Jane Austen -haaste: Arkaileva sydän ja muuta Austenista

Hienoa, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia, lukija kiittää! Toivottavasti ne houkuttelevat lisää lukijoita mahtikirjallisuudelle, kuten Jane Austenin, jonka syntymän 250-vuotispäivää 16.12.2025 juhlistamme. Vaikka nyt kun selasin jo lukemiani vanhojen käännösten Austeneita, niistäkin unohtuu lukemaan pitkiä pätkiä siitäkin huolimatta, että juonet ovat jo tuttuja. Jotain kummaa koukuttavuutta niissä on. Mistä se muodostuu?

Vaikkei tietäisi, millainen uranuurtaja kirjailijana Jane Austen oli - hän muokkasi ja loi perustaa aikanaan vielä heiveröiselle ja vähän tunnetulle kokonaiselle kirjallisuuden lajille, romaanille - hänen teostensa keskeiset ominaisuudet toimivat edelleen tehokkaasti. Herkulliset henkilöhahmot ja hämmästyttävän tarkat havainnot sosiaalisista suhteista ja arkisista kuvioista sekä lempeä, mutta terävä ironia ovat edelleen nautinnollista luettavaa, josta löytyy aina jotain uutta. Jokin pieni viite on aiemmin saattanut jäädä huomaamatta, jokin pisto oivaltamatta. Ja ripeästi etenevä juoni ei ole aina ennalta-arvattava, vaikka usein (en ole lukenut kaikkia) kirjat päättyvät onnellisen romanttiseen, jopa ällistyttävän äkilliseen loppuun.  

Ylpeys ja ennakkoluulo (Sense and Sensibility, 1811, suomennokset Aune Brotherus 1952 ja Kersti Juva 2020) on perusteos, jossa on kaikki kohdallaan ja tasapainossa historiallisessa ympäristössä ja aikansa yhteiskunnassa, joka tuo oman viehätyksensä tarinaan. Järki ja tunteet (Pride and Prejudice, 1813, suomennokset Sirkka-Liisa Norko-Turja 1949 ja Kersti Juva 2017) on samaa tasoa, joidenkin mielestä jopa ensimmäistä parempi. Lienen lukenut vanhemmat käännökset. 

Austenin näkökulma on naisten, mullistavaa sekin aikanaan kirjoittaa auki: millaisia mahdollisuuksia tytöillä ja naisilla oli pärjätä ja elää tyydyttävää elämää silloin, kun koulutus oli mahdotonta tai satunnaista, ansiotyö poissa laskuista ja miehet hallitsivat niin omaisuutta kuin sosiaalisen aseman määräytymistä? Puhutaan keskiluokasta tai alemmasta aatelista, joka ei ole välttämättä varakasta, rahahuolet ratkaistiin hyvällä naimakaupalla ja naisen asema turvattiin lastenteolla. Toisin kuin Jane Austenin omassa elämässä kävi. 

Jane Austen päätyi asumaan sisarensa Cassandran kanssa, sai onneksi romaaneillaan jo elinaikanaan jonkin verran tuloja ja julkista arvostusta, mutta kuoli vain 41-vuotiaana, mikä menetys kirjallisuudelle! Kaksi vielä ilmestymätöntä romaania, Arkaileva sydän ja Northanger Abbey, julkaistiin postuumisti vuonna 1817. Jälkimmäisen suomensi Eila Pennanen nimellä Neito vanhassa linnassa. Se ilmestyi 1953 ja uudestaan Paula Merjamaan suomentamana 1999. 

Kaikkiaan julkaistuja romaaneja ehti kertyä kuusi, joista luin muutama vuosi sitten Emman. Mikä ärsyttävä ihminen! Kuulemma suomentaja Kersti Juvan lempihahmo Austenilta. Emman toilailut ovat kuin Bridget Jonesin esiaste. Tai Austenin muista hahmoista rouva Bennett nuorena. Kirja ilmestyi vuonna 1815, Aune Brotheruksen suomennos 1950. Ennen Emmaa julkaistiin Kasvattitytön tarina (Mansfield Park, 1814, suomennos A. R. Koskimies).

Nyt haastetta varten luin Arkailevan sydämen. Sen päähenkilö Anne Elliot on mukavan rauhallinen ja järkevä ihminen (Emmaan verrattuna!), liiankin kiltti pitääkseen riittävästi puoliaan. Siskot pomottavat minkä ehtivät; isä, Sir Walter Elliot, ei ehdi kiinnittää huomiota muuhun kuin itseensä. Äiti on kuollut, ja lähinnä sellaista vastaa perheystävä lady Russell, joka vaikuttaa olevan ainoa, joka todella välittää Annesta. Ennen kuin Anne tapaa Fredrick Wentworthin. Nuoret rakastuvat päätäpahkaa.

Mutta yleensä viisas lady antaa Annelle kohtalokkaan neuvon: meriupseeri Frederick on nuori, varaton, tilapäisesti työtön eikä edes aatelisverinen. Liian vaatimaton hänen kultaisen Annensa mieheksi! Annen avut menisivät täysin hukkaan! Neuvo on painava, jopa painostava, Anne tottelee ja antaa miehelle pakit. 

Silti hän ei saa kapteenia pois sydämestään. Kun pari tapaa vuosien kuluttua uudestaan, jännitys tiivistyy, ainakin Annen mielessä. "He olivat nyt suorastaan samalla sohvalla, sillä rouva Musgrove oli tehnyt miehelle auliisti tilaa - heidät erotti vain rouva Musgrove. Hän ei ollutkaan mikään vähäinen välimuuri." Rouva Musgrove on Annen siskon Maryn anoppi; yksi siskoksista oli siis saatu kunniallisesti avioon. 

Nyt Wentworth on menestynyt urallaan ja vaurastunut, kuten aina suunnittelikin. Annen perhe on joutunut muuttamaan kartanostaan kaupunkiasuntoon Bathiin, sillä isän arvon edellyttämät elintavat kuluttivat varallisuuden ja kartano pantiin vuokralle. Sen ja baronetin arvonimen perisi aikanaan lähin miespuolinen sukulainen herra Elliot. Serkkumiestä ei näy eikä kuulu vuosiin, mutta yhtäkkiä hän pyrkii sir Elliotin perheen suosioon. Annea äkkinäinen lähentyminen epäilyttää, mutta lady Russell on myyty: "Herra Elliotissa yhdistyi kaikki; hyvä käsityskyky, korrektit mielipiteet, maailman tuntemus ja lämmin sydän." Jos Anne kiinnostuisi tästä avioon asti, hänestä tulisi lady! Mikä erinomaisen painava seikka saattaa näitä kahta yhteen. 

Tietenkään asia ei ratkea näin mutkattomasti. Anne tapaa muitakin "täydellisiä herrasmiehiä", perheenjäsenet kohtaavat onnettomuuksia ja muuta draamaa, ja käytösetiketti on lujilla monet kerrat (huvittaa lukijaa, joka jaksaa kiemuraisten kuvioiden seurantaa), ennen kuin romantiikkaan painottuvan loppuun päästään. Sir Elliot on yksi Austenin hassuimpia hahmoja, jonka luonne tulee kuvatuksi täydellisesti jo heti kirjan alussa. Meidän aikamme setämies!

Jane Austen oli havainnoinnin mestari ja varmasti käytti kokemuksiaan ja tuntemiaan ihmisiä  inspiroijinaan, sillä hänen oma elinpiirinsä oli pieni vaikka kanssakäymiseltään tiivis, mutta suoraan yhteyksiä on vaikea huomata (mutta niitä on kiinnostava arvailla, esimerkiksi äitisuhde on kirjoissa hyvin etäinen).

Elämäkerran mukaan Austen itse olisi ainakin kerran ollut onnettomasti rakastunut; uskon, niin hienosti hän kuvaa Annen tuntemuksia. Kirjailija ei ollut aina lempeä, vaan piikitteli ilkeästikin.  Ilmeisesti henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossa vielä ronskimmin, sillä hänen sisarensa Cassandra poltti kirjeitä Janen kuoltua. Kirjallisuudesta puhutaan muun muassa keskustelussa, jossa Anne vertailee miehen ja naisen elämää ja sen kuvausta kirjoissa, osuvasti, ajankohtaan nähden: 

"Miehillä on kaikki etu puolellaan oman tarinansa kertomisessa. Kasvatus on suosinut heitä; kynä on ollut heidän käsissään." 

Kersti Juvan suomennos on hieno ja oivaltava, kuten huipputekijältä saattaa odottaa. Teoksen nimessä arkaileva on parempi sana kuin viisasteleva, muttei täydellinen suomennos sekään, en silti keksi parempaa käännösehdotusta. Vaikea rakkaus? Kiperä kiintymys? Kimurantti romanssi? 

Austenin teoksia on versioitu kirjoina ja leffoina, niistä on tehty tutkimusta ja analyysia ja vaikka mitä. Elämäkertojakin löytyy useita. Olen lukenut yhden fanifiktion, Curtis Sittenfeldin Eligiblen, joka on hirmuisen hauska, Austenia nykyajassa. Tuorein tv-sarja Neiti Austen Yle Areenassa valottaa Janen aikaa (ja kirjeiden polttoa) Cassandran näkökulmasta, perustuu Gillian Hornbyn kirjaan.  

Arkaileva sydän (Persuasion, 1817).  Teos, 2024. Suomentanut Kersti Juva.

Ensimmäinen suomennos, Kristiina Kivivuoren, ilmestyi vuonna 1951 nimellä Viisasteleva sydän.

Ohessa selailemani elämäkerta on kanadalaisen Carol Shieldsin vuonna 2001 ilmestynyt ja suomeksi 2006 julkaistu Jane Austen (Ajatus/Avain). Kirja on napakan rajattu, sujuva ja informatiivinen, olihan Shields itsekin taitava kirjailija, joka jakoi Austenin kiinnostuksen tavalliseen elämään ja sen yksityiskohtiin kirjoissaan. Maria Lyytisen suomennos toimii erinomaisesti. 

Jane Austen -haastetta vetää Tuulevin lukublogi. Lue lisää Austen-juttuja! 

#janeausten #janeausten250

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 12. Maria Turtschaninoff: Suomaa.

Jouluna saa nauttia perinteistä, eikä historian tuntemus ole koskaan kenellekään pahaa tehnyt. Siksi kirjabloggaajien joulukalenterin luukusta 12 putkahtaa perisuomalaisuutta ja historiaa kuvaava komea episodiromaani Suomaa. Se kuvaa maamme tarinan kiehtovin kertomuksin eri vuosisadoilta 1600-luvulta 2000-luvulle. Kertomuksia yhdistää yksi paikka ja maisema, metsän ja suon ympäröimä tila, Nevabacka. 

"Matts Nevabacka oli sisukas mies, joka ei työtä pelännyt. Hän kaatoi korkeita kuusia ja rakensi mäelle tuvan. Siinä oli yksi ainoa huone ja jykevä tulisija, joka piti huoneen lämpimänä kylmimpinäkin talvipäivinä. Tuvan viereen hän kaskesi pellon."

Näin alkaa Nevabackan tarina: Matts oli päättänyt olla oman itsensä herra, sotimatta enää muiden kuin omasta puolestaan, uurasti vastaperustetun Kokkolan kaupungin lähistöllä umpimetsässä, joita vielä 1600-luvulla paljon oli. Metsä ja viereinen puuton neva asutti "muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa." Luonnon väen puoleen käännyttiin äärimmäisessä hädässä, mutta Matts muualta tulleena ei tuntenut tapoja. Ja siitä hän sai maksaa. 

Vanhaemäntä Estrid perheineen asutti paikkaa myöhemmin. Estrid kyllä tiesi tavat aikansa maailmassa ja kovan kautta sen, ketkä olivat ystäviä ja ketkä vihollisia. Hänestä sikisi suku, johon yhdistyvät 1700-luvulla nevan liepeille maailmaa paennut kappalainen, naisten päät pyörälle saanut renki Johannes, pieni Ingrid, joka leikkii kaiken taitavan metsäsiskon kanssa jopa nälkänsä unohtaen, ja emäntä Kristiina, jolla oli erikoinen Myrsky-piika. Eikä noitakäräjistäkään ollut aikaa vasta kuin sata vuotta. Vuosisadan loppua kohti Nevabackan tila vaurastui, karja kasvoi, mutta loppumaton uurastus jatkui. 

1800-luvulla Sofia alkaa haaveilla muusta maailmasta, kun paikalle tulee tutkija, kasvienkeräilijä Per kaukaa Turusta. Nyt alkaa kuulua sivistyksen kaikuja, koulutusta, kulttuuria. Myöhemmän ajan Alina aloittaa kirjeenvaihdon kaupunkilaisen Charlottan kanssa ja haaveilee matkasta nevan laidalta Helsinkiin, vaikka rakastaa kotipaikkaansa, kuten hän kirjoittaa: 

"Maassamme on paljon kaunista ja ihanaa, mikä sen asukkailta jää luultavasti huomaamatta. Olemme tottuneet elämään milloin kenenkin ikeen alla emmekä nosta katsetta kyllin korkealle, jotta näkisimme ympäröivän kauneuden."

Hänen isänsä sanoo Alinalle usein pelänneensä tämän puolesta: "... niin kuin et olisi ollut varma, kuuluitko meihin, kuin olisit yhtä hyvin voinut olla vaihdokas, villi metsän olento, jonka olimme saaneet lainaksi." Taudit ja nälkävuodet hautasivat monta unelmaa. 

Käenpojaksi haukuttu Ottilia elää vaarinsa kanssa tilalla 1900-luvulla, kouluttautuu isona metsänhoitajaksi ja käy turkiksissaan Nevabackassa vierailulla. Osa suvusta oli lähtenyt Amerikkaan, eräs seikkaillut jopa Afrikassa, jokunen palannutkin. Ant puolestaan ei koskaan käynyt pitäjänsä ulkopuolella, omasta tahdostaan. Hän piirsi karttoja. 

2000-luvulla "Nevabacka näyttää samalta kuin aina." Kun jälkeläiset muuttivat muualle, kuten kaupungistumisen myötä väistämättä käy, tila ja rakennukset jäivät tyhjilleen. Nyt on Stinan aika tehdä päätös. Hän on ensimmäinen tilanomistaja, joka ei asu perimällään paikalla.

"Stina tiesi Björnin olevan sitä mieltä, että tila pitäisi myydä. Rahoilla voisi matkustella, ostaa uuden auton. He voisivat ehkä antaa Annalle talon käsirahan, jos Anna ja Sam haluaisivat muuttaa omakotitaloon. Se kuulosti järkevältä. Maatila, johon kuului useita vanhoja rakennuksia, nielisi rahaa. He olivat eläkkeellä, eikä ylimääräistä rahaa ollut. Ja Nevabacka oli kaukana."

Nyt alkaa osua lukijan omaan kokemukseen, sukupolven haasteisiin. 

"Ajatus, ettei hän enää koskaan palaisi tänne, ettei enää koskaan poimisi puolukoita tältä harjulta, tekee yllättävän kipeää."

Taitava kirjailija ohjaa määrätietoisesti lukijan läpi vuosisatojen, harkitun vähin sanoin mutta paljonpuhuvin tarinoin. Hän yhdistää erityisen luontosuhteemme ja muinaisuskon sekä todelliset historialliset tapahtumat luomiinsa yksittäisiin henkilöihin ja hahmoihin, joihin katse zoomataan. Mistä lopulta on kyse? Tulkitsen: isoista henkisistä ja fyysisistä muutoksista maailmassa nyt, isommista kuin ihmisen ja suomalaisen olemassaoloaikana ehkä koskaan. 

"Ihminen voi kadota. Ehkä me olemme jo matkalla kohti sukupuuttoa. Monet muut lajit ovat hävinneet maapallolta. Miksi meidän kävisi toisin? Tämä paikka ei kuitenkaan katoa. Se muuttaa muotoaan, mutta se ei lakkaa olemasta."

Saattaa olla, että 1600-luku nousee vielä trendiksi kirjallisuudessa. Keskiajasta on kerrottu paljon, samoin 1800- ja 1900-luvun vaihteesta, viime vuosisadan melskeistä puhumattakaan. 1600-luku muistuttaa jotenkin nykyistä, enkä nyt tarkoita (ainakaan pelkästään) uuden 30-vuotisen sodan uhkaa, vaan sitä, että kaikki on aloitettava tavallaan alusta: ihmisten on mietittävä uudestaan elämisensä ehtoja, raivattava tilansa, rajansa ja tapansa olla, päätettävä suhteensa luontoon ja muihin eläjiin maailmassa tai jopa sen ulkopuolella. 

Jouluihmiseksi en tunnustaudu, nautin kyllä rauhasta, vapaista, ruuista ja lahjojen antamisesta, johon tässä vinkki. Kiehtova, merkityksellinen mutta helppolukuinen Suomaa sopii erinomaisesti lahjaksi kenelle tahansa lukevalle. Vaikka Turtschaninoff on tunnettu fantasiakirjailijana, jonka kohderyhmänä pidetään erityisesti nuoria, tästä kirjasta löytyy tarttumapintaa ja tasoja kaikenikäisille. Teksti on hiotun kaunista - kiitos myös suomentajalle - ja kerronnan tyyli vaihtelee niin, ettei mielenkiinto ehdi herpaantua hetkeksikään.

Hengästyttävän hieno teos, joka näkyy muuten olevan tätä kirjoittaessani Helmet-kirjastojen uusissa varauksissa kakkossijalla, ykkössijalla on luonnollisesti Finlandia-voittaja. 

Suomaa toi mieleeni toisen viehättävän, mielikuvitusta hykerryttävän, suomalaista historiaa ja luontoa yhdistävän episodiromaanin, Tuija Takalan Sormuksen: sehän on kuin Suomaan selkokielinen pikkusisko!

Maria Turtschaninoff: Suomaa. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Piirrokset Sanna Mander. 

(Kannen tai graafisen ulkoasun suunnittelijaa ei jostain syystä ole mainittu). 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2022, josta on kooste Ankin kirjablogissa. Haastetta on järjestänyt myös Niina Tolonen, kalenterilogon tekijä, joka avasi luukun eilen Yöpöydän kirjat -blogissa. Huomenna luukku avautuu Kirsin Book Clubissa. 

Eeva Joenpelto: Lohja-sarjan osat 2 ja 3

Eeva Joenpellon syntymästä on 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tutustuin vihdoin Lohja-sarjan kahteen seuraavaan osaan, ykkösen Vetää kaikista ovista luin jo aiemmin.

Osissa Kuin kekäle kädessä ja Sataa suolaista vettä eletään 1920-luvun loppupuolta. Itsenäistynyt maa hakee linjaansa, vasemmisto nahistelee keskenään - kommunistit ja sosiaalidemokraatit - eikä oikeistossa juuri enempää keskinäistä sopua tai yhtenäisyyttä näytä muodostuvan. 

Matti Reima kärsii vankilatuomionsa pirtukaupoista, Hännisten Inkerin avioliitto hänen kanssaan jatkuu, vaikka vaimo jo kyseenalaisti koko liiton. Toinen tytär, Anja, puolestaan kulkee erään valokuvaajan seurassa, eronneena Julinin Laurista. Salme yrittää huolehtia tytöistään miten taitaa. Lapsia ne ovat aina, vaikka jo keski-ikäisiä rouvia. Ja anopistakin pitää huolehtia, siinä sitä onkin hommaa! Salmea väsyttää. 

"Kevään oikullinen lupaileminen ja peruuttaminen, tulo ja meno, otti joka vuosi entistä raskaammin voimille. Ruumis laahasi eteenpäin talvisesta oleilusta pöhöttyneenä, jalat hikoilivat ahtaantuntuisiksi käyneissä kengissään, päätä painoi - toisina päivinä. Sitten kimmo palasi ja usko myös, oli aivan kuin uudet jäsenet."

Ihailen komeita lukujen alkulauseita. Kun nykyisin puhutaan cliffhangereista, koukuista lukujen tai kirjan lopussa, Joenpellolla ne ovat aluissa. Henkilöistä samastun Salmeen eniten; tyttäret ovat omanlaisiaan. Isäntä Hännnisestä, tuosta kaikkien setämiesten isästä, puhumattakaan! Toisaalta hänkin herättää sympatiaa kyvyllään ohittaa ikävät asiat, vaikka laittamalla korvatulpat korviin. 

Nuoremmat miehet suunnittelevat uraansa omilla tavoillaan. Enää eivät pelto ja maatila jaksa kiehdo Lauria, muuta oppia ja kokemusta pitää saada. Matti Reima jatkaa bisnesmiehen uraansa - häntä voinee sanoa kaikkien kepulien liikemiesten isäksi! Ja Grönroosin Vienoa kutsuu aate ja yhteiskunta. Salmen ajatuksista löydän eniten tuttua ja myös naisasiaa, onhan hän sitä mieltä, että omaa rahaa pitää naisella olla. Ajan kulumista hän oman ikääntymisensä myötä pohtii paljon. 

"Kaikkeen kyllästyy kun sitä on kestänyt tarpeeksi kauan. Eikä mikään maku tule takaisin juuri sellaisena kuin sen ensimmäisen kerran tunsi."

Aika hoitaa, mutta ihmisen pitää hoitaa itsensä, ja lähimmäisiäänkin, tuntuu Joenpelto sanovan. Vaikka naapurin isäntä Julin jurnuttaa:

"Mä en sairastamaan rupea, enkä pillerei syömään. Toiset syököön, ne, joil elämä on niin kallis paikka. Tai jokka luulee ittes niin välttämättömiks. Mä en ol koskaan luullu mitään."

Joenpelto kuvaa henkilönsä iskevän osuvasti, tarkalla katseella ja rikkaalla kielellä. Tosin välillä murteella vähän liikaakin, kun Gröönruuska eli Hännisten ikipalvelija, käytännössä perheenjäsen Mari, innostuu pauhaamaan Salmelle näkemyksiään. Samoin mukana on roimasti politiikkaa, joka hieman vieraannuttaa mutta toisaalta tuo näkemystä paitsi historiaan myös puoluekentän vertailuun nykypäivään. Yhtäläisyyksiä löytyy paljon! 

Elävä henkilökuvaus ja ajankuva ovat sarjan ehdottomia vahvuuksia. Esimerkiksi naisen asemasta ne kertovat paljon. Tämän jutun kansikuvat samannäköisinä kuin ne itse näin on otettu divareiden Salpakirja (oho, sieltä saisi kirjailijan itsensä signeeraaman kirjan!) ja OllinOnni sivuilta. Olen varannut myös sarjan viimeisen osan kirjastosta. Sitä odotellessa siirrytään blogeissa Dekkariviikkoon, joka alkaa 7.6.2021.

Liitän jutun osaksi Tuijatan #joenpelto100-juhlavuoden lukuhaastetta. 

Kenelle: Sukutarinoiden ystäville, kotimaisen historian harrastajille, taustastamme uteliaille, suomalaisuuden suuntaviittoja luoneesta kirjailijasta kiinnostuneille. 

Muualla: Jokke on kirjoittanut Lohja-sarjasta. 

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä. Lohja osa 3. WSOY 1978.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä. Lohja osa 2. WSOY 1976. 

Lue myös: Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto 

Jayne Anne Phillips: Äidin aika. Naistenviikkohaaste.

Salainen haaveeni on lukea kaikki Keltaisen kirjaston kirjat. En oikeasti taida siihen kyetä, jo saatavuussyistä, mutta ajatus kiehtoo. Nyt nappasin divarista sarjaa vuodelta 2000.

Jayne Anne Phillipsiltä olen aiemmin lukenut Murhenäytelmän sekä Koneunia. Jälkimmäisestä on kauan (suomennettu 1985), joten sisältöä en muista, mutta muistan hämmentävän tunnelman: tajusin jotenkin, että kyseessä on hieno kirja ja taitava kirjailija mutta en päässyt juttuun sisälle kuin osittain. Suomeksi sanottuna en ymmärtänyt. (Jännä muuten, että monesti kirjasta jää mieleen juuri tunnelma, ei se, mitä kirja käsitteli.)

Kate on muuttanut Mattin kanssa Bostoniin. Samaan taloon muuttaa Katen äiti, joka on kuolemansairas eikä pärjää enää yksin. Kate huolehtii sekä äidistään että tuoreesta vauvastaan. Lisäksi talouteen kuuluvat osan ajasta Mattin kaksi pientä poikaa edellisestä liitosta. Häätkin pitäisi järjestää ja isään - joka erosi Katen äidistä jo aikaa sitten - pitää yhteyttä.

Lapsuudenperhe, oma perhe, uusperhe: toimittaja-kirjailija Katella on äkkiä paljon uusia rooleja. Mutta hän ei stressaa hössöttävästi, kuten tuossa tilanteessa saattaisi, vaan lipuu luontevasti niin äidiksi, äitinsä hoitajaksi kuin äitipuoleksi ja aviovaimoksikin. Paineita ja väsymystä, niitä toki on. Phillips päästää lukijan Katen pään sisään, seuraamaan tämän ajatuksenjuoksua, joka virtaa tapahtumien välissä ja vierellä kuin joki, joskus jopa juonen hukuttaen.

"Hetken joukko ui Katen sumuisissa silmissä kuin nykyaikaisen elämän impressionistinen kuvastuma. Tai ehkä oli vain niin että nykyaikainen elämä oli ikään kuin jatkuvan muutoksen prosessi."

Kirjaa on luettava tarkasti ja hereillä. Vaikka niin tein, ihan kaikkia Katen ajatuksia, joita Philips kuvaa niin muistoina, unina kuin tämänhetkisinä, en tavoita loppuun asti: mutta ymmärrämmekö koskaan aivan täysin toisiamme. Hyvin inhimillistä ja taiten tehtyä tekstiä, joka tarjoaa laajasti tarttumapintaa kenelle tahansa naiselle: kokemuksista löytyy varmasti jotain, joka tuntuu tutulta. Minulle esimerkiksi vanhenevat vanhemmat ja uusperheen asiat.

"Hän oli kerran sanonut Mattille, aikoinaan kun he olivat vasta rakastumassa toisiinsa, että tahtoisi 'tuoda jotakin' poikien elämään, jotakin mitä heillä ei olisi jos he eivät olisi koskaan tulleet tuntemaan häntä." 

Phillips kuvaa kauniisti Katen suhteita vanhempiinsa ja keskinäistä kiintymystä puolin ja toisin. Vauva Alexander jatkaa sukupolvien ketjua, jonka Kate näkee kahdeksikonmuotoisena. Samat asiat toistuvat, ihminen alkaa avuttomuudesta ja hoivantarpeesta ja siihen myös päättyy; käymme jokainen kahdeksikon kiemuraa läpi oman osuutemme verran.

Pysäyttävä ja viisas kirja, vaikkei helpoin luettava. Sitä ihmettelin, että amerikkalaisuudestaan huolimatta tarina tuntui läheiseltä. Elämäntavat saattavat erota, mutta perusasiat eivät.

Kenelle: Äideille ja tyttärille, isojen elämänmuutosten äärellä oleville tai niitä kokeneille, kirjalta haastetta toivoville

Muualla: Kirjavinkkien tiivis arvio. Muualta en löytänyt juuri tätä Phillipsiä - en kuitenkaan epäile etteikö sitä olisi luettu paljonkin, mutta ennen blogien olemassaoloa.

Jayne Anne Philips: Äidin aika. Tammi 2000. Suomennos Kersti Juva. Päällyksen suunnittelu: Markko Taina.

Naistenviikkohaasteeseen sopivaa luettavaa, monen naispolven mitalta. Logo: Tuija Takala, jonka blogi Tuijata toimii viikon emäntänä. Muita naistenviikonpostauksiani tässä.
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aiela 
Anu Kaaja: Leda

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Naistenviikkohaaste.

Vuosi 2865 ihmisen aikaa. Huima hyppäys ajassa, vähintään yhtä huima mielikuvituksessa. Erika Vik vie lukijan tehokkaasti maailmaan, jossa ihmisten rinnalla - enemmän tai vähemmän sopuisasti - elävät seleesit ja jossa vaikuttavat voimat, joista me emme vielä tiedä mitään.

Kartografi Corildon löytää pihaltaan tytön, joka sanoo nimekseen Aleia mutta joka ei muista menneisyydestään muuta kuin kylmyyden ja epätoivoisen matkanteon. Mies päättää auttaa tyttöä, kuten herrasmiehen (herrasseleesin?) kuuluu, mutta siihen hän tarvitsee Seuran apua, ja alkaa yhteinen matka kohti Seleesiaa. Tarina muuttuu road movieksi, jonka varrella Corildon ja Aleia tutustuvat toisiinsa, joutuvat moneen vaaraan mutta kokevat myös hetkiä, jolloin heitä autetaan.

Corildonin kokemus ja ikä toimii hyvänä vastapainona Aleian nuoruudelle: heidän suhteensa ei ole romanttinen, vaan enemmän vanhemman ja lapsen. Tosin Corildon alkaa epäillä, että Aleiassa on paljon enemmän kuin miltä ulospäin näyttää.

"Kaikki tässä maailmassa vaeltavat eivät tienneet keitä todella olivat. Ehkä he olivat onnekkaita."

Höyrykoneet, ratsut ja taiat ovat kertomuksen maisemaa. Fantasiamaailma on outo, mutta ehjä, samoin tarina itse: tähän on helppo mennä mukaan, uskoa siihen, mitä kirjailija kertoo. Pidin paljon ja yllätyin itsekin - en ole fantasiaihmisiä, en jaksa perehtyä monimutkaisiin vieraisiin maailmoihin, kymmeniin hahmoihin tai kummiin taikoihin, jotka tuntuvat usein lapsellisilta tai pelkästään tylsiltä. Ehkä tämä on riittävän yksinkertainen, jos Taru Sormusten herrasta tai vastaavat megaluomukset eivät kiehdo? Ainakin juoni on riittävän vetävä.

Kokonaisuus on kiehtova, viisas ja täynnä kiihottavia täkyjä. Mikä on sininen valo, joka leiskuu Aleian lähettyvillä? Mistä seleesit ovat tulleet ja miksi heillä on ominaisuuksia, joita ihmisillä ei ole? Miksi aurinkoja on kaksi? Kysymyksiä nousee nopeammin kuin kirja ehtii antaa vastauksia, mutta kyseessä on vasta ensimmäinen osa Kaksosauringot-trilogiasta. Toinen osa, Seleesien näkijä, ilmestyy ihan kohta, elokuussa 2017.

Vikin teksti on rikasta. Lukija saa nauttia paitsi tarinan jännittävyydestä ja mielikuvituksellisuudesta myös suomen kielen moninaisuudesta ja sen taitavasta käytöstä. Esikoiskirja - hieno avaus! Aion seurata jatkoa, nythän tarina pääsi vasta alkuun.

Kenelle: Fantasian ystäville, magian kiehtomille, tulevaisuuteen kurkkaaville.

Muualla: Myös Kirjaluotsi odottaa jatkoa innolla. Maagisen hieno esikoinen, sanoo Oksan hyllyltä. Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty, sanoo Kirjojen keskellä. Kirja piti Dysphoria-kirjablogin pitäjän mielenkiinnon tasaisen varmasti otteessaan. Monella tapaa hämmästyttävä, tuumii Pauline von Dahl, ja arvelee tämän sopivan myös aikuisempaan makuun kuin fantasiat yleensä. M.O.T.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot 1. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuvitus kirjailijan itsensä.

Tässä kohtaa haluan mainita fantasia- ja spefi-kirjallisuuteen keskittyvän Worldcon-tapahtuman: kansainvälinen kokoontuminen on saatu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen! Iso juttu  - asiantuntijaystäväni sanoi, ettei tämä hänen elinaikanaan toistu, joten nyt kannattaa kaikkien kiinnostuneiden suunnata Helsingin Messukeskukseen 9. - 13.8.2017. Mukana ovat genren huippunimet meiltä ja maailmalta.

Helmet-haasteessa kohta 42 esikoisteos. Ja sopii hyvin naistenviikolle, ovathan niin kirjailija kuin päähenkilö naisia, joilla selvästi on poikkeuksellisia kykyjä.


                             

Anu Kaaja: Leda. Naistenviikkohaaste.

Kertoja vie meidät maailmaan, jossa leninkien silkkiset miehustat kohoilevat kiivaasti, puuteroidun peruukin tuoksu leijuu vienosti ilmassa ja hulmuavien helmojen alta vilahtava paljas nilkka nostattaa levottomia ajatuksia.

Hän, kertojamme siis (emme tiedä, kuka hän on) asuu maaseudulla, huvilinnassa, jonne hän on joutunut, hovielämästä sivuun, ilmeisesti syrjäytettynä, päättelee lukija. Mahtaako kyseessä olla jonkun ylhäisen hylätty rakastajatar? Joka tapauksessa, hän on kuullut eräillä hovi-illallisilla antiikinaikaisen Leda ja joutsen -tarinan, joka oli esitetty Hänen majesteettinsa "pienemmän linnan suuremmassa salongissa" hoviväen viihdykkeeksi. Tarinassa antiikin jumala rakastuu kauniiseen kuningatar Ledaan, joutseneksi muuntautuneena seuraa naista lammelle ja yhtyy tähän himokkaasti.

Kertojan mielestä tarinassa oli virheitä, niinpä hän päättää tehdä siitä korjatun version. Paremman, hienostuneemman ja nykyaikaisemman!

"...minun on parempaa kohti pyrkiessäni tukeuduttava omiin lahjoihini, jotka kuitenkin ovat enemmän kuin riittävät tämän tehtävän suorittamiseen."

Itseluottamusta uhkuva kertoja kertoo ideastaan ja kirjoittaa kuvaelmaa kirjeissä ystävälleen (mahdollisesti juuri tuo entinen ylhäinen suojelija?), jonka huomiota epätoivoisesti kaipaa. Itsevarmuutta ei taltuta edes se, ettei tuo salaperäinen ystävä koskaan vastaa; senkin hän onnistuu kääntämään itselleen voitolliseksi.

"Ah, kuinka virkistävä Te olettekaan ollut, hyvä ystävä, antaessanne minun jatkaa kuvaelmaamme häiritsemättä minua turhaan kirjeitse! Sillä epäilemättä ymmärrätte, että hienoimmatkin huomionne olisivat harhaanjohtaneet minua,..." 

Tarina on unenomainen mutta terävä, ehdottomasti hekumallinen ja suorastaan hävytön, huumorilla. Kertojan kielenkäyttö on niin naurettavan sievistelevää ja sipistelevää, hänen ajatuksensa niin rohkeita ja kertomistapansa viihdyttävä, että lukiessa hymyilyttää, vaikka aihe on neitseen häpäisy. Kertoja on nimittäin muuttanut tarinassaan kuningattaren nuoreksi neitsyeksi ja joutsenen ihmismuotoiseksi herraksi, joka tavoittelee tytön kalleinta aarretta.

Seksiä ja erotiikkaa tihkuu joka kappaleessa, kirjoittaa kertoja sitten kuvaelmaa tai kuulumisia omasta elämästään; kaipuu ja tarve on selvästi kova. Ajatuksena lienee entisen rakastajan halun ja mielenkiinnon uudelleen nostattaminen kirjeiden avulla. Mahtaako toimia? Melkein alan toivoa sitä kertojan puolesta. Ainakaan rohkeutta ei puutu eikä eroottisuutta kahlita karsinoihin, kuten miehen ja naisen kaksinpeliksi. Hienostuneisuuden tavoittelussaan kertoja kyllä epäonnistuu pahasti; ehkä siinä syrjäyttämisen ja saapumattomien vastauksien syy?

Erinomaisesti Kaajan valitsema kerronnan tyyli pitää ja pysyy alusta loppuun. Eikä kirja ole liian pitkä, kiemuraista korukieltä tuskin jaksaisi pidempään lukea. Komea kansi sopii tyyliin väriensä hienostuneessa kepeydessä ja unenomaisuudessaan.

Kaunis ja rietas, muttei onnellinen, sanon kirjasta Kaija Koon biisiä mukaillen. Mutta hauska!

Kenelle: Aistillisuuden ystäville, tarinoiden rakastajille, erikoisia kerrontaratkaisuja etsiville.

Muualla: Tyylikkään kerroksellinen ja virkistävän omaperäinen lehahdus, sanoo Tuijata. Tekstuaalista rokokoota, sanoo Omppu, Reader why did I marry him. Hulvaton ja maukas farssi, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Lumoava tarina aikuiselle lukijalle, joka ei pienestä hermostu, sanoo Kirjakko ruispellossa. Hillittömän hauska, varsin vahvasti queer, kuvailee Tekstiluolan Tuomas. Kauniin kuoren ja tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän, toteaa Lumiomena.

Anu Kaaja: Leda. Teos 2017. Ulkoasu Jenni Saari.

Aloitan kirjalla kirjabloggarien naistenviikon: lisää naisia käsitteleviä ja naisten kirjoittamia kirjoja blogeissa viikon mittaan. Logo: Tuija Takala, jonka blogi Tuijata toimii viikon emäntänä.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Kirjailijan nimi kalskahtaa niin komeana, että jos hän ei olisi kirjailija, jonkin alan taiteilija hänen olisi oltava. Ruotsissa Persson Giolito voitti parhaan vuoden 2016 dekkarin palkinnon, ja Hesarissa kirja ylsi kesän dekkarilistauksessa ainoana viiteen tähteen (Jukka Petäjän arvio).

Oikeussalidraama kertoo Majasta, rikkaan perheen tyttärestä, joka on syytettynä vankilassa oikeuskäsittelyä odottamassa (tuleeko muillekin mieleen Pettina Gappah?). Lähes vuoden mittaisen odotuksen aikana käydään läpi Majan tuntemuksia, jotka tuossa äärimmäisen poikkeuksellisessa tilanteessa on ymmärrettävä myös poikkeuksellisiksi, koulutytön normielämästä mahdollisimman kaukaisiksi. Voimmeko edes luottaa hänen muistoihinsa?

Emme tiedä, mitä on tapahtunut ja miksi Maja on vankilassa. Koulussa on ammuskeltu. Joku on kuollut? Tapahtumat selviävät hyvin hitaasti. Liian hitaasti kärsimättömälle lukijalle: vasta parinsadan sivun jälkeen alkaa tulla faktaa, johon nojata, pienten vihjeiden ja muiden uumoilujen lisäksi.

Ehkä kirjaa on kiitetty siksi, että se on väkivallan maltillisessa kuvauksessaan myönteinen poikkeus jatkuvasti raaistuneista ruotsalaisista murhatarinoista. Ehkä siksi, että se kertoo nimenomaan nuorten hyvin- tai pahoinvoinnista. Tai ehkä siksi, että se on ammattimaisesti rakennettu, kirjoitettu ja ajateltu siten, että koukutus ja jännitys kasvaa lukemisen myötä. Lukijan omalle mielikuvitukselle on jätetty tilaa.

Pohjoismaista dekkarissa raju genre on vetänyt lujaa; nyt on oltu jo vaiheessa, jossa mikään paha ei ole riittävän pahaa eikä pyhää eikä tekemiselle edes yritetä keksiä järjellisiä syitä. Olisiko Persson Gioliton suosio siinä, että nämä tapahtumat eivät ole niin mielikuvituksellisia tai äärimmäisyyttä hakevia, vaan voisivat periaatteessa tapahtua kenelle vain; sinun lapsellesi tai lapsenlapsellesi. Kun sukupolvet eivät ymmärrä toisiaan, kun nuoret eivät ymmärrä toisiaan eivätkä itseään. Kun kaikki hapuilemme oudoksi käyneessä, pelottavan arvaamattomassa maailmassa.

Tästä ajatuksesta on helppo saada kiinni ja sen myötä kirjasta, vaikka tuskastuin rakenteeseen, Majan pitkän odotuksen kuvaukseen ja tuntemusten toisteluun. Uskottavuus on koetuksella, ja on muistuteltava mieleen, että kyseessä on lähes lapsi, koululainen. Varsinainen "action" vyöryy päälle vasta aivan lopussa. Jäi vähän hölmö olo kaiken sen petaamisen jäljiltä, mutta viimeisimmästä kohtauksesta pidin. Se solmi yhteen jotain matkalla vilahdellutta mutta ajattelematta ohitettua.

Kenelle: Perusdekkareihin kyllästyneille, raakuuksien välttelijälle, väkivallan syitä miettiville.

Muualla: Kirjaa ei voi laskea käsistä, tuumii Mai. Siinä on vahva yhteiskunnallinen sanoma, huomauttaa Amma.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista. Johnny Kniga 2017. Suomennos Tarja Lipponen.

Dekkarihaaste ja viikon logo: Yöpöydän kirjat.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio

Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen hanke 12. - 18.6.2017, johon myös moni kirjabloggari osallistuu Yöpöydän kirjojen Niinan haasteella, minäkin muutamalla postauksella.

Sillä ovathan suomalaiset dekkarikansaa, ja kesä on dekkareiden aikaa. Kuopiolainen Marko Kilpi on oikea "dekkari": ammatiltaan poliisi (vaikka ihan jalkatyötä tekevä) sekä pitkän linjan dekkaristi ja dokumenttiohjaaja.

Undertaker - kuolemantuomio aloittaa sarjan, enkä nyt usko tekeväni suurta juonipaljastusta, jos rikollinen paljastuu jo alussa. Kuka on taho, joka on kuolintapauksissa kaikkein huomaamattomin? Se, jota kukaan ei edes halua noteerata, mutta joka hoitaa tilanteen niin, että poliisit voivat hoitaa oman työnsä ja omaiset muistamisensa miettimättä liikaa käytännön seikkoja? Ja ennen kaikkea: kuka pääsee mihin vain ja voi tehdä mitä vain, kenenkään huomaamatta?

Nerokkaan yksinkertainen idea, joka toimii. Kilven ammatti tuo tuntuvan lisäedun tekstintekoon: tapasin hänet Kuopiossa juuri, ja kertomukset tositilanteista ovat, no, kylmääviä. Kirjailija on paljon tekemisissä kyseisen nimikkoammatinharjoittajan kanssa, joten hänellä on autenttista tietoa. Enkä nyt tarkoita vain rikoksia, vaan vainajien käsittelyä ja muuta kuolemasta seuraavaa toimintaa.

Kirjan päähenkilö Kivi tekee työtään ammattimaisesti: mahdollisimman hienotunteisesti ja näkymättömästi. Tutustuin muuten ensi kertaa termiin "arkuttaminen". Kiven elämä on kaksijakoista. Hän hoitaa hämärähommiaan visusti hautausurakoitsijan naamionsa takana. Leena-vaimo on pappi, joka huolehtii vainajien siunauksesta ja rakastaa miestään, jonka salaisuuksista ei ole päässyt perille. Hän tietää, että Kivellä on synkkä puolensa, vaikka ei tunne sitä tarkemmin. Silti perhe-elämä toimii, työkeikoilla törmätessä nyökätään hätäisesti, ja kotona odottavat muut asiat. Kuten Noora-tytär.

Poliiseina esittäytyvät Tiina - "synnynnäinen johtohahmo, jota kaikki kuuntelevat", Nurminen "erinomainen soluttautuja ja valeostojen tekijä" sekä Saari joka "on nopealiikkeinen ja huokuu räjähtelevää energiaa." Nurmila, Jutinen ja Laakso täydentävät tiimin, joka on pääsemässä ison huumeketjun jäljille, mutta ei aivan mutkitta, kuten arvata saattaa. Diilereitä on helppo napata, pääjehuihin on vaikeampaa päästä käsiksi. Väijytys Ruotsin-laivalla käy poliiseille kalliiksi.

Tarina esittelee meille lisäksi varattoman yliopisto-opiskelijan Tuomaksen, hänen Markus-veljensä ja tyttöystävänsä Marian, jonka puolesta Tuomas on valmis tekemään paljon. Ensimmäisessä osassa emme vielä saa tietää, miten paljon. Eniten minua kosketti Tuomaksen työnhakukohtaus, joka karusti ja uskottavasti kertoo, mistä syrjäytymisessä on kysymys. Tässä ajassa ollaan vahvasti, ja sen ilmiöt Kilpi työnsä kautta tuntee.

Kirjassa on paljon elementtejä, jotka houkuttavat seuraamaan jatkoa. Ensimmäinen osa on esittelyjakso, johon on mahdutettu paljon, mikä näkyy välillä töksähtävänä luettelomaisuutena, aivan kuin jotain olisi suorastaan tungettu mukaan. Toisaalta, lyhyitä lauseita on helppo lukea vaikka laiturinnokassa. Näytösmäinen tyyli saattaa johtua myös siitä, että tarinan piti alunperin olla tv-sarjan käsikirjoitus. Valitettavasti suunnitelmat eivät toteutuneet. Juoni ja idea ovat kiintoisat, teksti ja ilmaisu pääosin vakuuttavaa - tästä voi kehittyä vielä vaikka mitä. Jäämme odottelemaan.

Kenelle: Poliisityöstä kiinnostuneille, arvoituksia mielessään ratkoville, pahuudesta viehättyville, jännitystä kaipaavalle.

Muualla: Kilven vähäeleinen ja jäntevä tyyli puree, toteaa Mummo matkalla. Kilpi osoittaa ammattimaisuuteensa, sanoo Kirjanvuoksi. Habanera ei pitänyt "nakuttavista" lauseista, mutta aikoo lukea sarjan jatkonkin.

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemantuomio. Crime Time 2017. Kansi: Marko Kilpi (kyllä, kirjailija itse)

Lisää dekkarijuttuja löytyy ainakin blogeista, jotka Niina on listannut. Hänen käsialaansa on myös jutun aloittava blogien teemaviikkologo.

Halldór Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 4.

Salka Valka on klassikko, jota olen monesti kirjastossa hypistellyt, mutta vasta haaste innosti ottamaan kirjan lukuun. Ja muutaman luottosuosittelijan mukaan tarina on hieno. Saas nähdä. Ainakin se heittää lukijan heti alkuunsa raa´an koleaan talviyöhön Islannin rannikolle ja suuntaa katseen naiseen, joka pienen tyttärensä kanssa pyrkii maihin laivasta, koska on liian merisairas jatkaakseen matkaa.

Tytär on Salvör, Salka Valkaksi myöhemmin kutsuttu, joka äitinsä Sigurlínan hoivissa kohtaa näin tulevan kotikylänsä, pienen kalastajakylän.

"Lumimyrsky piiskasi suoraan heidän kasvojaan - kuten heidänlaistensa aina käy elämässä."

Kylä ei ota heitä avosylin vastaan, eivät edes hartaasti uskovat tai ainakin uskoa hartaasti harjoittavat pelastusarmeijalaiset, mutta lopulta majapaikka löytyy. Salka Valka oppii olemaan arvoasteikon alinta kastia ja kuulemaan herjauksia niin äidistään kuin aviottomana lapsena syntymisestään kyläläisiltä, jotka elävät kalasta ja jossa vallitsee omalaatuinen talousmekanismi, kylän johtohahmon Bogesenin junaillessa kalat ja niiden tuomat voitot itselleen kansan raataessa niukkuudessa.

"Nyt voi moni luulla, että rajuilma on vain rajuilma, ja kun se on ohi, niin se on ohi. Mutta rajuilma koskee ja yhdistyy pikkukylän ihmisten elämään läheisemmin kuin moni aavistaakaan, se muuttaa sekä terveystilan että avioliittoaikeet ja vaikuttaa jopa ihmiskohtaloihinkin, puhumattakaan niistä raskaista huolista, jotka se tuo kalastajamökkeihin, joissa leivänhankkija ei ole palannut mereltä, ja jäljellä on muutama sureva lapsi ja vaimo, joka kastelee heidän räsytuttejaan kyynelillä."

Raakaa elämää, jossa kuolema on aina nurkan takana hukkumisten ja sairauksien vuoksi: millaisia ihmisiä siis voisivat olla. Lämpöä ja ystävällisyyttä saa hakemalla hakea, eikä sittenkään välttämättä löydä. Salka Valkalle kasvaa tytön varttuessa kuitenkin valpas sosiaalinen omatunto, eikä hän suostu mukaan pelkkään omanvoitonpyyntiin, vaan hänellä on valoisampia ajatuksia ja unelmia. Vaikka hän oikeastaan piti tavattomasti rahasta. 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo lapsuuden, toinen aikuisen tarinaa. Islannissa tapahtuu paljon, moderni maailma alkaa ujuttautua syrjäkyläänkin. Syödään sokeria! Puhelinlinjat! Mikä hämmästytti minua, tuohon maailmanaikaan. Ja liikuttavasti liikenneyhteyksistä:

"...on päästy niin pitkälle, että laivat käyvät täällä säännöllisesti kerran kuussa ja kesäisin jopa kahdesti, joten me voimme matkustaa mihin tahansa tässä maassa melkein milloin tahansa..."

Näin puhuu Bogesen, jonka kiusaksi täpäkkä Salka perustaa kalastajille oman yhdistyksen, näiden etuja ajamaan. Salkan lapsuudenystävä ja suuri rakkaus Arnaldur puolestaan puuhaa työväenyhdistystä. Uudet aatteet, sosialismi ja bolsevismi, ovat pinnalla nuorten ajatuksissa, uskonto sai antaa niille sijaa. Ihanteita kaipaavat näkevät aatteensa kaikkialla, kuten rannan tyrskyjä, ruohoa ja maaperää ravitsevaa levää katsellessaan:

"Kaikki oli niin ihanan kommunistista, jok´ikisessä pikkuseikassa oli maailmankaikkeuden suuren kommunistin käden jälki." 

Kuinka käy Salka Valkan aatteiden ja rakkauden - josta hänen kokemuksensa ovat lievästi sanoen karut. Naisella on älyä, mutta myös myötätuntoa, viisautta ja omaa tahtoa jo nuorena, joten ehkä voimme olla toiveikkaita. En kyllä ymmärrä, mistä tyttö nuo asiat on napannut, ei ainakaan esimerkin kautta. Vaikka kirja on melko masentava, vie se tehokkaasti toiseen paikkaan ja aikaan 1900-luvun alussa ja kuvaa naisen elämää tarkasti, itsenäistä päähenkilöä jopa ihannoiden. Etenkin pidin ensimmäisestä osasta. Lapsuuden kuvaus liikuttaa, arkiset havainnot koskettavat. Teksti on pääosin helppoa luettavaa ja ohjaa etenpäin sujuvasti; virrenpätkät ja uskonnolliset riimit hyppäsin huomaamatta usein yli, vähän kuin mainosten kanssa lehdissä. Niitä ei huomaa kun ei halua huomata - palasin tässä kyllä katsomaan riimitkin päästäkseni kirjailijan tarkoittamaan tunnelmaan.

Surullinen, jokseenkin armoton, mutta pakostakin vaikuttava kasvu- ja kehitystarina, jota ajoittain välähtävä arjen huumori pehmentää. Eksentriset hahmot luovat kiinnostusta, kuten kylän tohtori tai pappi, joka toi mieleeni Ikuisuusvuonon profeetat. Yhtäläisyyksiä kirjoissa voi löytää muutenkin, mutta Salka Valka ei minulle nouse niin vahvaksi lukukokemukseksi. Omalaatuinen kansa ja erikoinen paikka, joka tämän päivän ja paikan lukijan näkökulmasta jää kaukaiseksi. Kuuluisa kirja kannatti silti lukea, mutta pakko myöntää, että tähän vuodenaikaan olisi minulle sopinut paremmin hieman hilpeämpi tapaus.

Kenelle: Islannista kiinnostuneelle, syrjäkyliin kurkistavalle, karuutta pelkäämättömille, viime vuosisadan alusta viehättyville.

Muualla: Loistava islantilainen eepos, sanoo Jokke. Kirjailija kuvaa kylää ympäristöineen ja ihmisineen kauniisti, yksityiskohtaisesti ja vivahteikkaasti, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kieli on kaunista ja soljuvaa, toteaa Hurja hassu lukija.

Halldór Laxness: Salka Valka. WSOY 1948. Islannin kielestä suomentanut Jyrki Mäntylä.

Kirjabloggaajien neljättä klassikkohaastetta emännöi Niina blogista Yöpöydän kirjat, josta näet kaikki osallistujat ja heidän klassikkovalintansa.

Helmet-haaste 2017 kohta 43: kirja, jonka lukemista olen suunnitellut pidempään.

Thomas Mann: Taikavuori. Klassikkohaaste 3.

Mannista ja Taikavuoresta olin kuullut hyvää: monet ovat nimenneet sen yhdeksi parhaista lukemistaan kirjoista, jopa parhaaksi, joten olin utelias. Saksalainen kirjallisuus myös kiinnosti. Siksi päätin vastoin parempaa tietoani lukea sen tämänkesäiseen kirjablogien klassikkohaasteeseen. Kirjasta on olemassa eri kansia ja myös kahden niteen versio, joten en liitä kansikuvaa tällä kertaa.

Helppoa ei Taikavuorella ollut tarpoa! Tarina kertoo nuoresta miehestä, Hans Castorpista, joka matkustaa kotoaan Hampurista tapaamaan serkkuaan Joachimia, joka on - poikaparka - joutunut terveysongelmien vuoksi keuhkoparantolaan Alpeille. Käynnin piti kestää kolme viikkoa, mutta se venyi seitsemäksi vuodeksi. Castorpin "paheellinen suhtautuminen aikaan ja arveluttava leikittely ikuisuudella" toistui myös lukiessa, sillä kirjasta ei tuntunut tulevan loppua lainkaan.

Kun Castorp saapui tuonne "ylös", hän sai pian huomata, etteivät siellä päteneet alamaan (joksi parantolan väki kutsui muuta maailmaa) säännöt, vaan hän luiskahti huomaamatta uuteen elämäntapaan ja rutiineihin. Niihin kuuluivat olennaisesti "vaakasuora olotila"- mikä tarkoitti tiheää lepäilyä - erinomainen ylöspito pitkine menuineen ja viineineen ja monisyiset suhteet parantolan toisiin asiakkaisiin. Ajantaju katoaa.

Vanhahtavaan tapaan kirjoitettu teksti on rikasta ja riemastuttavan kaunopuheista. Ja suomennos on loistelias nokkeline sanavalintoineen. Pörhökangastakki! Pöhöhuuli! Taitotemppu! Parantolan asukkaat käyvät kaunopuheisia keskusteluja kerkeällä kielellä ja komein sanankääntein. Aiheena saattoi olla filosofia, politiikka, sairaudet (luonnollisesti) tai vaikkapa kirjallisuus:

"Juuri kirjallisuus herätti ymmärtämystä kaikkea inhimillistä kohtaan, heikensi typeriä arvostelmia ja ennakkoluuloja ja hävitti ne sekä kehitti ihmissukua siveellisesti, jalosti ja paransi sitä."

Erästä puhujaa Castorp - joka on miellyttävä, kaikille hyvää toivova ja kaikesta innostuva mutta innostuksissaan helposti vietävissä ja hankkeissaan epäonninen nuori mies - kuvaa maukkaasti:

"Sanat putoilevat mehukkaina ja herkullisina, niin että hänen puhuessaan mieleeni tulevat kuin pakosta tuoreet sämpylät."

Tuon ajan hoidot ja muut lääketieteelliset seikat ovat lievästi sanoen epäilyttäviä. Mahtoiko suuri olla potilaista olla lainkaan sairaita, ainakaan parantolaan tullessaan: kylmässä oleilu, oluen juonti aamiaisella, ahkera tupakointi ynnä muut parantolan tavat saisivat terveimmänkin tuntemaan heikotusta. Henkisiäkin oireita esiintyi, jopa lääkäreillä:

"Synkkämielisyyden puuskani alkaa.--- Katsokaas, en mahda sille mitään. Tässä olen juonut kahvia kanssanne ja se on maistunut mainiosti, mutta nyt minut valtaa vastustamaton alakuloisuus."

Muutaman sata sivua lukee kirjaa kuin kirjaa, mutta nyt sivuja on 726. Jo puolivälissä alkoi tuskastuttaa, odotin ratkaisevaa käännettä - jota ei tule. Olemme eristyksissä, jumissa oudossa tilassa. Hieman romanssinpoikasta sentään... ei, ei siitäkään irtoa sen enempää. Vaikka enää parisataa sivua olisi jäljellä, on turha huokaista helpotuksesta. Nimittäin kirja menee entistä hullummaksi ja alkaa kuvata innostusta spiritismiin, riitoja, oopperoiden juonia! Nyt lukija on jo täysin pihalla siitä, missä mennään, mistä tullaan ja mihin tämä kaikki mahdollisesti voi johtaa. Vasta kun ukkonen jyrähtää kunnolla, alkavan sodan muodossa, Castorp herää Ruususen unestaan, pakkaa laukkunsa ja päästää lukijan pälkähästä.

Kirjan sanotaan kuvaavan "sodanjälkeisen Euroopan ongelmia hienon symboliikan valossa" ja "uutta humanismia", mistä syistä se on saanut arvostusta ja ylistystä. Symboloiko parantola silmien sulkemista todellisuudelta ja eristäytymisen vaaroja ja erilaisten henkilöiden kuvaukset ihmisluonnon ymmärrystä, mietin. Tässä ajassa luettuna symboliikka ei ole ilmiselvää. Enkä viehättynyt ilkeilevästä, jatkuvien takaiskujen ilmapiiristä: ehkä Castorpin on tarkoitus olla koominen, toilailevan Aku Ankan tavoin, mutta huumori on liian hienovaraista minun ymmärrykselleni. Tai sitten kirja ei vain jalostanut yksinkertaisuuttani riittävästi, minkä se lopussa toteaa lukijalleen tehneensä. Hienoa kieltä ihailen, ikävää ilmapiiriä, hämäryyttä ja kummallista polveilua en. Enkä pituutta. Vaikka kertoja varoittaa jo alussa kertovansa asiat laajasti, tarkkaan ja perusteellisesti ja vielä lopussakin puolustautuu:

"Se ei ole liian lyhyt eikä väsyttävän pitkä. Se on ilmatiiviisti eristetty tarina." 

Tietenkään ei harmita, että luin kirjan; koskaan kirjan lukeminen ei kaduta. Mutta jos olisin tiennyt siitä enemmän, olisin kiertänyt kaukaa ja käyttänyt saman ajan ihan muihin teoksiin.

Kenelle: Tosilukijalle. Ironian ystäville. Ensimmäisen maailmansodan ajoista kiinnostuneelle. Vanhan kielen ihailijalle.

Muualla: Kysymykset ihmisyydestä ja ajasta vaikuttavat lukijaan, sanoo Lumiomena. Mann ei ole humoristi, mutta taitaa ironian, sanoo Esko. Kirjakettu listaa kirjan Kauheinta ikinä -postaukseensa.

Thomas Mann: Taikavuori. WSOY 1982, toinen painos. Suomennos Kai Kaila. Alkuteos Der Zauberberg ilmestyi 1924.

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tänä kesänä emännöi Marile blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Tietokirjat vievät -haastevastaus

Luen tietokirjoja kohtuullisen paljon, viime vuonna vajaat nelisenkymmentä, jos elämäkerrat ja muistelmat lasketaan mukaan. Minähän olen ihminen, joka tietoa tarvitessaan - ihan mistä asiasta tahansa - luen aiheesta ensin kirjan. Eikä sellaista aihetta ole vielä vastaan tullut, josta ei kirjaa olisi kirjoitettu.

Suuri osa lukemistani tietokirjoista liittyy työhön, joten bloggaukset usein jäävät tekemättä, koska arvelen ja olen huomannut käytännössäkin, etteivät ne herätä laajempaa mielenkiintoa. Ja toden sanoakseni, suurempi syy on se, että tietokirjoista kirjoittaminen on vaativampaa kuin romaaneista, asiapitoisuudessaan lukukokemuksen kuvailun, omien tuntemusten ja mielleyhtymien sijasta. Tietoantia on vaikeampi arvioida! Eivätkä aika ja innostuskaan usein riitä tiivistämään suurta tietomäärää jonkinlaiseksi järkeväksi esittelyksi.

Mutta Ulla ja Lumiomena haastoivat minut Tietokirjat vievät -haasteeseen, joten mietitäänpä hetki asiaa. Kiitos hyvästä haasteesta, tietokirjoja on hyvä saada esille enemmän!

"Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi". 

Työssäni käytän tekstiä, luen, oikoluen, editoin, kirjoitankin. Suomen kielen kiemuroita on tarkisteltava, ja siinä käytän perinteisesti Terho Itkosta kieliopasta: minulla on kirjasta useita eri aikojen painoksia. Kyllä, nettioppaat ovat syrjäyttämässä kirjaopasta, mutta joskus on vain nopeampi ja helpompi napata kirja ja oikea kohta: kun kirja on tuttu, asiajärjestys on myös, ja muistan jo melkein ulkoa, mistä mikäkin asia löytyy. Haaste on ajantasaisuus; kieli muuttuu ja elää niin vauhdikkaasti. Mutta peruskielioppisäännöt sentään harvoin*. Selkeä ja erittäin käytännönläheinen oikeakielisyyden opas.

Terho Itkonen, Sari Maamies: Uusi kieliopas. Tammi. Viimeisin painos taitaa olla vuodelta 2014, ja se myytiin pian loppuun. Saa nähdä, vieläkö tulee uutta painettua versiota?

Mutta hypätään nyt töistä muualle: viime vuonna kirjamessuilla kuuntelin Ilkka Niiniluodon kertovan kirjastaan Hyvän elämän filosofiaa. Pidän professorin avaran tervejärkisestä otteesta, ja hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Hyvä elämä (onni, jos niin haluatte) ei ole tavoite, vaan tekemistä. Eikä missään tapauksessa itseensä keskittymistä. Filosofiaa, mutta käytäntöön tuotuna tämäkin.

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS 2015.

Muualla: Mummo matkalla ja Kasoittain kirjoja.

Elämäkertapuolen haluan mukaan: Antti Heikkisen kirjoitustavasta olen aina pitänyt, ja hänen kirjansa Heikki Turusesta on yhtä riemukasta, eläytyvää mutta asiallisesti paneutunutta kuin Juice-elämäkertakin. Turusta en ole lukenut, mutta kirjailijuus ja taiteilijamuotokuva kiinnostavat.

 Antti Heikkinen: Turjailija. Siltala 2015.

Ihan hirveän vaikea valita vain viisi kirjaa: entä matkakirjat? Kielestä, kirjoittamisesta ja viestinnästä kertovat kirjat? Historia, antiikki, eri taidot? Näistä kaikista löytyy hyllystä vaikka mitä, mutta mainitsen historiakirjoista minulle tärkeimmät, Hesarin korttelikirjat. 1970-90-luvuilla julkaistu sarja on aarteeni. Se esittelee Helsingin kantakaupungin kortteli korttelilta, talo talolta: synty ja historian vaiheet, tärkeimmät tapahtumat. Ehtymättömiä tietolähteitä, joita usein selailen. Eikä niitä tahdo saada enää mistään, paitsi divarista hyvällä tuurilla ja isolla rahalla. HS on alkanut uusia sarjaa, mutta nuo vanhat ovat lyömättömät: ne ovat historiaa jo itsessään.

Helsingin vanhoja kortteleita -sarja
Kaija Ollila, Kirsti Toppari: Puhveleista Punatulkkuun 1977
Kaija Nenonen, Kirsti Toppari: Herrasväen ja työläisten kaupunki 1983
Kaija Hackzell: Viertotietä itään ja länteen 1988 
Kaija Hackzell, Kirsti Toppari: Oikolinnankadulta Kumpulantielle 1991

Vielä yksi uusi, ettei jäädä menneeseen: Maaret Kallion Lujasti lempeä -blogi on hurjan suosittu;
en ole sitä tai tai samannimistä kirjaa lukenut, mutta kylläkin hänen Osmo Kontulan kanssa kirjoittamansa parisuhdeoppaan, jonka pointti on pitkän parisuhteen ylläpitäminen seksuaalisesti ja muutenkin vireänä. Kirja perustuu yli 200 naisen vastauksiin. Olin hieman pettynyt siihen, että miesten ääni ei kuulunut - se juuri olisi kiinnostanut - mutta ne ketaleet eivät ole suostuneet vastaamaan tutkijoiden kysymyksiin. Näkökulma on siis naisten, mutta kiinnostavia vertaiskokemuksia ja paritarinoita kirjan täydeltä on tarjolla niistä kiinnostuneille. Sekä tutkijoiden yhteenvetoja.

Maaret Kallio ja Osmo Kontula. Happy end. WSOY 2015.

Nettisivut:

*Ja jos kielioppisäännöt muuttuvat, luen niistä Kielikellosta. Kotuksen sivuilla on muutenkin paljon mielenkiintoista kieliasiaa. Eikä Jukka Korpelan Nykyajan kielenopasta voi  kielipulmissa sivuuttaa. Säitä katselen Forecasta - sadetutka on näin mökkiaikaan tärkeää, töissä valokuvauksia järjestäessä - ja leffajuttuja  Elokuvan taikaa -blogista. Eniten kuitenkin netissä luen, arvaatte varmaan: kirjablogeja.

Heitän haasteen Kirjasfäärin Taikalle ja Kirjamuistikirjan Erjalle. Olisi kiva kuulla, millaisia tietokirjoja ja nettisivuja käyttävät journalistiopiskelija ja kirjastonhoitaja?

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 1.

Tuskin koskaan olisin tullut tähän kirjaan tarttuneeksi ilman klassikkohaastetta, mutta olen niin tyytyväinen, että sen luin! Kiitos haasteen startanneelle Ompulle ja kannustaville kirjabloggariystäville!

Alastalon salissa aiheutti jo nimenä kammoa ja pelkoa: se Vaikea Kirja, jonka lukeminen on niin hankalaa, että suorituksesta kannattaa kantaa siitä kertovaa t-paitaa. Painava pala suomalaisen
kirjallisuuden historiaa, tarunhohtoinen opus, johon tarttuminen tuntuu vaativan rohkeuden lisäksi hiusten kampausta ja käsien pesemistä. Helppoa luettavaa en siis odottanut, vaan valmistauduin tiukkaan koitokseen. Kuvittelin tarinan synkeäksi suomalaisuuden syvien syöverien filosofoinniksi - ja sitähän se onkin muuten, mutta kukaan ei ollut kertonut - ja nyt paljastan ehkä tarkoin varjellun, vain pienen piirin tietämän faktan - että kirja on hillittömän hauska!

Ei synkeä eikä vakavasta tietoakaan, vaan lukija pyrskähtelee vähän väliä hölmösti hihittämään. (Tämä ei koske aloituslukua Kirkkomaata, upeaa mutta hengeltään kovin erilaista.) Mistä tulee mieleen, miten Kilpi kuvaa yhden henkilönsä naurua:

"Mutta nauraa Lahdenperä osasi, se oli tunnustettava, ja osasi, pahus, penteleen oikeissa paikoissa; kun joskus kielen puhti potkasi luonikkaasti, niin lysti sitä oli kuulustella korvissaan, kuinka Lahdenperä päästi leuan laveastaan äänen sanan niskaan niinkuin kanttori kirkon parvelta nuotinpään ja muutkin ympärillä ymmärsivät, että nyt oli Pukkilalta taas livahtanut semmoista, jolle sopi nauraa vaikka ruudut tärisemään!"

Eikä tämä huumoripuoli oikeastaan ole yllätys, jos on lukenut Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia. Siinä todetaan:

"Kilpi soittelee Alastalon saliin kokoontuneen porukan mielten kieliä virtuoosin ottein suureksi humoristiseksi sinfoniaksi. Jos tämä ei ole hyvää viihdettä ja hauskaa luettavaa, niin ei mikään!

Juoni on monelle tuttu, vaikkei kirjaa olisi lukenutkaan: Meren äärellä Kustavissa eletään aikaa jälkeen Oolannin sodan, jonka ansiosta merenkulku ja kaupankäynti kukoisti. Laivoilla rahdattiin tavaraa maahan ja maasta pois. 30 miestä kylältä kokoontuu Alastaloon päättämään siitä, hankitaanko yhdessä kolmimastolaiva eli parkki, hakemaan omistajilleen lisää rikkautta maailmalta suolan, sokerin, kahvin ja muiden tarveaineiden muodossa, sopivasti tullivirkamiehiä vältellen.

Siinä koko tarina, josta riittää juttua neljän ja puolensadan sivun verran. Miten Kilpi sen tekee?

Siten, että hän valitsee joukosta tärkeimmät isännät ja kuvaa heidän ajatuksiaan sana sanalta, milli milliltä, yksityiskohtaisesti kuin verotarkastaja ja laveasti kuin pyramidihuijaaja. Ja ihmisen ajatuksethan saattavat seilata minne vain, menneeseen ja tulevaan, olevaisen ohella. Ajatuksista piirtyvät lukijan silmiin niin isäntien henkilökohtaiset kuin yhteiset historiat ja sattumukset kylässä vuosien varrella. Ja samalla ajankuva saaristolaiselämästä noina vuosina.

Vaativuus syntyy Kilven mestarillisesta kielenkäytöstä: hän virittää kielen instrumentiksi, joka soittelee kaikkia tunnettuja säveliä, myös sellaisia, joita ei ennen ole ollut olemassakaan. Kaikissa mahdollisissa sävellajeissa. Hän käyttää ja keksii sanoja sitä mukaa, kun tarve on: vanhan ajan kieli jo sinänsä tuo omat haasteensa nykylukijalle. Lukija huomaa pian, ettei ymmärrä kaikkia sanoja. Tanava? Tykyri? Irnava? Helohemppa? (Viimeinen on henkilökohtainen suosikkini). Suuri osa sanoista liittyy merenkulkuun, joka rajaa ne heti tämän lukijan ymmärryksen ulkopuolelle. Samoin monet sanat edustavat ajan kieltä ja ruotsivaikutteita, glaseineen ja sortteerauksineen, mutta iso osa jää silti kysymysmerkiksi.

Ratkaisin asian niin, että kuvittelin lukevani vierasta kieltä. Yllättävän usein sanan merkityksen pystyy päättelemään asiayhteydestä - mikä on lukijalle hyvin palkitsevaa (haa, keksinpä) -  mutta jokaista sanaa ei tarvitse tajuta ymmärtääkseen pointin. Tämä toimi hyvin. Nautin vain kielestä ja luin, en googlaillut sanoja (paitsi ihan alussa, kunnes huomasin toivottomaksi). Kaikki sanat eivät ole tarkoitettu ymmärrettäväksi sinällään, luulen, ne vain korostavat kieltä ja maustavat tarinaa.

Kilven luomat isäntähahmot ovat herkullisia. Alastalo isäntänä on viisas ja huomaavainen, pyrkii saattamaan tilanteen haluamaansa suuntaan (sen parkin hankintaan) ja siksi kohtelee jokaista vierastaan tavalla, jonka arvelee tätä mieluisimmin silittävän myötäkarvaan. Pukkila, tuo ikuinen koulukiusattu, on katkera ja kateellinen ja hautoo kaunaisia ajatuksia kaikista nenäorren kantajista, joilla on naamassa nosto:

"Kyllä minä kipenöin, ja sisu hieraa nirkoansa sydämen sieralla niinkuin sirpin terä siukuansa kovasimen kyljellä, kun joku toinen minun nähteni ja minun paikalla ollessani uskottelee maailmalle ja luulee itsekin, että nysä hänen naamassaan on eri mööpeli ja Baabelin torni kuin minun niistettäväni minun taulussani!"

Härkäniemi on vanhapoika, mutta aikamoinen romantikko - lempipiippuaan kuvaillessaan hän puhkeaa suorastaan runollisiin ajatuksiin, jotka voisivat kuvailla naista. Hyväntahtoinen luonne. Vaitonainen Karjamaan Eenokkikin osallistui keskusteluun, sillä hän "oli odottamatta hoksannut, että hänelläkin oli ajatus penikoilla kielen kärjessä ja järjenkanalla munanpyöreä pudotettavana."  Ja niin edelleen: joka äijästä löytyvät omat piirteet, ja kustakin voisi kirjoittaa omat novellinsa.

Miesten kertomus tämä on, miesten asioita puidaan. Ainoat naiset framilla ovat Alastalon vaimo Annastiina ja tytär Siviä, jotka tarjoilevat vieraille kahvituksen. Heillä on oma tärkeä työnsä ja osansa, jota Kilpi herrasmiesmäisesti kuvaa, vaikka vähän naljailee vaimon kovasta puhumisen tarpeesta - tosin mainitsee myös, että Annastiina osaa olla hiljaa silloin kun tarvitaan. Eli silloin, kun isännät tärkeiden asioiden äärellä partaansa heiluttelevat. Ja Siviän nuori kauneus siivittää useammankin mietteet ihan muualle kuin rahantekemiseen. Jopa rakkautta on ilmassa, Siviän silmä karkaa tuon tuosta Janneen, nuoreen ja reippaaseen tulevaan isäntään, Härkäniemen poikaan.

Mahtava tarina, joka pitää lukea itse, jotta sen luonteesta saa käsityksen. Ei se loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa kuin kuvittelin: olin erittäin viihdytetty ja hämmästynyt, ja halusin oikeasti tietää, miten asia etenee. Paikoitellen lukeminen tökki, kun outoja sanoja oli paljon, piti pitää taukoa. Lukeminen kannattaa tehdä virittyneessä uppoutumisen tilassa, ei väsyneenä eikä liian pieni pätkä kerrallaan. Tosin sen verran tekemistä siinä on, ettei satoja sivuja jaksa ahmia yhtä soittoa. Päätin lukea 50 sivua päivässä, ja siinä suurinpiirtein pysyin. Ihan alkuun innostuin niin, että ensimmäiset 150 sivua menivät hurahtaen, loppupuolella vauhti ja uutuudenviehätys hyytyivät ja vauhti hidastui, vaikka siellä vasta draamaa tapahtuukin! Jos nykykirjailijoita miettii, Mikko Rimminen on selvästi Alastalonsa lukenut, sekä tiukasti rajattujen aiheiden ja tapahtumapaikkojen että kielensä puolesta. Jos olet lukenut Pölkyn tai Hipan, niin tiedät, mistä puhutaan.

Lainaan vielä Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia -kirjan dialogia: Aimo ihmettelee, mikä on syynä, ettei Kilpeä vieläkään lueta riittävästi, saatikka ymmärretä oikein? Köpillä on tähän vastaus.

"Syyt ovat samat, jotka aiheuttavat ihmiskunnan muutkin isot ongelmat: typeryys, henkinen laiskuus ja ennakkoluulot."

Hurme - eikun anteeksi,  Nyljettyjen ajatusten romaanihahmo Aimo, jatkaa Kilpi-intoiluaan ja huomauttaa että pääpelureita on seitsemän - Alastalo, Härkäniemi, Langholma, Pukkila sekä vähän vähäisempilä Lahdenperä, Karjamaa ja Krookla. Että olisiko Kilpi miettinyt ihailemansa Aleksis Kiven veljeksiä. Ja miettikö Linna Sotaromaanissaan myös Kiveä tuodessaan seitsemän nimeä tarinan keskiöön. (Aimo ja Köpi pitävät itsekin tätä ajatuspolkuaan arveluttavana ja jättävät sen sikseen, vaikka myöntävät Kiven vaikutukset muuhunkin Kilven kerrontaan, kuten ihmisen yleisen osan kuvaamisen ja kriisikokoukset katastrofien välillä. Ja sen, että miehissä mennään, mutta naisia ja lapsia arvostaen.)

Elinaikanaan Kilpi ei Hurmeelta oppimani mukaan arvostusta ehtinyt saamaan ja kuoli köyhänä. Hän luotti tulevaisuuden lukijoihin, joita me nyt edustamme. Ehkä sinäkin? Kirjasta irtoaa niin monenlaista ajatuksenkulkua, että lukeminen kannattaa, vaikka vähän pinnistellen.

Kenelle: Suomen kielen ihailijoille, kirjallisen ilmaisun mahdollisuuksista kiinnostuneille, historian ystäville, huvittumaan pyrkiville, klassikkoja kaihtamattomille.

Muualla: Yhteisbloggaus Tarukirjan kanssa. Jokella on tarkka postaus, jossa hän kertoo lisää henkilöistä ja yksittäisten lukujen sisällöstä. Kirjavinkit kehottavat antamaan kirjalle mahdollisuuden. Karo Hämäläinen ihailee Kilven nöyristelemättömyyttä.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Otava 1933.

Saatavissa kirjastoista, kirjakaupoista (ainakin Seven-pokkaripainos 2014) ja Elisan e-kirjasta.

Ja nyt menen vaihtamaan vaatteita, sillä

Anni Polva 100 v

Anni Polvan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi kirjabloggaajat julkaisevat arvioitaan Polvan kirjoista 6.1. päivän mittaan.

Rakastetun kirjailijan Anni Polvan syntymästä on 6.1.2015 sata vuotta. Muistathan Tiina-kirjat? Niitäkin enemmän Polva kirjoitti aikuisten romaaneja, humoristisia ja romantiikantäyteisiä.

Polva palkittiin urastaan muun muassa Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnolla. 

Kirjabloggaajat muistuttavat kirjailijan laajasta tuotannosta arvioimalla kirjoja ja omia Polva-lukukokemuksiaan merkkipäivänä aamusta iltaan.

Lue, muistele ja kommentoi: mitkä ovat omat muistosi Polvasta?

Bloggaaja, tule mukaan - ilmoittaudu kommenttikentässä tai sähköpostitse. Haasteidean heitti Amma.

Karoliina pyöräyttää pelin käyntiin Ellit-sivustolla Kirjavassa kammarissaan jo 5.1. klo 15 kirjalla Elettiin kotirintamalla.

Logo: Niina Tolonen.

6.1. arvioitavat kirjat ja julkaisujen kellonajat ovat:

http://ellit.fi/kirjava-kammari/ Elettiin kotirintamalla 5.1. klo 15.00


http://kaikkeakirjasta.blogspot.fi/ Tiinan ampiaiskesä klo 6.00


http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/ Rakasta minua hiukan klo 9.00


http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/ Tiina klo 9.30


https://tuijata.wordpress.com/ Tiina ottaa vastuun, klo 10


http://kirjakissa.blogspot.fi/ Taitaa olla rakkautta, Tiina klo 10.00


http://kirsinbookclub.com/ Tiina epäilee Juhaa & Tiinastako näyttelijä klo 10.00


http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/ Juppe nuuskii, Ei, sanoi Hantti & Minna, Jonne ja Vinku, klo 10


http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/ Ota minut mukaasi, klo 10.30


http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/ Tiina aloittaa oppikoulun klo 10.00


https://hyllytonttu.wordpress.com/ Tiina ei pelkää klo 11


http://kirjasfaari.fi/ klo 11.00


http://joannavonscarlett.blogspot.fi/ Tiina vauhdissa klo 11.30


https://bibliofiilinpaivaunia.wordpress.com/ Ota minut mukaasi 6.1 klo 12


http://kirsinbookclub.com/ Otan sinut vaikka väkisin klo 12


http://oksanhyllylta.blogspot.fi/ Tiina saa ehdot klo 12.30


http://ammankirjablogi.blogspot.fi/ Tuletko aviomiehekseni? klo 13


http://ellit.fi/kirjava-kammari/ Tiina 6.1.


http://kirsinbookclub.com/ Otan sinut äkäpussi klo 17.00


http://mielikuvituksenmelodiat.blogspot.fi/ Rakasta minua hiukan klo 19.30


http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/ Otan sinut äkäpussi klo 20.00


http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/ Me tytöt klo 21.00

Vuoden lukuhaasteet

Suhtaudun maltillisesti lukuhaasteisiin, joita blogistaniassa liikkuu, vaikka ne ovat toinen toistaan kiinnostavampia. En halua kahlita lukemistani. Ja usein huomaan herkullisen haasteen vasta, kun sen aika jo umpeutumassa (sama juttu kuin lehdissä tai tv:ssä, joissa yleensä huomaan tärkeän sarjan kohdassa 14/16).

Mutta Suketuksen haaste kolahti heti. Sotakirjat! Laji, jota ikinä en lukisi! Itsehuijaus hälveni, tietoisuus laajeni. Olen kenraali! Tosin osa kirjoista on vähän siinä ja siinä; esimerkiksi Kultarintaa en miellä sotakirjaksi, vaikka sota vaikuttaa tapahtumiin vahvasti. Mutta listasin, koska näin muiden niin tehneen. Toisaalta pari aiheeseen jotenkuten sopivaa saattoi jäädä listaamatta, joten tilanne lienee tasapeli. Esimerkiksi Kissani Jugoslavia kertoi sodan jaloista muuttaneista. Monta todellista sota-aiheista kirjaa kuitenkin luin, ja se oli hieno ja opettavainen matka. Kiitos Suketus!

1. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet.
2. Anu Leskinen: Petojen aika
3. Niilo Lauttamus: Korpipartio
4. Niilo Lauttamus: Saappaat edellä
5. Jenni Linturi: Malmi, 1917
6. Markus Zusak: Kirjavaras
7. Kate Atkinson: Elämä elämältä
8. Sarah Waters: Yövartio
9. Kjell Westö: Kangastus 38
10. Antero Raevuori: Hävittäkää Helsinki!
11. Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri
12. Anni Kytömäki: Kultarinta 
13. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
14. Jani Saxell: Sotilasrajan unet
15. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
16. Tanja Pohjola: Lintu pieni 

Tuulevin Italia-haasteen kanssa kävi köpelömmin. Tulos: nolla luettua kirjaa. Luulin Italian innostavan Helsingin kirjamessujen teemamaana olon vuoksi, mutta ei. Ohi meni, sori! Pari aiheen kirjaa on yöpöytäpinossa, ei luetuissa. Mutta jonain päivänä. Haaste oli silti hyvä, ja monta herkullista kirjaa siihen löytyisi.

Saksalaisten kirjailijoiden lukuhaaste oli itse asettamani, koska olin menossa Frankfurtin kirjamessuille. Muutama jopa tuli luettua - päähuomio messuilla ja niiden liepeillä keskittyi kuitenkin Suomen ja suomalaisen kirjallisuuden näkyvyyteen.

1. Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
2. Wolfgang Eilenberger: Minun kolmikieliset kaksoseni
3. Erich Maria Remarque: Musta obeliski

Lisäksi oli Karo Hämäläisen mainio Marraskuun lukuhaaste, 30 sivua kaunoa päivässä. Olen blogannut marraskuussa kahdeksasta kirjasta, joiden yhteissivumäärä on 3 361. Tällä määrällä päivätahti on ollut 112 sivua, mikä kuulostaa aika realistiselta. Reilu tunti päivässä. Eli haaste selätetty, odotetusti lukutoukalle. Haasteen juju olikin se, että muistutettiin (ilmeisen onnistuneesti) vähemmän tai ei lainkaan lukevia tästä hyvästä harrastuksesta, ajanvietteestä ja sivistymisen tavasta.

Oikeastaan on aika kiva, kun on jokin tietty teema, jota lukemisessa seurata. Mutta liian monta niitä ei näköjään pidä olla. Kirjan vuosi 2015 tuo paljon mahdollisuuksia. Meillä on jo Karon uusin haaste, Lukurauhan päivä, kalenterissa. Ja haasteen voi asettaa vain itselleen, jos kimppatoiminta ei innosta. Mitähän keksisi? Ensi vuoden haasteita jännityksellä odotellen.