen toi lisäkerroksen lukemiseen. Kertojan isän työpaikan totuudenperäisyydestä Kaisaniemenkadulla en tiedä, mutta kadun numerossa 1 on ollut kirjassa mainittu Milton-kahvila. Millä ei tietääkseni ole yhteyttä samalla kadulla nykyisin toimivaan Miltton-viestintätoimistoon, joka sekin mainitaan kirjassa. Samoin kuin tämän kilpailija Kreab. (Reiluuden vuoksi oli mainittava). Tämä ajatuskulku on hyvä esimerkki siitä, miten kirja - Westölle ominaiseen tapaan - saa mietteet liikkeelle. Mieltäni jäi kaivelemaan Vihreä Omena: sitä en osaa sijoittaa. Punainen Hattu ja Omenapuu, kyllä, mutta tämä, missä se oli? Jos joku tietää, olen kiitollinen vihjeestä?

Perheitä perustetaan, erotaan, ystävyyksiä syntyy, ja ne muuttuvat. Stellasta ja kertojasta tulee pari. Tosin ei kivuttomasti eikä perinteiseen tapaan, mutta heidän keskinäinen suhteensa säilyy vahvana kauan. Ihmissuhteiden ja kasvutarinan lisäksi kirjassa on trillerimäisiä piirteitä, jotka eivät ole Westöä lukeneille vieraita.

Myös henkilöhahmoissa on paljon tuttua. On kertoja, tarkkailija, myötäilijä - se kirjallinen tyyppi. Ovat kaverit, joista yksi on älykäs ja pahis, toinen asialleen omistautunut, tunteella elävä. Ja se nainen, joka ei piittaa sovinnaisuussäännöistä, ja se toinen nainen, joka paikkaa kertojan kaipuuta. Herkkua Westöä aiemmin lukeneille, ja uskon, että uusillekin lukijoille. Ilmiöt ovat ikiaikaisia.

Westön kieli on omanlaistaan: runsasta ja maalailevaa, vähän juhlallisen oloista ajoittain. Kaunista ja tarkkaa, mutta ei liian koukeroista. Hän tasapainoilee hienosti tällä hienonhienolla viivalla.

Komea, täyteläinen ja palkitseva kirja, jonka kanssa viihtyy pitkään - ja joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Juuri tällaista haluan lukea. Ja piilottaa kirjan tyynyni alle, jotta se on lähellä ja säilyy.

Ja hieno uutinen: kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa ja tv-sarjaa! Asialla Claes Olsson.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomennos Laura Beck. Otava 2017.

Kansallisteatteri: Kangastus 38

Nyt on lupa odottaa suuria: Kangastus 38 on kirja, joka iski ilmestyessään lujaa, ja uudestaan, kun sen äskettäin kertasin. Kjell Westön kerronta kiehtoo aina, ja kertauslukemisella huomasin hätkähtäen saman, jota on mediassa hoettu: tarinan ajankohtaisuus on suorastaan pelottavaa. Olen aina uskonut, että parhailla taiteilijoilla on jokin outo molekyyli tai ihmiskunnalle toistaiseksi tuntematon aisti, jolla he kurkottavat tulevaan. Jälleen kerran se osoittautuu todeksi.

Miten kirja taipuu näyttämölle? Upeasti, voin sanoa. Ja tarkasti kirjaa seuraavasti, onneksi. Miksi keksiä hienoja oivalluksia uudestaan? Paitsi näytelmän keinoin: Rouva Wiik, Matilda ja Milja-neiti ovat tarinassa yksi henkilö, mutta lavalla on kolme naista, joiden yhteispeli toimii saumattomasti. Kun yksi lopettaa, toinen on jo aloittanut. Kullekin annetaan silti tilaa vuorollaan, kunnioittavasti. Läheisyys hahmojen välillä on käsinkosketeltava. Ja miksi ei olisi: ovathan he yksi ja sama henkilö.

Helsingin Kasarmitorin laidalla vuonna 1938 elän pätevän rouva Wiikin vierellä toimistoelämää, hoidan tuomari Thunen kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita, käyn ostoksilla tuomarin ystäviensä kanssa pitämää Keskiviikko-kerhoa varten: juustoja, keksejä, viskiä ja muuta, jolla herrat viihtyvät pitkän illan. Ostokseni painavat, eikä edes kohtelias ja kiltti Thune sitä huomaa, mutta se on pienin murheistani, kun astun kantamuksineni sisään ja kuulen keskustelijoiden äänet.

Kapteeni! Hän on yksi Thunen ystävistä! Ääni syöksee minut menneeseen, jonka olen päättänyt unohtaa. Halunnut unohtaa, tehnyt paljon työtä sen unohtamiseksi. Luulin onnistuneeni siinä hyvin. Ja olenkin!

Mutta menneisyyttä ei voi paeta - vai voiko? Onko se yhtä määräävä ja pysyvä kun sukutausta? Siitä kärsii Thunen ystävä Jogi: ei kannata olla taiteellisesti lahjakas juutalainen 1930-luvun lopulla. Ystävysten kommentit Saksan poliitikasta ja ylipäänsä politiikasta kylmäävät. Miten helposti menemme kovimmin huutavien mukaan? Mitä lopulta merkitsee se, että on oltu lapsuudenystäviä?

Thunen hahmo Westölle tyypillinen: sama mies esiintyy eri iässä ja eri persoonana kaikessa hänen kirjoittamassaan. Kiltti, viehättävä, älykäs, kohtelias, sivistynyt ja taiteellisesti/ammatillisesti lahjakas mies, jonka suhde naisiin on hämmentynyt - vaikka hän naisia viehättääkin - ja jonka elämään vaikuttavat suuresti lapsuudenystävät. Joista vähintään yksi osoittautuu aikuisena erilaiseksi kuin on luultu.

Samoin Westön tuotannossa toistuu vahvan ja itsenäisen naisen hahmo: tässä se on sivuosassa, mutta silti merkitsevä: Thunen entinen vaimo Gabi, josta emme näe vilaustakaan, mutta saamme hyvän käsityksen. Häpeämätön leidi, joka kirjoittaa aistillisen romaanin, josta ex-mies saa kuulla kuittailua. Gabi on mennyt yksiin erään Thunen lapsuudenystävän ja keskiviikkokerholaisen kanssa, josta aiheutuu luonnollisesti mietityttäviä tilanteita miehen seuraelämässä.

Mutta olennaisimpaan mennäkseni. Sydäntäni särkee rouva Wiikin, Matildan ja Milja-neidin puolesta. Kenen on tuo ääni, jonka rouva Wiik kuulee ja joka tuo pintaan huolella haudatut, unohtuakseen paljon työtä vaatineet muistot? Tätä katsoja saa arvailla viime minuuteille saakka, ja se tekee esityksestä piinaavan jännittävän.

Hieman särkyä myös Thunen puolesta, vaikka hänen edellytyksensä selvitä ovat aivan toisella tasolla. Hänen ei tarvitse särkyä, sillä hän elää kuplassa, kuten nykyisin sanotaan. Ehkä hän tajuaa sen, jotenkin? Kyyneleet kertovat sen - kun kupla rikkoutuu, on kyse enemmästä kuin yhden ihmisen kohtalosta.

Esityksen intensiteetti on vertaansa vailla. Tuskin edes hengitin tiiviimpinä hetkinä. Lavastus on oivallinen, tehokeinot videoineen vanhasta Helsingistä ja maisemista osuvia kuin ydinkärjet. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Seuralaiseni itki, minä vaivuin sanattomuuteen.

Naispääosan kolme esittäjää ansaitsevat kumarrukset ja kiitokset: etenkin Cécile Orblin, joka hurmaa katsojan rouva Wiikin roolissa täysin. Timo Tuominen Thunena on vakuuttava ja nappivalinta rooliinsa. Jos jostain haluaisi mainita, ehkä Milja-neidin synkkä puoli olisi saanut näkyä myös hahmossa enemmän - toisaalta ymmärrän valinnan hyvin: olihan nainen vain nuori viaton tyttö, kun paha tapahtui.

Näytelmä parhaimmillaan: herättää ajatuksia nykyajasta ja menneestä ja niiden yhteen nivoutumisesta. Ihmisestä - millaisia olemme, vuosiluvusta huolimatta. Mitkä voimat meitä ohjaavat, mitkä kantavat ja mitkä rikkovat. Miten reagoimme ääritilanteissa. Jos tämä ei ole tärkeää, mikä sitten? Kirjan lukeneena vaikutuin, mutta löysin tarinaan lisäsävyjä näytelmästä. Parasta oivallusta: tätä ja tuota en ollutkaan miettinyt aiemmin! Kirjaa lukematon seuralaiseni oli täysin myyty, eli tarinaa ei tarvitse tuntea etukäteen, vaikka tietysti aina lukemista suositan. Sen voi tehdä myös jälkeenpäin, jos lava tekee vaikutuksen. Ja tämä tekee.

Jos saisin toivoa, teatteri olisi aina tällaista. Montaa kenkää saa sovitella, ennen kuin se oikea löytyy. Tämä istuu täydellisesti. Kiitos.

Kansallisteatteri: Kangastus 38. Kjell Westön kirjaan pohjautuva näytelmä, dramatisointi Michael Baran yhteistyösssä ohjaajan Mikaela Hasánin kanssa. Suomennos Liisa Ryömä.

Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen.

Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva

Kuvat: Kansallisteatteri. 

Kenelle: Elämyksellisen teatterin ystäville, historian ja nykyisyyden yhdistäjille, vaikuttavuutta hakeville. 

Muualla: Kangastus 38 blogissa kirjana. Vangitseva, noir-henkinen dramatisointi, kertoo ESS niukasti, mutta oikein. "Harvinaisen onnistunut". 

Sain medialipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.

Kangastus 38

Pelottaa kirjoittaa tästä kirjasta; olen odottanut sitä niin paljon ja ladannut tunteita, että nyt on vaikea käynnistää tekstiä, vaikkei se yleensä ole minulle ongelma. Mutta ei auta, päin on mentävä.

Mistä johtuu? Missä kuljimme kerran oli niin järisyttävä kokemus, ehkä suurin lukemani. Eivätkä muutkaan Westön kirjat ole jättäneet kylmäksi. Jotenkin hän onnistuu aina viettelemään mukaan tarinaan niin elävästi, että tuntuu kuin itse eläisi mukana. Ja että tunnen juuri nuo ihmiset ja tiedän tasan tarkkaan, mistä nyt puhutaan. Vaikken tuntisi edes aikakautta, jota kuvataan.

Hän tekee sen taas, tosin tiedän jo, millaista odottaa. Mielelläni antaudun silti tarinan vietäväksi. Jossain sivun 40 paikkeilla huomaan jo olevani täysin muualla kuin omalla sohvallani, nimittäin Helsingin Kasarmitorin laidalla kivitalossa, jossa konttoristi Matilda Wiik ja hänen esimiehensä, asianajaja Thune, tekevät töitä asiallisesti ja ammattimaisesti, vaikka molempien taustalla myllertää.

Heti alkuun mennään Akateemisen Kirjakauppaan, ei huono veto. Matildan pätevässä seurassa on hyvä kulkea. Vanha Helsinki jaksaa kiehtoa, viime vuosisadan alkupuolen kaupat, ravintolat ja kaupunginosat, joita mielessäni näkyinä kuvittelen ja historiikeista haen. Ai tuolloin jo kauneudenhoitolaitos Stockmannilla? Ja ravintola Mikado, asianajotoimistoja ja monta muuta tuttua nimeä. Maisemaa laajennetaan Helsingistä Tukholmaan piipahtamalla laivamatkalla. Maailma on avarampi muutenkin, poliittinen kuohunta Euroopassa mietityttää ja alkaa vaikuttaa myös suomalaisissa. Ja vasta parikymmentä vuotta on kulunut omasta sodastamme.

Wiik ja Thune tulevat täysin eri yhteiskuntaluokista, mutta fiksuina ihmisinä pärjäävät mainiosti keskenään. Toisin kuin muutamat Thunen tuttavat tai hänen veljenpoikansa Rollo, joka ei lainkaan tule toimeen Matildan kanssa. Ammattimaisena ja kaukaisena pysyttelevä Matilda hieman säälii vastaeronnutta Thunea, vaikka hän itse on vielä yksinäisempi. Matilda tapaa muusikkoveljensä Konnin perhettä harvoin, ja ystävätär Fanny on hänen ainoa huvittelu- ja elokuvaseuransa. Thunella on sentään asiakkaansa ja Keskiviikko-seura, joukko ystäviä, jotka kokoontuvat viikoittain kinastelemaan politiikasta ja ryyppämään. Kerhoon kuuluu myös Robi, johon Thunen on vaikea suhtautua. Ruotsinkielisen sivistyneistön keskinäinen tiiviys ja seurapiirinsä tarkka tunteminen kiehtoo - kaikki tuntevat kaikki - ja vähän tekee kateelliseksikin. Vaikka Westön ansiosta tiedän, että oli toisenlaisiakin ruotsinkielisiäkin, köyhiä, jotka asuvat Pitkänsillan pohjoispuolella.

Thune ei ole snobi, vaan viisas mutta vaatimaton, arkakin mies, joka kiltteyttään jopa vierailee väärällä puolella siltaa. Kirjassa esiintyvät monet Westölle tyypilliset hahmot ja teemat. Sodan läheisyys ja vaikutukset, äärimmäisyyksien pelottavuus, läheiset ystävyydet, musiikki...  Thunen läheiset ja Keskiviikko-seuran jäsenet ovat tutunoloisia. Arelius tuo mieleen Cedin, ex-vaimo Gabi saattaa muistuttaa hieman Lucieta? Mielenterveydeltään heikko taiteilija Jogi Jary on myös jotenkin tuttu, tosin hänen suurta rooliaan mietin: halusiko Westö alleviivata paitsi ihmisen haavoittuvuuden eri muotoja, myös ajankuvaa vuonna 1938? Jary on juutalainen. Entä kuka on Kapteeni?

Matilda tunnistaa hänet. Ja sen myötä tarina vyöryttää lukijalle myös naisen menneisyyden. Palataan sisällissodan kauheuksiin. Sota ei päästä uhreistaan eroon yhden ihmiselämän aikana. Ja tässä sentään eletään vasta vuosia, kun Stadionia rakennetaan.

Ajan musiikkia, elokuvia, poliitiikkoja muita julkkiksia on ripoteltu mukaan mielikuvitusta härnääviksi koukuiksi. Matilda jopa sattuu asumaan samassa talossa Mechelininkadulla kuin rouva Craucher. Ainakin yksi koukku jäi kiusaamaan: taulu, joka on asianjotoimiston seinällä, tuntuu, että olen nähnyt sen jossain, en osaa perustella. Ehkä se oli se kangastus...?

Samaa lumoa tässä on kuin Westön aiemmissakin, kaihoisan surumielisellä tavalla. Thune tai Matilda eivät henkilöinä ole samaistuttavia loppuun asti, vaan jäävät kohteliaasti kaukaisiksi, mutta sekin on tuttua Westöä - kuin korrekti tuttavuus, joka ei tule liian liki, mutta kiehtoo (ehkä juuri siksi). Lopussa saamme tosin tietää paljon Matildasta ja muutamasta muustakin. Tarina on niin vahva ja teksti taitavaa ja kaunista, että sen voi lukea mainiosti useampaan kertaan. Uskon, että kirjasta löytyy aina uutta, eikä se mielestä aivan heti irtoa. Tuskin koskaan.

Muualla: Missä kuljimme kerran on myös Kirsin lempikirjoja. Suketus odotti kirjaa kovasti eikä pettynyt. Ja Ilselän Minna sanoo nappiin: Suuret kirjat ajatteluttavat. Kaikkein suurimmat muuttavat ajattelua.

Helsingin Kirjamessuilla pe 25.10. on lukupiiri Kangastus 38 -kirjasta, bloggaajaedustajana Hanna Kirjainten virrasta. Mukaan voi ilmoittautua linkin kautta messujen sivuilta.

Kjell Westö: Kangastus 38. Otava 2013. Suomennos Liisa Ryömä.

Halkeamia

Olen niin fani, että lienenkö jäävi arvioimaan Kjell Westön kirjoituksia. On vain niin kiva lukea fiksun ihmisen mietittyjä ja taidolla ilmaistuja ajatuksia, edes aiheella ei ole niin väliä. Halkeamia on kokoelma Yhteishyvässä ja muissa lehdissä jo julkaistuista teksteistä, vanhimmat vuodelta 1986.

Koska kolumnit ovat aikanaan liittyneet ajankohtaisiin tapahtumiin, kirjailija on lisännyt niihin kommentit tuodakseen taustat tiedoksi niillekin, jotka eivät menneitä tunne, ja samalla tuonut mukaan ajantasaisuutta. Olisin lukenut kirjan ilman näitä lisäyksiäkin, mutta mukava ekstra ne ovat, ja tuovat kirjaan mietityn kokonaisuuden tuntua. Tosin kommentitkin vanhenevat jo kovaa vauhtia, esimerkiksi suomalaisesta urheilusta kertovan jutun yhteydessä mainitaan Mika Myllylä, jonka viimeistä surullista käännettä ei ollut vielä kirjantekoaikana tapahtunut.

Jo ensimmäinen teksti iskee suoraan nykyihmisen elämän ytimeen, vaikka on tehty 11 vuotta sitten. Otsikolla Minä, robotti kirjailija pohtii nopeuden vaatimusta: etenkin työelämässä se on loputon ja pelottava. Kehittyneen tekniikan myötä ihminen on menettänyt hallinnan omaan elämäänsä. Samaa teemaa käsittelee seuraavakin juttu, jossa Kjell kertoo 1974 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Harry Martinsonin teksteistä. Dagens Nyheterissä 1950 Martinson oli pohtinut, ”jaksaako ihmisyksilö maailman pyörteissä.” Matkapuhelinta, sähköpostia ja nettiä ei vielä edes ollut, mutta silti hän sanoo: ”Vapaus ja nopeus eivät ole samoja asioita. Päinvastoin, todellista vapautta olisi elää sellaisessa maailmassa, jossa yksilölle jäisi tilaa valita omaa rytminsä.” ----(nopeudesta) ”ei seuraa kuin henkistä pinnallisuutta ja raaistumista. Liian nopeiden päätösten maailma on myös yhä nopeammin väärien päätösten maailma.” Mikä visionääri!

Muut tekstit käsittelevät Helsinkiä, New Yorkia, kieltä, historiaa, musiikkia ja muita kirjoittajaa ja ainakin tätä lukijaa kiinnostavia asioita, ehkä kalastusta ja jalkapalloa lukuun ottamatta. Kjell Westö väittää usein olevansa ujo, eikä julkinen esilläolo tunnu hänestä luontevalta, hän ei pidä itseään verbaalisena supliikkimiehenä, vaikka ajatukset ovatkin paperilla kirkkaita ja vuolaita. Täytyy tunnustaa miehen rohkeus: tästä huolimatta hän esiintyy kirjailijan roolissa monenlaisissa tapahtumissa ja muun muassa harrastaa soittamista bändissä. Kovin ujo ja estynyt ihminen ei siihen pystyisi. Kirjailijan täytyy venyä moneen. (Sofi Oksanen sanoikin osuvasti jossain, että kirjailijalle esiintymispelon puute on eduksi.)

Mutta tätä kirjaahan minun piti arvioida: kuten näkyy, se saa ajatukset vaeltelemaan muuallekin, mikä on hyvä merkki silloin, kun kyse ei ole niin tylsästä kirjasta, ettei siihen jaksa keskittyä, vaan siitä, että teksti ruokkii ajatuksia. Tätä luin varovasti, vain pari lukua päivässä, että kirja kestäisi kauemmin. Lokakuussa on luvassa uusi romaani. Sitä odotellessa.

Myös Ina on fani ja kirjoittanut Halkeamista.

Kjell Westö: Halkeamia. Otava 2011. Osin suomentanut Katriina Huttunen.