Ansiosidonnainen kuolema

Ja taas kuollaan! Nappasin kirjan kirjaston hyllystä nimen houkuttama: olenhan kaipaillut romaania, joka kertoisi menneen ajan maaseutuammattien sijasta tästä päivästä nimenomaan työelämässä toimivan näkökulmasta. Äkkiä ei tule mieleen montaa. Antti Leikas meloi tuoreena isänä työpäivästä toiseen univajeessa, Pekka Hiltusen Iso kertoi informaatikon työstä, Siina Tiuraniemi kuvasi vanhustenhoitoa - ja Orvokki Leukaluu antoi uranvalintaohjeita. Tulisiko kenellekään muita mieleen?

Ehkä aihe on vaan liian tylsä, vaikka töissäolo organisaatiopyörteissä hurjalta draamalta välillä tuntuukin. Ansiosidonnainen viittasi vahvasti ajankohtaisuuteen, ja kuvittelin sen kuvaavan jotenkin työn menetyksen vertaamista hengen menetykseen. Mutta kyllä tässä ihan konkreettisesti kuolee useampikin henkilö. Työvoimatoimistossa.

Katja Alm kertoo tarinan työttömästä nuoresta naisesta, joka pääsee työharjoitteluun työvoimatoimistoon. Tyttö on juuri lopettamassa opiskeluitaan, ja tutustuu toimiston sekalaiseen seurakuntaan järkyttyneenä siitä, millaista työpaikan todellisuus on. Hänen mielestään kaikki ovat outoja, eikä hän tunne kuuluvansa joukkoon, vaan pysyttelee visusti hieman erillään. Samoin hän toimii vapaa-aikanaankin, vaikka kiinnostuneita miehiä riittäisi. Ainoa läheinen on Alisa, serkku ja kämppäkaveri.

Nimettömäksi jäävä tyttö on nuoresta iästään huolimatta hyvin varma mielipiteissään ja tekemisissään. Hänellä on omat rutiininsa ja tapansa toimia, joita kuvataan suorastaan piinallisen ja välillä huvittavan tarkasti - kuten bilettämiset ja syömiset - ja kirjailija kuvaa hyvin työelämää lainkaan tuntematonta ajattelua. Nauratti, kun tyttö muutaman viikon työn jälkeen oli jo niin poikki, että haki sairauslomaa - no, eivät murhat työpaikalla ole kokeneillekaan rutiinia. Juoni sinänsä on perusdekkaria ja kirja on helppo nopeasti lukaista, mutta teksti on kipeästi editointikierroksia vailla, täynnä turhia täytesanoja ja sanapäätteitä, ovelle tullaan, ovi avataan ja se suljetaan niin usein ja perusteellisesti, että pienet oikaisut ja karsinnat olisivat tehneet tekstille terää ja tuoneet tarinaan vauhtia ja vetoa. Nyt se muistuttaa enemmän koulun ainekirjoitusta kuin kirjan kansien välissä odottaisi.

Päähenkilöstä (en tosiaan löydä hänelle nimeä, sillä tarina on minä-muodossa) ei voi pitää, eikä se liene tarkoituskaan. Itse asiassa kukaan henkilöistä ei ole mukava tai miellyttävä, Alisaa lukuunottamatta. Kaikki ovat ilkeitä, tyhmiä tai muuten vain karikatyyrejä, ja heidän motiivinsa jäävät hämäriksi. Masentava maailmankuva, enkä voinut olla miettimättä, mahtaako kirjailijalla olla jotain hampaankolossa viranomaisia vastaan, kun heitä noin synkeästi kuvataan, ilman kevennyksen tai ironian häivääkään. Paljastava juonenkäänne iskee yllättäen, suorastaan hieman kömpelön äkillisesti. Eikö dekkareissa kuulu antaa hieman viitteitä lukijan pureskeltavaksi?

Kirjoissa saavat kuitenkin monenlaiset äänet päästä esiin, ja lukijana on myös hyvä tutustua erilaisiin teksteihin. Kirjailijalle toivon hyvää jatkoa ja sinkeyttä tyylin hiomiseen, kustantamolle viimeistelyn voimaa. Hienoa työtä tekevät silti, nämä pienet kustantamot. Valitettavasti kirjoja arvioidaan kuitenkin samalta viivalta kuin isoja, resursseja moninkertaisesti omaavia kustantajia.

Nyt lopetan nämä murhaamiset ja siirryn mukavampiin aiheisiin. Listalla on... näköjään ainakin sotaa. Se siitä mukavammasta. Toisaalta elämänviisauksiakin on lukulistalla, katsotaan kumpi ehtii ensin.

Katja Alm: Ansiosidonnainen kuolema. Nordbooks 2013.

Katso näetkö pimeää

Minna Mirha on kotoisin Oulusta, ja pohjoisen pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys kuuluvat kirjassa selvästi. Tai pitäisi sanoa näkyvät, sillä visuaalista kieltä käytetään paljon, kirjan nimeä myöten. Loputtomat maisemat ilman inhimillistä lämpöä ovat muovanneet päähenkilön Kirtan ja hänen äitinsä sellaisiksi kuin ne kuvataan: jotain muuta kuin cityihmisiä, jotain muuta kuin normieläjiä.

Rakkaus ja kuolema, ne ovat jokaisen kirjan aiheita, tässä etenkin. Molempien rajat ylitetään, oudosti ja mystisestikin, mutta minua Kirtan oleminen liikutti. Nuori tyttö, tuolla taustalla, noilla eväillä - mitä voi odottaa. Kirta yrittää elää normielämää, mutta se ei luonnistu, ei mitenkään. Hän ymmärtää sen pian itsekin. Kohtalo on kova sana, mutta tässä väistämätön.

Kirja on tosiaan melko mystinen, luottaa tunteen voimaan. Kirta tulee tutuksi, mutta tarinan loppu oli liiankin surrealistinen. Välillä Kirtan ja hänen äitinsä tarinat menivät minulta hetkeksi sekaisin, enkä oikein ymmärtänyt, miksi mukaan tuotiin vielä kolmas nainen, miehen sisko, jään alle kuollut. Kaikki naiset ovat rakastaneet samaa miestä, se yhdisti, mutta siskolla ei ollut Kirtan tarinassa muuta roolia. Mutta tämänkin voi jättää tulkinnan varaan, kun näin viitteellisestä tarinasta on kyse. Virkistävän erilainen pieni kirja, kirjoittajalleen hyvin merkityksellinen, uskoisin.

Googlasin kirjailijaa ja hassua, hän on ollut tekemässä reality-ohjelmia tv:lle. No, tämä kirja ei ainakaan ole realitya, vaan sitä toista äärilaitaa, unenomainen, lähenee runoa.

Minna Mirha: Katso näetkö pimeää. Nordbooks 2011.