Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Marjo Niemen tiedän monipuoliseksi ja persoonalliseksi taiteilijaksi, jonka töitä olen seuraillut kirjasta Miten niin valo saakka; lempparini on Kaikkien menetysten äiti kanveesiin lyövässä intensiivisyydessään. Olenpa käynyt hänen bändinsä keikallakin (Ihmissyöjien ystävät) ja katsonut ainakin yhden hänen käsikirjoittamansa näytelmän aiemmin.

Helppoja eivät hänen teoksensa ole, mutta ei ole ihmismielikään helppo ymmärrettävä. Eikä eläminen ylipäänsä. Ryhmäteatterin näytelmän teemoja ovat (tulkitsen) itsekäs aika, jota elämme, syyllisyys, selviytymiskeinojen hapuileva etsiminen, auttaminen. Ja muisti.

Päähenkilö on kirjailija Elli, jonka kirjoittaminen takkuaa. Hänen ystävänsä Sonja on kuollut, ja vasta sen jälkeen Elli saa tietää tästä asioita, joita hän ei ole aavistanutkaan. Vaikka Sonja tuki Elliä monin tavoin, niin taloudellisesti kuin etenkin henkisesti, löytämään oman alansa ja lokeronsa yhteiskunnassa, Elli huomaa kauhukseen olleensa itsekäs ystävä, joka otti enemmän kuin antoi. Toinen tärkeä ystävä on Sami, Sonjan veli - onko Elli yhtä itsekäs suhteessa häneen? 

Emmekö hoksaa vai emmekö vain halua nähdä epämiellyttäviä asioita, itsestämme tai ympäristöstä? Välimereen hukkuvat pakolaiset kelluvat vieressämme: eräs, Maria, löytyy merestä elossa mutta muistinsa menettäneenä. Tohtori Mauri yrittää auttaa Mariaa sairaalassaan, joka on lakkautusuhan alla. Niin, soten säästöt.

Maurin työhuone pitäisi siivota, tyhjentää. Työhuone on iso puuvene, joka on täynnä tutkimusmateriaalia; se on Maurin pakopaikka. Näen jotenkin vertauskuvallisena kirjoja pursuavan huoneen, joka on menossa alta - kuin tieto ja vanhanaikainen käsite, sivistys, oltaisiin heittämässä roskakoriin. Siitä puheen ollen: roskakohtaus Ellin äidin luona on huima!

Etsivä Jauhonen tutkii Marian tapausta. Onko tämä menettänyt oikeasti muistinsa vai teeskenteleekö? 

Näytelmä antaa teräviä näytteitä Marjo Niemen kirjoittamisesta ja ajatuksista ajankohtaisista teemoista, mikä ilahduttaa hänen tekstejään lukeneita ja niistä pitäneitä. Näytelmänä kohtaukset tuntuvat erillisiltä enemmän kuin selkeästi etenevältä kokonaisuudelta; ehkä flow puuttuu tarkoituksella, eihän Niemi kirjoissakaan lukijaa helpolla päästä. Tai sitten en vain tajunnut kaikkia viitteitä, jotka olisivat sitoneet kaiken yhtenäiseksi. Pitäisi lukea kirja.

Ei se katsomista haitannut, niin kovat tekijät ovat asialla, katso nimilista alla. Ohjaaja Jaanisoo on oikea valinta tähän tuoreessa otteessaan, jota näin jo Q-teatterissa. Esillepano on kiitettävä, näyttelijöistä etenkin Robin Svartströmin esittämä Mauri on luonteva roolissaan, jonka hän konkarina saa näyttämään helpolta. Hämmästyttävästi monet, kuten Minna Suuronen, myös hoitivat musiikkipuolen! Vaatteita vaihdettiin hauskasti lavan edessä eikä takana. 

Vielä ehtii: näytelmää esitetään maalis-huhtikuun ajan. Tuoreen ja taitavan teatterin sekä ajankohtaisuuden ystäville! Uskon, että moni voi samastua Elliin, ehkä tehdä oivalluksia. Yleistunnelma jää rankoista asioista huolimatta toiveikkuuden ja mustan huumorin puolelle.

(P.S. Intoilen jo tulevaa kesää: Ryhmiksen perinteinen kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Pinokkio, pääosassa pitkän nenän saa Mikko Kauppila!)

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen. Ensi-ilta 8.2.2025.

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Dramaturgit Heini Junkkaala sekä UNTOn Elina Snicker ja Antti Hietala

Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa

Minna Suuronen 
Robin Svartström 
Annimaria Fabritius
Anssi Niemi
Laura Rämä

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka (oli muun muassa Q-teatterin Tuvi Toas eli pulu huoneessa -näytelmän ja Turun Kaupunginteatterin Tiranan sydämen dramaturgi sekä kirjoittanut Homoromaanin )

Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki työryhmä

Kuvat: Ryhmäteatterin kuvapankki

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill

Upeasti kääntyi kirja näytelmäksi! Minna Rytisalon romaanissa Jenny Hill Jenni Mäki saa 48-vuotiaana tarpeekseen sarjapettäjämiehestään ja näkymättömänä palvelijana olemisesta. Hän vuokraa itselleen yksiön ja kohtaa yksinäisyyden: mitäs nyt, kun ei ole isoa kotia siivottavana tai lapsia hoidettavina – Oona ja Olli-Pekka ovat jo aikuistuneet.

Elämänmuutos on raju eikä kivuton fiksullekaan naiselle, mutta asiassa auttavat muutosta edeltäneet kypsyttelyt ja terapeutti, joka pyrkii saamaan Jenny Hilliksi muuntuvaa Jenniä ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan. Ei aina ole pakko kiittää ja olla nöyrä, saa sanoa ei, jopa olla vihainen! Radikaaleja ajatuksia Jennille. Samastun täysin sukupolveni naisten puolesta: meidät kilteiksi kasvatetut on opetettu häpeämään, vaikenemaan ja suorittamaan. (Joskus olen kateellinen nuorille naisille, joilta jatkuva häpeän paino vaikuttaa puuttuvan. Millaista olisi elää niin, en tiedä. Mutta enimmäkseen olen todella iloinen heidän puolestaan.)

Kirjeiden kirjoittaminen vaikka äidille voisi terapeutin mielestä toimia, mutta niitä ei lähetetä, joten on tilaisuus olla raadollisen rehellinen. Jenny valitsee kuvitteelliseksi vastaanottajaksi Brigitte Macronin, jota ihailee tämän itsetunnon ja rohkeuden vuoksi.

Tähän suuntaan Jennyä ohjaavat myös maagiset ajattaret; ikiaikaiset naishahmot saduista, joilla naisia on opetettu olemaan kauniita ja tottelevaisia. Lumikki, Punahilkka, Ruusunen ja muut kertovat  omat tarinansa, eivätkä ne ole todellakaan samoja, joita olemme ikämme kuulleet. Ratkaisu esittää heidät Jennyn vieressä, tälle näkymättöminä mutta katsojille erittäin läsnäolevina, toimii hienosti. Kuten dramatisointi, ohjaus ja sovitus, tekijöinä Henna Piirto ja Liisa Mustonen.

Sari Haapamäki on loistava Jenny Hill; en esityksen aikana miettinyt, kuinka hienosti hän näyttelee, sillä eläydyin täysin. Hän oli Jenny pienintä piirtoa myöten, alusta loppuun, muuttuvana ja elävänä naisena.

Elina Hietala esitti Jennyn tytärtä ja pojan tyttöystävää (dramaattisempi tarinankohta kuin muistinkaan), ja räppäävänä Tähkäpäänä riemastutti minua erityisesti. Ja Vappu Nalbantoglun tulkitsema Tuhkimo ja Jennyn sisko Johanna, bloggaaja ja elämäntaitoguru edustavin valokuvin netissä. Nalbantoglusta on tullut lähes Rytisalon nimikkonäyttelijä, esittihän hän keskeistä roolia myös Lempi-näytelmässä. Taitava ja persoonallinen tekijä, joka näytti myös fyysisiä taitojaan. Seksikohtaukset oli toteutettu kekseliäästi, Tuhkimon tanssi katosta roikkuvine renkaineen oli kauniin aistillinen.

Merja Larivaaran roolit Hannun ja Kertun Kerttuna ja Brigitte Macronina – oui, hän tulee lavalle näytelmässä, toisin kuin kirjassa – ovat herkullisia, ja Larivaara saa niistä paljon irti katsojan iloksi, très bien! Pistää vaikka fadoksi laulaen. Musiikki ryydittää näytelmässä puhetta. Ja tanssi! Juuri luimme mediasta tanssin voimasta mielenterveydelle, joten ajassa ollaan, itse asiassa hämmästyttävin monin tavoin. 

Siinäkin mielessä, että naisen voimaantumisesta keskustellaan kiivaasti; tarvitaanko sellaista, kuka tarvitsee ja miksi. Ja jos Erika vilauttaa reittä Euroviisuissa, miksi se on paheksuttavampaa kuin Windows95manin esitys, joka perustui miehen housuttomalle alavartalolle? Enkä voi estää samaa ajatusta kuin kirjaa lukiessani. Naisen nykyinen asema yhteiskunnassa on pitkän taistelun tulos, eikä se ole vielä käyty, vaan vaikuttaa osin jopa ottavan takapakkeja.

Mutta ihanaa Jenny, sinä teit sen. Ei se yksin muuta maailmaa, mutta monta samanlaista tarinaa muuttaa. Ja Minna Rytisalon kirjan ydin on kirkas, jopa näin tiivistettynä kirjaa kirkkaampi, ja esitys riemastuttava ja nautittava niin eri-ikäisille naisille kuin heidän miehilleenkin. Kunnioitus kirjailijan havaintokykyä ja oivallusta kohtaan kasvoi entisestään. Kuinka moni kotimainen kirjailija voi sanoa, että hänen jokaisesta teoksestaan on tehty myös näytelmä? Ei tule mieleen muita Minnan lisäksi kuin Pajtim Statovci. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill. Pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen kirjaan. Ensi-ilta13.2.2025.

Dramatisointi Henna Piirto
Ohjaus ja sovitus Liisa Mustonen

Koreografia Matleena Laine, lavastus ja puvut Annina Nevantaus, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eero Niemi, naamiointi Pia Malmberg, dramaturgi Sanna Niemeläinen

Sari Haapamäki on Jenny Hill
Elina Hietala on Tähkäpää, Oona ja Eveliina
Sanna Saarijärvi on Ruusunen, tarjoilija, DJ
Vappu Nalbantoglu on Tuhkimo sekä Johanna (Jennyn sisko)
Aino Seppo on Lumikki, Kaarina ja Aada
Ursula Salo on Punahilkka, terapeutti, hieroja
Merja Larivaara Kerttu ja Brigitte Macron
Rauno Ahonen on Jussi, Jennyn ex
Sauli Suonpää on Jennyn poika Olli-Pekka sekä herttua ja mukava mies

Kuvat teatterin mediasivuilta.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Vernen klassikkotarina näyttämöllä, pitihän se nähdä! Kapsäkki väläytteli jälleen parasta osaamistaan. Vaikka mietin, että koko perheen näytelmä voi olla konseptina hankala, kun on miellytettävä kaikkia seitsenvuotiaista meihin mummoihin. Ja osaavatko nuorimmat katsojat edes eläytyä kirjan maailmaan siirtomaavallan aikaisine Englanteineen ja tuolloisine teknologioineen, kun autojakaan ei vielä ollut? 

Mutta se oli lasten aliarviointia, osaavathan he heittäytyä mitä kummallisimpiin ympäristöihin niin oman mielikuvituksensa kuin satujen ja leffojen myötä. Suuria vaikeuksia ei katsominen vaikuttanut tuottavan, vaikka muutama alkoi ensimmäisen osan lopulla hieman kiemurrella tuolissaan (taisin vähän itsekin tehdä niin), ja enteilin jo joitakin poistumisia – kunnes toinen osa räjähti käyntiin.

Sen aikana ei pysty kuin ihailemaan tekijöitä ja jännittämään, miten herra Phileas Foggin ja kumppaneiden käy. Ehtivätkö he ajoissa Lontooseen? Tarinan tuntevat tietävät, että kyseessä oli vedonlyönti ja suuret rahat, jotka herra Fogg menettäisi, jos ei vetonsa mukaisesti ehtisi kiertää maapalloa 80 päivässä. 

Viitteitä nykyaikaan aikuisia varten riitti, mutta myös lapset näyttivät nauttivan. Herkulliset hahmot kasvoivat kokoaan suuremmiksi loppua kohti, etenkin Antti Korhonen, joka on palvelija Passepartout. Itse herra Fogg, jota esittää Paavo Kerosuo, jää hieman taka-alalle näyttelemisessä, sillä hän soittaa niin monia instrumentteja: hämmästelimme seuralaisen kanssa moninaisia taitoja, joita lavalla lähtiin. Myös Jussi Nikkilä on noita (ärsyttäviä) tyyppejä, jotka osaavat mitä vain: hän dramatisoi, ohjaa, laulaa, soittaa ja näyttelee. Tässäkin esityksessä nähtiin kaikkia näitä, rooleja hänellä oli runsaasti. 

Etenkin nauratti ”ruotsalainen” (milloin ei naurattaisi, kun irvailun aiheena ovat rakkaat naapurimme) komealla asullaan ja viehkolla esiintymisellään. Harmillista, mutta ymmärrettävää, ettei siitä ole kuvaa. Yläkuvassa Phileas Fogg eli Paavo Kerosuo punaisessa takissaan, Jussi Nikkilä keskellä ja kitaran varressa myös mainion monitaitoinen Antti Korhonen, seuraavassa kuvassa Veera Railion kanssa.

Muutenkin meno kiihtyi loppua kohti siihen, missä Kapsäkki on parhaimmillaan: tunnelmaansa vastustamattomasti kietovaan intensiiviseen ja tarttuvan intohimoiseen lavatekemiseen. Tällä kertaa satumaisen ja historiallisen komedian tyylilajissa. Anu Hostikka on salapoliisi Fix: mainio veto, että vimmainen etsivä on nainen. Molempien naisesiintyjien äänet ja esiintymiset lunastivat paikkansa. 

Toivottavasti koulut löytävät tämän näytelmän, sillä esitys olisi mainio tapa tutustuttaa oppilaita klassikkotarinaan! Ja sopii erityisen hyvin (iso)vanhemmille ja lapsille yhdessä katsottavaksi. 

Monitoimimies Nikkilä (kuvassa oikeassa reunassa) on kirjoittanut kelpo kirjankin nimeltä Näyttelijä, ja tässä näytelmässä olin havaitsevinani muutamia samoja teemoja. 

Jules Verne ja musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä. Uusintaensi-ilta 23.1.2025.

 Ensimmäisen kerran näytelmää esitettiin Kapsäkissä vuonna 2019. 

Alkuperäisteksti: Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi sekä sanoitukset: Jussi Nikkilä
Musiikki: Työryhmä
Puku-, naamiointi- ja lavastussuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu: Jan Noponen

Esiintyjät: Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio

Kuvat Sanna Breilin, paitsi omani loppukumarruksista. 

Helsingin Kaupunginteatteri ja Shed: Prinsessa Ruusunen - paluu tulevaisuuteen

Moderni versio Prinsessa Ruususesta kuulosti kiinnostavalta kolmen sukupolven tytöistä, ikävuosiltamme 10, 17, 39 ja 62, eikun katsomaan! Hyisen kylmänä talvi-iltana Studio Pasilassa näimme hurmaavan lämpimän musiikkiteatteriesityksen, johon ihastuimme kaikki. 

Näytelmän nimi tuo juuri oikean mielleyhtymän leffaesikuvansa mukaisesti: joku palaa ajassa vanhempiensa nuoruuteen. Nimittäin sadan vuoden nukkumiskirous saatiin tällä kertaa vaihdettua tehtävään, jonka onnistuminen pelastaisi 16-vuotiaan Ruususen odottelemasta prinssin suudelmaa kalvaana elottomana epätoimijana. Sillä tässä Ruusunen on täysin päinvastainen kuin Grimmin veljekset ehdottivat!

Hän on uhmakas ja toimelias teini, joka ei voi tajuta, miksi vanhemmat suojelevat, siis kyttäävät, teinielämää häiritsevästi. Kaikki muut saavat mennä kavereiden kanssa juhlimaan jo 15-vuotiaana! Jotain hiton haavaa pitää varoa. Mutta neuvokas Ruusunen on saanut satumaisilta kummeiltaan lahjaksi muun muassa viestintätaidot ja onnistuu ystävystymään jengiinsä vanhempiensa tietämättä. (Muita syntymälahjataitoja olivat muuten muun muassa musikaalisuus ja putkityöt.) 

Kuten tiedämme, paha haltiatar - jolla muuten on saksien kuvalla varustettu mekko, mikä huvitti minua suuresti viime aikojen hallituksen leikkauksia miettien - pääsee silti iskemään, kuten Ruususen ristiäisissä lupasi. Mutta kun kirous saadaan muutettua tehtäväksi hyvien velhokummien avulla, on vain tytön omasta ällistä kiinni, miten tarina jatkuu. 

Esitys kirvoitti paljon naurua ajanmukaisuudellaan ja yllättävyyksillään, ihastusta nuorten näyttelijöiden taidoilla ja liikutusta siitä, miten hienoa yhteisöllisyyttä ja luontevaa monimuotoisuutta näimme. Kaiken ikäiset, muotoiset, väriset ja kehitysasteiset olivat mukana lavalla. Näin aitoa iloa ja yhteisyyttä harvoin näkee. 

Shed-yhteisö oli minulle tuntematon, mutta olen tosi iloinen, että se tuli tutuksi. Lontoossa perustettu Shed-säätiö on hienosti laajentanut toimintaansa Helsinkiin, jossa myös Ruusus-näytelmän kirjoittaja ja musiikin säveltäjä Dave oli katsomossa ja kertoi meille työstään. Suomessa säätiötä edustaa Helsingin Kaupunginteatteri, joka kokoaa nuoria teatteriharrastuksen pariin. Luulen, että näimme lavalla useita tulevaisuuden tähtiä!

Paikalla oli teineineen myös Suzanne Innes-Stubb, joka on lupautunut toiminnan suojelijaksi jatkossa. Hienoa, ja tätä haluamme nähdä lisää!

Jos kaipaat elämääsi iloa ja koskettavuutta, suosittelen vahvasti kokeilemaan Shed-esityksiä. Sama koskee myös muuta nuorten teatteria, jota Helsingissä tarjoaa Narri näyttämöineen Sörnäisissä. 

Näistä esityksistä et koskaan lähde kylmänä pois, ja sopivia löytyy joka ikään. Ruusunen päättyi jo, mutta uutta on tulossa vuonna 2025 niin Shediltä kuin Narrilta. 

 

Lainaan Studio Pasilan sivulta:

Shed Säätiön musiikkiteatterihanke yhteistyössä Helsingin Kaupunginteatterin kanssa antaa erilaisille 10–19-vuotiaille lapsille ja nuorille mahdollisuuden harrastaa ja tehdä musikaalia yhdessä Helsingin Kaupunginteatterin ammattilaisten kanssa. Shed-musiikkiteatteriryhmässä harjoitellaan teatterin tekemistä, laulamista, tanssimista ja näyttelemistä. Toiminnan mahdollistaa Elisan vuonna 2017 perustama Shed Säätiö, joka tukee monimuotoista ja erityislapset huomioivaa lapsi- ja nuorisotyötä.

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa

Q-teatteriin on aina kiva mennä, ne kauniit vanhan talon yksityiskohdat ja henki, joka vielä leijuu Antti Raivion jäljiltä, vaikka tekijät ovat suurelta osin vaihtuneet. Kunnianhimon ja teatterin syvän ilmaisun tasot ovat kuitenkin ennallaan. 

Tuvi toas eli pulu huoneessa on taitavaa, ilahduttavaa teatteria Tunturikadulla. On nautinto katsoa esitystä, jossa ei ole ylenmäärin ahdistusta, maailmanpaloa tai erityisen kummallisia persoonia, vaan tavallisia ihmisiä ongelmineen ja iloineen. Huumoria, ymmärrystä. Kuin lepohetki kaiken keskellä. Kuin, hetkinen, muutaman tunnin laivaristeily?

Ei kuitenkaan ihan, sillä ajaudumme raapiville (ei hengenvaarallisille) karikoille miettimään identiteettiä ja kansallisuutta. Mari on muuttanut äitinsä kanssa Virosta Suomeen jo kymmeniä vuosia sitten, ja nyt hän itse odottaa vauvaa. Se toimii sykäyksenä identiteetin etsinnälle: suomalainen vai virolainen, vai voiko olla molempia? Ja mistä tunnistaa erimaalaisuuden, sillä senhän tunnistaa usein jopa tiedostamattaan. (Kuten ravintoloiden sisäänheittäjät etelän maissa, tietävät heti suomalaisiksi edes puhetta kuulematta.)

Näemme herkullisia otteita maahanmuuttajan arjesta Marin muistellessa vuosiaan Suomessa. Jonotusta byrokratian rattaissa, ennakkoluuloja ja ulkopuolisuutta. Hersyviä hahmoja neuvolan terveydenhoitajasta soitonopettajaan. Suomalaisten outoja tapoja, kuten risteilybiletys, Lappi-nuket ja perheväkivalta. Ja vauraus, jota ei Virossa tunnettu. Siellä ruoka kasvatettiin itse niin pitkälle kuin mahdollista, säilöttiin ja purkitettiin. Tehdasvalmisteiset lelut olivat unelmaa. Estonia on syvä trauma, edelleen, mikä käy selväksi heti alussa.

Kuvassa näytelmän kolme erilaista elämää elänyttä sukupolvea: Mari (Anna-Sofia Tuominen), hänen äitinsä (Kate Lusenberg) ja tämän äiti Eeva Mäkinen. Mietitytti, millainen mahtaa olla tulevan neljännen sukupolven tarina? Kuva Pate Pesonius.

Toisaalta on paljon yhteistäkin. Kun mummo tulee maalta Virosta käymään, hänellä on kassi täynnä eväitä tuomisiksi. Oma koti, pesä, on tärkeä, vaikka vierauden lintu saattaa sinnekin lennähtää. Vai mitä pulu tässä esittääkään, ehkä se voi olla maiden välistä rauhaa rakentava kyyhky tai Marin mieli, joka etsii lepopaikkaa, kotia?

Esitys on kaksikielinen, viron ja suomen osuudet on tekstitetty ristiin. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, joita tuskin muistaa rooleiksi. Etenkin pääosan esittäjä Anna-Sofia Tuominen on luonteva niin lapsena kuin aikuisena. Virolaisen, mutta Suomessa asuvan Anna Jaanisoon teksti ja ohjaus toimivat säröittä, ja draamaa rosoineen tarinassa on sopivasti, ilman suloista nostalgiasatuilua tai kummankaan kotimaan ylenmääräistä ihailua tai moittimista. Tekniikka ja lava puvustuksineen olivat myös sopivan eleettömiä, mutta harkittuja.

Hieno, raikas ja konstailematon esitys, josta jää jäljelle hyvä mieli ja ihaileva katse. Vielä ehtii näkemään, lippuja löytyy 5.12.2024 saakka. Ensi-ilta oli 1.11.2024. 

Kannattaa käydä teatterissa ihan oman itsen vuoksi, mutta myös teatterien pärjäämisen, etenkin kun hallituksen leikkaukset iskevät syvälle niiden budjetteihin ensi vuonna. Kulttuurin kurjistamispolitiikkamme ansaitsisi oman näytelmänsä synkeine lopputulemineen, joka on odotettavissa. Tässä näytelmässä ei sellaista onneksi näy. 

Q-teatteri: Tuvi toas eli pulu huoneessa

Teksti ja ohjaus: Anna Jaanisoo

Lavalla: Anna-Sofia Tuominen, Kate Lusenberg, Eeva Mäkinen, Olli Riipinen

Dramaturgi Rasmus Arikka

Lavastus Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Valosuunnittelu Ada Halonen

Äänisuunnittelu ja musiikki Timo Tikka

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musiikkinäytelmä

Juha Pulli UKK:na, Hanna Vahtikari Kirjolohena ja Reetta Ristimäki lottotyttönä.

Karnevalistinen musiikkinäytelmä, sitä tämä toden totta on! Käsikirjoittaja Sirpa Kähkönen näyttää komeasti taitojaan humoristina, jota kaikki eivät ehkä tunne, hänen romaanituotantonsa kun on vakavanpuoleista. Mutta UKK-musiikkinäytelmässä hän saa revitellä. Idean suomettumisen ajan ja Kekkosen tuomisesta näyttämölle loi ohjaaja Taru Mäkelä. 

Alku oli hieman hidas, ennen kuin katsoja osasi asettautua oikealle taajuudelle ja meno lähti vauhtiin. Ajankohta, 1970-luvun alku, pohjustettiin kyllä huolellisesti hurmaavan lottotytön ja bändin toimesta. UKK pähkäilee vainoharhaisesti uransa jatkoa ja on jo ehkä sairastunut, ainakin valtaan, nousihan hän presidenttinä lähes diktaattorin asemaan ja pysyi pestissä ennätyksellisen pitkään. 

Kun valtaa pelataan, joillekin käy huonosti. Niin kävi Ahti Karjalaiselle, joka uskoi olevansa Kekkosen seuraaja, muttei tunnetusti ollutkaan. Muita ajan tuttuja poliitikkoja ei suoraan nimetä, mutta arkkityyppinä Karjalainen edustaa monia, samoin harmaa eminenssi, kansanedustaja ja vuorineuvos, jotka hääräävät vallan ytimen ympärillä, vaikuttajina parhaansa mukaan, kukin omien intressiensä puolesta. 

Ja tietysti itänaapurimme, jonka kanssa UKK:lla oli varsin merkillinen suhde. Musikaali sivaltaa terävästi arkoihinkin paikkoihin, kuten sisällissotaan, jossa Kekkonen soti valkoisten puolella.  Myöhemmin kolumnisti Pekka Peitsenä hän vaati kommunistien kukistamista, mutta käänsi kelkkansa yllättäen, kun tehtiin suuri päätös: koska naapurina on ja pysyy suurvalta, sen kanssa on pyrittävä sopuun. Syntyi YYA-sopimus. (Ja sitten me ryypättiin.)

Myös suhde vaimoon oli erikoinen, toisaalta kunnioittava, toisaalta jatkuvasti pettävä. Näytelmän Kirjolohi-episodi on riemastuttava ja kamala. Sylvi Kekkonen laukoo suoria sanoja. Naisnäkökulma on vahvasti esillä - silloisen ajan vertautuminen nykyiseen on sekin karmeaa katsottavaa ja ajateltavaa, mutta satiirin ja karnevaalin keinoin hienosti esitettynä. 

Paavo Kerosuo Ahti Karjalaisena ja Reetta Ristimäki Sylvi Kekkosena.

Jos UKK:n aikaa ei tuntisi lainkaan, suuri osa sivalluksista ja oivalluksista menisi katsojalta varmasti ohi. Tai ehkä koko jutun näkisi toisin, vielä naurettavampana? Vaikka tunsinkin taustaa, varmaan meni osia ohi nytkin, niin runsas ja hersyvä esitys on. Nauratti ja kauhistutti usein yhtä aikaa. Pieniä hauskoja yksityiskohtia riitti, kuten käsipuhelin. 

Näyttämö ja puvustus toimivat tehokkaasti, sekä tietysti musiikit. Rotestilaulu ja Paavo-polkka tansseineen veivät esityksen huimalle tasolle. Ja kuulinko oikein - kuin häivähdys vanhoista tutuista biiseistä muissakin lauluissa?

Esittäjät ovat upeita. Juha Pulli Kekkosena on vakuuttava, Paavo Kerosuo, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari ahertavat niin monessa roolissa, että hämmästyin. Näyttelijöitä oli tosiaan vain neljä (plus kaksi muusikkoa) - tuntui kuitenkin siltä, että lavalla vilisi väkeä. Upeaa näyttelijätyötä, muuntautumista ja heittäytymistä. Kerosuon hillitön polkka toi mieleen erään toisen väsymättömän Paavon.

Sain mitä tilasin ja vähän päällekin: riemukasta ällistymistä, fiksua historia-asiaa vähintään kolmen chilin tulisuudella, viihdettä ja ihailun aiheita. Lumoudun aina ammattilaisuudesta, millä tahansa alalla. Tässä yhdistyvät monet huipputekijät kiitettävällä tavalla. Naurettavalla siis, melkein putosi prinsessakruunu päästä hihitellessä. 

Suosittelen kaikille UKK:sta jotain tietäville ja aiheesta vitsin vääntöä kestäville sekä itselleen nauramaan pystyville, sillä mehän mahdollistimme kaiken tuon aikanaan. Olimmeko tyytyväisiä lampaita? Olimme! Halusimmeko vahvan johtajan? Halusimme! Sillä se, se vaan on sillä lailla, että sellaisia me ihmiset olemme.

Kiitos jokaiselle osalliselle syksyn hauskimmasta illasta!

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musikaali. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä.

Kuvat Markku Pihlaja.

Muissa tehtävissä:

Juha Pulli: Kekkonen

Reetta Ristimäki: Lottotyttö, Sylvi Kekkonen, Rouva Fortuna sekä taiteellinen konseptisuunnittelu

Hanna Vahtikari: Keittäjä, Henkilääkäri, Harmaa eminenssi, kansanedustaja Irmeli Riitama, Kirjolohi

Paavo Kerosuo: Kassilohimies, Ahti Karjalainen, Neuvostodiplomaatti, Väinö Tanner, vuorineuvos Vuorinen, Henkilääkäri

Niko Kumpuvaara: Kaartilainen, muusikko. Hän vastaa myös esityksen sävellyksistä, sovituksista ja musiikin johtamisesta, paitsi Rotestilaulun ja Pauli-polkan sävellys Airi Järvelä.

Jusu Berghäll / Sara Puljula Punikki, muusikko

Kuva- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen, valo- ja lavastesuunnittelu Erno Seppälä, äänisuunnittelu Max Marshall, pukusuunnittelu Marja Uusitalo ja ompelu Sini Parviainen, maskeerauksen suunnittelu Ari Haapaniemi, koreografia Rami Meling, teknikot Max Marshall, Eevertti Mäkelä ja Ville Pellikka. 

Q-teatteri: Joitakin keskusteluja merkityksestä

Niin, vaikka meillä on”kaikki tää tässä”, saattaa merkityksellisyyden tunne joskus ihmiseltä kadota. Kun se katoaa tiiviin kolmikon yhdeltä jäseneltä, vaikutus on suuri myös toisiin, näimme lavalla. Tunne saattaa herättää kieltämistä, naureskelua, myötäilyä, tai se saattaa tarttua.

Näytelmässä ei oikeastaan keskustella merkityksestä, vaan kadonneen etsiminen näytetään muilla keinoin. Kolmikko käy läpi kaikkia mahdollisia vaiheita elämässään, jossa ei yleensä olemista ihmetellä. Ja kun joudutaan ihmettelemään, ollaan pulassa, tai jossain, ainakin hämmennyksissä. Silloin voi vaikka kirota suomalaiskansallisesti tai huudella toistuvasti v-sanaa, kun ei muuta keksi. (Ja näinhän monet tekevät. Minä miellän sanan hyvin nuorten teinien kieleksi, enkä innostunut sen toistelusta, halpaa naurattamista, sanoo täti.) 

Tai voi miettiä, milloin on viimeksi syönyt. Vai olisiko nurkan takana jotain, mitä kannattaisi käydä katsomassa, auttaisiko se? Ainakin kampausta voi vaihdella. Sekin naurattaa yleisöä, kun taas vedetään niin yli (nauratti minuakin). Ulkoisen muuttaminen ei taida itse ongelmaan auttaa. Piristeet ehkä vähän. Mutta kahvikin on loppu. 

En väitä ymmärtäneeni näytelmän kaikkia hienouksia, vähän väsähdinkin hetkittäin överiin tykitykseen ja toistoon toistoon toistoon – sitähän elämä on, toistoa. Nauruntyrskähdyksiä herättivät absurdeimmat vedot, huippunäyttelijöiden taidot ihastusta. Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela hoitavat hommansa ammattilaisten suvereniteetilla. Heidän vilkkaasti vaihtuvat ilmeensä, eleensä ja liikkeensä ovat nautinnollisen taidokasta katsottavaa, puhe täydellisesti hahmon sisältä. Jonkin verran mukana oli improvisaatiota, luulen, sillä näyttelijöitä itseäänkin nauratti välillä (mukavaa nähdä työstä nauttimista, enkä ole nyt ironinen). 

Nuori muusikkonainen elää omaa elämäänsä vanhenevista päähenkilöistä sivussa, häneltä ei merkitys ole kateissa. Tanssijan hahmo lienee taiteen heijastus sekin, tai sitten vain niitä outoja tyyppejä, joihin sattuu ohimennen törmäämään. Näytelmä elää metaforasta toiseen. Elämästä on kysymys, tietysti. Tylsästä, toistavasta, pienissä ympyröissä pysyvästä, turhaa sälää keräävästä, pelottavasta (nurkan taakse ei näe, ja joku toinen voi saada paremman roolin, eikä ylipäätään ole tietoa, kuka täällä määrää), järjettömän tuntuisesta, jos asiaa pysähtyy miettimään. Siinä auttaa vain yhteys toisiin, ehkä jopa valta toisiin, joko otettuna tai annettuna, arvelen näytelmän sanovan. Lopussa muusikkonainen laulaa kuin enkeli, rauhoittaa tilan ja tunteet omalla sanomallaan. Mietin, onko tämäkin hieman helppo keino yleisön kosiskelemiseksi; niin paljon se eroaa muusta esityksestä, ettei yhteys vaikuta ns. saumattomalta. Ringa Mannerin upea ääni helisee kuitenkin vaikuttavasti.  

Yleisön hörötys ihmetytti minua välillä: nauramme itsellemme, vai kuvitteleeko joku olevansa viisaampi kuin henkilöt lavalla? "Onko tuo jokin merkki?" Ehkä en vain osaa nauraa itselleni tai olen liian vanha tälle näytelmälle, kun en ollut tippua tuolilta. Nauru voi olla myös pelkoreaktio. Joku sanoi jopa itkeneensä esityksen jälkeen. Surullisen puoleisena minäkin sen koin - voi meitä hyvinvoinnissamme kärvisteleviä! En enää painiskele merkityksen etsinnässä, joten isoa kolahdusta ei tapahtunut, vaikka myönnän esityksen ansiot. 

Lavastus, puvut ja tekniikka toimivat säröittä. Miellyttävää älyllistä keskustelua odottavalle tai kovaäänisyyttä välttäville en esitystä suosittele. Kiinnostavaa ja erilaista katsottavaa se on joka tapauksessa ja harmittaisi, jos sitä ei olisi kokenut, vaikka ymmärrän, etten ole otollisinta kohderyhmää. Kannattaa kokeilla itse.

Luettavaa:

Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin.

Q-teatteri: Joitakin keskusteluja merkityksestä. Kantaesitys 22.9.2023. 

Teos Akse Petterssonin ja työryhmän, ohjaus ja dramaturgia Akse Pettersson. 

Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka, muusikkonaisena Ringa Manner, tanssijana Jyrki Karttunen.

Lavastus ja puvut Anna Sinkkonen, valot Anna Pöllänen, maskit Riikka Virtanen, äänet Turkka Inkilä. Laulujen sävellys Ringa Manner. 

Kuvat: Q-teatteri, Pate Pesonius

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Silmäni avautuivat järkyttävälle ilmiölle Suomessa, kun luin viime vuonna Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin teoksen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. En paljon löytänyt sanoja siitä kertomiseen, eikä pelkkä kauhistelu ja voivottelu tuntunut riittävältä. Voiko meillä tosiaan tapahtua tällaista?

Nuoria tyttöjä, lapsia, lähetetään maasta "sukulaisiin tutustumaan", mikä usein tarkoittaa sukuelinten silpomista, joskus myös tytön naittamista vanhoille miehille. Eikä tätä voida estää nykylakien voimin, koska käytäntöä harjoitetaan somaliyhteisössä, joka on meille vieras ja sulkeutuu sisäänpäin. Arka paikka niin päättäjille kuin yhteisölle. Mutta millaista kipua, häpeää ja kärsimystä tytöt joutuvat kohtaamaan?

Näytelmä zoomaa hieman eri kohtiin kuin kirja: se kertoo enemmän Ujunin (ja hänen ystäviensä) henkilökohtaisesta elämästä, kuten islamin uskoon suhtautumisesta ja Somaliasta, juuriin tutustumisesta. Saimme jopa tietoiskun maasta, mikä oli hyvä, ei tarvinnut googlailla. 

Lavalla tyttö kasvaa lapsesta naiseuteen tiukan kurin ja valvonnan alla. Kun koraanikoulussa opettaja lyö, se kuuluu asiaan, sillä tytöt ovat tottuneet fyysiseen kurinpitoon. Virheestä rangaistaan - kunnes Ujuni kokee, ettei hän ole tehnyt virhettä, mutta silti lyödään. Epäoikeudenmukaisuuden tunne alkaa kasvaa. Miksi somalityttöjä kohdellaan näin? Mikseivät he saa käydä leffassa, uimahallissa, urheilemassa tai muuten viettää viikonloppua, kuten koulutoverinsa? Miksi heidän täytyy pukeutua niin, että liikkuminen on hankalaa? Miksei hiuksia saa hulmuttaa vapaasti? 

Paljon kysymyksiä, joihin tyttö ei saa vastauksia. Järkytyksekseen hän saa tietää, että oma äiti on nuorena elänyt aivan toisin; ilman peittäviä asuja ja tiukkoja määräyksiä, juhlissa ja matkoilla nauttien,  kuten länsimaiset naiset. Miksei seuraava sukupolvi voisi tehdä samoin? Syy oli sisällissota ja vallan vaihtuminen, naisten kannalta kahlitsevaan suuntaan. Väkivalta, ryöstely ja korruptio lisääntyivät, turvattomuus ajoi väkeä pakolaisiksi muun muassa Suomeen. Maalla oli ja on paljon ongelmia luonnonkatastrofeista sekavaan valtataisteluun, joka tekee maasta hauraan. Uskontoa käytetään lyömäaseena. 

Tyttö Suomessa kapinoi karkailemalla. Hän löytää turvapaikan, Tyttöjen Talon, jossa hänet nähdään ihmisenä, ja kyseenalaistaa vahvasti somalityttöjen ainoan tulevaisuudenkuvan, joka on avioliitto, äitiys ja kodinhoito. Kun tietoa ja ymmärrystä kertyy, hän ottaa yhteyttä Voima-lehteen, joka julkaisee jutun aiheesta. Siitä alkaa Ujunin tie julkisuudessa ihmisoikeusaktivistina, joka taistelee tyttöjen silpomista ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan.

Tekijätapaamisessa ennen näytelmää Ujuni sanoi, ettei halua korostaa omaa tarinaansa, vaan puhua laajemman joukon puolesta. Pointti on se, että tyttöjen silpominen, väkivalta, ei saa olla hyväksyttävää missään yhteisössä, mikään uskonto tai isänmaa ei siihen velvoita. Tämä tehdään selväksi, vaikka näytelmän edetessä uskonkysymysten ja juurien pohtimisen kautta tarina tuntuu hyvin henkilökohtaiselta - ehkä hänen oma elämäntilanteensa pienen lapsen äitinä on antanut vauhtia juuri näille pohdinnoille: lapsen kasvatus kahteen kulttuuriin on haastavaa. 

Teknisesti näytelmä toimii erinomaisesti: puvut, lavastus, näyttelijäntyö ja musiikit ovat saumaton ja komea kokonaisuus. Liikutaan Helsingissä, Lontoossa ja Mogadishussa, visuaalisuus on kehujensa arvoista. Tunteen tasolla koskettavinta on tyttöjen elämä, kasvukipuineen ja pienine iloineen: kiherrys ja yhteisyys, hassuttelu ja arat haaveet; ne, joita monet eivät uskalla edes ajatella. Ne ovat tunnistettavia kulttuurista riippumatta, ja siksi viesti on helppo ymmärtää. Tytöt eivät ole ongelma, vaan ympäristö, heidän kohtelunsa. 

Mietityttää paljon se, mikä on saanut tytön äidin tekemään täyskäännöksen, nuoruutensa jälkeen nojaamaan uskontoon, pukeutumaan peittävästi ja vaatimaan lapseltaan rankkaa kurissa pysymistä. Onko hänet peloteltu fyysisellä tai henkisellä väkivallalla, arveleeko hän näin pitävänsä tytöstä huolta parhaiten vai uskooko hän todella jumalansa sitä vaativan - en tiedä, mutta näytelmän Ujunille äiti menettää loistonsa. 

Tärkeä aihe, puhdas ja raikas toteutus, tarinaa on helppo seurata nuoren ja aikuisen Ujudin vuoropuheluna. Huumoriakin on mukana. Ajankohtaisuus iskee katsojiin rasismikeskustelujen tuoksinassa, jossa helposti unohtuu yksilö - ongelmat nähdään vain vähemmistöyhteisön ongelmina. Yhteisöstä ja uskonnosta riippumatta on asioita, jotka eivät ole hyväksyttäviä yhteiskunnassa, jonka perusarvoja ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus sekä heikommista huolta pitäminen, perustuslakimme ja ihmisoikeuksiin sitoutumisemme mukaisesti.

Näytelmän soisi näkevän jokaisen nuoren tytön ja naisen taustasta riippumatta, etenkin vähemmistöjen edustajien. Kuten nimi sanoo, yksin ongelmien kanssa painiville. Lisäksi se saisi olla pakollinen yhteiskunnallisille päättäjille ja kasvattajille. Heille kerron nyt ilouutisen: liput oli myyty loppuun jo alkuunsa, mutta nyt näytöksiä on lisätty ja lippuja on jälleen saatavissa. 

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ensi-ilta 21.9.2023.

Perustuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan. Uuttera ihmisoikeusaktivisti Elina on muuten valmistelemassa filmimuotoista työtä Afganistanin naisista: toivotan projektille onnea ja menestystä - maassa tilanne on naissukupuolelle kammottava. 

Ohjaus Satu Linnapuomi. Dramaturgi Eva Buchwald. Koreografi Ima Iduozee. Lavastus Tinja Salmi. Puvut Sanna Levo. Äänisuunnittelu Moe Mustafa. Valosuunnittelu Tomi Suovankoski. Videot Ville Virtanen. Naamiointi Minttu Minkkinen. 

Lavalla nuorta Ujudia esittää Safiya Abukar, aikuista Emilia Neuvonen. Muita rooleja esittävät mm. Yasmin Ahsanullah, Amaal Ali ja Elssa Antikainen.

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito

Pienestä merenneidosta HKT:ssä on kirjoitettu paljon, mutta en malta olla minäkään siitä hiljaa. Niin upea esitys se on. Uskon, että vaikka lippua ei voi sanoa edulliseksi, sen lunastavat ovat tyytyväisiä sijoitukseensa. 

Lupasin lapsenlapsilleni jo vuonna 2019 esitykseen menemisen yhtenä joululahjana. Musikaalin esitykset olivat juuri alkaneet sinä syksynä. Maailmassa tapahtui sitten kaikenlaista, joten lupauksen lunastus venähti elokuuhun 2023, kun musikaali alkoi jälleen pyöriä. Entistä parempana, sanovat ensimmäisen version nähneet. 

Pääosan esittäjä on vaihtunut alkuperäisestä, enkä voi kuvitella parempaa Arielia kuin Yasmine Yamajako on: hänen enkelimäinen lauluäänensä on niin kaunis ja vaikuttava, että se lyö ällikällä. En ole itkijänaisia, mutta tunsin jotain outoa silmissä, kun merenneito haaveili prinssistä ja elämästä maan päällä. Upea ulkonäkö ja liikkuminen tansseineen ja uinteineen kruunaavat suorituksen. Yasminen ääntä lie moni kuullut radiosta tietämättään: hän on esiintynyt mm. Cheeckin kanssalaulajana esimerkiksi Syypää sun hymyyn -biisissä.

Ariel oli meistä - tytöt kohta 9 v ja 16 v seuranani - ylivoimainen ykkönen, mutta myös muut hahmot olivat mahtavia. Nuori Pärsky hurmasi kaikki ja Arielin isä kuningas Triton, Poseidonin poika, etenkin mieskomeutta ihailevat (katsomossa kuului ooh, kun hän ilmestyi lavalle lihaksineen). Prinssi oli sympaattinen ja lauloi komeasti hän(kin), Ursula-tädin tulo näyttämölle kaikkine mustekalajalkoineen herätti valtaisan yllätyksen kohinan. 

Kohinaa syntyi myös taidokkaissa uintikohtauksissa. "Näin että sillä on narut", kuiskasi pienin osallistujamme, mutta silti katsoi meidän muiden tavoin suu auki tanssia meressä, siis teatterin lava tosiaan muuttui mereksi. Jonne ykskaks putosi lokki - Lokki oli myös mainio hahmo, kaikkine lokkimaisuuksineen. Kokin rooli alaisineen puolestaan ei huumorillaan minua sytyttänyt, mutta yleisö nauroi makeasti kalaruokien laittamisen sekopäiselle tanssikuvaukselle.

Kaikki meren asukkaat olivat täydellisesti veden maailmassa joka eleellään. Teksti on hauska ja oivaltava merellisine sutkauksineen. Näyttämön muodonmuutokset toimivat ja tekniikka hämmästyttää; lavasteet, valot, puvustus - kaikki toimii uskottavasti ja tukee tarinaa ja sen esittäjiä hienosti. 

Musiikki soljui sekin kuin vettä vain, leffasta tutut laulut kuultiin suomeksi. Orkesterin hengittämiskyvyn puolesta hieman pelkäsimme, kun merisavua levisi laajalle (tai ehkä heilläkin on kidukset?). Toivottavasti orkesterikuopassa on erinomainen ilmanvaihto! Kukaan näyttelijöistä ei pudonnut kuoppaan, vaikka tytöt olivat alussa varmoja, että niin käy.

Molemmat pitivät esityksestä hurjasti. "Superhieno", oli teinin kommentti, kun lähdimme hieman pökerryksissä tummassa elokuun illassa kotia kohti. Samaa mieltä! Uskon, että pienemmän kanssa leikimme vielä monet kerrat merenneitoa, ja hän aikoi heti katsoa kotona leffan uudestaan (tosin nukahti jo autossa). Lähes oman ikäistään Pärskyä hän ihaili, kaveri kun osasi tanssia, laulaa ja rullalautailla. Päätimme myös lukea alkuperäisen Anderssenin sadun pikimmiten ja verrata sitä musikaalin juoneen.

Ikäraja 7 vuotta on asiallinen, sillä Ursula voi hieman pelottaa, riippuu tietysti lapsestakin: kuka jaksaa kahden ja puolen tunnin esityksen yhden väliajan voimin. 

Kenelle: Kaikille musiikista, saduista ja näyttämötaiteesta innostuville. Yleisössä oli paljon lapsia, mutta vielä enemmän aikuisia jopa keskenään tai yksin, joten lasta ei tarvitse rekviitaksi halutessaan nähdä jotain kaunista ja satumaista. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. 

Päärooleissa: 

Ariel - Yasmine Yamajako
Prinssi Erik - Martti Manninen

Kuningas Triton - Mikko Vihma

Ursula - Sanna Saarijärvi
Pärsky - Aleksi Johansson (näyttelijä vaihtelee)

Lainaan teatterin tiedotteesta lisää tietoa:

"Näyttämöllä nähdään jälleen huikeaa lentoteknologiaa, nukkeja Star Wars -elokuvien tekijöiltä, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemia pukuja, Peter Ahlqvistin lavastus, Toni Haarasen suunnittelemat videoprojisoinnit sekä Gunilla Olsson-Karlssonin näyttäviä koreografioita. Naamiointi ja kampaukset ovat Milja Mensosen käsialaa. Äänisuunnittelusta vastaa Kai Poutanen ja valosuunnittelusta William Iles. Suomennoksen ovat tehneet Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut). Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Lennätysten suunnittelijoina vierailevat maineikkaan Flying by Foyn asiantuntijat James Veitch ja Nick Porter. Vedenalaisen maailman hahmoihin liittyvät nuket on suunnitellut englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiskaksikko Becky ja Paul Vincett."

Lisätietoja teatterin sivuilta. Kuvat Robert Seger. 

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman & Glenn Slater sekä käsikirjoitus Doug Wright. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan (tuottajat Howard Ashman ja John Musker, käsikirjoitus ja ohjaus John Musker ja Ron Clements). Alkuperäinen tuotanto Disney Theatrical Productions. 

Rottien pyhimys -musikaali, Musiikkiteatteri Kapsäkki

Rottien pyhimys on hurmaava kirja, jonka lumo on siirretty onnistuneesti Kapsäkin lavalle. Tarina oppimattomasta Pelliinasta, joka päätyy kirkkomaalariksi Hattulassa 1500-luvulla, taipuu yllättävän hienosti musiikkiteatterin keinoin esitettäväksi. 

Musikaalin tekstit on kirjoittanut alkuperäinen kirjailija Anneli Kanto. Kukapa parhaiten tietäisi, mitä kohtia kannattaa korostaa: painotuksissa on eroja kirjaan nähden, mutta ne syventävät ja täydentävät lukukokemusta, eivät muuta sisältöä. Liikuttava tarina sisältää vahvoja tunteita ja huumoria, kyllä, myös keskiaikaisia solvauksia.  

Musiikin ja tekstin yhteispeli toimii hienosti niin, että vähemmänkin musiikkinäytelmiä tunteva ja katsova sen tajuaa ja osaa siitä nauttia. Oletan säveltäjä Jukka Nykäsen ja Anneli Kannon yhteistyön olleen tiivistä ja vähintään jakavan näkemyksen tyylilajista ja tunnelmasta - yleisölle lopputulos on luonteva kokonaisuus. Kolmen miehen orkesteri saa musiikin elämään ja nosteen niin lavalle kuin katsomoon. Ilkka Heinonen ja Miika Vintturi tekevät työnsä antaumuksella, ja Janek Öller on riemastuttava keskiaikasoittimineen ja ajan asuineen. Ilman häntä esitys jäisi paljosta vaille! 

Katsojaa hemmottelee myös upea ja nokkela visuaalinen toteutus. Kirkon holvikaaret ja seinät saavat lavalla maalauksensa pitkin tarinaa tekniikan avulla niin, että näyttelijät todella näyttävät ne maalaavan. Mystiikkaa tuovat valaistus ja tehokeinot: kun kuvat alkoivat väristä, värisi myös katsojan selkäpiissä. Henkilöiden ilmiasut ovat ajanmukaiset, ainakin menevät katsojaan täydestä. 

Näyttelijöiden into ja taito paljastuvat armotta: Kai Bäckström maalarimestari Andreas Pictorina vakuuttaa ja kerää katseita, Petri Backströmin komea ääni pääsee oikeuksiinsa Petrus-pappina ja Aurora Manninen on koskettava ja elävä Pelliina (kuvassa Pictorin kanssa). Märta, jota esittää Eeva Semerdjiev, on tarinan tärkeä hahmo, jonka huumorissa on hetkensä ("Minä maksan!"), mutta joka operettimaisuudessaan poikkeaa joukosta, totta kai, onhan hän ylhäinen rouva eikä rahvasta. Jasper Leppänen mestari Martinuksena hoitaa tonttinsa mainiosti. 

Riemastuttava ja viihdyttävä musikaali, josta voi nauttia kuka tahansa, niin tarinan tuntevat kuin ne, joille se on uusi tai musikaali muotona vieras. Silmää ja korvaa kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, ja vauhdikas eteneminen takaa kiinnostuksen pysymisen herkeämättä yllä. Tunteikkuus tarttuu, tunnelma vie, ja taiteen merkitys ihmistä pysyvämpänä arvona korostuu. Edelleen saamme ihailla vanhoja maalauksia ja voimme yhtyä loppulauluun: Kauneus jää. 

Pääsin kuvaan kirjailija Kannon kanssa, hänen toisella puolellaan Tuijata, kuvaaja Minna Väisälä. Toisen kuvan nappasin ensi-iltaesityksen lopputunnelmista. Mediakuvat Sakari Röyskö. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Rottien pyhimys -musikaali. Ensi-ilta 13.4.2023. 

Libretto: Anneli Kanto
Sävellys: Jukka Nykänen
Ohjaus ja taiteellinen konsepti: Reetta Ristimäki
Lavastesuunnittelu: Elle Mikkola
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo
Valosuunnittelu: Mirkka Saari
Projisointisuunnittelu: Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto)
Äänisuunnittelu: Max Marshall
Maskeerauksen suunnittelu: Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Anis Kronidova
Tuotanto: Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki

Kotimaisen cosy crimen huippuja

Cosy crime on sanahirviö suomen kielen rakastajalle, mutta mainioita lajin kirjoja syntyy luettavaksi. Kyse on dekkareista, joissa ei kuvata väkivaltaa, vaan siihen johtaneita syitä, henkilöitä ja henkilöiden välistä verkostoa, ympäristöä ja ajankuvaakin, parhaissa mitä nokkelimmilla tavoilla. Tässä kaksi kotimaisen kevytdekkarin (sana lainattu Kirjarouvan elämää -blogistilta Pirittalta) laadukkainta laitaa, siis kärkeä.

Ville Karila, rikosylikonstaapeli, tutkii Helsingin Töölössä tapahtunutta kuolemaa. Luonnolliseksi luullun tapauksen määrittää henkirikokseksi oikeuslääkäri Viola Kaario. Hän on suuri persoona, käy ilmi, mutta työssään tinkimätön ja Karilan luottohenkilö. Sanoisin, että myös toisin päin. 

Tutkimukset etenevät ripeästi suuntaan, joka on surullinen yksinäisten naisten näkökulmasta. Liikkuuko Helsingissä ja Suomessa uusi auervaara, joka on valmis jopa tappamaan varakkaita naisia huijattuaan heitä romanssilla, heikolla toivolla elämän suuresta rakkaudesta, joka kenties sattuisi juuri tällä kertaa juuri tämän naisen kohdalle, kuin parhaassa rakkauselokuvassa?

Tarina avaa hyvin syitä siihen, miksi fiksut naiset uskovat ilmiselviin huijauksiin, ja kuvaa uhrit arvostavasti: on inhimillistä toivoa rakkautta ja myös erehtyä. Inhimillisyyden hyväksikäyttö puolestaan on rikos, kun aletaan puhua rahan ja omaisuuden siirroista valheiden perusteella. Mutta aina valheita ei haluta tunnustaa valheiksi, ja siihen on syynsä. Hetki unelman elämistä voi olla tärkeämpi kuin raha - toivottavasti en tällä rohkaise uusia huijareita, vaan muistutan naisia siitä, että valinta on heidän eikä naiivi kannata olla, jos rahavarat eivät ole loputtomat.

Nautinnollista viihdettä lukijalle, eikä haittaa edes se, että joitain käänteitä saattaa arvata, sillä kerronta on viihdyttävää ja henkilöt kiinnostavia. Kirjoittajilla on taito hyppysissä. Tosin hieman tuskastuin loppupuolella eräiden romaanin henkilöiden maneerien toisteluun, kuten poliisien keskinäisessä juhlinnassa ja heidän elokuvasitaattien käytössään, mutta ajankuluksihan näitä luetaan. Aika kuluu hyvin tämän parissa. Ja lisää on luvassa, sarja vasta alkoi. Seurantaan!

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1. Ulkoasu Elina Warsta. Siltala 2021.

Myös Anneli Kannon Haihtuneet nojaa sitkeään uskomiseen, faktoja vastaan. Kun Noora Näkijä punaisine kuontaloineen muuttaa pienelle paikkakunnalle, hän herättää huomiota ja uteliaisuutta. Kukaan ei halua sitä tunnustaa, mutta monen mieltä kutittelee ajatus saada yhteys kuolleeseen läheiseensä tai tulkinta uneensa - josko se kertoisi jotain tulevasta?

Näkijä majoittuu vanhaan rintamamiestaloon, ja pian asiakkaita alkaa ilmaantua, yleensä salaa. Nainen tarkkailee yhteisöä ja toimii kuten hänen ammatissaan toimitaan. Asiakaspalvelua ilman sen kummempia yliluonnollisuuksia, tarkkaa havainnointia ja tiedon käyttöä myötäillen asiakkaitaan, jotka haluavat uskoa. (Tuliko jollekulle muulle mieleen Salaiset kansiot? "I want to believe.")  Mutta olisiko hänellä todella jotain näkemisen kykyä?

Näkijä ei voi olla miettimättä eräitä pikkukaupungin varhaisempia tapahtumia, joita hän hienovaraisesti tutkii lisää. Ökymies on kadonnut mystisesti, samoin kaksi nuorta naista. Voisiko hän auttaa tapausten selvittämisessä? Asiaan liittyy myös outo uskonlahko - jälleen ollaan uskon asioiden äärellä - ja ahtaan yhteisön rajat.

Oiva viihdyttäjä, joka jättää asioita sopivasti auki ja lukijan uteliaaksi sarjan jatkolle. Kirjailija itse sanoo teostaan "pienjännitykseksi", ja se sopii hyvin cosy (cozy?) crimen käännökseksi.

Anneli Kanto on yksi huippukirjailijoitamme, joten huonoa ei siltä suunnalta ole jatkossakaan luvassa. Hän on tunnettu etenkin laadukkaista historiallista romaaneistaan, kuten Pyöveli tai Rottien pyhimys, josta on muuten tulossa esitykset teatterien lavoille Hämeenlinnaan ja Helsinkiin. Menen katsomaan totta kai, Kapsäkkiin huhtikuussa, palaan asiaan! Kannattaa varata liput pian - nyt kun ihmiset ovat taas aktiivisia, olen huomannut, että suosituimmat näytelmät, musikaalit, näyttelyt ja konsertit varataan todella nopeasti (yritin tammikuussa varata lippuja huhtikuun lopulle erääseen suosittuun näyttelyyn, mutta myöhästyin, ja ennätysennakointina minulla on jo elokuullekin teatterilippuvaraus.) Kirjablogisti Tuijata on seurannut Kannon tuotantoa pitkään ja sanoo Haihtuneiden tyylin olevan konstailematonta. 

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time 2023. Kansi Katse Design Oy, kannen kuva Katrin Havia.

Laura Lehtola, Milja Sarkola: Minä valitsin sinut

Laura Lehtolan kirkkaita, fiksuja ja humoristisia kirjoja lukee ilokseen. Mutta myös laajentaakseen näköaloja. Kirjan Minä valitsin sinut luin pari vuotta sitten enemmän ihmissuhdetarinana kuin lesbokuvauksena, joka puolestaan on otettu kärjeksi Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä. Olin hieman yllättynyt tästä, mutta kertoo vain, miten eri tavoin taideteoksen voi vastaanottaa ja käsitellä.

Näytelmä noudattaa kirjan juonta ja sisältöä tarkasti jopa yksittäisiä repliikkejä myöten. Jänteeksi tarinaan on otettu Antti, joka tutkii seksuaalivähemmistöjä: hänelle päähenkilöt kertovat tarinaansa alusta saakka, ja samalla meille katsojille. Lavalla esitystä siivittävät myös musiikki ja ryhmäkohtaukset, joissa voidaan vaikka pistää tanssiksi. 

Elisasta ja Saarasta tulee kämppikset, kun Elisa muuttaa kaupunkiin opiskelemaan, ja Saara ihastuu pian. Elisalle suhde naisen kanssa on uutta, ja vie aikansa, ennen kuin hän toteaa itsessään saman. Ajankohta on 2000-luvun alku, jolloin seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen ei ollut yhtä avointa kuin nykyään. 

Näytelmä - kuten kirjakin - kuvaa hankaluuksia, joita tuolloinen suhde aiheuttaa; vähemmistön ongelmia valtaväestön paineessa. Samassa sängyssä nukkumista ei voi tunnustaa Elisan vanhemmille, jotka ovat tyytyväisiä tyttärensä mukavaan kämppäkaveriin. Häpeä ja salailu kuuluvat ajan henkeen. Ilma on sakeana ennakkoluuloista ja stereotypioista, joista etenkin Saara ottaa ilon irti irvailemalla. Näyttämöllä nähdään muun muassa hulvaton kohtaus, jossa humalaiset, lyhyttukkaiset lesbot punamustaruudullisissa paidoissaan pitävät keskinäistä kokoontumisiltaansa parin löytämisen toivossa. Kaikkia sisäpiirivitsejä entisistä ajoista en tajunnut, mutta yleisöllä oli hauskaa ja aplodeja annettiin spontaanisti useaan kertaan. 

Näytelmän tapahtuma-aikana ei vielä ollut homoparien adoptio-oikeutta eikä tasa-arvoista avioliittolakia, eikä Päivi Räsästä kaihdeta sanomasta nimeltä. Kun naisten suhde vakiintuu, seuraa myös lapsen teon ajankohtaistuminen. Saara synnyttää Matiaksen, joka kasvaa kahden äidin kanssa. 

Mutta sitä ennen kehittyy rakkaus ja parisuhde, mitä näytelmä kuvaa lämpimän kauniisti. Seksikohtaukset on tehty tyylikkäästi, intohimon rohkeasti näyttämällä. Keskinäinen luottamus lujittuu, huumori ja terävä äly yhdistävät paria. Mutta pitkän yhdessäolon jälkeen tulee ongelmia, eikä se liity kenenkään sukupuoleen. Saaran boheemius alkaa ärsyttää Elisaa, joka katsoo joutuvansa sekä elättämään perheen että vastaamaan kodinhoidosta. 

Näyttelijät ovat erinomaisia, etenkin Misa Lommi naisellisena Elisana ja Wenla Reimaluoto jätkämäisenä Saarana ovat täydellisesti paikallaan juuri sellaisina kuin heidät kirjassakin saattoi kuvitella. Tiimin yhteistyö lavalla toimii hienosti, mitä on ilo katsella. Asut, lavastus ja musiikki noudattavat yhtenäistä, luontevaa linjaa: kokonaisuus on taitavaa työtä. Tuoretta, elävää ja kiinnostavaa elämää ja teatteria.

Minä valitsin sinut. Helsingin kaupunginteatteri 2022.

Romaanin sovitus näytelmäksi: Laura Lehtola, Milja Sarkola.

Ohjaus Milja Sarkola.

Päärooleissa 

Saara: Wenla Reimaluoto
Elisa Misa Lommi
Antti: Pyry Nikkilä

Matias ja kolme muuta roolia: Hanna Raiskinmäki

Elisan äitiä esittää Kaisa Torkkel ja isää Unto Nuora. Molemmilla on lisäksi lukuisia muita rooleja. Lisätietoja Helsingin kaupunginteatterin sivulta. Näytelmää esitetään helmikuun lopulle saakka.

Kuva: HKT, Ilkka Saastamoinen

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle

Näytelmän nimi on hilpeän monimerkityksellinen, mutta on kuulemma johtanut joitakin harhaan: ei, se ei viittaa esityksen kohderyhmään. Miehet voivat yhtä lailla, tai jopa naisia enemmän, nauttia saksalaisen kirjailijan Bertolt Brechtin elämästä Kapsäkin lavalle eläväksi laitettuna. Paheksua, ihailla tai kadehtia.

Millainen mies pitää yhtä aikaa vaimoa, rakastajatarta ja toista rakastajatarta?

Tunnustettu runoilija ja teatterin tekijä, itsekäs paskiainen, huomionkipeä ikuinen lapsi, viehättävä charmööri. Tällaisia kuvauksia nousee mieleen esityksen edetessä. Se alkaa 1930-luvun Saksasta, josta Brecht Helene-vaimoineen ja kaksine lapsineen lähtee pakoon natsivaltaa. Yksityissihteeri Grete seuraa perhettä Tanskaan, jossa Brecht tutustuu Ruth Berlauhun ja jatkaa köörinsä kanssa Tukholman kautta Suomeen. Ihmissuhdekiemura on erikoinen ja hankauksia aikaansaava, kuten voitte kuvitella. 

Aika on levoton, maailmansota alkanut, kommunistina tunnettu Brecht ei saa havittelemaansa lupaa matkustaa Yhdysvaltoihin. Sijalle tarjotaan Neuvostoliittoa, mutta sinne hän ei halua muuttaa. Amerikan ihmemaa siintelee miehen mielessä, mutta ennen sinne pääsyä tapahtuu paljon.

Esityksen historiatieto kiinnosti minua, opin uutta ja nautin vanhoista valokuvista keinona kuljettaa tarinaa, viedä katsoja oikeaan aikaan ja paikkaan. Puheen ja musiikin kuljetus toimi myös erinomaisesti: puhuttu nykykieli mutta aikaansa viittava musiikki loivat jännän kontrastin. Pelkistetty lavastus, kuten monena toimiva verho, vakuutti. Ja tietysti tärkeimpinä tekijöinä tarinaa kuljettivat lavalla erinomaiset esiintyjät. 

Vahvan draamajännitteen etsijä ei välttämättä löydä hakemaansa tästä näytelmästä. Laji on viihteellisempi, näkyvistä rakennuspalikoista koottu, mikä sopi minulle. Nautin, nauroin, liikutuin ja viihdyin.

Brecht lavalla, Johannes Korpijaakko, on itse Brecht; vaimo Helene Weigel, Petriikka Pohjanheimo, on myös aidosti esittämänsä henkilö – jos vanhat kuvat taustalla olivat aitoja, ällistyn yhdennäköisyydestä lavalla näkemieni kanssa. Vain Grete, Katariina Lantto, näytti erilaiselta kuin kuvissa. Hän vakuuttaa laulutaidoillaan ja rennon luontevalla esiintymisellään näytelmän pääkertojana.

Herkulliset hahmot Hella Wuolijoesta Väinö Tanneriin (Reetta Ristimäestä Petriikka Pohjanheimoon), on piirretty taitavasti, henkilöiden roolia ajassaan ja heidän ominaispiirteitään riemukkaasti korostaen (kuva alla). Wuolijoen virolainen tausta, kiinnostus rahaan ja taiteijaidyllin ihailu, Tannerin yksinäisyys isojen päätösten edessä ja hänen laaja yhteiskunnallinen perspektiivinsä, joka tuo miehelle näkijän tuskaa. Tutustumme myös Elvi Sinervoon ja Elmer Diktoniukseen (Hanna Vahtikari ja Reetta Ristimäki). 

Näytelmä on siltä osin punainen ja poliittinen kuin aika ja Brecht taiteineen, perheineen ja seurapiireineen edellyttävät, mutta ei julistava, joten sitä ei kannata katsojan pelätä.

Jälkipuolisko on vakavampi, näemme muutaman riipivän kohtauksen, jotka tuovat roskaa silmään tai vähintään vetävät hiljaiseksi. Voi Greten nuorena päättynyttä elämää! Voi työtä, jonka tekijää ei muisteta! Voi lapsuuden painolasteja, ystävien menetystä, sodan kurjuutta ja lasten kohtelua nukkeina, jotka muistetaan ottaa matkoille mukaan melkein aina. (Mitähän Brechtin lapsista muuten aikuisina tuli, herää utelisuus.)

Riemastuttava ja viihdyttävä, tietoakin antava ja mehevästi iskevä palanen erään taiteilijan ja aikakauden näkymistä taitavan tekijäjoukon toteuttamana. Katsoja poistuu tyytyväisenä. Kiitos! 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle. 

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen.

Ohjaus Taru Mäkelä.

Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Johannes Korpijaakko, Reetta Ristimäki, Hanna Vahtikari, säveltäjä Marko Puro.

Äänirooleista ja muista tekijöistä löytyy tietoa Kapsäkin sivulta.

Muualla: Biofiktiota näyttämöllä, sanoo Tuijata. 

Kuvat: Kapsäkki/Tanja Ahola.

KokoTeatteri: Norminäytelmä

Kuvassa:  Cristal Snow, Cécile Orblin, Jani Toivola, Petriikka Pohjanheimo. Kuva: Heidi Bergström.

Vähän hirvitti mennä katsomaan Marjo Niemen tekstiä näyttämöllä: niin intensiivisia ja vahvoja hänen kirjansa ovat, että kolmen tunnin (väliaikoineen) esitys saattaisi olla uuvuttava. No, ei ollut. Voima kyllä välittyy yhtä hienosti lavalta kuin kansien välistäkin, kiitos osaavan näyttelijäkunnan.

Norminpurkutalkoot parhaimmillaan, aiheina sukupuolisuus ja seksuaalisuus: räväkkää ja riemullista mutta myös surullista tarinaa siitä, miten tietyt normit rajoittavat ja hankaloittavat elämää. Perusajatuksena se, miten turhaa piukka normitus on. Odotukset ja suorituspaineet koskevat niin heteroita kuin homojakin, eikä näytelmä sen kummemmin arvota kumpaakaan ryhmää, vaan näyttää, millaisia tilanteita normien ja oletusten olemassaolo saa aikaan.

Esitys leväyttää lavalle niin arkisia hetkiä kuin mielikuvituksellisia ajatuskulkuja viihdyttävästi ja vauhdikkaasti. Huumoria on mukana paljon, ja vaikka ilmeisimpiä hahmoja ja tilanteita esitetään  korostetusti maalaillen, näytelmä ei missään kohtaa vaivaannuta. Upea suoritus. 

Rekvisiitan ja tekniikan kanssa ei kikkailla turhia, vaan ne tukevat hienovaraisesti näyttelijöiden tulkintaa. Joka on erittäin fyysinen ja moninainen. Kullakin näyttelijällä - onko heitä tosiaan vain neljä! - on kymmeniä rooleja, jotka he vetävät vahvalla ammattitaidolla ja niin rehellisen luontevina, että melkein unohtaa katsovansa "näyttelijöitä" - vaikka siitä kyllä muistutetaan ajoittain. Näytelmä on tietoinen itsestään ja opastaa hetkittäin lähes luentomaisesti mutta kumma kyllä, ei silti tylsästi eikä nolosti. Tilanteista löytyy jokaiselle jotain tuttua, uskon, sillä kirjo on laaja, koululaisten ilmiöopetuksesta sukulaistapaamisiin, rivarinpätkähaaveilusta taloyhtiön kokouksiin. 

Perushetero Jorma-setä naurattaa, olemistaan tuskaileva tyttö liikuttaa. Normien kurimuksessa "pieleen voi mennä, vaikka vain seisoisi paikallaan." Voisiko vain saada olla se, joka on, ja tulla silti hyväksytyksi? Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen vauhdilla ja taidolla, herätellään ja ravistellaan ajatuksia terveellisesti ja tarpeeseen, valitettavasti edelleen. Kyseenalaista, älä oleta, näytelmä sanoo. 

Teksti ja ilmaisu ovat hienosti yhtä. Tärkeä aihe, huippuosaava toteutus ja kovan tason näyttelijät, viihdettä ja fiksuja ajatuksia - mitä enempää voisi teatterilta toivoa? No sitä, että esityksen näkisi mahdollisimman moni. Voima-lehti suositteleekin sille valtakunnallista kiertuetta, mahdollisimman monien koululais- ja eläkeläisryhmien katsottavaksi. Lisään: myös opettajien, päättäjien ja poliitikkojen olisi hyvä nähdä tämänkaltaista teatteria. Lukupinon Simo sanoo näytelmän puhuvan teemoistaan kiertelemättä ja olevan läpikotaisin hauska sortumatta farssimaisuuteen. 

Lisätietoja teatterin sivuilta, vielä muutamia esityksiä tulossa. 

Marjo Niemen kirjoista:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen

Ihmisssyöjän ystävyys

Miten niin valo

KokoTeatteri: Norminäytelmä. 

Teksti Marjo Niemi

Ohjaus Anna Veijalainen
Näyttelijät Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola
Dramaturginen apu Heini Junkkaala
Koreografia Metsälintu Pahkinen + työryhmä
Valosuunnittelu Ellen Virman
Äänisuunnittelu Laura Palanne
Pukusuunnittelu ja -ompelu Virve Karoliina Balk
Pukuompelija- ja puvustusharjoittelija Kai Salo
Videot Laika Lillén
Graafinen suunnittelu ja kuvat Heidi Bergström
Tiedotus ja markkinointi Sini Salo

Helsingin kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus

Mikko Räsänen on kaupungin työmies, joka tekee töitä maan alla - ei vakoojamaisesti vaan konkreettisesti, asentaa ja korjaa vesiputkia ja tekee tilat kaapeleille, joita pitkin sinulta onnistuvat somettamiset ja Netflix-illat, kuten hän itse sanoo. Yhteiskunnan tukipilareita siis; niitä, joita ilman moni itsestäänselvänä pitämämme asia ei toimisi. 

Silti on syntynyt harhaisia käsityksiä siitä, että vaikkapa viestintää tekevä tarinallistaja tai soten organisaatiota pöydällä pyörittelevä virkailija olisivat jotenkin tärkeämpiä; onhan heillä korkeakoulutus ja siten runsas palkka etuineen, eikä työn tekoa valvota minuutin päälle. Esitys kolauttaa ääripäiden käsitykset kunnolla ja komeasti yhteen. 

Olen asunut Helsingissä yli 40 vuotta, seurannut kaupungin kehitystä ja tehnyt töitä vuosia rakennusalalla, joka on näkyy ympäristössä vahvasti. Olen palaveerannut niin yritysten, tekijöiden kuin päättäjien kanssa, toteuttanut eri tahojen viestintäsuunnitelmia, seurannut somea, jossa kaupunkilaiset kommentoivat tekemistä, ja verkkosivuja, joilla kaupunki kertoo tekemisestään. Näytelmäsitaatti alla on muistinvarainen, mutta sanoma hätkäytti minua katsomossa. Niin totta! 

"Mitä kaupungin palvelua käytät eniten? - Kirjastoa. - Väärin! Käytät viemäriä!"

Tunnistan yksityiskohtia myöten tarinan, jota kaupunginteatterin lavalla esitetään. Tietenkään kelta- ja valkokypärien ero ei todellisuudessa ole niin viivotinsuora kuin näytelmä esittää, mutta on viestissä paljon totta. Mieleeni tulvii ihmisiä ja nimiä, molemmilta puolilta. Usein julkisuudessa jää piiloon, kuka on todellinen tekijä, on kyse kuinka suuresta hankkeesta tahansa. Edes yritystä ei mainita, henkilöistä puhumattakaan - tässä olisi paljon petraamista viestimillä, kuten Helsingin Sanomilla. 

Asia on iso: näytelmänä se laahaa muutaman vuoden todellisuutta jäljessä - idea, hyväksyntä, suunnittelu, toteutus, tämä kaikki vie pitkään, mutta reaalimaailmassa ilmiö on havaittu jo aiemmin.

Suurten ikäpolvien lapset toivoivat lapsistaan pomoja ja akateemisesti koulutettuja, jotta näillä olisi parempi ja helpompi elämä kuin heillä itsellään, eikä missään nimessä duunarina, mutta viime vuosina on havaittu, että kehitys ei välttämättä kuljekaan kohti korkeampaa ansiotasoa ja varmaa työnsaantia. Toisaalta, ammattilaisista on pula muun muassa talotekniikassa ja rakentamisessa. Hoivatyöstä puhumattakaan. Duunarityöstä - kuten ennen sanottiin - on pulaa.

Olisiko viisaampaa kannustaa nuoria käsillä tekemisen pariin? Voisiko ammatillinen koulutus olla yhtä hyvä tai parempi kuin yliopisto? Ja ovatko nämä edes toisiaan poissulkevia? Kyse lienee arvostuksesta. Voiko olla yhtä ylpeästi sähköasentaja tai kampaaja kuin toimistopäällikkö tai erikoisopettaja? Tietenkin voisi, jos minulta kysytään, jopa ylpeämmin, mutta tunnistan näytelmän julmasti esittämän kahtiajaon mukaisen ajattelun.

Ratkaisun tekevät, jälleen kerran, nuoret. Räsäsen Aapo ja sen raivostuttavan sortsipyöräilijän (kyllä, näen mielessäni myös hänen todellisen vastineensa), tytär lähentyvät. Toivo asuu nuorissa, ja viisaus, uskon! He eivät niele enää kahtiajakoja ja väistyvien sukupolvien haaveisiin nojaavia ajatuksia, vaan tekevät elämänsä itse. 

Hieman ristiriitaista edelliseen on se, että lavalla konkarein Martti Suosalo Mikko Virtasena on niin luonteva ja vakuuttava, että varjoon jäävät muut taitavat esittäjät, kuten raikas ja uskottava työnjohtaja (Raili Raitala) tai oman firman piikkiin kaupunkia avustava tarinankertoja, ärsyttävän itsekäs pyöräilijä Lasse (Rauno Ahonen). Paavo Kääriäinen Aapona on uskottava ja aito, eikä muissakaan ole valittamista, "ulkomaisia" työntekijöitä unohtamatta. Hyvää työtä kaikilta. Osaaminen ja tekemisen palo näkyvät, missä työssä tahansa. 

Näytelmä on tärkeä yhteiskunnallisen murroksen kertoja, eikä sitä tehdä huolimattomasti, mistä kiitos. Katsomon ikä oli korkeahko; tässä tapauksessa se on hyvä, sillä isovanhempien ja vanhempien vaikutus nuorempiin on vahva ja yhteiskunnan muutos on hyvä nähdä. Oli muuten upeaa olla keskellä päivää teatterissa, joka oli täynnä, kuhina oli valtaisa! Tampereelta tuli bussilasti katsojia. Aurinko paistoi kuumasti, ja kevättä oli ilmassa. Pelottava sota jäi hetkeksi ajatuksissa pienemmäksi, vaikkei sitä kokeville, mutta kokemus toi voimaa taas kohdata uutiset ja tosiasiat ja toimia sen minkä voi. Suositan jokaiselle etsimään voimaa taiteesta, teatterista, kirjoista ja toisista. Sitä tarvitaan.

Kenelle: Kaupunkilaiselle. Työntekijälle. Kaupunkien ja kuntien päättäjille. Pikkupomoille. Niille, jotka arvottavat ihmisen koulutuksen ja työn kautta. Ammatinvalintaa harkitseville. 

Muualla: Kirsin Book Club selvittää näytelmää yksityiskohtaisemmin. 

Helsingin kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus. Käsikirjoitus Mika Ripatti, ohjaus Heikki Kujanpää.

Kuvat: HKT, Otto-Ville Väätäinen.

Ylin kuva: Se ärsyttävä sortsipöksypyöräilijä Lasse ja Mikko Räsänen. Rauno Ahonen ja Martti Suosalo.

Seuraavassa kuvassa tarinaa ansiokkaasti soittanut Joakim Berghåll.

Nuoret: kuvassa Lassen tytär ja Mikon poika, näyttelijät Lumi Aunio ja Paavo Kääriäinen

Sain bloggarilipun pyynnöstäni. 

P.S. Saattoi olla ensimmäinen vuoden 2022 kunnon kevätpäivä: aurinko lämmitti niin, että takki piti avata, Lenininpuistossa alkoi vihertää ja tunnelma oli lämmin, kun porukka pääsi teatteriin. En olisi uskonut moista ruuhkaa keskellä päivää, mutta täyttä oli!