Tommi Kinnunen: Kaarna

Tiesitkö Neuvostoliiton partisaanihyökkäyksistä Suomeen sodan aikana? Minä en, mutta nyt tiedän. Vuosina 1941 - 1944 itärajan kyliin tehtiin kymmeniä järjestäytyneitä iskuja, joissa on arvioitu tapetuksi vajaat parisataa suomalaista ja viedyksi rajan taakse määrän, jota ei tiedetä. Suurelta osin he olivat naisia ja lapsia, miehethän olivat rintamalla. Sodankäynti voi olla tällaistakin. 

Ei pitäisi enää yllättyä mistään itänaapurin toimista, mutta silti Kinnunen hätkäyttää kertomuksellaan Lainasta ja pojasta Martista, joka oli tuolloin taapero. Nyt aikuisena hän valmistelee äitinsä pian odotettavaa poismenoa. Siskot tulevat myös katsomaan Lainaa, vielä viimeisen kerran ja silkasta velvollisuudesta, eivät rakkaudesta. Äidistä jäi heille kovat, ikävät muistot, mutta Martti haluaa muistaa Lainasta muutakin. Hän haluaisi rakentaa perheyhteyttä, kertoa tytöille omasta kokemuksestaan äidistä, lievittää näiden jyrkkyyttä, mutta ei osaa. Kirkon viereen istutettujen eri sukujen muistopuut puhuttavat sisaria.

"- Pitäisikö meidänkin? Eeva nauroi. - Onhan se hyvä, ettei muisto unohdu. Marjaa ei naurattanut. - No ei kyllä unohdu, vaikka yrittäisi."

Sodasta saatiin takaisin "silpoutuneita miehiä, joiden mielet oli pelko rampauttanut". Mutta entä muut pelon, nälän, perheenjäsenten menetysten ja väkivallan kokeneet? 

"Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin. --- Kukaan ei kuitenkaan puhunut kotirintaman tapahtumista, vaan kokous toisensa jälkeen kuolleita sotilaita oli kunnioitettu niin kovasti, etteivät elävien murheet tuntuneet tärkeiltä."

"Lainakin tahtoisi puhua omasta sodastaan, mutta ei tiennyt, kenelle." Niinpä hän ei puhunut, kenellekään. Lapset saivat karvaasti kokea puhumattomuuden seuraukset. Ja taas väliin faktaa. Luin netistä, ettei sotarikoksiin ole puututtu valtionkaan tasolla, poliittisista syistä eli lue: naapurin pelosta. Yllättävää ei ole se, ettei Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen yritelty yhteistyö asiassa ole johtanut mihinkään. 

Tarina on tosi ja vaikuttava, eikä Tommi Kinnusen taitavalta tekstiltä muuta odottaisikaan. Tunnelma on tiivis ja painava, Pimeiden kuiden tapainen, mutta mustempi. Toivoa on vaikea repiä sieltä, minne valo ei yllä. Eivät edes muistot olleet lohduttamassa Lainaa, jonka puolesta lukija jää surulliseksi. Ja lasten. Näin siirtyvät ylisukupolviset traumat, joista nykyisin paljon uskalletaan puhua.

"Hän olisi valmis luopumaan jokaisesta huomisesta, jos saisi vaihdossa edes yhden kelvollisen eilisen."

Kirjan nimi kuvaa läpitunkematonta suojakilpeä rikkoutuneen ihmisen yllä. Kannen kuva on turhankin konkreettinen, mutta en osaa ehdottaa, miten asiaa olisi voinut kuvata ilman suoranaista sotakuvaa tai ihmishahmoa. Vai onko ihminen sittenkin siellä, piilossa? 

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY 2024. Päällys Martti Ruokonen.

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kahden kotimaisen huippukirjailijan teksti kiinnostaa, vaikka tällä kertaa he kirjoittavat faktaa fiktion sijaan. Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen ovat molemmat toimineet pitkään äidinkielenopettajina lukiossa ja yläkoulussa. Nyt he kuvaavat koulumaailman tilaa opettajan näkökulmasta, eikä kuva ole kaunis. 

Reilun vuoden mittainen kirjeenvaihto tuo esiin opettajuuden ilon ja hyvät puolet, syyt ammatinvalinnalle, mutta toisaalta myös yhä lisääntyvät ammatista pois työntävät tekijät. Molemmat nauttivat opettamisesta ja osaavat työnsä. Silti kummallakin on kokemus työuupumisesta ja alanvaihdon pohdinnoista. Minna on jo jättänyt opettajan työt ollakseen täysipäiväinen kirjailija. Tommi aikoo jatkaa rakastamaansa työtä ja kirjoittaa sen ohessa.

Miksi - syitä molempiin päätöksiin löytyy paljon. Byrokratia ja hallinnon vaatimukset kuormittavat opettajia valtavasti: pelkkä opettamisen tahto ja taito ei riitä, sillä työviikkoihin kertyy tunteja huomattavasti yli normaalin työntekijän viikkotuntimäärän. Poukkoilevalta vaikuttava opetuspolitiikka tiheästi muuttuvine opetussuunnitelmineen ja monenlaisine oheishankkeineen tuottavat paljon tekemistä, jota ei työpäiviin pysty mahduttamaan käytännössä. Mielletäänkö aineenopettajat  superihmisiksi, jotka voivat opetuksen ohella toimia yleiskouluttajina erilaisissa taidoissa ja terapeutteina psykologisissa ongelmissa - eikä vain oppilaille, vaan myös vanhemmille? 

Kiire ja väsymys luonnollisesti heijastuvat oppilaisiin ja oppimistuloksiin, siksi asia on olennainen. On turha ihmetellä laskevia PISA-tuloksia tai bkt-lukuja, jos emme pysty kouluttamaan lapsiamme ja opettamaan heitä pärjäämään, niin yhteiskunnan kuin omaksi ja lähipiirinsä iloksi. Jo perustan on oltava kunnossa, ja kodeilla kasvatusvastuunsa. Käytän Minnan tapaan vertausta: kaunein ruusu ei kuki, jos sen kasvua ei ravita eikä kastella, pidetä huolta alusta saakka. Tuloksia eivät paranna vaikkapa opiskelupaikkojen määrän lisäys tai peruskoulutuksen arvosteluasteikon lievennykset (näistä on jo esimerkkejä, joita tukka kauhusta pystyssä luin.) 

Varhaiskasvatuksessa ja alakouluissa ongelma ei ole vielä eskaloitunut - tosin hyvää vauhtia sinne mennään, sillä etenkin ensin mainitussa on jo kova pula tekijöistä - mutta teini-ikäisten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmat ovat järkyttävän yleisiä. Eli missä vaiheessa koulutuksemme menee pieleen? Eikö olisi inhimillisempää ja taloudellisempaa puuttua asioihin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa? Tommi tiivistää nykyistä tehokkuus- ja säästöajattelua:

"Aivan sama, miten huonosti nuoret tässä järjestelmässä voivat. Yhdentekevää, opiskellaanko kieliä enää lainkaan. Yksi lysti, miten opettajat uupuvat opiskelijamäärän noustessa ja osaamisen heikentyessä. Hyvinvointivaltio loi pahoinvointitehtaan."

Mutta opettajan työstä, tai mistä muusta työstä tahansa: suurimpia ongelmia ovat nähdäkseni oman työn ajanhallinnan ja vaikutusmahdollisuuksien puute. Kuten Minna sanoo:

"Työ ei riitä elämäksi, ei edes itse valittu ja hellästi rakastettu työ, jos kaikki siinä menee pieleen ilman, että itse voi vaikuttaa asioihin."

Muutoksissa opettajilta, alansa asiantuntijoilta, ei kirjoittajien mukaan kysytä. En usko, että uusia määräyksiä laativissa opetusministeriössä ja -hallituksessa tai muilla tahoilla juuri tehdään ilmaisia ylityötunteja, ehkä ylimpiä virkamiehiä lukuunottamatta (joilla toki palkkakin on eri kuin rivivirkamiehellä), eikä pidäkään, mutta opettajilta niitä edellytetään. Vaatimuksissa tulisi käyttää tervettä järkeä byrokraattisen katsannon sijaan esimerkiksi laskemalla työtunnit, jotka toteutukseen ovat käytettävissä ja ajoittamalla muutokset niin, että ne kuormittavat kouluja mahdollisimman vähän. Tommi kertoo ajankäytöllisesti karmeita esimerkkejä työnsä sisällöstä, kuten uusien opsien mukaisten tuntien suunnittelusta tai ohjelmistopäivityksistä juuri kirjoitusten alkaessa. Miksei muuten opettajillakin voisi olla yksityisten yritysten tapaan työtuntien kirjaus ja seuranta? Yksi byrokratian ratas lisää, mutta toisi realismia suunnitteluun ja työaikakeskusteluun. 

Kuten huomaat, kirja kirvoittaisi lukijalta ajatuksia toisen teoksen verran. Mutta yritän keskittyä tähän teokseen, jossa kaikki on sanottu paljon taitavammin. On ilo lukea kirjailijoiden napakoita, osuvia ja rehellisiä ajatuksia, komeita tekstejä kunnollisella suomen kielellä. Sekä järki että tunne ovat läsnä. Erityiskiinnostavaa on kuulla Minnan ajatuksia alanvaihdosta, kirjailijuuteen siirtymisestä, sen peloista ja rohkaisevista asioista. Esimerkiksi kollegialisuuden hän pelkäsi menettävänsä opettajanhuoneen myötä, mutta tukea on löytynyt siihenkin:

"Kirjailijan työ on niin yksinäistä ja omituista, että toisten, saman kokeneiden ja samaa elävien, kokemus ja kannattelu ovat äärettömän tärkeitä."

Olen hyvin iloinen Minnan päätöksestä vaihtaa alaa! Sekä itsekkäästi lukijana että hänen oman terveytensä kannalta. Suosittelisinko samaa Tommille? Ymmärrän hänen perusteensa jatkaa opetustyössä. Niin kauan kuin työstä saa iloa ja tyydytystä, tilanne on hyvä. Mutta siinä vaiheessa, kun kaikki on mustaa suorittamista ja jopa terveys on vaarassa, on hyvä vaihtaa suuntaa. Niin tein itsekin työuuvuttuani, ja sain elämänilon takaisin. Tommi on ilmeisesti yksi puuhapetejä, joilla on oltava koko ajan tekemistä, ja se voi olla sudenkuoppa: kun nauttii tekemisestä, kuormitus saattaa hiipiä salakavalasti. Ja kuten Minna sanoo, opettajia voi olla monia, mutta Kinnusen kirjoja ei voi kirjoittaa kukaan muu kuin Kinnunen. 

Erinomainen kirja nykyisestä työelämästä, koulumaailmasta ja vaikeiden valintojen tekemisestä. Kirjemuoto keventää raskasta aihetta alku- ja lopputervehdyksineen ja kuulumisten vaihtoineen. 

Kirja ei ole mutuilua, oman pahan olon oksennus eikä valitusvirsi, vaikka se kokemuksen kautta havaituista epäkohdista puhuukin: myös työn myönteisiä puolia ja keinoja nykytilanteen parantamiseen esitetään runsaasti, tulevaa ajatellen, ei vanhoja haikaillen. Tommi listaa jopa teesit lukutaidon parantamiseen: onhan lukutaito pohja, jolle kaikki muu oppiminen rakentuu. Asiapohja on vankka, ja kirjeissä viitataan lukuisiin artikkeleihin, teoksiin ja tutkimuksiin, mukana lähdeluettelo. 

Teos sisältää runsaasti käytännön asiaa ja on mukava, vetävä luettava. Pelkästä huokailusta ei ole kyse, välillä jyrähtää kunnolla. Lopulta ei ole kyse opettajiemme pärjäämisestä, vaan nuortemme. Tommi kysyy:

"Onko meillä oikeasti varaa päästää nuoria hukkaan?" 

Minna sanoo:

"...minä katselisin tässäkin taaksepäin ja siihen, mitä ja miten peruskoulussa opitaan ja millaisena maailma näyttäytyy. Jos sitten lukio on rämpimistä huonojen pohjatietojen, yleisen elämänuskon puutteen tai kehittymättömän toiminnanohjauksen ja puutteellisten luku- ja opiskelutaitojen vuoksi, ei nuori oikeasti saavuta sitä, mitä korkeakoulukelpoisuus ja tulevaisuuden työelämätaidot vaativat." 

Vaikka ei koulutusta nähdä kirjassa vain työelämän tarpeiden tyydyttämisenä - se on paljon isompi asia niin yksilön onnellisuuden, pärjäämisen kuin koko kansan kannalta, kova argumentti on silti hyvä ilmaista: ehkä raha ja talouden kehitys ovat perusteita, joita kovapäisinkin päättäjä ymmärtää. 

Kenelle: Päättäjille, opetusalalla toimiville, koululaisten ja opiskelijoiden perheille ja läheisille, Suomen tulevaisuutta miettiville, työelämässä oleville ja siitä kiinnostuneille.  

Muualla: Tuijata muistuttaa saman ahdingon kanssa kamppailusta myös ammattillisen koulutuksen puolella. Rytisalon ja Kinnusen tyyli ei petä, ja kielellinen laatu on taattu, sanoo Amma ja esittää idean, johon on helppo yhtyä: kirja pakolliseksi luettavaksi koulutusjärjestelmästä päättäville.  

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kansikuva Omfer Amir, päällys Martti Ruokonen.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Elna Suorajärvi saa opettajan pestin Posion kunnan Jyrkkävaaran pikkuruisesta koulusta vuonna 1946. Määräaikaisen - kuten nykyisinkin taitaa olla liian usein tapa - tosin, vain yhdeksi kouluvuodeksi, vaikka seminaarin käyneistä opettajista on sodan jälkeen pulaa. Miehiä suositaan, jos heitä vain on tarjolla. Eikä eläkeikää lähestyvä nainen ole houkutteleva palkattava, silloinkaan. Uusi työpaikka on syrjäinen, varustetasoltaan kehno, ja töitä tuntuu kasaantuvan enemmän kuin sopimuspaperiin on kirjattu.  

Mutta Elna on osaava, reipas ja arvonsa tunteva neiti, joka ottaa haasteen vastaan, tai oikeastaan hänen on pakko. Sisko Salli on ominut kotitalon, vanhempien perinnön, ja riidan kanssa ajanut Elnan maailmalle. Lisärasitteena Elnaa vaivaa sairaus, josta ei vielä tuohon maailmanaikaan paljon mitään tiedetty. Joskus se vie voimat täysin, saa kädet kömpelöiksi ja näön hämärtymään, mutta eläkkeelle saakka pitäisi jaksaa, vielä jokunen vuosi. 

"Kulku käy hitaasti. Jätän maton suosiolla rinteeseen ja keskityn nousemiseen. Ei rinne ole jyrkkä, vaan kulkija heikko. Isäntä ei huomaa, miten otan tukea petäjien kyljistä ja kiskon itseäni ylös hentojen kuusennäreiden avulla. Se keskittyy kulkemaan kaksi askelta naisen edellä, niin kuin uskossa olevan miehen kuuluu. Pian kuitenkin kuulee, että jään jälkeen, ja kääntyy odottamaan.

- Onko teistä työn tekijäksi? Eihän teillä edes henki kulje.
- Kyllä minä elossa olen.
- Olisi tänne ollut toisiakin tulijoita, se sanoo.
Se valehtelee.
- Olisi minullakin ollut muita kouluja, joihin hakea, valehtelen takaisin.
Isäntä odottaa, kunnes pääsen sen viereen, ja pudistaa päätään.
- Teitä oikein suositeltiin meille.
En vastaa mitään. Tätä riitaa en kaipaa."

Elna tutustuu paikallisiin hitaasti, lapsien kautta kurkistaa perheiden elämään. Uudelleenrakennus on alkamassa, kipeät muistot vielä ihmisillä pinnassa.

"Sotavuosien hiuduttamat naiset koettavat ymmärtää piinan olevan viimein ohi. Tätä kaikkea he ovat evakossa odottaneet, miehen paluuta ja uutta kotia, mutta vaikka talot alkavat valmistua, niiden rakentaja on toisenlainen kuin se, joka sodan syttyessä rintamalle lähti. Yksi vanhemmista oppilaista kertoi ohimennen, ettei isä kotiin päästyään ollut puhunut sanaakaan moneen kuukauteen."

Opettajana Elna on ammattitaitoinen ja kokenut. Hän keksii tapoja opettaa ilman kirjoja, saa taisteltua ruokaa ja välineitä, eikä valita surkeasta huoneestaan. Hän kehittää jopa tavan, jolla pystyy sairaudestaan huolimatta hoitamaan opetuksen, välillä sängyssä maaten. Lasten kanssa hän kyllä pärjää, kylän päättäjät ovat kovempi pala, mutta Elna on sinnikäs. Aikaansa ja voimiaan hän käyttää siihen, että lapset saisivat sen, mitä heille hänen mielestään kuuluu. Perustietoa ja oppia. Työtä vaikeuttaa myös moniluokkasysteemi ja koulupäivien määrän vaihtelu. Elna tekee parhaansa, eikä se ole vähän, vaikka hän kokee jatkuvasti riittämättömyyttä. Tuntuuko tutulta, nykypäivän työssäkävijät?

"En saa kaikkea tehtyä ajoissa. Arvosteltavat työt kasaantuvat, viestit kotiin jäävät lähettämättä. En muista vielä edes kaikkien lasten nimiä, vaan sekoitan keskenään ne, jotka istuvat luokassa viikot, heihin, jotka käyvät vain lauantaisin. Sitä häpeän eniten. Se, että kutsuu jokaista lasta oikealla nimellä, on opettajalta rakkauden teko, jonka oppilaat harvoin ymmärtävät."

Ankeaa ja työntäyteistä! Muuta elämää ei ole kuin työ, ei muuta kotia kuin kurja sivuhuone kouluparakissa, naapurit ovat kaukana eikä yhteyksiä juuri kehenkään ole. Olisiko ihme, jos Elna uupuisi? Kateutta sisareen ei voi välttää, onhan tämä perheellistynyt, talonkin ominut. 

"Minä olen tehnyt kaiken, minkä nainen voi tehdä saavuttaakseen itsellisen aseman, mutta meistä kahdesta Salli saa laittaa jalat oman pöydän alle, ja lapset sitä passaavat. Minä kävin kansanopistot ja valmistuslaitokset ja seminaarit mutta istun homeisessa parakissa keksimässä itselleni askaretta, jotten tulisi hulluksi."

Etenkin opettajille kirja on varmasti herkullinen, mutta työntekemisen ja vapaa-ajan tasapainon etsiminen kolahtaa muihinkin työllisiin. Syyllisyyden tunteminen siitä, että tekee aina liian vähän, ikään kuin omalla tekemisellä oikeuttaisi olemassaolonsa. Elna on jo ehtinyt todeta, että seminaarin partasuu-ukko-opettaja ei tiennyt käytännön opetustyöstä mitään, kun opetti kauniisti muun muassa, että "Se, mikä on opettajattarelle helpointa ja vaivattominta, on oppilaitten kannalta aina väärin." Elna tuumii: "Joskus täytyy suojella itseään ja tehdä asiat helpoimman kautta. Muuten saa itsensä järjiltään." Tämä viisaus pätee mielestäni kaikkiin töihin. 

Elnan menneisyyskin hiipii kirjaan, eikä hän kadu mitään. Ei tullut perustettua perhettä, esimerkiksi. Asiat menivät kuten menivät. Ehkä ei vain riitä voimia enää niitäkään pohtia. Ja on luovuttava jostain saadakseen jotain muuta. Toivon ja uskon, että Elna löytää tasapainon ja tyytyväisyyden lopuiksi elinvuosikseen. Ne hänelle sydämellisesti soisi.

Kirja on rauhallinen ja luo viisaan, syvän katseen yksilöön ympäristön paineissa. Ihmisen kokoinen, ei sen suurempi eikä pienempi. Tommi Kinnunen taitaa tarinankerronnan ja tosihistorian yhteenliittämisen sattuvalla tavalla. Sodanjälkeinen Suomi on konkreettisesti läsnä. Varmasti hän ammentaa myös omasta julkikerrotusta työuupumuksestaan, mutta on tässä muutakin: kunnioitusta ihmistä kohtaan, vertailua entisen ja nykyisen työelämän välillä, vahvistavaa sanomaa puurtaville naisille ja miksei miehillekin. Vaikka en voi kuvitella miesopettajaa samassa tilanteessa, ehkä heitäkin oli. Isännät eli tuon ajan päättäjät ainakin suhtautuivat toisin, luulen. Viesti on silti ajaton. Ja kirja jotenkin hiljainen, mutta vaikuttava. Kokoaan suurempi. Pidin paljon, jos se jäi jotenkin epäselväksi. Ei aina tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi, sanoo kirja minulle. 

Kenelle: Työssä uupuneille, opettajille, itsellisille, riittämättömyyttä tunteville, työllään olemassaoloaan puolustaville, uupumislomia välttämään pyrkiville HR-ihmisille. 

Muualla: Kirjakimara nostaa hienosti olennaisia asioita kirjasta, kuten: "Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet."

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY 2022. Päällys Martti Ruokonen. 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

"Moni matka jäisi alkamatta, moni suuri päätös tekemättä, jos etukäteen tietäisi vaivan määrän. Asioita sai valmiiksi vain, jos tehtävää työtä ei liiaksi ajatellut etukäteen ja jälkikäteen koetti unohtaa kaiken."

Irenen ajatus kuvaa koko tarinaa jollain tavoin - paitsi ettei lukija koeta eikä voi sitä unohtaa jälkikäteen. Kun Irene ja neljä muuta naista vapautuu Norjasta saksalaisten palveluksesta viime sodan lopussa ja ajautuu vaivalloiselle kotimatkalle kohti Suomea, Rovaniemeä ja kotikyliään, ei kukaan tiedä mitä edessä on. Ei tiedä lukijakaan, tien päälle naisten kanssa lähtiessään.

Mikä hieno tarinan idea, aihe ja käsittely! Naisia sodassa on kuvattu romaaneissa jonkin verran, mutta ei liikaa eikä tällä tavalla, fyysisen ja henkisen matkan kautta. Matkan, jonka pitäisi olla järjellä ajateltuna mahdoton, kuten Suomen selviäminen sodasta itsenäisenä.

Moni suomalainen nainen hankkiutui liittolaisen Saksan palkkalistoille, koska rahaa oli luvassa ja kotimaassa köyhyys. Tarjotut työt olivat moninaisia kanttiinin myyjästä tulkkiin ja intiimipalvelujen tuottamiseen; osa myi itseään, kuten Irenen kanssa samalta kylältä kotoisin oleva Veera. Moni lähti saksalaisten sotilaiden ja rakkauden houkuttamana ja oikeasti uskoi, että hurmaava Werner tai Fritz kiiltävine univormunappeineen veisi hänet vaimokseen Saksaan.

"Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat."

Naiset omistavat vain joitakin vaatteita ja harvoja henkilökohtaisia tavaroita, joita he raahaavat laukuissaan mukanaan, pidemmälle kuin olivat kuvitelleet. Irene kulkee krimiturkissa, Veera sotilasmanttelissa. On itkettävän liikuttavaa se päättäväisyys ja voima, jolla he matkaan lähtevät ja sitä jatkavat, vaikka kaikki vaikuttaa olevan heitä vastaan, niin fyysiset olosuhteet kuin muut ihmiset. Mutta he itse ovat nuoria ja vahvoja - Ailia lukuunottamatta - eikä heillä ole vaihtoehtoa. Kotiin, vaikka kävellen!

Saksalaiset olivat polttaneet Lapin ja miinoittaneet tiet, minkä naiset kokevat matkallaan konkreettisesti. Samoin suomalainen luonto on läsnä vahvasti, kuten Kinnuselta osataan jo odottaa. Itse asiassa, se on tekijä, joka pitää matkalaiset hengissä. Sodan jäljet näkyvät kaikkialla, mutta naisia kantaa usko ja toivo määränpäähän pääsystä. He tutustuvat toisiinsa paremmin kuin olisivat ikinä toivoneet; roolit repeävät, äärimmäiset olosuhteet tuovat esiin niin hyvän kuin pahan. Ja kun kaikki karsiutuu ympäriltä pois, mitä jää jäljelle? Todella suurten ratkaisujen edessä jokainen on lopulta yksin, kirja muistuttaa. Matka on myös matka itseen.

Kuten road trip -genreen kuuluu - kirja kertoo olevansa vaellusromaani - tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä. Naisten edetessä lukijan mieleen tulee monenlaista, muun muassa Santiago de Compostelan pyhiinvaellukset, joita patikoijat tekevät omista syistään, mutta arvelen heidän hakevan osin samoja tuntemuksia, joita Irene ja muut pakon edessä kokevat. Ja epätasa-arvo sotaan osallistuneiden kohtelussa: miehet ovat sankareita, naiset kevytkenkäisiä huoria.

Koskettava, kaunistelematon mutta komea tarina, mahdollisesti Tommi Kinnusen paras, kuten somessa on kommentoitu. Minuun Lopotti on iskenyt kovimmin, Neljäntienristeystäkin enemmän. Jälkimmäisestä sanoin aiemmin, ettei sen vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Tällä kertaa vahvuudet yhdistyvät, kiinnostava aihe ja sen onnistunut rajaus sekä kerrontatapa, joka on Kinnusen tapaan ajatuksenomaisen luontevaa mutta selkeää. Ja ikiaikaisista aiheista: poikkeusoloja on koettu aiemminkin.

"Ja onko tavallista elämää enää? Jos mikään ei palaakaan enää entiselleen, eikä pitkän poikkeusajan jälkeen koskaan tule sellaista mitä osaisi pitää normaalina? Voiko käydä niin, että syntyvät lapset eivät osaisi parempaan kaivata, koska eivät olisi muuta aikaa eläneet? Ajatus lävisti Irenen mielen ja nosti kylmänväreet selkäpiihin. Hän kääntyi mainitakseen asiasta Veeralle, mutta ei tavoittanut oikeanlaisia sanoja kuvaamaan pelkoa elää loppuelämää keskellä hulluutta. Hän katseli taas aaltojen välkettä. Jos ei enää ole arkea, vaan tällaisesta mitä he elävät nyt, tulee asioiden pysyvä tila? Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä?"

Kenelle: Naisten sotakokemuksista kiinnostuneille, matkantekijöille, koskettavaa kaipaavalle.

Muualla: Tuijata näkee raskaan jalkapatikan metaforana rankasta siirtymästä sodan ja rauhan välillä. Finaali on odottamattoman huikea, sanoo Leena Lumi.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Kustantajan lukukappale. P.S. Muista, kirja-arvonta käynnissä!

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen uusi kirja on Tapaus, jota kotimaan kirjauutisia seuraava ei voi - eikä halua - olla huomaamatta. Kovasti pidettyjen aiempien jälkeen uutuuden aloittaminen hieman jännitti. Kirjailijan kirjoitustaitojen puolesta ei tarvitse hermoilla; kieli elää kauniin verevänä, kuten aiemminkin.

Mutta tarina avautuu hankalammin. Tutustumme Jussiin, hulluksi ja kouhoksi haukuttuun, jälkeenjääneeseen, jolle alkaa jo kertyä harmaata hiuksiin. Huolehtiva äiti on kuollut vuosia sitten, isä kadonnut paljon aikaisemmin ja muistuttaa itsestään pojalle kirjeitse.

"Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele. Hänelle kirjoitetut sanat ovat vahvempia kuin puhutut, sillä ennen niiden piirtämistä paperille ajatellaan ja harkitaan. Puhutut sanat viskataan suusta kuin koiralle ohimennen viskattu keppi."

Jussin ja hänen kahden siskonsa, Helmin ja Railin, elämä lasinvalmistuksen ympärille keskittyneessä pienessä kylässä on vakiintunut sellaiseksi kuin on, Helmin pieni Saara-tytär tuo nuoruuden ja tulevaisuuden häivähdystä. Helmi jää syrjään, kun kylässä kohkataan Jussin vajaamielisyydestä ja Railin tekemisistä Helsingin-kautenaan, huorana, kuten kyläläiset sanovat.

Helmi "ei jaksaisi olla osa tätä kylää, jossa kaikki tietävät toistensa asiat. Hän tahtoisi jonnekin muualle, repäistä itsensä irti ja koettaa olla joku muu, jossakin muualla. Hän haluaisi sellaiseen paikkaan, jossa kotiin hankittaisiin posliinilautaset, ei lasisia kuten täällä. Itsensäkin hän muuttaisi, ja hänestä tulisi sellainen, joka kävelee aina joukon keskelle ja ottaa oman paikkansa, juttelee punnitsematta jokaista sanaa etukäteen. Sellainen, joka osaisi vastata mainiosti joka kerta kun joku kysyisi miten menee. Hän muuttuisi sellaiseksi, jolla menisi mainiosti aina."

Keskeisintä kirjassa on kuitenkin lasinvalmistus, lasitehtaan ja sen yhteisön toiminta, sotien jälkeen. Pidän paljon työelämän ja ammattien kuvauksista ja eri alojen osaamisen esiintuomisesta kirjallisuuden kautta, joten aihe kiinnostaa. En kuitenkaan osaa päättää, seuraanko sitä vai Tyynelän sisarusten kohtaloita - ne kietoutuvat liian limittäin ja nousevat hämmentävän tasaveroisina lukijan silmiin. En osaa fokusoida!

Pitkät, yksityiskohtaiset kuvaukset tehtaan tiloista ja tuotantomenetelmistä outoine termeineen vieraannuttavat. Samoin tiheä luonnon kuvailu, usein Jussin silmin. Vaikka hänet tarkkasilmäiseksi tunnustaisi ja muistuttaisi mieleen sen, että "vajavaiseksi" sanotulla voi olla ällistyttäviä taitoja, luontokuvaus helposti pitkästyttää ainakin tätä lukijaa. 

Sodan seurauksista puhutaan paljon, onhan jokaisella niistä omakohtaista kokemusta. "Sota otti jokaiselta jotain pois, muttei antanut yhdellekään mitään." Naiset hoitivat työt sodan aikana, ja miehet - ne jotka palasivat - saivat painajaissaan loppuikänsä"kirkua tykistökeskityksen kauhua ulos itsestään." 

Komeita lauseita kirjasta löytyy. Joskus hienoa ajatusta selitetään liikaa, puhki asti, opettavaisesti. Jos Raili on se, joka teki irtioton Helsinkiin, palasi ja kulkee pystypäin maineestaan huolimatta, rakentaa itselleen taloa, leipoo leivät ja hoitaa siskon tyttöä omien ansiotöidensä ohella siinä missä Helmi haaveilee, onko vielä kirjattava ylös: "Vaatii enemmän vaivaa tehdä jotain kuin olla tekemättä." 

Raili on myös se, joka tarinassa kypsyy ja kehittyy: "Talo on valmis mutta elämä ei. Raili ymmärtää, ettei hän olekaan sellainen, millaiseksi on itseään luullut." 

Vasta puolen välin jälkeen aloin tuntea samaa sydämeenkäyvyyttä kuin Kinnusen aiemmissa, Neljäntienristeys ja Lopotti. Tunnelma häivähti hetken tutusti, vaikka kokonaisuus jäi kaukaiseksi. Luulen, että kirja on syytä lukea uudestaan. Siinä on paljon kiinnostavia elementtejä; pitkään googlailin Nuutajärven lasikylää ja sen historiaa, kun kuulin paikan olleen kirjan kylän esikuvana. Ehkä kirja pitäisi lukea tarinallisena tehdashistoriikkina? Vähän kuin Hannu Mäkelä komeasti teki paikallishistorian Jätkäsaaresta tarinan muotoon.

Jos puhutaan puhtaasti romaanista, Railista - joka sanoo sukunsa ainoan perinnön olevan viha ja viinanjuonti - ja Helmistä sekä Saarasta olisin halunnut lukea enemmän, luontonäkymistä ja tehdasrakennuksista vähemmän. Kirjan nimi Pintti tarkoittaa lasimurskaa, viallisia kappaleita, jotka heitetään pois, nykyajassa kammottavalla tavalla luontoon, maakuoppiin ja notkelmiin (pintti ei viittaa siis olueeseen, kuten ensin luulin.) Mistä tuli mieleen, kuinka löysimme mökkitontilta raivaustöissä roskakätkön, satoine lasinsiruineen! Se oli ennen tavallinen tapa, jätteiden hautaaminen. Kukaan ei tullut aikoinaan ajatelleeksi, että ne joku löytäisi ja nyppisi kierrätykseen yksi kerrallaan.

Kyllä, lasisymboliikka kauneuksineen ja terävine, jopa tappavine särmineen on helppo liittää ihmiselämään.

"Kaikki oli samaan aikaan viiltävää sekä haurasta: lautaset, morttelit, potat, perheet ja elämät."

Kenelle: Kotimaisen teollisen tuotannon historiasta kiinnostuneille, lasiesineistä pitävälle, sodanjälkeisen ajan elämästä luettavaa etsivälle, mollivoittoisen suomalaisuuden ystäville.

Muualla: En löytänyt vielä muita blogiarvioita.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018. Päällys: Martti Ruokonen. Päällyksen tehdaskuva on Designmuseon kokoelmista. Kustantajan lukukappale.

Tommi Kinnunen: Lopotti

"Kinnusen kakkosromaani Lopotti on alkuvuoden myydyin kotimaisen kauno­kir­jal­li­suuden teos Kirjakaup­pa­liiton kokoamalla Mitä Suomi lukee -listalla. Romaania oli huhtikuun puoliväliin mennessä myyty jo
25 000 kappaletta. Romaanin kään­nö­s-
oi­keudet on myyty neljääntoista maahan. Neljän­tien­ris­teys on puolestaan alkuvuoden myydyin pokkari." - Bonnierin tiedotteesta -

Tommi Kinnusen Lopotista tuntuu hankalalta kirjoittaa edes suurin piirtein asiallisesti, koska kirja edeltäjineen teki sen verran jymäkän vaikutuksen. Ja osin siksikin, että Kinnus-hypetys on ollut huimaa; se vähän sekoittaa lukijaparan päätä entisestään. Mutta yritetään:

Kinnusen kertojanlahjat ovat tutut. Lopotin teksti kulkee kirkkaana, jälleen eri aikatasoissa.

Jos Neljäntienristeyksessä nousi minulle Onni henkilönä vahvimmin, Lopotissa se on Helena. Onnin ja Lahjan sokea tytär, jonka näkövamma tuo hahmoon haavoittuvuutta, mutta myös sellaista henkistä ulottuvuutta, jota muista puuttuu. Ja ihan käytännön tasolla: kun pieni tyttö joutuu muuttamaan pohjoisesta Helsinkiin sokeainkouluun, on se suuri järkytys paitsi Helenalle itselleen, myös koko perheelle. Vielä vuosia myöhemmin perhe pohjoisessa lukee lehdestä Helsingin tietöistä:

"Kulkeekohan Helena Korkeavuorenkatua? Sinne vaihdetaan viemäriputkia. Pitääkin soittaa ja varoittaa."

Toinen keskushenkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika. Hänkin lähtee pikkukylästä Helsinkiin, eikä vähiten siitä h-kirjaimella alkavasta syystä, jolle poika kotikylän kirjaston hakuteoksesta etsii selitystä. Väljemmät vedet ja värikkäämmät tarinat houkuttavat.

"Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt. Usein kertomukset loppuivat kesken ennen kuin kunnolla alkoivatkaan."

Sydämeenkäyvää. Mutta Tuomaksella on mahdollisuuksia. Toisin oli hänen papallaan Onnilla, jota Helena kävi tapaamassa sairaalassa, kun Onnin kädet ovat siteissä.

"- Isi on vähän kipeä. - Minä annan itkun tulla, enkä tiedä itkenkö jännitystä vai pelkoa vai mitä."

Onni on heittänyt kaiken toivon, mutta jossain hän on onnistunut: Helenalla on omanarvontuntoa ja itseluottamusta. Aikuisina Tuomas ja Helena ovat läheisiä, jopa niin, että Tuomas suunnittelee Helenasta lapsensa kummia. Mutta ei kysy, koska "ei se kuitenkaan olisi alkanut." Tässä olen eri mieltä: totta kai olisi alkanut. Vähän olisi ensin yskinyt ja nauranut, mutta lopulta alkanut.

Miksi kirjasta kertominen on näin vaikeaa? Ehkä siksi, että se etenee kuin ajatus, enkä osaa etäännyttää sitä "tekstiksi". Yritän koota: Lopotti on sydämeenkäyvä perhetarina ja sukupolvikuvaus, jossa on myös yhteiskunnallista syvyyttä, maaseudulta kaupunkiin. Tarina iskee syvälle kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomassa lapikasmaisuudessaan. Tavoitan suomalaisuuden syvän ytimen ja sen hienouden.

Eräs detalji: Edesmennyt ukkini oli sokea, ja pienenä osasin lukea sujuvasti pistekirjoitusta - lukuhullun piti tietysti lukea kaikki talosta löytyneet kirjat. Lopotin tiimoilta nämäkin asiat tulivat mieleen. Tiedättekö, mitä tässä* lukee? Kuva on Vantaan Leinelän uudelta asuntoalueelta.

Kinnunen on innoittanut paitsi lukijoita myös teatteritekijöitä Turussa ja Kotkassa, joissa Neljäntienristeys menee näyttämöllä. Ja ensi vuonna tulossa on oopperaversio Ouluun!

Kenelle: Kaikille. Suomiproosan ystäville tai sitä vierastaville. Juuristamme kiinnostuneille, perhekuvauksien ystäville.

Muualla: Omppu räiskii rajusti, silmäkulmia salaa pyyhkien. Ja leikkii Lopotin olevan verbi. Kirsi kärsi lukijan rimakauhusta ja kertoo kiinnostavasti ilmiöstä, joka Kinnunen ilman muuta kirjamaailmassa on. Tuijatan arviosta en oikein ota selvää, pitikö vai ei? Leena Lumi sanoo Kinnusta täydelliseksi prosaistiksi. Kaisa rakasti tiettyjä asioita Lopotissa, kuten sitä, miten kevyesti se soljuu eteenpäin ja miten jokaisessa sivussa maistuu niin väkevästi elämä. Kirsi kertoo upeista julkistusjuhlista, joissa myös minä sain olla mukana (kuvasin kirjailijan siellä). Kaisa V sanoo Kinnusen tehneen sen taas. Lopotilopotilopoti lei, sanoi Maini Kirjallisuuden ystävät -fb-ryhmässä.
Mitäpä siihen lisättävää.

* Tekstin tulkinnassa minua auttoi Näkövammaisten liitto, kiitos! Puistonpenkissä lukee: salaseura.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys Turun Kaupunginteatterissa

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on osoittautunut kirjana tähdeksi: sen julkaisuoikeudet on tätä kirjoitettaessa myyty jo 14 kielialueelle, ja pisteytys on ollut loistoluokkaa kaikkialla. Ei tiennyt pienen kylän poika, mitä seuraa, kun kirjoitteli iltaisin ilokseen tarinaa ja näytti sen kaverille, joka lähetti käsiksen kustantamoon.

Ei edes kustantamo arvannut seurauksia, vaikka pitikin tarinasta - mikä kertoo alan vaikeudesta, ennakoinnin mahdottomuudesta jopa asiantuntijavoimin. Kirja kuitenkin räjähti: ennen maailmavalloitusta se oli Suomessa myydyimpien ykkönen monta kuukautta ilmestymisvuonnaan 2014. Kansa tykkäsi, josta on luonteva seuraus, että tarinasta on tehty teatterisovitukset tätä kirjoitettaessa Turussa ja Kotkassa. Ensinmainittua kävin katsomassa kirjabloggaristatuksella samalla reissulla, jolla juhlittiin Kinnusen seuraavan kirjan, Lopotin, julkkareita. Kirjasta lisää heti kun ehdin sen lukea!

Logomo on viihtyisä, Helsingin Kaapelitehdasta muistuttava entinen teollisuustila, jossa Turun Kaupunginteatteri tätä nykyä pääosin toimii, kun teatteritaloa peruskorjataan. Minulle Logomo oli tuttu vain telkkarista, Voice of Finlandista; myös sen nauhoituspaikan läpi kävelin. Ilmeisen laajat ja muunneltavat tilat siis.

Neljäntienristeys-näytelmä noudattaa kirjaa tarkasti. Repliikit ovat lähes kokonaan suoraan kirjan tekstiä, mikä aiheutti hassun tunteen: tiedän, mitä tuo sanoo seuraavaksi, ja melkein sanon sen ääneen, kuten lapset tuttua satua lukiessa. Ratkaisu on ymmärrettävä: miksi muuttaa mietittyä ja hienoa tekstiä. Ja se palkitsee kirjan lukeneita. Yllätyksiä silti saa olla, kun ollaan eri foorumilla, ja muutama sellainen tulikin. Mutta pääosin teksti on kirjasta, joten keskitytään dramaturgiaan. Miten kirja taipuu näyttämölle, teatterin keinoin esitettäväksi? 

Viihdyttävästi ja fiksusti. Kirjan runsas sisältö on tehokkaasti tiivistetty kahteen näytökseen. Ensimmäinen tutustuttaa katsojan tilanteeseen, henkilöihin ja draaman avainasioihin, toinen syventää ja edistää niitä ajan kulumisen ja ihmisten ikääntymisen kautta. Tiivistys toimii, vaikka epäilin, ettei kirjaa lukematta kaikkea voisi ymmärtää: kysyin tätä monelta kanssakatsojalta, mutta kirjaa lukemattomat vakuuttivat, etteivät asiat olleet epäselviä. Itse en olisi ollut yhtä hoksaava; en varmasti olisi tajunnut kirjaa lukematta vaikkapa korsuissa asumisvaihetta, en ehkä tiettyjä Onnin ihmissuhteitakaan.

Onni on selin oveen, jonka takana "tuntematon mies".

Lahja ja Kaarina. 

Toisaalta, näytelmä tuo tarinasta esiin piirteitä, joita en kirjaa lukiessa noteerannut. Kuten Lahjan fyysisen tarpeen rakastaa, epätoivon. Tai Kaarinan ja Lahjan suhteen, joka lavalla konkretisoituu jopa kirjaa terävämmin; Kaarina herää henkiin persoonana, mistä kiitos mainiolle Ulla Reinikaiselle. Kirjassa lapsilla on iso rooli, näytelmässä pienempi. 

Näyttämöllä kirkkaimmin loistaa Joonas Saartamo Onnina. Hän on Onni, uskottava ja elävä, naimisissa Lahjan kanssa, kahden ja puolen lapsen isä. Maria, Kirsi Tarvaisen taidolla tulkitsema viisas ja itsenäinen kantaemo, on herkullinen hahmo, joka ei kuvia kumartele ja joka rakastaa tytärtään Lahjaa. Lahja, jota esittää Riitta Salminen, kasvaa tarinassa kehdosta hautaan. Ehkä näytelmän vaikein rooli, siksikin, ettei Lahjan elämä ole helppoa eikä hän henkilönä herätä sympatiaa. Salminen suoriutuu urakasta puhtain paperein. Lahja on toimen nainen, mutta yksioikoinen, ja oman avioliittoturhautumisensa vuoksi karmea anoppi Kaarinalle. Kaarinan tunteikkaampi hahmo tuo piristettä ja myönteisyyttä muuten synkänpuoleiseen tunnelmaan. Lahjan poika Johannes valitsi siis vaimon oikein, vaikka Lahja tietenkin moittii, siitäkin. 

Ihmissuhteita ja sukupolvien kiemuroita pohditaan, ikiaikaisia kysymyksiä. Neljäntienristeys on siten hyvin perinteinen kirja - ja näytelmä. Ja sanon tämän myönteisessä mielessä. Siinä ehkä piilee suosion salaisuus? Samaistumispintaa löytyy monelle sukupolvelle, rooleja ei tarvitse arvailla.

Kantaemo Maria lapsenlapsineen, joista keskellä ihastuttava Helena.

Katsomot on järjestetty lavan molemmin puolin. Kiva ratkaisu, joka tuo läheisyyden tuntua näyttelijöiden ja katsojien välille ja osoittaa, että isokin teatteri voi olla pieni. Mutta varmasti haastava tekijöille, kun molemmat katsomot on huomioitava. Hienosti homma kuitenkin toimii, samoin puitteet muuten, kuten lavastus, puvut ja äänet. Tarkkaa työtä ja paljon mietintää on niiden eteen tehty, sen aavistaa taviskatsojakin. Kokonaisuus puhuu yhtä kieltä.

Tehokeinot menevät hieman överiksi. Pyrotekniikkaa käytetään ylitsevuotavasti (vaikka olimme muutenkin liekeissä, hah), samoin joitakin symbolisia asioita, kuten kirjeiden heittelyä ja naulan naputtamista rakentamista kuvaamassa, on paljon. Pidän viitteellisemmästä ilmaisusta: lastenohjelmamainen ylikorostaminen tuntuu turhalta. Vaikka liekit näyttivät kyllä hienoilta! Etenkin kohtauksessa, jossa saksalaiset polttavat Kuusamon talot. Tehokeinojen käyttämisessä on se vaara, että katsoja alkaa seurata vain niitä, jolloin katse harhautuu itse sisällöstä.

Seurasin näytelmää henkeä pidätellen. Jos ensimmäinen näytös meni tunnustellessa ja tutustuessa, toisessa tunnelma sakeni ja sisältö alkoi kristallisoitua. Jos näytelmässä olisi ollut vielä kolmas näytös, ties mihin olisi päästy! Muutamia tunnelmaltaan todella tiiviitä kohtauksia nähdään, kuten "rättikohtaus". Joitakin pieniä epätasaisuuksia näyttelijätyössä saattoi olla, mutta hetkeäkään en toivonut ajan pikaista kulkua enkä vilkuillut kelloa. Nautittava, monipuolinen ja huolella toteutettu elämys ja mannaa kirjaa rakastaneille. 

Kenelle: Maakuntateatterin ystäville, perustarinaa kaipaaville, sukupolvien ketjua miettiville.

Muualla: Isa oli ensi-illassa, mutta katsoi näytelmän uudestaan kanssamme ja puhuu siitä vuoden merkkitapauksena, jo tässä vaiheessa. Isa on seurannut näytelmää harjoituksista saakka. Kirsi sanoo näytelmässä korostuvan kirjaa synkemmät sävyt.

Toinen Kirsi raportoi kattavasti Lopotti-kirjan ennennäkemättömän valtaisat julkkarijuhlat (no, en ole monissa julkkareissa ollut, mutta oletan, ettei näin megaluokan upeita tapahtumia usein ole), joiden jälkeen menimme katsomaan näytelmän. Kiitos illan järjestäneelle Bonnierille ja kaikille kanssajuhlineille hienosta ja antoisasta tapahtumasta! Ja tietysti itse Tommi Kinnuselle sekä Turun Kaupunginteatterille elämyksistä ja sisällöstä, joka kaiken tämän mahdollisti.

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys. Perustuu Tommi Kinnusen samannimiseen romaanin. Dramaturgia: Paula Salminen. Ohjaus: Susanna Airaksinen.

Jutun kuvat: Otto-Ville Väänänen / Turun kaupunginteatteri.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen sanoo kirjansa alkaneen itää sukunsa vanhoista valokuvista. Kuusamolainen perhe tutki kuviaan ahkerasti, muisteli ja vahvisti sukutarinaansa niiden avulla. Kirjassa kuljetaan vuoden 1895 pohjoisen pimeästä pirtistä steriilin kirkkaanvalkoiseen terveyskeskukseen vuonna 1996, visuaalinen tarina sekin.

Alussa on Maria, kätilö, jonka raskaan mutta antoisan ammatin kautta tutustumme tuon ajan arkeen. Maria on sitkeä ja aikaasaava nainen, itsellinen ja pärjäävä, eikä hänen vauhtiaan pysäytä edes yllätysraskaus, päinvastoin. Lahjaksi nimetty avioton tytär syntyy ja kasvaa äitinsä rakennuttamassa komeassa talossa, josta perheen on paettava saksalaisten poistuessa kuin tuhotulva Lapin halki.

Lahja on tarinan päähenkilö, vaikka hänen lapsensa, etenkin Johannes Kaarina-vaimoineen nousevat vahvasti esiin ja saattelevat lopulta Lahjan tuohon edellä mainittuun terveyskeskukseen. Onni, Lahjan mies, on toinen tärkeä hahmo, joka muokkaa vahvasti Lahjan elämää ja kohtaloa, loppuun asti, vaikka Onni on siinä vaiheessa ollut jo pitkään poissa.

Kirjasta on moneksi; se on elämäkerta, rakkauskertomus, Suomi-historiikki ja perhesaaga. Monta tasoa, paljon ulottuvuuksia. Sinänsä tarina ei ole huiman erikoinen: lähtökohdat maalla, sodat ja niukkuudessa pärjääminen ovat suomalaisten perustarinaa, ja useimmasta suvusta varmaan löytyisi jokin salattu, iso asia, jos tarpeeksi kaivelisi. Sellaisesta on kyse tässäkin.

Mutta kirjan vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Heistä tulee tuttuja. He eivät suinkaan ole rakastettavia, etenkään Lahja, joka etsii rakkautta kiihkeästi, mutta ei siinä onnistu, eikä mielestäni Onnikaan, joka häälyy epävarmana kahden maailman välillä. Mutta he ovat hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä onnistumisissaan ja epäonnistumisissaan, ja heidän tarinansa muuttuu todeksi, henkilöt ihmisiksi, joiden tunteisiin ja valintoihin on helppo eläytyä.

Teksti on selkeää ja konkreettista - tai pitäisikö sanoa realistista, virkkeet ja luvut lyhyitä. Silti se tuo lukijan eteen niin suuria kaaria kuin arjen pieniä yksityiskohtia. Vertauskuvia, joita rakastan: rakentaminen on niistä yksi. Aikatasot ja tapahtumapaikat vaihtelevat tiuhaan. Se hieman väsytti kirjan puolivälissä, enkä oikein ymmärtänyt, miksi paikkoja korostetaan lukujen nimissä. Ja välillä epäilin, että minulta meni jotain ohi, kun ilmeni asioita, jotka jäivät selitystä vaille.

Mutta sen jälkeen tapahtuu käänne: Onni alkaa kertoa. Onnin osuus on minulle kirjan koskettavin ja tehokkain. Siinä saavat selityksensä nekin seikat, jotka alkupuolella jäivät kaihertamaan. Koukut voisivat olla ärsyttävää kikkailua, mutta nyt ratkaisu toimii. Kirjailija palkitsee lukijansa. Loppuosa tekee kirjasta tiiviin, laadukkaan kokonaisuuden, josta ei tarvitse osoitella esikoiskirjakömpelyyksiä.

Yleisarvosana eximia cum laude approbatur. Maailmaani ei Kinnunen ravistanut, kuten vaikka Aki Ollikainen Nälkävuodellaan (jotain kyllä kertoo se, että tämä tuli mieleeni), mutta Neljäntienristeys on hieno, vahva kirja, jonka lukemisesta voi olla vain tyytyväinen. Uskon, että se rikkaudessaan sopii moneen makuun, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Muualla: Lukukauden Jaana luki sivuja säännöstellen, ettei kirja loppuisi liian nopeasti. Myös Tuija halusi lukea kirjaa säästellen ja löysi hienon vertauksen valokuvauksen ja tekstin välillä. HS:n Antti Majander innostui kunnolla ja antaa sen näkyä, mitä arvostan: virkistävää kriitiikolta. Lukemisessa on kuitenkin kyse nimenomaan kokemuksesta. En olisi kuitenkaan ihan näin paljastavaa arviota halunnut lukea ennen kirjaan tutustumistani, lähinnä nuo viitteet muihin kirjoihin minusta kertoivat liikaa.

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. WSOY 2014.
Kustantajan lukukappale.