Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Katja Kettu tuli jälleen ryminällä kirjataivaalle, aplodit! Sitä on odotettu, Yöperhonen on edelleen yksi parhaita lukemiani kotimaisia, Kätilö toi sen alkuperäisen rytinän (itse en vielä tuolloin ymmärtänyt ketunkieltä). Valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa tehty Fintiaanien mailla vaikutti sekin.

Välillä on ollut muutakin, kuten tämä, ja katastrofiksi kuvailtu Ismo Alangon elämäkerta, jonka myös kahlasin uskollisesti läpi, vaikka ei sitä hyväksi teokseksi tosiaan voi sanoa, mittavasta taustamateriaalista ja sadoista tekemiseen käytetyistä tunneista huolimatta (fanit varmasti arvostavat silti, ainakin Alangon antamaa tietoa sanoituksien taustoista.) 

Syitä tähän löytyy Erään kissan tutkimuksista. Oli henkilökohtaista surua, hämminkiä ja ongelmia kustantajasuhteissa (asiat liittyvät yhteen). Eri asia sitten on, kuinka intiimejä asioita, jotka väistämättä koskevat muitakin, kannattaa kirjaan laittaa, koska spekulointeja henkilöistä tosielämässä ei voi välttää. Joku kirjailija (en muista kuka) sanoi somessa, että on todennut 15 vuotta sopivaksi ajaksi omien tapahtumien ja niistä kirjoittamisen välillä, kuulosti viisaalta. Tässä aikaväli on huomattavasti lyhyempi. Mutta oikeastaan kaikki alkoi siitä, että nousi kova lapsikuume, "alkukantainen naaraan halu".

"Ilman lasta minusta on tullut vaillinainen ja mitätön. Minulla on enää yksi ainoa päämäärä. Ymmärrän sen nyt. Tahdon poikia, vasoa, varsoa, synnyttää ja imettää jälkeläisiäni. Ensimmäinen tunne on häpeä. Tuo raaka, väistämätön eläimellisyyden osoitus, lisääntymisen tarve, on saanut minustakin otteen."

Lapsihaave ei toteutunut, miehen tuesta puhumattakaan. Tai oikeammin, miestä ei ole, haave sekin vain. Runoilija oli menetetty jo aiemmin, ja se toinen osoittautui pettymykseksi.  

Mutta vankka kirja syntyi, Ketun omaperäinen esitystapa välkkyy odotetusti riveillä ja riemastuttaa. Jos kohta tapahtumat ovat synkeitä keskenmenoineen ja pakahduttavine yksinäisyyksineen tässä ajassa sekä sadan vuoden takaa alkavassa Eevan tarinassa, jossa Neuvostojen maa kutsui toiveikkaita.

Kissa ilmestyy kuvioon molemmissa aikatasoissa, menneessä ja nykyisessä, itselleenkin yllätykseksi. Sillä oikeastihan hän ei ole "vain" kissa, vaan maailmanhengessä asuva Tutkija, joka saa Toimistolta toimeksiannon tarkkailla Kirjailijaa ja toimii kertojana, Kirjailijan itsensä ja Eevan lisäksi. 

"Kirjailijan viimeinen muistiinpano syksyltä vaikuttaa melko vähäjärkiseltä. Mitä on tapahtunut Eiran lukaalissa, siitä ei ole varmuutta eikä tietoa. ... On epäselvää, onko kirjailija tässä kohtaa yrittänyt itsemurhaa. Se on niin synkkä asia, ettei Kissa minussa ymmärrä sitä. Eläin taistelee elonliekistään viimeiseen kipinään saakka. Eikä sitä ymmärrä minussa Korkeuden matkaajakaan. Ei elämää pidä pelätä, sitä vastaan pitää käydä, sitä vasten pitää antautua. Jos sattuu, niin sitten kipu tunnetaan."

Kokonaiskuva muodostuu kolmen kertojan, kissan, kirjailijan ja Eevan, kautta. Kirjailija vetäytyy yksin Saareen, jonnekin itärajan läheisyyteen, ja historia alkaa elää. Esiäitien ketju, joka on johtanut tähän päivään. Ja heidän miestensä, jotka eivät kaikki hekään olleet ihania. Mutta Mahte taisi olla, ainakaan Eeva ei saa tätä mielestään. Ja katuu katkerasti sitä, että lähetti tyttärensä Tytin piikomaan jo nuorena, nälkää näkemästä kotoa. Isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat moneen sukupolveen.

"En saa sitä pahaa verta meän väliltä nyt millään."

Akuutisti Kirjailija pelkää sanojensa kadonneen iäksi. Ja se on iso pelko, mitä kirjailija olisi ilman niitä? "- Ei ole sanoja. Ne on minulta kaonneet. Kuin joku ne oisi minulta poies raastanut ja piiloon pistäny. Kyä mie koitin niitä hakia." Ja onko hyvä idea kirjoittaa kostokirja, joksi Kissa tulevaa teosta arvelee? Mitä muuta kirjassa olisi? "Jotakin kaunista siinä pitäisi olla. Ja lohtua."

On siinä niitä. Ketun tapaan mennään äärimmäisyyksistä toisiin. Vertailu esiäiteihin on hieno ulottuvuus, ehkä kirjan antoisin, mutta ei todellakaan ainoa: nykyhetki ja lähimenneisyys, aika ja ajattomuus, kirjailijan ja taiteilijan työ, kissan luonne, naisen elämän haasteet... Upeasti kirjailija pitää kaiken keskenään erilaisen aineksen kasassa ja punoo siitä helposti luettavan kokonaisuuden, joka ilahduttaa vaihtelevalla, vivahteikkaalla kielellään ja oivalluksillaan. Ja etenkin sillä, että sanat ovat palanneet. 

Katja Kettu osoittaa kirjallaan ihailtavaa ammattitaitoa, jolta odotan suuria jatkossa, kun "tilanne" on niin sanotusti rauhoittunut. Lopussa on laaja lähdeluettelo. 

Kenelle: Uteliaille, räväkän kielen sietäjille, perheellistymistä onnistuneesti tai epäonnistuneesti toteuttaneille, yksinäisyyteen ajautuneille, juuriaan tutkiville, kovia kokemuksia kestäville, sanojen katoamista pelkääville ja kirjallisten ainesten käytöstä oppimaan haluaville. 

Muualla: Sallan lukupäiväkirja totesi räväkkyyden ja naisen voiman korostamisen tehneen lukijalle hyvää. Kissan hän sanoo olevan mainio kertojahahmo, jonka kautta painavat aiheet saavat keveyttä ja tuoreutta. Eri mieltä olen parista asiasta: pidin eniten historiajaksoista.

Ja ei, blogikirjoitus ei ole tulkintani mukaan mainos, vaikka hän arvostelukappaleesta varuiksi ilmoittaa. Katson, että kirjan saaminen kustantajalta ei ylitä mainoskynnystä, sillä se ei edellytä kirjoittamaan arviota eikä muutenkaan korvaa lukemiseen ja bloggaamiseen käytettyä aikaa. Saan arvostelukappaleita satunnaisesti, yleensä pyytämättä, joskus harvoin (4 - 5 kpl vuodessa, jossa luen lähemmäs parisataa kirjaa) innostuneena pyydettynä, mutten niistäkään välttämättä kirjoita. Viralliset mediat - niissä harvoissa, joissa on kirja-aiheisia juttuja - saavat aina maksutta kirjan luettavakseen, ja siellä tekijät sentään saavat työstään myös palkan. Bloggaaminen on vapaaehtoistyötä, ei taloudellisen voiton tavoittelua. 

Itse luin Ketun kirjan kirjastosta. Jossa kävin pitkän keskustelun kirjastosedän kanssa Kafkan teosten nimien käytöstä nykyisin, mikä tuntuu olevan pinnalla. Kafka julkaisi Erään koiran tutkimuksia, ja Antti Tuomainen ainakin tietää lisää, muutamat muutkin. 

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023. Kansi Piia Aho.

Katja Kettu: Rose on poissa

"Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puolivälissä kaikkea jos sitäkään. En edes kunnon uskovainen tai Rukoilija. Vuosikymmenten varrella olin oppinut kavahtamaan sääliviä silmäyksiä, vihjauksia punajuopoista ja sosiaalipummeista, olemaan kuuntelematta kaskuja aulisperseisistä pocahontaksista ja hampaattomista hiawathoista jotka keittelivät sulkapäähineissään metamfetamiinia, suomalaisista umpimieliköistä, China-Swedeistä ja epäamerikkalaisista lakkoänkyröistä, jotka korpikannon nokasta huudellessaan työnsivät puukon ohikulkijan lapaan. Mutta minun lapsuudessani reservaatti oli muutakin."

Lempin ja samalla monen muun intiaanin tai puoliverisen lapsuudenkuva Amerikan kultamailta, joissa alkuperäiskansat on julmasti ajettu ahtaalle ja heidän ikiaikaiset maansa vallattu viemään hyödyt parempiin suihin. Tarinassa ollaan nykyajassa ja toisessa, Lempin lapsuuden ajassa, johon nainen joutuu yllättäen palaamaan. Hänen muistisairas suomalaissyntyinen isänsä Ettu alkaa nimittäin muistaa vanhoja asioita, ja Lempiä pyydetään tulemaan. "... tämä finlanderi täällä kummakurkena keijaa eikä olla varmoja, mitä sille pitäisi tehdä. Mongolikieltään on siirtynyt jatisemaan. Olisi hyvä saada tänne joku tulkki ja mahdollisesti omainen." On myös löytynyt kasa kirjeitä, Lempille osoitettuja. Ne on kirjoittanut hänen äitinsä, kauan sitten kadonnut Rose.

Rosen tarina vyöryy kirjeistä lukijan silmien eteen, ja elämä 45 vuoden takaisessa reservaatissa. Vyöry on vuolaudessaan ylenpalttinen ja pelottava, siihen voi lukija hukkua, peittyä samean veden tahmaan ja nieleskellä väliin suolaista kirpeyttä ja nuoleskella imeliä paloja, kunnes viimeisen sivun käännettyään kapuaa kuivalle maalle kakomaan ja miettimään pää pyörällä, missä tulikaan käytyä. Siltä se tuntui, sukellukselta: Katja Kettu on huiman taitava. Ihailen jälleen kerran niin sanankäyttöä, tunnelmanluontia kuin valtaisaa tietämystä ja taustatiedon määrää, jota kirjan synty on edellyttänyt. Perusta sille oli luotu Fintiaanien mailla -kirjaa kootessa.

Yöperhonen on Ketun tuotannosta suosikkini, ja Rose on poissa muistuttaa sitä monessa. On tytär, joka laitetaan muistelemaan, on viimeisiä aikojaan elävä isä, on sukupolvien paino ja vähemmistön osa isossa maassa, omat perinteet, uskonto ja tavat, Rosen kautta ojibwa-intiaanien, Ettun puolelta finlandereiden, Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten. Tyttöjen ja naisten asema vavahduttaa, intiaanien luonnonusko kiehtoo ja tuntuu todemmalta kuin evlut-kirkkomme rituaalit.

Hänen kielensä vierautti monia lukijoita Kätilössä. Helpolla Kettu ei päästä lukijaa nytkään, vaikka murteen sijasta puhutaan yleiskieltä, kettumaista sellaista toki, sitä runsasta ja vyöryvää, mutta tarinallisesti täpäkkää ja lukijaa hienosti ohjaavaa. Ei ole vaikea lukea tekstinä, enemmän haastetta tuo sisällön nielaisu kaikessa laajuudessaan, johon yksi lukukerta tuntuu riittämättömältä. Kauneutta, hartautta, surua ja rumaa, tunnekirjoa rakkaudesta vihaan, tappamisesta rakasteluun. Sanoinko jo sanan ylenpalttinen? Lopputulema on haikeanpuoleinen ja suruun kääntyvä. 

Kurjasti kirjailija sairastui juuri Helsingin Kirjamessujen aikaan, emmekä saaneet häntä nähdä. Terveystilanne on säikähdyksen jälkeen ymmärtääkseni nyt hallinnassa ja levolla hoidetaan, että saamme kirjoja jatkossakin.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suurten tunteiden ystäville. Pikkusievän inhoajille.

Muualla: Väkevä ote kielestä sai Tuijatasta niskalenkin.  

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY 2018. Kannen maalaus: Manuela Bosco, päällys Martti Ruokonen.

Kettu-Koutaniemi-Seppälä: Fintiaanien mailla

Ensimmäinen tietokirja aiheesta: kun suomalaiset muuttivat rapakon taakse 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, monet löysivät Amerikan alkuperäiskansoista hengenheimolaisia.
Pieni mutta huiman kiinnostava siivu historiaamme!

Intiaanien ja suomalaisten jälkeläiset saivat kutsumanimen fintiaani, joka ei ole kaikkien tuohon ryhmään laskettavien mieleen, eikä virallinen heimo tai nimitys. Nimityksestä huolimatta, näitä jälkeläisiä on ollut satoja, ehkä tuhansia - kukaan ei tiedä. Alkuperäisten muuttajien jälkeen menossa on jo ties kuinka mones - seitsemäs, kahdeksas? - sukupolvi, joista monet ovat ottaneet heimonsa mieluummin intiaanisuvun puolelta, ja vanhat suomalaiset tavat ovat unohtuneet.

Silti suomalaisia henkilöiden ja paikkojen nimiä - kuten Oulu - on vielä fintiaanien perinteisillä asuinpaikoilla käytössä, ja muistojakin saattaa tavata, suusta suuhun kuultuja, tuosta oudosta maasta nimeltä Suomi.

Kun nyt vieroksutaan maahanmuuttajia, on hyvä muistuttaa mieliin, että suomalaisetkin ovat muuttaneet. Tunsin suoran jatkumon Aki Ollikaisen Nälkävuodesta: nälkää karkuun lähtivät ne, jotka kykenivät ja saivat matkarahat kerättyä Ellis Islandille. "Matkaan lähtivät usein perheen terveimmät, toisin sanoen nuoret miehet."  Kuulostaa tutulta, eikö? Vahvimmat laitetaan matkaan, sillä heillä on parhaat mahdollisuudet selvitä ja luoda uusi elämä uudessa maassa.

"Yksi kirjan teemoista on muukalaisviha." Me tiedämme, kuinka raa'an kohtelun alkuperäiskansat ovat saaneet Pohjois-Amerikassa. Amerikkalaiset eivät ehkä tiedä vieläkään; historian opetus tai ylipäänsä koulutus ei ymmärtääkseni ole kovin perehtynyttä, koko kansan tasolla. Kuten meillä saamelaisten kanssa? Yhdistäviä tekijöitä löysivät myös muinaiset muuttajat: suomalaisten osasivat hyödyntää metsää ja luontoa, rakentaa, metsästää ja marjastaa punanahkaisten uusien naapuriensa tavoin. Halveksittuna vähemmistönä olo varmasti myös yhdisti.

Pareja muodostui, lapsia syntyi. Kirja kuvaa intiaanien kulttuuria ja historiaa pääpiirteissään, kuten Wounded Kneen verilöylyn 1890, jonka kirjoittajat kertovan vaikuttavan intiaanien elämään vieläkin. Näille on tehty niin uskomattomia julmuuksia, että on melkein ihme, että edes osa on säilynyt hengissä; tosin köyhyydessä, alkoholismissa ja mielenterveysongelmissa monen kohdalla. "Alkuperäiskansaan kuuluvilla teini-ikäisillä on viisi kertaa suurempi taipumus päätyä itsemurhaan kuin samanikäisillä valtaväestön edustajilla." Fintiaanit eivät eroa tässäkään intiaaneista, ovathan he osa tuota halveksittua kansanosaa.

Aihe on oudon kiehtova - miksiköhän? En pidä itseäni suurena historiahulluna Helsingin historiaa ja liike-elämän historiaa lukuunottamatta, mutta taidan olla kallistumassa siihen suuntaan, kun tämä mietityttää niin kovasti. Ehkä mielessä kävi myös oma onni syntyä juuri tässä maassa, kiitos esi-isien, eikä osana tuota katoavaa kansanosaa. Sisällöltään asia on surullinen, vaikka kirjoittajat yrittävät kauniisti valaa toivoa, oppimisen mahdollisuutta meille jästipäille siitä, miten vähemmistöjä kohdellaan. Ja myös valon väläyksiä intiaanikulttuurin säilymisen suhteen, heidän omaa aktivismiaan ja juuriensa kunnioittamista, joka nuorilla vaikuttaa nousevan jälleen.

Teos on selkeä, kaunis ja helppolukuinen tietokirja. Koska henkilöistä kerrotaan paljon, ei asia ole kuivakkaa luennointia, vaan alkaa elää. Mukana on muutama Katja Ketun "inspiroima" tarina, jotka kuvaavat kansan mentaliteettia ja perinteitä fiktion kautta, mutta pääosin kirja kertoo faktaa ja henkilökohtaisia kohtaloita, johdonmukaisella, kiinnostavalla ja lukijaystävällisellä, sopivasti kommentoivalla tavalla, kuten ammattikirjailijalta ja -toimittajalta voi odottaa. Kuvaajana toiminut Meeri Koutaniemi on kuvittanut kirjan upean vaihtelevin ja kertovin kuvin, ja muutama historiakuvakin löytyy. Tätä on helppo selata, tähän on helppo upota, tätä on ilo säilyttää kirjahyllyssä.

Kenelle: Historiahulluille, alkuperäiskansoista kiinnostuneille, suomalaisten vaiheita tutkiville, rasismin juuria miettiville, helposti omaksuttavaa tietoa etsiville, visuaalisuudesta nauttiville.   

Muualla: Mitenkään romantisoiden eivät kirjoittajat aiheeseensa pureudu, toteaa Maria Kinnunen Mustetta paperilla -blogissa.

Katja Kettu - Meeri Koutaniemi - Maria Seppälä: Fintiaanien mailla. WSOY 2016. Kustantajan lukukappale.

Kirjamessuetkot ja kirjastovieras

Harvoin, jos koskaan olen kirjoittanut kirja-alan tapahtumista: tiedättehän, niistä harva-se-ilta-tapahtumista, joissa bloggaaja juo skumppaa ja frendeilee kirjailijoiden kanssa. Bloggaajan työ on niin raskasta, että se vaatii vastapainonsa.

Mutta nyt teen poikkeuksen: Image-lehti järjesti keskiviikkona WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa lukijoilleen upeat kirjamessuetkot, jonka kutsun luin huolimattomasti. Kuvittelin tilaisuuden normikokkareiksi, vähän markkinointipuhetta ja standardikirjaesittelyjä, seurustellaan, tavataan pari kirjailijaa ja muita alan ihmisiä, nautitaan tarjoiluista. Yllätys oli sitä suurempi.

Keitä paikalla: Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Kaisa Haatanen, Elina Hirvonen ja Katja Kettu.

Huippuja kotimaisessa kirjallisuudessa!

Illan ohjelma oli pitkä, huolella mietitty ja täynnä itse asiaa. Aika lumoutuneena kuuntelin kaksi tuntia ja ylikin kirjailijoiden juttuja kirjoistaan, taitavan Taru Torikan (vas.) haastattelemana. Taru muun muassa vetää Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa ja Kansallisteatterin Lavaklubilla Nuoren Voiman Liiton Prosak-iltoja.

Hän on siitä erikoinen toimittaja, että hänestä suorastaan loistaa rakkaus ja into kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä suuri tietämys niistä - ei voi olla itsekin innostumatta (jos ei sattumalta jo olisi).


Esitellyt kirjat ja kirjailijoiden lempikirjat:

Miina Supisen Mantelimaa kertoo ikuisesta joulumaasta. Jos se kuulostaa sinusta helvetiltä, luet oikeaa kirjaa. Kirja myös auttaa, jos alat stressata jouluvalmisteluista jo lokakuussa. Lisää seuraavassa bloggauksessa. Lempikirjoja: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Pekka Hiltusen uusimmasta kerroin jo. Ei uutta sanottavaa. Lempikirjailijoita: Pirkko Saisio jaTove Jansson. Myös Peter Hoeg. (Uskon että viimemainitusta voi kehittyä vielä nobelisti)

Kaisa Haatanen (oik.) on keksinyt täysin uuden kirjagenren: turkey-lit. Jos chick-lit kertoo huumorilla alle kolmikymppisistä elämänsä miestä kiihkeästi etsivistä naisista, turkey-lit kertoo meistä, joilla kaulanahka roikkuu eikä pariutumisvietti enää ole keskiössä. Oikeasti hihityttävän kerronnan kautta ujuttuu Meikkipussin pohjalta mukaan rautaista asiaa. Lempikirjoja: Täällä Pohjantähden alla.







Elina Hirvonen on yksi vaikuttavimpia tekstintekijöitä, joita tiedän. Hän osaa koskettaa lukijan herkimpiä tuntoja. Hän on myös merkittävä bloggariurallani: ensimmäinen kerta, kun osallistuin kirja-alan tapahtumaan bloggaristatuksella, toi esiin tekstini kirjasta Kauimpana kuolemasta. Kuulin Anna-Riikka Carlssonin nostaneen sen silloisen työpaikkansa Avain-kustantamon uutisvirtaan. Silloin tajusin, että tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse, mikä oli aikamoinen ahaa-oivallus. Uusin romaani, Kun aika loppuu, on myös ravisuttava. Kirjailija on kuulemma jossain vaiheessa halunnut kirjoittaa myös kevyttä, mutta aiheet johtavat aina todella syville vesille.
Lempikirjailijoita: Eeva-Liisa Manner, Arundhati Roy.
Kuvassa vasemmalla Elina, oikealla Miina.

Katja Kettu, tuo suomalaisen kirjallisuuden kirkkaasti säihkyvä tähti, oli juuri -  jälleen kerran - tullut Kätilö-käännösmarkkinointimatkalta suoraan kirjamessuetkoille urheasti jet lagista huolimatta. Yöperhosesta olen myös blogannut. Lempikirja: Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.

Olin jälleen kerran hillittömän ylpeä upeista kirjailijoistamme; hienojen kirjojen lisäksi heidän esiintymiskykynsä ja luontevuutensa yleisön kanssa ovat vaikuttavia, vaikka he varmasti ovat vetäneet samoja esityksiä kymmeniä kertoja, eri kielillä. Kyllä näitä kelpaa lukemisen lisäksi katsella, kuunnella ja viedä maailmalle!

Ja sitten ne skumpat, Pekka Hiltusen kera. Cheers!

Dekkareita ja teatteria

Seuraavakaan ilta ei sujunut ilman kirjailijatapaamista: Leena Lehtolainen vieraili Kannelmäen kirjastossa ja kertoi uusimmasta Maria Kalliosta, sarjan tekemisestä ja muista kirjoitustyön saloista.

Lisäksi ehdittiin hieman käsitellä Sata kohtausta Sadusta -kirjaa. Sen maailma, teatteri, kuulemma kiinnostaisi kirjailijaa - siis kirjoituspuoli. Antoisa keskustelu tämäkin, yleisönä olimme innolla mukana. Kiitos!

Uraan vaikuttaneista ja käytössä kuluneista kirjoista kysyttäessä lista oli pitkä, onhan lukeminen tavallaan osa kirjailijan työtä. Rikoskirjallisuus on tietysti dekkaristin lempilaji: Henning Mankell, P.D. James ja Ruth Rendell mainittiin, suomalaisista Matti Yrjänä Joensuu, monien muiden joukossa.

Sivulauseessa selvisi muuten ilahduttavasti, että Lehtolainen lukee säännöllisesti Simo Puupposta eli Aapelia, josta lisää blogissani ja muidenkin blogeissa lähiaikoina, tarkemmin sanoen 23. lokakuuta, jolloin Aapelin syntymästä on kulunut tasan sata vuotta.

Yöperhonen

Kansatieteenlaitoksen professori Henrik Malinen on matkustanut Venäjän Marinmaalle tutkimaan sukujuuriaan, äitinsä kohtaloa. Hän kutsuu paikalle tyttärensä Vernan, mutta tämä ei ehdi enää nähdä isäänsä elossa. Vernalle kuitenkin alkaa aueta, mitä isä on saanut selville taustastaan ja Vernan isoäidistä, ja selvittää itse lisää. Tapahtumien lonkerot yltävät yli maan, jopa Kremliin ja valtiovallan huipulle asti.

Eletään kahta aikaa: toista vuonna 2015, Lavran kylässä, ja ensimmäistä jaksoa, joka alkaa 1937 Neuvostoliitossa, jonne Irga Malinen hiihtää Petsamosta, loikkaa sivakoimalla Neuvostojen Maahan, kuten Sirpa Kähkösen Graniittimiehen päähenkilöt. Nämä seurasivat suurta aatettaan, kun taas Malinen matkaa miehen perässä ja henkensä pitimiksi.

Kettu kietoo upeasti ajanjaksot yhteen ja kuvaa kiehtovasti tuon suomensukuisten kansan elämää Neuvostovallan kuolettavassa varjossa, jossain siellä Volgan mutkan paikkeilla, jonne meistä useimpien juuret juontavat. Luonnonusko elää vahvana ja mystiikka on aina läsnä, sekä menneessä että tässä hetkessä.

Kirjailijan rikas kieli hehkuu, juoni pulppuaa vaivatta. Ketunkieltä (Erjan oivallus, mainio termi) ovat tylpyttämiset, pamjattamiset ja totuusakanat, joita ajatusten sormilla mielimiehen aivokuoren vellovasta puurosta ronkitaan, vähän kuin Alastalon salissa oltaisiin. Mutta tekstiä ei ole - toistan, ei ole raskas lukea; Kätilöä en saanut luetuksi - kuuntelin sen lopulta äänikirjana ja katsoin leffankin, mikä muuten ei ole kummoinen taitavaa Kososta lukuunottamatta - kun taas tämä kulkee helpommin. Lukijan on silti syytä olla tarkkana, sillä pääjuonen ohella Kettu tarjoilee kiehtovia tarinoita ja yksityiskohtia, joiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Välillä luulin lukevani Sofi Oksasta: yhtäläisyyksiä Puhdistukseen on. Pari astetta lempeämpänä versiona. Lempeä ei puutu tästäkään.

Kaikkea on: kestävä rakkaus ja silmitön viha ja väkivalta, sota ja rauha, historia ja nykyisyys, mystiikka ja realismi, jännitys ja seikkailu, tosi ja taru, periviisaus ja hetken höyrähdys, kaikki ketunkielellä tulkittuina.

En tiedä, mitä kirjalta enää voisi lisää pyytää. Kaikki on kohdallaan, ja enemmän. Kieli ja sisältö, tunne ja järki: lukijaa palkitaan koko ajan. Hieno, moniulotteinen ja mieleen tiukasti tarrautuva teos. Taisin vähän seota.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suomalaisuuden juurista kiinnostuneille. Suuria tarinoita kaipaaville. Pikkusievää välttäville.

Muualla: Ja ooh, näköjään liityn hymistelykuoroon: Leena Lumi sanoo Ketun olevan vahvoilla juuri sillä tyylillä millä kirjoittaa (samaa pätee Leenaan itseensä). Haastava kirja, joka myös antaa lukijalle, sanoo Krista. Universaali mutta intiimi, sanoo Lukuisan Laura. Tuijata piti romaanin kulttuurikerroksista ja kuvallisuudesta. Hurjan vaikuttava, hurjan vetävä, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kaisa-Reetta herkistyi lähes runolliseksi ja kirja upposi häneen kuin loitsu. Kannesta kanteen -Kaisaa tämä järisytti Kätilöä enemmän, kuten minuakin. Mestarillisen upea, sanoo Ilselän Minna. Häiritsevän paljon tuttua, Kätilöä ja Oksasta, sanoo Juhani, Lue Ihminen. (Totta, paljon on noita, meinasi mennä välillä sekaisin, kuka tässä kirjoittaa ja mistä.) Lumiomena ei tiedä, mitä tämän jälkeen lukisi. Miten hienoja blogitekstejä!

Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015.

Kätilöstä Kansalliskirjaan

Kuuntelin Kätilön äänikirjana, 9 CD:tä tuntui pitkältä. Arvelin jo aiemmin, ettei tämä kolahda, ja oikeassa olin. Uteliaisuus kaiken hälinän jälkeen sai silti kirjan ”suorittamaan”. Sota-ajan romanssi saksalaismiehen ja lappilaisen naisen välillä tai rehevä kieli, josta verta, hikeä ja muita eritteitä ei puutu, jossa lihallisuus löyhyää ja sudenmarjat kukkivat suolla, eivät minua kiehtoneet, mutta tarina on väkevä ja persoonallisesti kerrottu. En osannut eläytyä aikaan tai paikkaan, en kokenut todeksi. Pidän pienemmästä, viitteellisemmästä ilmaisusta, mielikuvitukselle enemmän vapautta jättävästä, impressionistisemmasta, keveämmästä viivasta. Tämä on maalattu vahvoin vedoin ja voimakkain värein, paksulla maalilla.

Blogiarvioita on tukuittain, katso vaikkapa Lily tai Lukuisa. Ja sitten tietysti tämä.

Vieraus vaivasi myös Peter Sandströmin novelleissa. Suomenruotsalaisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos on laadukas teos, mutta henkilöt liikkuvat minulle tuntemattomissa kulttuureissa: Turku−Pohjanmaa-akselilla ja suomenruotsalaisuudessa siellä. En ymmärtänyt näitä ihmisiä eikä teksti puhutellut, vaikka se sisältää viisaita asioita ja havaintoja pojan kasvusta mieheksi. Monet asiat tietysti ovat universaaleja: juodaan kaljaa, urheillaan, mittaillaan voimia ja rohkeutta, seurustellaan, kaivataan rakkautta.

Mutta sitten siellä on salonkeja ja kukkia kasvattavia miehiä. Miehiä, jotka matkalta lähettävät äidilleen kortin, jossa on aina samat asiat, kuten suurimman paikallislehden nimi ja poliittinen kanta. Isiä, jotka kirjoittavat kirjoja ja pitävät rakastajatarta… no, näin lueteltuina yksittäin asiat tuntuvat ymmärrettävämmiltä kuin tekstissä, jossa koko ympäristö ja puhetapa tuntuivat vierailta.

Paitsi se riemastuttava kohta, jossa mies asui kasvihuoneessa, jonka kattoon hän oli kiinnittänyt hirttosilmukan. Koska on hyvä iloita, ettei siellä tarvitse itse riippua, ainakaan vielä. Tämän filosofian ymmärtää itäsuomalaistaustainen (mielensäpahoittaja) hyvin.  

Sandströmin kirjasta en löytänyt blogiarvioita nopealla haulla.

Ja vielä yksi, joka ei lainkaan tuntunut omalta: Turkka Hautalan Kansalliskirja. Nippu lyhyitä kertomuksia, joihin en päässyt lainkaan mukaan. Luin ja pinnistelin, mutta ohi valuivat kuin vesi hanhen selästä, muutamaa hauskaa havaintoa lukuun ottamatta. En löytänyt erityistä, oivaltavaa, ajatuksia herättävää. Arkista suomalaisuuden kuvailua kyllä, vähän kuin katsoisi tv:stä alueuutisia, ilman uutisia. Olen yrittänyt niin Saloa kuin Paluutakin ja laittanut kirjat kiertoon tuloksetta. Kun ei nappaa, niin ei nappaa, enkö vain ymmärrä länsisuomalaista mielenlaatua? Muistin tämän lukiessani Aamuvirkku yksisarvisen arviota.

Mutta monet, monet pitävät, kuten Susa. Oma arvioni kirjoista, näistäkin, on täysin tunnepohjainen ja subjektiivinen, ainakin sitä tavoittelen, kertomista kirjan herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista. En pyri osoittamaan, mikä on ”hyvä” tai ”huono”. Laatutyötä kaikki nämäkin ovat. Eivät vain omia suosikkejani.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011.

Peter Sandström: Sinulle, joka et ole täällä. Schildts&Söderströms 2012. Suomentanut Katriina Huttunen.

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus 2012.