Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Huomenna julkistetaan Finlandia-voittaja! Veikkauslistojen kärjessä keikkuvat Sirpa Kähkösen 36 uurnaa ja juuri lukemani kirja Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Molemmat kerrassaan hienoja - ja erilaisia. Kähkös-fanina toivoisin hänelle voittoa, niin valtavaa tutkimus- ja luomistyötä kirjailija on tehnyt vuosien mittaan ja kehittyäkseen pisteeseen, jossa hän on voinut kirjoittaa Uurnien kaltaisen kirjan. Ja niin monet hänen tuotantonsa kirjoista ovat koskettaneet syvälle ja hurmanneet kielellään, myös tämä uusin, josta en ole saanut edes kirjoitettua vielä mitään, meni niin tunteisiin, vaikka olen sen jo pariin kertaan lukenut.

Finlandia ei ole urapalkinto, vaan tunnustus tietylle kirjalle, sanoo nyt joku - höpöhöpö, sanon minä. Aivan varmasti kirjailijan ura ja muu hänestä tiedetty on vaikuttanut monina vuosina valintaan, ihmisiä kun valitsijatkin ovat. Eikä siinä ole mitään pahaa. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen on suurelle yleisölle hieman vieraampi. Hänen fantasiaa, arkea ja realismia, kuten oikeita paikkoja, yhdistelevät spefi-teoksensa eivät edusta perinteisintä kirjallisuutta, vaan yllättävät ja vievät lukijan omaan maailmaansa. 

Kuurupiilon anatomia vie erään perheen lasten piiloleikkiin, joka johtaa arvamaattomiin seurauksiin. Nuorempi, M, etsii isoveljeään Alvaria tämän jättämien vihjeiden perusteella. Vihjeet eivät todellakaan ole helppoja, mutta sisarusten yhteispeli toimii ja ajatukset kulkevat samoja latuja niin, että yleensä M onnistuu, kuten hän itse kirjassa kertoo. 

Jääskeläinen kuljettaa lukijan komeasti M:n mukana lapsuuden eri vaiheisiin ja pitää kihelmöivästi kiinnostusta yllä: mikä on M:n salaisuus? Mikä hän oikeastaan ON? Ainakin outo kuin marsilainen, eikä kovin toivottu ja rakastettu lapsi, tuumin, kun taas Alvar on kaikkea, mitä pojalta voi toivoa; viisas, kohtelias, söötti ja suosittu.

"Jokaisen älykkäänkin ihmisen ytimessä oli apina - typerä, tunteidensa ja viettiensä ohjaama otus. Sivistyksen ja rationaalisuuden ohut pintakerros oli mahdollista ohittaa."

Kirjassa elää 1980-luvun punk-maailma ja muut suuren (läntisen) maailman virtaukset, joista Suomikin osaa ottaa osansa. Nuorten tarve kapinoida ja erottua edellisistä sukupolvista on vahva ja johtaa joskus surullisiin ylilyönteihin. Oman minuuden etsintä on etusijalla, vaikka joskus tuskallista yhdistää tarpeeseen kuulua jengiin, kuten M saa huomata kokeillessaan erilaisia identiteettejä. Kuka minä olen, mihin minä kuulun ja kehen uskon, nuo klassiset kysymykset toistuvat hänen tarinassaan. 

"...nuoruuden ytimessä on järkkymätön usko ikuiseen nykyhetkeen. Nuori ihminen on usein suunnittelevinaan tulevaisuutta, mutta sydämessään hän ei todella usko sen koskaan oikeasti tapahtuvan." 

Mutta siinä ei ole koko teoksen sisältö. M vaikuttaa kummallisen iättömältä, tarina laajenee, ryntää outoihin suuntiin, kihisee ja paukkuu - ja saa lukijan jännittämään ja ihailemaan sen tuottanutta mieltä ja mielikuvitusta. Kertoja toteaa tarinansa vastaanotosta itse:

"...yksi on saanut liikaa, toinen liian vähän. Jollekin kokemani asiat ovat olleet liian jännittäviä, toinen taas on ikävystynyt hengiltä. Ne, jotka ovat päätyneet mukaan suroaan tai välillisesti, eivät välttämättä hyväksy tapaa, jolla heidän esitetään. Osa on poistunut hiljaisuuteen, osa on jäänyt protestoimaan: Me emme ole tuollaisia! Asiat eivät menneet noin! Havaitsemme törkeää arveluttavuutta! Vaadimme kertomuksen kattavaa perumista!"

Eipäs canceloida, ennen kuin tipahtaa. Vaikka kertomuksessa väräjävät maailman isot liikkeet ja ajankohtaiset ilmiöt, siinä on silti jotain hyvin suomalaiskansallista. Loppuun saakka kirjan lukeneet ymmärtänevät, mihin viittaan. Herkullista vaikka suruhenkistä luettavaa. 

Kenelle: Fantasiaa sietäville, epätavanomaista jännitystä etsiville, mielikuvituksen ystäville, nuorten maailmaan sukeltaville, komeasta fiksusta tarinasta nauttiville. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. Atena 2023. Kansi Tuomo Parikka. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kaarnan ja hänen äitinsä Alicen suhde on ongelmallinen: pojan onnellisen varhaislapsuuden jälkeen äiti tuntui ottavan etäisyyttä lapseensa, etenkin tämän pitkän sairausjakson päätteeksi, joka ilmeisesti imi äidillisyyden kaikki rippeet, poika arvelee aikuisena.

Nyt psykologi-äiti on dementikkojen hoitokodissa, tai pitäisi olla: Kaarna saa kuulla, että Alice on kuollut ja sittemmin häipynyt omille teilleen. Kuolema oli ehkä liioiteltu määre. Pojan on jätettävä oma perheensä ja velvollisuutensa kaiken kiireen keskellä ja lähdettävä etsimään äitiään. Kaupungissa on juuri meneillään juhlapäivä: ..."juuri vuoden sinä päivänä, jona Marrasvirran lauantaihin olisi ollut helppo kadottaa Moskovan suuri sirkus."

Kaarna saa etsinnän aikana kuulla, että Aliceen on kokeiltu uutta dementialääkettä, joka palauttaa hoidettavan mieleen vuosia menneisyydestä, jakson kerrallaan. Mutta jotta hoito onnistuisi ja palauttaisi muistot tähän päivään saakka, edelleen mitä ilmeisimmin elossa oleva äiti on löydettävä pian, uuden ruiskeen antamiseksi ja uuden muistijakson palauttamiseksi. Tehtävä on selkeä, muttei ongelmaton.

"Seitsemänkymppisen dementikon sijasta minulla oli vastassa poikaansa etsivä psykologian tohtori, joka oli minua puolta päätä pitempi, monin verroin älykkäämpi ja tällä hetkellä - oman päänsä sisällä - kaksikymmentä vuotta minua nuorempi."

Kaarnan vaimo Minerva oli miehen yllätykseksi käynyt tapaamassa Alicea hoitokodissa. Hän tutkii Itä-Saksaa ja Stasia, ja Alice tunsi noita asioita. Ehkä hän nousi esiin Minervan tutkimuksissa? Vai kiinnostiko hän Minervaa aviomiehen äitinä?

"Voiko toista ihmistä koskaan kunnolla tuntea? ---- Ihmiset voivat tehdä ihmeellisiä asioita, joskus jopa nousta kuolleista, mutta itseämme tai toisiamme emme kykene muuttamaan."

Kaarna tapaa äitinsä tämän eri muistivaiheissa. He keskustelevat tärkeistä asioista, nopeina väläyksinä ruiskeiden välissä. Mies saa silti oppia äidiltään, kuten kuuluukin. Kunhan hän saa vakuutettua äidilleen, ettei tämä elä tässä ajassa. Mutta kumpi lopulta opettaa kumpaa?

"- Nykyhetki on menneisyyttä monimutkaisempi paikka. - Siltä kaikista tuntuu aina."

Tärkeisiin asioihin liittyvät Itä-Saksan Ineksen ja hänen poikansa lisäksi Arvi-jättiläinen, Kirjakadun antikvariaatti, henkilö nimeltä Zaisser sekä Elysia, joka on aina erilainen. Ja myös Miss Marrasvirta, jonka kauniiden kasvojen takaa kurkistaa kuolema. Star Trek. Ja kissat. Varoitus toistuu.

"Emme vastaa kissan katsomisen seurauksista."

Lukija viihtyy iloisen päättömässä mutta oudon loogisessa sekamelskassa, jossa kertoja on yhtä ymmällään.

"Mitä juttuuni tuli, se oli aivan omaa laatuaan. Ei ollut murhaajaa, ei epäiltyjen joukkoa, ei rikollisia motiiveja, ei rikostakaan. Alussa sentään oli ollut ruumis, kuten kunnon dekkarissa, mutta sekin oli herännyt henkiin ja karannut."

Kaarna taisi katsoa kissaa liikaa - mitäs ei uskonut varoituksia! Lukijana olen ällistynyt, niin asetelmasta, tarinasta kuin sen moneen suuntaan rönsyävistä salaisuuksista ja viittauksista, jotka saavat mielikuvituksen hyrräämään. Mutta lopulta kiitollinen, tyytyväinen ja hymyilevä. Dementia ei naurata, mutta todellisuuden rajoista piittaamaton kerronta taittaa taudin pelon mustimman kärjen. Summaan seuraavaan sitaattiin:

"Tarinat ovat lopulta tärkeämpiä kuin tapahtumat. Tarinoilla maailmaa muutetaan."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä. Atena 2017.

Kenelle: Hulvattomuutta hakeville, maagisen ystäville, muistia miettiville, selittämättömän sietäville.

Muualla: Maaginen jälkimaku, sanoo Leena Lumi, jolla on linkkejä muihin blogiarvioihin.

Sielut kulkevat sateessa

Tapaus PIJ alkoi puhuttaa kirjabloggareita ja muita lukijoita, kun Lumikko ja yhdeksän muuta ilmestyi 2006. Myöhemmin Harjukaupungin salakäytävät räjäytti pankin tai ainakin monen lukijan tajunnan. Kirjaa hehkutettiin niin, että se alkoi jo vieraannuttaa. Olin myöhästynyt ensimmäisestä lukija-aallosta, koska jyväskyläläinen maaginen realismi ei kiinnostanut. Mutta kollegoita kiinnosti, ja Jääskeläinen kertoi julkisesti arvostavansa kirjabloggareita ja kiitti huomiosta.

Pidin kaveria taitavana markkinoijana, koska hän peräti omisti seuraavan kirjansa kirjabloggareille. Jopa hiukan kosiskelun makua - tai ehkä ihan aitoa kiitollisuutta, mistä minä tiedän. Joka tapauksessa laitoin kirjan odottamaan rauhallisempia aikoja, jotta voisin lukea sen tuorein silmin. Se aika koitti nyt.

Olen todella, todella iloinen, etten lukenut kirjaa heti, koska väistämättä nuo taustakohinat olisivat vaikuttaneet lukukokemukseen, eivätkä välttämättä myönteisesti. Nyt saatoin vain nauttia itse fantasiasta. Se on hulvaton mielikuvitusmatka realismin, magian ja uskon pyörteisiin. Samalla se tarjoilee uutta käsitystä tuon- ja tämänpuoleisen rajoihin ja näkemystä siitä, mitä ihmiset pohjimmiltaan ovat. Tai heidän sielunsa, jos niihin uskoo.

F-Remedium on hoiva-alan yritys, johon keski-ikäinen Judit pääsee töihin, johtotasolla työskentelevän ystävänsä, kummipoikansa äidin, avulla. Yritys tarjoaa fyysisen hoivan lisäksi myös sielunhoitoa, ja sen asiakkaina ovat pääosin varakkaat hoidon tarvitsijat, jotka ovat valmiita maksamaan laadukkaasta palvelusta eivätkä vierasta yrityksen uskonnollista suuntautuneisuutta. Yksi on poikkeus: kuuluna ateistina tunnettu Moreau, josta tulee Judithin asiakas.

Judit itse on perusagnostikko ja käytännön ihminen - tässä saatoin samaistua. F-Remediumin palkkalaisena hän törmää kuitenkin merkillisiin ilmiöihin. Ja haasteita riittää: Miten suhtautua ystävättären vahvaan uskonnollisuuteen? Pystyykö Judit hoitamaan ateistin sielua, jos tämä ei edes usko sellaisen olemassaoloon? Suurin huoli hänellä kuitenkin on kummipoikansa kuolemaan johtava sairaus, joka korostaa kirjan elämän, kuoleman ja uskon peruskysymystä.

Tarina on erikoinen paketti mielikuvituksen lentoa, realismia vessakäynteineen (niitä kuvattiin oudon tarkasti - vastapainoksi kaikelle muulle surrealistiselle?) ja viitteitä sinne sun tänne, usein kirjallisuuteen. Ihailen kirjailijan hillitöntä ideatykitystä ja tapaa näppärästi kietaista suuri määrä mitä kummallisimpia aineksia osaksi tarinaa. Sekä ikivanhoja myyttejä että modernia yhteiskuntaa, kuten työelämä ja hoiva-ala. Itse juoni ei ole järisyttävä eikä edes mieleenjäävä, mutta viihdyin oudossa keitoksessa ihmettelemässä hyvin sen aikaa, kun yli 500-sivuisen kirjan lukeminen kesti.

Kenelle? Fantasiafaneille, rennoille agnostikoille, ahdistuneille ateisteille, kirjaviitteistä innostuville, erilaista etsiville.

Muualla:  Taika luonnehtii kirjaa lovecraftiaaniseksi uuskummaksi, Leena sanoo Jääskeläisen kieltä täydelliseksi. Susa rakastui Jääskeläisen aiempiin teoksiin, mutta huomauttaa, että tämä on eri kirja - erilainen ja enemmän. Sallaa ärsyttivät tietyt yksityiskohdat, eivätkä hänen ennakko-odotuksensa täyttyneet. (Minäkin noteerasin taksiajelut Rautatieasemalta Kaisaniemeen, minusta se oli hupaisaa.) Taas olen tyytyväinen siihen, että maltoin antaa kirjan odottaa. Ehkä luen vielä Jääskeläisen aiemmatkin.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Atena 2013.

Ja fantasiakirjan myötä bingo! Kirjabingon starttasi Le Masque Rouge.