Sami Tissari: Krysa

Kirjallisuuspalkinnoista on iloa: tuskin olisin ilman Finlandia-palkintoehdokkuutta tästä kirjasta tiennyt muuta kuin kustantajan julkaisulistan maininnan. Ehdokkuus houkutteli lukemaan teoksen, jota sanotaan huimaksi vaihtoehtoishistoriaksi ja sci-fi-henkiseksi kuvaukseksi maailmastamme. 

Ja sitä se toki on. Myönnän, että ensimmäisen kolmanneksen aikana pidin kirjaa höpöhöpönä, mutta sinnikkäästi se kasvatti kierrettään kertomalla eräästä keksijästä, Neuvostoliitosta ja sitä hallitsevasta ylitekoälystä, krysasta. Ajassa olemme suurinpiirtein nykyvuosissa, jos sillä on väliä. Muun muassa eräs Bill Gates on vielä hengissä, tosin pari konkurssia läpikäyneenä iäkkäänä pitkäpartaisena ukkona. Edes maailman paras kompuutteripohjainen käyttöjärjestelmä ei pystynyt kilpailemaan ylivertaisen, itseoppivan, itseään kasvattavan, kaiken näkevän ja kuulevan tekoälyn kanssa. Konehan tekee vain sen, mitä sen käsketään tehdä. Äly on jotain muuta. 

Keksijä Rosenblatt onnistui sittenkin pyrkimyksessään luoda oppiva tekoäly, jota hän rakensi rottien ja muurahaisten avulla ja joka lopulta valloitti kaiken toiminnan maapallolla, ehkä Intiaa lukuunottamatta. Kunnes tarinan kertoja, Pavel Dybenko, tuhoaa kaiken. 

"Minä olen viimeinen ja ainoa, joka tietää, miten kaikki tapahtui. Kerron sen nyt sinulle. 

Tarkkana, pieni rujo ystäväni: tulevaisuutemme on varma. Vain historiamme on täysin epävarma."

Pavel kertoo tarinansa lapsuudestaan lähtien, tutustumme hänen hämmästyttävään perheeseensä Marfa-mummua myöten. He asuivat salaisessa Buratinon kaupungissa, jossa Neukkulan huippututkijat ja insinöörit kehittivät aseita, sukellusveneitä, mittalaitteita ja muuta valtiolle tuikitarpeellisia välineistöä. Vastakkainasettelusta Pavelin sosialistisen isänmaan ja USA:n kesken ei ole päästy eroon - Amerikan presidenttinä on muuten Sylvester Stallone - mutta moni muu asia on toisin. Aikuisena Pavel on töissä Aika-Voiman tehtaalla työhönottajana Suomessa.

Synteettisiä ihmisiä, robottiohjattuja ajoneuvoja, antropologisia kokeita ja älyä kiihdyttäviä kemikaaleja sekä kapseleita, joissa säilytetään geelihauteessa ihmisiä, jotka eivät vamman tai sairauden vuoksi enää muuten olisi olemassa. (Heidän kanssaan saattaa jopa kommunikoida.) Kirjailija vyöryttää vakuuttavasti tuon oudon maailmanajan lukijan silmiin kaikkine yksityiskohtineen, joissa poiketaan muistelemaan sotia, sivutaan kansan viehtymystä päihteisiin, kuvataan tekoälyn tuomia yllättäviä haasteita, joita syntyi muun muassa työvoiman resursoinnista vastaaville viranomaisille: 

"Valtion viranomaiset olivat tottuneet siihen, että töihin sijoitettavia ihmisiä oli laidasta laitaan. Ainahan sitä jossain tarvittiin muuraria, leipuria tai sirkuksen parrakasta naista. Homma ei vaatinut muuta kuin vähän viitseliäisyyttä. Aina sitä jotain löytyy, vaikka olisi kuinka kummallinen tapaus kyseessä. Yhtäkkiä heillä oli käsissään tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, joilla oli takanaan enemmän tai vähemmän samankaltainen koulutus ja työkokemus. Ja mihin nämä ihmiset olivat päteviä? Vakoiluun! Kuinka usein traktoritehtaan, telakan tai ravintolan johtaja tuli ilmoittamaan, että meiltä puuttuu muutama vakooja. Tiedustelussa hankittuja tietoja ja taitoja ei ole kovin helppoa soveltaa millekään muulle alalle."

Ei tarvita enää vakoojia eikä tutkijoita, kaikki on automatisoitu. Sähkökatkot alkavat olla ongelma. Perceptonit, kaikkialla toimivat robotit, jotka muodostavat krysan, vaativat virtaa toimiakseen. 

"Kukaan ei tiedä, miksi krysa alkoi tuottaa synteettisiä ihmisiä. On mahdollista, että ne olivat tapa, jolla krysa ilmaisi tunne-elämäänsä. Ehkä ne olivat sen mielikuvitusta."

Suomalaisista kerrotaan hurjia juttuja. Kuitenkin Pavelin äiti päättää, että perheen on muutettava Suomeen, jotta poika pääsee kouluun ja äiti saa töitä. Ei ollut hyvä idea, mutta takaisinkaan ei pääse.

"Meillä oli paha aavistus, että meitä ei taidettaisi enää Neuvostoliitossa kaivata. Me tiesimme ihan liikaa mahtuaksemme maahan, jossa ihmisellä meni sitä paremmin, mitä vähemmän hän oli asioista selvillä."

Henkilöidemme elämä jatkuu siihen saakka, kun ei enää jatku. Hurjan, fiktion ja faktan välillä polveilevan mutta yllättävän helposti ja intuitiolla seurattavan juonen lisäksi kirja on mainio parodia tai jopa ennustus siitä, mitä teknologiausko, kielitaito tai -taidottomuus, kansojen väliset konfliktit ja ylipäänsä kehitykseksi kutsumamme ihmiskunnan taipumus toheltaa ja sotkea asiansa saattavat aiheuttaa. 

Se voi olla allegoria ilmastonmuutoksesta, lopullisesta lopusta, tai mielikuvituksellista scifiä: näen silti keskiössä ihmisen, kaikkine outouksineen hyvässä ja pahassa, inhimillisenä olentona, joka pystyy keksimään melkein mitä vain - jos se edistää hänen omaa etuaan - muttei ehkä pelastamaan tulevaisuuttaan. Vauhdikas, rikas ja hulvaton teos Tissarilta, jonka kieli kuljettaa koko hullunmyllyä notkeasti. (Osin roisisti, mutta minkäpä mummulle mahtaa.) Mutta voittaako kirja Finlandian - arvelisin, että ei, tosin en uskonut myöskään Jussi Valtosen voittoon aikanaan. 

Kenelle: Mielikuvituksesta nauttiville, teknologiaan uskoville ja sitä pelkääville, tutkijoille ja tuotekehittäjille, ajoneuvoista ja muista keksinnöistä kiinnostuneille, maailmanmenoa ihmetteleville. 

Muualla: Kirja on runsaudensarvi asiaa, ironiaa, sisäisiä kerrostumia ja mielikuvituksen lentoa. Samalla teos on huikea visio tietotekniikan kehityksen vaihtoehtoisista poluista, sanoo Tähtivaeltaja-blogi.

Sami Tissari: Krysa. Aula 2022.

Alex Schulman: Malman asema

Kirjailija on niitä, joilta on luettava joka ainoa kirja, oli siitä sanottu mitä tahansa tai on sen nimi mikä tahansa: kun varasin Schulmanin viimeisimmän Helmetistä, kirjalla ei ollut vielä nimeä. Sitä sanottiin muistaakseni "uudeksi romaaniksi", vasta myöhemmin vahvistui rautateihin viittaava nimi.

Kirjan henkilöitä yhdistää junamatka, mutta myös eräs perhe. Perheessä on kaksi tytärtä, Harriet ja Amelia, jotka erotetaan tylysti toisistaan vanhempien erotessa. Äiti ottaa Amelian, isä Harrietin - vastahakoisesti, kuulee Harriet vahingossa. Kunpa hän ei olisi kuullut tuota keskustelua, jonka vanhemmat luulivat käyvänsä salaa tyttäriltään! Sillä siitä lähtien Harrietin elämä muuttui sekä sisäisesti että ulkoisesti.

"Vähitellen tuli ilma ja sen hiljaisuudessa hän tiesi, että tästä lähtien hän olisi aina pakomatkalla, hän tiesi sen jo silloin. Tästä lähtien hänen olisi jätettävä kaikki muu taakseen, sillä nyt hän olisi kahden isän kanssa."

Sydäntä särkee lapsen riippuvuus vanhemmistaan, niin Harrietin kuin kaikkien muidenkin: lapsi on täysin avuton ja aikuisten armoilla, aina. Jos aikuiset toimivat, kuten tässä perheessä ja miljoonassa muussa on toimittu, eli lapselle ei selitetä, ei ennakoida, ei kerrota asioita eikä varsinkaan sitä, miksi jotain tapahtuu ja miltä se aikuisista tuntuu, saati pohdita tapahtumia lapsen kannalta, mitä voi odottaa?

"Harriet ei tiedä tarkkaan, mitä on tapahtunut, mutta hän tietää, että se mitä tapahtui viime talvena oli hänen vikansa. Mihin he olivat matkalla?"

Väärinkäsityksiä, turhia pelkoja, epätoivoisia omia tekoja tilanteen parantamiseksi; lapsia, jotka elävät koko elämänsä hieman todellisuudesta irrallaan, aina vailla jotain, jota eivät ehkä osaa nimetä. Luulen, että tämä on yksi kirjan pääviesti, sillä näin käy Harrietille, tulkitsen. Aikuisena hän sanoo:

"Kerran elämässä, vain yhden kerran, pääsee näkemään itsensä ja se, ja vain se, on joko elämän onnellisin tai katkerin hetki."

Toisessa aikatasossa kirja kertoo seuraavan sukupolven Yanasta ja hänen isästään Oscarista, joka on myös junassa matkalla Malman asemalle. Isä ja tytär ovat olleet läheisiä, ja nyt isä suree heidän välilleen kasvava juopaa. Toistuuko vaikenemisen kirous, vai mikä välejä syö?

"Milloin tietää menettäneensä lapsensa? Ei ole mitään ehdotonta kohtaa missä se tapahtuu, vähitellen vain tulee pieniä outoja muutoksia, joita tuskin huomaakaan. Mutta kai vanhemman ja lapsen välille syntynyt etäisyys jostakin alkaa? Se on kuin railo: kun se on kerran syntynyt, se vain levenee."

Schulman on taitava kipeiden perhesuhteiden kuvaaja ja tunnelmanluoja, ja se näkyy tässäkin kirjassa ja sen hienossa, herkän virityksen välittävässä suomennoksessa. Tarinassa on myös aiemmasta tuotannosta tuttuja elementtejä, kuten äidin olemus tietyiltä osin. Kirjailijan tekstiä on aina nautinnollista lukea: se sujuu ja soljuu mutta keskittyy olennaiseen. sanoo suoraan napakin lausein ja jäntevän intensiivisellä otteella.

Mutta johtuneeko siitä, että aiemmat olivat niin täräyttäviä vai siitä, että Malman asema on fiktiivisempi tarina kuin hänen tähänastiset pääteoksensa, hengästyttävyyden asteella kirja jää aiempia maltillisemmaksi. Yanan osuus oli hieman ylimääräinen mielestäni ja viimeisimmät matkat Malman asemalle tarpeettomia, keskityin itse alkuperäiseen asetelmaan. Sopii silti ehdottomasti luettavaksi hyvän tekstin ja vaikuttavan tarinan ystäville.

Kenelle: Eron vaikutusta lapsiin miettiville, perhesuhteista kiinnostuneille, sisarusten välejä tuskaileville, vaikenevassa perheessä eläneille, prinsessasatuja vältteleville.

Muualla: Kirjahyllyssä-blogi sanoo kirjan lasten joutuvan venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta ja se "on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen".

Lisää Schulmania:

Eloonjääneet
Polta nämä kirjeet
Unohda minut

Alex Schulman: Malman asema. Nemo 2022. Kannen suunnittelu Sara R. Acedo. Suomennos Jaana Nikula.

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Suvi Vaarla paketoi näppärästi ajan ennen pandemiaa ja sotaa, ns. vanhan normaalin. Tarina kertoo Otosta, josta Iris on jälleen kerran eronnut: tosin sille on ymmärrettävä syy, sillä paljastuu, että Otolla on lapsi Piritan kanssa. Tietoturvatyötä tekevän ja kiipeilyä harrastavan Oton lähipiiriin kuuluvat myös huippuälykäs Lasse, tutkija, joka tavoittelee juoksijan taivasta, ja Peter, lääkäri, joka avioituu Nooran kanssa.

"Lassella oli syvyytensä, Peter taas suhtautui elämään käytännönläheisesti. Peterin mielestä kaikki ongelmat olivat ratkaistavissa, joko rahalla tai sopivalla lääkityksellä."

Iris työskentelee viestintätoimistosssa, eikä viihdy:

"Oivallus oli tuskallisen nopea, kuin terävän veitsen viirto. Hän oli ymmärtänyt olevansa kateellinen hamsterille. Se eli parempaa elämää kuin hän. Sen ei tarvinnut tehdä seuraavalle päivälle budjettilaskelmaa eikä maanitella tuttua toimittajaa kirjoittamaan kapellimestarin hiipuvasta urasta. Se ei joutunut osallistumaan työpaikan virkistyspäiviin. Sillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä oli sosiaalinen media. Sen ruokavaliokin oli terveellisempi. Iirikseen iski halu paeta. Minne tahansa, pois tästä elämästä."

Uramietintää, perhemietintää, mitä todella elämältä haluan -mietintää. Näiden kanssa painii myös Alexandra, joka muuttaa töihin Kaliforniaan. Joistain unelmista on luovuttava, joitain on vihdoin tavoiteltava konkreettisesti. Sitä arkea, jota elimme ja elämme edelleen, mutta uudenlaisten, yksilön kannalta paljon vaikeammin hallittavien paineiden varjossa. Miten hallitaan maailmanlaajuista teknologian kehitystä? Jotain tulevasta väreilevää tuntuu olevan ilmassa Lassen pohdinnoissa nettikatkon aikaan:

"Mitä jos internet oikeasti kaatuisi? Oli monia syitä, miksi niin voisi käydä, ainakin paikallisesti - aurinkomyrsky, sähkömagneettinen pulssi, virus. Saattoi olla, että siihen riittäisi verkon kapasiteettipula tai ehkä vain inhimillinen virhe. 

Monet tapahtumat olivat mahdottomia ennen kuin ne tapahtuivat, sitten ne kuitenkin tapahtuivat. Mitä yhteiskunnalle kävisi, jos tekniikka pettäisi?"

Kirjaa on lohdullista lukea: se kertoo ystävyydestä, ihmisen älystä ja kyvystä selviytyä ja löytää ratkaisuja. Verkottuneesta maailmasta, sanoo takakansi, sisäisistä ristiriidoista. Kyllä, ihmiskuvaus on luontevaa, henkilöt eläviä, tilanteet todentuntuisia. Kuten Suvi Vaarlan aiemmassa Westend-romaanissa. 

Vaikka tarina sijoittuu aivan lähimenneisyyteen, tulee hupsun nostalginen olo. Olisivatpa ihmisten murheet edelleen tämänkaltaisia eivätkä koko kansan tai lajin olemassaoloa uhkaavia. 

Kenelle: Uravaihdoksia miettiville, suhdeviidakossa tuskaileville, kansainvälisessä maailmassa kasvaneille, "tavallisen" ja samastuttavan ystäville. 

Muualla: Kerronta toimii, kieli on kaunista, sanoo Kirjakaapin kummitus, joka laillani viehättyi tavallisen elämän kuvauksesta. 

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022. Päällys Martti Ruokonen.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Rauma kertoo koulukiusaamisesta ja Turusta kirjassaan, jota ei ole mukava lukea. Ei siksi, etteikö se olisi taitavan kirjoittajan työtä, laaja ja monitasoinen kuvaus erään Iran ja erään A:n - jonka silmin tapahtumia katsomme - ala-asteen viimeisistä luokista. Vaan siksi, että tarina on niin karmea ja julma, että lukijan henkeä ahdistaa.

Kun A aikuisena etsii Iraa käsiinsä, hän ei ole vielä itselleenkään myöntänyt, kuinka paljon koulukiusaaminen vaikutti, tulkitsen. Paradoksaalista kyllä, A jatkoi itse kidutuspaikkansa koulun parissa uraansa. Jonkinlaista alitajuista korvauksen hakemista?

"Hän suoritti aineenopettajan pedagogiset opinnot loppuun, auskultoi ja tunsi vajoavansa yhä kauemmas muista opiskelijoista ja maailmasta. Hän kärsi äkillisistä mahakivuista, pelkotiloista ja ruumiista irtaantumisen kokemuksista ja viimeisteli gradunsa oikeuksiaan vaativista työläisistä, jotka oli ajan muotitermiä mukaillen leimattu vauhkoiksi, ylitunteellisiksi ja lapsellisiksi. Kun tuli aika valita, hakeako opetustöitä vai keskittyäkö väitöskirjan tutkimussuunnitelmaan, hän valitsi ensimmäisen, vaikka tiesi sen olevan virhe. Arvattavaa kyllä, hän syytti Iraa siitäkin."

Ira ja A käyvät Kaarinassa musiikkiluokkaa, jossa he jäävät syrjään kaikesta ja kaikista. Miksi - onko järjellistä syytä sille, miksi joku otetaan silmätikuksi; roskakoriksi, johon kuka tahansa saa sylkeä, kuin olisi annettu yhteinen käsky ja lupa. Ikään kuin luokan balanssi tarvitsisi tarkan hierarkian, jossa ovat ylinnä suosituimmat, keskellä tavalliset ja alimpana, poljettuna, joku valittu. Itse asiassa lupa on annettu, sillä opettaja Anna-Maija on yksi pahimmista kiusaajista. Se nostaa karmeusastetta entisestään. Lapset matkivat aikuisia ja pyrkivät miellyttämään, aikuisten tehtävä on olla esimerkki ja opastaja, mieluiten hyvään. Näin me haluaisimme toivoa ja uskoa, mutta totta se ei ole. 

"Lapset uhrattiin aina ensimmäisenä, A sanoi, Estoniasta ei selviytynyt kuin 12-vuotias norjalaispoika, kaikki muut lapset hukkuivat, sillä laiva oli suunniteltu siten, että vain vahva, aikuinen ihminen saattoi sieltä ihmeen kaupalla pelastua, mielellään mies. Kuin koko 1990-luku. Kuin koko maailma."

Kiusaamisen keinot ovat kekseliään moninaiset. Ira ja A jätetään kutsumatta juhliin tai kutsutaan mutta perutaan viime tingassa, heidän vieressään ei haluta istua, heille huudellaan rivosti ja heitä haukutaan kaikin mahdollisin termein. Tavaroita - kengät, bussilippu, kirjat - varastetaan tai piilotetaan. Opettaja antaa huonoja numeroita ja moittii, vaikka oppilas olisi selkeästi oikeassa. Oppilaita rangaistaan asioista, joista toisia ei. Heidät pakotetaan tekemään typeriä asioita, pukeutumaan hölmösti ja laulamaan hölmöjä lauluja leirikoulun illasta toiseen, kun toiset saavat esittää komeasti. Fyysistä kiinnikäymistä. 

Kaikkea nöyryyttävää, lyttäävää, sitä, mikä kertoo: et ole kuin muut, et ole normaali. Lopulta lapsi alkaa itsekin uskoa olevansa ehkä hullu, ehkä jotenkin sairas. Eikö tuossa tilanteessa mielenterveys alkaisi horjua keneltä tahansa? Vertaa omaan työpaikkaasi.

"Se oli ensimmäisiä kertoja hänen elämässään, kun hän hajoaisi sillä sillä lailla perinpohjaisesti, A sanoi. Myöhemmin sitä tapahtui paljon pienemmästäkin paineesta, ja lopulta Henriikka ei enää kestäisi. A:han iskisi kipu ja hän haluaisi kuolla, ei itsetuhoisuutta, vaan jotta kipu lakkaisi, hän halusi pois ... koko elämästään, mutta ulospääsyä ei ollut, ellei sitten kuolema. Kuka olisi uskonut, että tuonpuoleinen löytyi niin läheltä, hänen omasta kamalasta päästään?"

Mikseivät lapset puolustaudu? Tai heidän vanhempansa? 1990-luvulla koulukuraattoritoiminta oli heikossa hapessa, osalla opettajista vanhanaikainen koulutus (mistä jopa kirjan lainaamat oppaat kertovat), vanhemmat luottavaisia siihen, että virkahenkilöt hoitavat hommansa. Ja ketä uskotaan, kun on sana sanaa vastaan? Lasta vai aikuista? Yhtä lasta vai isoa ryhmää? Aikaan kuului ajattelu, että kiusatussa itsessään on oltava jotain vikaa; syy, miksi hän on silmätikku. Uhrista tulee syyllinen. Häneltä odotetaan erilaista käytöstä, muuttumista, anteeksipyyntöä - ei kiusaajilta. Uhrin vanhemmille soitetaan koulusta, ei kiusaajien. Uhrin tulee muuttaa pois, ei kiusaajan. Olen kuullut vastaava viime vuosiltakin. Sanokaa, ettei enää menetellä näin! 

"Heidän sisäistä maailmaansa ei kukaan halunnut dramatisoida, eivätkä luokkalaiset säntäilleet lohduttamaan heitä hädän hetkellä. Tuskinpa ne siinä vaiheessa musiikkiluokkaa uskoivat heidän tuntevan edes fyysistä kipua, niin kuin Charcot'n hysteerikkojen ei uskottu tuntevan kohtaustensa aikana kipua, vaikka nämä olisivat miten itkeneet ja tärisseet tai tuijottaneet lamaantuneina. Niin kuin orjien tai eläinten ei uskottu tuntevan kipua, kun se sopi omistajien intressiin. Niin kuin autojen ja julkisten hiilivoimaloiden keksimisen aikoihin keksittiin myös, etteivät pienet lapset ja vauvat tuntisi kipua."

Kirjailija nivoo tapahtumia eri aikojen uutisiin ja tutkimustietoon, tarkoitushakuisesti, kyllä. Mutta se ei vähennä tiedon arvoa. Tietoa on olemassa niin lasten kaltoinkohtelusta kuin hyvistä käytännöistä kasvatuksessa. Ja silti, silti edelleen joku kärsii koulussa kiusaamisesta! Häpeän syvästi aikuisten puolesta. 

Kuten sanottu, kirjaa ei ole mukava lukea. Se raivostuttaa ja pelottaa, tekee mieli hyppiä kappaleita yli, sulkea vähintään toinen silmä (mikä tekee lukemisesta hankalaa). Silti lukijan tunne on vain haavekuva siitä, mitä kiusaamisen kohde saa kärsiä. Rauma on onnistunut välittämään monimutkaisen ja vaikean ilmiön kokijan tasolta väkevästi, vaikuttavasti ja kirjoittamisen taidolla, jota ihailen. Samoin kirjailijan valitsemaa näkökulmaa ja todella mittavaa taustatyötä (lähdelista lopussa). 

Kirja antaa huutia paitsi opettajille ja koululaitokselle, myös Turun kaupunkisuunnittelulle. Vanhan hävitys surettaa Iraa, kiukuttaa, aiheuttaa voimatonta raivoa. Lukijalle taas helpottavia hetkiä ovat Turun historiasta ja maantieteestä kertovat jutut, ja niitä on runsaasti. Tosin nekään eivät pääty hyvin. Kaskenmäen Apteekin talon rakentamisen ruumisarkkukertomus on hurjin. Sysimustaa huumoria? Hävitys, se on jo otsikossa. Hävitetään historia, häivytetään kurjat kokemukset. 

Kenelle: Pelkäämättömille, koulukiusaamisesta tietoa hakeville, kiusaajille ja kiusatuille, kasvattajille ja koulujen henkilökunnalle, lasten ja nuorten tilannetta parantamaan haluaville. Turusta ja sen historiasta kiinnostuneille.

Muualla: Upposin, hajosin, häpesin, sanoo Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022. Graafinen suunnittelu Tuomo Parikka.

P.S. Onnea Susanna Hast Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta! Hastin kirjasta tiedän aika paljon ja osan olen lukenutkin, mutta tunnustan, että traumaa tuli nyt liikaa, jotta olisin lukenut loppuun. Ruumis/huoneet on sisällöltään rajatumpi (tiettyyn kokemukseen) kuin Iida Rauman kirja, mutta yhtä tuskallista luettavaa. Se keskittyy trauman kokeneen henkilön tuntemuksiin ja ajatuksiin, tapahtuneen purkamiseen ja siitä toipumisen pyrkimyksiin. 

Mutta voiko pahoista kokemuksista ikinä täysin toipua? Onko liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, jos se ei ole ollut sitä? Valitettavasti luulen, että on, mutta elämän voi rakentaa siitä huolimatta. Ja rohkealla käsittelyllä, kuten kirjoittamalla, kokemuksia voi purkaa ja siten vähentää sisäistä painetta, ymmärtää itseään paremmin. 

 

Laura Lehtola, Milja Sarkola: Minä valitsin sinut

Laura Lehtolan kirkkaita, fiksuja ja humoristisia kirjoja lukee ilokseen. Mutta myös laajentaakseen näköaloja. Kirjan Minä valitsin sinut luin pari vuotta sitten enemmän ihmissuhdetarinana kuin lesbokuvauksena, joka puolestaan on otettu kärjeksi Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä. Olin hieman yllättynyt tästä, mutta kertoo vain, miten eri tavoin taideteoksen voi vastaanottaa ja käsitellä.

Näytelmä noudattaa kirjan juonta ja sisältöä tarkasti jopa yksittäisiä repliikkejä myöten. Jänteeksi tarinaan on otettu Antti, joka tutkii seksuaalivähemmistöjä: hänelle päähenkilöt kertovat tarinaansa alusta saakka, ja samalla meille katsojille. Lavalla esitystä siivittävät myös musiikki ja ryhmäkohtaukset, joissa voidaan vaikka pistää tanssiksi. 

Elisasta ja Saarasta tulee kämppikset, kun Elisa muuttaa kaupunkiin opiskelemaan, ja Saara ihastuu pian. Elisalle suhde naisen kanssa on uutta, ja vie aikansa, ennen kuin hän toteaa itsessään saman. Ajankohta on 2000-luvun alku, jolloin seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen ei ollut yhtä avointa kuin nykyään. 

Näytelmä - kuten kirjakin - kuvaa hankaluuksia, joita tuolloinen suhde aiheuttaa; vähemmistön ongelmia valtaväestön paineessa. Samassa sängyssä nukkumista ei voi tunnustaa Elisan vanhemmille, jotka ovat tyytyväisiä tyttärensä mukavaan kämppäkaveriin. Häpeä ja salailu kuuluvat ajan henkeen. Ilma on sakeana ennakkoluuloista ja stereotypioista, joista etenkin Saara ottaa ilon irti irvailemalla. Näyttämöllä nähdään muun muassa hulvaton kohtaus, jossa humalaiset, lyhyttukkaiset lesbot punamustaruudullisissa paidoissaan pitävät keskinäistä kokoontumisiltaansa parin löytämisen toivossa. Kaikkia sisäpiirivitsejä entisistä ajoista en tajunnut, mutta yleisöllä oli hauskaa ja aplodeja annettiin spontaanisti useaan kertaan. 

Näytelmän tapahtuma-aikana ei vielä ollut homoparien adoptio-oikeutta eikä tasa-arvoista avioliittolakia, eikä Päivi Räsästä kaihdeta sanomasta nimeltä. Kun naisten suhde vakiintuu, seuraa myös lapsen teon ajankohtaistuminen. Saara synnyttää Matiaksen, joka kasvaa kahden äidin kanssa. 

Mutta sitä ennen kehittyy rakkaus ja parisuhde, mitä näytelmä kuvaa lämpimän kauniisti. Seksikohtaukset on tehty tyylikkäästi, intohimon rohkeasti näyttämällä. Keskinäinen luottamus lujittuu, huumori ja terävä äly yhdistävät paria. Mutta pitkän yhdessäolon jälkeen tulee ongelmia, eikä se liity kenenkään sukupuoleen. Saaran boheemius alkaa ärsyttää Elisaa, joka katsoo joutuvansa sekä elättämään perheen että vastaamaan kodinhoidosta. 

Näyttelijät ovat erinomaisia, etenkin Misa Lommi naisellisena Elisana ja Wenla Reimaluoto jätkämäisenä Saarana ovat täydellisesti paikallaan juuri sellaisina kuin heidät kirjassakin saattoi kuvitella. Tiimin yhteistyö lavalla toimii hienosti, mitä on ilo katsella. Asut, lavastus ja musiikki noudattavat yhtenäistä, luontevaa linjaa: kokonaisuus on taitavaa työtä. Tuoretta, elävää ja kiinnostavaa elämää ja teatteria.

Minä valitsin sinut. Helsingin kaupunginteatteri 2022.

Romaanin sovitus näytelmäksi: Laura Lehtola, Milja Sarkola.

Ohjaus Milja Sarkola.

Päärooleissa 

Saara: Wenla Reimaluoto
Elisa Misa Lommi
Antti: Pyry Nikkilä

Matias ja kolme muuta roolia: Hanna Raiskinmäki

Elisan äitiä esittää Kaisa Torkkel ja isää Unto Nuora. Molemmilla on lisäksi lukuisia muita rooleja. Lisätietoja Helsingin kaupunginteatterin sivulta. Näytelmää esitetään helmikuun lopulle saakka.

Kuva: HKT, Ilkka Saastamoinen

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Muistatteko sen hullun, ihanan hetken, jolloin alettiin nyrpistellä nenää sotaromaaneille ja pitää niitä jo aikansa eläneinä jäänteinä Suomen historiasta, josta kaikki on jo sanottu? Jep, minä ainakin tein niin. Ja nyt sota on kirjan aiheena ajankohtaisempi kuin moneen sukupolveen. 

Paula Nivukoski löytää jatkosodasta edelleen kerrottavaa. Ei varsinaisesti uutta sisällöllisesti, vaan tuoreus syntyy hänen sanomisen tavastaan. Nivukosken teksti on komeaa ja tunnelmat vahvoja, mutta sanasto on luontevan arkista, ja sen kautta on helppo asettua nuoren Kertun, minä-kertojan, nahkoihin, kokea ja nähdä maailma hänen silmillään. Dialogeissa puhutaan pohjalaista murretta, mikä varmasti tuo pohjanmaalaisille lukijoiden tuttuutta kaksin verroin.  

Kertun isä on häipynyt Amerikkaan, eikä häntä enää odoteta takaisin. Äiti ei halunnut jättää sukutilaansa. "Eikö myytääsi kaikki ja lährettäisi? isä oli kysynyt ja lähtenyt sitten yksin." Tästä kertoi kirja Nopeasti piirretyt pilvet. 

Nyt Liisa-äidillä on uusi mies Antero, jonka kanssa hän on saanut kaksi lasta, Kertun kovasti rakastamat pikkusiskon Ailin ja pikkuisen Matin. Edellisestä liitosta Kertun lisäksi on kaksi aikuista poikaa, Toivo ja Taisto - ja tässä astuu sota karmeine likaisine saappaineen tarinaan. Pojat joutuvat rintamalle, ja kotiin tuodaan pian suru-uutista.

Kerttu yrittää elää normaalisti, sen verran kuin työn ja tilanhoidon, perheen hoivaamisen, surujen ja pelkojen ahtaaseen väliin jää. Hän haaveilee omasta perheestä, miehestä ja lapsesta, ja rakastuu Johannekseen, joka kirjoittaa hänelle rintamalta. Lapsena on tavattu, mielikuva miehestä on olemassa, eikä se ole vastenmielinen, mutta vasta kirjeiden myötä syttyy palava tunne ja kaipuu, josta tulee pian Kertun elämää ohjaava ajatus. Eikö jossain ole todettu, että sota-aikaan kaikki tapahtuu nopeasti, kun huomispäivien määrää ei tiedetä? 

Käy hyvin, suhde kehittyy, nuoret tapaavat, eikä kihla- ja avioaikeissa viivytellä. Mutta sota jatkuu. 

"Mitä voi pakata mukaan miehelle, joka lähtee takaisin sotaan? Kirjepaperia ikävää karkottamaan, kessuja kaupankäyntiin tai tarjoamaan hetken taukoa kaikesta. Äiteen puimasta rukiista leivottua leipää. Uudenlämpimät villasukat. Jokaiseen kutomaani silmukkaan olen kätkenyt kaiken rakkauteni."

Paula Nivukoski kuvaa koskettavasti kotirintaman hätää ja ikuisuudelta tuntuvaa odotusta. Työtä, niukkuutta, uutisia jaetaan. 

"Tapahtuu arki ja tavalliset asiat. Kerätään lumppua ja puolijaloja metalleja. Kavennetaan Sennin vanhasta takista Ailille uusi. Säästetään kaikki. Käytetään loppuun ja parsitaan. ... Juoksujalkaa kotiin iltalypsylle, hellapuita hakemaan. Jonotetaan kaupassa, saksitaan ostokortin kulma. Kiirehditään juorujen alta pois. Mitä puhuttihin? Kerrotaan kumminkin jutunpuolikkaat. Antero lukee ääneen Ilkkaa. Etsii radiokanavaa hitaasti, kuuntelee uudet uutiset ja uudestaan vanhat. Mumma astuu tuvasta kamariiin, kamarista tupaan ja kysyy mitä puhuttihin. Pysyttelen kaiken tärkeän kulmalla, vähän syrjässä ja koko ajan liikkeessä, silloin ei ehdi ajatella ylimääräisiä ajatuksia."

Osaava kirjailija taitaa tunnelmanluonnin. Saattaa olla, että nykyinen maailmantilanne herkistää lukijan erityisen vastaanottavaiseksi, sillä luin kirjaa lähes henkeä pidätellen, niin todelliselta Koskiluhdan perheen elämä tuntuu, tarina ravistavalta. Teksti on elävää ja herkkää, rytmiltään myös henkilöidensä odotuksia ja tapahtumia myötäilevä. Tarinan loppua jään pohtimaan: se on toisaalta luonteva, mutta toisaalta... no, lukekaa itse. 

Kenelle: Sota-ajasta kiinnostuneille, eläytyville, kauniin mutta realistisen kerronnan ihailijoille. 

Muualla: Upea kirja, sanoo Jorman lukunurkka. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa. Otava 2022. Kansi Päivi Puustinen.

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Kirjassa pääsemme nauttimaan romaanin mitalta Eeva Turusen kielestä, joka on omanlaistaan. Vuonna 2018 julkaistu Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on herkullisten kertomusten kokoelma. Nyt keskitymme päähenkilön ja hänen ukkinsa tarinaan.

Molemmat ovat arkkitehtejä, toinen nuori, toinen iäkäs, mutta keskinäinen side on vahva. Se jatkuu ukin kuoltuakin, kun nuoremman minä-henkilön on tyhjennettävä ukin talo ja setvittävä jäämistöä. Samalla hän käy läpi omaa elämäänsä, kuten työtään ja ihmisiään, miettii vaihtoehtojaan etenkin ensin mainitun suhteen. Ja muun muassa sen, millaisen uurnan hän ukille, ansioituneelle ja ammattiylpeälle lukuisten rakennusten, tilojen ja esineiden suunnittelijalle, tilaisi. 

Kirja koostuu näytelmällisestä dialogista henkilön ja puolison, henkilön ja ukin välillä, sähköposteista henkilön ja puusepän välillä, keskusteluista henkilön, työ- ja harrastusihmisten ja virkahenkilöiden välillä ynnä muodoltaan sirpaleisista mutta loogisen jatkumon osaksi asettuvista muistiinpanoista ja asiakirjoista.

Lukeminen on helppoa, eikä tarina ole tiiliskiveä hipovasta sivumäärästä huolimatta raskas. Tiiliskivi olisi muuten sopinut hyvin muodoksi, kun rakentamisesta ja arkkitehtisuunnittelusta puhutaan! 

Parasta kirjassa on Turusen kielenkäyttö, jota kirjan vaihteleva ja väljä taitto oivallisesti korostaa:

minä, minä olen siis kierrätyshenkinen

sanoin itselleni Miksi heittää hyvää tavaraa menemään?

sanoin naisystävälleni Miksi heittää menemään hyvää tavaraa?

hän pani vastaan, kuten tavallista, mutta heltyi

hän on heltyjä

hän katsoo minua usein armollisesti

minä en sitä siedä, enkä siedä sitä, etten siedä, eikä ole helppo sietää mitään

täällä olemme, esineet ja minä, vain esineet ja minä

Lähes runollisesta kerronnasta vaihdellaan asiallisiin asiakirjoihin, lakonisiin keskusteluihin, intomielisiin suunnitelmiin, joita aloin kadehtia mutta myös hyödyntää: henkilöllä ideointikyvystä uskon roiskuvan lukijallekin oppia ajattelun avaruudesta.

"suunnitelmani on tämä: kypsyn siinä mielessä, että ymmärrän ihmisten vain virtaavan toistensa elämien läpi, toisin sanoen kukaan ei ole tullut jäädäkseen

suunnitelmani on tämä: äskeinen mielessäni menen juhliin, mutten kiinnity väkisin keneenkään, minkä seurauksena ihmiset kiinnostuvat minusta ja saan muutaman puoliluonteettoman hännystelijän

juhlatuomissuunnitelmani on seuraavanlainen: en vie verkkomelonia eli sorru tyypilliseen raikkausvirheeseen"

Ukin kommentit ovat terävää ajattelua, huomavaisuutta ja ns. vanhan koulukunnan ammattitaitoa ilmentäviä. Erittäin sivistynyt henkilö tosiaan, epäilemättä myös miellyttävä, vaikkei kirjan nimi taida ukkiin viitata, ainakaan pelkästään. Saattaa olla myös minä-henkilön haave.

Hän muuten hulvattomasti hahmottelee tulevaisuuttaan aina vanhuuteen saakka: hänestä tulee ensin U-täti, kummilapsen lempitäti, cool kirjailija, maailmanmenestykseen musiikillaan nouseva (jolloin hän käyttää nimenä pelkkää U-kirjainta, kansainvälisyysmielessä joskus aksentilla höystettynä), joka hoitokoti-iässä järjestää asuintovereilleen konsertteja punk-bändinsä kanssa. Tämä selvä, ja olipa hauska tavata alussa mainittu neiti ja kuulla hänen jatkostaan! Musiikkijulkaisuja parodioidaan:

"Teos ehdottaa uutta maailmanjärjestystä yllättävästä tulokulmasta. U:n musiikki pelaa omilla lainalaisuuksillaan. ... Jalat irtoavat tahmeasta lattiasta viimeistään, kun leimuava kitaravalli saa seurakseen psykedeelisen syntikkajumituksen, jonka popkoukut tarttuvat kuin läheisriippuvainen toiseen."

On liikuttavaa lukea ukin ja minä-henkilön suhteesta, joka käy heidän keskusteluissaan ilmi. Raksa-alalla työskennelleenä - tosin viestinnässä, en "oikeissa" hommissa - olen kotonani lukiessani rakentamisen etenemisestä, työmaakokouksista, suunnitelmien muutoksista, tilaajan vaatimuksista.

"Toinen: 

hei pitäskö vaan korjata toi outo aukko silikonilla?

jos sitä vain laittaa tosi paljon

Minä: 

hyvä idea

musta tuntuu, että ammattilaiset ei tee tätä ihan näin"

Henkilöä revitään moneen suuntaan: kun hän uppoaa työhön ja ukin asioiden (ja tuolien) järjestelyyn, puoliso jää sivuun eikä ole tyytyväinen. Henkilö myös soittaa bändissä, mikä sekin vie aikansa ja huomionsa. Taloyhtiön saunaremontti huipentaa tilanteen. Vakavia tapahtuu, vaikka kerronta saa lukijan nauramaan, välillä lukemaan nasevia rivejä uudestaan ihan vain kielestä nauttimisen ilosta.

Lörpöttelen, tajuan - teos tuo mieleen niin monenlaista. Pitäisikö yrittää jotain iskevää yhteenvetoa?

"Kirja on loistelias ajatuksen ja kielen ilotulitus, josta lukija saa nauttia täydesti ja iloiten niin nasevuudesta, monipuolisesta kerronnasta kuin huumorista ja lämmöstä, jota kirjailija ihailtavan omintakeiseen tyyliinsä esittää." Onko tarpeeksi musiikkiarvion tyyliä? Unohdin mainita esineet, ne ovat tärkeitä, ja tyylikysymykset. Onko leikkuulaudassa hyvä olla viistetyt reunat, entä tarvitaanko niin sanottua veriuraa? Millainen ukin uurnasta lopulta tulee?

Toivon, että U-täti/minä-henkilö (kirjailija?) saa vavisten signeerata kirjojaan vielä hoitokodissa, jossa hän työntelee tyylikästä kirjakärryä odotellessaan bändiään ja kummilastaan lapsineen spektaakkelimaisille vierailulle, joissa hän välittää karismansa, valtavan osaamisensa ja elämänkokemuksensa säkeneitä vierailleen. Kuten hän suunnittelee. Jos tuntuu ylenpalttiselta, typistän: kirja on hauska, taitava ja viisas, ja olen hyvin iloinen, että se on valittu Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

Kenelle: Suomen kielen rakastajille, lakonisen huumorin ystäville, arkkitehdin ja puusepän työstä kiinnostuneille, isovanhempiaan rakastaville, mielikuvitteleville tai siihen pystymistä toivoville.

Muualla: Se [kirjailija Turusen ääni] on uniikki ja sillä tapaa tunnistettava, että sen tunnistaisi, vaikka se tulisi ilman heijastinta pimeällä kadulla vastaan, sanoo Reader why did I marry him.

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Siltala 2022. Päällys Jussi Karjalainen.

Ian McEwan: Opetukset

Ian McEwan on ikonisessa asemassa, jossa hän voi kirjoittaa mitä tahansa, ja lukija seuraa nöyrästi. Myös minä, vaikken kaikesta ole pitänyt, mutta arvostan suuresti hänen työtään. Joka ei oikeastaan ole työtä, vaan elämänasenne, hän sanoi CBS Newsin haastattelussa: "Writing is a way of being."

Kun hänen kirjansa nimi on Opetukset (Lessons), valpastun. Alkaako ikääntyvä kirjailija vihdoin kertoa oppimaansa elämästä ja jakaa oppeja muille? 

Kyllä ja ei. Kirjan päähenkilö on Roland, joka ei aina hallitse elämäänsä. Elämme aikaa maailmansodan jälkeisistä vuosista eteenpäin, Rolandin lapsuudesta vanhuuteen - tähän päivään - asti. Nuorena hänellä on kaikkea, hänestä huolehditaan, hän saa kasvaa ja löytää itsensä, kuten nuoren kuuluu. Mutta

"...mitä hyvänsä hän tekikin, häntä piinasi ajatus siitä, että jossakin muualla olisi enemmän vapautta, että juuri hänen ulottumattomissaan olisi parempi elämä, sellainen johon ei koskaan yltäisi jos sitoutuisi pysyvästi johonkin. Sen takia häneltä jäi monta tilaisuutta hyödyntämättä ja hän vietti pitkiä aikoja täysin tylsistyneenä."

Kirjailija paiskaa Rolandin ja lukijan hämmentävään tilanteeseen, jossa aikuinen mies hoitaa yksin pientä vauvaa. Lawrence-vauvan äiti, Alissa, on häipynyt, valinnut elämänpolkunsa toisin. Roland on murtunut, mutta lapsesta hän ei aio luopua, vaikka sitä joku ehtii ehdottaakin. Jos hän oli aiemmin päättämätön ja epävarma, nyt hän on varma, vaikkei tunne itseään vahvaksi:

"Alissan lähtö oli heikentänyt häntä, ja Tsernobylin katastrofi oli saanut hänet pelkäämään."

Maailmantapahtumat paaluttavat aikajanaa tarinassa. Lähi-idän tapahtumat saavat aikaan Rolandin elämässä tapahtumasarjan. 

En luule kirjaa omaelämäkerralliseksi, mutta siinä on paljon saman ajan ja samana vuonna syntyneen miehen pohdintoja, joista väistämättä osa lienee kirjailijan omia. Ja osa on meidän kaikkien yhteisiä, kuten liikuttava tulevaisuuden usko sotien jälkeisinä vuosina ja sen romahtaminen myöhempinä vuosikymmeninä. Halusimme uskoa utopiaan! "Maailma oli muuttumassa paremmaksi."

"Roland näki silmiensä edessä, kuinka Venäjä muuttuisi liberaaliksi demokratiaksi. Ydinaseet neuvoteltaisiin vähitellen olemattomiin. Sitten vapaa raha ja hyvät pyrkimykset virtaisivat raikkaan veden mahtavana kymenä ja huuhtoisivat pois kaikki likaiset yhteiskunnalliset ongelmat. Yleinen hyvinvointi lisääntyisi, koulut, sairaalat ja kaupungin kohentuisivat. Tyranniat murentuisivat kaikkialla Etelä-Amerikassa, Amazonin alueen sademetsät pelastettaisiin ja suojeltaisiin - kaadettakoon puiden sijaan mieluummin köyhyys. Miljoonille ihmisille koittaisi musiikin, tanssin, taiteen ja juhlinnan aikakausi."

Kun Roland oli nelikymppinen, hänen vanhempansa alkoivat vanheta näkyvästi. Kuvaus on osuva:

"Tähän asti he olivat huolehtineet itsestään ja asioistaan, kunhan vain terveyttä riitti. Nyt pieniä palasia elämästä alkoi vähitellen putoilla tai sinkoilla irti kuin sivupeili majurin autosta. Seuraavaksi alkoi irrota isompia kappaleita, joita heidän lapsensa joutuivat noukkimaan ylös tai nappaamaan kiinni lennosta."

Kun näkymät kehnoontuvat, Roland toivoo vain sitä, että Lawrencella ja tämän jälkeläisillä olisi tulevaisuudessa kaikki hyvin. Myös tämä on hyvin samastuttavaa pohdintaa. Ja maailman tilasta:

"Sille ei yksinkertaisesti mahtanut mitään, että nykytilanne näytti rumalta. Kokonaisia kansakuntia johtivat hyvin pukeutuneet, rikastumaan pyrkivät rikollisjoukkiot, joiden aseman varmistivat turvallisuuspalvelut, historian uudelleen kirjoittaminen ja kiihkeä nationalismi. Venäjä oli vain yksi niistä. Vihan, harhaisten salaliittojen ja valkoisen ylivallan pauloissa tempoileva USA saattaisi kohta olla toinen. Kiina oli osoittanut vääräksi väitteen, jonka mukaan kauppa ulkopuolisten kanssa lisää ajattelun ja yhteiskunnan avoimuutta."

"Rolandin painajainen oli, että nytkin vain etuoikeutettujen nauttima ja koko ajan hupeneva ilmaisunvapaus katoaisi tuhanneksi vuodeksi. Keskiajalla kristitty Eurooppa tuli yhtä pitkään toimeen ilman sitä. Islam ei ollut koskaan siitä juuri välittänytkään."

Roland vanhenee vaariksi, vauvasta tulee mies ja perheenisä. Myös Alissa miettii valintojaan. 

Kirja on hieno katsaus viime vuosikymmeniin, näkymistämme utopiasta dystopiaan, ihmisen tarkoitukseen ja merkitykseen. Ei ole pakko olla superihminen pärjätäkseen, ns. vääriäkin valintoja voi tehdä, silti selvitä vanhaksi asti, tulkitsen. Ja maailma muuttuu huimaa vauhtia! Kirjailija summaa kokonaisen elämänkaaren ja lähihistorian yhden miehen näkökulmasta, lukijalle ymmärrettävällä ja samastuttavalla tavalla. Kirjailijalla on aiemmin lukemieni perusteella taito uusiutua ja pureutua kohtiin, jotka ihmisiä juuri nyt mietityttävät. Rolandin toiveeseen on helppo näinä aikoina yhtyä:

"Miten rauhoittavaa olisikaan nähdä, että hänen pessimisminsä oli karannut käsistä."

Kenelle: Perspektiiviä hakevalle, erinomaisen tarinankerronnan ystäville, merkityksen etsijöille, itselleen ja muille armollisuutta antaville. 

Muualla: Tainan ja Tommin aarrearkussa paheksuttiin pituutta ja monisanaisuutta, mutta vaakakuppi kallistui tykkäämisen puolelle. Rautaiset kertojanlahjat mainittu. 

Muita kirjailijan kirjoja muun muassa:

Kaltaiseni koneet

Pähkinänkuori

Polte, jossa huomaan nyt paljon samoja teemoja kuin Opetuksissa! 

Ian McEwan: Opetukset. (Lessons.) Otava 2022. Suomennos Juhani Lindholm.

Kari Enqvist: Wilson

Kosmologi Kari Enqvistin ensimmäinen romaani herättää uteliaisuutta: jos maailmankaikkeuden tutkija kirjoittaisi fiktiota, millaista se olisi? 

Riemastuttavaa, voin sanoa: kun Jupiterin tuntumaan ilmestyy amerikkalaisen jalkapallon muotoinen "jokin", ihmiskunta menee sekaisin (jos on mahdollista mennä vielä enemmän sekaisin kuin nyt). Wilson tuntuu uhmaavan kaikkia tuntemiamme luonnonlakeja, mikä herättää pelkoa ja eksistentiaalisia kysymyksiä. 

"Pelolla ei ollut selkeää, rajattua kohdetta kuin viruspandemioiden yhteydessä. Jopa räyhäoikeiston oli vaikea löytää syntipukiksi kelpaavaa ihmisryhmää."

Kirjailija tuo ilmiöt henkilötasolle mukavasti ymmärrettäviksi. Emilia työskentelee Jorvin sairaalan psykiatrisella poliklinikalla ja tuskailee niin työtään, miessuhteitaan (Sami, joka käyttää liikaa partavettä; myöhemmin Pertti, maailman surkein rakastaja; tämän jälkeen hämmentynyt Pietari) kuin äitinsä Minnan hätäilyä. Emilian isän, Janin, ystävä Pete on kuollut ja jättänyt jäämistönsä Janin hoitoon, mitä sitäkin on setvittävä, usein ystävän Kassandran kanssa. Normaalia elämää siis. 

"Myöhemmin, kun Emilia kertoi Petestä Kassandralle, tämä tokaisi itsevarmaan tapaansa: - Hän oli Wilsonin ensimmäinen uhri. 

- Se vaikuttaa meihin kaikkiin. Se vielä tuhoaa meidät. Se päästää hulluuden maailmaan, Kassandra julisti.

Emilia vitsaili hänen olevan humalassa. Jälkeenpäin hän ajatteli, että Kassandra oli ollut oikeassa."

Veli Elias on kadonnut, ja äiti painostaa Emilian etsimään tätä. Onneksi ystävä ja kollega Hannele lupaa auttaa. "Maailmassa on ihmisiä, jotka puhuvat, ja ihmisiä, jotka saavat jotain aikaan. Hannele kuului jälkimmäisiin."

Veli löytyy liittyneenä outoon lahkoon, jota vetää Johannes. Nimi kannattaa painaa mieleen. Samin pikkusisko Sara karkaa kotoa, ja Emilia huomaa Kassandran kanssa päätyneensä  äitihahmoksi. Oman tyttärensä Lauran kanssa Emilialla on kohteliaat mutta kaukaiset välit.

Ihmissuhteet kirjassa ovat moninaiset ja rönsyävät, kuin oikeassa elämässä: ydinperheen valokuva on tiputettu jo ajat sitten takan reunalta. Silti rakastetaan, ystävystytään, välitetään tai tunnetaan vastenmielisyyttä ja pidetään etäisyyttä, mokataan ja eletään eteenpäin. Sankari-ihailun hurmosta ei tässä kirjassa tarvitse pelätä, ote henkilöihin on inhimillinen, ehkä hieman ylhäältä katsova, kuten avaruuden katsannossa sopii. 

Mutta Wilson, mikä se on? 

"Media vyörytti arvauksia toisensa perään. Wilson oli valtava avaruusalus. Se oli tullut toisesta tähdestä ja sen hehku oli jarrutusjälki. Wilson oli putkahtanut Jupiterin sisuksista, jossa sijaitsee musta aukko tai madonreikä. Wilson oli laskeutunut toisesta ulottuvuudesta. Se edusti repeämää matrixissa ja todisti, että todellisuus on tietokonesimulaatio. Se oli Jumalan merkki ja varoitti ihmiskuntaa pian uhkaavasta tuhosta. Se julisti Kristuksen toista tulemista. Se oli avaruusaikaan puhjennut tähtiportti, kuin musta monoliitti Stanley Kubrickin elokuvassa. Se oli pimeää ainetta. Sitä ohjasivat olennot, jotka olivat tulleet valloittamaan maapallon tai liittämään ihmiskunnan galaktiseen yhteisöön."

Teorioita vilisee, pörssikurssit heiluvat, miljardööri varustelee rakettia tutkimusmatkalle. Wilsonia jahdataan sadoin satelliitein. Yhdysvallat ja NASA, Kiina sekä EU:n avaruushallinto ahertavat avaruusohjelmaansa. "Myös Intia, Japani ja Nigeria olivat kukin laukaisset omat luotaimiensa kiertämään Jupiteria." Venäjä suhtautuu asiaan kuten Venäjä aina. 

Arvoitus ei osoita ratkeamisen merkkejä ja tulee hetki, jolloin Wilson ei ole enää uutinen. "Se oli, ja se pysyi. Ei muuta." Mutta onhan sillä oltava jokin tarkoitus, parahtaa lukija! 

Tarina tuo mieleen Don't look up -leffan, mutta siinä missä elokuva naurattaa, Wilson-kirjassa liikahtelevat syvemmät pohjavirrat kaiken kohelluksen alla. Jos ymmärryksemme ulkopuolelta ilmestyisi jotain "muuta", se alkaisi vaikuttaa suhtautumiseemme kaikkeen, uskon, kuten kirjailija esittää. Ehkä Wilson kuvaa tappavaa virusta tai ydinsotaa, joka leijuu pelotteena ihmiskunnan yllä. Ehkä se on symboli vanhan ja uuden normaalin välissä. Ehkä herkullinen romaanin aihe maailmankaikkeutta miettivän näkökulmasta.

Kenelle: Tiede- ja tulevaisuusuteliaille, fiksua viihdettä hakeville, realistisen moninaisista perhekuvioista kiinnostuneelle.

Muualla: Riemastuttava esikoisromaani: tuhtia, uudenoloista ja raikasta, humoreskia ja loistavalla verbaliikalla tuotettua kerrontaa, sanoo Mummo matkalla. Immersoivaa, hän sanoo!

Kari Enqvist: Wilson. WSOY 2022. Päällys Martti Ruokonen.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle

Näytelmän nimi on hilpeän monimerkityksellinen, mutta on kuulemma johtanut joitakin harhaan: ei, se ei viittaa esityksen kohderyhmään. Miehet voivat yhtä lailla, tai jopa naisia enemmän, nauttia saksalaisen kirjailijan Bertolt Brechtin elämästä Kapsäkin lavalle eläväksi laitettuna. Paheksua, ihailla tai kadehtia.

Millainen mies pitää yhtä aikaa vaimoa, rakastajatarta ja toista rakastajatarta?

Tunnustettu runoilija ja teatterin tekijä, itsekäs paskiainen, huomionkipeä ikuinen lapsi, viehättävä charmööri. Tällaisia kuvauksia nousee mieleen esityksen edetessä. Se alkaa 1930-luvun Saksasta, josta Brecht Helene-vaimoineen ja kaksine lapsineen lähtee pakoon natsivaltaa. Yksityissihteeri Grete seuraa perhettä Tanskaan, jossa Brecht tutustuu Ruth Berlauhun ja jatkaa köörinsä kanssa Tukholman kautta Suomeen. Ihmissuhdekiemura on erikoinen ja hankauksia aikaansaava, kuten voitte kuvitella. 

Aika on levoton, maailmansota alkanut, kommunistina tunnettu Brecht ei saa havittelemaansa lupaa matkustaa Yhdysvaltoihin. Sijalle tarjotaan Neuvostoliittoa, mutta sinne hän ei halua muuttaa. Amerikan ihmemaa siintelee miehen mielessä, mutta ennen sinne pääsyä tapahtuu paljon.

Esityksen historiatieto kiinnosti minua, opin uutta ja nautin vanhoista valokuvista keinona kuljettaa tarinaa, viedä katsoja oikeaan aikaan ja paikkaan. Puheen ja musiikin kuljetus toimi myös erinomaisesti: puhuttu nykykieli mutta aikaansa viittava musiikki loivat jännän kontrastin. Pelkistetty lavastus, kuten monena toimiva verho, vakuutti. Ja tietysti tärkeimpinä tekijöinä tarinaa kuljettivat lavalla erinomaiset esiintyjät. 

Vahvan draamajännitteen etsijä ei välttämättä löydä hakemaansa tästä näytelmästä. Laji on viihteellisempi, näkyvistä rakennuspalikoista koottu, mikä sopi minulle. Nautin, nauroin, liikutuin ja viihdyin.

Brecht lavalla, Johannes Korpijaakko, on itse Brecht; vaimo Helene Weigel, Petriikka Pohjanheimo, on myös aidosti esittämänsä henkilö – jos vanhat kuvat taustalla olivat aitoja, ällistyn yhdennäköisyydestä lavalla näkemieni kanssa. Vain Grete, Katariina Lantto, näytti erilaiselta kuin kuvissa. Hän vakuuttaa laulutaidoillaan ja rennon luontevalla esiintymisellään näytelmän pääkertojana.

Herkulliset hahmot Hella Wuolijoesta Väinö Tanneriin (Reetta Ristimäestä Petriikka Pohjanheimoon), on piirretty taitavasti, henkilöiden roolia ajassaan ja heidän ominaispiirteitään riemukkaasti korostaen (kuva alla). Wuolijoen virolainen tausta, kiinnostus rahaan ja taiteijaidyllin ihailu, Tannerin yksinäisyys isojen päätösten edessä ja hänen laaja yhteiskunnallinen perspektiivinsä, joka tuo miehelle näkijän tuskaa. Tutustumme myös Elvi Sinervoon ja Elmer Diktoniukseen (Hanna Vahtikari ja Reetta Ristimäki). 

Näytelmä on siltä osin punainen ja poliittinen kuin aika ja Brecht taiteineen, perheineen ja seurapiireineen edellyttävät, mutta ei julistava, joten sitä ei kannata katsojan pelätä.

Jälkipuolisko on vakavampi, näemme muutaman riipivän kohtauksen, jotka tuovat roskaa silmään tai vähintään vetävät hiljaiseksi. Voi Greten nuorena päättynyttä elämää! Voi työtä, jonka tekijää ei muisteta! Voi lapsuuden painolasteja, ystävien menetystä, sodan kurjuutta ja lasten kohtelua nukkeina, jotka muistetaan ottaa matkoille mukaan melkein aina. (Mitähän Brechtin lapsista muuten aikuisina tuli, herää utelisuus.)

Riemastuttava ja viihdyttävä, tietoakin antava ja mehevästi iskevä palanen erään taiteilijan ja aikakauden näkymistä taitavan tekijäjoukon toteuttamana. Katsoja poistuu tyytyväisenä. Kiitos! 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle. 

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen.

Ohjaus Taru Mäkelä.

Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Johannes Korpijaakko, Reetta Ristimäki, Hanna Vahtikari, säveltäjä Marko Puro.

Äänirooleista ja muista tekijöistä löytyy tietoa Kapsäkin sivulta.

Muualla: Biofiktiota näyttämöllä, sanoo Tuijata. 

Kuvat: Kapsäkki/Tanja Ahola.