Pirjo Puukon lämmin ja elämänviisas ote näkyi jo novellien kokoelmassa Mutkanlukutaito, ja se vain vahvistuu esikoisromaanissa, joka kertoo äidin ja tyttären lapsuuksista ja kasvusta: Ellin köyhästä kodista ilman läheistä aikuista, sotavuosien läpikäymisestä ja aikuistumisesta ajan tapaan sekä Anitan elämänkaaresta alkaen syntymästä 1949 aina vanhuuteen saakka.Nyt Anita on sairaalassa, jossa hänellä on aikaa muistella.
"Omaa kehoa ei juuri mieti, jos sitä ei vaivaa mikään. Vaivan saa toki kehitellyksi peiliä tuijottamalla. Onkohan kukaan täysin tyytyväinen itseensä? Vanhuus on sikäli lohdullista että muuttuu näkymättömäksi, kukaan ei silmiään notkauta, vaikka miten olisi naamaansa laittanut. Tervetuloa huominen. Lohdullista sekin, että oma nuoruus osui aikaan, jolloin ei käyty kampaajalla eikä juuri meikattu. Nyt puhuttaisiin luomusta."
Anita sai käydä kouluja, toisin kuin äitinsä, joka puursi lapsesta saakka raskaissa töissä. Mutta pääsi Elli sentään käymään Viipurissa, kummitädin luona, jossa oli äidittömän lapsen mielestä taivas.
"Elli ei ollut tottunut kilttiin puheeseen eikä tiennyt miten pitäisi vastata. Täti kyseli kaikenlaista, mikä oli outoa ja uutta, ja puhuminen kainostutti. --- Viipuri oli aivan toinen maailma kuin kotimökin ympärillä oleva. Ei Savonlinnan kaduilla ollut sellaista elämää kuin Viipurissa. Äänetkin oli toisenlaisia. Kun Elli käveli siellä kaduilla, hän imi naurua aukioilta ja kahviloiden liepeiltä ja heilautti päätään iloisesti, kun kuuli korkokenkien kopinan kiveyksellä. Näyteikkunoissa olisi ollut ihmeteltävää pidemmäksi aikaa kuin hän viipyi kummitädin luona."
Sota muutti tytön ja kummitädin suunnitelmat Ellin muutosta tädin luo, ja lopullisesti tädin sairaus. Elli aloitti piikana 13-vuotiaana, työskenteli sahalla ja jopa turvesuolla ja jälleen piikana. Sodan aikaan nuori nainen rakastui, sodan jälkeen avioitui. Omat haavansa noista ajoista jäi sekä Ellin että aviomiehen mieleen. Mutta aika teki tehtävänsä, elämä lutviutui, lapset syntyivät, ja perheen isä Tauno sai töitä Helsingistä, jonne muutettiin tuhansien muiden tavoin, vaikka Elli raskaasti huokaili: kolmen lapsen kanssa asunnossa ilman mukavuuksia oli rankkaa, saunaankin piti mennä bussilla. Mutta hänet palkittiin lopulta:
"Ellin jalat olivat mennä alta. Kerrostaloon. Vesi tulisi sisään. Vessa olisi sisällä. Taloyhtiössä olisi sauna ja pesutupa. Asunto olisi aivan uusi, vasta valmistuvasta talosta. Kesän alkuun oli tulossa sellaisia muutoksia, että Elli ei ollut pysyä nahoissaan. Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään kun ajatukset lensivät uuden kodin ympärillä, vaikka hän ei lainkaan tiennyt, millainen paikka se oli. Edes Gagarinin avaruuslehto huhtikuussa ei saanut häntä kiinnostumaan vaikka kaikki vouhottivat siitä. Elli pelkäsi koko loppukevään, että herää unesta."
Uusi asunto oli iso juttu Anitallekin, joka osaa tarkkailla äitiään eri tavoin kuin äiti häntä.
"Äidin silmissä oli kostea kalvo, kun tieto uuden asunnon saamisesta tuli. Kerrostaloon. Näen ensimmäistä kertaa, kuinka se vain istuu ikkunan äärellä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. -- Iso kerrostalo kyntää kallioista maastoa kuin valtamerilaiva."
Anita pyrki ja pääsi oppikouluun, vaikka Elli kannatti ammattikoulua. Hänen taustansa tuntien rahanmenon pelko ja muukin ankaruus tyttöä kohtaan on helpompi ymmärtää: ne muutamat suuret haaveet, joita Elli nuorena hoivasi, romuttuivat sydäntäsärkevästi. Ehkä siksi Ellin oli vaikea hyväksyä Anitan kasvua naiseksi, pettymysten pelossa. Eikä hänellä ollut äidin mallia, josta ottaa oppia läheiseen suhteeseen omaan tyttäreen.
Anitan tiedonhalua ja kehitystä on kiinnostavaa seurata; onhan hän myös ajallisesti lähempänä ja kokemukset siten samastuttavampia kuin Ellin, jonka taustasta ja asenteista on vieläkin paljon kaikuja oman sukupolveni kasvatuksessa, mummojen ja isomummojen kautta.
Puukko valottaa sukupolvieroja taitavasti näyttämällä, ei puhki selittämällä. Hän luo ajankuvista ja henkilöistään niin elävät ja naisten tarinoista niin tosia kaikkine yksityiskohtineen, että kirja koskettaa ja liikuttaa. Eikä yllätyksiäkään puutu! Kirjassa naiset ovat äänessä vuorotellen, Anita kertoo minä-muodossa ja Elliä avittaa kertoja, mikä helpottaa lukujen otsikoinnin (kertoja ja vuosiluku) lisäksi hahmottamaan, kummasta kulloinkin on kyse. Nykyhetki, joka välillä vilahtaa Anitan mietteinä, on kursivoitu. Miehet ovat toki isoja vaikuttajia, mutta jäävät tässä tarinassa sivuhenkilöiksi.
Molempien naisten tarinoissa lapsuudella on suuri rooli, joka pohjustaa tulevaa - kuten elämässä aina. Mutta Anita löytää omat ratkaisunsa, ja hänellä on niihin aivan erilaiset mahdollisuudet kuin Ellillä on ollut. Sukupolvien välinen ero on todella huima, vaikkei ajallisesti pitkä.
"Kuinka pitkä matka on mielestä toiseen? Joskus se on kuiskauksen päässä ja toisinaan edes huutamalla ei ylety."
Kenelle: Äideille ja aikuisille tyttärille, sodan jaloissa kasvaneille tai sellaisia tunteville, lähiöön muuttaneelle sukupolvelle, oppikouluun päässeille tai siitä vain haaveilleille, sukunsa kehityskuvioita miettiville, suvunjatkamista pohtiville.
Muualla: Hyvä tarina kirjoitettuna viisaalla ja kauniilla kielellä vei Kirjojen kuisketta -Annelin mukanaan.
