Kirjavaras

Kirjavarasta hehkuteltiin jokunen vuosi sitten, ja monet nimeävät sen yhdeksi parhaista lukukokemuksistaan. Päätin jättää kirjan väliin kolmesta syystä: liiallinen hehkutus on epäilyttävää, enkä ole salaillut allergiaani kirjoista ja lukemisesta kertovia kirjoja kohtaan. Lisäksi kirja kertoo toisen maailmansodan Saksasta: aihe tuntuu jo niin kolutulta.

Ehkä alan iän myötä pehmetä päästäni (enkä vain lihaksista), koska kirjan nyt saadessani olin utelias. Kirjaan viittaillaan siellä täällä, kuten Tuulisen saaren kirjakauppiaassa, joten halusin kuitenkin sen lukea ihan yleissivistyksen vuoksi.

Tarinan päähenkilö, pieni Liesel, joutuu kasvatusvanhempien hoitoon - vähän kuin Vihervaaran Anna, mutta sodan melskeissä ja natsi-Saksan syntysijoilla Münchenin liepeillä. Kasvatusäiti on ankara, isä lempeä. Hitlerin valta kasvaa, ja juutalaisia aletaan vainota. Liesel perheineen ei ole juutalainen, mutta heidän on vaikea hyväksyä tilannetta. Siihen on kuitenkin pakko sopeutua, hengenmenetyksen uhalla. Joita tapahtuu tuona aikana paljon, niin Saksassa kuin muissa sotaa käyvissä maissa.

Kuolleiden sielut kerää talteen kuolema, joka kertoo tarinaa. Kuolema on kiireinen, usein väsynytkin, mutta tekee työnsä suuremmin mukisematta. Viittauksia pomoonkin vilahtaa, mutta uskonnollinen tarina ei ole. Ihmisten hulluus kuoleman näkökulmasta on kirjan herkullisin puoli. Pidin myös siitä, ettei kuolemaa kaikista mietteistään ja töistään huolimatta tehdä liian inhimilliseksi, vaan se jää mystisen omituiseksi hahmoksi.

Liesel puolestaan on epäinhimillisen vastakohta: hauska, viisas pieni tyttö, joka elää lapsen elämää koulussa ja kavereiden kanssa, minkä noissa olosuhteissa pystyy. Sodan edetessä perheen elinpiiri ja toimeentulo kutistuvat, ja lopulta jännitys tiivistyy jatkuvaksi peloksi, kun he piilottavat juutalaisen kellariinsa.

Liesel pihistää kirjoja, kun se tuntuu tarpeelliselta. Siitä kirjan nimi. Kirjat ovat hänelle tärkeitä, sillä  hän varasti ensimmäisen kirjansa sinä päivänä, kun hän näki alkuperäisen perheensä viimeisen kerran, vaikkei hän vielä osannut edes lukea. Nyt mennään jo ylimakean puolelle, allergiani alkaa oireilla... Sitä paitsi, inhokkilistaani voi lisätä viittailut tulevaan tekstiin kirjan sisällä. Niitä myös viljellään. Jos luottaa siihen, että teksti kantaa, ei tarvitse houkutella lukijaa jatkamaan tällaisilla kikoilla.

Lieselin tarina ei ole ainutlaatuinen eikä edes koskettava, aiheestaan huolimatta. Kirja pyrkii kuvaamaan rohkeutta, vaikeiden asioiden kohtaamista, rakkautta ja muita hienoja asioita, jotka jäävät pinnallisiksi. Tarinassa on kyllä huumoria ja lämpöäkin, arkisten tapahtumien kuvailu on sutjakkaa, ja mukavasti kirjailija pitää jännitettä yllä, niin että kirja on helppo lukea, mutta kikkailun maku on vahva. Lämmön ja huumorin (ja kaikkien niiden hienojen asioiden) yhdistäminen natsivaltiossa elämiseen ja juutalaisten kohtaloon on laskelmoidun tuntuista: katsokaa, näinkin sööttiä voisi olla. Detaljitason ärsytyksiin en mene tässä.

Olen silti tyytyväinen: vaistoni ovat lukemisen valinnan suhteet melkoisen toimivat. Syystä välttelin, mutta mukava on tietää, mistä puhutaan.

Markus Zusak. Otava 2008. Suomennos Pirkko Biström.

Muualla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilesta kirja on kaunis, poikkeuksellinen ja raskas. Susaa häiritsi kuoleman läsnäolo ja lisäksi tietty yritteliäisyys, mutta kirja veti ja sai huomion, ja lopulta kuolema kertojana oli hänestäkin kirjan parasta antia. Salla piti kirjaa hurskastelevana ja imelänä. Pihi nainen - jolta sain kirjan ja joka ei siis olekaan niin pihi - piti lopulta, vaikka kritisoi etenkin alkuosaa.

Liitän kirjan osaksi Ihmisiä sodassa -lukuhaastetta. Ja kirjabingossa rasti ruutuun kirja ja elokuva.

Malmi, 1917

Jenni Linturi vie lukijan viime vuosisadan alun Helsinkiin, aikaan, jolloin Haaga oli kauppala, Malmi pieni kylä, jossa miliisit valvoivat, ja sisällissota juuri puhkeamassa. Pidän aikakauden valinnasta ja tietysti paikoista: Helsingin historia jaksaa kiinnostaa. Samoin mielenkiintoiselta tuntui juuri tuo ajanjakso, joka jakaa kansan kahtia ja jonka vaikutukset vieläkin tunnemme.

En vain päässyt mukaan Linturin tapaan kirjoittaa. En jaksa innostua punaisen eri sävyissä hehkuvista astereista enkä lehmukselle, koivulle tuoksuvasta paperista, kun janosin päästä mukaan silloiseen elämänmenoon (hehkuminen muuten toistui kirjassa silmiinpistävän paljon; milloin hehkuivat kukat, milloin hymy tai valo).

Henkilöinä tapaamme Puolakan tytöt, Ingeborg ja Lettu, ankaran isän tyttäret, joiden silmin tapahtumat nähdään. Tytöt ovat ymmärrettäviä, keskenään erilaisia: Ingeborg haluaa tähdeksi näyttämölle ja tekee mitä vain tavoitteensa vuoksi, Lettu on arempi, vaatimattomampi ja käytännöllisempi, vaikka uppoaakin herkästi kuvitelmiinsa.

Tytöt etenevät omilla tavoillaan. He tutustuvat Puolakan perheen poikiin, joista Oiva rakastuu Ingeborgiin, Letun suruksi. Tykkäämiset jäävät kuitenkin politiikan varjoon, sillä punaiset ja valkoiset alkavat erottua selkeästi. Väkivalta astuu arkeen. Miten se vaikuttaa nuorten elämään ja haaveisiin?

Jos ei yhtään tuntisi historiaa, kirjan perusteella ei juuri viisastuisi. Linturi kirjoittaa niin viitteellisesti ja runollisesti, että hieman oli välillä hämärää, kuka oli kenenkin puolella ja miksi. Äkilliset tapahtumat, jopa kuolemat, olivat - no, äkillisiä, mutta niin ne varmaan ovat oikeastikin sodan kaaosmaisessa varjossa. Kuten jo totesin, en innostu kuvailevasta tekstistä enkä lauseista tyyliin "Perunat höyryävät korissa, auringonvaloa, tillintuoksua." "Kädet, jalat, mieli typötyhjänä." Myös "hetkelle antautuminen" ja muut mielestäni fraasimaiset lauseet saivat kiemurtelemaan.

Aikakautta kirja kuitenkin kuvaa mukavasti. Pitkät välimatkat, jotka käveltiin, kuten keskustasta Malmille, kaikkinainen niukkuus, kuten vähäiset ruuat ja vaatteet, liikuttivat. Vaikka suuri osa kuvailusta oli makuuni liikaa, on vastapainoksi sanottava, että Linturilla on myös hienoja, omintakeisia ilmaisuja. "Veturi huusi parempia aikoja, kelejä, kaupunkeja ja keinovaloja." Ne pitää vain erottaa jo keksityistä. Linturilla on oma kielensä ja kirja on hyvä, jos tyylistä pitää, mutta kirjailija ehkä vielä kaipaa hienoista skarppausta omimpaansa.

Hauska yksityiskohta: muistan jo lapsena kuulleeni "Malmin mustalaisista". Nyt tiedän vähän paremmin sanonnan historiataustaa, mitä en ole tullut ajatelleeksikaan.

Kirja on johdonmukainen kokonaisuus omassa tyylilajissaan. Minulle se jää melko hämäräksi ja eroaa siten aika lailla Linturin esikoiskirjasta Isänmaan tähden, josta pidän kovasti.

"Syksyn eriväriset lehdet kahisivat kengissä, punaista ja keltaista kuolemaa vielä vihreän nurmikon pinta."

Kenelle? Runollisen ja kuvailevan ilmaisun ystävälle, ei reaaliproosan rakastajille.

Muualla: Luulin kirjaa paljon luetuksi, sillä jonotin sitä pitkään kirjastosta, mutta yllätyksekseni en kovin suurta bloggausmäärää löytänyt. Kirjan jos toisenkin lukenut Jane tiivistää kirjan hyvin. Mari A sai kirjan selätettyä toisella lukukerralla. Anni piti kirjaa tarkkanäköisenä ja taitavana, mutta etäisenä. Morre ei pitänyt ollenkaan. Jaanalla tiivis kuvaus ja lisää linkkejä.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Jenni Linturi: Malmi, 1917.

Petojen aika

Auli Leskinen on kirjoittanut todellisuuteen pohjautuvan romaanin Chilen sotilasvallankaappauksesta 1973 ja sen jälkeiseltä vuosikymmeneltä.

Päähenkilö Christina kasvaa kirjassa aikuiseksi väkivallan aikakautena. Sotilasjuntan noustua valtaan Pinochetin johdolla presidentti Allendea tukenut perhe hajotetaan, moni kuolee, eikä Christina itsekään säily ehjin nahoin, vaikka hengissä. Hän on pääkertoja, mutta äänensä saavat esiin myös hänen äitinsä Cecilia, veljensä Ramon ja Michel, etenkin Michel, johon Christina rakastuu hyvin nuorena. Michel on yksi nuorista miehistä, jotka katoavat vallankaappauksen jälkeen. Christinaa kidutettiin, koska hän edusti väärää puolta ja oli "internationalisti, vasemmistolainen opiskelija. Ne ovat pahimpia."

"He tulivat yöllä. Sinä yönä satoi vettä. Sen muistan aina, kun sataa. Kun alakuloinen sade hakkaa peltikattoja ja tiet täyttyvät lätäköistä. Olin elänyt yhdeksäntoista en enää kovin viatonta ja iloista kevättä. Jos Jumala loi minut leikkimään, se yö oli leikkien loppu."

Tutut kylän pojat muuttuivat kiduttajiksi. Vallankumous tapahtui niin maan kuin yksilönkin tasolla.
Kuten sisällissodissa aina, kuka tahansa saattaa olla vihollinen.

"Uupuneet iirikseni silmäilivät maailmaa luopuen. Sumu peitti näyn. Ehkä sekin johtui kyyneleistä. Lääkäri Palma sanoi minun itkeneen paljon."

Tarina on surullinen ja raskas, mutta tosi. Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori ja asunut Chilessä pitkään, joten hän todella tietää, mistä kertoo. Lukijan ei tarvitse epäillä eikä epäröidä. Myös Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön.

Kirjaa ei ole helppo lukea. Leskinen kuvaa arkisia yksityiskohtia perusteellisesti, hajuja, makuja, ääniä. Toistoa on paljon, hän lähestyy tärkeimpiä asioita monin sanoin, jopa niin monin, että lukijalla on vaikeuksia hahmottaa, mikä on ydin.

"Minussa alkoi itää hämärä, muodoton taju jostain uudesta joka oli tuleva. Kuten silloin, kun jokin asia melkein jo on, mutta ei vielä ole. Tuo hetki, kun aiemmin itämätön voima alkaa tykyttää ihmisen sisällä ja kasvaa hallitsematta ja yllättäen kunnes se on niin suuri että vyöryy yli äyräidensä." 

Lukijan vaikeutta saattaa lisätä juuri kirjailijan suuri tietämys. Kirjailijalle asiat ja asetelmat ovat selvät, lukijalle eivät. Minusta tarinaa oli sen vuoksi vaikea seurata, mutta nautin kirjailijan ilmeisestä tietomäärästä ja huolella mietitystä kielestä. Monet lauseet ja kappaleet muistuttavat runoa.

"Tämä armoton raivo! Ruumiiseeni sidottu vihan tunne kiersi sisälläni ja haki poispääsyä."

Täytyy myöntää, että suosin vähemmän koukeroista ja suorasukaisempaa lähestymistä, johon rajallinen käsityskykyni paremmin riittää. Olen kärsimätön, en oikein jaksa odottaa "asiaan pääsyä". Tekstin hienouksista iso osa meni siten minulta ohi eikä tarina tullut iholle, vaikka tajuan sen ansiot ja vaikka sodan, etenkin sisällissodan, mielettömyys käy jälleen kerran selväksi.

"Ja uskomattomin osa tarinaa on se, että kaikki jotka katosivat olivat mukavia ihmisiä. Juuri sellaisia kuin me."

Surullisin osa tarinaa on se, että vastaavia tai vielä julmempia sotia käydään koko ajan, jossain. Emme me koskaan opi.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Muualla: Lumiomena kuvaa kirjaa väkeväksi, Sara suosittelee vaativille lukijoille.

Auli Leskinen: Petojen aika. WSOY 2013.

Murtuneet mielet

Ville Kivimäki on tehnyt ison tutkimustyön tärkeästä aiheesta, sodan vaikutuksesta sitä käyneiden psyykeen. Herää kysymys, onko nyt vasta aika kypsä tällaiselle? Sota kosketti aikanaan kaikkia silloin eläneitä ja henkisenä perintönä myös kaikkia meitä sen jälkeen syntyneitä, enemmän kuin ehkä tajuammekaan. Kivimäki tutkii, millaisia traumoja sota aiheutti, millaiset kokemukset niiden syntyyn tai syntymättömyyteen vaikuttivat ja keitä henkiset vammat koettelivat. Lisäksi hän selvittää tuon ajan mielen sairauksien ja häiriöiden hoitoa ja armeijan (valtion) suhtautumista asiaan.

Talvisodan alkaessa ei oikeastaan ollut hoitopaikkoja, ei lääkäreitä eikä käytäntöjä. Sota on niin äärimmäinen poikkeustilanne, ettei siihen liittyviä psyyken häiriöitä tunnettu eikä niihin osattu varautua. Henkisesti vammautuneille ei ollut edes sanaa - termi tärähtänyt ilmeisesti keksittiin silloin, koska se osuvasti kuvasi tykistökeskityksen jylinän jälkeä. Sittemmin tietoa ja kokemusta kertyi, ja osaamista saatiin myös maailmalta, paljolti Saksasta.

Väkivalta, tappaminen, tappamisen ja silpominen näkeminen, jatkuva kauhistuttava pelko omasta ja toisten puolesta maustettuna koti-ikävällä, nälällä, huonolla hygienialla, fyysisellä rasituksella ja unen puutteella on tilanne, johon kukaan ei toivo joutuvansa, mutta sotilailla ei ollut vaihtoehtoja. Miten reagoit, jos joudut helvettiin?

"Suru, ahdistus, sääli ja häpeä eivät ole sairauksia vaan inhimillisiä tunteita. Missä kohden näitä sairauksia ja niiden psyykkisiä seurauksia on syytä alkaa kutsua traumaattisiksi?"

Tali-Ihantalan taisteluna myöhemmin tunnetun yhteenoton seurauksista kertoo yksi sotilas, joka aamuvarhain taistelun tauottua "laski nopeasti yli 300 kuollutta suomalaista ja puna-armeijalaista makaamassa maassa. Varhaisaamun ilma haisi vereltä: Olin täyttänyt kolmas päivä kesäkuuta 20 vuotta ja muistan tämän juhannuksen niin kauan kuin elän. Oli se melkomoinen kesäyön valssi sinä juhannuksena." 

Mielenkiintoista oli lukea siitä, ketkä henkisesti olivat alttiimpia "tärähtämiselle". Näyttäisi siltä, että heikoimmat ja kouluttamattomimmat kärsivät eniten, tosin tämä ei korreloi sen kanssa, kuinka menestyksellisesti he sodassa taistelivat. Asia on monisyinen - lukekaa itse! Samoin naimisissa olo saattoi olla yksi suojeleva tekijä. Loogista, tärkeä kiintopiste elämässä motivoi ja antaa voimia.

Hermoja raastavia vartiotehtäviä pimeässä, sateessa, näkyjä, joita ei voi unohtaa: siviiliväestön ahdistelua, paniikkikohtauksia, pakoja, teloituksia... Miten ylipäänsä kenenkään on mahdollista selvitä sodasta suuremmitta vaurioitta? Kivimäki kertoo käytettävissä olleista keinoista. Hän sanoo etulinjan sotilailla olleen karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyä heitä kaikkialla ympäröivä väkivalta osaksi arkea ja sopeuttaa oma ajattelu tähän tilanteeseen tai sitten pyrkiä tukahduttamaan ja unohtamaan väkivallan läsnäolo. Hänen mukaansa molempia käytetiin yhtä aikaa.

Yhteisöllisyys oli yksi tärkeä selviytymistä tukeva keino, aseveljeys, rintamatoveruus - tuo lähes myyttinen termi, joka sitoi yhteen sodan kokeneita. Myös oma tärkeys maan puolustajana ja sodan "oikeutus" kotimaan asialla varmasti helpotti mielekkyyden rippeiden löytämistä ja järjissä pysymistä. Isänmaallisuus, kommunismin vastustus, perinteiset koti- ja perhearvot - tätä tuki myös virallinen sotapropaganda. Jotkut keräsivät sotasaaliita ja siten hakivat teoilleen merkitystä. Liikuttavia runoja kirjoitettiin tunteita purkamaan, ja niitäkin Kivimäki esittelee. Hän mainitsee myös ryyppäämisen ja huumeet, mutta jälkimmäisestä ei enempää, vaikka kansan keskuudessa kiertää vieläkin juttuja Pervitin-purkeista, jotka sisälsivät amfetamiininsukuista piristettä. Ehkä ilmiöstä ei ollut tarkempaa tietoa tai Kivimäki katsoi sen marginaaliseksi aiheeseensa. Joka tapauksessa, helvetissä selviytymisen keinot olivat niukat eivätkä kovin tulokselliset. Suuri osa sotilaista sai pysyviä vammoja. Ehkä kaikki jollain tasolla, luulen.

Kivimäki esittelee tekstein ja taulukoin asiaansa, kuten henkisten vammojen määriä ja niiden esiintymisajankohtia. Asemasodan aikana kärsittiin toisin kuin itse taistelujen aikana, ja jatkosodan loppuvaiheessa syntyi suorastaan piikki rintamakarkuruuksiin. Nuoret ja vanhemmat sotilaat kokivat sodan hieman eri tavoin, ja siitäkin Kivimäki tekee selkoa. Hän kertoo myös ajan sairaanhoidosta ja julmista menetelmistä, kuten sähköshokeista ja pelätyistä Cardiazol-hoidoista, jotka aiheuttivat jopa luunmurtumia ja muita vammoja rajuudessaan ja joita saatettiin käyttää myös rankaisuna!

"Nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa."

Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa ja havaintoja. Mutta on hurjaa tekstiä, kaiken asiallisen tietovyörytyksensä alla. Piti lukea pätkissä, iso määrä alkoi tehdä pahaa. Miten mahtoi tutkija itse kestää kaiken materiaalin läpikäynnin? Kivimäen teksti on helppolukuista, vaikka tutkimustyönä sisältää paljon numeroita (joiden ystävä en ole) ja pikkutarkkaa faktaa. Tekstin sisältämä todellisuus on kuitenkin jotain niin kammottavaa ja - toistan itseäni - meitä kaikkia koskettavaa, että tämä työ oli todella tarpeen. Sota-ajan tapahtumat ovat väistämättä vaikuttaneet kasvatukseemme tavalla tai toisella. Koen asian myös omakohtaisesti: molemmat ukkini olivat sodassa, toinen kuoli heti sen jälkeen vammoihinsa, toinen myöhemmin henkisesti kärsineenä. Vaikka kyse on tietokirjasta, se nosti esiin paljon tunteita, ja luulen niin käyvän monelle muullekin sen lukevalle.

"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin."

Kenelle? Perheensä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, psykologiaa tai psykiatriaa tutkiville, sodasta tietoja haluaville, sotaa suunnitteleville ja käyville, sotimista ihannoiville, politiittisille ja kunnallisille päättäjille, kummallista ukkiaan muisteleville.

Muualla: Suketus sanoo sodan saavan kirjalla ne kasvot, jotka sille kuuluvat.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1936-45. WSOY 2013.


Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.