Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Josiella ei ole kaikki hyvin. Hänen äitinsä päättää hankkia tytölle keinoystävän tämän oloa helpottaakseen ja kasvatusmielessä. Myymälässä Josie valitsi Klaran, jonka oli nähnyt näyteikkunassa. Klara on keinotekoinen mutta ystävyydessä aito: onhan hänet tehty nimenomaan sitä varten. Hänen elämäntehtävänsä on olla ystävä. 

Klara saa energiaa auringolta, häneltä, joka iltaisin laskee tiettyyn paikkaan ja joka pystyy elvyttämään, antamaan energiaa, sitä hyvyyttään, josta Klarakin elää. Voisiko hän auttaa myös Josieta, miettii Klara, jonka ominaisuudet ovat inhimillisen kaltaisia, mutta täysin vailla pahuutta. Myös hänen aisteissaan on eroja ihmiseen, ja hänellä on avuja, joita ihmisellä ei ole. Laaja kyky oppia, muistaa ja yhdistellä asioita on sellainen. Saamme tutustua Klaraan hyvin, sillä hän itse kertoo tarinaa minä-muodossa. Harvoin saa tutustua robotin ajatuksiin!  

"- Tiedän, että te, lääkäri ja Taloudenhoitaja Melania olette pohtineet Josien tilaa hyvin perusteellisesti. Se on erittäin huolestuttava. Toivon kuitenkin, että hänen vointinsa paranee pian. 

- Sinäkö siis vain toivot? Vai odotatko jotain konkreettisempaa? Jotain mitä me muut emme ole huomanneet? - Luulen... että se on vain toive. Mutta todellinen toive. Uskon, että Josien vointi kohenee pian. 

Sen jälkeen Äiti oli pitkään vaiti, katsoi vain ulos tuulilasista kasvoillaan niin etäinen ilme, että mietin, näkikö hän tien edessämme. Sitten hän sanoi hiljaa: - Olet älykäs KY. Näet ehkä asioita, joita me muut emme voi nähdä. Ehkä toiveikkuudessasi on perää. Ehkä olet oikeassa."

Tarina vaikuttaa mukavalta ja vaarattomalta, kunnes tunnelma yllättäen tihenee. Kirjailija johdattaa lukijan huimiin ajatuskuvioihin ihmisen ja robotin suhteesta ja eroista - tai oikeastaan Josien äiti tekee sen omalla suunnitelmallaan. Liikutaan karmivuuden rajoilla: voisiko robotti jopa korvata ihmisen?

Kaikkiaan kirja on kiehtova, hieman pelottava, tekstiltään kaunis ja älykkään pohdiskeleva, kuten mestari Ishigurolta on totuttu lukemaan. Klaraan on mukava tutustua, alusta loppuun. Niin, mitä tapahtuu robotille, kun hänen ihmisensä ei enää tarvitse ystävää tai "laitteen" elinkaari alkaa olla lopussa? Myös sen Ishiguro kuvaa koskettavasti, Klaran näkökulmasta. Mikä on ihmisen vastuu luomistaan olennoista? 

Kenelle: Tyylikkään tarinan ystäville, tekniikasta innostuville, tulevaisuutta kuvitteleville, scifiä sietäville.

Muualla: Ishiguro on mielikuvitusrikas ja ilmava kirjailija, älykästä ja eleganttia tuottava taituri, sanoo Mummo matkalla. 

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko. Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Helene Bützow. Päällys Laura Lyytinen.  

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Naistenviikon jälkeen lienee reilua keskittyä mieskirjoittajiin. Brittiläinen, Japanissa syntynyt Ishiguro julkaisee harvoin, joten uutuus on tapaus kirjamaailmassa: hänen kirjansa ovat olleet ehdolla milloin missäkin palkinnossa, useimmiten Booker-listalla. Booker-palkinto on kerran tullutkin, kirjasta Pitkän päivän ilta, joka on yksinkertaisesti upea - täydellinen lajissaan, olen tuolloin kirjoittanut muistiin. Englantilaisen kartanon hovimestarista kertova tarina lienee tuttu useimmille kirjaa lukematta myös huiman hyvän, samannimisen elokuvan ansiosta.

Suuresti pidin myös kirjasta Me orvot: perinteinen brittiläisyys vetoaa, ja kun kirjailija tekee työnsä tyylikkäästi, taitavasti ja omaperäisesti, ei tulosta voi kuin ihailla.

Brittiläisyyteen sukelletaan myös uutuuskirjassa, tällä kertaa paljon pidemmälle historiaan, aikaan, jolloin Länsi-Rooman valtakunta - johon Brittein saaretkin kuuluivat - oli romahtanut ja alueelle jääneet kansat, kuten saksit ja keltit, opettelivat yhteiseloa sotimisen jäljiltä, vaihtelevalla menestyksellä. Myös kuningas Arthuriin viitataan, mikä vie meidät legendojen maailmaan.

Vanha pariskunta Axl ja Beatrice lähtevät matkalle, tapaamaan poikaansa vieraaseen kylään, jossa poika asuu. Pariskuntaa ja muita heidän kyläläisiään vaivaa outo unohtelun tauti: äsken puhuttu katoaa mielestä, varhaisemmista tapahtumista leijuu ajatuksissa vain sekalaisia muistinriekaleita. (Kummaa, että Axl ja Beatrice muistavat kuitenkin, että heillä on poika, vaikkeivat tämän nimeä tai ulkonäköä.) Moni muukin asia on muuttunut heidän nuoruutensa ajoista. Koti, tai paremminkin kolo, joka heille on annettu asuttavaksi, on kylmä ja kaukana kylän keskustasta. Heille ei anneta edes kynttilää pimeitä öitä valaisemaan; raihnaiset vanhukset saavat pärjätä miten taitavat. Beatrice toteaa muutoksen myös suhtautumisessa vieraisiin kulkijoihin:

"Kun minä olin heidän ikäisensä, juuri vanhat olivat pullollaan pelkoja ja mielettömiä uskomuksia, pitivät jokaista kiveä kirottuna ja jokaista kulkukissaa pahana henkenä. Mutta nyt kun olen itsekin vanha, enkö joudukin huomaamaan, että uskomuksia vaalivat nuoret..."

He tutustuvat matkallaan soturiin, joka lupaa auttaa heitä kulkemisessa. Mukaan tulee myös neljäs matkaaja, nuori Edwin, jonka pieni ryhmämme pelastaa tämän oman kylän vainolta ja taikauskolta.

Matka on vaarallinen ja satumainen: he kohtaavat monenlaisia uhkia, myös ilkeitä keijukaisia ja outoja hirviöitä. Ja sitten on tietysti lohikäärme. Ja kuten saduissa, ritarin on määrä tappaa peto. Ritarin kanssa he ystävystyvät; kaikki vastaantulijat eivät ole vaarallisia.

Mutta kehen voi luottaa, kuka puhuu totta ja kuka muistaa oikein?

Ishiguron kaunis teksti vie lukijan unenomaiseen horrokseen ja satuun, joka sisältänee pintaansa isomman viestin, tai useita. Viittaukset vanhusten ja muukalaisten kohteluun tuntuvat viittaavan tähän aikaan. Unohdammeko Euroopan myllerryksessä historian, jonka aina sanotaan toistavan itseään? Kuljemmeko samassa sumussa kuin Axl ja Beatrice aikalaisineen, tietämättä suuntaa, tunnistamatta läheisiämme tai vihollisiamme, oppimatta kokemuksistamme? Onko muistamisesta mitään hyötyä, vai voiko se olla vain pelottavaa?

Kirja on nopealukuinen, vaikka sen tarumainen tyyli tuo tekstiin kiemuraisuutta ja arvoituksellisuutta, josta en niin suuresti innostu: asioita ja sanoja pyöritellään dialogissa moneen kertaan, eivätkä vihjeet syvemmistä tarkoituksista tai mielten reunoilla lepattavista muistoista ohjaa lukijaa selkeästi, vaan putoavat käyttämättöminä matkan varteen, ainakin minulta. Herää paljon kysymyksiä: Axlin menneisyys? Sidotun tytön merkitys? Punatukkainen parantaja? Edwinin äiti vs. lohikäärmeen kohtalo? Ja monta muuta asiaa, jotka nousevat kysymysmerkkeinä killumaan.

Jäljelle jää satu, matkafantasia ja tarina kahdesta vanhenevasta ihmisestä Euroopasta ennen Eurooppaa, brittiläisyyden alkulähteillä. En häikäistynyt, kuten Pitkän päivän illan kanssa, mutta melkein yhdeltä istumalta tarinan luin. Upea kirjoittaja, mutta tarinalta odotin silti jotain isompaa lopputulemaa, joten jäin hieman pettyneeksi ja kysymysten valtaan, kaikista kehittelemistäni teorioistani huolimatta. Ishiguro ei sen kummemmin kuitenkaan minulle selittele, ja se oikeus hänelle suotakoon. Saattaa olla, että tarina muistuu mieleen vielä useinkin, muistista ja historiasta puhuttaessa ainakin.

Muualla: Hieno tutkielma muistamisesta, petoksesta ja kostosta, sanoo Kirjankanssa. Kannatti odottaa kymmenen vuotta, sanoo Mummo matkalla. Myös Tuija tunsi hämäryyttä, kuten Axl ja Beatrice, ja minäkin.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen. Tammi 2016. Suomennos Helene Bützow.

Me orvot

Sallinette minun esitellä kirjan, jonka 1930-lukulaisesta hienostuneesta brittityylistä olen suuresti vaikuttunut. Piti moneen kertaan tarkistaa julkaisuvuosi, niin autenttisen vanhahtavalta teksti maistuu, nautittavalla tavalla.

Tarina kertoo rikosetsivä Christopher Banksista, joka vietti lapsuutensa Shanghaissa ja menetti vanhempansa traagisesti Kiinan sisäisissä melskeissä kommunismin nousun ja huumesotien aikana. Chris päätti jo lapsena ammatinvalintansa, ja perintönsä turvin saattoi harrastaa rikosten selvittelyä ja elää yläluokkaista elämää Lontoossa.

Hän pitää kutsumuksenaan pahan vastustamista ja vääryyksien oikaisemista ja omistautumisensa ansiosta saavuttaa mainetta ja kunniaa. Suurimmaksi ja pitkäaikaisimmaksi haasteeksi Chrisin uralla muodostuu omien vanhempien kohtalon selvittäminen. Toisin sanoen, oman taustan ja identiteetin selvittely. Orpous jättää jälkensä ja saa aikaan niin kuvitelmia kuin ihmissuhteitakin, joita perusperheessä eläneelle ei syntyisi.

Kiehtova, itämaisittain hieman eksoottinenkin tarina kuljettaa lukijaa Lontoon ja Kiinan välillä jännittävissä - mutta ei unta vievissä, enemmänkin sanallisissa tai jopa tyyliin sopivasti hieman kuivakkaissa - seikkailuissa. Alkuosa kirjasta on romaanimaisempi, loppupuoli dekkarimaisempi. Vinkkinä lukijoille: kannattaa seurata vuosilukujen vaihdoksia osien otsikoinnissa, jotta pysyy selvillä, missä kulloinkin mennään. Itse nimittäin välillä unohdin ja ihmettelin asetelmien äkillisiä muutoksia.

Ishiguron tyyliin kuuluu sanoa ja ilmaista paljon varsinaisesti sitä kertomatta. Se on lukijalle palkitsevaa, sillä rivien välitkin on tulkittava. Tämän kokemuksen sanon upean Pitkän päivän illan perusteella, ja myös tämän kirjan alkuosan - kuten sanottu, minusta loppupuoli poikkeaa siitä aika lailla, ei huonontuen, mutta tyylinmuutoksella. Tunnelma kirjassa on välillä leppoisa, välillä kiihkeä, mutta lopulta päällimmäkseksi jää kaunis surullisenhaikea olo, kuin tosiaan olisi vieraillut jossain kaukana, toisessa ajassa ja paikassa.

Nautittavaa, taitavaa tekstiä, sopivasti jännitystä, dramatiikkaa, vieraita maita ja psykologisia haasteita.

Kenelle? Vanhahtavuutta vieroksumattomille, brittityylistä pitäville, ajassa ja paikassa mieluusti matkaaville, hienostuneesta jännityksestä nauttiville. Sopii erinomaisesti kesäkirjaksi, vaikkei juuri sisällä romantiikkaa. En katso tätä miinukseksi tässä tapauksessa.

Muualla: Tarukirja kertoo enemmän sisällöstä, Jaana miettii päähenkilön psyykeä ja kaipaa kompaktimpaa kerrontaa, Ilselän Minna on Ishiguron harras ihailija.

Haasteessa mukana: Osallistun kirjalla Le Masque Rouge -blogin kirjabingoon. Tämähän sopisi useaankin kategoriaan, mutta otetaan kirjasarja tälle.

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammen Keltainen Kirjasto 2002. Suomennos Helene Bützow.

Lomakirjoja

Loma sotki pahasti rutiinit niin blogin pidossa kuin muutenkin (ja tämä on myönteistä), mutta kirjoja on tullut luettua. Sen verran monta, etten yritäkään muistella kaikkia, mutta muutamasta mieleen jääneestä on kommentoitava lyhyesti: sellainen on upea Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Tarinan tunsin jo ennestään elokuvasta, mutta kokonaisuus on siitä erikoinen, että leffa näyttää kirjan rivien välit.

Lukija saa kirjassa pohtia enemmän itse, mikä on itsepetosta, mikä velvollisuudentuntoa, mikä rautaista ammattilaisuutta, mikä pelkoa, kun hovimestari Stevens muistelee uraansa Darlington Hallissa matkallaan tapaamaan neiti Kentonia, entistä taloudenhoitajaa. Elokuvasta muistan ärsyyntyneeni miehelle, kun taas kirja sai lähes säälimään tätä kaikkien brittihovimestarien perikuvaa. Mutta myös ihailemaan, jotenkin. Ja puitteet Englannin maaseudulla, politiikan kiemurat ja se kieli! Lajissaan täydellistä, kuten Stevens itsekin toivoisi olevansa.

Joyce Carol Oatesista taas muistelen jonkun sanoneen, että niin kurjasti ei kellään hänen henkilöllään voi mennä, etteikö se voisi muuttua vielä huonommaksi. Tämä tuli monesti mieleen seuratessani Haudankaivajan tyttären, Rebeccan, vaiheita. Sopii suomalaiseen pessimistiseen maailmankuvaan? Ei hyvän mielen kirja, olisiko siis pahan – ainakin Oatesin lukemisen jälkeen omat murheet tuntuvat pieniltä. Taitava ja viisas kirjoittaja hän tietysti on, mutta kaikki se kurjuus tuntuu kovin, uh, painostavalta. Saman tunteen muistan Kostosta: kirjan päättyminen on helpotus.

Ja nyt tiedän, miten tehdään täydellinen ruskea kastike. Mielensäpahoittaja opetti, ja olin yllättynyt siitä, miten ruokapainotteinen kirja on. Ei kyllä ole niin hauska kuin edeltäjänsä, koska keskittyy resepteihin, ja niiden lukemisintohuipustani on jo aikaa (tai vielä edessä?), eikä miehen maailmankuvaan juuri tule muuta uutta. Kyrö, tuo piruilija, irvailee ruuanlaittobuumille, joka on vallannut mediat ja niiden käyttäjät kuin jokin äärimmäisen tarttuva ja lisääntyvä bakteeri, joten aihetta onkin. Ruuanlaiton kautta äijä saa kommentoitua kaikenlaista. Kirjan luki nopsaan ja ajankuluna, muttei se juuri herättänyt hörähtelyä. Antti Litjan nasevaa lausuntaa kaipasin, olisi pitänyt valita äänikirja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, Tammi 1990. Suomennos Helene Bützow.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Otava 2009. Suomennos Kaijamari Sivill.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Otava 2012.