maanantai 31. heinäkuuta 2023

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Klassikkohaaste 17.


"Perheeni jäsenet ja julkisuuden henkilöt esiintyvät kirjassa omilla nimillään. Muiden henkilöiden nimet on muutettu."

Kirjailija syntyi vuonna 1952, kolme vuotta Kiinan Kansantasavallan perustamisen jälkeen. Edeltävät vuosikymmenet Kiinassa olivat mullistavia. Keisari syöstiin vallasta, Japani valloitti maata, nälänhätä ja sodat tappoivat kansaa, Kiinan kansanpuolue Guomindang ja kommunistit valtasivat alaa välillä yhdessä, välillä sotien toisiaan vastaan.

Jos ei ollut kiinalaisilla aiemmin helppoa - esimerkiksi kirjoittajan isoäiti, ensimmäinen kerrotuista kolmesta kiinattaresta, oli kenraalin jalkavaimo, jonka jalat oli tavan mukaan typistetty - ei jatkokaan kohdellut kansalaisia hyvin. Kirja keskittyy Maon ajan kuvaukseen, jonka kirjailija itse koki. Mao pyrki ja pääsi jumalalliseen asemaan yksinvaltiaana. Pahamaineinen  kulttuurivallankumous 1960-luvulla iski perheeseen lujaa. Koska perheen äiti, toinen kertomuksen kiinattarista, ja isä olivat korkeita virkamiehiä, lapsi sai huolenpitoa ja tottui aineelliseen hyvinvointiin sekä koulutuksen ja sivistyksen läsnäoloon. Ja vanhempien jatkuvaan työntekoon, vaikka perheen kustannuksella.

"Lapsena käsitykseni länsimaista oli se, että niissä vallitsivat pelkästään köyhyys ja kurjuus niin kuin kodittoman pienen tulitikkutytön elämässä Hans Christian Andersenin sadussa. Ollessani viikot lastentarhassa, jolloin en halunnut syödä lautastani loppuun, opettaja sanoi: - Ajattele kaikkia kapitalistisen maailmaan nälkää näkeviä lapsia!" 

Mutta kun kommunistinen fanaattisuus alkoi, alkoivat väkivaltaisuudet. Yritykset kansallistettiin, hallinto uudistettiin. Maatalous romahti, mutta nälkää ei valtion tasolla tunnustettu. Ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin mielivaltaisesti. Koteihin tunkeuduttiin, irtaimisto hävitettiin, kirjat poltettiin. Vuosituhantista kulttuuriperintöä, taidetta ja arkkitehtuuria, tuhottiin surutta. Mao antoi kansalle luvan ilmiantaa toisiaan vapaasti aatteen vastaisesta toiminnasta tai sen epäilystä. Kateus, kosto tai silkka ilkeys riittivät syöksemään naapurin tuhoon. Synkän ihmiskuvaan omaavaa lukijaa elävät kuvaukset lähihistoriasta eivät rohkaise: olemme lajina pahimpia petoja.

Lapset aivopestiin vauvasta lähtien. Etuoikeutetut ryhmät vaihtelivat: eilen hyväksytty saattoi huomenna kuulua alimpaan luokkaan. Kukaan ei voinut olla varma asemastaan, ja kaikkeen riitti valvojia ja sääntöjä, joiden mukaan oli mahdotonta elää niiden jatkuvasti muuttuessa. Nimitys "luokkaviholliseksi" saattoi johtaa henkilön, perheen ja suvun hävitykseen. Käskytykset olivat absurdeja ylistystansseineen ja arkipäivän näytelmineen.

"Ne jotka eivät mukautuneet muiden mielikuvituksellisiin väitteisiin alkoivat epäillä ja moittia itseään. Maon kaltaisessa diktatuurissa, jossa tietoa pantattiin ja keksittiin, tavallisten kansalaisten oli hyvin vaikea luottaa omaan kokemukseensa tai tietoonsa, ja kaiken lisäksi heitä vastassa oli nyt koko kansan hyökyvä intomieli, joka uhkasi tukahduttaa yksilöllisen kylmäpäisyyden. Oli helppoa olla välittämättä todellisuudesta ja panna vain yksinkertaisesti uskonsa Maoon. Helpointa oli antautua mukaan kiihkoon. Pysähtyminen ajattelemaan ja olemaan varovainen merkitsi vaikeuksia."

Musta selitettiin valkoiseksi, mutta ihmiset yrittivät vain pysytellä hengissä. Osa onnistui. Kiinan mittakaavassa tietysti jo osa on valtavasti. Määrät huimaavat, kun puhutaan vaikkapa nuorison koulutuksesta. Kun valtio lupasi kustantaa teinien matkailun katsomaan Maon esiintymistä, kymmenet miljoonat nuoret liikkuivat - eikä se ollut vain hauska kokemus, ainakaan kirjoittajalle.

Kirjailija oli jo toisella kymmenellä hulluuden alkaessa, joten vaikka hän oli täysin ja sydämestään mukana palvonnassa, epäilys alkoi jossain vaiheessa itää. Onko kärsimys tosiaan tarpeen ja haluaako Mao oikeasti kansansa hyvinvointia? Perheen isä ja äiti tekivät kaikkensa ollakseen hyviä kansalaisia ja vanhempia, mutta etenkin isän vetäytyvyyttä on vaikea ymmärtää. Hän lienee uskonut toimivansa kaikkien parhaaksi. Perhe tunsi lähentyvänsä toisiaan vasta myöhemmin.

"Äiti istui vuoteen laidalla ja isä korituolissa häntä vastapäätä. Isä sanoi tietävänsä nyt, mistä kulttuurivallankumouksessa todella oli kysymys, ja sen toteaminen oli murskannut koko hänen maailmansa. Hän näki selvästi, ettei sillä ollut mitään tekemistä demokratisoinnin kanssa tai sen kanssa, että tavallisille ihmisille olisi annettu lisää sananvaltaa. Se oli verinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli lisätä Maon henkilökohtaista valtaa."

Teos kuvaa upeasti, rankasti ja konkreettisesti kiinalaista yhteiskuntaa noin kolmen sukupolven ajalta aina 1970-luvun lopulle, jolloin kirjoittaja pääsi muuttamaan Isoon-Britanniaan, monen onnekkaan sattuman ja perheen, etenkin äidin, kovan työn ansiosta. Minulle se tarjosi paljon tietoa siitä, millaisia kauheuksia tavalliset kiinalaiset joutuivat Maon aikana kokemaan. 

Myös kirjoittajan, kolmannen kiinattaren, henkilökohtainen tarina on koskettava ja kauhea, mutta hän kuuluu onnekkaisiin. Kirjan voi lukea tytön kasvukertomuksena: saamme kuulla lapsuuden arjesta, koulunkäynnistä, ystävistä ja sukulaisista, leikeistä ja ihastuksista, päiväjärjestyksestä, ruokailuista, teini-iän ongelmista ja innosta; tavallisista tapahtumista, jotka eivät ole suomalaiselle tavallisia pinnaltaan, mutta ymmärrettäviä ihmisen tasolla. Mutta hänkin joutui tekemään töitä henkensä kaupalla myöhemmin. Siirto maaseudulle, sähköasentajaksi opettelu, tehdastyöläisyys - yliopistot, joista johonkin tyttö olisi normaalisti suunnannut, oli luonnollisesti suljettu luokkavihan vuoksi. 

Ehkä kirja hieman kasvatti ymmärrystä autoritääristen maiden kansalaisia kohtaan. He eivät koskaan ole kokeneet demokratiaa tai saaneet hankituksi tietoa ja koulutusta paremman vaihtoehdon hakemiseksi, vaan ovat siirtyneet tsaarien ja keisareiden ajasta suoraan toisenlaiseen, mutta yhtä tiukkaan määräysvaltaan. Yksilöä vahditaan tarkasti, mutta ihmisten hyvinvointi saati sen kasvattaminen vaikuttaa tuntemattomalta sen rinnalla, että johto saa pitää asemansa ja etuutensa ja valtio maineensa. Kuulostaa tutulta tänäänkin. Ravistava teksti ankarine elämineen vetää hiljaiseksi. Tämä on ollut totta, eikä pitkäkään aika sitten. Ymmärtääkseni kirja on edelleen kielletty Kiinassa. 

Kenelle: Historiaa hakeville, yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneille, tätä päivää ymmärtämään haluaville, Kiina-tietouttaan kasvattaville, elämäkertojen ystäville. 

Muualla: Anneli sanoo kirjan olevan pitkä ja hyinen tarina kiinalaisesta kommunistisesta avioliitosta ja perhe-elämästä tai oikeammin sen puuttumisesta. Tyhjentymätön teos, hän toteaa omassa pitkässä analyysissaan.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. (Wild Swans. Three daughters of China.) Otava 1992. Suomennos Kaarina Turtia.


Kansikuva napattu Finlandia-kirjan sivustolta, josta kirjaa on saatavissa.

17. klassikkohaastetta vetää Oksan hyllyltä -blogi, josta voit lukea koonnin tämänkertaisista klassikkopostauksista. Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat -blogi.




perjantai 28. heinäkuuta 2023

Pekka Hiltunen: Susipiste

Edellisestä Studio-sarjan kirjasta* on vierähtänyt jo kahdeksan vuotta! Se on pitkä aika sarjalle nykyhektisessä maailmassa. Piti hieman muistutella mieleen tapahtumia, henkilöt jäivät kyllä hyvin mieleen ja herkullinen asetelma: suomalaissyntyinen Mari ylläpitää Lontoossa salaperäistä Studiota, jossa hän luotettujensa kanssa selvittää rikoksia ja samalla omaa menneisyyttään.

Yksi luotetuista on Lia, jolla on siviilityö Level-lehden graafikkona. Yleiseen tapaan lehdessä säästetään, samoja kuvia käytetään monta kertaa, kun uusien kuvauttamiseen ei ole varaa, työsuhteita katkaistaan ja niin edelleen. Marin hommissa Lia saa käyttää taitojaan eri tavalla. Kun Mari jälleen sotkeutuu rikostapaukseen yllätyksenä tiimille, ystävän mielessä häivähtää epäilys.

"Mari oli vuosien varrella johdattanut heidät Studion töissä monenlaisiin huijauksiin, joissa lavastettiin kokonaisia yrityksiä ja valehdeltiin suurille joukoille ihmisiä. Hän oli opetetellut Paddyn johdolla ampumaan, tullut siinä erittäin taitavaksikin. Mari oli kohdannut vaarallisia rikollisia, myös tappajia. Toisinaan Liaa ja muita Studiolla oli hätkähdyttänyt huomata, kuinka hyvin Mari osasi eläytyä julmien henkirikollisten ajattelutapaan.

Entä jos Marin paneutuminen rikoksiin oli mennyt vielä pidemmälle?"

Toisaalta Liakaan ei kerro Marille kaikkea. Kun Lontoon poliisi pyytää häneltä apua henkirikollisen kiinni saamiseksi, tiimiläiset eivät mainitse tästä vetäjälleen, sillä tämän ajatukset ovat muualla: Mari jahtaa eräitä veljeksiä, joiden rikollinen toiminta ulottaa lonkeronsa pitkälle, kuten Suomen itärajalle, salailtuun kaivostoimintaan, lääketeollisuuteen ja sitä kautta globaaleille osakemarkkinoille. Ja Marin omaan menneisyyteen. Pikkuveljeksi sanottu mies on yksi Marin tiimin jäsenistä.

"Pikkuveli oli saanut taakakseen perheen helvetistä. Oli kestänyt vuosikausia, että hän oli kyennyt irtautumaan siitä. Sama kohtalo kuin Marilla."

Suomen Venäjän rajan tuntumassa asuva Hellevi tekee bisnestä kasvatustoiminnalla. Maria tiimeineen tämä kiinnostaa, sillä kaupankäynti saattaa johtaa jahdattujen jäljille.

"- Koirasudet eivät taida olla laittomia Venäjällä, Paddy sanoi.
- Venäjällä mikään ei ole laitonta.
- Entä jos joku saa selville sinun bisneksesi? Lia kysyi. Siitä voi nousta oikeusjuttu." 

Mitä enemmän koirassa on sutta, sitä enemmän susipisteitä. Olen näkevinäni tässä kirjailijan ovelan kytköksen rikolliseen mieleen: onko taipumus tappaa geeneissä vai opittua? Samalla voi kommentoida venäläistä elämänmenoa ja kuvata Suomen luontoa lumineen ja moottorikelkkoineen. Henkirikossarja Lontoossa puolestaan vie Lian ja muut paikallisiin buddhalaisiin temppeleihin ja pitää tiimin yhteyksissä viranomaisiin, molempien osapuolten hyödyksi, tai ainakin se on tarkoitus.

Kieltämättä eri juonteiden yhdistyminen tuntuu hieman löysältä, ikään kuin sarjan viimeiseksi markkinoituun kirjaan olisi koottu useammankin teoksen aihiot. Mutta sujuvaa luettavaa tarina on, osaavasti ja laadukkaasti tehtynä se koukuttaa kuten aiemmatkin. Ja oli hienoa saada ikään kuin piste pitkään tarinaan! 

Sarjan pohjalta on tehty tv-sarja Cold courage, jota esittää Viaplay. Toivoisin todella sen tulevan "normitelevisioon" myös, en käytä kyseistä kanavaa enkä ole kuullut arvioita, miten toteutus on onnistunut tai kuinka tarkasti se seuraa kirjojen tapahtumia. Kirjasarja on juuri sellainen, jonka näkee toimintaleffana mielessään: kiintoisia henkilöitä, erityistaitoja, vaihtelevia miljöitä ja paljon tapahtumia, jotka etenevät vauhdikkaasti. 

Studio-sarja blogissa:

Vilpittömästi sinun
Sysipimeä
Varo minua

* Edit. edellisestä postaamastani, sarjassa ilmestyi myös teos Syvyys vuonna 2019.

Muita Pekka Hiltuselta:

Onni
ISO


Pekka Hiltunen: Susipiste. WSOY 2023. Kansi Sami Saramäki.

perjantai 21. heinäkuuta 2023

Marian Keyes: Rachelin paluu. Naistenviikko 2023



Kun chick lit -aalto nousi viime vuosituhannen vaihteen tienoilla, ahmin etenkin kolmea Britteinsaarten kirjailijaa: Helen Fieldingin Bridget Jones oli genren suunnannäyttäjä ja loistava hahmo höpsössä inhimillisyydessään ja sinkkuelämänsä esittelyssä, jonka ilmiöitä kirjoissa liioiteltiin - ja ne olivat aidosti hauskoja, leffoinakin (juuri tänään muuten tulee sarjan aloittanut leffa tv:stä).  

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-sarja toi mukaan hieman vakavuutta päähenkilönsä Beckyn ostomanian myötä, vaikka aihetta onnistuttiinkin käsittelemään huumorin kautta. (Toivon mukaan se lukemaan houkuttamalla säästi jonkun oikeassa elämässä joutumasta rahavaikeuksiin.) 

Mutta se kolmas, josta pidin eniten, oli Marian Keyes. Hänen kirjoissaan kerrotaan Walshin perheen sisaruksista, joista jokaisella on omat kuvionsa. Parhaiten mieleen jäi vuonna 2001 alkuperäisenä ilmestynyt Rachelin loma, ehkä siksi, että se toi mukaan edellisiä rankempaa sisältöä. Rachel oli addikti, koukussa niin lääkkeisiin, huumeisiin kuin viinaan. Sinkun ns. viihdekäyttö ja juhliva elämäntapa näyttivät synkän puolensa. 

Enkä edes tiennyt, miten synkkä se oli, ennen kuin luin uuden kirjan. Se kertoo Rachelista nyt ja kuvaa rankkoja vaiheita kirjojen välissä, jossa on kulunut 20 vuotta. Onko upea Luke poissa kuvioista ja jos, onko joku uusi rakas? Pysyykö Rachelin addiktio hallinnassa? Mitä kuuluu hänen siskoilleen ja vanhemmilleen? Entä paras ystävätär Brigit, pitävätkö naiset yhteyttä? Kaikki käy ilmi tätä lukiessa. Tai paremminkin ahmiessa; tuntui kuin vanhan ystävän olisi tavannut. 

Keyes kirjoittaa tuttuun tyyliinsä, jossa koomisia tilanteita ja nasevaa dialogia riittää. Kepeyttä kirjailija hakee myös kuvaamalla yksityiskohtaisesti ihmisten ja heidän asujensa ulkomuotoa, mikä  tuskastutti, mutta ajattelen sen osaksi chick lit -tyyliä. 

Itsekin addiktina Keyes tietää, mistä puhuu; varsinainen teema, riippuvuus, on raskas ja sen käsittely vaatii paljon sanoja - jopa niin, että vähempikin olisi riittänyt, kirja on nimittäin pitkä, loppuosa tuntuu suorastaan pitkitetyltä. Addiktio on läsnä koko ajan, jollain tavalla, ja sen hallinta tai hallinnan yrittäminen. Elämänviisautta jaetaan, mutta yllättäen se ei suuresti ärsyttänyt. Eikä lukija voi olla miettimättä omia riippuvuuksiaan saati surematta Rachelin puolesta, sitä, millaista taistelua hän joutuu käymään. Vaikka kirjoittaja tarkoittaa hyvää, se hieman ahdistaa, vaikkei Rachelin ongelmien kaltaisia itse omaisikaan. Mutta ehkä sekin on tarkoituksella tehty. Jokainen vähintään tuntenee jonkun riippuvaisen, jonka kokemuksia tulee miettineeksi, ehkä myös ymmärrys kasvaa.

Kaikkiaan lukukokemus, jota ei vain voinut jättää väliin. Oli mahtavaa kuulla Rachelin kuulumisia pitkästä aikaa! Ja kepeyden ja raskauden yhdistelmä, siinä lajissa Keyes on taitava.

Kenelle: Chick litin lukijoille, riippuvuudesta kärsiville ja heidän läheisilleen, tunnepuhetta sietäville, Irlannin ystäville.

Marian Keyes: Rachelin paluu. (Again, Rachel). Tammi 2023. 

Osallistun Naistenviikko 2023 -lukuhaasteeseen, jota vetää Tuijata.


keskiviikko 19. heinäkuuta 2023

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. Naistenviikko 2023.



Minkä mokan olin vähällä tehdä! Nimittäin jättää lukematta tämän kirjan, koska luulin Gilbertiä hömppäviihteen tekijäksi. Ei sillä, että minulla olisi mitään kyseistä lajia vastaan, kulutan sitä säännöllisesti, mutta kirjat eivät juuri jää mieleen. Kuten ei jäänyt Gilbertiltä aiemmin lukemani Tyttöjen kaupunki, joka on ehtaa viihdettä ja sinänsä erittäin luettava tapaus kyllä. Pidin siitä enemmän kuin siirappisesta Eat Pray Lovesta, jonka maininnalla Gilbertin kirjoja markkinoidaan (tuntemus saattaa johtua elokuvan pääosan esittäjästä, joka ei ole lemppareitani.) 

Mutta ihan toisenlainen on Tämä kokonainen maailmani, joka teki vahvan muistijäljen. Se kertoo kasvitieteilijä Almasta, joka 1800-luvulla hurmaantuu kasveista, etenkin sammalista. Hänen isänsä Henry ei ollut hienostunut, vaan seikkailuillaan rikastunut nousukas, ja kun hän kosi Alman tulevaa äitiä, ei morsianehdokkaan isä hyväksynyt:

"- Sillä miehellä ei ole periaatteita, Jacob van Devender sanoi tyttärelleen ja vastusti tämän aikeita. - Voi isä, olet erehtynyt pahan kerran, Beatrix korjasi kuivakasti. - Herra Whittakerilla on useita periaatteita. Ne eivät vain ole parhaita mahdollisia."

Beatrix pitää päänsä ja muuttaa miehensä kanssa Amsterdamista Philadelphiaan, jossa he perustavat White Acre -tilan ja perheen. Alma saa vanhemmiltaan erikoisen kasvatuksen; isältään, kuululta kasvien kerääjältä, kasviopin ja kiihkon erikoisten lajien keräilyyn maailmalta sekä johtamisen ja tilanpidon vastuuta ja vaurautta, äidiltään tiukan käytöskoulutuksen. Ja hän rakasti kasvejaan ja tutkimustyötä. Hän rakasti turvallista taksonomiaa, matemaattista järjestystä, joka kasvikunnassa vallitsi, kasvien ihmeellisiä kykyjä ja muuntautumismuotoja. Ja tietysti nuorella naisella oli myös omat tarpeensa löytää ihmiskumppani, johon suunnata rakkauttaan ja intohimoaan. Herra Ambrose Pike saapuu hänen kotiinsa.

Monipolvinen tarina lumoaa kerronnallaan, ajankuvauksellaan ja erityisesti epäsovinnaisilla ratkaisuilla, joita Alma tekee, välillä pakosta, usein itse valittuna. Helppoa elämää tämä nainen ei tosiaan etsi eikä löydä! Niin ei tee myöskään hänen ottosiskonsa Prudence, jonka kanssa välit ovat haasteelliset, eikä ystävänsä Retta. Naisen alisteisuus on arkipäivää, Alma on poikkeuksellisen itsenäinen niin kasvatuksensa kuin suuren omaisuutensa ansiosta. Värillisten asema puhuttaa ja jakaa kansaa. Alman tutkimustyö pitää Whittatakerin nimen luonnontieteen alan väen mielissä isän työn loputtuakin.

Vaikka itse "suuri von Linné" oli kirjoittanut, ettei luonto kehity hyppäyksin, Alma on toista mieltä. Jo aiemmin oli esitetty, että lajit muuntuvat ajan myötä, mutta näkemystä vastustettiin: se kyseenalaisti "Jumalan luomakunnan yliherruuden. .... Alma itse ei ollut koskaan kohdannut Jumalaa eikä sellaista kaivannut. Hän oli elänyt elämänsä pyrkien ymmärtämään todellista ja materiaalista maailmaa." 

Tutkimustyölle ei koskaan tuntunut olevan riittävästi aikaa. Eikä avioliitto ollut mutkaton. Ambrose lähetetään Tahitille keräämään kasveja, Alman vanhemmat kuolevat, siskon perheessä on ongelmia... Tapahtuu paljon ennen kuin Alma itse pääsee matkalle, jonka hän on päättänyt tehdä, ja selvittää eräitä selvittämättömiä asioita. 

Hän viipyy merimatkallaan kauan ja palaa sen jälkeen vanhempiensa synnyinseuduille, Amsterdamiin. Suuri luonnontieteen uutinen oli mennyt häneltä merellä ohi, mutta Darvinin hän tunsi nimeltä, kuten kaikki alalla. Kun Alma luki kirjan Lajien synty, hän itki, monesta syystä. Käsite luonnollinen valinta oli syntynyt. 

Alma eli aikaa, joka muutti ihmiskunnan käsitystä itsestään, ja myös hänellä oli siihen osuutensa. Hän on fiktiivinen henkilö, mutta loppusanojen mukaan tavallaan kooste aikansa tutkijanaisten kohtaloista. Ajan historiatapahtumat ovat tosia, ajankuvaus kiehtovaa - kuten tavat matkustaa, lähetyssaarnaajien työ tai tutkijapiirien käytännöt.  

Kenelle: Historiallisen romaanin ja vanhan kunnon tarinankerronnan ystäville. Luonnosta lumoutuville. Naistutkijoista kiinnostuneille.  

Muualla: Myös Tuijata oli tyytyväinen, että vetävästi kirjoitettu kirja tuli aloitettua ja luettua, ja painottaa erityisesti luontokuvausta. Tuijan on myös naistenviikon logo ja lukuhaasteen vetäminen. 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. (The Signature of All Things). Gummerus 2022. Suomennos Taina Helkamo.
 

tiistai 18. heinäkuuta 2023

Minna Rytisalo: Jenny Hill. Naistenviikko 2023.

 




Hyvää naistenviikkoa! Tänne säästelemäni kirja on itseoikeutetusti Minna Rytisalon uusin. Ensinnäkin siksi, että hän on yksi huippukirjailijoistamme ja sattumoisin nainen. Toiseksi siksi, että hänen teoksensa ottavat kantaa naisen aseman puolesta kertomalla tarinoita naiskohtaloista. Kirjojen aiheina ovat olleet vahvat naiset, niin fiktiiviset, kuten Lempi, kuin todelliset, kuten Rouva C. Ja vielä sen takia, että hänen varmaa kirjoittamistaan ja hiottuja ajatuksiaan on aina erityinen ilo lukea suomen kielen ja fiksun tekstin rakastajana.

Kaikki tämä pätee myös Jenny Hilliin, kertomukseen Mäen Jennistä.

"Hän on yksi meistä, kuka tahansa kadulla ja kauppakeskuksessa vastaan kävelevä, hän on puolet ihmiskunnasta ja silti aivan omanlaisensa sielun, solujen ja sattumien yhtälö, ja nyt hän seisoo trenssissään, lenkkareissaan ja paksu huivi kaulassaan jalkakäytävällä ja on lähdössä lentokentälle..."

Pian viisikymppinen
Jenni muuttaa pois miehensä luota ja hankkii ylpeänä ihan oman patjan yksiöönsä. Tätä ovat edeltäneet vaatimusten täyteinen lapsuus kilttinä tyttönä, murrosiän kriisit, kehnoksi muuttunut avioliitto, kahden lapsen synnytys ja kasvatus ja tämä tällainen ns. tavallinen naiselämä ulkonäköpaineineen. Kun hän oivalsi, että voi tehdä elämänmuutoksen, hän teki sen, mutta tuoko se onnea?

"Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole."

Hän on alkanut käydä terapeutilla ja kirjoittaa tämän yllyttämänä päiväkirjamaisia kirjeitä Ranskan presidentin vaimolle Brigitte Macronille, jolle on kateellinen ja ihaileva tämän itsevarmuudesta, rakkausavioliitosta, asemasta, kauneudesta, kaikesta siitä. Kirjoittamisen pitäisi auttaa, sanoo terapeutti, ei se, että sitä luetaan. On osattava sanoittaa tunteitaan ja ajatuksiaan. Se ei ole helppoa.

"Minua kiinnostaa miten noustaan aina aamuisin ja suoritetaan oma osuus olemisesta ja siinä kaikki, ja tämä kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei ole. Minua kiinnostaa se, miten toisten tarinoilla näyttää olevan onnellinen loppu ja toisten ei, ja se, onko toisten elämä vain ajelehtimista ja toisten määrätietoista mutta helppoa etenemistä." 

Voi Jenny. Tunnistan sinut, itsessäni, monesta. Kun "varpaan tyvinivelen limapussiin sattuu." Kun "hiukset muhivat foliokääreissään lämpökuvun alla" tai kun mahdottoman muotoinen estrogeenipullo ei mahdu toilettipussiin. Kun kurinalaisuus on ainoa tapa olla, lempeys itseä kohtaan vierasta. Kun äiti opettaa häpeämään naiseutta ja nautintoja. Mutta Jenni saa välähdyksen toisenlaisesta elämästä vaihto-oppilaana. Onko se alkuperäinen sysäys, joka saa hänet keski-iässä uskaltautumaan elämänmuutokseen, oman patjan ostoon? Myös pieniä muutoksia olemiseen tekee lukijan mieli kannustaa ääneen. Hyvä Jenny! Jätä paita silittämättä!

Johanna-sisaresta on apua. Vai ovatko muutosten syynä ajattaret, jotka seuraavat Jennyn elämää tytöstä aikuisuuteen ja kommentoivat kärkevästi sitä, miten naisille rajataan ahdas nurkka maailmasta? "...juuri meidän säädyllisyyttämme ylläpitämään on rakennettu satu jos toinenkin..." 

Tähkäpää, joka kertoo todellisen tarinansa ja jota surettaa, miten Jenny kantaa häpeitä mukanaan. Tai Ruusunen, mykkä ja tajuton tyttö, jolle voi tehdä mitä vain - ei, ihan noin se ei mennyt kuin meille on kerrottu. Kiivas Tuhkimo ei enää siedä höpöpuheita vanhenevista naisista - ai happamia ja rumia! - ja Kerttu, jota sapettaa oma satunsa, joka on tehty opetukseksi ahmimisen ja ahneuden syntejä vastaan. Punahilkka sanoo olevansa tosikko, joka kehottaa Jennyä elämään tässä nyt eikä usko, että muistoissa on voimaa. 

"Taakse katsomalla ei voi koskaan päästä eteenpäin, ja tähän voi yhtyä Lumikki, joka on omista syistään vielä vihaisempi kuin minä."

Heillä kaikilla on oma totuutensa ja syynsä kiukkuun. Ehkä Jenny alkaa ymmärtää, mitä he erikoisen etävastaanottonsa kautta yrittävät viestittää.  

"Hän ei kyseenalaista eikä näe omaa vahvuuttaan, sitä miten erityislaatuinen, kiinnostava ja ainutkertainen hän on omana itsenään. Ihan niin kuin minä olen, tai sinä olet, ilman tarinoiden kuorrutusta tai turhaa selittelyä. Tiedät kyllä. Paljaana."

Entä ymmärtääkö lukija, mitä kirjailija haluaa Jennyn avulla sanoa? Tulkitsen kirjan tasa-arvon ja naisen oman päätäntävallan manifestiksi, muistutukseksi vapaudesta valita, vakuutukseksi siitä, että nainen, eli ihminen, on hyvä sellaisenaan, ilman foliokääreitä ja sankaritekoja. Viestin painoarvo vain kasvaa tänä päivänä, kun ihmis- ja naisoikeudet ovat kapenemassa monessa maassa. 

Jennistä Jennyksi muuttuvan naisen tarina on tavallinen, luulen, ja siten samastuttava. Se herättää myötätuntoa, mutta ei Jennyn tyylille uskollisena suuria tunteita. Ajattaret tuovat kontrastin mielikuvituksellisella olemassaolollaan, pisteliäillä kommenteillaan ja kertomuksillaan, jotka asettavat naiskuvan laajempaan kontekstiin, naurattavat ja herättävät ajatuksia, myös kiukkua naisten puolesta.

Maltillisen tyylikäs teos, joka näyttää kirjailijasta jälleen uutta niin kirjoittajana kuin ajattelijana. Kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, vaikken niputtaisi sitä "kevyeen kesälukemiseen", kuten jossain lehtiarviossa tehtiin. Sen verran syvää kannanottoa siinä kuitenkin on. Hallittu kokonaisuus ja kielenkäytön taituruus jättää uteliaaksi saada lukea Rytisalolta lisää. Miten hän käyttää taitojaan ensi kerralla?

Kenelle: Eronneille, karanneille, elämänmuutosta suunnitteleville, naiseutta pohtiville, kauniin suomen kielen ystäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta sanoo: Rytisalon kaunis ja kerrassaan vangitseva kirjoitustyyli on hänen kirjojensa ehdoton vahvuus.

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY 2023. Upea kansi Ville Laihonen.





Naistenviikon logo: Tuijata



lauantai 15. heinäkuuta 2023

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

Varasin majoituksen Turusta syksyn kirjamessujen ajaksi! Turussa viihtyy muutenkin, nähtävää on, viihtyisää kaupunkimaisuutta jokimaisemineen ja historiallisine nähtävyyksineen. Tästä tuli mieleeni kirja, joka on jäänyt postaamatta mutta joka teki vaikutuksen.

Hannu Salmi kertoo historiamme suuresta tragediasta, Turun palosta: sen syistä, kulusta ja seurauksista aikalaisille, joiden maailmaan hän lukijan taitavasti kulttuurihistorian professorina osaa johdattaa. Turku oli maamme mahtikaupunki yliopistoineen, tuomiokirkkoineen ja -kapituleineen sekä vilkkaine talouden ja kulttuurin aktiviteetteineen. Se tuhoutui lähes täysin vuorokauden sisällä: yli 2 500 palanutta taloa jätti 11 000 ihmistä kodittomiksi. 

En ollut tajunnut aiemmin, miten suuri katastrofi oli kyseessä, niin Turulle kuin koko Suomelle. Puukaupunkejahan paloi tämän tästä, mutta mittaluokka oli vuonna 1827 valtava ja johti muun muassa akatemian siirtoon uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. 

Vilkas kaupunki ylioppilaineen ei ehkä iltaelämään ja huvituksiltaan täyttänyt maailmanmittoja, mutta Seurahuoneella juhlittiin ja asiat sujuivat mukavasti aurinkoisen syyskuun alussa.

"Moskovan ja Pietarin huvituksiin tottuneille venäläisille upseereille Turku näyttäytyi kuitenkin vaatimattomana seurapiirinäyttämönä, jossa ei todellakaan liikuttu sivistyksen eturintamassa."

Kunnes tuli se hirvittävä tiistain ja keskiviikon välinen syyskuun alun yö. Tuli levisi valtavan nopeasti, kuivuus ja tuulet auttoivat sitä ahmimaan kaupunkia. Yö oli kauhun hetkien ketju: se nostatti esiin ihmisten heikkouden ja ahneuden, mutta myös epäitsekkyyden ja auttamisen halun. Omaa ja toisten omaisuutta pyrittiin pelastamaan, henkikultia tietysti ensi sijassa - ja ryöstelyäkin esiintyi, jos kohta epäitsekästä pelastustoimintaakin. Tulenkajo ulottui kauas, satojen kilometrien säteelle. Paperisilppua, riekaleita ja tuhkaa satoi maahan muun muassa Paraisilla ja Sauvossa. 

"Osa jäi lamaantuneena katsomaan, miten liekit nielivät heidän kotinsa ja omaisuutensa. Toiset joutuivat pidättelemään itseään, etteivät olisi syöksyneet liekkeihin pelastamaan sitä, mikä pelastettavissa oli, oman henkensä kustannuksella. --- Kuumuus sumensi mielen ja paniikki sekoitti ajatukset."

Palo alkoi kauppias Hellmannin talosta Aninkaistenmäellä. Aninkainen oli keskiaikainen kylä, joka vähitellen sulautui Turun kaupunkiin, kertoo Salmi. Pieni kipinä talon katolla muuttui infernoksi. Vielä torstaina palo kyti paikoitellen. Onneksi ihmishenkiä menetettiin hämmästyttävän vähän, 17. Parisataa henkeä loukkaantui. Mutta kaupunki oli kolme neljäsosaltaan mennyttä, myös kirkko kärsi pahoin.

Akatemian kirjaston palon kuvaus riipii sydäntä. 40 000 niteen kokoelma paloi.

"Ritisten ja paukahdellen paloi vuosisatojen henkinen perintö, antiikin auktoreista valistuksen filosofeihin, aseettomana luonnonvoimia vastaan. Kirjaimet, sanat, lauseet, virkkeet, kappaleet, luvut, painoarkit - kaikki muuttui harmaaksi tuhkaksi melkein pilkallisen helposti siihen vaivaan verrattuna, minkä kokoelman kartuttaminen oli vaatinut."

Vuosien ja vuosikymmenien työ haihtui savuna ilmaan. Painotuotteiden lisäksi menetettiin erilaisia tieteellisiä kokoelmia ja tietysti ajan esineistöä itse kiinteistöjen lisäksi. Vakuutuksia oli harvalla, ei edes Hellmanilla.

Jälleenrakentaminen alkoi rivakasti: "Vain kaksi viikkoa oli ehtinyt kulua palon syttymisestä, kun arkkitehti jo mittaili tuhoutuneen kaupungin katuja ja pohti, miten jälleenrakennus pitäisi toteuttaa." Arkkitehti oli Carl Ludvig Engel. Varoja kunnostustyöhön myönnettiin ja kerättiin. Tieto palosta levisi hitaasti, lähinnä yksityiskirjeiden avulla, olivathan turkulaiset lehtipainot tuhoutuneet, Helsingin ja Viipurin lehdet saivat uutisensa viipeellä. Ulkomaille tieto levisi syyskuun lopulla, ensin Tukholmaan, siitä Lontooseen ja muualle Eurooppaan, loka-marraskuussa aina Yhdysvaltoihin asti. Turun paloa Salmi sanoo ensimmäiseksi kansainväliseksi uutiseksi Suomesta. Uutinen julkaistiin ainakin 50 ulkomaisessa lehdessä, viimeisimpien joukossa Tasmaniassa puolisen vuotta tapahtuman jälkeen.

Luonnollisesti pyrittiin selvittämään tulipalon ja sen laajuuden syy. Oikeus tutki asiaa huolella, ennen kuin muodostui käsitys tapahtumien kulusta palon havaitsemisesta sen laantumiseen. Ketään ei todettu syylliseksi, sillä "ei saatu selkoa siitä, kuinka tai kenen tuottamuksesta tuli oli päässyt irti." Paloturvallisuuteen alettiin kiinnittää kunnolla huomiota, jotain hyvääkin siis seurasi. Opin kirjasta monia asioita, kuten sen, mitä tarkoittaa porvarillinen hämärä: aikaa auringon laskiessa, jolloin valoa on vielä "riittävästi arkisten askareiden tekoon ulkona ilman keinovaloa".

Hieno ja vaikuttava teos oli Tieto-Finlandia 2022 -ehdokkaana (palkinnon voitti Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista). Nimensä mukaisesti se kuvaa ja nostattaa tunteita, ansiokkaasti. Näin silmissäni liekit ja hätääntyneet kaupunkilaiset, tunsin hurjan kuumuuden, joka väänteli katukiviä, kuulin valtavan rätinän avunhuutoineen. Ja se haju on varmasti ollut kammottava; pienikin palo haisee pitkään, saati koko kaupungin laajuinen. Kirjaa lukee kuin parasta trilleriä. Paitsi tietäen, että kaikki on totta.

"Kaupunkilaisten elämä ei enää palaisi entisiin uomiinsa. Historia oli saanut uuden suunnan."

Turun kirjamessut 29.9. - 1.10.2023

Muualla: Kirsi huomasi kirjan myötä levittäneensä misinformaatiota.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827. Otava 2022. 

maanantai 10. heinäkuuta 2023

Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Dora on menestyvä mainostoimittaja, joka muuttaa maalle koronapandemian alkaessa. Hän oli haaveillut omasta talosta jo pitkään, kertomatta siitä miesystävälleen Robertille. Kun Dora häviää Robertin huomiossa ilmastonmuutokselle - miehestä tuli Greta Thunbergin uskollinen palvelija -  hän toteuttaa haaveensa ja jättää paitsi Robertin, myös kaupunkilaiselämän.

"Kun Robert sanoi, että virus oli tietyllä tapaa myös siunaus, koska se vapautti planeetan ihmisten liikkumiselta, Dora tiesi, että jonain päivänä hän lähtisi."

Uutta kotikyläänsä hän ei tunne ennestään, mutta päättää kotiutua, kasvattaa omat perunansa ja hoitaa kasvimaata, seuranaan Roope-koira. Huolta tuo kunnan politiikka ja oikeistopopulistipuolue AfD.

"Tietysti Dora on googlannut. Bracken lukuna ja faktoina. Edellisissä aluevaaleissa AfD sai kunnassa noin 27 prosenttia äänistä. Se on pari prosenttiyksikköä enemmän kuin valtakunnallinen keskiarvo. Tämä pelotti Doraa eniten. Eivät kiitohämähäkit, putkirikot tai kulttuuritarjonnan puuttuminen. Ei edes maaseudun yksinäisyys."

Miten hän pärjää naapurustossa, jossa "arkipäivän rasistit yllättävät takavasemmalta"? Hammasta purren. Kasvimaan teko ei ole sekään helppoa. Tarvitaan niin fyysisiä kuin henkisiä lihaksia. Hämmentävää on saada apua viereisen talon 'kylänatsilta', joksi Gootti itsensä esittelee. Mutta kyläläisiin on välttämätöntä tutustua jo käytännön syistä, eikä Dora muutenkaan halua ryhtyä erakoksi.  

"Rasismijähmetys ei vaikuta tänään toimivan. Hän on esittänyt jo kolme kysymystä. Ja nauranut AfD:n äänestäjän kertomalle vitsille. Mitä Tom sanoikaan autossa? 'Sitä ollaan jo kotiuduttu.' Hänen täytyy varoa kotiutumasta liian hyvin. Toisaalta, Tom ei varmuudella ole mikään rasisti. Norjalaisvillapaita, itse kääritty tupakka, harmaa poninhäntä. Ulkoasu on entiseltä itäsaksalaiselta tai vihreältä aktivistilta. Ja sitten kuvaan tulee AfD-tarra. Missä välissä kaikki on mennyt näin sekaisin?"

Virkistävän älyllinen ja aikaan osuva tarina suvaitsevaisuudesta, ääri-ajattelusta ja kansan jakautumisesta. Dora ja muut henkilöt ovat todentuntuisia, heidän tekemisensä useimmiten loogisia, vaikkei Dora ole omalta osaltaan läheskään aina varma siitä, missä mennään. 

"Dora on menossa juhliin natsin kanssa samaan aikaan, kun kaikki puhuvat George Floydin tapauksesta. Dora ei tiedä, miten suhtautua asiaan. Ehkäpä, hän ajattelee, kannan muodostaminen on oikein ja tärkeää vain silloin, kun asioita tarkastelee turvallisen välimatkan päästä."

Kirja oli vuonna 2021 myydyin kovakantinen romaani Saksassa. Se ravistelee kuplia ja ennakkoluuloja, ja tekee sen niin arkisella ja samastuttavalla tasolla, että viesti on helppo ottaa vastaan. Se ei suinkaan ihannoi natsismia eikä myöskään ala kikkailla psykologisoinnilla, mistä ilahduin. Juoni on varsin yksinkertainen. 

Äärimmäisyys on aina pelottavaa, ja ääriajattelua kirja pyrkii loiventamaan, tulkitsen, ehkä harmaannuttamaan mustan ja valkean eroja hitusen toivomalla, että ihmisten olisi helpompaa tulla toimeen keskenään, ilman repiviä riitoja ja bunkkereihin kaivautumista, väkivallasta puhumattakaan. Suomennos toimii erinomaisesti. 


 Juli Zeh: Yli-ihmisiä (Über Menchen). Kustantamo Huippu 2023. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Tuomo Parikka. 



lauantai 8. heinäkuuta 2023

JP Koskinen: Aku. Elämäkerta.

JP Koskinen laajensi kirjallisen tuotantonsa ulottuvuutta entisestään. Elämäkerran kirjoittaminen houkutti, mutta kuka olisi sopiva kohde? Mieluiten sellainen, jonka jokainen tuntee mutta josta emme tiedä vielä läheskään kaikkea.

Kuka olisi Aku Ankkaa sopivampi? Hän on ollut julkkis iät ja ajat, mutta perheen kuviot ovat silti jääneet hämäriksi niin sarjakuviin kuin elokuviin tutustuneille. Setiä, enoja ja tuttavia riittää; sekalainen sukuverkosto ja kotikaupunki Ankkalinnan asujaimisto esiintyvät yleisön tuntemissa tarinoissa. Aivan kaikkea ei tämäkään elämäkerta saa selvitettyä, mutta useita yhteyksiä kyllä, osa on päättelyä "suuren todennäköisyyden mukaan". Fiktiokirjailijana maineensa luonut Koskinen - vaikka faktatietämyksestään tunnettu onkin - osaa sujuvan ja vakuuttavan tekstin tekemisen mistä tahansa aiheesta.

Riemastuttava aihe, johon tahallisen asiallinen toteutus tuo hauskan kontrastin. En halua paljastaa liikaa yksityiskohtia, mutta Akun vanhemmat ovat tiedossa - ja se, miksi he katosivat, ainakin yleisöltä. Akun kasvatti Kaino-Vieno Ankka, tuttavallisemmin Mummo. Akun lapsuudesta tiedämme vähän:

"Hän ei itse ollut halukas ollut kertomaan siitä juuri mitään ja Kaino-Vienon versio Akun lapsuudesta vaikuttaa muistojen kultaamalta. Ne eväät, joita hän sai elämää varten Kaino-Vienon maatilalla, kantoivat joka tapauksessa pitkälle."

Hollywood-huippukautensa ja 1940-luvun lopuksi Aku kyllästyy elokuvantekoon. Siskonpojat Hupu, Tupu ja Lupu tekevät Akusta kolmen lapsen yksinhuoltajan, kun lasten äiti "tarvitsee lepoa". Hannu-serkun kanssa välit olivat viileähköt (ja Hannun satumaiselle onnelle kerrotaan eräs selitys). Leffauran aikana Akun paras ystävä oli Mikki Hiiri, mutta yhteydenpito harveni ajan myötä. Mikin kuvaukseen voimme varmasti kaikki yhtyä:

"Aku oli aina Aku. Hänen seurassaan ei ollut koskaan tylsää, hän oli levoton ja joskus vähän oikukaskin sielu. Tietysti hän meni aina äärimmäisyyksiin kaikessa, se oli hänelle tyypillistä."

Akun elämään astuu myös tärkeä nainen, Iines. Los Angelesin vieressä sijaitsevassa Ankkalinnassa Aku työskenteli ainakin Ankallismuseossa, yrittäjänä, taiteilijana ja monissa muissa ammateissa, joissa alun palava innostus yleensä sammuu pian. 

Mutta mitä tekee entinen stara, kun perhe on kuitenkin elätettävä? Tietysti alkaa pitää luentoja, kuten niin moni. Julkisuudessa (sarjakuvissa jne.) esitettiin muuta. Kirjailija kertoo: "Akun kohdalla faktan ja fiktion ero alkoi revetä suurimmilleen juuri 1960-luvun alussa." Hahmojen ikääntyminen pysähtyi tarinoissa, "populaarikulttuurin aikapoimussa kellot pysähtyivät."

Kultakaivoksilla eikä aina päivänvaloa kestävillä bisneksillään (muistetaan mafian valta Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella) rikastunut Roope oli sisarensa kautta Akulle ja tämän kolmelle siskonpojalle sukua. Hän astuu kuvaan mukaan rahoittajana ja - ainakin sarjakuvissa tehtyjen - seikkailujen alullepanijana. Myös ankallisessa todellisuudessa tehtiin joitakin matkoja, joita kirjailija kuvailee. Tällaisia olivat muun muassa kultakaivoksille tehty matka sekä Meksikon-matka. Roopen myötä Akun toimia seurailleille tuli tutuksi myös Karhukopla (viite mafiaan?). 

"Olen monesti miettinyt sitä, kuinka meille esitetty virallinen tarina on usein vain vääristynyt heijastus todellisuudesta."

Koko Ankkalinnan henkilökavalkadia yksi kirja ei tietenkään ehdi itseensä sisällyttää, vaikka hieman kaipailin tietoa siitä, miten esimerkiksi Milla Magia liittyy Ankkojen sukuun, vai liittyykö? Hessua emme myöskään tapaa; hänestä saisi kokoon ihan oman kirjan. 

Tarkemmin Akun vaiheista voi lukea kirjasta, joka toteutettiin painotuotteeksi mesenaattirahoituksella Vinopinon tuottamana. Julkimyytävänä sitä on vähän jos lainkaan, ainakin Rosebudissa on ollut erä, mutta kirjastoista se löytyy, myös Kannelmäestä, totesin eilen. Mahtaako kotimaisen kirjan mesenointi yleistyä kirjan ja kirjallisuuden muuttuessa yhä enemmän ylellisyystuotteeksi ja kirja-alan kustannustietoisuuden (lue: julkaisuhalujen) tiukentuessa? Kiintoisa kokeilu, johon halusin osallistua. Mesenaattina sain kirjan kotiin, kansiaiheinen kirjanmerkki ja postikortti mukanaan, arvostan tyylikästä kokonaisuutta ja linjaa. Ja ideaa. 

Kirjan tyylilaji on nimensä mukaisesti tietysti elämäkerta, mutta sisällöllisesti fiktiota (kirjastoluokitus 1.4). Koska kirjailija on yhdistänyt omia huomioitaan ja todellisia kokemuksiaan taiteilijana Akun tarinaan, voisiko tämä olla myös antibiofiktiota? Anti-liite siksi, että biofiktio on tehty todellisesta henkilöstä, jollainen Aku ei ole. Hykerryttävä genresekoitus heille (meille?), jotka pikkutarkasti luokittelevat asioita, ja viihdyttävä teos kaikille Akun ystäville.

JP Koskinen: Aku. Elämäkerta. Vinopino 2023. Kannet ja taitto Rade.



torstai 6. heinäkuuta 2023

Eino Leinon, runon ja suven päivä: Pekka Kytömäki, Katja Meriluoto


Logo Niina Tolonen. Runohaastetta emännöi Ankin kirjablogi.

Pekka Kytömäen
runokokoelma Historian pienmiehiä on aforistinen, tiivis ja tarkasti kohteeseensa osuva harkituilla riveillään. Runoilija on tullut tunnetuksi palindromien taitajana, mutta tällä kertaa runoja ei voi lukea molemmin päin. Mutta ne voi lukea monta kertaa, sellainenkin, joka ei paljon runoutta lue. Esimerkkejä:  

"Hei 
rakas 
ystävä,
mitä mietit?
Näytät jotenkin
läsnäolevalta." 

"Historia tarvitsee
enemmän suurnaisia,
parempia pienmiehiä,
hymyileviä hyviksiä."


Hän on kirjoittanut tässä ja aiemmin urallaan runoja kirjoista, kissoista, luonnosta, skeittauksesta, maailmantilanteesta, perheestä, musiikista. Erikoisen koskettavia minulle ovat olleet menehtyneen kirjabloggari-Kristan muistoruno sekä tässä uudessa teoksessa rakkaudentunnustus omalle äidille. Aiempia teoksia:

Ei talvikunnossapitoa ja Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä. Aviador 2023, kansi Anna Kytömäki. 


Katja Meriluodon esikoisrunokirja Mehiläisen paino ottaa vahvasti kantaa luontokatoa vastaan, monimuotoisuuden puolesta. Tai tarkemmin sanoen tarkkailee ja suree jälkimmäisen katoamista. Tunnelma on melankolinen. Se ikävöi jotain, jonka tietää pian katoavan. Kertoja ei ole aktiivinen toimija katoamista vastaan, vaan ulkopuolinen, kirjaaja, havainnoija, oli ensimmäinen ajatukseni. 

Mutta sitten mietin, ettei ehkä niinkään ulkopuolinen, vaan elimellinen osa rikki mennyttä maailmaa, jossa kaikki elävä on yhtä. Kun mehiläinen katoaa, katoavat ihmisetkin? Ihmisten tekemät keinotekoiset rakenteet, talot, tavarat, omaisuudet, eivät kestä aikaa. On jotain kestävämpää, jota kohti tulisi kurotella. 

Kauniit säkeet, sommitellut sanat eivät kaikista kohdistaan minulle aukea kertalukemalla, mutta ajateltavaa ne tuovat. Kasvu- ja matkakertomus, sanoo kustantajan tiedote. Matka mihin? Reaalimaailmassa liikutaan Virossa, mutta ajatuspuolella en näe matkan määränpäätä, ja pelottaa hieman sitä ajatella.  

"Kuka söi auringon?
Päivä kyllä nousi, mutta pimeni äkkiä,
kohotin katseen papereista:
lajit, suvut, heimot, lahkot,
pirstaleina lattialla
koko palapeli, luonto." 

"Ikävälle ei tule loppua, senkin västäräkki,
eikä surulle ole mitään kiintiöitä,
jos takertuu vain tiukuihin ja rihkamaan;
kahiseviin helmoihin, kiiltokuviin,
pitkiin hiuksiin."

"Mikä on pelon, mikä rakkauden
osumatarkkuus?

Miten kohteet valikoidaan tähtäimeen?"

Onko tuulella jotain salattavaa? Millaiseen hämärään katoaa esiäitilinjan pitkä häntä? Miten paljon painaa mehiläinen - muutaman gramman kämmenellä, lajina koko maapallon painon? 

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Aviador 2023. Kansi Jonna Nisu.


Molempien kirjojen taitto: Saara Hankama.

maanantai 3. heinäkuuta 2023

Koirakiven kesäteatteri: Katri Helena. Musiikkinäytelmä.


Koirakivessä Etelä-Savossa
otetaan kesäteatteri tosissaan, muttei vakavina. Satakunta talkoolaista on mukana rakentamassa kunkin kesän esitystä, ja ohjaaja Auli Eskola (kuva alla) on kokenut tekijä, joka pyörittää harrastajien projektia. Musiikkiteatteriin erikoistunut näyttelijäryhmä esittää tänä kesänä musiikkinäytelmän Katri Helenasta, joten paljon tuttuja biisejä on luvassa - niitä soittavat ammattisoittajat, Kulman Kundit -bändi. 




Esitys on riemukas ja taitava, teksti lauluineen vie luontevasti ajan läpi. Tohmajärveltä kaikki alkaa, iskelmäkilpailuun karkaamisen kautta Helsinkiin ja levylaulajaksi. Pian olemme jo Euroviisuissa ja Katrin perheen rakentamisen ajassa.

Nimirooli on jaettu kahdelle näyttelijälle. Ida Raekorpi (kuvassa oikealla) esittää nuorempaa Katria, Niina Konttinen vanhempaa. Etenkin Ida Raekorpi loistaa laulajana, Niina Konttinen on antaumuksellinen esiintyjä. Hurmaavia ovat molemmat, näkemisen ja kuulemisen arvoisia!


Kohdettaan näytelmä käsittelee kauniin kunnioittavasti, huumoria riittää muista hahmoista. Todellisia nimiä hahmojen takana ei mainita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta tiedämme muistelmien myötä ja muuten julkisuudesta joitain. Esimerkiksi sitkeästi tähden kannoilla pysyttelevä "luottotoimittaja" Suni muistuttaa erehdyttävästi Jyrki Hämäläistä. Ja itse iso-D oli paikalla, kun tyttöä vietiin Danny-shown matkaan! Häntä esitti hykerryttävästi bändin vetäjä ja esityksen äänituotannosta vastaava Panu Konttinen. 

Myös Katri lapsena on mukana. Lapsinäyttelijät kuuluvat Koirakivessä mukaan, jotkut jo kolmannessa polvessa teatteriharrastajina, ja heidän tanssejaan on ilo katsella. Aikuisilla on useita rooleja: ex-ministeri Jari Leppä, teatterin ja järjestävän nuorisoseuran puuhamies, toimi sotaveteraanina, kulkijapoikana ja Katrin kolmantena aviomiehenä, Proffana. Muun muassa. Marjukka Hartonen ja Veikka Karjalainen vetivät monet roolinsa mainiosti. Kaiken kaikkiaan nautinnollinen, hyväntuulinen esitys, jossa elin mukana joka sekunnin. Se nauratti, liikutti ja viihdytti juuri kuten kesäteatterin kuuluu. 

Näytelmä perustuu Katri Helena -musikaaliin, joka on tehty 2013. Teksti olisi kaivannut loppuun päivityksen niin urasta kuin elämänkäänteistä, se loppuu nyt vähän hassusti noin kymmenen vuoden taakse Katrin elämässä, joten kolmas avioliitto haukkasi turhankin ison palan loppuosuudesta - kun sen jälkeen on  tapahtunut paljon! Ilkeilyä ei harrasteta, mutta selväksi tulee, mihin liitto kaatui. 

Vaikka satoi ja ukkonen jyrähteli, katsoja pysyi kuivana katetussa katsomossa. Puitteet ovat harrastajateatterille muutenkin hyvät, tilava kahvilarakennus, myyntikoju sekä iso parkkipaikka ovat käytettävissä. Ohiajavaa liikennettä ohjataan asianmukaisesti: etenkin ennen uutta parkkipaikkaa ruuhkat olivat nuorisoseurantalon kohdilla valtaisat esitysiltoina, nyt siltäkin vältytään. 


Suosittelen kesäteatteriin menoa kenelle vain, kun sellainen kohdalle sattuu - elämys on kokemisen arvoinen. Kerrospukeutuminen kannattaa myös, kolmen tunnin (väliaikoineen) ulkona olo saattaa viluttaa. Itselläni oli parin vaatekerran lisäksi sadetakki ja kumisaappaat, hyvin tarkenin.

Koirakiven kesäteatteri: Katri Helena. Musiikkinäytelmä. Ohjaus Auli Eskola, käsikirjoittaja Ilpo Tuomarila, sovittaja Jukka Keinonen.  

Lippuja saa Koirakiven Nuorisoseuran nettisivulta. Näytöskausi on 30.6. - 15.7.2023.

Olen aiemminkin kirjoittanut Koirakiven kesäteatterista: vuonna 2018 esitettiin Juice ja Mikko -näytelmä.