Minun kolmikieliset kaksoseni

Tuttu mies, tämä Eilenberger, saksalainen, joka kertoi meille aiemmin suomalaisesta vaimostaan. Suomi asuinmaana vaihtui kuitenkin Amerikan mantereeseen, Kanadaan. Uusimmassa suomennetussa kirjassaan mies kertoo perhe-elämästä kouluaan aloittelevien kaksostyttöjen ja suomalaisen vaimonsa komennossa.

Kulttuurierojen vertailu akselilla Saksa-Suomi-Pohjois-Amerikka on kirjan hauskinta antia. Jo aiemmasta kirjasta tuttu tapa korostaa suomalaisia sanoja kursiivilla jatkuu, osaavathan tyttäretkin jo montaa kieltä. Koulussa opetellaan kotitaloutta, ja Suomesta muistellaan lauantaisaunaa. Kirjoittajan perhe ei ole paikan ainoa maahanmuuttaja, vaan hän tutustuu pakostikin tyttöjä kouluun saatellessaan - alle 10-vuotiaat eivät siellä lain mukaan saa liikkua yksin - eri kansallisuuksia edustaviin vanhempiin. Suhteiden solmiminen aikuisten kesken ei vaikuta helpolta. Lapsilta se tietysti sujuu helpommin.

Tarina kertoo paljon siitä, millaista arki pienten lasten kanssa on. Vaikka maa ja perheen sijainti tuo omat mausteensa, ovat havainnot kuitenkin universaaleja. Lapset ja naapurit saavat aikaan tilanteita, joissa vanhemman täytyy purra hammasta ja turvautua ajatukseen: What would Buddha do? 

Sosiaalinen nokkimisjärjestys on tiukasti määritelty. Suomalaisesta näkökulmasta ankarat lait - kuten lasten yksinliikkumiskielto - vaikuttavat ahdistavilta, ja vanhempien päivästä iso osa kuluu lasten viemiseen ja hakemiseen. Kuulostaa ikävältä elämäntavalta. Kirjan nimen perusteella sen luulisi kertovan enemmänkin lapsista kuin isästä, mutta näin ei ole. Isän tuntemukset ovat päällimmäisenä. Itse asiassa niin etualalla, ettei minulle käynyt selväksi, miksi ihmeessä perhe on nyt Kanadassa, kun mies vielä viime kirjassa kehui viihtyvänsä Suomessa. Ehkä vaimon työn vuoksi ja ehkä vaimo oli kieltänyt siitä kertomisen. Kuten hän oli kieltänyt muun muassa sähköpostin käytön ja lapsilta Paavo Pesusienen ja muut epäilyttävät, kaupalliset lastenohjelmat. (Mutta Paavohan on oikeasti kiva. toim. huom.)

Kirja on kuin kasa arkisia kolumneja, jotka on sitaistu yhteen. Alkuosa arkitapahtumineen on hauska monikulttuurisuuden kuvaus, mutta lopussa tarina menee oudoksi, aivan kuin hyvät jutut loppuisivat kesken. Niinpä ylistetään vanhemmuutta ja valaistutaan juhlallisesti lapsien ihanuudesta. Ja lopussa mennään jo metatasolle ihmisenä olemisesta - kuinka sattumanvaraista se onkaan. Tekstit ovat osin oivaltavia ja mukavasti teräviä, ja nauroin hänen havainnoilleen monta kertaa, mutta silti kokonaisuudesta jäi hämmentynyt käsitys. Filosofi-kirjoittaja yhdistää arjen kokemuksiaan suuriin pohdintoihin, eikä yhdistelmä minusta ole toimiva. Jos antaisin kirjoille pisteitä, tämä jäisi korkeintaan asteikon puoliväliin.

Saksalainen huumori ei liene eturivin genreä. Olen pohtinut monesti, miksi. Eilenberger onnistuu hienosti arkisten havaintojen kuvauksissaan, mutta ei malttanut jättää siihen. Tietäisikö joku aidosti hauskan saksalaisen kirjailijan? Suosituksia otan ilolla vastaan.

Kenelle? Mamuille täällä ja siellä, monikielisille perheille, suomalaisen vaimon omaaville, monikulttuurisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Marjatalla on hyvä ja perusteellinen kuvaus kirjasta.

Wolfram Eilenberger: Minun kolmikieliset kaksoseni. Siltala 2013. Suomennos Anne Mäkelä.

Minun suomalainen vaimoni

Suomalaisille naureskellaan, koska haluamme aina kiihkeästi tietää, mitä muut meistä ajattelevat. Näin väitetään, ja totta, pitihän tämäkin kirja lukea, kun uteliaisuus heräsi. Mikä suomalaisessa vaimossa on niin erinomaista? Outoa? Yllättävää?

Jos odottaa ylenkatsetta ja mässäilyä suomalaisten junttiudella, pettyy. Herr Kuckelman − kuten häntä hellästi Suomessa nimitetään − kertoo vaimostaan hyvin arvostavasti ja rakastavasti, kuten kunnon aviomiehen kuuluukin. Varsinkin jos on ulkomaan elävä ja yrittää päästä suomalaisen sukunsa ja yhteisön suosioon. Hän ei ole tosiaankaan asemassa, jossa kannattaa kovasti kritisoida, niinpä hän ei sitä tee, eikä liene syytä. Kirjan perusteella on vankat syyt uskoa, että avioliitto on vakaalla rakkauspohjalla.

Samoin suhde uuteen kotimaahan. Mutta kyllä hän taitavasti osaa tuoda esiin suomalaisten tapoja ja piirteitä, jotka kieltämättä ulkopuolisen silmin vaikuttavat eksoottisilta. Kylmään veteen hyppäämiset, sahdinjuomiset, saappaanheitot… joista viimemainitut muuten yhdistelmänä ovat varsin väkivaltainen episodi kirjailijan elämässä. Suomalaisilla on käsite ”itsensä munaaminen”, joka sopisi tähän kohtaan.

Kaikki tärkeä mainitaan: juhannus, paarmat, löyly, Nokia, Marimekko, pakkanen. Vadelmasoppa ja höpöhöpö, joka ei kirjoittajan mukaan ole vain sana, vaan elämänasenne. ”Höpöhöpö”, sanoo anoppi, kun vävy kehuu tämän kalasoppaa maailman parhaaksi. Meille niin tuttua.

Suomalaiset kiehtovat Eilenbergeriä. Hän vertaa meitä Tolkienin hobittikansaan ja löytää monia yhtäläisyyksiä. Lisäksi hän kertoo, että haltiakieli muistuttaa hyvin paljon suomen kieltä. Ja entä Kalevala: ”Valkoinen tietäjä, pimeä Pohjolan maa, hukkunut aarre…” Tolkien on kuulemma tutkinut skandinaavisia kieliä ja kansantaruja, joten voinemme päätellä Eilenbergin tavoin, että Sormusten herra -saaga on saanut meiltä vaikutteita.

Samalla kun kirjoittaja tutustuu suomalaisiin, hän tulee kertoneeksi rivien välissä myös jotain saksalaisista (itse asiassa kirjan nimestä huolimatta vaimosta henkilönä kerrotaan hyvin vähän). Kulttuurierot ovat olemassa, se on selvä. Mutta hyvällä tahdolla ja avoimella mielellä niiden kanssa pärjäilee, ja tämä herra on päättänyt sen tehdä.

Emme me selvästikään mahdottomia ole, koska hän aikoo vakaasti jäädä Suomeen. Lukija voi rentoutua kirjan parissa moitteita pelkäämättä. Teksti on niin sivistynyttä, kohteliasta ja fiksua, että se on suorastaan jo ylettömän miellyttävää (suomalaisena kun ei ole tottunut kehuihin). Mutta arjen sattumukset ja mokailut tekevät siitä elävän ja hauskan, niin ettei lukiessa tarvitse punastella.

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Siltala 2011.