Helmi on ekaluokkalainen, joka asuu isoveljien ja äidin kanssa, isästä ei ole tietoa. Aika on 60-luvun loppu, paikka Jyväskylä.Tuona aikana lapsia ei huomioitu samalla tavoin perheen keskipisteinä kuin nyt, vaan jo pienestä myös heillä oli kotityövelvollisuuksia koulun ohessa, ja muuna aikana piti itse keksiä tekemistä. Sodanjälkeinen sukupolvi eli silloiset aikuiset hoitivat asiansa ja työnsä - myös lauantai oli työ- ja koulupäivä - ja lapset pärjäsivät siinä sivussa, miten pärjäsivät. Aika oli niukkaa eikä tavarapaljoutta vielä ollut, Helmin kotona ei edes vesivessaa tai puhelinta. Isätön Helmi on hirvittävän yksinäinen lapsi, jolla on isoja haasteita. Hänen paras ystävänsä kuolee ja tapahtuu muitakin asioita, joita hänellä ei ole eväitä yksikseen käsitellä. Niinpä lapsen mielikuvitus täyttää aukot omalla tavallaan.
Yksinhuoltajaäiti Elsa, joka joutuu tekemään kahta työtä, ei ehdi kysellä Helmin kuulumisia. Kaarina-opettaja huomaa, että kaikki ei ole kunnossa, mutta ei pysty omilta haasteiltaan asiaan tarttumaan sen syvemmin; hän on nuori, uraa ja perhettä perustava nainen, joka joutuu tekemään isoja henkilökohtaisia valintoja. Kaarina on monin tavoin Helmin äidin vastakohta ja kirjan toinen päähenkilö, jonka kautta tarinaa kerrotaan. Jostain syystä lukijan kykyyn erottaa lapsen ääni aikuisesta ei luoteta, vaan lukujen alkuun on merkitty, kumpi kertoja kulloinkin on äänessä.
Helmin yksinäisyys on sydäntäsärkevää, lapsen logiikka uskottavaa. Uskottavuudessa kirjalla on kuitenkin muita haasteita. Olen itse saman ajan lapsi, eikä kenenkään nimi silloin todellakaan ollut Helmi. Nimi on isomummoni aikainen, joka tuli muotiin uudestaan vasta 2000-luvulla. Kirjan ajan lapset ovat meitä Arjoja, Raijoja, Jaanoja ja Päivejä. No, aina löytyy poikkeus ja toiset ja kolmannet nimet lasketaan myös, mutta Helmi-lapsi 60-luvun lopulla oli suurinpiirtein yhtä todennäköinen kuin Maarit-vauva nykyisin. Tarkistin Väestörekisteristä, ja tilasto kertoo samaa.
Halusiko kirjailija nimellä korostaa Helmin äidin persoonallisuutta? Tosin äiti ei muuten vaikuta erikoiselta, päin vastoin - hän on nuori reipas nainen, joka tekee parhaansa, tuskailee työn määrää, rahan puutetta ja huvitusten vähyyttä. Erikoisinta hänessä tuona aikana on se, että hän oli yksinäinen äiti, tai au-äiti, kuten silloin sanottiin. Miesasioissa on ollut huonoja valintoja, ja vanhin poika on asunut alkuvuodet muualla. Arki oli täyttä, mutta silti pidin epäuskottavana, ettei äiti tiennyt ainoan tyttärensä ystävän kuolemasta. Voisi kuvitella, että tuolloinkin jutut ja juorut levisivät nopeasti - tosin lapsia oli paljon ja onnettomuuksia sattui enemmän, kun aikuiset eivät vahdeiksi ehtineet. Ajankuvan epäuskottavuutta lisäsivät monet nykyisin käytetyt sanonnat, etenkin ison veljen kieli. Puhuttiinko 60-luvulla aivoista narikassa, piipaa-autoista tai siisteistä sisätöistä? Ehkä puhuttiin, en voi tarkistaa, saati muistaa. Aku Ankat, urkuharmonit ja monet muut asiat ovat kuitenkin kohdallaan.
Teksti on selkeää ja helppolukuista - lyhyitä lauseita, joita paljon peräkkäin toi paikoitellen lievää töksähtelevyyttä. Jotain olisi voinut karsia, kuten helminauhaepisodin, se oli jo liian osoittelevaa; ymmärsithän, että tytöllä oli hyviäkin asioita, mutta huonosti kävi taas. Siitä pidin, ettei lukijalle levitelty kaikkea valmiina, vaan paljon jäi oman päättelyn varaan. Jälkimaku on kohtalainen: Helmi oli elävä ja koskettava, Kaarina toi perspektiiviä ja muutenkin kirja on viisas ja runsas, mutta ei täysin vakuuttanut, vaan jätti jälkimauksi lievän ärsytyksen ja epäuskon.
Muualla kirjasta on pidetty paljon: Linnealla on perusteellinen arvio ja runsaasti linkkejä muihin blogeihin, joissa on hyvää keskustelua ja tärkeitä huomioita, kuten Marialla.
Satu Grönroos: Lumen syli. Atena 2012.