Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Silmäni avautuivat järkyttävälle ilmiölle Suomessa, kun luin viime vuonna Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin teoksen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. En paljon löytänyt sanoja siitä kertomiseen, eikä pelkkä kauhistelu ja voivottelu tuntunut riittävältä. Voiko meillä tosiaan tapahtua tällaista?

Nuoria tyttöjä, lapsia, lähetetään maasta "sukulaisiin tutustumaan", mikä usein tarkoittaa sukuelinten silpomista, joskus myös tytön naittamista vanhoille miehille. Eikä tätä voida estää nykylakien voimin, koska käytäntöä harjoitetaan somaliyhteisössä, joka on meille vieras ja sulkeutuu sisäänpäin. Arka paikka niin päättäjille kuin yhteisölle. Mutta millaista kipua, häpeää ja kärsimystä tytöt joutuvat kohtaamaan?

Näytelmä zoomaa hieman eri kohtiin kuin kirja: se kertoo enemmän Ujunin (ja hänen ystäviensä) henkilökohtaisesta elämästä, kuten islamin uskoon suhtautumisesta ja Somaliasta, juuriin tutustumisesta. Saimme jopa tietoiskun maasta, mikä oli hyvä, ei tarvinnut googlailla. 

Lavalla tyttö kasvaa lapsesta naiseuteen tiukan kurin ja valvonnan alla. Kun koraanikoulussa opettaja lyö, se kuuluu asiaan, sillä tytöt ovat tottuneet fyysiseen kurinpitoon. Virheestä rangaistaan - kunnes Ujuni kokee, ettei hän ole tehnyt virhettä, mutta silti lyödään. Epäoikeudenmukaisuuden tunne alkaa kasvaa. Miksi somalityttöjä kohdellaan näin? Mikseivät he saa käydä leffassa, uimahallissa, urheilemassa tai muuten viettää viikonloppua, kuten koulutoverinsa? Miksi heidän täytyy pukeutua niin, että liikkuminen on hankalaa? Miksei hiuksia saa hulmuttaa vapaasti? 

Paljon kysymyksiä, joihin tyttö ei saa vastauksia. Järkytyksekseen hän saa tietää, että oma äiti on nuorena elänyt aivan toisin; ilman peittäviä asuja ja tiukkoja määräyksiä, juhlissa ja matkoilla nauttien,  kuten länsimaiset naiset. Miksei seuraava sukupolvi voisi tehdä samoin? Syy oli sisällissota ja vallan vaihtuminen, naisten kannalta kahlitsevaan suuntaan. Väkivalta, ryöstely ja korruptio lisääntyivät, turvattomuus ajoi väkeä pakolaisiksi muun muassa Suomeen. Maalla oli ja on paljon ongelmia luonnonkatastrofeista sekavaan valtataisteluun, joka tekee maasta hauraan. Uskontoa käytetään lyömäaseena. 

Tyttö Suomessa kapinoi karkailemalla. Hän löytää turvapaikan, Tyttöjen Talon, jossa hänet nähdään ihmisenä, ja kyseenalaistaa vahvasti somalityttöjen ainoan tulevaisuudenkuvan, joka on avioliitto, äitiys ja kodinhoito. Kun tietoa ja ymmärrystä kertyy, hän ottaa yhteyttä Voima-lehteen, joka julkaisee jutun aiheesta. Siitä alkaa Ujunin tie julkisuudessa ihmisoikeusaktivistina, joka taistelee tyttöjen silpomista ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan.

Tekijätapaamisessa ennen näytelmää Ujuni sanoi, ettei halua korostaa omaa tarinaansa, vaan puhua laajemman joukon puolesta. Pointti on se, että tyttöjen silpominen, väkivalta, ei saa olla hyväksyttävää missään yhteisössä, mikään uskonto tai isänmaa ei siihen velvoita. Tämä tehdään selväksi, vaikka näytelmän edetessä uskonkysymysten ja juurien pohtimisen kautta tarina tuntuu hyvin henkilökohtaiselta - ehkä hänen oma elämäntilanteensa pienen lapsen äitinä on antanut vauhtia juuri näille pohdinnoille: lapsen kasvatus kahteen kulttuuriin on haastavaa. 

Teknisesti näytelmä toimii erinomaisesti: puvut, lavastus, näyttelijäntyö ja musiikit ovat saumaton ja komea kokonaisuus. Liikutaan Helsingissä, Lontoossa ja Mogadishussa, visuaalisuus on kehujensa arvoista. Tunteen tasolla koskettavinta on tyttöjen elämä, kasvukipuineen ja pienine iloineen: kiherrys ja yhteisyys, hassuttelu ja arat haaveet; ne, joita monet eivät uskalla edes ajatella. Ne ovat tunnistettavia kulttuurista riippumatta, ja siksi viesti on helppo ymmärtää. Tytöt eivät ole ongelma, vaan ympäristö, heidän kohtelunsa. 

Mietityttää paljon se, mikä on saanut tytön äidin tekemään täyskäännöksen, nuoruutensa jälkeen nojaamaan uskontoon, pukeutumaan peittävästi ja vaatimaan lapseltaan rankkaa kurissa pysymistä. Onko hänet peloteltu fyysisellä tai henkisellä väkivallalla, arveleeko hän näin pitävänsä tytöstä huolta parhaiten vai uskooko hän todella jumalansa sitä vaativan - en tiedä, mutta näytelmän Ujunille äiti menettää loistonsa. 

Tärkeä aihe, puhdas ja raikas toteutus, tarinaa on helppo seurata nuoren ja aikuisen Ujudin vuoropuheluna. Huumoriakin on mukana. Ajankohtaisuus iskee katsojiin rasismikeskustelujen tuoksinassa, jossa helposti unohtuu yksilö - ongelmat nähdään vain vähemmistöyhteisön ongelmina. Yhteisöstä ja uskonnosta riippumatta on asioita, jotka eivät ole hyväksyttäviä yhteiskunnassa, jonka perusarvoja ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus sekä heikommista huolta pitäminen, perustuslakimme ja ihmisoikeuksiin sitoutumisemme mukaisesti.

Näytelmän soisi näkevän jokaisen nuoren tytön ja naisen taustasta riippumatta, etenkin vähemmistöjen edustajien. Kuten nimi sanoo, yksin ongelmien kanssa painiville. Lisäksi se saisi olla pakollinen yhteiskunnallisille päättäjille ja kasvattajille. Heille kerron nyt ilouutisen: liput oli myyty loppuun jo alkuunsa, mutta nyt näytöksiä on lisätty ja lippuja on jälleen saatavissa. 

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ensi-ilta 21.9.2023.

Perustuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan. Uuttera ihmisoikeusaktivisti Elina on muuten valmistelemassa filmimuotoista työtä Afganistanin naisista: toivotan projektille onnea ja menestystä - maassa tilanne on naissukupuolelle kammottava. 

Ohjaus Satu Linnapuomi. Dramaturgi Eva Buchwald. Koreografi Ima Iduozee. Lavastus Tinja Salmi. Puvut Sanna Levo. Äänisuunnittelu Moe Mustafa. Valosuunnittelu Tomi Suovankoski. Videot Ville Virtanen. Naamiointi Minttu Minkkinen. 

Lavalla nuorta Ujudia esittää Safiya Abukar, aikuista Emilia Neuvonen. Muita rooleja esittävät mm. Yasmin Ahsanullah, Amaal Ali ja Elssa Antikainen.

Kansallisteatteri: Pintaremontti

Teatteri on kirjan jälkeen seuraavaksi suurin iloni, kirjaan pohjautuvat näytelmät erityisesti. Miten upeita tulkintoja on saatu nähdä muun muassa Kjell Westön Kangastus 38 -teoksesta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta tai Reko Lundanin Ilman suuria suruja -teoksesta - ne ovat avanneet ja laajentaneet kirjan maailmaa aivan omalla tavallaan.

Miika Nousiaisen Pintaremontti on viihteellisempää tuotantoa, niin kirjana kuin näyttämöllä, ja toimii teatterina suorastaan yllättävän mainiosti; Hesarin arvio sanoo kaiken jo niin napakasti, ettei minulla ole juuri lisättävää. Sekä esillepano että näyttelijätyö ja dramaturgia ovat katsojaa kepeän oloisesti hurmaavat, mukaan voi heittäytyä helposti. On aina ilo nähdä ammattimaista työtä, millä tahansa alalla - ihailen.

Kerrostalomainen lavastus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan upea. Ajan hengessä keskiöön korotettu hyvinvointibloggarienkeli luo niin somen satumaista tunnelmaa kuin muistuttaa tosielämästä irtiolemisen harhasta. Kolmen keskeisen kaveruksen erilaisuus korostuu, miehet elävät ruuhkavuosia, joko omasta valinnastaan tai pakotettuina. Yksi hoitaa lapsia, toinen vanhoja vanhempiaan, kolmas pyrkii olemaan herrasmies kaikille... Ystävyydellä on suuri merkitys. 

Myös miehen biologinen kello voi tikittää lujaa, kuten puolisoa epätoivoisesti etsivällä Samilla. Markus on tyylikäs jopa väsyneenä yksinhuoltajana, Pesonen on tottunut vanhempien ihmisten seuraan isäänsä ja äitiään hoitaneena.

Naistenkin paineita sivutaan herkullisesti. Lapsettomuudesta kärsivä Henna, Samin sisar, tekee suuria päätöksiä ja tutustuu bloggari Siniin. Pintaremontti-nimi ei muuten viittaa talonkorjaukseen, vaan henkisiin remppoihin, joiden tarve kytee pinnan alla. Samin ja Hennan äiti Seija - upea Tiina Weckström - remontoi myös elämäänsä ja saa, tai ottaa, apua yllättävältä taholta.

Viihdyttävää ja ammattimaista teatteria, joka huvittaa olematta pelkkää pinnallista vitsiä. Välillä pistetään musiikiksi, mikä joissakin kohdin huvittaa (Ultra Bra, poliisien tanssi), joissakin tuntuu turhalta pitkitykseltä (moottoripyöräjengin johtajan metallinumero - hahmo sinänsä on mainio). Pieni tiivistys ei olisi haitannut, esitys on pitkä (2 h 45 min väliaikoineen). 

Kenelle: Ruuhkavuosissa eläville, miehen malleista kiinnostuneille, ammattimaisuutta ja ajanhenkisyyttä arvostaville.

Muualla: Neuroosien ilotulitus, sanoo Lukupinon Simo.

Suomen Kansallisteatteri: Pintaremontti. Suuri näyttämö 2021. Perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen kirjaan. 

Ohjaus Irene Aho, dramatisointi Minna Leino, lavastussuunnittelu Katri Rentto, puvustus Auli Turtiainen, valot Kalle Ropponen, musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala.

Keskeisissä rooleissa:

Katja Küttner - Sini, hyvinvointibloggari
Pyry Nikkilä - Markus
Heikki Pitkänen - Pesonen
Juha Varis - Sami
Annika Poijärvi - Henna
Tiina Weckström - Seija

Sain lipun bloggariklubilaisena. Kuvat: Kansallisteatteri, Stefan Bremer.

Kansallisteatteri: Dosentit

Dosentit on erinomainen sukellus nykypäivän työelämään. Vaikka se kertoo yliopistomaailmasta, moni asia kolahtaa valkokaulustyöläiseen missä tahansa. Vai miltä kuulostavat tehokkuuden kasvattaminen, organisaation virtaviivaistaminen tai sparrailu ekselenssin kirkastamiseksi? Konsulttikieli ja bisnesjargon astuvat kieleen. Muuttaako kieli tekemistä, tai jopa ihmistä, alkaa katsoja miettiä. Ainakin rehtori (Maria Kuusiluoma) ajaa tarmokkaasti rakenneuudistuksia liike-elämän vaatimusten suuntaan, jolloin tapahtuu törmäys tutkijakunnan kanssa. Onko tieto arvokasta sinänsä vai onko sillä oltava taloudellinen hyötytarkoitus? 

Pääroolin hoitaa hohdokkaasti Ria Kataja yliopiston työilmapiiristä tutkimusta tekevänä sosiaalipsykologian professori Johanna Virtasena, joka kohtaa uudistukset akateemisen viattomana - eikä siinä hyvin käy, kuten arvata saattaa. Hänen entisestä miehestään (Hannu-Pekka Björkman), joka "ponnistelee" pitääkseen oman professuurinsa, ei ole apua, vaikka eronneen pariskunnan ja teinipojan (Otto Rokka) vanhempien välit ovatkin hyvät. Eikä nykyisestäkään kumppanista Martinasta (Snezhina Petrova), joka työskentelee ulkomailla; FaceTime-yhteys on ohut arjessa. Dekaani (Tommi Korpela) yrittää pallotella kahden rintaman välillä.

Apua ja tukea sentään on saatavissa Fionalta, nuorelta apurahatutkijalta (Marja Salo), joka tuo pöytään (tai paremminkin näytölle) nuoremman polven näkemystä ja someosaamista. Sillä kun tietoa on, sitä pitää hänen mielestään myös jakaa. Ja koska tutkimus osoittaa henkilökunnan voivan huonosti, Fiona olettaa siitä seuraavan toimenpiteitä, tiedon hyödyntämistä yliopiston johdossa. Mutta kuinka käy - tehdäänkö tutkimusta vain tutkimuksen vuoksi? Ja onko somesta hyötyä? Minun mielestäni ehdottomasti on, vaikka näytelmä sitä pyrkii sovittelemaan vastailmiöksi perustutkimukselle. Some näyttää ikävän puolensa: kun ei tutkita, hutkitaan! 

Isoja kysymyksiä, joita Jokelan nokkela ja tiiviin runsas teksti saa katsojan miettimään, ovat myös jaksamisen rajat ja johtamisen laatu. Myös nämä ovat tuttuja, päivänpolttavia kysymyksiä missä tahansa organisaatiossa, niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Siinä missä yliopistossa on Johannan mukaan kuuden vuoden aikana tehty kaksi suurta organisaatiomylläystä, pörssiyhtiöissä on jo totuttu jatkuvaan muutokseen ja vuosittaisiin yt-neuvotteluihin. Se ei meitä enää hätkäytä, näyttämölläkään. Paikastaan epätoivoisesti naisten työn avulla kiinni pitävä ex-mies huvittaisi, jos tilanne ei olisi niin todellinen. 

Itseäni nauratti taustalla räyhäävä remontti, jonka äänet lisäävät kaaosmaisuutta; Helsingin yliopiston peruskorjaushanke kun todellisuudessa on ollut suuri, hieno projekti ja minulle ammatin kautta tuttu. Anteeksi aiheuttamamme häiriö! Lavahenkilöstöä käytetään näytelmässä kekseliäästi näkyvillä, työn tuntua ja muutosta tuomassa. Muutenkin lavastus ja puvustus ovat erittäin asialliset ja toimivat, samoin videoiden käyttö, nuhruisista powerpointeista Johannan sisäisen myrskyn vaikuttavaan kuvaamiseen.

Henkilöt ovat sopivasti kärjistettyjä, ja jokainen näyttelijä hoitaa hommansa täydellisesti. Pelkkää puoltoa siis tälle esitykselle. No, opetusosuudetkin menevät, sillä ollaanhan opetusympäristössä. Kiitos lipusta ja rohkeasta esitysvalinnasta Kansallisteatterille, jonka bloggariklubin jäsenenä sen sain. Ja erityisesti kiitokset Juha Jokelalle nasevuudesta ja Ria Katajalle hienosta vedosta!

Kenelle: Päättäjille, tutkijoille, konsulteille, valkokaulustyöläisille, työpaikkansa puolesta pelkääville, uupuneille. 

Muualla: Kirsin Book Club innostui kertomaan perusteellisemmin.  

Kansallisteatteri: Dosentit. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela.

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo, videolla Snezhina Petrova.

Lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Nadja Räikkä, musiikki ja äänet Tuuli Kyttälä, videosuunnittelu Timo Teräväinen, naamiointi Tuire Kerälä, dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela, ohjaajan assistentit Alise Polačenko ja Venla Pulkkinen.

Postauksen kuvat Kansallisteatteri, Katri Naukkarinen.

Kansallisteatteri: Saituri

Teatteriin ei tarvitse ihmisiä nykyisin houkutella: uskon, että kuivan kauden jälkeen ja niukan paikkatarjonnan aikana esitys kuin esitys on helposti täynnä, niin täynnä kuin saa olla. 

Puolentoista vuoden tauon jälkeen me bloggariklubin jäsenet saimme kutsun Kansalliseen, sekä tutustumaan uusiin Vallilan pisteen tiloihin että katsomaan ennakkona Molièren Saituri, ja ilolla siihen tartuttiin. Tauon jälkeen vanha kunnon klassikko on nappivalinta. Näinä aikoina ei jaksaisi jotain kovin yhteiskunnallista tai kokeellista, vaan paluu juurille on paikallaan. Ja mitä saatiin?

Hupsua hupailua, upeaa ulkoasua ja esillepanoa, taitavia suorituksia ja elävän esityksen riemua! Vesa Vierikon nokkela ohjaus ujuttaa mukaan kivoja pikku jekkuja perustarinaan itarasta Harpagonista, joka suojelee ja rakastaa kolikoitaan yli kaiken, jopa lapsiensa. (Kieltämättä mieleen tulivat jokuset nykyrikkaat pörssihirmut). Markku Maalismaa pääroolissa näyttää ja kuulostaa juuri siltä kuin äijän olen kuvitellut, nuoret näyttelijät, kuten Jussi-Pekka Peräinen, Asta Sveholm ja Jari Lalou seuraavana sukupolvena tuovat lavalle iloa ja energiaa. Tekemisen ja näyttämisen halu sekä kertyneet taidot pääsevät oikeuksiinsa. 

Konkaripuoli pelaa varmasti ja ihailtavalla ammattitaidolla, kuten Paula Siimes ja Karin Pacius herkullisissa höpsöissä rooleissaan. Eri-ikäisten yhteispeliä katsoessa muistaa sen, mikä teatterissa viehättää. Tiimityö on enemmän kuin osiensa summa.  

Visuaalisesti hieno esitys, etenkin pidin puvustuksesta, mutta myös lavasteet toimivat. Uusissa, vanhaan konepajaan remontoiduissa tiloissa on teollisuustilan rosoa ja historian havinaa jo sinällään. Kuten aina vanhojen rakennusten remppaamisen kanssa, piirustukset ovat mitä ovat ja töissä tulee eteen yllätyksiä. Teatterin tekninen tuottaja Jukka Vuokko (kuvassa alla) kertoi, että hallissa on rakennettu ennen junavaunuja, joten lattian alta löytyi muun muassa masuuni, jossa on sulatettu rautaa vaunujen rakennusaineiksi. 

Valaistus oli yksi haastavista kohdista, hallissa kun on hienot kattoikkunat eikä suojellun rakennuksen rakenteita näiltä osin saa mennä muuttelemaan. Ikkuna on peitetty salin puolella. Byrokratia tilojen muuttamisessa teatterikäyttöön oli normaalia valtaisampi, enkä tarkoita nyt Museoviraston kanssa asiointia, joka on normitoimintaa suojelluissa kohteissa. Tie oli paljon pitempi, sillä hankkeen aikana tilan omistussuhteet muuttuivat, rahoitus- ja lupajärjestelyt kiemurtelivat kaupungin hallinnossa ja monenmoista odottamatonta haastetta ilmaantui, kuten eräs pandemia. Kaiken jälkeen teatterin väki voi todella olla ylpeä sitkeydestään ja hankkeen viennistä näin pitkälle. Töitä on tehty hurja määrä. Toistaiseksi tila on saanut rahoituksen Kansallisteatterin pienen näyttämön remontin ajaksi väistötiloina (sen rempan suunnitelmat ja aikataulu uusiutuvat, alunperin arvioitiin valmiiksi noin 2024, mutta uskon että viivästyy). Näin mittavan projektin jälkeen todella toivoisi Vallilan tilan saavan jatkoa ja teatterikäyttöä myöhemminkin. 

Tunnelmallinen tila mahdollistaa 3 - 4 eri esityksen pyörittämisen ohjelmistossa. Talotekniikaltaan historiallinen teollisuushalli on toki omalaatuisensa, lue: talvella viileä ja kesällä kuuma, mutta rouheat näkymät korvaavat pientä pinnistelyä katsomossa. Ja itse esitykset tietysti. Livenä nähtynä pitkästä aikaa tunnelmassa oli varmasti ekstralisää niin esiintyjien kuin katsojien puolella. Hyvin toimi, vaikka hienoinen haikeus on myös läsnä. Milloin päästään normaaliin, milloin voi turvallisin mielin varailla ja vierailla teatterien katsomoissa niin paljon kuin sielu sietää?

Tämänhetkiset koronarajoitukset taiteen ja kulttuurin alalla tuntuvat mielivaltaisilta, jopa absurdeilta. Viranomaiset eivät vaikuta tuntevan alan toimintaa ja mikä pahinta, sitä vahinkoa, jota elinkeinon rankka rajoittaminen aiheuttaa. Yli satatuhatta ihmistä perheineen kärsii tästä nahoissaan ja pankkitileillään, henkisestä vahingosta kaikille puhumattakaan. Esimerkiksi elokuvateattereista ei ole löydetty yhtään tartuntaketjua, mutta niitä koskevat silti 25 henkilön sisätilarajoitukset. On selvää, ettei satojen ihmisten saleja teattereissa, leffoissa tai messukeskuksissa kannata pitää avoinna noin pienen katsojamäärän takia. Lomautuksia ja alanvaihtoja on siis luvassa jatkossakin, jos sääntöjä ei saada viilattua; ei turvallisuutta heikentävästi, vaan vastuullisesti ja oikeudenmukaisesti, muihin aloihin verraten. Jotta alan ihmiset perheineen elävät jatkossakin, myös suoraa rahallista tukea tarvitaan varmasti lisää. Sitä vähemmän, mitä enemmän töitä - jonka ostajia eli katsojia kyllä löytyy - saa tehdä. 

Suomen Kansallisteatteri: Saituri. Vallilan Kansallisteatteri 2021.

Ohjaus Vesa Vierikko, suomennos Arto af Hällström, dramaturgia Eva Buchwald, lavastus ja puvut Tarja Simone, valot Ville Toikka, äänet Esa Mattila, naamiointi Petra Kuntsi.

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen.



Valokuvat esityksestä: Stefan Bremer.

Tilakuvat omiani.

Teatterin sivulla: https://kansallisteatteri.fi/esitys/saituri/

Vallilan näyttämön tiedot: https://kansallisteatteri.fi/nayttamot/vallilan-kansallisteatteri/

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas

Sinivalas on tarina perheestä, kertoo ohjelmalehtinen. 35-vuotisjuhliaan viettävällä Annalla (Elena Leeve) on aviomies, isä, sisko sekä liuta velipuolia, jotka kokoontuvat perheen saarelle merimaisemiin. Henkisesti mukana leijuu myös Annan kuollut äiti, fyysiselle vierailulle tulee Annaan rakastunut naapuri. Henkilöitä riittää siis, ja ihmissuhdeteemoja käsiteltäviksi!

Annalle tärkeä saari saa roolin ilmastonmuutoksen mukaan tuojana naisen elämänahdistukseen; meren ja rantojen kautta muutos tuodaan myös katsojan mieleen, mikä lienee pakollista nykyään. Perhe haluaa myydä saaren, Anna ei ole niin innokas. Vaikka hän on keski-ikäistymässä, hän muistuttaa lasta pysyvyyden ja muuttumattomuuden halussaan. Ikään kuin hän haluaisi ihmisen ikiaikaiseen tapaan saada elämästään ehjän kertomuksen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Ehkä sellaisen kertomuksen voisi luoda kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka tulee saarelle yhden velipuolen mukana?

Mutta onko nykyajassa mahdollista saada kertomuksesta ehjää? Onko kaaosta ja muuttuvia tekijöitä liikaa? Symppaan Annaa vain lievästi; tätimäinen ärtymys herää ja mieleen nousee ilkeästi "hyväosaisten valitus", kun hän, menestyvän yhtiön toimitusjohtaja lakimies-, lääkäri- jne. veljineen, rimpuilee kysymyksiensä ja muutospaineiden keskellä. Miksi hän kokee olevansa jotenkin hukassa, vaikka hänellä on kaikki mahdollisuudet? Ihmisen on tehtävä valintoja! Kakkua ei voi syödä ja säästää! (ja muuta tätimäistä). Esimerkiksi: hän on naimisissa, mutta suhteessa naapuriin (Eero Aho). Miksei hän ota tuota hurmaavaa naapuria ja heivaa miestään? Miksi pitää kiinni asioista, jotka eivät toimi - peri-inhimillistä toki.

Näytelmän alkuosan asetelma suurine videoineen ja lähes minimalistisine näyttämöineen avartuu tarinan edetessä; myös näyttämö runsastuu. Tekniikan monipuolisesta käytöstä pidin, vaikka isot screenit veivät huomiota pois muista henkilöistä kuin videolla näytetyistä. Alussa tuntui jopa liiaksi videolta - hei, tulin katsomaan live-esitystä enkä leffaa - mutta tilanne elää. Tosin kenenkään muun kuin aina loistavan Emmi Parviaisen kasvoja en jaksaisi katsella kolmelta valtavalta näytöltä!

Sisarukset ja isä jäivät varjoon kautta tarinan, joka vyöryttää esiin niin monia aiheita, ettei yksikään pääse kunnolla keskiöön, kuten ei henkilöistäkään. Ehkä se symboloi Annan maailmankuvaa, ehkä se on juuri se ongelma - katsojan kannalta ongelma on se, ettei ongelma oikein hahmotu. Tai siitä saa vain pienen aavistuksen, mutta tunnetasolle asti kokonaisuus ei yltänyt, monesta hyvästä elementistä huolimatta. Toisaalta, kun elementtejä on paljon, jotain niistä jäi nakuttamaan takaraivoon vahvasti vielä muutaman päivän päästäkin. Kuten kirjailija Lauran rooli; oliko koko tarina hänen kirjoittamansa, Anna hänen luomuksensa. Vahva yhteys näillä kahdella joka tapauksessa on.

Niin, se valas ja Joona. Tulkitsin valaan vatsaan joutumisen eksymiseksi; ohjelmalehtisessä käsikirjoittaja sanoo sitä totuuden kohtaamiseksi, yhden seuralaiseni mielestä se saattoi olla pakopaikka, toisen mielestä turvanhakua. Monitulkintainen ja runsas näytelmä siis, tarina, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Elena Leeve, Emmi Parviainen ja Eero Aho ovat esityksen tähdet, muita eivät heidän roolinsa salli nostaa. Neljänneksi tähdeksi nostaisin lavatekniikan kekseliään käytön, joka piti mielenkiinnon vireillä ja toi mukaan pilkahduksia huumorista ja laajemmasta maailmankuvasta.

Kenelle: Modernin ja taitavan teatterin ystäville, keski-ikäistyville, samastuville.

Muualla: Kerrankin olen samoilla linjoilla kuin HS:n Sanna Kangasniemi, tätä ei tapahdu usein. Tuijata pohtii komeasti näytelmää ja sanoo sen olevan romaani lavalla. 

Sain lipun teatterin bloggariklubin jäsenenä, kiitos! Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho (pääsin yhteiskuvaan!) kävi moikkaamassa meitä klubilaisia ennen esitystä ja sanoi ihanasti, ettei hän näe mitään ongelmaa siinä, että teatterin kansoittavat keski-ikäiset naiset, joista meidänkin joukkomme pääasiassa koostuu - kunhan kiinnostuneita katsojia riittää. Sitä paitsi tätiys on uusiutuva luonnonvara, meitähän tulee koko ajan lisää. Vakavasti sanoen, ihailen Myllyahoa suuresti. Hän on hienosti jatkanut Maria-Liisa Nevalan aloittamaa uudistusta tuoda teatterilaitos tähän aikaan, jopa edelle, ja rohkeasti uudistanut koko maan teatteria.

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas. Ohjaus ja käsikirjoitus Paavo Westerberg. 

Rooleissa Emmi Parviainen, Elena Leeve, Eero Aho, Kristiina Halttu, Elmer Beck, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Timo Tuominen.

Lavasteet Kati Lukka, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Seppänen, dramaturgia Eca Buchwald, musiikki Kasperi Laine.

Kuvat: Kansallisteatteri, Tommi Mattila. Myllyaho ja minä -kuva: Pirita Tiusanen.

Kansallisteatteri: Sapiens. Yuval Noel Harari, ihmisen lyhyt historia.

Miten muka ihmisen kehityshistoria mahtuu teatteriesitykseen? Totesin, hyvin mahtuu. Sillä ihminen on vain pieni osa maapallon elämää ja kehitystä, ehkä jopa lyhytaikainen laji. Joten ei siitä suurempaa numeroa kannata tehdäkään. Maapallo ei kaipaa ihmistä, toisin päin se toimii. Emme pysty elämään, jos häiritsemme luonnon omaa järjestystä.

Tästä on kyse Hararin kirjassa ja sen teatterisovituksessa. Joka on komea kattaus visuaalisesti ja audiovisuaalisesti, ja näihin keinoihin se nojaa. Kuvat näyttämöllä ovat hienoja, diodraamat - ihmiset ja asetelmat lasihäkeissa - tuovat sopivaa tieteellistä tunnelmaa. Museossa ollaan!

Maskeeraus on erityisen hienoa: ihmiset ovat kuin mallinukkeja, kuvitelmia itsestään, meistä. Ja Mr. Ääni, Jarmo Heikkinen, luontodokumenttien äänenä tuttu (Avara luonto), jonka mukaan tekee mieli viipymättä mennä. Ääni on ikoninen, kerronta moitteeton. Muita ääniä ei kuulla. Heikkinen selostaa, näyttämö esittää. Ei löydy moitteen sijaa tästä työnjaosta. Tunti ja neljäkymmentä minuuttia! Sen verran jaksan kuunnella luentoa täydellisen äänen lukemana, varsinkin kun se kuvitetaan lavalla loisteliaasti ja kekseliäästi. Äänenä Heikkinen kilpailee vahvasti tähänastisen suosikkini, Lars Svedbergin, kanssa (vinkki: Sinuhe kannattaa kuunnella äänikirjana!). Näyttelijöistä ei kukaan pääse nousemaan erityisen esiin, vaan kaikki ovat osa rytmissä toimivaa kokonaisuutta. Myös puvustus herättää ihailua. Katsomme biologian tunnin toteutusta, jollaisesta talousvaikeuksista kamppailevat kuntamme kouluissaan voivat vain haaveilla.

Juonta voisi kritisoida. Etenkin, jos olisi jonkin muun lajin edustaja. "Nuohan käyttäytyvät mielettömästi!" Pakko tunnustaa, käyttäydymme järjettömästi ja tuhoamme omat elinolosuhteemme. Ei, en jaksa kierrättää, haluan ostaa kivoja juttuja, vaikka niistä on iloa noin viikon, enkä viitsi nostaa irtoroskaa roskikseen. Jos siitä on haittaa, joku varmaan hoitaa - mutta entä jos jokua ei ole? Voisitko se olla sinä?

Hieno toteutus näyttämölle rankasta kirjasta. Etukäteisepäilyista huolimatta ilokseni voin sanoa: toimii, yllättävän hyvin. Enemmänkin saisi säpinää olla lavalla, liikettä ja tanssia, nyt yksi ääni on kovin hallitseva. Mutta kannattaa katsoa, jo yleissivistyksen vuoksi, jos ei jaksa kirjaa lukea. Ja hei, tunti neljäkymmentä minuuttia! Ilman väliaikaa, sen verran jaksaa. Helppo tapa päästä kartalle siiitä, missä mennään.

Kenelle: Nuorille. Ihmiskunnan tulevaisuutta miettiville. Uteliaille. Luonnon ystäville, ja vihaajille.

Muualla: Myös Kirsi oli epäluuloinen, mutta suli.

Kansallisteatteri: Sapiens. Yuval Noel Harari, ihmisen lyhyt historia. Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen.

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis

Alkuperäisteos: Sapiens. A Brief History of Humankind, Yuval Noah Harari

Näyttämösovitus: Minna Leino, Jani-Matti Salo ja Laura Haapakangas.

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen, lavastus Samuli Laine, valosuunnittelu Jani-Matti Salo ja pukusuunnittelu Laura Haapakangas.

Musiikki Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen, äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen, naamiointi Minttu Minkkinen.

Kuva: Kansallisteatteri. Sain lipun teatterin bloggariklubin jäsenenä. 

Suomen Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Satiirin ei kai sitten tarvitsekaan olla hauskaa, toisin kuin olen luullut. Ainakaan Yhdestoista hetki ei ole. Loistavan nimekkäästä tekijäjoukosta, kiinnostavasta aiheestaan ja hulppeista puitteistaan huolimatta se lähinnä vaivaannuttaa.

Kyse on demokratian ja rahankäytön kuvauksesta yhteiskunnassa, tiesin etukäteen. Käytännössä näytelmä kertoo kolmen ässän hallituksen virheistä, tai isommin, Suomen talouden ja koko politiikan hoidosta tilanteessa, joka alkoi oikeastaan jo 1990-luvun alun lamasta. Sipilä, Stubb ja Soini sopivat, suorittavat ja säheltävät lavalla hallituksensa ja virkamiesten kanssa. Tarinaa kuljettaa eteenpäin lavan yläosan näytön teksti, johon on lainattu sanomisia niin virkamiehiltä, poliitikoilta kuin mediasta sekä taloutta ja yhteiskuntaa isommin ajatelleilta, kuten Thomas Pikkety, Platon tai Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus.

Näytelmässä on pari perustavanlaatuista ongelmaa. Jos olet seurannut mediaa viime vuosina, tapahtumissa ei tietenkään ole mitään uutta. Vaikka lähihistoria olisi kuinka farssimaista, asiat ovat jo tiedossa, entä sitten? Esityksestä puuttuu porkkana, syy, miksi haluaisit yhteenvedon; mitään uutta, tuoretta näkökulmaa ei ilmene. Asiallisesti en sitä odotakaan, mutta esityksellisesti ja näkemyksellisesti kyllä.

Toinen ongelma on näyttötekstien suuri määrä - sanoo himolukija! Menenkö teatteriin lukemaan? En, odotan toisen taiteenmuodon keinoja ja ilmaisutapoja. Nyt on pakko valita, seuraanko tekstiä vai näyttämöä, ja tekstit voittavat aina, kun silmä hakee katsottavaa. Missä on teatteri?

Kolmantena haasteena näkisin tasapaksuuden. Kukaan ei nouse keskiöön. Lavalla on paljon väkeä, mutta jos silmä sinne teksteistä harhautuu, en tiedä, ketä seuraisin. Kuka tai ketkä tarinaa vievät? Henkilöitä on vaikea hahmottaa siksikin, että sama näyttelijä esittää useita rooleja. Tekstinäyttö neuvoo ahkerasti, mutta silti seuraaminen ja zoomaus edestakaisin on hankalaa.

Onnistumisiakin on. Vesa Vierikko on kieltämättä melko herkullinen Björn Walhroos. Katariina Kaitue on aina ihastuttava! Suorastaan fanitan häntä: oli kässäri ja rooli mikä hyvänsä, Kaitue onnistuu pitämään arvokkuutensa ja oman tyylinsä uskottavana ja silti elämään tilanteessa sen vaatimalla tavalla. Cécile Orblin ja Annika Poijärvi ovat erinomaisia. Ja tekniikka lähikuvauksineen sekä puitteineen - lavastus, puvut, valot, äänet jne. - toimivat kuten pitää.

Näytelmän lauluesitykset ovat hienoja, sen parasta antia. Jos ei lasketa sitä suurinta myötähäpeän hetkeä, jossa laulettiin Olen suomalainen -biisiä pikkuisiin töppöviiksiin pukeutuneina... Kyllä, sanoma on selvä, mutta niin ilmiselvä ja kulunut, ettei jaksa viihdyttää. Patriotismin ja oikeistopopulisimin nousua olisi ollut tilaisuus esittää uudella kuvastolla, uusilla oivalluksilla ja teatterin keinoilla, joihin vakaasti uskon.

Mistä tuli mieleen Sari Mällinen, joka saa pellen roolin. Hän röhnöttää vatsakkaana Timo Soinina ja ilmeilee huonohampaisena häirikkönä (käsiohjelmassa lukee: häiritsevä vanhus). Missä kohtaa piti nauraa? Niin kiusallista, että punastuin, mikä ei ole näyttelijän vika, vaan roolin. Tuleeko Mällisestä kansakunnan päänäyttämön noloin hauskuttaja, jolle annetaan vuosikymmenestä toiseen maneerirooli ilveilijänä? Älä suostu, Mällinen, älä suostu! Me katsojat haluamme sinusta enemmän!

Ja miksi näytelmän yksi ainoa syrjäytynyt on mielenterveysongelmainen "huvittava" mummeli, kun he todellisuudessa ovat jotain muuta? Pienellä palkalla kitkuttelevia terveydenhuoltoihmisiä, korkeakoulutettuja kyydistä pudonneita, yksin tulevaisuutta kohti harhailevia nuoria, hoitoa vailla eläviä vanhuksia? Tässäkin mentiin helpoimman kautta, kuten kautta linjan.

Sellaista mietin, mahtoiko Myllyaho olla lomilla, kun näytelmän kässäri hyväksyttiin esitettäväksi? Ja mitä miettivät palkkanäyttelijät, joista useimmat ovat tehneet upeita rooleja koskettavissa esityksissä? Ainakin yhden näytelmän nimihahmoista bongasin elävänä yleisöstä, en huomannut, että hän olisi ollut huvittunut. Minä en ollut, lähinnä pöyristynyt, mutta ystäväni toppuuttelivat, ettei esitys "niin huono ollut." Kehotan käymään itse katsomassa.

Muualla: Teatterinna suhtautuu suopeammin, ruotii esitystä monipuolisesti ja sanoo sen herättävän valtavasti ajatuksia ja kysymyksiä.

Suomen kansallisteatteri: Yhdestoista hetki. Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä.

Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko. Muusikko: Samuli Laiho.

Kuvat Kansallisteatteri, Mitro Härkönen.

 

Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia

Jälleen kerran mietin, miten ihmeessä kirja taipuu näyttämölle: teos, joka ei ole helppo edes luettuna. Ja jälleen kerran totesin, että erinomaisesti. Luottamus ammattilaisiin ja hyvään tarinaan kasvoi jälleen.

Tarina kertoo Bekimistä, suomalaisesta nuoresta miehestä, ja hänen albaaniperheensä vaiheista. Isä ei ole enää elossa, mutta vahvasti läsnä; äidistä sukeutuu meillä tavallinen toppatakkimummo. Mutta juuret kannattavat Bekimiä, joka nuoren tavoin etsii itseään ja olemisen tapaansa, lisähaasteena toisen kulttuurin tausta. Miten kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka on erilainen kuin mihin on kasvatettu ja synnytty? Vaikka poika oli niin pieni Suomeen vanhempiensa kanssa tullessaan, että on elänyt enemmän suomalaisena kuin jugoslavialaisena, ei vanhempien vaikutus ole mitätön.

Isän muisto ei ole vain autuutta; mies ei hyväksynyt poikansa valintoja ja toimi aviomiehenä myös kehnosti, kuten katsojille avautuva äidin tarina nuoresta tytöstä tähän hetkeen kertoo. Äidin rooli on suurin paitsi Bekimin elämässä myös näytelmässä. Se valottaa katsojalle albaanien tapoja ja naisen asemaa siellä ja täällä, konkreettisesti.

Mutta Bekim itse, ja hänen käärmeensä ja kissansa ovat kuitenkin päähenkilöitä. Käärmeen viileänkarhea iho kietoutuu hänen ympärilleen karussa poikamiesboksissa, kun hän tarvitsee ystävää ja lohdutusta.

Kissa, poikaystävä, ei pidä käärmeestä, vaan pelkää ja inhoaa sitä. Silti kissa muuttaa Bekimin luo asumaan. Ja kuten tiedämme, kissa kaipaa jatkuvaa silitystä, joten miten käy...

Symboliikka kuulostaa kummalta, mutta on herkullista ja monitulkintaista. Selväksi käyvät perusasiat: Bekimin taistelut taustansa ja seksuaalisen identiteettinsä kanssa, vaikeudet löytää ja olla oma itsensä. Kipu on väliin käsinkosketeltavan riipaisevaa, mutta eteenpäin vievää: en silti toivoisi kenenkään joutuvan niin tiukille kuin nuori mies joutuu. Voisiko aikuisuuteen astua helpomman kautta? Mutta ilman iloa ei olla, siinä(kin) mielessä Bekim on tavallinen nuori mies. Vaikka enemmän ajatteleva - tai ehkä hänellä vain on enemmän ajateltavaa? Katsomo saa kuitenkin liikutuksen, kauneuden ja huumorin hetkiä palkakseen monin tavoin, joista näyttämöllä hienoimpia ovat käärmeen ja kissan roolit.

Perusvire on melankolinen, ilo ja toivo väreilevät silti, kuten nuoren tarinassa kuuluu. Toni Harjajärvi Bekiminä on tasaisen varma ja uskottava, Sari Puumalainen äitinä jokseenkin tutun maneerinen, vaikka suomalaisnaisen toppatakkivaiheessa hyvinkin todellinen.

Petri Liski käärmeenä ja Ville Tiihonen kissana (ja molemmat muissa rooleissaan) loistavat ja riemastuttavat! Se käärmeen kiemurtelu alas kirjahyllyä ja kissan flirtti!

Näyttämö Bekimin kodissa toimii. Koin hieman häiritseväksi jatkuvan taustanvaihdon äidin tarinassa; aloin miettiä enemmän sitä, miten lavastajat ehtivät tehdä työnsä kuin sitä, miten tarina etenee. Vaikka upeita näkymiä oli tarjolla, ja joka kerran sai yllättyä ja ihastella. Äiti ei silti tarjonnut samastumisen tai liikutuksen kohtaa, vaikka tarina olisi tarjonnut siihen aineksia. Ehkä hyvä niin: oli keskityttävä Bekimiin, jonka kokemukset tuntuivat aidoilta ja koskettavilta. Ja käärmeeseen ja kissaan; kaikkiin eri suuntiin, jotka nuorta miestä vetävät.

Kipeää ja osin hulvattoman hauskaa, kuin elämä ikään. Etenkin nuoren elämä (sanoo täti). Hieno ja koskettava esitys, josta pidin paljon. Ja päätin lukea kirjan uudestaan.

Kenelle: Ajatteleville, identiteettiään etsiville tai etsimisen jo päättäneille, koskettavaa kaipaaville, sopeutumista ihmetteleville, miehen kasvua seuraaville.

Muualla: Upeastihan kaikki soljui, toteaa Teatterikärpänen.

Kansallisteatteri: Kissani Jugoslavia. Perustuu Pajtim Statovcin samannimiseen kirjaan. 

Ohjaus: Johanna Freundlich. Rooleissa: Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen.Dramatisointi Eva Buchwald. Lavastus Katri Rentto. Puvut Emilia Eriksson. Valot Kalle Ropponen. Äänet Antti Puumalainen. Naamiointi Petra Kuntsi.

Kuvat: Kansallisteatteri.
Lippu: Bloggariklubin jäsenenä.

William Shakespeare: Julia ja Romeo. Kansallisteatteri.

Naistenpäivään sopii esiteltäväksi rakkaustarina, jossa perinteestä poiketen lähdetään naisosapuoli edellä. Julia tulee ensin. Myös fyysisesti lavalle.

Pölyt on puhallettu vanhasta tarinasta muutenkin. Kaunis runomitta nokkeline säkeineen on tallella, mutta laajennettuna moderneilla ilmaisuilla, niin sanallisina kuin sanattomina. Esityksen pääpaino on kahden nuoren tunteissa ja intohimossa, ei sukupolvien taakassa saati politiikassa eikä edes uhriutumisessa, kuten joskus on Shakespearea tulkittu. Verona on paikallaan sentään.

Esittäjinä ovat teatterikorkeakoululaiset - Romean ja Tybaltin esittäjät tekevät samalla taiteellisen opinnäytteensä - vahvistettuna konkaritekijöillä.

Hurmaava, raikas Julia Romeoineen ja muine joukkoineen tekee nautittavan, viihdyttävän esityksen, jossa katsoja saa niin nauraa kuin liikuttua - enemmän ensimmäistä, mikä on outoa, kun juonta ajattelee. Ensimmäiseksi ei tule koomisuus mieleen! Hymy tuntui kuitenkin liimaantuneen ainakin tämän katsojan naamaan tuntikausiksi, ja hyvä mieli jäi hyrisemään pitkäksi aikaa.

Lavalla on herkullisia hahmoja: ärhäkkään teini-Julian lisäksi Romeo on tunteikas nuori mies, joka rustailee kammottavia runoja. Langat ovat Julian käsissä, käytännön ihmisenä ja kärsimättömänä, seurauksia miettimättömänä tyttönä - taas teinipiirteitä - hän laittaa asiat tapahtumaan mielensä mukaan, vanhempiensa toiveista huolimatta. Ja hän haluaa Romeon. Nuoren parin salaa vihkivä pappi naurattaa suuresti hippielkeineen.

Mukana on luonnollisesti taisteluita kahden perivihaa kantavan perheen välillä; enemmän liikunnallista kuin väkivaltaista tällä kertaa, jopa uusia tunnetulkintoja vilauttavaa. Sanotaanhan vihan olevan lähellä rakkautta.

Musiikki ja tanssi ovat tätä nykyä osa esitystä kuin esitystä: myös ne keventävät ja tekevät tarinaan show-fiilistä, joka iskee teatteriin viihtymään tulleisiin. Vakavaa Shakespeare-tulkintaa odottaneiden pettymykseksi, luulen. Musiikista vastasi kaksi taitavaa ja monipuolista muusikkoa, Mila Laine ja Aleksi Kaufmann.

Teatterin yläaitio toimii täydellisesti Julian parvekkeena (jossa hän käy salaa röökillä); varsinainen lavastus on pienieleistä mutta toimivaa, etenkin lavan avaus syvälle taustaan. Laatikkohäkkyrää keskellä lavaa en ihan tajunnut. Kiinnostava ratkaisu on varata yksi etuosan penkkiriveistä esittäjille asettamalla lava penkkien päälle. Näyttelijät saattoivat kulkea yleisön keskellä, mistä tuli mieleen Sinfonia Lahden kokeilu yleisöstä soittajien joukossa. Kansallisteatterin tilankäytön osaamista olen aina ihaillut, ja se tehoaa tälläkin kertaa. Pidin paljon myös rennoista asuista ja etenkin kampauksista: tässä ei hienostella. Linjakasta!

Jos kaipaat viihdyttävää teatteria, johon voi ottaa mainiosti mukaan omat teinit tai kummilapset, näytelmä on nappivalinta: klassikkotarinan ja kauniin kielen saa upotettua tajuntaan siinä samalla ja voi nauttia myös itse. Jos etsit perinteisen traagista mahtavuutta, kannattaa jättää väliin.

Muualla: Superisti mahtavaa, toteaa Omppu.

William Shakespeare: Julia ja Romeo. Ensi-ilta 7.3.2018. Ohjaus: Jussi Nikkilä, sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala, suomennos Marja-Liisa Mikkola, lavastus Katri Rentto, puvut Saija Siekkinen, musiikki Mila Laine, valaistus Pietu Pietiäinen.

Rooleissa: 
Julia Satu Tuuli Karhu,TeaK
Romeo Olli Riipinen, TeaK
Mercutio, vahti Miro Lopperi TeaK
Tybalt, vahti Jarno Hyökyvaara, TeaK
Benvolio Sonja Salminen
Paris, Samson, Peter Eetu Känkänen, TeaK

Rouva Capulet Katariina Kaitue
Capulet Juha Varis
Imettäjä Sanna-Kaisa Palo
Isä Laurence Kristo Salminen
Montague, veli John, Gregorius Heikki Pitkänen
Ruhtinas Olli Ikonen

Sain lipun ensi-iltaan bloggariklubilaisena. Kuvat: Kansallisteatteri.

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Viisikymppinen Eeva Ahonen on menestyvän kansainvälisen teräsfirman johtaja, jolle työ on henki ja elämä. Urakeskeisyys ei palkitse, paitsi rahallisesti: Eeva saa burnoutin ja potkut. Hän joutuu etsimään elämisen oikeutusta ja merkitystä muualta kuin työstä.

Tuttu tarina kaikille bisneselämää seuranneille. Yllättävän raikkaasti ohjaaja Mari Rantasila sekä käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja käsikirjoittaja-ohjaaja Jenni Toivoniemi ovat aihetta kuitenkin onnistuneet käsittelemään.

Eeva pakotetaan mukaan työkeskuksen toimintaan, mielenterveyskuntoutujana toisten joukossa. Onhan hänet todettu masentuneeksi - kuten burnout-tapauksissa useimmiten on, koska loppuunpalaminen ei ole tautiluokitus. Tavoilleen uskollisena hän alkaa tehostaa työkeskuksen toimintaa, jossa hänen mielestään on "suoritusvajetta" ja "potentiaalia". Seuraukset ovat yllättävät.

Näytelmän idea ei tulkintani mukaan ole esitellä työelämän armottomuutta, vaan keskittyä sen miettimiseen, mistä ihmisarvo syntyy, ja osoittaa tämän mietinnän tärkeys. Eevan sukupolvi, johon itsekin kuulun, on kasvatettu arvostamaan työntekoa ja taloudellista tulosta, minkä jälkeen tulevat muut asiat - kun ne on saatu työllä maksettua. Koska mikään ei ole ilmaista, on jonkun puurrettava niidenkin puolesta, jotka eivät siihen pysty. Näin ajattelemme Eevan kanssa. Vaikka rehellisyyden nimissä, puurtaminen ei ole hyväntekoa, vaan oikeuttaa ennen kaikkea oman olemisen ja suo hyvän omantunnon. On vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä elämässä on keskityttävä elämään ja kokemaan.

Kuten Eevan poika Mika (kuvassa yllä, Arttu Kapulainen) ajattelee. Hän reissaa Aasiassa ja itkee sukupuuttoon kuolevien orankien puolesta, haaveilee dokumenttifilmien teosta ja hakee laajaa näkymää itseensä ja maailmaan. Eeva maksaa, vaikka urputtaa: pojan pitäisi saattaa opinnot loppuun ja hakea töitä. Eevan ja pojan ajatukset törmäyttävät tehokkaasti kaksi vastakkaista maailmankuvaa. Voisivatko ne kuitenkin elää rinnakkain, jotenkuten molemmat jos ei ymmärtäen, edes hyväksyen?

Eevan suhtautuminen työkeskuksen muihin vakiokävijöihin on riemukasta katseltavaa. Kävijät ovat sellaisia kuin ulkopuolisina ajattelemme heidän olevan - lääke- ja päihdetokkuraisia, ylipainoisia ja onnettomia - mutta ovatko he "hulluja", kuten Eeva heitä kotoisasti nimittää? Vai jotain muuta? Ihan vain ihmisiä? Kuvassa alla Eeva pöydän takana, työkeskuksen vetäjä (Paula Siimes) seisomassa vierellään, edessä vasemmalla lähes tuntemattomaksi muunnettu Maria Kuusiluoma kuntoutuja-Pikenä, oikealla nuori syrjäytyjä Elias (Pietu Wikström).

Pirjo Luoma-aho loistaa pääroolissa. Hän tekee Eevasta elävän ja uskottavan, naisen, jonka tuntemuksia ja ajatuksia voi seurata vaivatta, vaikkei hän puhuisi mitään. Tuo ilmeikkyys! Se riemastuttaa, liikuttaakin. Työkeskuksen henkilöt ovat hekin todellisia, vaikka yksiulotteisempia, karikatyyrimaisia. (Ehkä ennakkoluulojen rikkomiseksi mukana olisi voinut olla myös joku, jolla ei ole näkyviä ongelmia käytöksessä tai ulkoasussa.)

Kyllä, Eeva joutuu ajattelemaan "boxin ulkopuolelta". Pahimmat fraasit eivät käy liikaa silmille, tai sanotaan, että siedettävästi, vaikka niitä näytelmään on ripoteltu jokaisen puheeseen. Niiltä ei siis voi välttyä, mutta ne löytyvät eri paikoista, katsojan mukaan. Oli hauska havaita, että yhteiskunnalle työtä tekevän kaverikatsojan mielestä bisnespuoli oli liioiteltu ja Eevan puhe kärjistettyä; minusta yrityspuolen tuntevana ei, päinvastoin. Kärkevämpiä tehokkuuspuheita olen kuullut elävässä elämässä. Minulle taas työkeskuspuoli - "sossupuoli" - oli enemmän kliseistä, kaverin mielestä taas se oli oikeaa ja todellista. Joten oletan, että balanssi on keskimäärin kunnossa.

Näytelmään on ympätty niin monta aihetta, että jokusen olisi voinut karsia: edellä mainittujen lisäksi viitataan uraäidin ja tavaralla kasvatetun lapsen suhteeseen ja toistellaan omituisuuksien hyväksyntää. 12 kerran pyöriminen on vaaraton neuroosi, mutta aika turha tässä. Naisen ikää korostettiin tiuhaan: oman kokemukseni mukaan jopa tai etenkin nuoremmat sairastuvat burnoutiin. Ehkä tässä vedettiin liikaa mutkia suoriksi; ikääntyvien työnsaannin vaikeudet ja burnout ovat eri asioita, vaikka johtavat ehkä samaan lopputulokseen. Läheisyyden ja seksin tarve sekä itsensä naurettavaksi tekeminen puolestaan olivat hyviä vetoja; ne koskettavat useimpia henkilöitä niin lavalla kuin tosielämässäkin, missä tahansa aikuisiässä.

Viihdyin katsomossa: periteatterillista liioittelua ja kärjistystä, mutta sen vastapainona arkeen veto onnistunutta. Ei tuo hätkähdyttäviä oivalluksia, mutta harvoin arkikaan sen tekee. Välillä naurattaa, vaikka aiheet eivät ole naurettavia. Nokkela sanailu ja Eevan sinnikkyys tuovat komedia-ainesta. Pidin siitä, että asiaan mentiin reippaasti heti, ilman turhia pohjustuksia. Henkilöiden ja maailmankatsomusten vastakkainasettelusta muodustuu yhteistyötä, kuten hyvässä sadussa kuuluu. Pelkäsin loppua: kuinka lälly se on? Kestettävä, sanoisin. Näyttelijätyö on varmaa kaikkien osalta, mutta eniten ylistän pääosan esittäjää, jonka taito, kauneus ja karisma ihastuttavat. Näytelmän kesto on oivallinen, kaksi tuntia väliaikoineen. Jotta työtätekevä jaksaa taas aamulla herätä puurtamaan.

Kuvat: Kansallisteatteri/Mitro Härkönen

Kenelle: Työelämässä sinnitteleville, syrjäytymistä pelkääville, syrjäytyneiden läheisille, arkitaidetta hakeville.

Muualla:  Kevyt hupailu, jonka aikana saa purkaa myös työelämän vaatimusten tuottamaa stressiä, sanoo Laura.

Kansallisteatteri: Masennuskomedia. Ohjaus Mari Rantasila, käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi. Rooleissa Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK). Toimivan lavastuksen on suunnitellut Katri Rentto (se iso pupu on pelottava!).

Lisätietoja Kansallisteatterin sivulta

Kansallisteatteri: Kangastus 38

Nyt on lupa odottaa suuria: Kangastus 38 on kirja, joka iski ilmestyessään lujaa, ja uudestaan, kun sen äskettäin kertasin. Kjell Westön kerronta kiehtoo aina, ja kertauslukemisella huomasin hätkähtäen saman, jota on mediassa hoettu: tarinan ajankohtaisuus on suorastaan pelottavaa. Olen aina uskonut, että parhailla taiteilijoilla on jokin outo molekyyli tai ihmiskunnalle toistaiseksi tuntematon aisti, jolla he kurkottavat tulevaan. Jälleen kerran se osoittautuu todeksi.

Miten kirja taipuu näyttämölle? Upeasti, voin sanoa. Ja tarkasti kirjaa seuraavasti, onneksi. Miksi keksiä hienoja oivalluksia uudestaan? Paitsi näytelmän keinoin: Rouva Wiik, Matilda ja Milja-neiti ovat tarinassa yksi henkilö, mutta lavalla on kolme naista, joiden yhteispeli toimii saumattomasti. Kun yksi lopettaa, toinen on jo aloittanut. Kullekin annetaan silti tilaa vuorollaan, kunnioittavasti. Läheisyys hahmojen välillä on käsinkosketeltava. Ja miksi ei olisi: ovathan he yksi ja sama henkilö.

Helsingin Kasarmitorin laidalla vuonna 1938 elän pätevän rouva Wiikin vierellä toimistoelämää, hoidan tuomari Thunen kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita, käyn ostoksilla tuomarin ystäviensä kanssa pitämää Keskiviikko-kerhoa varten: juustoja, keksejä, viskiä ja muuta, jolla herrat viihtyvät pitkän illan. Ostokseni painavat, eikä edes kohtelias ja kiltti Thune sitä huomaa, mutta se on pienin murheistani, kun astun kantamuksineni sisään ja kuulen keskustelijoiden äänet.

Kapteeni! Hän on yksi Thunen ystävistä! Ääni syöksee minut menneeseen, jonka olen päättänyt unohtaa. Halunnut unohtaa, tehnyt paljon työtä sen unohtamiseksi. Luulin onnistuneeni siinä hyvin. Ja olenkin!

Mutta menneisyyttä ei voi paeta - vai voiko? Onko se yhtä määräävä ja pysyvä kun sukutausta? Siitä kärsii Thunen ystävä Jogi: ei kannata olla taiteellisesti lahjakas juutalainen 1930-luvun lopulla. Ystävysten kommentit Saksan poliitikasta ja ylipäänsä politiikasta kylmäävät. Miten helposti menemme kovimmin huutavien mukaan? Mitä lopulta merkitsee se, että on oltu lapsuudenystäviä?

Thunen hahmo Westölle tyypillinen: sama mies esiintyy eri iässä ja eri persoonana kaikessa hänen kirjoittamassaan. Kiltti, viehättävä, älykäs, kohtelias, sivistynyt ja taiteellisesti/ammatillisesti lahjakas mies, jonka suhde naisiin on hämmentynyt - vaikka hän naisia viehättääkin - ja jonka elämään vaikuttavat suuresti lapsuudenystävät. Joista vähintään yksi osoittautuu aikuisena erilaiseksi kuin on luultu.

Samoin Westön tuotannossa toistuu vahvan ja itsenäisen naisen hahmo: tässä se on sivuosassa, mutta silti merkitsevä: Thunen entinen vaimo Gabi, josta emme näe vilaustakaan, mutta saamme hyvän käsityksen. Häpeämätön leidi, joka kirjoittaa aistillisen romaanin, josta ex-mies saa kuulla kuittailua. Gabi on mennyt yksiin erään Thunen lapsuudenystävän ja keskiviikkokerholaisen kanssa, josta aiheutuu luonnollisesti mietityttäviä tilanteita miehen seuraelämässä.

Mutta olennaisimpaan mennäkseni. Sydäntäni särkee rouva Wiikin, Matildan ja Milja-neidin puolesta. Kenen on tuo ääni, jonka rouva Wiik kuulee ja joka tuo pintaan huolella haudatut, unohtuakseen paljon työtä vaatineet muistot? Tätä katsoja saa arvailla viime minuuteille saakka, ja se tekee esityksestä piinaavan jännittävän.

Hieman särkyä myös Thunen puolesta, vaikka hänen edellytyksensä selvitä ovat aivan toisella tasolla. Hänen ei tarvitse särkyä, sillä hän elää kuplassa, kuten nykyisin sanotaan. Ehkä hän tajuaa sen, jotenkin? Kyyneleet kertovat sen - kun kupla rikkoutuu, on kyse enemmästä kuin yhden ihmisen kohtalosta.

Esityksen intensiteetti on vertaansa vailla. Tuskin edes hengitin tiiviimpinä hetkinä. Lavastus on oivallinen, tehokeinot videoineen vanhasta Helsingistä ja maisemista osuvia kuin ydinkärjet. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Seuralaiseni itki, minä vaivuin sanattomuuteen.

Naispääosan kolme esittäjää ansaitsevat kumarrukset ja kiitokset: etenkin Cécile Orblin, joka hurmaa katsojan rouva Wiikin roolissa täysin. Timo Tuominen Thunena on vakuuttava ja nappivalinta rooliinsa. Jos jostain haluaisi mainita, ehkä Milja-neidin synkkä puoli olisi saanut näkyä myös hahmossa enemmän - toisaalta ymmärrän valinnan hyvin: olihan nainen vain nuori viaton tyttö, kun paha tapahtui.

Näytelmä parhaimmillaan: herättää ajatuksia nykyajasta ja menneestä ja niiden yhteen nivoutumisesta. Ihmisestä - millaisia olemme, vuosiluvusta huolimatta. Mitkä voimat meitä ohjaavat, mitkä kantavat ja mitkä rikkovat. Miten reagoimme ääritilanteissa. Jos tämä ei ole tärkeää, mikä sitten? Kirjan lukeneena vaikutuin, mutta löysin tarinaan lisäsävyjä näytelmästä. Parasta oivallusta: tätä ja tuota en ollutkaan miettinyt aiemmin! Kirjaa lukematon seuralaiseni oli täysin myyty, eli tarinaa ei tarvitse tuntea etukäteen, vaikka tietysti aina lukemista suositan. Sen voi tehdä myös jälkeenpäin, jos lava tekee vaikutuksen. Ja tämä tekee.

Jos saisin toivoa, teatteri olisi aina tällaista. Montaa kenkää saa sovitella, ennen kuin se oikea löytyy. Tämä istuu täydellisesti. Kiitos.

Kansallisteatteri: Kangastus 38. Kjell Westön kirjaan pohjautuva näytelmä, dramatisointi Michael Baran yhteistyösssä ohjaajan Mikaela Hasánin kanssa. Suomennos Liisa Ryömä.

Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen.

Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva

Kuvat: Kansallisteatteri. 

Kenelle: Elämyksellisen teatterin ystäville, historian ja nykyisyyden yhdistäjille, vaikuttavuutta hakeville. 

Muualla: Kangastus 38 blogissa kirjana. Vangitseva, noir-henkinen dramatisointi, kertoo ESS niukasti, mutta oikein. "Harvinaisen onnistunut". 

Sain medialipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Kansallisteatteri halusi juhlistaa Suomen merkkivuotta ja tilasi satavuotisjuhlanäytelmän henkilöltä, jonka Mika Myllyaho arveli pystyvän vaativaan tehtävään. Pirkko Saisio otti tehtävän vastaan hieman kauhistuneena kunniasta (iso näyttämö! juhlanäytelmä!), mutta otettuna ja innostuneena, hän kertoi keväällä bloggariklubilla, ja kirjoitti näytelmän, jossa totisesti (mutta vähemmän totisesti) on iso pala Suomen tarinaa, Kalevalasta kuplaan, punavihreään sellaiseen, saakka.

Nimensä mukaisesti tarina seuraa Topeliuksen satua, tai oikeastaan jatkaa sitä: tähti vilkkuu koivun oksan alla, kutittaa puuta olkapäästä. Myyttinen metsä on tarinan kantava voima, kuten suomalaisuuteen kuuluu, ja hurmaa katsojan: puhuvien puiden ääni, liike, värit ja valot lumoavat!

Puiden alla kohtaavat ihmisparat ja muut elävät. Siepatut lapset löysivät sadussa kotitorppansa tähden ja koivun avulla, mutta nykyisin torppa on kesäviikonloppujen viettopaikka, jonne sisarukset kutsuvat ystäviä juhlimaan. Sisaruksina näemme hieman yllättävästi vanhempaa sukupolvea: veli Kristoffer on Jukka Puotila, sisko Hagar Tiina Weckström. Puotilan suoritus on aina yhtä varma ja taidokas. Hän ei näyttele, vaan on tarinansa henkilö. Tarina ei ole kronologinen, vaan vie katsojan läpi Suomen historian vahvasti nykyaikaan peilaten.

Köyhä ja kurja suomalaisuuden alkuaika tulee selväksi torpan tapahtumien myötä, ja sodat, Linna-viittauksineen. Saadaan tuta, miten ja millaisessa ilmapiirissä meidät on kasvatettu! Ruotsalaisuuden kausi on riemastuttava - totta kai ilon kautta, kun ruotsalaisuudesta on kyse. Kun ruotsalaiset vaativat alamaisiltaan osallistumista sotavarusteluun, muistutetaan myös saamapuolesta. "Mitä se nyt on yksi häst tai yksi lapsi någon gång, vastineeksi saatte yliopistot ja sivistystä!" Riku Nieminen tekee ruotsalaisen upseerin hahmon hykerryttävästi, oikein painotuksin ja huumorilla, joka upposi myös nuoreen teatteriseuralaiseeni.

Venäläisyys ei ole niin yksiselitteistä. Näytelmää voisi kuvata yhdellä sanalla hyvin saisiomaiseksi, joten Leninin iso osuus ei ole yllätys. Ja isolla tarkoitan sekä henkistä että fyysistä kokoa. Kuollutta painoa kantamaan tarvitaan aika monta suomalaista! Ja pää, se on vaikein hävittää. Vähän kauhistutti, mutta enemmän nauratti.

Nykyajan viikonloppuna torpassa pohditaan niin sisaruus- kuin muitakin suhteita ja vietetään aikaa yhdessä kännyköitä tuijottamalla. Siinä ei ole paljon yllättävää, mutta hienosti esiin tulevat isot kysymykset, jotka nykyisyyttämme muokkaavat, kuten ilmastonmuutos, luonnon tila, pakolaiskysymys ja yllättävät poliittiset päätökset. Thaimaalainen kotiapulainen, erottamaton perheen osa Lee hoitaa kotityöt ja arjen sujuvuuden, muiden pohtiessa syntyjä syviä (kuten sitä, milloin ravut ovat valmiit syötäväksi). Myös Ann-Lee (Elsa Saisio) opettelee suomalaisuutta, asiaankuuluvin nöyrin ilmein, peilinä omahyväiselle käytöksellemme.

Erityisesti odotin tulevaisuusosuutta - kun mennyt ja nykyisyys oli käsitelty - ja muutos tapahtuukin, tummempaan. Lee ei ole enää perheenjäsen, kun tiukka paikka tulee, kun rajoja siirrellään ja muureja rakennetaan. Jääkarhu joutuu tyytymään innostukseen pienestä jääkimpaleesta, sisaruksille rakkain puu kaadetaan. Mihin ihmiset joutuvat? Viimeiselle lautalle?

Ratkaisu jää viitteelliseksi: tulkitsin sen ihmiskunnan katoamiseksi, mutta tulevan voi nähdä myös toisin. Jo puut kertoivat, että tyttöjä ja poikia syntyy, kasvaa, kuolee, ja tämä kaikki toistuu. Tiesivätkö ne? Nuorta seuralaistani ärsytti loppuosan viitteellisyys. Hän olisi kaivannut tarinaan selkeän lopun ja ratkaisun. Mutta entä jos sellaista ei pysty edes aikuinen kertomaan? Entä jos hämmennyksen tila on juuri se, missä ollaan? Pointti, sanoi nuori seuralainen.

Kokonaisuus on moninainen: on sekä häikäisevää esitystä ja wau-efektejä, naurua (usein meille itsellemme) että kohtia, jotka tuntuvat tavallisuudella alleviivatuilta, etenkin sisarusten välisessä dialogissa. Vaikka olen sanojen ystävä, niitä oli kovin paljon! Vaikutelmat ja tunnelmat syntyisivät vähemmälläkin tekstillä? Satavuotisjuhlanäytelmän paikan Koivu ja tähti lunastaa komeasti, vaikka Lenin-osuus painottuu ja joitakin tärkeitä osia jää puuttumaan, mutta valintaa on tehtävä. Tämä on yksi näkemys suomalaisuudesta. Joku muu olisi kirjoittanut sen toisin. Saision kunnianhimoinen ja huumorilla ryyditetty tarina on fiksu veto. Liika juhlavuus ja ryppyotsaisuus olisi tylsää.

Teatterin mainosteksteissä muuten sanotaan, että "kaikki tunnemme Koivu ja tähti -tarinan": ei pidä paikkansa. En edes minä, 60-luvulla syntynyt, muistanut sitä googlaamatta; ei sitä enää kouluissa luettu minun aikoinani, saati vuosituhannen vaihteessa syntynyt seuralaiseni. Ehkä maininta viittaa vanhempiin ikäluokkiin parhaana näytelmän kohderyhmänä, mutta en rajaisi esityksen suositusta vain heille. Googlaten selvisi sekin, että Topeliuksen suvussa on oikeasti tapahtunut lasten sieppaus Venäjälle, mistä inspiraatio satuun on syntynyt.

Puina loistavat Riku Nieminen, Karin Pacius ja Heikki Pitkänen, jotka muiden näyttelijöiden tavoin esittivät useita rooleja. Kiitos etenkin heille ja Jukka Puotilalle, jotka nousivat kirkkaimpina tähtinä esiin taitavasta tekijäjoukosta. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nautin aina suuresti loisteliaasta ympäristöstä ja tekniikasta, jonka tilat nykyisin mahdollistavat, ja etenkin siitä, että sitä osataan hyödyntää. Vieläkin ihmettelen puhuvia puita: kertaakaan en huomanut niiden tuloa, mutta jälleen ne olivat siinä, hätkähdyttävinä.

Kenelle: Peruslaadukkaan teatterin ystäville, Suomen tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa kiinnostuneille, teatteritekniikan mahdollisuuksista innostuville.

Muualla: Myös Mannilainen oli ensi-illassa. Ja Henna. Ja Tuijata. Ja muita.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti. Ensi-ilta 13.9.2017. Käsikirjoitus Pirkko Saisio, ohjaus Laura Jäntti. Lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simone, musiikki Markus Fageruud, valot Morten Reinan, äänet Raine Ahonen ja Esko Mattila, naamiointi Jari Kettunen.

Kuvat: Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Sain ensi-iltalipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.

Kansallisteatteri: Minna Canth

Minna Canth, tuo uuden ajan ihminen, on nimikkonäytelmänsä Kansallisteatterissa ansainnut jos kuka. Pääsin ensi-iltaan teatterin bloggariklubilaisena sitä katsomaan, ja olin näkemästäni vaikuttunut: pitkästä aikaa tunsin lumoa; magiaa, jota vain teatteri voi tarjota.

Näytelmä ei ole traditionaalinen juonivetoinen - sellaisen odottajille kokemus lie pettymys - vaikka se seuraa Canthia nuoresta naisesta loppuun saakka. Canth on tulisielu ja energiapakkaus, ei se kiikkustuolissa kirjoitteleva leveähelmainen täti, jona hänet on totuttu näkemään. Eeppiseksi draamaksi mainittu näytelmä koostuu episodeista, palasista, jotka kuvaavat taiteilijan uraa ja elämää. Samalla se luo katsauksen suomalaisen teatteritoiminnan alkuaikoihin.

Episodimaisuus toimii hienosti: rikottu rakenne ehtii antaa paljon enemmän infoa ja viedä syvemmälle aikaan ja tunnelmaan - ja ihmiseen - kuin perinteisempi. Paradoksaalista kyllä, vaikka esitys on rikkonainen, koin näin näkeväni sekä ajan että Minna Canthin aiempaa kokonaisempana, saavani niistä laajemman ja tarkemman käsityksen.

Hän oli vain 36-vuotias jäädessään seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi, mutta rakensi huushollinsa hoidon ohella menestyvän kauppaketjun ja kansallisella tasolla merkittävän kirjallisen uran. Naisen organisointikykyä ja älyä ei voi kuin ihailla. Canth seurasi tarkasti aikansa kansainvälisiä virtauksia - näytelmässä nähdään mm. Émile Zola ja mitä: jopa Tsehovin Lokki-näytelmää? - ja hänen salonkinsa Kuopiossa oli tärkeä suomalaisten kulttuurivaikuttajien kokoontumispaikka.

Olen aina ihmetellyt energiaa, josta kaikki kumpusi. Lavalla, Cécile Orblinin hehkuvasti tulkitsemana, se näkyy konkreettisena. Nyt ymmärrän paremmin loputonta tiedonhalua, uteliaisuutta, katseen suuntaa ja sanomisen tarvetta, joka Canthia ajoi.

Ammattitaitoisten näyttelijöiden varaan voi huoletta laskea. Katsoja saa nauttia varmasta työstä: äänet kuuluvat, sanat erottuvat, mutta ennen kaikkea hahmot muotoutuvat omiksi persoonikseen, kuten jo mainitun Canth-Orblinin lisäksi Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina ja Kristiina Halttu Ida Aalbergina, jonka tarinaa näytelmä kertoo enemmänkin. Komeat suoritukset heiltä ja kollegoiltaan!

Pidin myös näytelmän musiikeista ja asuista, jotka toivat tarinaan väriä ja riemastuttivat. Valosuunnittelija Kalle Ropposen työ ohjaa katsojan silmää kuten pitää. Saimme tavata hänet ennen näytelmää: oli todella kiinnostavaa kuulla tämän alan taiteilijan työstä tarkemmin.

Näytelmän sisällä on monta näytelmää. Kunnianhimoinen toteutus on onnistunut ja antaa kuvan nimihenkilön tuotannosta, vaikka voisi nillittää siitä, että hän kirjoitti muutakin kuin näytelmiä. Jotenkin pitää rajata. Voin arvata myös, etteivät tulkinnat miellytä kaikkia, jos ne poikkeavat paljon aiemmin esitetyistä. En ole nähnyt tai lukenut tarpeeksi Canthia ymmärtääkseni vaivaantua kunkin näytelmän tulkinnasta lavalla juuri nyt ja juuri näin; koen kaiken osaksi juuri tätä persoonaa, tätä ajatusmaailmaa. Se oli laaja, nimikkonäytelmänsä kaltainen: siitä ei puuttunut moneen suuntaan tekemistä, ei kunnianhimoa eikä aikalaisiaan hämmentäviä reaktioita ja lopputuloksia.

Niin, näytelmän loppu kosketti. Jokin kumma roska silmissä kirvelsi, sanoja ei heti löytynyt. Olen muuten tosi iloinen siitä, että Kansallisen upeita fasiliteetteja käytetään näytelmässä kunnolla, lavan täydeltä ja syvyydeltä - valitettavasti aina ei näin ole. Jos on puitteet, miksei siitä ottaisi iloa irti?

Tarvitsisimme kipeästi Canthin kaltaista harvinaista ihmislajia lisää: visionäärisiä näkijöitä, näkemyksellisiä ajattelijoita, energisiä tekijöitä. Hän todella oli uuden ajan ihminen -  kuten hän itse sanoi sata vuotta sitten - ja on sitä edelleen. Kertooko tämä enemmän meistä tämän ajan asukeista kuin hänestä? Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen ja ohjaaja Kaisa Korhonen ovat luoneet näytelmän, joka on koskettava ja komea kunnianosoitus nimikkohenkilölleen. Esityksessä yhdistyvät vaivatta vanha ja uusi, aatteiden palo ja moderni tekninen ammattitaito, henkilökohtainen kokemus ja koko kansan kulttuuri ja kehitys. Tarvitseeko vielä sanoa: pidin, paljon, ja suosittelen lämpimästi.

Kenelle: Uuden ajan ihmistä etsivälle, vanhan ja uuden yhdistelmää sietäville, laajasti katsoville, ammattitaitoa arvostaville, teatterin ja kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille.

Muualla: Näyttää ja kuulostaa hyvältä, sanoo Lukupinon Simo ja antaa vinkin, jota minunkin olisi kannattanut noudattaa ennen esitystä. Kirsin Book Club piti materiaalin määrää liian runsaana. Hemuli piti - vaikka Lokkia oudoksui - ja sanoo, ettei esityksessä ole yhtään helppoa roolia. Suomen juhlavuosi taisi alkaa jo nyt, sanoo Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Tani Aina joku kesken -blogista kuvaa tarkemmin puvustusta ja muita yksityiskohtia, muttei innostu kokonaisuudesta.

Suomen Kansallisteatteri: Minna Canth. Ensi-ilta 23.11.2016. Postauksen kuvat: Stefan Bremer (paitsi Minnan salongin kuva omani).

Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen
Ohjaus: Kaisa Korhonen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Rooleissa: Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Liittyvää:

Oma juttuni Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerrasta.

Kesällä olin Kuopiossa Minnan maisemissa - olisinpa tajunnut kysyä Juhani Aholta, miksi hän niin suomi Canthia? Mies, missä on arviointikykysi? Vai kateusko puhui? Aho pääsi äänenä myös mukaan näytelmään.

Minna Canth -sivut. Kuopion kaupunki.

Minnan salonki verkossa - arkistoaineistoa digitaalisesti. Kuopion kaupunginkirjasto.