Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toimitusjohtaja Toivo Pesä vannoo Saabin ja Sultanin nimeen, aina vain suuremman. Hän uhoaa ja uskoo itseensä, vankan kokemuksen voimin. Ammattimies, jolla on parhaan kaverinsa Sillin kanssa yhteinen pienimuotoinen äänieristykseen erikoistunut rakennusfirma.

Ikää alkaa kertyä, minkä Pesä huomaa nykypäivän naisten käytöstä ihmetellessään normi-illan ravintolakierroksella - ilmaiset drinksut eivät enää kelpaa - ja fysiikkakin vuosista muistuttaa. Outo sana, seksismi, herättää ihmetystä. Että anteeksi pitäisi pyytää!

"Marjattaakin läiskäsisin perseelle ja totesin, että kyllä sen ymmärtää, miksi Silliltä menohalut uupuu, kun on tollasta kokolihaa kotona tarjolla." 

Kuten Pesän thaimaalainen monitaitohieroja Kalliosta asiakkaistaan toteaa: "Niin kovin yksinäisiä. Luulevat että minulla on rakkaus."

Mutta kun Irmeli tilaa Pesän firmalta äänieristetyn kontin, alkaa kova kuori rakoilla. Irmeli on muuten terapeutti, sillä: "Terapiabisnes oli 2000-luvun alussa osoittautunut tuottoisaksi tavaksi olla yhtäaikaa inhimillinen ja menestynyt." Irmelillä ja Pesällä on monenlaista yhteistä; noin alkajaisiksi bisnestaju, työnteko ja selkeä asenne ihmisiin. Kyllä, siitä kehkeytyy jotain.

Kirja on loistava veto Kuusistolta, jolta hellyttävän ja koskettavan Amerikkalaisen jälkeen olisi odottanut jotain herkkää ja runollista: nyt hän istahtaa äijän rooliin ja kuvaa perusmiestä pahimmillaan, ehkä myös parhaimmillaan. Ymmärrys ja sympatia ovat edelleen läsnä: kaikkine puutteineen päähenkilö herättää miellyttävää hykerrystä ja jopa lämpimiä läikähdyksiä, esikoiskirjan tavoin. Vaikka henkilö on täysin päinvastaista laitaa! Ehkä laji on tarkoitettu parodiaksi - toisaalta teksti on siihen liian kilttiä, joten en usko - mutta kuvaus on raikasta ja nostaa esiin jotain ja jonkin ihmislajin, jota emme normaalisti halua tuntea tai edes ajatella. Vaikka kuinka perusnormi-cis-miehestä puhutaan. Onko se hyljeksitty, sukupuuttoon kuoleva laji? Missä viipyy mielenosoitus Kansalaistorilla? Tekeekö Kuusisto tärkeää lajinpelastus- ja dokumentointityötä?

Viihdyin ja nautin Kuusiston selkeästä, napakanluontevasta kielestä, joka ei sano turhaan (kuten ei cis-mieskään), mutta herättää paljon ajatuksia ja hymyilyttää. Kirjassa on todella paljon samaa kuin Kuusiston esikoisessa, herättää samoja tuntemuksia. Mikä on hyvä juttu, ja toisen kirjan myötä tyylin alkaa tunnistaa. Kuusistolla on täysin oma lähestymiskulmansa, tunteisiin nurkan takaa vaikuttamisen taito.

Helsinkiläisille vilautetaan tuttuja paikkoja. Raffaellon - jopa edesmenneen Happy Daysin - terassi mainitaan. Sikalassa pidetään aamupalaverit ja käydään läpi illan saldot, Sirdiessä istuskellaan. Kallion kirjasto on mukana, toisaalta myös Heinolan ABC ja Kuopion kaupungintalo torimaisemineen. Irmeli nimittäin myy äänieristettyyn konttiin perustuvan terapiansa Kuopioon, jonka hallinnossa sattuu työskentelemään hänen entinen miehensä. Tätä Pesän on vaikea hyväksyä.

"Mutta minkäs teet kun rakastut. Kuvittelin kai olevani uusi ratsu sillä pelilaudalla." 

Miten käy, lukekaa kirjasta. Onnistuuko kontin äänieristys? Saako Pesä sydänystävän vai sydänkohtauksen? Ja tutustukaa myös yllättävään kertojanääneen; riesaan, joka ahdistaa päähenkilöitämme, etenkin Irmeliä. Pidin myös tästä elementistä, sillä, no, sehän on olemassa, kuten jokainen tietää. Jätän salamyhkäisesti tarkemmin kertomatta, mistä on kyse. Jätän lisääkin: Pesän ja Irmelin, hyvillä mielin.

"Yksinäisyys ei tee ihmisestä surullista. Se tekee ihmisestä vihaisen."

Kenelle: Älykästä huumoria ja yllätyksellisyyttä arvostaville. Perusmiestä kestäville tai kauhisteleville. Hauskan ja hyvän mielen hakijalle. Suomalaisesta tämän päivän kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Äijäilyä näkyvissä! varoittaa ja lupaa Tuijata.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016 -kohta 26: elämäkerta tai muistelmateos. Sillä onhan tämä sellainen, eikö?

Amerikkalainen

"Niin, no. Alkuun meni jotenkuten, sitten kai huonommin, ja jossain vaiheessa löysin itseni kaurapellolta huutamasta."

Näin kertoo elämäntarinaansa Susette, joka kirjoittaa, mutta mistään ei puhu. "Vähän sinne päin tämä nyt on." On kevät, Koffin puisto sulattelee lumikerrostaan ja Susette hapuilee elämänsyrjää. Ihan alusta ei tarvitse aloittaa: hänellä on työ kahvilassa, kämppä keskustassa ja pesulasta löydetty amerikkalainen jalkapallo hattuhyllyllä. Vilkkaan mutta tunnevapaan miesseuraelämän seurauksena teetetty raskaustesti näyttää negatiivista. Susette suree saamattomuuttaan ja kateellisuuttaan keskinkertaisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka maksavat plussakortilla ja katsovat aamutv:tä tai saavat lapsia.

"Mietin, mistä minäkin saisin hankittua itselleni tasapainottavaa kiirettä. Sitten ymmärsin sen olevan hyvin yksinkertaista."

Roskislavalta löytyvät rattaat, joihin Susette istuttaa Amerikkalaiseksi ristimänsä jalkapallolapsen ja lähtee ajelulle, joka ei ihan heti pääty.

Isoroban kerrostalon katolla majailee Hermanni. Kelan virkamiehet ovat nyt tapetilla - sellainen oli Pätkärunoilijassakin, mutta Keijoon verrattuna Hermannilla on rutkasti energiaa ja elämänkokemusta. Hän on sentään ollut rakennusalalla ennen kuin terveyssyistä virkamiesmäistyi. Vihoitteleva selkä lopetti senkin uran, ja Hermanni huomasi viihtyvänsä parhaiten yläilmoissa. Maantaso ahdisti.

Kaksi yksinäistä, omilla omintakeisilla keinoillaan todellisuutta pakenevaa hellyttävää hahmoa tapaavat ja ystävystyvät. Ilman romanttista sävyä, tai ainakin melkein. Kun Susette kaipaa vauvavapaata, Hermanni toimii lapsenvahtina. Yhdessä lähdetään jopa reissuun maalle, koko pieni perheenkaltainen muodostelma. Yhdessä ei palattu takaisin, molempien demonit raastoivat heitä omiin suuntiinsa.

"Lomaa oli jäljellä vielä yli kolme viikkoa. Olin selvinnyt Orivedellä neljä yötä. Eikö se riittänyt lomasuoritukseksi? Miksi lomaa kertyi niin paljon ja miksi se annettiin pienelle, yksinäiselle ihmiselle kaikki kerralla? Joutuisin vielä tuhoon." 

Lisäksi asioihin sekaantuvat Seura-lehti, Hermannin äiti ja uraneuvoja. Ja Susetten miehet.

Kirjan juoni on pieni, mutta syvä. Juju onkin tavassa kertoa, ja se on Kuusistolla hämmästyttävän raikas, lukijan usein yllättävä, naurattava tai häkellyttävä. Hän herättää miettimään, mitä kummaa on siinä, jos harjoittelee pallolla vauvanhoitoa tai haluaa asua katolla (vai onko kumma se, joka pitää sitä kummana?) Susette ja Hermanni eivät halua kenellekään harmia, ainakaan muille kuin itselleen. Susette, syntymässä säikähtänyt, ja Hermanni, sellaiseksi kasvatettu, ovat sympaattisia, kilttejä ja pihalla kuin lumiukot, mutta heitä tekee mieli puolustaa. He sentään yrittävät.

Hellyttävä ja hauska, tämä ensimmäinen lukemani vuoden 2014 kirja, ja olenpa tyytyväinen, että se alkoi näin hyvin. Kuusisto on taitava ja omaperäinen kirjoittaja, joka osaa pienieleisesti riemastuttaa lukijan.

Kenelle? Nuorille ja nuorenmielisille, epätavallisuutta pelkäämättömille, typeriin vitseihin kyllästyneille, suomen kielen raikkaasta käytöstä kiinnostuneille, helsinkiläisille tuttujen paikkojen bongareille.

Muualla: Krista piti suuresti, Ilselän keinulaudassa Amerikkalaisen paino peittosi Gorillan.

Meri Kuusisto: Amerikkalainen. Otava 2014.