Colm Tóibín: Long Island

Eilis muutti Irlannin köyhyydestä Amerikan luvattuun maahan kirjassa Brooklyn. Samastuin vahvasti, maalta Helsinkiin teininä muuttaneena. Hämmästelin keski-ikäisen kirjailijamiehen taitoa asettua nuoren naisen asemaan. Kosketuin, ymmärsin, tiesin tarkoin, mitä Eilis kokee. 

Kun jatko ilmestyi, riensin lukemaan, miten Eilisin elämä jatkui. Älä jatka lukemista, jos et halua tietää!

Olisi voinut tapahtua niin monenlaista. Lainaan itseäni Brooklyn-postauksesta: 

"Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan."

Eilis on naimissa Tonyn kanssa. Nelikymppinen vaimo ja äiti, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Tyytyväinen ja pätevä elämässään, jota hallitsevat miehen ja lasten lisäksi miehen italialaisperhe ja Long Islandin kotikatu, jossa suku asuu vierellä. Eilis ei ole nähnyt lapsuudenperhettään sen kesän jälkeen, kun hän kerran kävi nuorena kotiseudullaan. Ei edes äitiään.

"- Mikset kutsu häntä käymään?
- En usko, että hän tulisi. Hän täyttää pian kahdeksankymmentä.
- Kuinka kauan siitä on, kun olette tavanneet?
- Yli kaksikymmentä vuotta.

- Hän ei ole nähnyt lapsiasi koskaan.
- Ei niin.
- Se on hänestä varmaan surullista."

Taakse oli jäänyt myös nuoruudenrakkaus Jim. Mutta miten käy, kun Eilis vihdoin vierailee Irlannissa? Jimin pää on pyörällä, vähän myös lukijankin. Tiedämme, että Eilis on tyytymätön nykytilanteeseensa ja ahtaaseen aviokuvioonsa. Ja sen, että Jimille kaikki naiset ovat vain Eilisin korvikkeita (lukijan päättelyä). Eilis raportoi:

"Kirjeessä hän kertoi Rosellalle Miriamin häistä ja lisäsi, että ajatteli ostaa uuden leningin tai ehkä kokonaisen asun niitä varten, jos onnistuisi löytämään jotain mieleistään. Hän kirjoitti, että äiti ei jättänyt koskaan väliin kello kuuden uutisia, ja sitten kun yhdeksän uutiset alkoivat, hän valitti, jos niissä ei ollut mitään uutta. Hän aikoi kirjoittaa Martinista ja siitä, miten veli kulki jatkuvasti oman rantakalliolla sijaitsevan talonsa ja äidin keskustassa sijaitsevan talon välillä, mutta päätti sitten säästää sen Larryn kirjeeseen. Frankille hän vihjasi, miten vieraalta hänestä tuntui talossa, joka oli aikoinaan ollut niin tuttu. Tonya hän ei maininnut yhdessäkään kirjeessä. Hän ei halunnut sanoa Tonystä mitään."

En osannut enkä edes halunnut arvailla, miten käy. Tehköön Eilis oman ratkaisunsa, ja kaikki kunnia sille! Mutta kieltämättä kirjan luettuani tunsin lievää pettymystä: en ratkaisun takia, vaan ehkä siksi, että vaihtoehdot kapenevat iän myötä, tai siltä se tuntuu nuoruuteen verrattuna. Kun kaikki oli avoinna ja mahdollista, kun maailma oli auki joka suuntaan - se säkenöivä toivo, tulevan tuntemattomuus ja  äärettömyys puuttuvat, kun keski-ikä koittaa ja elettynä on jo puoli elämää. Ehkä vaihtoehtojen valikoima on pienempi, mutta rohkeus ja itsetunto suuremmat. Jos hyvin käy. 

Eikä Eilis ole ainoa valinnan eteen joutuva; niin käy myös hänen läheisilleen Irlannissa ja Long Islandilla. Kuten nuoruudenystävä Nancylle tai tyttärelle Rosellalle. Yhden ihmisen valinnat vaikuttavat vahvasti myös muihin, mikä tukevoittaa muuten hieman heiveröiseksi, osin hapuilevaksi jäävää tarinaa. Naisen sielunelämän kuvaus ei nouse samalle tasolle kuin nuoren tytön aiemmin. Kirjoitustaidoissa tai käännöksessä ei ole vikaa. En lainkaan panisi pahakseni kolmattakaan osaa, jossa Eilisin tarina etenee edelleen hänen ikänsä myötä, mutta kaipaisin lujempaa otetta naisen katsantoon. Ulkoisten tapahtumien kuvaus ei riitä, ja se voi olla liian suuri haaste tälle kirjailijalle.

Kenelle: Naisen kehityskertomusten ystäville, siirtolaisuuden ymmärtäjille, perhetarinoista innostuville, Amerikan ja Irlannin oloista kiinnostuneille, lievää romantiikkaa sietäville.

Colm Tóibín: Long Island. Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Kaijamari Sivill. Päällys Markko Taina. 

Colm Tóibín: Nora Webster

Nora Webster on neljän lapsen äiti, joka jää yllättäen leskeksi. Kaksi vanhinta ovat jo poissa kotoa opiskelemassa, nuorimmat, pojat, vielä kotona. He asuvat irlantilaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Mauricen kuoltua Noran on vaihdettava kotirouvan päivät toimistotyöhön, myytävä kesäpaikka ja ennen kaikkea opittava olemaan itsellinen ihminen, joka on yksin vastuussa lastensa kasvatuksesta ja omasta pärjäämisestään.

Kovasti puskee mieleen äskettäin näkemäni surusta selviytymisen kuvaus teatteri Jurkassa. Surutarina tämäkin, mutta naiset ovat erilaisia niin persooniltaan kuin ympäristöltäänkin. Ja siinä missä Joan Didion kuvaa surua naisessa, Tóibín kuvaa Noran selviytymistä uusista tilanteista tarkasti, dramatisoimatta. Siksi teksti on tehokas ja arjen haasteet tulevat hyvin lähelle, tunnistettavina pieninä tapauksina tai tuntemuksina, joita Nora kokee.

"Oli merkillistä, Nora ajatteli, että hän ei koskaan aikaisemmin ollut uhrannut ajatustakaan sille, olivatko pojat onnellisia vai eivät, eikä ollut yrittänyt arvailla, mitä he miettivät."

Hyvää tarkoittavat naapurit hössöttävät; pienessä paikassa kaikki tuntuvat tietävän kaikkien asiat, pienintä yksityiskohtaa myöten. Noraa vedetään mukaan harrastamaan. Yllättäen hän törmää laulamiseen, jota hän ei ole harrastanut vuosiin. Musiikin kuuntelusta tulee hänelle tärkeä, uusi oma asia. Sukulaisista taas ei ole paljonkaan apua: Noran välit sisaruuksiin ovat kaukaiset, täti Josien kanssa sentään pidetään yhteyttä.

Nora on henkilönä kiinnostava ja aito. Hän ei ole superäiti, ei erityisen lahjakas millään alueella eikä häikäise, mutta on inhimillinen. Ei selkeän päämäärätietoinen, mutta rohkea ja riittävästi itseensä luottava. Vaimon roolin kadottua hän on vahvasti identiteetiltään äiti. Joskus ärsyttävä ja oudon piittaamatonkin, mutta suomalaiselle on tuttua, ettei kaikkea haluta sanoa ääneen eikä ottaa keskusteluun, ei edes lasten kanssa näiden tärkeistä asioista. Nora ei halua tuppautua.

Pidin kirjasta ja Noran kuvauksesta, en niinkään Norasta, vaikka kuvittelin ymmärtäväni häntä. Irlantilaisen elämänmuodon ja ihmisten kuvaus jaksaa myös aina kiinnostaa, ja Tóibín on mestari naisen sielunelämän uskottavana kuvaajana. Pienin keinoin hän vie haluamaansa tunnelmaan, rakentaa kokonaisuuksia ja kertoo elämän merkityksellisimpiä käänteitä niin, ettei lukija heti huomaakaan, kuinka isoista on kyse. Nora muuten myi kesäpaikkansa kirjailijan aiemmasta Brooklynista tutun Elliksen veljelle Jackille! Tämän äiti käy myös esittämässä surunvalittelunsa Noralle, kuten tapana oli, ja mainitsee myös tyttärensä. Hauska vilahdus!

Kenelle: Arkea sietäville, tarkkanäköisestä psykologisesta romaanista kiinnostuneille, Irlannin ystäville, ajankuvaa etsiville, perushyvää peruskertomusta hakevalle.

Muualla: Romaani, joka lähentelee täydellisyyttä, sanoo Omppu.  Koskettava ja voimallinen, sanoo Ulla. Myös Bleuelle Tóibínin tuotanto on täydellistä. Kuka ikinä pitää kirjaa kesynä, on punninnut kesyyttä väärin, sanoo Leena Lumi. Hanneles bibliotek -blogissa tykättiin ja annetaan muutamia mainioita sitaatteja makupaloksi.

Colm Tóibín: Nora Webster. Suomennos Kaijamari Sivill. Tammi 2016.

Brooklyn

Colm Tóibín on kuvan perusteella reilusti keski-ikäinen herra, joten ällistytti heti alkuunsa, miten hän osaa asettua nuoren tytön nahkoihin näin uskottavasti.

Monen muun irlantilaisen tapaan Eilis joutuu lähtemään töihin kotoa Irlannista suuren meren taakse Amerikkaan. Tytön elämä kuvataan niin tarkasti ja koskettavasti kuin kirjoittaja olisi itse kokenut saman. Merimatka, vuokra-asunto ja sen muut asukkaat, työpaikka ja vapaa-ajan huvitukset pukeutumista myöten kuvataan tarkasti, muttei tylsästi. Eilisin mietteet ohjaavat lukijaa näkemään asiat hänen silmillään.

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, jolloin tavara ja raha eivät vielä ohjaa maailmaa niin täysin kuin nyt, koska niitä ei paljon ollut. Työn tekeminen, siisteys ja ”kunnollisuus” olivat arvossaan. Ja kun irlantilaisista puhutaan, aina tarinaan kuuluu myös pappi sekä rivitanssit ja yhteislaulu. Viinan kanssa ei pahemmin läträtä tällä kertaa.

Eilis on tervejärkinen - ja enemmän järkeen kuin tunteeseen turvaava - ja hyväosainen kuitenkin, vaikkei varakas olekaan. Hänellä on rakastava perhe ja ystäviä, joiden avulla hän selättää myös aikuistumisen ja kotoa muuttamisen suuret mullistukset. Lapsuudenkodista muutto tuli itsellenikin mieleen, tunnistin monia kokemuksia (edelleen ihmettelen, mistä Tóibín ne voi tietää). Eilis joutuu tekemään isoja ratkaisuja, kuten nuoret aina, ja lukijana toivoo sydämestään, että hänen ratkaisunsa ovat oikeita. Ja mikseivät olisi. Päätökset tehdään aina sen hetkisen tiedon ja kokemuksen varassa, mikä kulloinkin on käytettävissä. Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan. Niin varmasti miettii Eiliskin.

Pidin kirjasta paljon: se ei konstaile, vaan kertoo selkeän tarinan kauniisti ja uskottavasti. Se kuvaa hyvin myös aikaansa ja naisen asemaa, myös työelämässä. Etenkin kirjan loppu oli hieno ja koskettava. Suomennettuna ei taida löytyä muita kirjailijan teoksia, ainakaan vielä - jos Brooklyn menestyy, ehkä sitten. Tämän luulisi olevan monen makuun: se on kautta linjan luotettava ja laadukas, ilman mitään erityisiä ärsytys- tai kummallisuusmomentteja.

Perusteellinen arvio löytyy ainakin Karoliinalta.

Colm Tóibín: Brooklyn. Tammi 2011.