Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Kotimaisten herkkujen väliin piti hengitellä hetki ja ottaa lukuun jotain ihan muuta. Ja Eilisvuosi sitä totisesti on. Yesteryear-kirjan somenäkyvyydestä on huolehdittu raskaalla kädellä, ja päätin poikkeuksellisesti lukemisen sijaan kuunnella sen, mökillä pihahommissa.

Kummallinen kirja, oli ensireaktioni, joka jäi pysyväksi. Ei se niinkään kerro tämän päivän perinteisestä vaimoudesta, tradwife-ideologiasta, kuten mainoksista olisi voinut päätellä, vaan siitä, miten somemaailma vie ja valtaa alaa ihmisten mielissä. Ahneudesta, itsekkyydestä ja tarkoitus pyhittää keinot -ajattelusta. 

Natalie on influensseri, joka esittää somessa vanhan ajan supervaimoa. Hän asuu miehensä Calebin ja lapsilaumansa kanssa hulppealla maatilalla, joka toimii täydellisenä kuvaustaustana idylliselle, maanläheiselle ja perinteitä noudattavalle elämälle. Eläimiä ja vihanneksia kasvatetaan itse, leivät leivotaan, vaatteet ommellaan ja niiden kankaat värjätään, saippuat valmistetaan, lapset saavat oppia kotikoulussa ja niin edelleen. Natalie itse on aina hymyilevä, kaunis ja huoliteltu, lapset tyytyväisiä ja puhtaita, Caleb komea ja miehekäs cowboy (jonka äveriään isän varoilla maatila on hankittu, mutta siitä ei julkisesti puhuta). Tässäpä naisille elämisen mallia!

Someseuraajat ovat lumoutuneita: miten ihmeessä Natalie pystyy kaikkeen tähän? Ja miten kaunista hänen kotonaan on! On ihanaa katsella hänen elämäänsä Instassa ja saada siitä itsellekin pieni osa ostamalla tilan verkkokaupasta tyyliin sopivia Yesteryear-tuotteita. Voi myös seurata tiliä ihan vain kadehtimisen ilon vuoksi tai ivailevien kommenttien jättöpaikkana.

Todellisuudessa keittiön rustiikkisten kaapinovien takana lymyää viimeisin huipputeknologia, ruokatarpeet ja vaatteet tuodaan muualta ja apulaiset hoitavat lapset sekä kodin ja tilan askareet. Sometilejä päivittää palkattu avustaja, Shannon. 

Mutta sitten tapahtuu käänne. Eräänä aamuna Natalie ei herääkään laadukkaan peittonsa alta tutun tyylikkäässä makuuhuoneessaan, vaan huomaa kauhukseen siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki on köyhää, väritöntä ja aidosti perinteistä: talossa ei ole sähköä, koneita tai palvelijoita ei ole, pyykit on pestävä käsin, ruuat laitettava omin voimin ja lapset hoidettava itse! Perhekin näyttää Nataliesta vieraalta. 

Mitä tapahtui? Siirtyikö Natalie ajassa 1800-luvulle? Innostuin, aikamatkustus aiheena kiinnostaa! Vai onko tämäkin vain some-esitystä? Tai naisen pään lopullista sekoamista feikkiesityksensä käydessä ylivoimaiseksi? Itse hän on varma, että kyseessä on lavastus ja että häntä kuvataan koko ajan. Kaikki nöyryyttävät hetket raskaissa töissä, jopa intiimielämä; koko ajan on muistettava olevansa katseen kohteena. Ehkä tämä on tosi-tv:n testi, ehkä jopa jumalallinen väliintulo - Jumalasta perinteinen vaimo ja perhe puhuu (suomalaista lukijaa hämmästyttävän) usein. Mutta joskushan tämänkin vaiheen täytyy loppua, eikö niin?

Aihe kiihotti uteliaisuutta, mutta hyväksi kirjaa ei voi kuvailla. En tiedä, millä resursseilla se on tehty,  tekoälyn ja kehnon kirjoitustaidon voimin, arvelen, mutta siinä on toistoa, jankkausta ja yksityiskohtien tuskallista pyörittelyä aivan liikaa. Eikä perusidea selvinnyt väsyttävän suuren sivumäärän kahlauksen jälkeenkään. Irvailua somekulttuurille ja sen lumoissa eläville, irvailua tradwife-tyypeille ja "Amerikka takaisin" -tyyppisille ajatuksille: näitä voi halutessaan nähdä, ja satiiriksi sitä kannessakin kuvataan. Huumoria kirjassa ei ole, jos ei koko asetelmaa näe huvittavana. Muttei sitä voinut keskenkään jättää tietämättä, miten Natalien kävi, eli koukutuksessa se onnistuu.

Noin puolessavälissä tuli jotenkin nihkeän likainen olo, kuin koskettelisi jotain niljaista ja kiellettyä, hieman häpeillen kuuntelin rumia rivejä, Natalien ajatuksia. Koukutus saattoi kasvaa siitä, ja toiston ja yksityiskohtien määrästä. Joten taitavasti tehty, jos tämä oli tarkoitus. 

Vaikka kaikki vaikuttaa robottimaisen kolkolta. Kukaan kirjan aikuisista ei tunnu todelliselta eikä kehenkään tee mieli samastua. He vaikuttavat kaikki sekopäisiltä, ehkä joitakin apulaisia lukuunottamatta. Ökyily, ahneus, teennäisyys, uskonnon vetäminen mukaan aina kun se on itselle edullista, loputon itsekkyys ja pyrkyryys, ne ovat kirjan maailman arvoja, kuin mielikuva amerikkalaisuudesta pahimmillaan. 

Todella outo ja hieman puistattava kirja. En keksi ketään, kenelle sitä suosittelisin, ehkä influenssereille tai sellaisiksi pyrkiville? Amerikkalaisuuden vihaajille? Tekoälytuotannosta kiinnostuneille? Kolkkojen arvojen ja synkän satiirin ystäville? Kaltaisilleni uteliaille ja mainosten uhreille?

Caro Claire Burke: Eilisvuosi (Yesteryear). Gummerus 2026. Suomennos Outi Järvinen. 

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Naistenviikko 2026.

 

Naisista saavat lukea myös miehet, se olisi jopa toivottavaa. Esimerkiksi Anneli Kannon Elämänlangalla on kirja, jonka uskoisin mietityttävän myös miehiä. Jälkeläisiä, yksinäisiä tai iäkkäitä puolisoaan pohtivia saattaisi kiinnostaa tietää, mitä seitsemänkymppinen nainen elämästään ajattelee. 

Anneli Kanto kertoo elämästään muistiinpanoina vuoden ajalta, sellaisena kuin sen koki, nolostelematta (sen hän teki kuulemma vasta jälkeen päin). Onneksi niin, kirjassa on vahva toden tuntu ja rehellisyyden leima. Vanheneminen ei ole kivaa, voisi suuren osan tekstistä tiivistää: nyt on unohdettu läpinät viisauden karttumisesta ja seestymisestä. Sen sijaan käsitellään arkisia hankaluuksia oman fysiikan ja koko ympäröivän maailman muuttuessa. Huonompaan suuntaan.

On pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Töistä on stressiä, vaikka ammatinvalinnastaan kirjoittaja on onnellinen. Liian harva löytää työn, joka vastaa sisäiseen pakkoon ja intohimoon, tässä tapauksessa historiaan ja kirjoittamiseen. Huolta ja surua puolestaan aiheuttavat läheisten ja tuttavien vaikeudet ja sairaukset, omatkin.

Vaikka itsensä tuossa iässä jo tuntee hyvin, silti voi tulla yllätyksiä ja muutoksia myös hyvään suuntaan, lähinnä päänsisäisiä. Niistäkin saa lukija tietää, mikä herättää toivoa. Vanheneminen ei ole pelkkää kurjuutta saati taantumista! Tämä lienee syy, miksi kirjaa on sanottu lohtukirjallisuudeksi. Vaikka rehellisesti sanoen, ensireaktioni oli lähinnä pelästynyt: noinko vaikeaa vanheneminen on? 

Moneen voi jo tämän lukijan iässä (60+) samastua. Mutta ei kaikkeen, eikä pidäkään. Emme ole samanlaisia nuorina emmekä vanhoina. Iästä on hyvässä lykyssä ainakin se hyöty, että tämän tajuaa, ehkä malttaa kuunnella ja jopa ymmärtää muita paremmin. Ei ole pakko jämähtää - vaikka maailman johtajia tai somepalstojen kommentteja katsellessa meistä monelle näköjään niin käy. Kannon teoksessa ollaan aktiivisia ja opitaan uutta. Kirja on mukavan aitoa asiaa, henki on sinnikkyyteen kehottava ja kerronta Kannolle ominaisella huumorilla sävytettyä. 

Kannon tuotanto sisältää niin historiallisia romaaneja kuin viihdettäkin sekä runsaasti lastenkirjoja ja ainakin yhden tietokirjan sekä oopperalibreton. Suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut, Rottis ja Pyöveli etenkin herättivät ihailua, sekä näytelmät ja musikaalit, joita hän on käsikirjoittanut, kuten Kom-teatterin Veriruusut, Musiikkiteatteri Kapsäkin Rottien pyhimys ja Kapsäkin Sörkka svengaa. Ja lisää taiteellisia hankkeita on työn alla. Elämänlangassa ollaan tiukasti kiinni!

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Gummerus 2026.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo.

#naistenviikonlukuhaaste26

Tiina Lifländer: Merta edemmäs

Sini oli aina haaveillut merestä ja walesilaisesta rannoista. Kun tilaisuus koitti, hän otti töistään lomaa ja lähti - elämä oli muutenkin vaiheessa, jossa piti tehdä isoja päätöksiä. Kuten poikaystävän suhteen: haluaisiko Sini todella jakaa elämänsä Jessen kanssa? Mietintätauko olisi tarpeen.

Majataloa pitivät viehättävät ladyt Rosemary ja Marjoram. Heidän luonaan Sini tunsi olevansa kotona. Hän sai lämpimän vastaanoton ja teen ohella elämänohjeita.

"- Vaikka palaisitte yhteen, niin älä luule palaavasi ajassa taaksepäin, se ei onnistu koskaan, Rosemary sanoi. Sini nyökkäsi hitaasti, sillä Rosemaryn sanat olivat tietenkin totta, mitä tahansa kävisikin. Eteenpäin. Jonkin täytyisi muuttua."

Ja paljon muuttuukin, ensin Sinin mielessä, sitten todellisina tapahtumina. Sini tapaa ihanan Dafyddin, mutta tässäkin mahdollisessa suhteessa ilmenee haasteita. Onneksi Walesin rantakalliot, tuulen ja meren pauhu ja pakahduttavan kauniit kävelyreitit pysyvät ja lohduttavat. Ja uudet ystävät, kuten Sarah ja  Poppy-koira. Sipseistä ja suklaasta on myös apua. Mutta olisiko Jesse kuitenkin Sinille se oikea, se peruskallio?

"Harmi vain, ettei Siniä huvittanut mennä kotiin peruskallion luokse, ja hän oli muutenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäsi enemmän merestä kuin kallioista. Täällä hän nyt sitten olisi, ainakin vielä muutaman päivän."

Tarina on viihdyttävä visiitti walesilaiseen elämänmenoon ja maisemaan, ja Sinin mietintöihin on helppo samastua. On kuin olisi itsekin käynyt reissussa, nautin! Mitään superyllätyksiä ei tarjota eikä tarvita, ei spicyä eikä rikoksia. Ihan arkea vain, jota kuka vain voisi kuvitella elävänsä tai eläneensä, lukijan iän mukaan. Romantiikkaa perusasetuksin: kuka on se oikea vai onko sellaista? Erittäin sopivaa hyväntuulista luettavaa matkakuumeisille, arjesta pakoa kaipaaville ja merenrannan ystäville sekä ihmissuhdekuvioitaan pohtiville. 

Lue myös Tiina Lifländerin Kolme syytä elää; lämmin ja humaani tarina niin iäkkäiden kuin nuorten ihmissuhteista sekä Hyvä yö, joka kertoo hoitajan uupumisesta vanhusten hoitotyössä. Kirjailijan monipuolisuus eri tyylilajien tekijänä on kiinnostavaa ja ihailtavaa. Yhteisiä piirteitä kirjoilla toki on. Ihmisen arjesta ja hänen ihmissuhteistaan on kyse.

Tiina Lifländer: Merta edemmäs. Gummerus 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

Uskomaton juttu, tämän tietokirjan sisältö. Välillä ajattelin epäuskoisena lukevani satua, mutta uskottava on, että karhukaiset ovat totta, samoin koko Suvi Auvisen kirja. Karhukainen on ultrasuperpieni ja muutenkin supersankarimainen eläin, jollaiseen jokainen meistä todennäköisesti on joskus törmännyt tietämättään, sillä karhukaisia on kaikkialla - niitä ei vain ihmissilmällä pysty näkemään. Jos näkisi, niin mitä näkisi?

Mikroskoopissa ne paljastuvat. Auvinen kuvaa osuvasti karhukaisen ulkonäköä "nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin" risteytykseksi. Näky herättää ihmisessä sympatiaa monien tuttujen eläinten tapaan, sillä niillä on pyöreänpehmeä muoto, raajat liikkumiseen ja tarttumiseen, suuri pää - ja naama! Lisäksi ne lisääntyvät munimalla (ilmeisesti jotkut lajit myös suvuttomasti). Ne elävät ihmistä häiritsemättä omissa kuplissaan vesien lähettyvillä ja sammaleissa. Mikä ihmeen otus tämä on?

"Me ihmiset ihailemme usein enemmän suuria asioita kaukana meistä kuin pieniä asioita lähellämme."

En yhtään ihmettele, että kirjoittaja hurahti karhukaisiin niin, että matkusti niiden jäljillä ympäri maailmaa, tutkijoiden jäljillä ja kanssa, käytti aikaa ja rahaa intohimoiseen tiedonhankintaan. Taisin itsekin vähän hurahtaa. Ihmeellisyys vain kasvaa, kun Auvinen siteeraa tutkijoita ja ajattelijoita, pohtii niin mikroskooppisen pieniä kuin avaruuden kokoisia asioita sekä kertoo karhukaisten ominaisuuksista. Ne pystyvät lopettamaan aineenvaihduntansa niin, että kestävät äärimmäistä kuumuutta, pakkasta, kuivuutta ja jopa tyhjiötä aikansa - ja virkoavat otollisemmissa olosuhteissa jälleen eloon. Tilaa sanotaan kryptobioosiksi. Merenpohjista vuorenhuipuille, autiomaasta avaruuteen, karhukainen voi pysytellä elossa. 

Siksi se voisi olla maailman viimeinen eläin kaiken muun elävän kadottua. Ehkä se on ollut jopa ensimmäinen monisoluinen, ken tietää (ehkä joku tutkija?). Ovatpa jotkut tutkijat esittäneet, että niiden alkuperä olisi muualta kuin maapallolta, sillä karhukaiset ovat niin omanlaisensa laji maailman tunnettujen lajien joukossa. 

"Ihmisiä kiehtoo ja häiritsee se, miten jokin niin pieni voi olla niin kestävä." 

Varmaa on vain se, että ne elävät täysin omassa universumissaan, ihmisistä tai muista meille tutummista lajeista piittaamatta. Tuskin niistä tietävätkään, jos ei lasketa mukaan niiden eväitä, kuten bakteereja ja leviä. Mieleen tulee pakosti ajatus siitä, että ehkä ihminen elää jonkin toisen universumin jäsenten mielestä samaan tapaan ja kuvittelee olevansa luomakunnan valtias, koska aistimme eivät vain riitä hahmottamaan muuta... Kuin scifiä lukisi!

Auvinen kertoo matkoistaan, näkemistään karhukaisista ja niiden tutkijoista vetävästi ja siten, että innostus näkyy, tuntuu ja tarttuu. Hänelle lajiin tutustuminen oli henkireikä, oma projekti koronan ja puolison vakavan masennuksen riivaamalla ajanjaksolla. Masennus on tavallaan samantyyppistä kuin kryptobioosi, miettii hän, osa elintoiminnoista joutuu tauolle. Entä tuntemiemme karhujen talviuni, eikö siinäkin ole jotain samaa, muttei yhtä rajussa muodossa?

Karhukaisista puhuessa ei voi olla ajattelematta luontoa kokonaisuutena ja elämän jatkuvuutta maapallolla. Elämä saattaa siis jatkua meneillään olevasta lajikadosta - jota sanotaan kuudenneksi sukupuuttoaalloksi -  huolimatta. 

"Tiedämme, että meneillään on biodiversiteetin romahdus, mutta koska se tapahtuu niin vääjäämättömästi ja näennäisen hitaasti, sitä on silti vaikea käsittää.

Ihmisyksilön kokemus on niin hetkellinen ja näkökulmamme pistemäinen, ettei kokonaisuutta voi hahmottaa." 

Kirja on mahtava kurkistus kokonaan uuteen universumiin, jonka en tiennyt edes olevan olemassa, vaikka se on lähellämme koko ajan. Auvinen kirjoittaa lempeästi ja huumorintajuisesti, ei julista eikä räyhää, jos joku sitä pelkää hänen nuoruuden anarkismimaineensa perusteella. Hän on viisaasti kehittänyt paljon tehokkaamman tavan osua lukijaan, tiedon, henkilökohtaisuuden ja harkitun sanankäytön kautta. Lähdeluettelo on pitkä. 

"Olemme ihmiskuntana päätyneet toimillamme tilanteeseen, johon emme ole halunneet. Mitä tarvittaisiin, jotta ihminen ei pyrkisi nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, vaan haluaisi vähemmän, hitaammin, harvemmin?"

Pidin paljon myös hänen teoksestaan Kaltainen valmiste. 

Suosittelen kaikille, etenkin tietokirjoja lukeville. Suomen tietokirjailijat ry on muuten julkaissut arvonnan, jossa neljä tietokirjaa lukemalla ja julkaisemalla postauksen joko Instagramissa tai Facebookissa viimeistään 31.8. osallistut kirjakauppalahjakorttien arvontaan. Tunniste on #kesäinentietokirjabingo

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus 2026. Kansi Jussi Karjalainen. 

Lukemista ja luettua kesään

Tutkailin loppukevään ja alkukesän lukemisiani. Niitä on, vaikka vähemmän blogattuina, sillä perheasiat ovat pitäneet kiireisinä viime ajat, kaistaa ei ole jäänyt kirjoittamiseen. Mutta paikkaan kertomalla muutamista nauttimistani: 

Milla Härmän Loma olisi sopiva lahjakirja äideille: sen kertoo kolmen lapsen äiti, joka lähtee perheineen lomamatkalle eurooppalaiseen kaupunkiin, ihan lentokoneella ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ja siitä, ettei äiti "tykkää lentämisestä yhtään, ja ehkä minua ihan vähän pelottikin, että se tippuu, sanon. - Mutta eihän se tipu, sanoo kahdeksanvuotias." 

Mutta lasten puolesta pelkää aina, ja muukin matkakertomuksessa on joskus ulkomailla reissanneille perheellisille tuttua. Jännitetään, löytyykö kentältä etukäteen tilattu taksi, majoitutaan varovasti hotelliin, ja kun lapset on saatu nukkumaan, otetaan oluet aikuisten kesken ja päätetään mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksetaan lomailla (tietenkään suunnitelma ei toteudu). Ja aamulla nukutaan pitkään ja on kiire! 

"Ja nyt aurinko alkaa paistaa, on päästävä ulos, pian, imettävä kaikki sen säteet, kuljettava kaikki kadut, käytävä museot, kahvilat ja terassit, nähtävä kaikki näkemisen arvoinen, nyt ja nyt, leivät naamaan, hörppään teetäni..." 

Sään tarkkailu, arkiset haasteet, ilo perheestä jäätelönsyönteineen ja väsyttävät nujakat siitä, mihin päin tänään kävellään, vanhempien suhteen hoitamisvelvoite (jaksetaanko me tänäänkään harrastaa seksiä?) - tuo kaikki kuulostaa kovin todelta ja tutulta. Hiljainen huumori ja osuvan lakoninen kerronta pitävät lukijan hykerrystä yllä. Mainio matkakirja niin nojatuoliin kuin reissuileville. 

Milla Härmä: Loma. WSOY 2026. Kansi Piia Aho.

JP Koskisen Ruoveden paholainen vie kansallisromanttiseen historiaamme, dekkarimuodossa. Maailmanmainetta jo niittänyt Axel Gallen-Kallela rakentaa taloa Näsijärven rantaan perheelleen kesäasunnoksi ja itselleen ateeljeksi. Mutta hän joutuu sekaantumaan outoihin kuolemantapauksiin, jotka alkavat talon muurarin löytymisestä murhattuna. 

Axel tarttuu asioiden selvittämiseen tarmokkaasti kivääriinsä tukeutuen, apunaan paikallisia ystäviä ja muun muuassa taiteilijan oppipoikana tuolloin toiminut nuori lupaus, nimeltään Hugo Simberg. Homma menee oudoksi, kun tapahtuu lisää rikoksia ja metsässä asuva, näkijänä tunnettu erakko lausuu näkemyksiään. Onko metsässä jotain yliluonnollista, joka haluaa pelotella Helsingin herra taiteilijan pois alueeltaan? Ja Simbergkin piirustaa piruja...

Yksi ystävistä on Kustaa Wilenius, josta Axelille onkin paljon apua. Kustaa on lukumiehiä ja innostunut Sherlock Holmesista, joten rikosten selvittämisen innoittaa häntä. Hän on muuten se, joka perusti nykyisin Vinhan kirjakauppana tunnetun kirjakaupan. Joutuu Axel silti kysymään neuvoja myös viisaalta veljeltään Unolta. 

Luonnollisesti tarinassa ovat mukana Axelin rakas Mary ja lapset. En tiedä, onko muilla kuin mainituilla henkilöillä todellista esikuvaa, mutta tärkeä hahmo on myös täpäkkä piika Ida, jonka miessuhteita saamme kihelmöivästi uumoilla. Vetävä, todelliseen historiaan istutettu tarina, joka vie sutjakasti ammattitekijän otteella lukijan Ruoveden kauniisiin maisemiin ja yli sadan vuoden takaiseen elämänmenoon. Ruovesi Noir -sarja täydentyy jatkossa Vinhan kustantamana tilaustyönä, hyvä idea!  

JP Koskinen: Ruoveden paholainen. Vinhan kustantamo 2026. Kansi Ville Karppanen.  

Ja kun historiaan päästiin, mainitaan Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarja, jota seurailen. Vaikka välillä vierastan päähenkilö Erik Roslundin kaikkinaista erinomaisuutta, hänen ja hänen perheensä tarina kertoo kiinnostavasti Suomena tuntemamme maan alkuvaiheista ja kolmososassa etenkin elinkeinoelämän kehityksestä.

Ollaan vuodessa 1877. Metsäteollisuus ja kaupankäynti alkavat muotoutua kohti sitä, minkä nyt tunnemme, samoin yhteiskuntajärjestys uudistuu. Erik elää perinteistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Ja se hänelle suotakoon, vaikka melko satumaista tarinaa saadaan. Nykylukijalle sovitettu vanhahtava kieli on helppolukuista, samoin kuin Koskisen kirjassa. 

Faktat ovat kohdillaan, vaikka henkilöt ja yritykset ovat fiktiota. Esimerkiksi metsää huijattiin köyhältä väeltä pikkurahalla, kun isot yhtiöt haistoivat tulevan vihreän kullan; tämäkin on monen paikkakunnan todellista historiaa. Arvostan suuresti kirjoittajan tarkkuutta ja yksityiskohtaista kerrontaa asiapuolella. Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin taustojamme, kiitos historia-ammattilaiskirjailijan.  

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa-sarjan osa 3. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Muuta kuin viihdettä edustakoot teokset, joiden tekijöiden pohdiskelevan otteen olen aiemminkin myönteisesti noteerannut.

Iikka Hackmanin kolmas romaani vie tien päälle, kun Rastas lähtee entisen bändikaverinsa Lorun veljen häihin soittokeikalle Kajaanista Hyvinkäälle. Loru istahtaa kuskin viereen.

Vitostien tutut maamerkit, Lapinlahden kuulu taukopaikka, Kuopion ja Leppävirran ohitus, näen kaiken selkeästi silmissäni. Rastas ja Loru pohtivat syntyjä syviä, musiikkia ja elämänkulkua ylipäänsä. Mihin oikeastaan ollaan matkalla? Matkan varrella tehdään oivalluksia, jopa isoja päätöksiä. Tien päälle vetävä tekstin hyvä rytmi ja linjakas ote pitävät lukijan tiiviisti takapenkillä mukana. 

Iikka Hackman: Laulu jota emme ole kuulleet. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen. 

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa vanhemmista ja lapsista, mutta laajemminkin ihmisyydestä. Vaikka elämäntilanteeni on toinen kuin kirjan pohdiskelijan, moni kohta ja lause resonoi minussa yllättävän vahvasti. Voiko omilla ajatuksillaan saada asioita tapahtumaan? Miksi lapsen on vaikea kelvata vanhemmilleen? Miksi mummua suojellaan vaikeilta asioilta eikä ikävistä jutuista saa puhua kenellekään - ja mitä se aiheuttaa ihmiselle? Onko kaikki maailmassa syklistä? Mistä syntyy kuolemanvietti? Onko kuolema tuho vai itse asiassa pelastus? 

Ahokumpu pohtii ydinasioita filosofien ja psykologien ajatuksiin peilaten Alice Milleristä Freudiin, kirjailijoista ja munkeista epigeenikkoihin ja sosiologeihin. Ja kuka oli Sándor Ferenczi?

Erittäin kiinnostavaa eikä lainkaan raskasta luettavaa, sillä kirjailija kuljettaa asioita luontevasti oman lukemisensa ja kokemisensa kautta: ajatuskulut ovat ymmärrettäviä ja loogisia. Raskaamman tiedon etsijöille lopussa on lähdeluettelo. Sopii ihmisyyttä, lapsuutta ja psyykeä pohtiville.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Amman lukuhetki kyseli, mitä olen lukenut, mitä kesken ja mitä tulossa: kesken on pari pienkustantajan kirjaa, joita vielä makustelen.

Ja Jonas Eikan Korkea taivas. Rehellisesti en tiedä, jaksanko lukea sitä loppuun, ei vedä vielä, vaikka aihe, naisten luostarimainen yhteisö, on mielenkiintoinen. Saattaa johtua myös omasta rauhattomasta kesänalustani. Olen lukenut myös muutaman romaanin, joista haluan kertoa erillisinä myöhemmin. 

Mitä seuraavaksi? Viihdettä ja historiaa, luulen, ennen kuin syksyn uutuudet alkavat tippua ulottuvilleni. Tulossa on uutta Pekka Hiltusta, Heikki Kännöä, Maritta Lintusta, Asko Sahlbergia ja muita suosikkejani. Moni tuttu sarja myös jatkuu, kuten Kaisa Viitalan Klaani ja Marko Kilven Undertaker. Enkkupuolelta Maggie O'Farrellin uutuus Land ja lukemattomia Barbara Pymejä. Heinäkuun klassikkohaastekirja on vielä valitsematta, vaihtoehtoja on. 

Palaamisiin, valoisaa kesää sinulle, joka toivottavasti saat nauttia lomasta tai ainakin lukemisesta kesän mittaan! 

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä

Anna ja Tom elävät täydellistä Instagram-elämää. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kirja alkaa heidän Berliinin-asuntonsa yksityiskohtaisella kuvailulla; harkittu sisustus ja paikan ilmiasu alkaen katunäkymästä aina kodin huolellisesti huolettoman näköisesti sijoitettuihin koriste-esineisiin palvelevat kuvatarpeita, no, täydellisesti. Ovathan he ammattilaisvisualisteja, free lancereita, jotka tekevät työtään kotona juuri sellaisissa puitteissa, jotka valitsevat. 

Berliini on paikka, jossa nuorten, trenditietoisten ammattilaisten tulee olla; he ovat muuttaneet sinne nimeämättömästä maasta Etelä-Euroopasta (suomalaista hymähdyttää talven kylmyyden valittelu, kun ollaan noin "pohjoisessa" kuin Saksa). Saamme tutustua tarkkaan heidän elämäntapaansa ja viikkorytmiinsä. Työtä, lähinnä, sillä ansioita on kerättävä, mutta myös biletystä ja sopivan viiteryhmän kanssa hengailua. Kaverit ovat samanlaisia diginomadeja, muuttaneet eri puolilta maailmaa tekemään etätöitä ja nauttimaan tunnelmasta. He viihtyvät gallerioissa, yökerhoissa, juhlissa tai ravintoloissa, usein aamuun asti. Syöminen ja ruuanvalmistaminen ovat suuri juttu. 

"Food was part of their culture, and they would discuss it among themselves in the same way previous generations had discussed films, books and politics. It helped define who they were."

Lisäansioita he hankkivat vuokraamalla asuntoaan matkojensa ajaksi muille. Sosiaalista omatuntoaan pari hoitaa lahjoituksilla hyväntekeväisyysjärjestöille ja vapaaehtoistyöllä, jota voi tehdä läppärillä. 

Kuulostaa hienolta elämältä, tai rasittavalta, miten vain lukija haluaa.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, se on raportinomainen, lakoninen teksti eräästä elämäntavasta. Tyyli etäännyttää henkilöt nukkemaisiksi katseen kohteiksi, joilla ei juuri ole tunteita tai sisäistä elämää. Vaikka yllättäen he kohtaavat kriisin. Kaikki ei vuosien jälkeen enää olekaan niin hienoa, missä vika? Ehkä nettikäytön vähentäminen auttaisi, mutta työn takia heidän on oltava somessa aktiiveja. He kokeilevat matkustamista ja jopa asuinpaikan vaihdosta: ehkä Berliini on jo menettänyt ykköspaikan statuksensa luovan luokan piirissä? 

Hassua kyllä, saksan kieltä he eivät kunnolla opi, vaikka asuvat maassa vuosikausia - koska sekä asiakas- että ystäväpiiri ovat kansainvälisiä. Minusta se kertoo myös siitä, etteivät he halua juurtua, tai ehkä välinpitämättömyydestä muuta maailmaa kohtaan? 

"Previous generations had had a much easier time working out who they were and what they stood for. The problems back then might have been more urgent, but they also had clearer solutions. Now there were too many choices, with each one leading off on endless branches, preventing any real change. Their idea of a revolutionary future didn't go beyond gender balance on corporate boards, electric cars, vegetarianism. Not only had Anna and Tom not had the change to fight a radically different world, but they couldn't even imagine it."

Rikkumattoman tyylitietoinen teos kaikin puolin: kuin kuva tai kuvasarja tekstimuodossa. Hienosti koottu ja tehokas rakenne sekä kiinnostava aihe, itseään isompi, eräästä sukupolvesta ja maailmankatsomuksesta. Hieman myös keski-ikäistymisestä. Ajankohta on noin 2000-luvun alku. 

Luin enkkuversion (Booker-listabongauksia), juuri ilmestynyttä suomennosta, josta kirjan kansi on, en ole lukenut. 

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä. (Le perfezioni.) Gummerus 2026. Suomentanut Leena Rantanen.

Niilo Sevänen: Unten kruunu

Upea Ikitalven polku avasi näkymän 1000-luvun Eurooppaan, jossa valtaa pitivät kirkot, kuninkaalliset, viikingit ja muut mahtihahmot, joista kaikki eivät olleet tuntemastamme maailmasta. Ristinpalvonta oli vasta alussa, vanhat jumalat ja henget voimissaan, saattoipa vielä olla myyttisiä luonnonkansojakin, kuten peikkoja.

Orfeus, tuo epäonninen, joutuu huolehtimaan sisarentyttärestään Hallasta, jota haluaa omakseen moni muukin. Miksi? Mikä on Hallan syntyperän salaisuus? Sitä ei juuri ehditä tässä osassa miettiä, sillä niin kiire on suojata häntä kaikkialla vaanivilta vaaroilta. Palkkamiekka Skadi, hopeakasvo Silfúr ja Repolainen ovat osa kummallista matkaseuruetta, jolla saada Halla turvaan ja löytää hänen oikea kotinsa.

"Skadi kuunteli, miten kilahdukset voimistuivat vähitellen. Se oli kuin lukemattomien pienten tiukujen helinää. Hänelle tulivat mieleen tarinat metsänhengistä, jotka houkuttelivat matkamiehiä luokseen pimentoon. Paikkoihin, joista ei ollut paluuta.
- Tämä on ansa, kettu julisti pahaenteisesti. - Meitä johdatetaan syvemmälle. Voi kiimainen hilleri sentään, lähdetään pian toiseen suuntaan.
- Puiden välissä liikkuu jotain, Silfúr sanoi hiljaa."

Keisarinna Theofana puolestaan etsii edelleen kadonnutta poikaansa Ottoa, seurueessaan pohjanmies Trym. He turvautuvat epätoivoisiin keinoihin, kuten mystisen lapsinäkijän tapaamiseen vaarallisissa olosuhteissa.

"...mutta hänen täytyi saada selville, mitä auguuri saattaisi paljastaa. Mihin varjoihin hänen rakas poikansa oli kadonnut? Mitä seitsemän vuotta sitten todella tapahtui?
- Hetki vielä. Sinun vuorosi, Trym, nainen sanoi käskevästi ja viittasi lapsen suuntaan. - Katsotaan, kuinka auguuri lukee sinun mieltäsi.
Viikinki hätkähti. Hän vilkaisi vuoteella makaavaa poikaa, sitten Gottfriediä, joka piteli miekkansa kahvaa kulmat kurtussa ja nyökkäsi päällään auguurin puoleen, maiskautti jälleen suutaan käskevästi. 
- Kautta näkin suomuisen perseen, Trym manasi ja istahti jakkaralle. Theofana asteli vuoteen toiselle puolelle, jotka näkisi miehen ilmeet paremmin.
Trym suki hiuksia otsaltaan, veti henkeä ja nosti kahlehditut kätensä pojan vierelle."

Ikitalven kylmyys pakkasineen on vain yksi vaikeus etsijöidemme matkoilla läpi vaikeiden maastojen ja petojen hallitsemien nimettömien maiden. On löydettävä aina seuraava linna, luostari tai kylä, jossa yöpyä, hyvällä onnella jopa syödä. Ehkä löytää vihje siitä, minne suunnata seuraavaksi. Theofana ei pelkää, Orfeus todellakin pelkää, mutta ei voi muutakaan kuin suojella Hallaa. Rooman paavin luota turvaa ei löydy. Mutta paavi ehkä tietää jotain, joka auttaa. Ainakin unessa.

"Orfeus tuntee jännityksen paavin sydänalassa. Odotuksen ja pelon, joka imee hänetkin mukaansa. Maailmanlopun painon." 

Saattaako olla niin, että seurueet kohtaavat ja jos, mitä siitä seuraisi? Millainen voima on kiihkeän Hallan etsinnän takana? Miksi viitataan Trymin kuolleeseen vaimoon Aaloon, joka soitti erityistä kielisoitinta Kalevan mailta? 

Kyllä, Kalevalan tarinat iskostuvat mukaan eurooppalaiseen matkaan. Kiehtovaa! Mutta pakko myöntää, että porukkaa alkoi olla jo niin paljon, että hieman hämmensi. Etenkin mahdit, jotka tapahtumia ohjailevat, sillä mahdin takaa löytyy aina isompi mahti, kieroilijan takaa vielä suurempi kieroilija, pelottavan pedon takaa vielä pelottavampi... 

Ei, tässä osassa salaisuudet eivät selviä, vaikka vihjeitä saadaan ja matkasta nautitaan notkean tekstin myötä. Tämä on road trip oudossa unimaailmassa, jossa lukija saa kulkea mukana sormet verillä sivuista kiinni pitäen pysyäkseen mukana. Lukuohjeeksi lainaan tekstiä: 

"Seitsemästi kirottu, meidän pitää olla varovaisia."

Seväsen komea suomen kieli on runsasta ja hehkuvaa, mutta hallittua. Fantasian jatkoa odotellen.

Sarjan ensimmäinen osa on Ikitalven polku. Ääni- ja sähkökirjana luettavissa on myös sarjan esiosa Talven portti.

Niilo Sevänen: Unten kruunu. Gummerus 2026. Kansi Jenni Noponen. Kartta Ikitalven Euroopasta Herran vuonna 1007 Riku Similä. 

Moa Herngren: Sisaruskateutta

Andrealla on ikävä isää. Hän oli isän tyttö ja harras ihailija, ja vaikka on jo aikuinen ja perheellinen nainen ja isä edesmennyt, kaipuu on kova. Äidin kanssa välit ovat kaukaisemmat, eikä Andrea oikein tiedä, mistä se johtuu - isosisko Ulrikaan äiti vaikuttaa suhtautuvan lämpimämmin. Veli Rasmus on kolmikymppinen, mutta häntä pidetään edelleen lähinnä teininä, tai ainakin Andrea pitää - nuori mies kun ei oikein tunnu saavan elämäänsä aikuiselle raiteelle. 

Äiti vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän apua, jota Andrea vaivojaan säästämättä tälle tarjoaa. Paperiasioita hoitaessaan hän huomaa, että äidin tililtä on tehty siirtoja Ullikselle. Se vähän harmittaa Andreaa, vaikka hän tietää Ulrikan tosiaan tarvitsevan rahaa. Toisaalta, niin tarvitsisi Andreakin, jonka arkkitehtitoimistolla ei mene hyvin, mutta sitä hän ei aio perheelle kertoa. Hän on nimittäin sisaruksista se, joka hoitaa, osaa ja pärjää. Tosin voisivat toisetkin sisarukset hieman enemmän auttaa yhteisissä asioissa, isän venekin pitäisi nostaa talviteloille pian, ettei meri ehdi jäätyä.

Andrealla on myös huolta teini-ikäisestä tyttärestään Livistä. Liv käy terapiassa, mutta on usein masentunut ja vakava eikä poistu huoneestaan. Jotenkin hän innostuu kuitenkin tapaamaan Ullista ja tämän poikaa sekä mummoaan, jolloin entistä ilonpilkahdusta saattaa ilmetä, toisin kuin kotona. 

Alkupuoli on kerrottu Andrean näkökulmasta, jonka jälkeen saa vuoron Ulrika ja lyhyesti Rasmus. Oivasti rakennettu asetelma eri katsantoineen samoista aiheista maalaa laajan kuvan ruotsalaisen perheen sisäisestä dynamiikasta. Se antaa lukijalle mahdollisuuden asettua jokaisen sisaruksen asemaan, ehkä jopa saada vertaistukea sisarusriitoihin ja hankauksiin, joita väistämättä syntyy, ja laajentaa omaa katsantoa. Kehen itse samastuisi, kuka on kuin ilmetty oma sisko tai veli? 

Moa Herngren on tarkka, realistinen kirjoittaja, joka kuvaa arkisia tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti. Kirjan missio on selkeä ja helposti omaksuttava: kirjailija haluaa kertoa jotain, mitä hän ei sanallista, mutta lukijalle asia tulee selväksi. Samaan tapaan ja samoja aiheita, perhesuhteita, kuvasi myös hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Ruotsalainen avioero. Sarkasmia tai huumoria  en hänen teksteistään löydä (kirjan esittelyssä puhutaan hauskasta?), hän "vain" kertoo ja oikeuttaa siten tarinan olemassaolon yksinkertaisen tehokkaasti. Kansikuva ei vastaa sisältöä, ei tässä kukkasilla tanssita eikä romantiikkaa edes häivähdä. Ehkä se on ajateltu houkutukseksi kohderyhmälle, jonka ajattelen tässä olevan nuoremmanpuoleiset (eli noin alle viisikymppiset) naiset, ja varmaotteista kirjaa voin suositella huoletta heille ja muillekin aiheesta kiinnostuville. 

Kenelle: Sisaruksia omaaville, sukuaan ihmetteleville, vanhenevien vanhempien lapsille, selkeän ja realistisen tekstin ystäville. 

Kirjan lukemiseen ja postauksen tekoon innoitti tieto, että kirjailija on Suomessa ja Helsingissä 25.4.2026 Gummeruksen järjestämässä käännöskirjallisuustapahtumassa. 

Moa Herngren: Sisaruskateutta. (Syskonfejden.) Gummerus 2026. Suomennos Sirje Niitepõld. Kansi Emma Graves. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

Kirja voitti Tieto-Finlandian 2025, ja se oli oikein. Paavo Teittinen on tehnyt valtavan työn selvittääkseen ihmiskauppaa, joka on saanut Suomessa käsittämättömät mittasuhteet, salaa ja näkymättömissä niin suurelta yleisöltä kuin viranomaisiltakin, kirja osoittaa. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Tutkiminen alkoi ravintola-alasta, jossa orjuus on kirjan mukaan suorastaan "normaalia". Hyväksikäyttäjät - sekä suomalaisia että muunmaalaisia - lupaavat köyhien maiden varattomille työn, palkan ja olosuhteet, joihin kotimaassa ei olisi mahdollisuuksia. 

Totuus on kuitenkin usein toinen. Palkkoja ei makseta lainkaan tai kituliaasti. Työtä teetetään koko valveillaoloaika, kotina voi olla ohut patja yhteismajoituksessa, ruokaa saa haeskella roskiksista. Työntekijä velkaantuu työnantajalle oleskelu- ja työlupaa vastaan, jota usein ei saa. Tai sen menettämisellä voi uhkailla ja kiristää työntekijää loputtomasti. Työnantaja ottaa passin ja palkan haltuunsa. Kielitaidoton, Suomen lakeja tuntematon ihminen on täysin työnantajan armoilla. Orja. 

Jos joku uskaltautuu ilmoittamaan poliisille maksamattomista palkoista, siitä ei seuraa pääsääntöisesti mitään. Tai se on ollut tähän asti tilanne. Ehkä tämän kirjan jälkeen käytännöt ovat muuttuneet tai muuttuvat, mutta "perinteinen" vastaus ilmoittajalle on ollut:

"Kyse on siviilioikeudellisesta työnantajan ja työntekijän välisestä riita-asiasta eikä rikoksesta."

Tämä kolahtaa lukijaan, joka on syönyt tyytyväisenä nepalilaisissa ravintoloissa, joita mainitaan kirjassa nimeltä ja joiden pitäjät ovat hyödyntäneet (ja hyödyntävät?) viranomaistemme välinpitämättömyyttä tai heidän tietämättömyyttään orjuusilmiöstä ja sen laajuudesta.

Toinen Teittisen tutkima ala ovat siivouspalvelut. Sama meno siellä. Jos vastaat työssäsi palvelujen hankinnasta, tähän kannattaa tutustua, jotta et tietämättäsi osallistu ihmiskauppaan ja huijaukseen, joka on inhimilliseltä kannalta julmaa ja kestämätöntä. Ehkä me käyttäjätkin - lastemme kouluissa ja päiväkodeissa, kaupoissa, laivoilla, hotelleissa - voisimme olla aktiivisempia kyselemään palvelujemme lainmukaisen tuottamisen perään?

Thaimaalaisten marjanpoimijoiden kohtelu tuli julki jo aiemmin. Kotimaisia vihanneksia ja marjoja myyvät kaupat eivät ole välittäneet ottaa selvää, miten ja kuka tuotteet kerää. Kesti 20 vuotta, ennen kuin orjien hyväksikäyttöön ja korruptioon perustuvaan liiketoimintaan puututtiin kunnolla, mutta tilanne ei ilmeisesti ole vieläkään ohi. Suurten S- ja K-ketjujen tulisi ottaa tähän pikaisesti tiukka ote, jos haluavat oikeasti panostaa vastuullisuuteen, josta korulausein puhutaan! Eikä raksa-alakaan ole ollut puhdas, ja orjuus tunnetaan myös muun muassa metsänhoidossa. 

Eräs erityisen räikeä tapaus koski työpajaa, jossa autoja purettiin osiksi. Halli oli sähkötön ja lämmittämätön jopa pakkasilla. Ja jos työntekijöille on maksettu niin vähän palkkaa kuin he sanovat, he olivat oikeuden mielestä todennäköisesti tehneet töitä pääasiassa jonkun muun hyväksi - vaikka juttu nimenomaan käsitteli sitä, että asianomistajat olivat tehneet töitä mitättömällä palkalla! 

Onko kirjasta ollut apua orjuuden kitkemisessä? Ensimmäinen Teittisen juttu ilmestyi Hesarissa vuonna 2021. Sisäministeri kuvasi tapauksia surullisiksi, poliisitarkastaja Puumalainen muistutti poliisin liian pienestä rahoituksesta, mutta totesi myös, etteivät uhrien oikeudet ja rikosvastuu toteudu. Hän epäili siis vahvasti, että poliisi on rikkonut lakia, sillä tutkimuksia keskeytettiin "hyvin kevyin ja epäasiallisin perustein" ja juttuja seisotettiin vuosia, jopa vanhentumiskynnyksen yli. Puumalaisen tutkinnassa kävi selväksi, "että ihmiskauppa oli rikollisuuden ilmiö, jonka tutkintaan liittyi poikkeuksellisen paljon ongelmia." Miksei poliisissa sisäisesti huomattu ongelmia? Saati toimittu niiden ratkaisemiseksi? 

Jutturuuhka. Resurssien puute. Myös mahdollinen viranomaisten asenneongelma. Kun näin on aina tehty ja mitä väliä muualta tulleiden köyhien asialla on? Teittinen kertoo:

"Mietin myös, mistä kertoi se, että sama tutkinnanjohtaja oli päättänyt useita ihmiskauppaa koskevia rikostutkintoja kuulematta asianomistajaa, epäiltyä tai todistajia, tai selvittämättä asiaa muutenkaan juuri lainkaan."

Varmasti hyväksikäyttäjiä on myös työntekijäpuolella, mutta jos "pelkkä" lehtitoimittaja saa selville näin paljon työnantajien rikollista toimintaa, miten paljon sitä ilmenisi oikeissa, lain mukaan tehdyissä tutkinnoissa? 

"Ihmiskaupan uhrit olivat jo lähtökohtaisesti hyvin haavoittuvia, Puumalainen sanoo. He eivät tunteneet suomalaista yhteiskuntaa eivätkä pystyneet omin voimin hakemaan apua. Se korosti entisestään viranomaisten velvollisuutta toimia."

Absurdia, kafkamaista. Rikokset saavat jatkua ikään kuin luvalla, kun niitä ei tutkitä eikä syyllisiä rankaista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö viranomaiset tietäisi nyt tilannetta, ongelma on vain niin suuri, ettei siihen osata tai haluta tarttua. Yksittäiset virkamiespuurtajat eivät siihen riitä, sillä kyse on rakenteista ja järjestelmistä. Poliittisista päätöksistä. Liittyy myös erittäin vahvasti työllisyystilanteen hoitamiseen: monet mainituista yrityksistä eivät halua suomalaisia tekijöitä, sillä heille pitäisi järjestää kunnolliset olot ja maksaa laillista palkkaa. Kilpailukyky perustuu siis rikoksiin, kuin mafiameiningissä ikään. Tätäkö me tosiaan haluamme pitää yllä?

Nyt Teittinen on tarttunut uuteen aiheeseen, joka koskettaa vielä suurempaa ihmisjoukkoa Suomessa. Lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltatapauksissa on havaittu vastaavia laiminlyöntejä ja tutkimatta jättämisiä. Ajokorttien palautus ne menettäneille on kiireellisempää kuin pahoinpitelyjen, raiskausten ja tappouhkausten tutkiminen. Enkä nyt edes mene siihen, miten julman hitaasti oikeuslaitos toimii, vaikka juttu vietäisiin sinne saakka. 

Häpeällistä meille, jotka luulimme asuvamme onnellisessa maassa ja olevamme rehtejä suomalaisia, jotka maksavat velkansa ja kulkevat pystypäin missä vain ylpeinä rehellisyydestään ja ahkeruudestaan. Valitettavasti mielikuva ei vastaa todellisuutta. Teittisen kirja päivittää mielikuvan (ikävästi). Tärkeä teos, jonka soisin kaikkien politiikkojen, virkamiesten ja työntekijävaltaista palvelua käyttävien yritysten ja organisaatioiden hankinta- ja vastuullisuushenkilöiden lukevan ensin, sitten kaikkien muidenkin. 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus 2025.

Coco Mellors: Blue Sisters

Lankesin somen houkutukseen nimeä myöten vetävän kuuloisesta kirjasta. Tietysti virhe siltä osin, että olen väärää ikäluokkaa booktokin ja osin kirjagraminkin suosituksille, kirjamaku on erilainen kuin nuoremmilla lukijoilla. Mutta ikinä ei kirjan lukeminen harmita, ei nytkään, vaikka tajusin pian, etten kuulu ydinkohderyhmään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti sisaruksista suuressa maailmassa, Los Angelesissa, New Yorkissa ja Lontoossa. Tässä ajassa, mutta ajattomien perhesuhdekuvioiden keskellä, mikä on kirjan viehätys. Tai ehkä kiinnostavinta on kirjan rakenne: Suurin tragedia on jo koettu, kun kerronta alkaa. Yksi neljästä siskosta, Nicky, on kuollut.

"Sisko ei ole sama kuin ystävä."

Tiivis sisaruspiiri on nyt vajaa, ja jäljelle jääneet Avery, Bonnie ja Lucky käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Avery vanhimpana kokee vastuuta siskoistaan, puurtaa tunnollisesti menestyvänä asianajajana ja on päihdekoukussa, siinä missä Bonnie rakentaa elämänsä päinvastaisesti, tiukan fyysisen suorittamisen kautta huippunyrkkeilijänä. Lucky taas on tunnettu malli ja kaunotar, joka elää tunteella ja heilahtelee vaarallisesti nautintojen ja mielialojensa aalloilla. 

Jep, kaikki ovat huippujotain, mutta lapsuus ei sitä ollut. Vanhemmat ovat aina olleet kaukaisia - ehkä se ajoi tytöt suorittamaan vimmatusti mutta myös hitsasi nelikon yhteen? Jos unohdetaan huippuasemat ja muu kuorrutus, asetelmat ovat todentuntuisia ja loogisiakin, sisaruksia omaavalle samastuttavia. Keskinäisiä hankauksia väistämättä syntyy, perusrakkaudesta huolimatta. 

Luonteiden ja ristiriitojen kuvaus on tarkkaa, välillä pitkästyttävästikin, ja myös siskojen muut suhteet, kuten Averyn ja hänen vaimonsa Chitin tilanne, tulevat tutuiksi. Aineksia on sen verran, ettei lukemista tee mieli lopettaa, ja loppupuolella annoin mielessäni aplodit: kiinnostavin ja antoisin kohta oli minulle katkeran Averyn ja äidin välienselvittely. 

"Avery oli harjoitellut junassa avausrepliikkiä: Mikä vittu sinua riivaa, senkin narttu? Mutta nyt, kun hän seisoi äidin edessä, sanat tuntuivat naurettavilta. Mitä Avery oli oikein odottanut? Että hän sanoisi äidille suorat sanat ja... mitä sitten? Äiti hyppäisi junaan ja palaisi kaupunkiin Averyn kanssa, neuvottelisi rauhan siskojen kanssa, hukuttaisi heidät äidilliseen rakkauteen, jonka oli evännyt heiltä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kaikki olisi taianomaisesti kunnossa? Heillä oli kullakin oma roolinsa, eivätkä nuo roolit koskaan muuttuisi. Heidän äitinsä ei ollut mikään kunnon äiti, ja Avery hoiti aina tämän roolia; heidän isänsä ei ollut mikään oikea isä, ja heidän äitinsä hoiti tämän roolia."

Pitkin kirjaa ajattelin Ann Napolitanon Kaunokaisia: neljän sisaruksen tiivis piiri iloineen ja ongelmineen, jopa urheilun mukanaolo ja lajin perinpohjainen kuvailu, tässä nyrkkeily, siinä koripallo. Kaikki vain jotenkin teinimäisemmässä ja ronskimmassa muodossa. Coolimmassa, sanoisi kustantaja, ja varmasti moni lukijakin. Ehkä niin ja hyvä niin. Kirjaa voi hyvin suositella hohtoa ja rosoa kaipaaville sisaruskertomusten ystäville, viisautta viihteellisessä paketissa. 

Coco Mellors: Blue Sisters. Gummerus 2026. Suomennos Cristina Sandu.

Politiikkaa! Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan. Sanna Marin: Toivo on tekoja.

Epäpoliittisen lukijan sopii niputtaa kaksi teosta, joiden tekijät olivat valtionjohdon huipulla Suomen viime vuosikymmenien suurimpien mullistusten aikaan, toinen presidenttinä ja toinen pääministerinä. 

Vuosiin mahtui eurooppalaisen sodan syttyminen, Natoon liittyminen ja koronapandemia, jotka kaikki olivat uutta nyky-yhteiskunnassa. Molemmat kirjat ovat oivia lisäkirjauksia historiaamme, vaikka tietysti niiden tekoon on ollut ensisijaisesti henkilökohtaisia syitä. Ja kansaa kiinnostaa: molemmat kirjat olivat marraskuun 2025 kolmen myydyimmän joukossa, Satu Rämön Tinnan jälkeen. 

Sauli Niinistön Kaikki tiet turvaan ei ole elämäkerta, vaan selostus hänen valtakautensa (2012 - 2014) toimista, joilla Suomen turvallisuutta pyrittiin voimakkaasti vahvistamaan. Niinistö kertoo ajatuksiaan turvallisuudesta ja työstä, jota hän itse on tehnyt asian puolesta, neljän tien kautta.

Tiet ovat yhteytemme Ruotsiin, yhteytemme muuhun Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin "kohti eurooppalaista ja translanttista turvayhteisöä" sekä Venäjä-tie minimoimalla turvattomuus ja neljäntenä kansallinen "samatuumaisuus", sillä "pienellä ei ole varaa suureen erimielisyyteen". Näihin panostamalla Suomi pärjäisi Niinistön arvion mukaan parhaiten. Loppuhuipennus oli Nato-jäsenyys, johon tarvittiin kaikkia neljää tietä. 

Ja töitä niiden eteen on tehtykin: arvelen, että Niinistö halusi kertoa nimenomaan tämän, ja etenkin oman osuutensa, joka ehkä myllerryksissä oli jäänyt hieman epäselväksi suomalaisille. Siinä missä Niinistön lausumat presidenttikaudella olivat usein arvoituksellisia, kirja ei sellainen ole, vaan avaa presidentin tekemistä ja ajatuksia aiempaa selkeämmin. Se on ajoittain lähes jutusteleva. Kiinnostavinta päätä olivat kohtaamiset ja luonnehdinnat muiden maiden johtajista.

"Maailmanpolitiikasta on tullut jatkojännäri, josta luetaan uusi käänne joka päivä, mutta juonta, sikäli kuin sitä on, on vaikea seurata."

Huippuajankohtainen Suomen nykyisen turvallisuuspolitiikan taustoitus, joka on helppo ja mukava lukea. Aiheesta kiinnostuneille pätevä muistelma ja yhteenveto, vaikkei aihe ole helppo eikä mukava. Eikä turvallisuustyö tietenkään ole koskaan "valmis". 

Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan. WSOY 2025.

Sanna Marinin pääministerikaudella 2019 - 2023 tapahtui valtavasti niin hänen urallaan kuin Suomessa ja maailmassa. Nopea nousu valtionjohtoon sinkosi Marinin hänelle ja koko maalle uusiin haasteisiin koronan, sodan, Nato- ja EU-neuvotteluiden myötä. Muistelmakirja kuvaa alussa lyhyesti hänen taustaansa ja urakehitystään, mutta keskittyy pääministerikauden tapahtumiin. 

Ohessa rakentuu henkilökuva, joka vaikuttaa huipputason poliitikolle juuri sopivalta: ratkaisu- ja asiakeskeisyys, suurten linjojen hahmotuskyky ja paineensieto, nämä kaikki ovat tarpeen maata johtaessa. Itsevarmuus ja ajattelun selkeys, luottamus omaan näkemykseen, ovat myös olennaisia ominaisuuksia päätöksiä tehdessä ja edistäessä, missä ammatissa tahansa. Niitä hyödynsi myös Marin, jopa korostetusti, eikä se työn lopputulosten kannalta vaikuta lainkaan huonolta tavalta toimia.  

Hän toi johtajuuteen uutta otetta ja raikkautta. Nuori, nainen, kaunis, ylin päättäjä. Yhdistelmä herätti niin ihailua kuin ärsytystä, syyt molempiin lienevät selvät. Hän selvisi haasteista mielestäni niin hyvin kuin oli mahdollista, todennäköisesti paremmin kuin moni veteraanipolitiikko olisi tehnyt. Tästä on eri mielipiteitä, mutta nähdäkseni ne keinot esimerkiksi pandemian hallinnassa hyödynnettiin, jotka hallitustyön raameissa olivat käytettävissä. Aika oli sekavaa ja tietoa vähän, silti hallitus kehitti koko ajan uutta lainsäädäntöä - emme olleet varautuneita vastaavaan tilanteeseen - eduskunnan päätettäväksi suurten linjojen varmistamiseksi ja teki samalla paljon konkreettisia toimia sekä hoiti jatkuvat, normaalit työnsä, mikä ei ole pieni määrä tekemistä sekään niin kotimaisine kuin EU-tason velvollisuuksineen.   

Hallitusyhteistyöstä kirja kertoo paljon, puolueita ja nimiä myöten. Sanoisinko erään esimerkin kauniisti: keskustapuolue ei juuri saa mairittelevia lausuntoja juuttuessaan jankkaamaan pikkuasioista ja iltalypsäessään omien intressiensä puolesta tilanteissa, joissa olisi tarvittu ripeää, yhteneväistä etenemistä suurissa kysymyksissä. Tosin Matti Vanhanen saa kiitosta kokemuksella antamistaan neuvoista. Demareiden toimet ja puolueen tilanne ovat osa muistelua.

Marin muuten huomasi jo alkuvaiheessa uraansa, että pelkkä asiakeskeisyys ja osaaminen ei kanna, vaan on pidettävä huolta myös siitä, millaisena ihmisenä päättäjää pidetään, inhimillisistä kontakteista niin kollegoihin kuin muihin sidosryhmiin. Hyvä ja tarpeellinen havainto, opiksi uraansa rakentaville! Millä alalla hyvänsä.

"...ajattelin sinisilmäisesti, että paras argumentti lopulta aina voittaisi. Pian sain kuitenkin oppia, että politiikassa oli kyse paljosta muustakin kuin asioista." 

Henkilökohtaisesta puheen ollen. Kirjaan on sisällytetty myös kritiikkejä ja skandaaleita, joita Marinin ympärille luotiin. Ne tuntuvat nyt listattuina vielä älyttömämmiltä kuin aikanaan. Bleiseri ilman aluspaitaa! Bilettäminen ja tanssiminen! Väärin maksettu aamupala! Olisipa ihmisten kiinnostus yhtä suurta miettimään ja jopa edistämään sitä, miten talous saadaan nousuun ja työpaikkoja Suomeen kuin lietsomaan tyhjiä kohuja. Mutta minkä nyt kukakin katsoo tärkeäksi. Trollit ja vastustajat roskankaivuutyössään, siihen on julkisuuden henkilöiden totuttava. Valitettavasti etenkin menestyvien naisten. Onnistumisen ja hienon uran merkki sekin?

Mikä on kirjan pääviesti? Sanna Marinin ammatillisen kehityksen ja Suomen politiikassa merkittävien vuosien kirjaus tietysti, mutta samalla esimerkki erityisesti uranaisille ja sellaisiksi haluaville. Marin kehottaa tyttöjä ja naisia luottamaan itseensä ja tavoittelemaan suuria ilman häpeilyä tai turhaa vaatimattomuutta. Politiikkapeli ei ole helppoa, mutta tehtävissä, hän osoittaa esimerkillään. Edelleen naisia on johtavissa tehtävissä liian vähän yksityiselläkin puolella, lisää lukija. Kannustus naisille on siis erittäin tarpeen ja hyvästä. 

Pidin myös kirjan nimestä, sopii käytännön ihmiselle, jollainen Marin vaikuttaa olevan. Hän ei fiilistele, vaan keskittyy asioihin. Sen vuoksi jotkut lukijat ovat sanoneet kirjaa "kuivaksi": se ei kerro mitään henkilökohtaista, mitä ei jo aiemmin olisi tiedetty, ei tunnelmoi tai käytä adjektiiveja - erään lukijan mielestä kirjoittaja ei paljasta itsestään mitään. Minusta taas tyyli kertoo juuri siitä, ihmisestä, ja hänen tavastaan toimia. On hyvä myös muistaa, ettei kirjoittaja ole kaunokirjailija, vaan asiateksteihin tottunut toimija.

Luin kirjan suomeksi, mikä oli virhe. Suurin harmin aihe teoksessa on se, että suomennos on luokattoman huono. Se on raakakäännös (voisi olla käännösohjelman jäljiltä), mutta varsinainen suomentaminen, lokalisointi, on jäänyt tekemättä. Alkuperäiskieli englannin rakenteet ja sanomisen tavat ovat tallella, mikä tekee suomenkielisestä tekstistä outoa ja hankalasti luettavaa. Jostain luin kommentin, jossa kirjaa moitittiin minä-minä-asenteesta, mutta käsitys johtunee käännöksen puutteista. Totta kai muistelija on "minä", muttei sanaa ole tarpeen sijoittaa joka lauseeseen. Ja keitä ovat "me", jotka esiintyvät kirjassa jatkuvasti, sekin tuntui kummalta. Esimerkiksi muutama lause:

"Huolimatta siitä, että tunsin vaaliohjelmamme läpikotaisin ja minulla oli jo huomattavasti kokemusta julkisesta työstä ja esiintymisestä, en missään nimessä kokenut olevani valmis siihen, mitä minulta odotettiin. Puolue ei kuitenkaan voinut ajautua tuuliajolle vaalikeväänä, joten ravistin epävarmuuteni ja pelkoni pois ja tartuin toimeen."

"[Koronapandemia] pani yhteiskunnat polvilleen aikana, jolloin ajattelimme kaikki, ettei tämän mittaluokan katastrofia voisi tapahtua kaiken kokemamme edistyksen jälkeen."

Alkuun lukeminen oli hidasta, sillä suomensin lauseita mielessäni työmoodissa (jos olisin viestintäurallani tarjonnut vastaavanlaista suomennosta kollegoille saati asiakkaalle, minut olisi naurettu muihin hommiin). Lopulta oli pakko keskittyä saamaan selkoa asiasisällöstä ja sulkea silmät muulta.  

Lukijan on myös hyvä tiedostaa jo aloittaessaan, että kirja on kirjoitettu muille kuin suomalaisille. Se on rakennettu alkusanoineen ja pitkine loppukiitoksineen kansainvälisen mallin mukaan. Kirja kertaa maamme vaiheita ja esittelee Suomen erityispiirteitä, jotka ovat meille tuttuja. 

Toivon, että alkuperäinen englanninkielinen teksti on sujuvampi. Vaikkei vieraalla kielellä kirjoittaminen yleensä nostata kielellistä juhlaa sekään, ei tietokirjalta odotakaan kaunokirjallista mestarillisuutta, kunhan asia tulee selkeästi esiin. Mutta kielen viimeistely olisi tehnyt suomenkielisestä kirjasta huomattavasti kiinnostavamman. Suomalaiset olisivat ansainneet kunnollisen käännöksen, säästö on tehty väärässä kohtaa, harmittaa. (Jos syy oli rahansäästö; jos se oli kiire, syy on vielä huonompi - kehnoa lopputuotteen laatua, josta asiakas maksaa, ei voi sillä puolustella varsinkaan kirjassa, jonka myynti takuulla kattaa tuotantokulut moninkertaisesti.) Suosittelen lukemaan englanninkielisen, jos aihe kiinnostaa.

Sanna Marin: Toivo on tekoja (Hope In Action). Gummerus 2025. Suomentanut Maija Laura Kauhanen. Kannen suunnittelu Jaya Miceli, kuva Meeri Koutaniemi.

Kotimaisten romaanisarjojen jatkoja ja uuden alku: Karin Collins, Ingeborg Arvola, Laura Andersson

Hankolainen Karin Collins kuvaa elävästi Hangon miehitysaikaa vuosina 1940 - 1941. Kun venäläiset on saatu ajettua pois, on suomalaisilla iso työ korjata vahingot: puolet taloista on poltettu, jäljellä on roskaa ja romua; kaikki on tuhottu, mikä on ehditty.

Sotilaat korjaavat pahimmat vauriot, siistivät rojua ja poistavat miinat, jonka jälkeen tutkitaan talojen tulipaikkojen toimivuus. Sen jälkeen pääsevät siivoojat ja rakentajat omiin töihinsä. Kaupunki vilisee saksalaisia, ja monen perheen jäseniä on jäänyt rintamalle, elävänä tai kuolleena, joten tunnelma on outo, mutta varovaisen toiveikas. Kotiinpaluusta iloitaan. 

Hjalmarilla on muutakin iloittavaa. Aino puolestaan tuskailee Berndt-suhdettaan, sillä se ei tunnu etenevän, vaikka he ovat taas samassa kaupungissa. Disa muuttaa yhteen Bergströmin kanssa, muttei halua nähdäkään raiskattua Bellevue-pensionaattia, vaan hankkii muita töitä. Uusia romansseja syntyy ja entisiä sammuu: sota ja evakkoaika muuttavat ihmisiä, jättävät rumat jälkensä paitsi maisemaan myös mieliin. Ja ensinmainittuja on helpompi korjata. Mutta rakkautta ja lämpöä yhteisöstä löytyy kaiken kauheuden vastapainoksi niin, että tulevaisuutta voi alkaa ajatella.

Collinsin kotimainen historiallinen romaanitrilogia on lajinsa parhaimmistoa. Sen kaunis kieli, realistinen muttei rujo kerronta, kiinnostava henkilökuvaus ja historiafaktat vaikuttavat. Myös kirjailijan kotiseuturakkaus ja meren lumo välittyvät kauniisti. 

Aiemmat osat:
Säilyt sydämessäin
Sun luonas kaipuuni on

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. Ruotsista suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Ruijan rannalla -sarjan ensimmäinen osa, Jäämeren laulu, kertoi 1800-luvun lopun ruijalaisista, joiden suomalaistaustaisia alettiin kutsua kveeneiksi. Kirja päättyi kertoja Priita-Kaisalle ja rakastetulle Mikolle tukalaan tilanteeseen: Vesisaaren vankilaan laittomasta suhteesta, sillä Mikko on ukkomies. 

Mutta juonipaljastus ei liene, että he lopulta pääsevät vankilasta, tosin eri aikaan. Nälän ja kylmän keskeltä elävänä täpärästi selvinnyt Priita-Kaisa palaa Pykeijaan, jonne he ovat Mikon kanssa haaveilleet perustavansa oman kodin. Mikko oli jättänyt ison talonsa vaimolleen ja vakuuttaa Priita-Kaisalle, ettei kadu: vahva rakkaus korvaa kaiken. Koetuksella se kyllä on, mutta ei osapuolten itsensä takia, vaan olosuhteiden, jotka Ruijassa ovat karut. 

Priita-Kaisan veli Pehr kyllästyy karuuteen ja muuttaa perheineen Amerikkaan; ei tavatonta tuohon aikaan. Priita-Kaisa ja lapset Heikki ja tuore tulokas Marja-vauva puolestaan lähtevät Näytämöön läheisten luo, sillä Mikko osallistuu hyvätuloiseen kesäkalastukseen, jossa ei perheelle ole sijaa. 

Niin, Heikki on jälleen äitinsä matkassa, isoveli Aleksi jo omillaan. Heikki on aurinkoinen ja valpas kuusivuotias, jonka huomiot hymyilyttävät.

"Kaisa kuivaa kyyneleitään nähdessä Näytämö-joen:
- Olet iloinen, kun näet joen taas, Heikki toteaa minua tutkailtuaan. - Et ole murheellinen.
- En tiennyt, että ilahtuisin näin.
- Pidätkö Näytämöstä enemmän kuin Pykeijasta? Heikki kysyy.
- Pidän, sanon yllättyneenä. - Tavallaan pidän, lisään.
- Me olemme jokikansaa ja metsäkansaa, sanoo nuori Orajärvi asiallisesti."

Vaikka Priitta-Kaisa tuntee usein iloa, Mikon vaimosta on harmia. Noidaksikin  nimitellään: Priitta-Kaisalla on parantajan taitoja, näkijänkin. Eivätkä enteet ole kaikille mieleisiä. 

"Totuudessa on nokko pahaa. Olinko minä houkutus? Olinhan minä. Onko Mikko hylännyt vaimonsa ja tilansa? On. Kun hän palaa metsästämästä, tulee hän tänne. Tunnen sen koko kehollani. Valittamisen siitä, mikä on totta, pitäisi riittää, mutta Kreeta-Liisa puhuu mitä sattuu, kaikille jotka ovat kuulolla."

Mikko tulee kalasta, lähtee metsästämään, palaa, rakentaa taloa, huhkii ja rakastaa naistaan. Lempi leiskuu molempien nautinnoksi. Paikallisten perinnetarinat ihmetapahtumista ovat hulvattomia, kuten Silmä-Riitan kertomus pikkuväen varastamasta nenästä. Koltta-Jaakon kohtalo on tosi. Loppusanoissa kirjailija kertoo tarkemmin kirjan totuuspohjasta. Ankaraa työtä, pohjoisia maisemia, romantiikkaa ja historiaa, kelpo paketti lukijalle, jota rakkauden polte ei häiritse. Sarja jatkuu.

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta (Vestersand, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet, Bok II). Suomennos Aki Rantanen. Gummerus 2025. Kansi Tuomo Parikka.

Doris Laine on 1930-luvun nuori, jonka elämäntarina kulkee klassisesti ryysyistä rikkauksiin. Tai ainakin Helsingin Rööperistä viinatrokarin tyttärestä kotimaisen valkokankaan tähdeksi.

Kaunis tyttö napataan orastavan elokuva-alan* näyttelijäksi kahvilatöistä. Outo lapsuus nälkää näkemättä mutta isän ammatin vuoksi arvaamatonta muista syistä; fiksuus, joka erottaa tytön samanikäisistään; ulkonäkö, joka kiehtoo monia: ne saavat aikaan uratarinan, johon lukija voi valintansa mukaan uskoa tai sitten ei. Eikös Ansa Ikosellakin ollut työteliäämpi kulkutie tähteyteen? 

Doriksen tie on suoraviivaisempi. Hän oli yksinäinen tyttö, joka löysi filmiteollisuuteen tutustumisensa aikoihin myös henkilökohtaisen ystäväporukan ja viiteryhmän salaperäisen nuoren naisen, Villan, kautta. Voimakas Villa huomasi Doriksen avut ja otti tämän suojiinsa. 

"Villa tarttui käteeni. - Sinun on vain luvattava, että muistat, mikä sinulle todella on tärkeää. Minä haluan näyttää sinulle oikean unelman: mitä kaikkea sinä ja minä voimme tässä kaupungissa olla. Kukaan ei saa tulla sen tielle. Ei vaikka he lupaisivat sinulle kultaa ja kimallusta.
Puristin hänen kättään. Se kaikki kuulosti houkuttelevalta. Mutta enhän tiennyt lainkaan, millainen Villan 'oikea unelma' olisi. Olisiko se myös minun unelmani?
Epäröinnistä huolimatta huomasin sanovani: - Minä lupaan sen."

Mutta voiko Doris olla uskollinen ystävilleen ja uudelle lumoavalle uralleen yhtäaikaa? Mitä Villa oikeastaan haluaa hänen tekevän? Ja onko sama unelma myös Doriksen unelma? 

Kutkuttavasti kirja tuo esiin ajankuvaa ja hentoista glamouria, jota jo elokuvan alkuajoilla jopa Suomessa muun maailman malliin rakenneltiin. Asut, kampaukset, koreografiat...  Doris saa oppia leffanteon perusteita ja yksityiskohtien tärkeyttä. 

"...elokuvan taika on siinä, että yleisö huomaa asioita myös alitajuntaisesti. Kaikki kuviin jättämämme viestit vaikuttavat heihin."

Doriksen läpimurtoelokuva Rakkauden riivaamat saa ensi-iltansa vuonna 1932. Työ on sytyttänyt hänessä "taiteellisen palon". Vaikka Doris on näyttelijänä aloittelija, hän ymmärtää nopeasti, että hän ja hänen julkinen hahmonsa eivät ole sama asia. Itse asiassa hän elää kahta erilaista elämää, tai kolmea, jos perusarki perheen - vanhempien ja sisarusten - parissa lasketaan mukaan näyttelemisen ja ystäväporukan lisäksi. Ja sitten on vielä Kurt, luottomies, ehkä jotain muutakin? Niin, miehet. Doris on vielä kokematon, mutta on päättänyt luoda tiensä itse ja uskoo tietävänsä jotain miesten käsittelystä. Ajan hengen mukaisesti miehet olivat perheen päättäjiä, rahan hallitsijoita, fyysisiltä (ja henkisiltä, silloin kai ajateltiin) voimiltaan ylivertaisia.   

"Kurt hymyili minulle salin poikki. Kun hän katsoi minuun, kehoon levisi tyytyväisyyden tunne. Olin alkanut tarvita hänen katsettaan kuin kahvia aamuisin tai raitista ilmaa kuvauspäivän päätteeksi."

Mutta voiko Doriksen taustalla tulla todelliseksi tähdeksi? Itseluottamus rakoilee vielä tytön kulkiessa ensi-iltaan punaisella matolla, jonka nauha erottaa hurraavasta yleisöstä, ja hän kokee olevansa väärällä puolella; mielessään hän on yleisössä, katselemassa ihaillen kuuluisuuksia. 

"Nauha erotti meidät toisistamme, mutta todellinen raja-aita kulki jossain paljon syvemmällä. Miten typerää olikaan haaveilla siitä, että minunlaiseni tytöt koskaan voisivat astua sen yli. Mikään ei yhdistänyt tavallisia ihmisiä tähtien maailmaan."

Kirja ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä ja vilauttaa tulevaa siirtymällä lyhyesti ja yllättäen kymmenen vuotta eteenpäin, vuoteen 1942, jolloin on tapahtunut paljon niin Doriksen elämässä kuin Suomessa ja maailmassa, kuten tiedämme.  

"- Meidän täytyy aloittaa Rakkauden riivaamien ensi-iltajuhlista, sanoin. - En ole koskaan kertonut kenellekään mitä siellä tapahtui ja mihin kaikkeen se johti."

Luin kirjan innolla ja uteliaana, mutta koska monia suuntia jää auki, tarinaa on vaikea arvioida: ehkä se kertoo kirjasta hyvää, etten kykene arvailemaan jatkoa. Vai onko palasien puuttuminen vain ärsyttävää, en osaa päättää. Kirjan ja samalla sarjan aloittavan nimen perusteella tähtien tuikkeessa jatketaan. 

Helsingin historian ystävänä pidin erityisesti ajankuvasta ja lukuisista todellisista, olleista tai olevista paikoista (esimerkiksi Doriksen kotitalo on oikeasti olemassa, edelleen), ja näistä kirjailija kertoo jälkisanoissa. Elokuvatuotannon alkuajoista kertova sarja iskee täydellisesti aikaamme, jossa lyhytnäköisellä säästöpolitiikalla kotimaisen kulttuurin tuotantoa pyritään ajamaan alas. 

* Piti googlata, Finnan Elonet -sivustolta (kiinnostavaa tietoa elokuvatuotantomme alkuajoilta): Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa 1913. 

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi. Gummerus 2025. Kansi Jenni Noponen.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Kymmenes osa Vargasin takuuvarmaa Adamsberg-sarjaa: hänen toista sarjaansa, Evankelistaa, en ole (vielä) lukenut. Adamsbergiin olen tutustunut pikku hiljaa kaverin suosituksesta, ja oikeassa hän oli. Jos dekkarilta kaipaa muutakin kirjallista antia kuin suoraviivaista rikosta ja sen selvittelyä, sitä Adamsberg tarjoaa.

Miksei dekkareissakin voi olla nautinnollista kieltä ja yllätyksellistä, rikoksen ylittävää ajatuksen aihetta lukijalle? Hyvin voi, osoittaa Fred Vargas. Ranskalaisena ja arkeologina madame Vargas varmasti tuntee kulttuurinsa juuret ja hyödyntää tietämystään teksteissään lukijan iloksi. Hänen teksteistään tulee mieleen toinen mestarikertoja, Pierre Lemaitre: yhteistä ovat persoonalliset hahmot ja toimintatavat sekä käänteet, joita lukija ei voi arvailla, ja ripaus hienovaraista huumoria.

Varjojen tallaajat on tuhti ja mehevä pakkaus Adamsbergin ja hänen tiimistään, joiden jäsenet olen jo oppinut tuntemaan. Ihailen ja kadehdin Danglartin uskomattoman laajaa yleissivistystä, mutta enemmän samastun Mercadetiin, jonka on otettava kolmen tunnin nokoset säännöllisesti, oli juttu kesken tai ei. 

Adamsbergiin en edes uskaltaisi vertailla itseäni, niin suurta vastuuta ja vakavia rikoksia hän joutuu käsittelemään, ja ohimennen tulee hoidettua pienempiäkin juttuja. Miehistö on tottunut hänen omalaatuiseen toimintatapaansa, mutta lukijaa se jaksaa hämmästyttää. Mies vaikuttaa apaattiselta, mutta on kaikkea muuta. Sillä hänellä on tapana ajatella, mieluiten yksin ja rauhassa, tekemättä näennäisesti mitään - paitsi antamalla hiilihappokupliksi nimittämiensä ajatusaavistusten nousta mielensä syövereistä.

"Adamsberg torkahti odottaessaan kipulääkkeen vaikutusta ja silloin hän huomasi yllättävän kuplan nousevan hitaasti ja vaivalloisesti lammen pohjamudista kohti tietoisuutta. Liikkumatta ja valppaana hän antoi kuplan raivata tietään kämmenet valmiiksi kuppeina rinnan päällä ottamassa sen vastaan sitten kun se pääsisi pintaan. Kupla oli raskas, sillä se sisälsi epämääräisiä ainesosia, kuten takaisin kotipensaiden alle palanneen siilin, Gaëlin viimeiset sanat, Joumot'n ja lääkärin kuvat, kananmunan ja sanan sydämellinen."

Tällä kertaa Adamsberg johtaa joukkonsa Louviecin kylään, jossa on tapahtunut murha. Mutta Adamsberg epäilee muutakin. Paikallinen komisario Matthieu oli ennestään tuttu, ja tunsi kollegansa menetelmiä. "...jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua 'menetelmistä'..."

Ainakin miehellä oli loistava näkömuisti ja "merkityksettömien yksityiskohtien" havaintokyky. Vaikkei se toimi aina sanojen ja kirjainten kanssa, tosin ne askarruttavat usein, vaikka tässä hän on huoleton:

"- Kuljenko siis majataloon kilpikonnamuodostelman suojissa? Onpa aika ylenpalttinaista, eikö sinusta?
- Ylenpalttista, Adamsberg. Ei 'ylenpalttinaista.'"
- Miten haluat. Ei sillä taida enää olla niin väliä."

Retancourt, tuo suuri ja väkivahva poliisi, joka voimillaan pääsee irti vaikka käsiraudoista, herättää vastapuolissa pelkoa ja muissa ihailua, kuten paikallisen majatalon pitäjässä Johanissa. Johan saa ilokseen ruokkia ja majoittaa muualta tulleet poliisit. Keskustelu Retancourtin kanssa nauratti:

"- Pitää vain keskittyä siihen mitä tekee, ei siinä sen kummempaa. Voit kutsua minua etunimeltä, Johan.
- Mikä etunimesi on?
- Violette.
Orvokki, pieni herkkä kukkanen."

Murhia alkaa tapahtua lisää nopeaa tahtia, eivätkä poliisit etene. Jotenkin inhimillistä, että hekin tekevät virheitä. Jääkö kerrankin jotain selvittämättä? Sarjamurhaaja jättää omat tunnusmerkkinsä, mutta ne ovat käsittämättömiä. Kuten murhattujen käsiin aseteltu kananmuna. 

Nautin kielestä, yllätyksistä, persoonista ja vauhdista. Tosin jälkimmäistä oli vähän liikaakin, sillä henkilöitä ravasi mukaan niin paljon, etten enää pysynyt kärryillä nimistä (oli omat nimet, rikollisnimet, kutsumanimet...). Tai kuka oli missäkin minkäkin murhan aikaan ja oliko alibia, mutta yksityiskohtien sumeus ei haitannut varsinaisen kertomuslinjan, rikoksen selvittelyn, tai herkullisen henkilökuvauksen seuraamista.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat. (Sur la dalle). Gummerus 2025. Suomennos Marja Luoma. 

Trillereitä onko heitä

Heitä on, paljonkin, mutta taso vaihtelee suuresti, trillereissä siis. Välipalakirjoiksi etsiskelen säännöllisesti koukuttavaa jännittämistä, mutta ongelma bloggaamisessa on se, että harva jää mieleen, kun tarkoitus ei ole muu kuin hetken viihtyminen. Sama koskee dekkareita, mutten puhu nyt selvitettävistä rikostarinoista, vaan silkasta jännityksestä, johon voi sotkeutua poliisi tai sitten ei.

Aloitan helpoimmasta eli mieleen jääneestä: Martta Kaukosen repäisevästi alkanut trilogia Irasta, sarjamurhista ja psykoterapiasta sai kolmososansa Poissa. Ensimmäistä upeaa osaa tämä ei voita, mutta vauhtia ja käänteitä riittää tuttujen henkilöiden parissa. Ja jonkinlainen lohtukin on lukijalle (ehkä?) luvassa.

Juonta ei passaa paljastaa, mutta Iraa mietityttää varhain kuolleen äidin tarina, ja hän saa selville tämän taustasta uusia tietoja. Arto-isä yrittää tukea tytärtään, minkä omilta ongelmiltaan taitaa. Yllätys on se, että he asuvat nyt yhdessä, isä ja tytär. 

Aiemmista osista tuttu poliisi Kerttu Leppäkorpi saa ison roolin, sillä hän kuolee hoitokodissa ja jättää omaisuutensa Artolle sekä tehtävän selvittää eräs vanha rikos jätetyn aineiston avulla. Tapauksesta kerrotaan Kertun sanoin melko perusteellisesti.

Hieman hankala oli välillä hahmottaa, kuka henkilöistä puhuu, samoin rikoksen juonenkäänteet viuhuivat niin vikkelästi, että lukija sai pitää rystyset valkoisina sivusta kiinni pysyäkseen mukana. Sillä kirjailija myös tarkoituksella hämää, mikä on tietysti yksi kirjan kiehtova juju. 

Toinen minua huvittanut juju ovat henkilöiden sukunimet, jotka Kaukonen luo omalla tyylillään. Paljon on tuttuja nimiä Kuopion seudulta Petosesta Rahusenkankaaseen!  

Suosittelen siis erityisesti hänelle, joka on lukenut aiemmat teokset, joka ei pelkää tulevansa huijatuksi ja joka tuntee pohjoissavolaista paikannimistöä. Poliisityökin saisi kiinnostaa, ja ihmissuhdekuviot.

Irasta kertovan trilogian kaksi ensimmäistä osaa:

Terapiassa

Hengissä

Muuta Martta Kaukoselta:

Sinun varjossasi

Rikas elämä - parempaa arkea hidastamalla, kirjoitettu Leila Saarivirran kanssa.

Martta Kaukonen: Poissa. WSOY 2025. Kannen suunnittelija Perttu Lämsä.

Kansainvälisestä tarjonnasta luin kaverin suosituksesta brittiläisen Alice Feeneyn trillerin Kivi, paperi, sakset. Titteli hämäsi hieman, sillä samanniminen teos ilmestyi jo ysärillä, kuten Kirjasampo kertoo (en ole lukenut kylläkään, soitteli vain kelloja). Mutta suora käännös, tällä mennään. 

Kuten kaveri sanoi, viihdytti mainiosti lukemisen ajan, mutta käänteet eivät jääneet mieleen. Hääpäivästä oli kyse, ja häälahjaksi saaduksi Skotlannin matkasta. Mikä sen ihanampaa? 

Kuka matkan lahjoitti ja miksi? Amelia ja Adam joutuvat kummalliseen kostonäytelmään, mutta kuka on viaton ja kuka ei, siinä kysymys.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset. (Rock, Paper, Scissors). Gummerus 2025. Suomennos Outi Järvinen.

Kanadalainen Nita Prose ihastutti kirjansa Huonesiivooja päähenkilöllä. Mollyn edessä on laskettava kaikki aseet, niin suoraa ja vilpitöntä on hänen ajattelunsa, joka lääketieteessä varmaan sijoitettaisiin sille kuuluisalle "kirjolle". (Toistan itseäni: kuten Forrest Gump.) 

Molly ei ole tyhmä, päinvastoin, hänen mietteensä ja tekonsa vain kulkevat hieman eri reittejä kuin on totuttu, mutta aina tuloksellisesti. Kyvyt on huomattu luksushotellissa, jossa hän on kohonnut hierarkiassa. Kun hotelliin majoittunut kuuluisa kirjailija löytyy kuolleena, joutuu Molly sekaantumaan tapauksen selvittelyyn. Samalla hän hoksaa asioita lapsuudestaan, tuntemattomaksi jääneestä äidistään ja rakkaasta mummistaan, joka kasvatti tytön. Molly tajuaa, että tapahtumien takana on ollut seikkoja, joita hän ei ole tullut ajatelleeksikaan - ne kun eivät ole olleet konkreettisesti esillä. Molly aikuistuu?

Joitakin lukijoita Molly on ärsyttänyt. Minä kuulun ihailijoihin, tai vähintään sympatiseeraaviin. Kirjailija osaa taitavasti välttää ilmeisimmät imelyydet.

Nita Prose: Hotellivieras. (The Mystery Quest.) Bazar 2025. Suomennos Katariina Kallio. Kansi Eija Kuusela ja Ellie Game. 

Saattaa olla, että pian etsin uutta jännitettävää: olisikohan jotain uutta tullut Clare Macintoshilta, Paula Hawkinsilta tai Freida McFaddenilta? Tai ketä suosittelisit? 

Bloggauksissa siirryn lähiaikona dekkariosastoon, jossa on minun lukuikkunassani tapahtunut enemmän.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

Tietyssä iässä alamme muistella elämämme merkkipaaluja ja miettiä, tuliko tehtyä eri käänteissä viisaasti vai mokattua. Myös viittäkymppiä lähestyvä helsinkiläinen antikvariaatin pitäjä Lasse on siinä iässä, ehkä tietämättään, vakiintuneissa kuvioissaan, joihin hän on tyytyväinen. Mutta opiskeluajan rakkauden kohteen tapaaminen sysää hänet uuteen vaiheeseen.

Tai ei sysää, sillä hän itse haluaa uudistaa suhteensa Marjaan, jonka tapaa kirjakaupassaan Vuorimiehenkadulla vuosikymmenien jälkeen. Marjan avioliitto Nokian johtajan kanssa vetää viimeisiään eikä Lassella ole vakituista kumppania, joten hetki on molemmille otollinen. Suhteesta muodostuu nopeasti tiivis ja intiimi.

On kaunista lukea kahden aikuisen rakkaudesta. Lasse kertoo siitä niin tarkasti, että lukija imeytyy mukaan tunnelmaan. Se koostuu läheisyydestä, molempien tarpeeseen vastaavasta intohimosta ja seksistä, riemusta toisen tuntemisesta ja olemassaolosta. Turvallisissa puitteissa - kumpikaan ei ole mikään seikkailija.

"Silti ihmisistä useimmat kokevat suurimman osan elämästään jollain tavalla ohjaavansa sitä, minäkin. Kun puhutaan eksyksissä olemisesta, tarkoitetaan vaiheita, jolloin illuusio kontrollista hetkellisesti syystä tai toisesta romahtaa. 
Voisin kai ajatella, että eksyin tavatessani Marjan uudestaan. Rakastuminen on itsensä kadottamista ja siis väistämättä eksymistä, sen takia kävi niin kuin kävi."

Marja järjestelee avioeroaan ja muuttoaan Jounin luota Haukilahden kivilinnasta Huvilakadun kaksioon, lähelle Lassea divareineen. Muutto tapahtuu kesän kuumuudessa, mikä sopii täydellisesti lukuajankohtaani. Lasse kertoo, että hiki virtaa jo istuessa saati tavaroita kanniskellessa.

"Mutta samaan aikaan heinäkuun lämpö tuntui paremmalta kuin minään kesänä aiemmin tai koskaan sen jälkeen. Se sopi tunnelmaan, täydensi ja vahvisti sitä. Keskikesä on aina eräänlainen seisake, poikkeus vuodenkierrossa, ja minä ja Marja olimme omassa kahdenkeskisessä kuplassamme tämän keskikesän kuplan sisällä.
Ei se mitään elokuvaa ollut, eihän elämä koskaan ole. Ei varsinkaan silloin kun sitä elää, muttei muistellessakaan. Jollain erikoisella tavalla kirjallisuus parhaimmillaan onnistuu pelkästään sanoilla tavoittamaan inhimillisen olemassaolon ytimen, kun taas elokuva kaikista käytettävissään olevistaa keinoista huolimatta, tai sitten juuri niiden runsauden takia, jää sittenkin sen pintaan. Elokuvassa on ikään kuin liikaa."

Kirjarakkaus on osa Lassea, ihmissuhteita pysyvämpi, ja kirjoista ja kirja-alastakin puhutaan teoksessa paljon, mikä ilahduttaa lukijaa. Mutta enemmän puhutaan ihmisistä: Lassen nuoruudesta ja "uskonhypystä" antikvariaatin pitäjäksi, jonka hän sanoo pelastaneen hänet eksyksistä kaupan tuoman vastuun ja rajojen myötä. Kaupan apulaisesta Hanssonista, josta kehkeytyy Lasselle jonkinlainen oman pojan vastine. Marjan äidistä, pojistakin. Jounista, jonka elämä maan suurimman yrityksen johdossa muistuttaa Nokian kulta-ajasta. 

Ajankuvassa eletään pääosin 90-lukua ja seuraavaa vuosikymmentä, nuoruuden muistelun lisäksi. Tuttuja ilmiöitä ja paikkoja ainakin helsinkiläisille vilisee: uusmediayhtiöiden osakkeiden jonotus, Lambourghinit Uudenmaankadulla, klubit ja hillitön juhliminen. Kosmos, Kappeli, Stockmann. Määrätietoista etenemistä uralla ja elämässä. Riskejä, harkittuja tai ei. Silti turvan hakemista, vastausta syvimpään yksinäisyyteen.

"Sitäkö minä siis etsin: pelastusta? Ehkä juuri sitä ihmiset rakkaudesta yleensäkin etsivät."

Lasse ja Marja löytävät vastauksen toisistaan, mutta auvo ei voi kestää samanlaisena vuosia, tiedämme, mutta voiko rakkaus silti säilyä? Mitä he toisistaan etsivät, mitä saavat? Lasse sanoo olevansa mielensä vanki, ja tämä kiteyttää hänen ajattelunsa rakkaudesta:

"Aloin ajatella, ja sen jälkeen en osannut lopettaa. Siinä on jotain perustavalla tavalla väärin, sillä elämä ei ole ajatuksissa. Se on kosketuksessa. Vartaloissa. Ruumiillisissa tuntemuksissa. Elämä on fyysistä, se on aistillista, se on tuoksuja, nesteitä ja eritteitä, joina rakkaus, abstrakti sana, tulee lihaksi, ja verrattuna tähän todelliseen elämän ajatukset ovat vain elämän kalpeita varjoja, joista ihminen, varsinkaan minun kaltaiseni, ei kuitenkaan ikinä pääse eroon, kosketuksen hetkellistä unohdusta seuraa aina ajatus.
Marjan kanssa minä tämän tajusin."

Ehkä kaikkea ei tarvitse kertoa nyt tai huomennakaan, mutta on tajuttava, että tiettyjen asioiden kertomattomuudella on seurauksensa, minkä Lasse saa kokea. Lasse ajattelee tosiaan liikaa, niin paljon, että hän voi hämätä ajatuksillaan itseäänkin: ehkä hän ei ole sellainen mies kuin ajattelee olevansa. En ole samaa mieltä hänen ajatuksestaan: "Jälkikäteen on mahdotonta selvittää, miksi asiat menivät niin kuin menivät..." En näe mahdottomana, vaikkei maailmassa tapahtuvia asioita tietenkään voi ennakoida. Syitä ja seurauksia voi silti nähdä jälkeen päin tai oikeastaan nähdä ne toisesta paremmin kuin itsestä. 

Kuten lukija kirjan henkilöistä, joita hän katsoo sivullisena. Olemme kuitenkin vain Lassen kertomuksen varassa. Ja se on kiehtova, arkinen, aistillinen, nostalgian kultaama ja ihmisen perussurun hopeoima. Inhimillinen, virheitä salliva, ihmettelevä. Yllättäväkin. Hieno viisikymppisteos ja rakkaustarina Juha Itkoselta ikäisistään ihmisistä. Mutta onneksi ilman autofiktion häivää, joten lukemiseen ei sekoittunut muuta kuin tarinasta ja harkituista lauseista nauttimista. 

Kenelle: Elämänvalintojaan miettiville, nostalgiaa kestäville, aikuisten rakkaustarinaa kaipaaville, kirjallisuuden ystäville, divareissa kävijöille.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.