Merete Mazzarella: Violetti hetki

Merete Mazzarella jatkaa omaelämäkerrallista sarjaa, joka tuttuun tapaan kertoo paljon perheestä, kirjoista, rakkaudesta ja ystävyydestä, ajankohtaisista maailmantapahtumista, ikääntymisestä, surusta ja kuolemasta. Kirjailijan Tanskassa asunut veli Martin menehtyy yllättäen. Kriittiseen tilaan joutumisesta ilmoittaa sisarelle eräs ystävistä, joka kertoo, ettei veli halunnut sisarensa tietävän sairauden vakavuudesta, vaikka tiesi tämän sairaalaan joutumisesta. 

"Muistiinpanoja olin tehnyt jo pitkään, jo Jørnin soiton jälkeisenä päivänä aloin kirjata asioita etten unohtaisi, saadakseni Martinin talteen. Ja vallankin siksi, että minulle kerta kaikkiaan on luontaista käsitellä kokemuksiani kirjoittamalla."

Martin oli pikkuveli, ja aikaa piti vielä olla paljon, välien selvittelyyn, vaikeiden kysymysten käsittelyyn, yhteisiin muisteluihin. Niitä ei ehtinyt olla, kuten oli ajateltu tai ehkä ei edes ajateltu, takaraivossa kuitenkin tuntu siitä, että veli on olemassa "aina". Etähautajaiset, nekin koettiin, olihan korona-aika. 

Suuri lohtu sisarelle on Martinin tiivis ystäväpiiri, "Huoliryhmä". Se piti nimensä mukaisesti miehestä huolta, oli tämän seurana loppuajan, järjesti hautajaiset ja muistamiset, ja ennen kaikkea tuki veljeä loppuun saakka. Miten hienoa omata tuollainen ryhmä! Martin oli yksi ensimmäisiä kaapista tulleita homoseksuaaleja Suomessa (ja Setan perustajia) eikä hankkinut omia lapsia: hänen tapansa olla osa yhteisöä ja tehdä itsensä tarpeelliseksi oli toinen. 

Martin saattoi raivostua nopeasti, kuten silloin, kun sisar sijoitti vieraansa väärään pöytäjärjestykseen syömään. Merete ei ymmärtänyt, mistä meteli nousi, mutta selvitti asian itselleen myöhemmin. 

"Tuolloin Martin kertoi, millaista vierauden tunnetta hänessä herätti se, että koko kulttuurimme - kirjallisuus, popmusiikki, elokuvat, seurustelu arjessa ja juhlissa - perustui käsitykseen rakkaudesta miehen ja naisen välisenä rakkautena ja oletukseen, että mies halusi ehdottomasti istua naisen vieressä päivällisellä ja tanssia naisen kanssa juhlissa. Nyt ymmärrän hänen puhuneen tuolloin heteronormatiivisuudesta, mutta silloin en vielä tuntenut koko sanaa."

Paljon jäi muita kysymyksiä vaille vastausta. Kuten, oliko veli onnellinen? Omassa erikoisessa elämässään, jonka kaikkia puolia sisar ei ymmärtänyt, eivätkä lähimmät ystävätkään. 

"Kaihoisana ajattelen, että hänellä olisi voinut olla kokonainen verkosto täällä Suomessa, jos hän olisi välittänyt pitää yhteyttä."

Arvid Järnefeldtin Vanhempieni romaani herättää kirjailijassa paljon ajatuksia. Kuvaus eräästä avioliitosta ja perheestä. "Siitä, miten lapset kokevat vanhempansa ja sisarukset kokevat toisensa." Miksei perheen sisaruksista Ellistä ole kerrottu enempää, missään? Jätettiinkö hänet näkymättömäksi myös perheessä? Entä jäikö Martin jotenkin Mereten varjoon? Ellin kohtalo oli traagisempi, hän päätti päivänsä itse. 

Kirjan nimen tulkitsen yhdistettäväksi myös kuolemaan, tai ainakin myöhään iltapuhteeseen: The Violet Hour -nimisen kirjan on kirjoittanut amerikkalainen Katie Roiphe jo aiemmin, ja Merete sanoo sen viittavan iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen. 

Kaunis muistelu ja "ajattelukirja" runsaine sitaatteineen, anekdootteineen ja kannanottoineen, jotka ovat jopa yllättävän kärkeviä, kirjailijan taidolla muotoilemia. Tällaista on rauhoittavaa lukea. 

Kenelle: Iltapuhdetta pohtiville, perheenjäseniä menettäneille, päiväkirjamaisuudesta pitäville. 

Muualla: Pia Valkonen kertoo kirjasta ja erityisesti kirjailijan veljen pitkäaikaisista elämän miehistä.

Merete Mazzarella: Violetti hetki. (Den violetta timmen.) Tammi 2022. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Fredrik Bäck, kuva ehkä perhealbumista?

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn

Vietin juuri tunteja Merete Mazzarellan lohdullisen tutussa seurassa. Hän kirjaa päiväkirjanomaisesti aikaa syksystä 2019 syksyyn 2020. Kontrasti on vahva: kun alkupuolella matkustellaan, tavataan ihmisiä eri puolilla palloa työn ja huvin parissa, ollaan kiireisiä ja touhukkaita, loppupuoli sulkee ja muuttaa kaiken.

Kirjailija suunnitteli 75-vuotisjuhliaan, jotka peruuntuivat, kuten niin moni muukin suunnitelma. Hän pohtii paljon ajan kulumista, vanhenemista, vääjäämätöntä tulevaa, ja tähän kaikkeen suhtautumistaan. Jos saisi kuolemantuomion mutta se peruttaisiin viime hetkellä, toimisiko ihminen jotenkin toisin nyt käytettävissä olevan aikansa suhteen? Tuskin, arvelen, ja niin tulkitsen hänenkin ajattelevan. 

"On helppo tunnistaa itsessään sekä kuolemaantuomitun aika-ahdistus että armahdetun kyvyttömyys optimoida ajankäyttönsä. Toisin kuin L. en kykene katsomaan aikaa ulkopäivän vaan tunnen pikemminkin, että yritän pitää pääni pinnalla, kun aika virtaa eteenpäin ja taakse jäänyt matka - menneisyyteni - vain pitenee pitenemistään samalla kun loppumatka lyhenee lyhenemistään ja käy aina epävarmemmaksi." 

Poikkeustila on vaikea siksi, ettei sen loppumisesta ole tietoa. Mazzarella kritisoi hallituksen viestintää ja ensi vaiheen iäkkäiden eristämistä - tosin se oli kotonaan asuville suositus, ei pakko - syistä, jotka hän hyvin perustelee. Kun aikaa on muutenkin jäljellä vähän, onko tarpeen nipistää siitä aktiivista osuutta pois? Ja eivätkö 70 vuotta täyttäneet yleensä ole järjissään osatakseen päättää itse riskinsä määrän? Hän ymmärtää Ruotsin mallia paremmin kuin keskivertosuomalainen tältä pohjalta, ja tajuan logiikan. 

Vaikken ole kaikesta samaa mieltä, jonkinlainen yhteinen pyrkimys inhimillisyyteen on löydettävissä. Kirjan lukeminen on keskustelua, jossa voi turvallisesti heittää omia kokemuksiaan ja kommenttejaan mukaan. Kirjailijan ajatuksia on kiinnostava lukea, onhan hän keskivertoa kansainvälisempi ja perheenjäsenineen asunut useissa maissa. Nykyisin hän on asettunut Tammisaareen ja Helsinkiin. 

Työ sekä pohjoismaisen kirjallisuuden professorina että kirjailijana kontakteineen on ulottunut yli rajojen, joten hän ei katso tilannetta vain Suomen näkökulmasta, ei edes vain koronan, vaan muutkin maailman tapahtumat ovat läsnä. Metsäpalot, Yhdysvaltojen sekava hallinto, pakolaisleirit; ne ovat edelleen olemassa, vaikka väistämättä jäävät taka-alalle koronan kuristaessa ja uusiin termeihin tutustuessa. Tarttuvuusluku. Aerosolitartunta. Zoom. Nyt kaikki tämä jo tuttua, mutta opin uuttakin, ja kirjailijan kuiva huumori ilahduttaa. Kuten mitä tarkoittaa "ikkunasää" (niin kurja sää, että sitä vain katsotaan ikkunasta). Hämmästystäkin herää, kuten kuvaus Mary Shelleyn kirjasta The last man (Viimeinen ihminen). Se kuvaa maailmaa alkaen "2070-luvun Englannista, josta on tullut tasavalta ja jonka hallitus pyrkii teknologian avulla tekemään maasta tasa-arvon paratiisin .... Mutta luonto tahtoo toisin. ... Seuraa ilmastokatastrofeja, nälänhätää, pakolaisvirtoja, lopulta kuolettava, hengittäessä tarttuva kulkutauti, joka jättää jälkeensä tasan yhden ihmisen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1826! 

Vanhenemiseen liittyvät havainnot alkavat aueta yhä paremmin lukijan oman iän myötä. Enkä minäkään kirjoittajan tavoin pidä itseäni nostalgikkona. Mutta asiat muuttuvat. "Elämän eri vaiheita sietää miettiä. Aikoinaan odotin puhelua rakastetulta, nyt odotan puhelua lääkäriltä." Läheisten merkitys. Luontoelämykset. Mitä minusta jää -pohdinnat. Voiko olla tilanne, jossa kaikkea on saanut jo tarpeeksi? Kirjailija tiedostaa hyväosaisuutensa, vähän puolustelevasti. Tasan eivät käy onnen lahjat sen enempää hyvän talous- tai terveystilanteen kuin henkisen rikkaudenkaan suhteen. Tosin eivät ne aivan itsestään muodostu saati pysy yllä, joten ei kai niitä tarvitse anteeksi pyytää.

"Minä elän suojattua elämää, tiedän sen, mutta yritän sentään pysyä perillä sellaisesta, mitä en itse näe. Onko sillä minkäänlaista moraalista arvoa? En tiedä."  

Mazzarellan jutusteleva mutta napakka tapa kirjoittaa, ehtymätön sitaattivaranto, lukuisat anekdootit ja viittaukset kirjoihin ja kirjailijoihin saavat pään mukavasti surraamaan. Pohtiminen jatkuu pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Antoisa, keskusteleva ja henkilökohtaisuudessaan koskettava teos. Toivon, että lisää seuraa: olisi mielenkiintoista lukea pandemia-ajan jatkosta samaan tapaan. Tajusin muuten juuri, että olen unohtanut hänen viime vuonna ilmestyneen kirjansa Emmekö voisi elää sovussa. Esseitä ajastamme. Kirjailija itse sanoo sen vanhentuneen ilmestymispäivänään maailman mullistuessa, mutta en ihan usko tätä, ainakin otsikon kehotus tuntuu hyvin ajankohtaiselta edelleen. 

Kenelle: Päiväkirjamaisuuden ystäville, vanheneville, keskusteluja kaipaaville. 

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi 2021. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Fredrick Bäck.

Kustantajan lukukappale.

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija

"Lähdin ja palasin, lähdin ja palasin, yhä uudestaan sain kokea, että oli onnellista palata." 

Merete Mazzarella kertoo viehättävällä ja ajatteluttavalla tyylillään matkustamisesta. Hän on tehnyt ja tekee sitä paljon, mutta ei levottomuudesta tai seikkailunhalusta. Miksi siis? Elämää ja maailmaa nähneen kirjailijan pohdintaa on nautinnollista lukea. Eikä aihe tietenkään - kirjailijan tavalle uskollisesti - rajaudu vain matkustamiseen, vaan syvenee sinne tänne ilmastonmuutoksesta isäsuhteeseen, ystävyyksistä vessan lukon toiminnan tärkeyteen.

Kirjailija on diplomaatin tyttärenä päättänyt jo 15-vuotiaana matkustamisen saavan riittää. Ihan niin eivät asiat ole menneet, mutta hänelle on kehittynyt omanlaisensa suhde paikanvaihtoon, jota matkailuksi kutsutaan. Tai hui sentään, turismiksi - jos ei onnistu olemaan "vierailulla", mikä on jo yleisesti hyväksyttävämpi matkailun muoto. Turistista vielä alempana arvoasteikossa on risteilyturisti, hän arvelee. Ja risteilyistä hänellä on paljon kokemusta.

Kieltämättä olen risteilyturismia itsekin ihmetellyt. Mikä saa ihmisen usein kerran toisensa jälkeen ahtautumaan laatikkoon, joka heitetään seilaamaan pitkin syviä meriä? Toimimaan ohjatusti ja aikataulutetusti, sen saman laatikon sisällä viikkokausia, korkeintaan pikaisin maissa piipahduksin? Puhun nyt, kuten kirjakin, pitkistä risteilyistä, en päivän tai parin lähiristeilyistä. Luulenpa nyt ymmärtäväni motiivia paremmin. Tuttuus, helppous, turvallisuuden tunne, kauniit maisemat, mukavat puitteet. En ole silti valmis vielä kokeilemaan.

"Camus saattoi pitää pelon hetkeä matkan tärkeänä - niin, ehkä suorastaan välttämättömänä - antina, mutta risteily ei ole siinä mielessä matka."

Mazzarella kuvaa risteilyjen historiaa, käytäntöjä ja kokemuksiaan asiantuntevasti ja usein hihityttävän herkullisesti. Havaintojensa lomassa muistelee tärkeitä ihmisiään sekä tekee mainion innovaation: koska risteilykansa on joka tapauksessa lähinnä seniori-ikäistä, voisiko risteily ratkaista vanhustenhoito-ongelman?

"Paljon pienenpieniä hyttejä, ei mitään luksusta mutta runsaasti matalapalkkaista henkilöstöä - ja sitten vain niin kauas merelle, että omaisten ei tarvitse enää välittää, ja koko hoito veroparatiisin mukavuuslipun alle." 

Saamme myös kuulla, miten hän ja hänen miehensä ihastuvat Australian no worries -meininkiin ja vierailevat siellä kirjan mittaan peräti kahdesti, eivät tosin laivalla.

"Kohtaamamme ihmiset ovat näet valtavan ystävällisiä ja luotettavia. 'Meidän täytyy tavata uudestaan', he sanovat kun on tavattu ensimmäistä kertaa, ja sitä luulee kohteliaisuusfraasiksi, mutta toisin kuin amerikkalaiset he tosiaan ottavat yhteyttä, usein jo seuraavana päivänä."

Vaikka kirjailija on varovainen matkailija, hän ei kulje silmät ummessa. Hän tietää hyvin muun muassa niin Australian alkuperäiskansojen ongelmat kuin matkailun ilmastovaikutukset, jotka eivät risteilijällä ole juuri lentoa pienemmät.

"Kuinka paljon juuri meillä, jotka olemme jo saaneet niin paljon, oikeastaan on oikeus nauttia? Nauttia kuluttamalla - elämyksiä ja resursseja?"

Kirja antaa paljon lukuvinkkejä, sillä - jälleen tutulla tyylillään - kirjailija ripottelee tekstiin runsaasti siteerauksia. Hämmästelen aina hänen muistiaan, tai ainakin erinomaista arkistoa, josta hän osuvasti teosten ja kirjailijoiden nimiä ja otteita suoltaa. Ja myös hänen jatkuvaa uteliaisuuttaan oikeastaan kaikkea kohtaan, etenkin ihmisiä. Kohottava, virkistävä ja fiksu teos, jonka lukemisesta jää hyvä ja vilkas mieli.

Olin erityisen iloinen tästä kirjasta juuri nyt, koska tuskastuin jo luettaviini alkuvuonna. Yritän lukea Lars Sundin Missä musiikki alkoi -teosta, Finlandia-ehdokasta, mutta takkuilee pahasti. En tunnu pääsevän pikkutarkan elämänkuvauksen imuun (yritän edelleen). Katja Kärjen esikoinen Jumalan huone on komea ja vahva romaani, jonka luin sujuvasti mutta jäin vaikuttumatta: kolmen sukupolven näkökulma ja kuljetus sotien kautta tähän päivään kaikkine kasautuvine traumoineen tuntuu niin loppuun kalutulta aiheelta. (Vaikka kuinka jokainen perhe on onneton omalla tavallaan.) Johanna Laitilan Lilium regale taas vieraannutti heti fyysisyydellään, kielellään, joka rehevyydessään väsytti minut alkuunsa. Tunsin itseni inhoksi nirppanokaksi: kirjailijat ovat tehneet vuosien työn ja hienot teokset, ja minä vain valitan, ettei "oikein nappaa". Pelkäsin jo, että lukuelimeni on jotenkin vinksahtanut enkä vain enää pysty keskittymään kunnon kirjaan - mutta Mazzarella pelasti, ja lukeminen alkoi taas tuntua antoisalta. Monta kovaa nimeä odottelee yöpöydällä!

Kenelle: Matkustaville tai siitä haaveileville varovaisille, risteilyjen iloja ihmetteleville, maailmasta ja ihmisistä kiinnostuneille sivistyksen ystäville.

Merete Mazzarella: Varovainen matkailija. Tammi 2019. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Emma Strömberg.

Helmet-haaste 2019 kohta 49: 2019 julkaistu kirja. 

Merete Mazzarella: Alma - edelläkävijän tarina

En minäkään tiennyt, kuka on Alma Söderhjelm, mutta kirjailijaan luottaen tarinaan tartuin. Ja tuttavuus oli kiinnostavampi kuin odotin. Nimihenkilö syntyi 1870 ja oli yksi ensimmäisiä opiskelleita suomalaisia naisia. Tohtorinväitös vuonna 1900, Pohjoismainen ensimmäinen naisdosentti ja Suomen ensimmäinen naisprofessori. Ylittämätöntä meriittiä!

"En suinkaan ollut ensimmäinen nainen, joka kirjoitti ylioppilaaksi, mutta edeltäjäni saattoi laskea yhden käden sormilla: Marie Tschetschulin, joka ei koskaan ryhtynyt opiskelemaan, Emma Irene Åström, ensimmäinen maisteri, sekä Ina Rosqvist ja lääketieteen opiskelija Karolina Eskelin, joista molemmista tuli aikanaan ystäviäni. Minun laillani hekin olivat joutuneet kääntymään itsensä keisarin puoleen saadakseen hänen armollisella luvallaan vapautukseen sukupuolestaan."

Alma rakasti tutkimus- ja kirjoittamistyötä sekä kauneutta kaikessa, kuten vaatteissa ja ihmisissä. Vaikka hänet itsensä laskettiin lapsuuden perheestä saakka "rumiin ja älykkäisiin", vastapainona niille toisille. Kasvatus ei kuitenkaan mennyt pieleen, kuten tuloksista voi päätellä, vaikka onneakin oli, jopa niin, että ystävien mukaan rahattoman Alman halutessa leivoksen ohi kävelee joku, joka lahjoittaa hänelle miljoonan leivoksen ostoon.

Alma ei ikinä ajatellut sisartensa ja aikalaisnaistensa tavoin perustavansa perhettä ja palvelevansa miestä. Hän halusi olla yksilö. Mistä tuo ajalle ennenkuulumaton ajattelu kumpusi? Hän ajatteli ensin asioita, faktoja ja omia halujaan, ei itseään suhteessa muihin, vaikka oli riippuvainen huomiosta ja ystävistä. Ristiriitaista, mutta inhimillistä. Äiti suri hyvän vaimon menemistä hukkaan. Mutta Almalla oli paljon muuta: ystävät, opinnot ja taide. Ja perhe, josta isoveli Werner oli vahva vaikuttaja ja esikuva. Isän tiukasti ohjaamaan yläluokkaiseen perheeseen syntyi paljon lapsia, kaikkiaan kahdeksan tyttöä ja kolme poikaa.

"Mitä omaan lapsuuteni tulee, pikkuveljien syntymä ei parantanut minun asemaani, pikemmin päinvastoin. Se, ettei minusta välitetty tehdä numeroa, näkyy myös siinä että vielä tänä päivänäkin on epäselvää, milloin synnyin. Kirkonkirjassa lukee 10. syyskuuta 1970, mutta äiti väitti aina päivän olleen 10. toukokuuta ja juhli syntymäpäivääni silloin."

Kun Alma pääsi pois rajoittavaksi kokemastaan lapsuudenympäristöstä Viipurista Pariisiin tekemään Ranskan vallankumousta käsittelevää väitöskirjaansa, hänen maailmansa avautui, hän sai vihdoin olla yksilö. Se ei käynyt kivutta, sillä hermosairaus alkoi vaivata. Naisten mielenterveyden historiasta on kirjoitettu paljon, ja Alma oli aikansa lapsi. Lääkärien mielestä hänellä oli sisäinen voiman ja onnen lähde, jota muilta naisilta ei löytynyt. Työ - tai ehkä äly, joka sai havaitsemaan maailman laajemmin kuin muut? Terävää päätä on vaikea sovittaa sopiviin koloihin.

Myöhemmin hän opetti Helsingin yliopistossa ja kirjoitti lukuisia teoksia, muttei koskaan saanut  professuuria ja muutti rakastamaansa Tukholmaan, jossa hänestä tuli julkkis, Ruotsin tunnetuin suomalainen, pääosin ahkeran lehtikirjoittamisensa - artikkelien, pakinoiden, teatterikritiikkien - ansiosta, osin seuraihmisen maineen ja suuren ystäväpiirin vuoksi.

"Olenhan minä ollut suosittu. Minusta on tehty pilakuvia, minusta on laulettu revyissä. Minusta on juoruiltu, minusta on kerrottu kaskuja, lukemattomia kaskuja."

Hän ehti myös asua ja kirjoittaa teoksia Turussa, ennen lopullista paluutaan Tukholmaan. Kirja kuvaa herkullisesti Alman pohdintoja suomalaisten ja ruotsalaisten eroista - ja myös maailmanaikaa ja Suomen suhdetta Venäjään. Koska perhe on "piireissä", tarinassa vilahtelee tuttuja nimiä Hagelstamista Järnefeltiin, Sibeliuksesta Bobrikoviin, Greta Garbosta kuninkaallisiin. Satumainen tunnelma leijuu tekstin yllä; tuntuu ihmeelliseltä, että tapahtumat ovat oikeasti totta.

Alma oli rohkea ja vapaa, myös rakkaudessaan. Hänellä oli paljon ystäviä, mutta pysyvää miessuhdetta hän ei solminut. Asia vaivasi, samoin naisen asema, erityisesti naimattoman naisen.

"Olisiko minun pitänyt ryhtyä naisasianaiseksi? Joidenkin mielestä olisi, mutta minulta puuttui se, mitä kutsutaan intomielisyydeksi, ja ehkä myös vakaumus, josta kaikki innostus kumpuaa. --- Toinen syy torjuvaan suhtautumiseeni säilyi: fanatismi, joka ilmeni vihamielisyytenä miehiä kohtaan. Itse en kantanut miehille minkäänlaista kaunaa. Olin toki tavannut yksilöitä, joita inhosin sydämeni pohjasta, mutta minut oli kasvatettu pitämään luonnollisena, että mentäisiin kihloihin ja naimisiin ja että miehet ovat luontaisia liittolaisiamme ja suojelijoita."

Kirja on Alman fiktiivinen muistelma hänen loppuvuosiltaan hoitokodissa, jossa hoitajat vaihtuvat. Mazzarellan tutulla taidolla ja lämpimällä viisaudella kertoma tarina perustuu faktatietoon, mutta toki painotuksissa, ajatuksissa ja loppuvaiheiden kuvauksessa on kirjailijan tulkintaa. Joskus on jopa vaikea erottaa kertojaa kerronnan kohteesta. Naisissa on paljon samoja piirteitä. Kirjailijan suuri eläytyminen ja ihailu välittyy. Olenko väärässä, jos aistin jopa hienoista kateutta? Koska tarina ei ole kronologinen, joskus sitä on hieman vaikea seurata faktojen osalta - kuvaa hyvin vanhan ihmisen ajattelua sekin. Kiinnostava, informatiivinen mutta inhimillinen muistelma naisesta, joka sen ansaitsee.

Loppuosassa on kuolema vahvasti läsnä monin tavoin. Alma miettii muistokirjoitustaan, "joita minusta varmasti on jo kirjoitettu ja jotka pian otetaan esiin ja painetaan. --- tiedän, mitä niissä ei lue: niissä ei lue 'hienotunteinen' eikä 'miellyttävä', tuskin edes 'lämminsydäminen'. Minulla ei ole koskaan ollut noita perinteisiä naisten hyveitä. Ja mitä tulee ihmissuhteisiini, Sanny Ekström ilmaisi sen omalla tavallaan, hän sanoi: Sinä keräilet ihmisiä." 

Kenelle: Naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, esikuvaa etsivälle, historiatietoa janoaville.

Muualla: Kiinnostava, monitasoinen ja ajatteluttava romaani, sanoo Raija Kirjarepussa.

Merete Mazzarella: Alma - edelläkävijän tarina. Tammi 2018. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Emma Strömberg.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

"Tässä kirjassa esitetään enimmäkseen kysymyksiä, sillä minäkin vielä hapuilen; olen toki lukenut paljon, mutta en kirjoita tiedon vaan tietämättömyyden pohjalta."

Näin kertoo kirjailija Mazzarella johdannossaan, ja pidän hänen ei-kaikki-tietävästä asenteestaan. Kukapa kirjan otsikon mukaisesta aiheesta voisi kirjoittaa tyhjentävän selonteon - ei kukaan, tai jokainen omansa. Siksi kirjan ironinen nimi. Sisältö on kuitenkin pohdintaa pehmeistä aiheista, jotka ovat niitä kovimpia juttuja. Ilman ironiaa.

Kirjan luvut on nimetty teemoittain: maailmankuvasta, pahuudesta, anteeksiannosta, surusta ja niin edelleen. Alkuun Mazzarella vyöryttää lukijan eteen lukuisia elämän tarkoituksen selityksiä eri puhujilta filosofeista julkkiksiin ja tuttaviinsa, äitiyden ihannoijasta Marilyn Monroen sitaattiin, jonka mukaan ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus (Mazzarellaa lukeneet löytävät tästä tutun viittauksen.) Me Douglas Adamsimme lukeneet toki tiedämme elämän tarkoituksen, mutta sanansa saavat sanoa myös kuningas Midas, Camus, Tolstoi ja monet muut ajattelijat. Hyvä aloitus ja pohjustus teemaan!

Itse luvut ovat asiaa, joka saa lukijan miettimään omia näkemyksiään. Mazzarella käsittelee aiheitaan niin monelta kantilta, että ulkopuolisena, kantaa ottamatta, kirjaa on mahdoton lukea. Jokainen lukija löytää varmasti itselleen merkitykselliset asiat. Minua kosketti erityisesti luku myötätunnosta; uskon, että sen puute on suurin syy moneen ihmisten ongelmaan. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, että itse osaisin sitä osoittaa kuten haluaisin, saati toimia sen pohjalta. Olen samaa mieltä kirjailijan kanssa siinä, ettei myötätuntoa ole tykkäys somessa, ei edes mielipiteen ilmaisu. Vaan se vaatii tekoja.

"Uskon myötätuntoon, joka toisin kuin Dostojevskin Sonjalla on aktiivista eikä passiivista, ei henkistynyttä vaan käytännöllistä ja konkreettista."

Usein tunteisiin perustuva some- tai muu keskustelu on hyvä - monesta syystä - mutta se ei riitä. Tunteiden ilmaisu ylipäänsä ei riitä.

"Oikea myötätunto on minun mielestäni astumista ulos häkistä, se voi olla jopa tunteiden tukahduttamista jotta pystyisi toimimaan."

Ja kun lukee jutun apinasta, joka pelastaa kalan hukkumasta, voi miettiä sitä, haluaisiko oikeasti noudattaa sääntöä, jonka mukaan se mitä haluat muiden tekevän sinulle, olisi tehtävä heille. Kovaa kamaa, kuten jo sanoin.

Tyyliltään tekstit ovat pulppuilevan rupattelevia, ajatuksenvirtamaisia, kuten Mazzarellan tapana on, ja täpötäynnä anekdootteja elävästä elämästä ja kirjallisuudesta, kuten myös hänen tapansa on. Luettavien lista kasvaa aina Mazzarellaa lukiessa, ainakin teoriassa. Sitä ihmettelen, että vaikka hän on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, viitteet suomalaisten kirjailijoiden kirjoihin ovat hänen kirjoissaan aina kovin vähäiset. Hänen ajattelumaailmansa on koko maailma klassisesta kirjallisuudesta alkaen, ymmärrän, mutta silti kaipaisin myös kotimaisia kannanottoja - eikö sitä hänen mielestään löydy riittävästi?

"Kuinka hyvä ihmisen tarvitsee olla?"

Tällä kysymyksellä yhä harvempi vaivaa mieltään, tai ainakin "hyvä" mielletään eri tavoin. Jos olet hyvä koulussa, työssä, vanhempana, suorittajana, omasta mielestäsi (ja vanhempiesi tai lapsiesi), ehkä se riittää? Mazzarella puhuu käsitteestä "good enough" ja varoittaa liiasta itsetarkkailusta, itseen keskittymisestä. Hän muistuttaa siitä, että liian hyvä ei ole hyvä, ei ainakaan välttämättä sympaattinen tai pidetty ihminen.

"Mutta miksi oikeastaan olisi väärin tehdä asioita saadakseen olla tyytyväinen itseensä?"

Maahanmuuttajiin suhtautumisesta kirjailija puhuu pitkään - ajankohtaisuudesta ja arkijärkisestä suhtautumisesta hatunosto. Ihmisen oikeuksista ja vapauksista. Ja siitä, että on mahdollista hyväksyä asiat tehdyiksi hyvin, vaikka ne tekisi toisella tavalla kuin itse tekisi. Ja aivan lopuksi siitä, mitkä ovat perusasiat, joihin hän itse uskoo. Mutta:

"En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta."

Välillä tällainen ajattelu tekee kuitenkin hyvää. Kirja on hieno, ajatteluttava matka itseen ja ihmiseen ylipäänsä; hyvin jäsennelty ja jäntevä - rupattelu ei hajoa, kuten joskus on ollut taipumusta, vaan pysyy helposti seurattavissa raameissa. Tyyli on sopivasti itseironinen, jos kohta välillä ylikorostetun vaatimaton nykymakuun, mutta muistetaan kirjailijan ikä. Teksti on lämmintä elämänviisautta henkivä, täysin ja ehdottomasti tässä ajassa älykkäine havaintoineen, jotka perustuvat laajaan tietoon ja kokemukseen, tietysti osin myös mielipiteisiin, joista voi olla eri mieltä. Kokonaisuus on antoisa, eikä siitä kannata jäädä paitsi.

Nillitys kirjan painoasusta: paperi on halvanoloisen sameaa ja säikeistä, sivujen leikkaus karkeaa ja painojälki vaihtelee arkeittain; teksti on välillä tummaa, välillä haaleaa. Sidontakaan ei vaikuta kovin huolelliselta. On surullista, ettei kotimaista laadukasta painotekniikkaa voida käyttää edes näin tunnetun kirjailijan kirjassa. Ymmärrän talouden ja kirja-alan realiteetit, mutta vaikka sain kirjasta paljon (ja kaupan päälle kirjailijan omistuskirjoituksen Kirja vieköön -tapahtumassa), kolmenkympin hintaan toivoisin saavani myös ulkoasultaan laadukkaan tuotteen.

Kenelle: Pohtiville; älyn, viisauden ja kokemuksen yhdistelmää arvostaville; niille, jotka haluavat inttää vastaan; anekdootteja ja kirjaviitteitä rakastaville, tätejä pelkäämättömille.

Muualla: Kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi, sanoo Levoton lukija. Kiitos viisaudestasi, sanoo Ulla kirjailijalle. On ilo olla mukana dialogissa, tuumii Tuijata, joka kertoo Baba Lybeckin Kirja vieköön -illasta, jossa Merete Mazzarella esiintyi.

Tapasin aina viehättävän ja kohteliaan (ja suomea ymmärtävän mutta suomenruotsia puhuvan) kirjailijan tuona iltana Savoy-teatterissa Helsingissä (hän kuvassa oikealla). Kirsi raportoi illan tarkasti. Hassusti samanniminen tilaisuus kirvoitti originaalinimen omistajan, Kirja vieköön -blogin kirjoittamaan. Aina joku kesken sanoo Mazzarellan tuoneen tapahtumaan rauhan eleganssia. Seuraava ja toistaiseksi viimeinen Kirja vieköön -tapahtuma on 15.3. Valitettavasti en löydä tapahtumaan linkkiä, mutta lippu.fi myy sinne lippuja.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. Tammi 2017. Suomennos Raija Rintamäki. Kansi: Helena Kajander/Shutterstock.

Helmet-haaste 2017 kohta 37: jos oikein laskin, tämä on kirjailijan teos numero 21 eli kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella jos joku on tekstityöläinen: hän toimi aiemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa, mutta eihän kirjallinen elämäntapa miksikään muutu eläköitymisen myötä. Lukeminen ja kirjoittaminen on sitä, mitä hän tekee, kuten hän itse sanoo. Vaikka ei enää välttämättömyyden valtakunnassa eli työelämässä, mutta elämässä, jonka rajallisuutta hän nykyisin paljon pohtii kirjoissaan, uusien elämänvaiheidensa myötä.

Ikä ei ainakaan ole huonontanut kirjoitustaitoja: loputtomat anekdootit ja havainnot tulvivat tekstistä entisenvahvalla voimalla. Monia kirjailijan kirjoja lukeneille osa asioista on jo tuttuja, muttei se haittaa, sillä Mazzarella löytää aina uusia yhteyksiä ja uutta ihmeteltävää. Älyllinen vireys on ihailtavaa, vaikka eihän 70-vuotias ole nykymittapuulla vielä vanha. Joku neropatti on sanonutkin, että 70 on uusi 50, ja siinä on vinha perä.

Aurinkokissan vuosi kertoo yhdestä vuodesta ja sen mietteistä. Kirjailija kertoo häkellyttävän rehellisesti omasta myöhäisen iän rakkaussuhteestaan, avioerostaan sen vuoksi ja ihmisistä ympärillään. Kuinka ihmissuhteet muuttuvat, parempaan tai huonompaan, samoin tekee maailma. Hän siteeraa Goethea (ha, siteeraan siteerausta):

"Kaikki on nykyään äärimmäistä --- Vaurautta ja nopeutta maailma ihailee ja kaikki tavoittelevat. Sivistyneet ihmiset yrittävät ylittää toisensa viestinnän kaikenlaisessa helpottamisessa.  - Ei hän sähköpostista kirjoittanut eikä Facebookista vaan höyrylaivoista, rautateistä ja postivaunuista."

Hän myös kertoo Nietzschen sanoneen, että "kirjoitusvälineemme muovaavat ajatteluamme." Hieno ja aikaa kestävä ajatus, näin läppäreiden, ipadien ja älypuhelinten keskellä! Ehkä pitäisi lukea Nietzscheä? Yksi Mazzarellan kirjojen hyvä puoli on juuri tuo: hän kertoo niin monista kiinnostavan kuuloisista teoksista, että tavis kuvittelee melkein sivistyvänsä itsekin, vaikkei edes lue samoja kirjoja.

Vanhemisesta selviytyminen on yksi pohdiskelun aihe, tai se "mitä pitäisi ajatella krempoista". Mutta hän pohtii paljon muutakin aina Anne Frankin siskosta elämänvalheisiin, palvelujen tasosta matkustamiseen ja lentoemäntien historiaan, ja tekee sen viehättävästi omalla tavallaan, arkisiin pikkuseikkoihin asiat liittäen, välillä taas korkeissa sfääreissä liidellen. Mutta aina väläyttäen kokemuksen tuomaa käytännön viisautta, kuten:
"Monien olisi hyvä ajoissa rohkaista aikuisia lapsiaan auttamaan eikä vain ottamaan apua vastaan."

Ja iästä jälleen: "Enhän minä nykyään niinkään odota kuin toivon?" Hän toteaa ainakin olevansa edelleen kiinnostunut, ja luulen, että juuri se on vireyden salaisuus.

Kenelle: Elämänviisautta etsiville, perinteistä sivistyneisyyttä arvostaville, ikääntymistä pohtiville.

Muualla: Levoton lukija miettii, mikä Mazzarellan kirjoissa kiehtoo.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Tammi 2015. Suomennos Raija Rintamäki. Kansi Helena Kajander.

Väärän lukijan päivä!

Kun kaikki kirjat kiinnostavat, tulee luettua niitäkin, joille selkeästi huomaa olevansa täysin väärä lukija. Kirja on liian helppo, liian vaikea, liian outo, liian vähän tai liian paljon tai jotain muuta, joka estää sen kanssa sinuiksi pääsemisen. Nämä ovat täysin subjektiivisia kokemuksia - kuten blogissa aina - eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko kirja ns. hyvä vai ei. Syksyn aikana olen lukenut muutaman tuollaisen kirjan, johon en ole kiukukseni päässyt kunnolla kiinni.


Merete Mazzarella: Pahan olemus. Tammi 2014. Suomentanut Raija Rintamäki.  

Mary Shelleyn Frankenstein on kirja, jonka pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita Mazzarella tuntee perinpohjaisesti, onhan hän opettanut sen avulla vuosia ja tutkinut ja tutkituttanut sen sisältöä todennäköisesti eniten maassamme. Hän löytää kirjasta paljon, niin hirviöistä kuin ihmisyydestäkin, ja kuvaa tarkasti Shelleyn aikaa ja kirjan syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Vaikka Mazzarella höystää tekstiään tutusti anekdooteilla ja omilla kommenteillaan, kirja on kuitenkin hyvin erilainen kuin hänen aiemmat, henkilökohtaisemmat teoksensa. Lähinnä se on tutkimustyö Shelleystä ja tämän ihmiskäsityksestä. Hieman petyin, sillä hirviöaihe ei ole minulle läheinen, en ole lukenut alkuperäisteosta enkä kokenut saavani kirjasta paljonkaan irti. Mutta arvostan kirjailijaa suuresti, ja jos hän haluaa tehdä erilaisen kirjan itselleen rakkaasta aiheesta, ei muilla ole nokan koputtamista. Laadullisesti kirjasta ei varmasti löydy moitteen sijaa.

Muualla: Ulla kertoo perusteelliseen tapaansa kirjasta. Jonna piti kirjan ajankuvasta, henkilökuvasta ja hirviökuvasta. Mika vertaa Frankensteinin luomisprosessia kirjoittamiseen.


Jani Saxell: Sotilasrajan unet. WSOY 2014.

Toinen oman alansa huippuasiantuntija, Jani Saxell, kuvaa jättiteoksessaan slaavihistoriaa Keski- ja Itä-Euroopassa sekä kuljettaa lukijan muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen, myös Suomessa.

Kirja on niin runsas ja kirjailija niin syvällä asiassa, että oma historiantuntemuksi osoittautui heti onnettoman puutteelliseksi kokonaisuuden käsittämiseksi. Teksti vilisee eri kansojen, väestönosien ja poliittisten ryhmittymien nimiä niin, että satojen vuosien - ja yhä jatkuvien - sotien osapuolia, saati vihamielisyyksien syitä - on vaikea hahmottaa. Päädyin lukemaan kirjaa kuin vierasta kieltä; joka sanaa ei tarvitse ymmärtää, jotta ymmärtää päätapahtumia. Se ei totta puhuen juuri auttanut. Onneksi kirjassa on mukana myös termien selityksiä ja lähdeluettelo niille, jotka haluavat ottaa asioista tarkemmin selvää.

Ehkä tarkoitus on juuri tuo: osoittaa, ettei maailma jakaudu selkeästi pahiksiin ja ja hyviksiin. Sen kuvittelin tajuavani, että slaavien historia on ollut hämmästyttävä monimuotoisuudessaan ja sotaisuudessaan: joka puolelta kurottavat suurvallat ovat olleet apajilla aina ja Balkanin alue poliittisen pelin kiihkeä kenttä, myös slaavikansoiksi luettavien kesken, näihin päiviin asti.

Tarina kuvaa, kuinka vuosisatojen aikana koetut iskut, viimeisimpinä Bosnian sota ja taistelut, joissa rauhanturvaajista ei ole ollut apua, köyhyys ja pakolaisuus sekä vastaanottavien maiden karsaus muualta tulevia kohtaan saavat aikaan liikehdintää ja levottomuutta kovia kokeneiden keskuudessa. Alkaako vastaliike?

Mukana on tuttu Florian, unenpäästäjä; mystinen vivahde on kiehtova, ja ajan - siis pari vuotta meistä eteenpäin - ilmiöitä tarkastellaan hänen silmillään. Florian ei ole enää yksin, vaan hän asuu perheineen vanhalla koululla Suomen maaseudulla; silti hän joutuu lähtemään sodan juurille, mukanaan henkivartija Ruben. Tekstissä on sekä vanhatyylistä koreilevuutta että modernia tykitystä, ja aiheita ja mielleyhtymiä niin moneen suuntaan, että Saxell ei todella päästä lukijaa helpolla eikä kirjasta selviä vaurioitta ainakaan kertalukemalla, vaan se vaatisi pidemmän paneutumisen kuin sen, mihin kärsimätön lukija kykenee. Toivoisin todella, että joku tekisi tästä asiantuntevan arvion ja selittäisi minullekin tarkemmin kirjan antia.

Kenelle? Haasteita rakastaville historianharrastajille, slavofiileille, Euroopan nykyasetelmaa ymmärtämään pyrkiville, pakolaisuutta miettiville, köyhyyden ja sodan vaikutuksia tutkiville.

Sami Majala: Riivaaja. Gummerus 2014.
Esikoiskirja Riivaaja on nuoren kirjailijan kehityskertomus perinteiseen tapaan - vaikka omaperäisyyteen pyritään, tätilukija ei ole vakuuttunut, sillä nuoren miehen maailmanangstia, tien päällä -romaania ja luomisen tuskan kuvailua on nähty. Jo alkuasetelma tuntui siten tyypilliseltä, samoin maailman kiertäminen ja moninaiset kokeilut, asfalttitason maakosketukset ja taiteelliset irtiotot jalat tukevasti ilmassa. Teksti sinänsä on rouhean juoksevaa, mutta kun itse asiasta, oman teininerouden vakavasta vaalimisesta, ei heru yllättävyyttä eikä huumorin tai ironian pilkettä tai kasvun mahdollisuutta, se etäännyttää lukijan. Sanajärjestyksellä kikkailu ärsyttää. Mutta myönnän auliisti olevani kirjalle täysin väärä lukija; ehkä nuori tai muuten vain omaa taiteellista polkuaan etsivä henkilö lukijana näkisi asian toisin. Nyt kun Majala on saanut purettua omaelämäkerrallisia riivauksiaan kansien väliin, ehkä seuraava teos on vapaa tuomaan esiin sen, mikä ulos haluaa pyrkiä.

Muualla: Kirjat kertovat -blogi sanoo kirjaa omintakeiseksi ja ärhäkäksi. Ensimmäinen vuosi eläkkeellä -blogin kirjoittaja rakastui kirjaan.

Elämä sanoiksi

En ole kirjoittamassa muistelmiani, mutta arvelin Merete Mazzarellan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppaan silti antoisaksi, enkä pettynyt. Kirja kertoo lämpimän viisaasti kirjoittamisesta, muistelemisesta, muistojen syntymisestä, lukemisesta... Niin, monista elämän tärkeistä asioista.

Kirja on parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna. Näin ehtii pohtia lukemaansa, sillä Mazzarellan kirjoilla on taipumus saada aivosolut hyrräämään mukavasti. Lisäksi niistä oppii kaikenlaista uutta; tämä kirja tietenkin antaa selkeitä neuvoja kirjoittamiseen omien muistojen kautta, mutta vaikkei olisi niistä kiinnostunut, sivistyy väkisinkin. Tutustuin esimerkiksi termiin epifania. Ruotsalaisen psykiatrin Johan Cullbergin mukaan se on ilmestys, mullistava ja äkillinen merkityksen ja kauneuden kokemus. En ole tiennyt, että tällaiselle tunteelle on olemassa nimi. Kuvitttelen joskus sellaisia jopa kokeneeni. Toivottavasti jokainen saa niitä kokea - ja osaa ne tunnistaa, luulen, että siinä vaikeus onkin. Toinen termi, joka jäi mieleeni Mazzarellan kertomana, on elämänsymboli.  Kyse on ihmiselle tyypillisestä, toistuvasta tavasta reagoida, ja usein läheiset tunnistavat ne paremmin kuin ihminen itse. Kiinnostava on myös pohdinta siitä, mikä on totuus, millainen on "taiteellinen totuus", ja kuinka paljon elämäkirjassa tulisi paljastaa. Ja mitä on autofiktio, tuo hämmentävä mutta niin suosittu genre.

Mazzarella kuvaa omaa kirjoittamistaan ja antaa vinkkejä ja esimerkkejä esitystavoista. Ihailen hänen tapaansa käyttää runsain määrin anekdootteja, joita hänellä tuntuu riittävän loputtomasti. Jos on lukenut Mazzarellan aiemmat kirjat, moni on jo tuttu, sillä hän viittaa usein entisiin teksteihinsä. Mutta se ei haittaa, eihän niitä kuitenkaan aktiivisesti muista. Hän vyöryttää esiin nimiä, kirjoja, kirjailijoita sellaista tahtia, että tekee mieli alkaa välittömästi kirjata luettavien listaa (ja olen usein niin tehnytkin, tosin kirjat ovat tainneet jääneet lukematta).

Kirjailija uskaltaa olla henkilökohtainen. Ja hänellä on pitkän uransa ja elämänsä kautta siihen varaa, aineksia riittää. Hiukan ihmettelin selitystä suhteesta entiseen miniään: tavallaan Mazzarella taitaa katua kriittisyyttään tätä kohtaan kirjassa Illalla pelataan Afrikan tähteä - josta todellakin kävi ilmi, etteivät välit ole hyvät - mutta ei osaa tai ei halua sitä ilmaista suoraan. Ei kadu, kuulemma, mutta miksi sitten mainita asiasta? Tärkeintä tässä lienee jonkinlainen anteeksipyyntö lapsenlapsia ajatellen. He varmaan lukevat isoäitinsä kirjat aikuisina, toivoo Mazzarella. Toivottavasti ja todennäköisesti näin tapahtuu! Uskon, että ajatus tuo paljon lohtua nyt, kun lapsenlapset ovat kaukana ja vieraantuminen pelottaa.

Jutusteleva tyyli tuo asiat lähelle lukijaa, lukeminen muistuttaa kahdenkeskistä keskustelua. Lukemisesta jäi lämmin ja kylläinen olo.

Kenelle? Kirjoista ja kirjoittamisesta kiinnostuneille, muistelmia miettiville, elämänkokemusta arvostaville, sivistystä sietäville.

Muualla: Kirja on myös Sinisen linnan kirjastossa, Marjattakin rupatteli kirjailijan kanssa.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi. Tammi 2013.

Ainoat todelliset asiat

Merete Mazzarella on yksi suosikkini: tekstit ovat viisaita, hauskoja ja teräviä, kirjoittajan tietopohja ja lukeneisuus valtava, kuten kirjallisuuden professorille tietysti kuuluukin. Silti hän saa asiansa esitettyä vaivattoman tuntuisesti ja niin, että lukijakin tuntee itsensä sen jälkeen hieman fiksummaksi.

Uusin kirja on taattua Mazzarellaa. Pääteemat ovat rakkaus ja työ - ja ketäpä ne eivät koskettaisi. Lähtökohta on se, että molempia tarvitaan onnelliseen elämään. Rakkauden tärkeyttä ei tarvitse kyseenalaistaa - kirjoittaja on selvästi, suorastaan liikuttavasti hyvin, hyvin rakastunut - mutta työn merkitystä hän pohtii paljon.

Vaikka kirja on tehty elämäntilanteessa, jossa uutta ovat kirjoittajan eläkkeellä olo ja uusi avoliitto, eivät teemat rajoita kerrontaa ahtaasti, vaan Mazzarella pohdiskelee omintakeiseen tapaansa muitakin ihmisen isoja ja pieniä valintoja. Kuten sitä, millainen on tyypillinen turisti (ne muut matkustajat) tai millainen ihminen hankkii puutarhatontun (rohkea ja itsenäinen).

Hän ikään kuin rupattelee lukijalle, aiheet vaihtuvat luontevasti ajatusvirran myötä. Esimerkkejä ja anekdootteja riittää. Hän sanookin rakastavansa yksityiskohtia, juuri konkreettiset yksityiskohdat saavat meidät ymmärtämään. Kirkas ajatus tuottaa selkeää tekstiä, ja henkilökohtaisuudet tekevät siitä aidon. Yksi Mazzarellan vahvuuksista on uskallus pistää itsensä likoon omien kokemustensa kautta. Näin hän saa myös lukijan miettimään asioita omalta kohdaltaan.

Isoja ratkaisuja hän on tehnytkin 65 täytettyään: mies, koti ja työstatus ovat vaihtuneet, vuosikymmenien jälkeen. Rohkeutta ei Mazzarellalta puutu, vaikka varmasti yli 80-vuotiaan aviomiehen jättäminen ei ole ollut helppoa itselle eikä ympäristölle. Ainakin yksi pitkäaikainen ystävä on laittanut välit poikki, mikä on kipeä asia, usein kirjoittajan mielessä.

Joskus harmittaa, kun oma ruotsinkielen taito ei riitä lukemaan kirjoja alkukielellä. Menetänkö jotain, en voi tietää. Tosin uskon suomentajan taitoon, onhan professori itse käännökset hyväksynyt.

Mazzarellan suosio näkyy muuten eräällä varmalla mittarilla, jonka tarkistan usein: hänen kirjojaan ei juuri koskaan löydy kirjaston hyllystä, vaan ne ovat aina lainassa.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Tammi 2012. Suomentanut Raija Rintamäki.

Pian on marraskuu

Olen hieman etuajassa − luin kirjan nimeltä Marraskuu. Merete Mazzarella on pohjoismaisen kirjallisuuden professori ja taitava kirjailija, joka on tehnyt monenlaista: elämäkerrallista, faktaa ja fiktiota.

Marraskuu kuuluu jälkimmäisiin, hurjimmasta päästä. Se on kirjoitettu 2004 kuvitelmana siitä, millaista Suomessa ja Helsingissä on reilun kymmenen vuoden kuluttua – tarkkaan ottaen 13.11.2012. Kirjan maailman on synkänpuoleinen, mutta kuvaus on nyt arvioiden valitettavasti enemmänkin realistinen kuin pessimistinen. Moni tulevaisuuteen kuviteltu asia on reaalimaailmassa jo toteutunut: tosi-tv:ssä näytetään kuolemaa, sairaanhoito on suurissa ongelmissa, väestön ikääntyminen jatkuu, tuloerot kasvavat…

Mazzarella on jatkanut jo olemassa olevia ilmiöitä hieman pidemmälle ja keksinyt niille loogisia mutta karmaisevia seurauksia. Vaikka sen, että oman kuolemansa ja sen puitteet saa ostaa valmiina. Valitse vain paikka, taustamusiikki ja haluamasi ruuat juomineen – kaikki hoidetaan puolestasi.
Kirja koostuu neljästä kertomuksesta, jotka hienosti limittyvät toisiinsa ja jäävät kutkuttamaan mielikuvitusta. Vaikka Mazzarella on erittäin ajan tasalla tai jopa sen edellä, joistakin sanavalinnoista voi päätellä kirjoittajan iän. Kuka alle 60-vuotias puhuisi esimerkiksi grogeista? Vai oliko sananvalinta kääntäjän, koska kirjat käännetään suomenruotsista?

Kaikkia kirjailijan kirjoja en ole lukenut, mutta ne mitä olen, eivät ole kertaakaan pettäneet: akateemisuudestaan huolimatta hän osaa – kuten sivistynyt ihminen ainakin – puhutella myös vähemmän oppinutta lukijaa, niin että tämäkin saa tuntea itsensä fiksuksi. Pikkusormi ei ole pystyssä, vaan asioista puhutaan kaikessa raadollisuudessaan selkeästi ja rohkeastikin. Toissavuonna kohuttiin kirjasta Illalla pelataan Afrikan tähteä, jossa Mazzarella tunnusti inhoavansa miniäänsä. Ei hän sitä tietenkään noin suoraan sanonut, mutta asia tuli täysin selväksi. Kuten myös ikävä lapsenlapsia kohtaan.

Koskettavia kirjoja, mietityttäviä tarinoita. Ja onneksi vielä monta lukematonta.

Merete Mazzarella: Marraskuu, Tammi 2004