sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Nina Lykke: Kohonnut riski ja muuta naiselämää

Lääkäri sanoi minulle, että arvot ovat normaalien rajoissa, mutta vaara on niiden kohotessa. Kolesterolit, verenpaineet ja mitäniitänyton. Riski on myös se, mitä päässä tapahtuu, kun ikää kertyy. Yli viisikymppinen Elin kokee sen konkreettisesti. 

Oslolainen kirjailja Nina Lykke kirjoittaa räävittömän räväkästi, överisti toki mutta varsin virkistävästi Elinin ajatuksista tämän toimiessa omalääkärinä ja pohtiessaan avioliittonsa tilaa. Lapset ovat jo omilla teillään, joten Elin tulee pyytäneeksi (!) Facebook-kaveriksi nuoruutensa poikaystävän Bjørnin (kuulemma kaikki keski-ikäiset googlettavat entisiä kavereitaan, pitääkö paikkansa? Tunnustan...). 

Ja niin alkaa salasuhde, jota Elin kutsuu varoventtiilikseen. Sen avulla hän kestää arjen Akselin kanssa, rasittavien potilaidensa kanssa, dementikkoäitinsä kanssa, vanhenevan itsensä kanssa. Hän vaihtaa aiemmin "venttiilinään" käyttämänsä alkoholin ja tv-sarjat seksiin. 

"Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia tai sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisellä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle." 

Aksel on ihan hyvä mies, mutta Elin on kyllästynyt. Myös kotitöihin. 

"Aksel kykeni sekä huolehtimaan että muistamaan, toimimaan ja hoitamaan, jos vain oli kyse jostain mistä hän oli kiinnostunut. Edellytyksiä kyllä oli, mutta tahtoa ei. Tämä oli tilanne. Aksel teki sitä mistä hän oli kiinnostunut, minä tein kaiken muun." 

Potilaiden - luulosairaiden, outojen ja älyttömien, joskus harvoin tavallistenkin - käsittelyyn Elinillä on jo rutiininsa, joita hän selostaa tavalla, joka takuulla tulee mieleen seuraavan kerran lääkärikäynnillä. Mitä lääkäri mahtaa oikeasti miettiä ja haluta sanoa, mutta ei sano? Tämä on miedoimmasta päästä:

"Menkää kotiin ja ottakaa rennosti, haluan huutaa kaikille jotka istuvat odottamassa ja luulevat saavansa apua. --- Päivä päivältä tulen epävarmemmaksi siitä, onko meillä todella pyrkimys harmoniaan ja hyvinvointiin, tavoittelemmeko ennen kaikkea onnea, iloa ja nautintoa. Minä epäilen että havittelemme jotain muuta, eikä tämä muu ole välttämättä erityisen miellyttävää."

Joskus hän ei malta olla sanomatta, ja siitä seuraa palautetta, minkä jälkeen Elin yrittää "olla kunnolla." "- Aivan, tiedän. Minun täytyy ryhdistäytyä, sanon ennen kuin soittaja ehtii sanoa mitään. - Minulla on huono päivä. Olen aika väsynyt."

Juttukaverina työpaikalla, jonne hän majoittuu salaa suhteen paljastuttua Akselille - avioliitto on mennyttä - hänellä on muovinen luuranko Tore, joka ei ole kovin lohduttava ystävä. 

"Epäilen että Bjørn suunnittelee paluuta entiseen, siis että pysymme turvallisesti avioliitoissamme ja jatkamme tapailua Oscars gatella kuten ennenkin. Ja miksipä ei, Tore kommentoi. Oikeastaan se toimi aika hyvin. Mutta sitten sinä menit pilaamaan kaiken sillä tekstiviestillä."

Viihdyttävä, kipeästikin osuva ja suorapuheinen Elin on kiinnostavaa kesäseuraa. Hän suomii herkullisesti meitä kaiken haluavia ja kaiken saaneita mutta silti tyytymättömiä, hyvinvoinnista turpeita kansalaisia, jotka emme enää tiedä, mitä tehdä ollaksemme onnellisia, mutta vaadimme oikeuksiamme varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Niinhän Elin toimii itsekin.

Kenelle: Ikääntymistään pohtiville, kyllästyneille, varoventtiiliä kaipaaville, eronneille ja karanneille. 

Muualla: Mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva, sanoo Kirjan jos toisenkin.

Lue myös Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nina Lykke: Kohonnut riski. Gummerus 2021. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

- - - - - 

Sattumalta saman aiheen kirja osui käteen seuraavaksi: jälleen seuraamme viisikymppistä naista, nimeltään Satu, joka jää työttömäksi. Myös hän on eronnut, muttei enää yksin. Uusi mies Tommi on ihana ja saa naisen houkuteltua kesäksi tämän vanhaan, autioon kotitaloon maalle. Ehkä jopa pidemmäksi aikaa? Käytännöllinen Tommi alkaa rempata paikkoja.  

Epäröivä Satu myöntää hankkeen edut, kuten säästöt asumiskuluissa, ja löytää paikkakunnalta pian muutaman ystävän - joskin myös niitä toisia, mieluiten unohtuneita koulukavereita. Elämä näyttää hyvältä tässä hetkessä, kunnes Tommi sairastuu vakavasti. Ei koronaan, vaikka sekin vyöryy maan ylle samaan aikaan, mikä ei helpota Sadun tilannetta. 

Mies sairaalassa, ei ansiotyötä, remonttia vaativa koti ja palvelut pitkien matkojen päässä. Kaiken huipuksi Elinin Espanjassa asuva äiti miesystävineen päättää tulla koronan ajaksi kotimaahan, kotitaloon! Ei vaikuta herkulta, miten Satu selviää? Itseäni lievänä klaustrofoobikkona kauhistutti eniten kohtaus, johon liittyy ullakon luukku...

Hommaan kietoutuu myös mysteeri, erään kyläläisen kuolema, josta Satu saa tietää enemmän kuin toivoisikaan. Mukava kesäkirja laiturille makoiluun, pikkuisen jännittävä arkidraamoineen ja sutjakasti etenevä, henkilöitään nasakasti rakentava ja ymmärtävä Paavilaisen tapaan. 

Kenelle: Helppoa luettavaa hakevalle, tässä ajassa viihtyville, naisten ystävyydestä nauttiville, toisen kierroksen avioliittoilijalle, sitku-elämää elävälle.   

Muualla: Kirja jäi Suttastiinan mieleen ensimmäisenä luettuna, jonka tapahtumia kattaa korona. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Otava 2021. Kansi Tuuli Juusela. 

- - - - - 

Ja mainitaan vielä yksi samasta teemasta: Härkösen Rikospaikkaa olen vasta lukemassa enkä ole vielä päässyt nimen mukaiseen paikkaan asti, mutta tähänastinen tarina uppoaa paremmin kuin hänet muutamat edellisensä. Tuttu viisasteleva kertojaääni on läsnä, naisten ystävyyksiä ja ihmisten käytöstä analysoidaan pakinatyyliin. Jos ei ihan niin räväkästi kuin Lykke tekee eikä uusiutuen ja yllättäen, ymmärrettävästi kuitenkin. 

Irina ja hänen kaksi ystäväänsä potevat suhde- ja terveysongelmia, ja ilmeisesti joku päättää jotain ainakin ensimmäiselle asialle. Irinan poika, jonka kanssa hän on asunut kaksin, lähtee armeijaan, mikä asettaa Irinan uuteen elämänvaiheeseen viisikymppisenä. Ilmeisesti tämä vaihe on merkittävä, niin monta kirjaa nyt osuu tähän aiheeseen! Ja mikäs siinä, kyllä se kiinnostaa tätäkin lukijaa. 

Sopii kuten edellisetkin kirjat lomalaisille, suuria yllätyksiä vältteleville ja kevyttä kivahkoa kotimaista naistarinaa etsivälle. Helteen pehmittämä kesäpää kestää kelvosti nämä lukemiset. 

Tuijata on lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja sanoo dialogia Härkösen vahvuudeksi.  

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka. Otava 2021.


sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Dekkareita 2021!


Dekkariviikolle ennätin
juuri ja juuri mukaan! Nyt kun viikon päättää sadepäivä, ehdin mökillä mainita muutamasta luetusta.

Jo aiemmin vaikutuksen tehneeltä japanilaiselta Keiko Higashinolta on ilmestynyt toinen suomennettu dekkari. Ayane Mashiban aviomies ilmoittaa haluavansa eron, koska lapsia ei kuulu. Miehenketkulla on myös seuraajaehdokas valittuna, Ayanen hyvä ystävä vieläpä. Onko ihme, jos mies yllättäen ottaa ja kuolee, myrkytettyyn kahviin, kuten käy ilmi.

Mutta miten homma hoidettiin ja kuka sen oikeastaan teki? Tutuilla poliiseilla Uganawalla ja Utsumilla sekä heitä avustavalla Yukawalla on purtavaksi pähkinä, jota nakerretaan auki viehättävän japanilaisella pohdinnalla, älyllisesti, hieman eri tyyliin kuin länsimaisissa lajin edustajissa on tapana. Mukavan erilaista ja yllätyksellistä arvoituksenratkaisua heille, jotka eivät hae räjäyttävän kuumaa ja shokeeraavaa. 

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto (Seijo no Kyusai). Suomennos Raisa Porrasmaa. Punainen silakka 2021. Kansi Tony Eräpuro.


Räjäyttävä puolestaan
on Arttu Tuomisen Vaiettu; pitihän se lukea, kun kehuja on niin paljon kuultu ja olen pitänyt aiemmista. Taattua Tuomista Verivelan ja Hyvityksen lukeneille. Yhteiskunnallisia ajan ilmiöitä, kiihkeitä tapahtumakohtauksia - myös väkivaltaa - ja jännitystä. Historiaan kurotetaan, Hitlerin aikaan Saksassa. 

Jokin kansainvälinen ammattilaisryhmä näyttää murhaavan entisiä natseja, ja komisario Paloviita kumppaneineen haluaisi siirtää keissin Suojelupoliisille - eihän Suomen ulkopuolelle ulottuva homma kuulu paikallispoliisille. Mutta sitä ennen on saatava pitävät todisteet siitä, että uhka on todellinen ja rajoja ylittävä. Vai onko lähes satavuotiaiden entisten SS-sotilaiden vaarassaolo vain kuvitelmaa? Ja vaikkei olisikaan, onko järkeä kaivaa esiin vuosikymmenten takaisia, sotaolosuhteissa pakotettuina nuorina tehtyjä rikoksia, syylliset kun ovat muutenkin "lähtöiässä"?

Kaksi aikatasoa, noin nykyinen ja vuosi 1941, valaisevat lukijalle tapahtumia Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin ja Linda Toivosen pakertaessa jutun parissa. 

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY 2021. Kansi Mika Tuominen.




Aki ja Milla Ollikainen muodostavat kirjailijaparin, jossa haastattelun mukaan Milla hoitaa dekkarikehittelyä ja Aki kielen muotoa ja rikkautta - siinä mies on taitava, tiedämme aiemmista teoksista. Mutta miten yhdistelmä istuu yhteen ja samaan kirjaan?

Kohtalaisesti: muodollisesti pätevä tarina herättää kauhun väreitä lähinnä surmapaikkaa ajatellessa. Kuljetuskonttia, jonne uhri on hukutettu (!), on karmea kuvitella viimeisen hengenvedon paikaksi. Pimeää, sileät seinät, ei ovea, kukaan ei kuule huutoasi ja seinään hakkaamistasi, vesi nousee...

Uusi lukututtavuus, komisario Paula Pihlaja, selvittää tapausta, joka vie aina Afrikkaan asti - viittaus niin maahanmuuttajiin kuin siirtomaiden aikaan - ja joutuu ohessa selvittelemään omaa menneisyyttään. En oikein pitänyt siitä, että ihonväri nostetaan niin isoon rooliin tarinassa. Se ei ole asia, jota pitäisi sormella osoitella enempää kuin on pakko, jotta rasismia ei vahingossakaan edistettäisi. No, ehkä nyt oli pakko? Pihlajan kollegapoliisi Renko tuo nimellään mieleen takavuosien mainion tv-sarjan Hill Street Bluesin, oletettavasti tarkoituksella. Päivän ilmiöitä taide- ja tyyppi-irvailuineen mahtuu mukaan.

Kyllä arvoituksen ratkaisu on saatava selville ja kirja ahmittua loppuun. Suuryllätyksiä tai sympatioita ketään kohtaan se ei kuitenkaan nostata.  

AM Ollikainen: Kontti. Otava 2021. Kansi Anna Väänänen.


Dekkariviikon logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

 

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto: Lohja-sarjan osat 2 ja 3

Eeva Joenpellon syntymästä on 100 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tutustuin vihdoin Lohja-sarjan kahteen seuraavaan osaan, ykkösen Vetää kaikista ovista luin jo aiemmin.

Osissa Kuin kekäle kädessä ja Sataa suolaista vettä eletään 1920-luvun loppupuolta. Itsenäistynyt maa hakee linjaansa, vasemmisto nahistelee keskenään - kommunistit ja sosiaalidemokraatit - eikä oikeistossa juuri enempää keskinäistä sopua tai yhtenäisyyttä näytä muodostuvan. 

Matti Reima kärsii vankilatuomionsa pirtukaupoista, Hännisten Inkerin avioliitto hänen kanssaan jatkuu, vaikka vaimo jo kyseenalaisti koko liiton. Toinen tytär, Anja, puolestaan kulkee erään valokuvaajan seurassa, eronneena Julinin Laurista. Salme yrittää huolehtia tytöistään miten taitaa. Lapsia ne ovat aina, vaikka jo keski-ikäisiä rouvia. Ja anopistakin pitää huolehtia, siinä sitä onkin hommaa! Salmea väsyttää. 

"Kevään oikullinen lupaileminen ja peruuttaminen, tulo ja meno, otti joka vuosi entistä raskaammin voimille. Ruumis laahasi eteenpäin talvisesta oleilusta pöhöttyneenä, jalat hikoilivat ahtaantuntuisiksi käyneissä kengissään, päätä painoi - toisina päivinä. Sitten kimmo palasi ja usko myös, oli aivan kuin uudet jäsenet."

Ihailen komeita lukujen alkulauseita. Kun nykyisin puhutaan cliffhangereista, koukuista lukujen tai kirjan lopussa, Joenpellolla ne ovat aluissa. Henkilöistä samastun Salmeen eniten; tyttäret ovat omanlaisiaan. Isäntä Hännnisestä, tuosta kaikkien setämiesten isästä, puhumattakaan! Toisaalta hänkin herättää sympatiaa kyvyllään ohittaa ikävät asiat, vaikka laittamalla korvatulpat korviin. 

Nuoremmat miehet suunnittelevat uraansa omilla tavoillaan. Enää eivät pelto ja maatila jaksa kiehdo Lauria, muuta oppia ja kokemusta pitää saada. Matti Reima jatkaa bisnesmiehen uraansa - häntä voinee sanoa kaikkien kepulien liikemiesten isäksi! Ja Grönroosin Vienoa kutsuu aate ja yhteiskunta. Salmen ajatuksista löydän eniten tuttua ja myös naisasiaa, onhan hän sitä mieltä, että omaa rahaa pitää naisella olla. Ajan kulumista hän oman ikääntymisensä myötä pohtii paljon. 

"Kaikkeen kyllästyy kun sitä on kestänyt tarpeeksi kauan. Eikä mikään maku tule takaisin juuri sellaisena kuin sen ensimmäisen kerran tunsi."

Aika hoitaa, mutta ihmisen pitää hoitaa itsensä, ja lähimmäisiäänkin, tuntuu Joenpelto sanovan. Vaikka naapurin isäntä Julin jurnuttaa:

"Mä en sairastamaan rupea, enkä pillerei syömään. Toiset syököön, ne, joil elämä on niin kallis paikka. Tai jokka luulee ittes niin välttämättömiks. Mä en ol koskaan luullu mitään."

Joenpelto kuvaa henkilönsä iskevän osuvasti, tarkalla katseella ja rikkaalla kielellä. Tosin välillä murteella vähän liikaakin, kun Gröönruuska eli Hännisten ikipalvelija, käytännössä perheenjäsen Mari, innostuu pauhaamaan Salmelle näkemyksiään. Samoin mukana on roimasti politiikkaa, joka hieman vieraannuttaa mutta toisaalta tuo näkemystä paitsi historiaan myös puoluekentän vertailuun nykypäivään. Yhtäläisyyksiä löytyy paljon! 

Elävä henkilökuvaus ja ajankuva ovat sarjan ehdottomia vahvuuksia. Esimerkiksi naisen asemasta ne kertovat paljon. Tämän jutun kansikuvat samannäköisinä kuin ne itse näin on otettu divareiden Salpakirja (oho, sieltä saisi kirjailijan itsensä signeeraaman kirjan!) ja OllinOnni sivuilta. Olen varannut myös sarjan viimeisen osan kirjastosta. Sitä odotellessa siirrytään blogeissa Dekkariviikkoon, joka alkaa 7.6.2021.

Liitän jutun osaksi Tuijatan #joenpelto100-juhlavuoden lukuhaastetta. 

Kenelle: Sukutarinoiden ystäville, kotimaisen historian harrastajille, taustastamme uteliaille, suomalaisuuden suuntaviittoja luoneesta kirjailijasta kiinnostuneille. 

Muualla: Jokke on kirjoittanut Lohja-sarjasta. 

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä. Lohja osa 3. WSOY 1978.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä. Lohja osa 2. WSOY 1976. 

Lue myös: Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto 


tiistai 1. kesäkuuta 2021

Salla Leponiemi: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Elin Danielson on tuntematon nimi suomalaisille - ainakin minulle - verrattuna aikalaisiinsa tyyliin Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Albert Edelfeldt tai Axel Gallen (1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomen taiteen kultakausi oli todella timanttinen!). Vaikka hänet mainittiin edellämainittujen kanssa yhtenä lahjakkaimmista ja oli taidepiireissä tunnettu ja palkinnoin tunnustettu. Miksi hän siis jäi varjoon? Gallenin kanssa Danielson oli hyvä ystävä, mutta ennen sitä: 15-vuotias taiteilijanalku aloitti opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1876.

Tyttö tiesi kutsumuksensa jo varhain ja työskenteli päämäärätietoisesti maalarinuransa eteen. Piirustuskoulun ohella hän opiskeli muun muassa perspektiivioppia ja vapaan käden piirustusta sekä posliini-, kukka- ja kipsimaalausta. Kun kaikki mahdollinen oppi kotimaassa oli hankittu, luonteva jatko oli siirtyä taiteen pääkallonpaikalle, jossa opiskelivat myös aikansa huipputekijät. Tuolloinkin taiteilijat elivät ja matkustivat pääasiassa apurahojen turvin, osin myydyillä töillään - ne onnelliset, joiden töitä ostettiin.

"Pariisissa, 'turvallisen' etäällä kotikaupungista, sai vihdoin olla oma itsensä."

Pariisi ja sen ilmapiiri myötäilivät Danielsonin omia näkemyksiä ja muovasivat hänen naturalistista tyyliään. Leponiemi kuvaa kohdettaan kosmopoliitiksi ja tämän taidenäkemystä ranskalaiseksi. Danielson tutustui niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin taiteilijoihin ja maalasi Pariisin lisäksi Bretagnessa ja kesäisin Ahvenanmaalla, jonne laaja taiteilijayhteisö kokoontui, lähinnä Victor Westerholmin ja hänen vaimonsa Hilman ansiosta. Heidän huvilansa ympärille muodostui kokonainen siirtokunta ajan merkittäviä taiteilijoita. Westerholmeista tuli Danielssonille tärkeä tuki, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja suhde kesti eliniän. Yksi merkittävä, pitkäaikainen ystävä ja yhteisön jäsen oli J.A.G. Acke, modernismin kannattaja, jonka Leponiemi kertoo olleen siirtokunnan hengen luoja. Sosiaalisuus ja tiiviit yhteydet kollegoihin olivat tärkeitä tekijöitä taiteilijan työskentelyssä ja elämässä.

Danielson oli ankara itselleen. Leponiemi kertoo: ...ulospäin Elin vaikutti edistyneen hyvin ja hän oli kriitikoiden mielestä matkalla 1880-luvun nuorten taiteilijoiden kärkijoukkoon. Kotimaassa Danielson sai osin hyviä kritiikkejä ja jonkin verran töitään kaupaksi, osin murska-arvioita. Jälkimmäisiin tosin kaikki naismaalarit ilmeisesti saivat tottua, koska nainen oli ajan kriitikoiden mukaan jo lähtökohtaisesti huonompi. Jotkut eivät vaivautuneet noteeraamaan naisten töitä lainkaan. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hänen muotokuvansa Hilma Westerholmista palkittiin kuitenkin pronssimitalilla.

"Elin ei suinkaan ollut immuuni toisten mielipiteille. Hän arvosti maalaritovereiden perusteltuja mielipiteitä, ja 'se merkitsee minulle enemmän kuin ne sanomalehtien yleensä jokseenkin idioottimaiset taidekritiikit - ne harvat, joita tänä vuonna olen saanut, tuntuvat vielä tavallistakin tärkeilevimmältä.'"

Ura oli hyvässä vauhdissa, kun taiteilija pääsi käymään Firenzessä. Se oli menoa! Hän rakastui Italiaan heti, myöhemmin myös italialaiseen mieheen, Raffaello Gambogiin. Miehiä oli ollut aiemminkin, mutta tämä suhde jäi loppuikäiseksi. Elinin taiteelle se ei tehnyt hyvää: muutto Italiaan vei hänet pois suomalaisista piireistä, masennukseen taipuvainen taiteilijamies vei aikaa ja perheen elatus - joka oli lähinnä rouvan harteilla - voimia. Elin kävi Suomessa maalaamassa muotokuvia, joista hänet oli alettu tuntea. 

"Keinojen keksiminen toimeentulon varmistamiseksi vei paljon aikaa ja energiaa ja haittasi maalaamista. Hän kertoi sen vuoksi harkinneensa muitakin vaihtoehtoja. Silti taide aina voitti: 'en sittenkään voi kulkea toisella tavalla'." 

Hän maalasi myös muutaman kirkon alttaritaulun ja piti näyttelyitäkin, mutta maailmanmenestykseen hän ei kyvyistään huolimatta yltänyt. Myös sairaudet vaivasivat. Elin kuoli 58-vuotiaana vuonna 1919. Elin ei saanut nähdä sotien jälkeistä naisten vapautumista: vapautta valita paremmin elämänalansa, ajaa autoa, urheilla... Asioita, joiden puolesta hän puhui ennen vapauksien toteutumista. Silti hän sai ja ennen kaikkea uskalsi tehdä ja toteuttaa itseään paljon enemmän kuin moni aikalaisensa, kokea maailmaa, elämäniloa ja rakkautta. Ja hän säilytti oman itsensä ja tyylinsä ankarienkin paineiden alla, kirja viestii.

Tarina on voimaannuttava ja koskettava. Uran ja rakkauden taistelu on kouriintuntuva, enkä osaa sanoa, kumpi kärsi tai voitti tai onko se isossa katsannossa olennainen ristiriita - vai vain osa normaalia elämää? Vaikka taiteilijasta on säilynyt valitettavan vähän dokumentteja tai hänen omia sanojaan, Leponiemi on koostanut kiinnostavan, eläväisen ja kokonaisen elämäntarinan, joka tekee vaikutuksen.

Kenelle: Taiteilijaelämää fiilisteleville, uravalintaa miettiville, kultakaudesta kiinnostuneille, naisen aseman kehitystä pohtiville.

Muualla:
Tuijaa kiehtoo taiteilijan omakuva, sekä seinällä että kirjassa. Kirsi kuvaa kirjaa luontevaksi ja mielenkiintoiseksi: "Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin."

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 

Kannessa on taiteilijan omakuva vuodelta 1903, Turun Taidemuseossa (kuva Kari Lehtinen).