Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi, Anu Patrakka: Ihailija

Hurjasti myynyt norjalaiskirjailija Jørn Lier Horst on entinen rikostutkija, mikä näkyy dekkarissa selkeästi: poliisityö kuvataan tarkasti ja todesti, yksityiskohtia myöten (hieman huvitti poliisin rengaskansioiden numeroinnin kuvaus). Mutta pitkäveteistä teksti ei ole, dialogia, vauhtia ja tapahtumia riittää.

Lähtöasetelma on genrelle ominainen: kokenut ja väsynyt poliisi, jonka lähipiirissä on toimittaja. Tässä ne ovat komisario William Witting ja hänen tyttärensä Line. He joutuvat mukaan kesämökkimurtojen selvittelyyn, sillä Wittingin oma mökki on Norjan Stavernissa, jossa murtoja on havaittu. Tapaus osoittautuu luultua monisyisemmäksi, kun yhdeltä mökiltä löytyy ruumis. Ja outoja alkaa tapahtua, ruumis katoaa, mökkialueelle tippuu kuolleita lintuja... 

Tutkimukset laajenevat ja monimutkaistuvat; lopulta ne vievät Wittingin Liettuaan. Hän yllättyy Vilnan siisteydestä ja mukavista näkyvistä päiväsaikaan, mutta pinnan alla on paljon köyhyyttä ja siitä aiheutuvaa rikollisuutta, joka heijastuu muualle Eurooppaan. 

"Iltahämärissä kadut näyttivät aivan erilaisilta. Hänen ohitseen käveli tyylikkäitä miehiä ja kevyesti pukeutuneita, mutta raskaasti ehostettuja naisia. Toisaalta jalkakäytävillä istui kerjäläisiä odottamassa ystävällisiltä sieluilta lanttia tai muuta avustusta."

Witting oli tekstin mukaan tutkinut tietoja Liettuasta "tietosanakirjasta". Mahtoiko olla noin, vai onko kääntäjä tulkinnut esimerkiksi wikipedian omalla tavallaan? Oslolaisen poliisin tiedot maasta olivat myös kummallisen heikot, lähinnä rikollisuuden värittämät. Tosin siihen on pohjaakin tilastojen valossa. Witting pääsee myös näkemään valtavat käytettyjen ja varastettujen tavaroiden fyysiset markkinat: "Se oli kuin ulkotilassa oleva Claes Ohlson, Biltema ja Ikea - kaikki kolme yhdellä kertaa. --- Tämä on ostoskeskus niille, joilla ei ole varaa hankkia vaatteita tai ruokaa tavallisista kaupoista." 

Huumekauppaan ja rikollisjengeihin kiertyvät tämänkin tarinan kuviot. Eivät minulle kiinnostavinta luettavaa, odotin enemmän kesämökkipuolelta, sillä se koskettaa omaa elämää. Mutta tunnustusta on annettava tekijälle: lukijalle heitellään taitavasti täkyjä, epäilyjä ja yllätyksiä, ennen kuin homma saadaan päätökseen. Tiukan poliisityödekkarin ystäville täsmäluettavaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi. Otava 2025. Suomennos Tiina Sjelvgren. Kansi Elina Salminen.

Nelson Monteiro, portugalilainen poliisi Porton henkirikosyksiköstä, vie tyttöystävänsä, suomalaisen Emilian, Lissaboniin pitkäksi viikonlopuksi. Kovin hitaasti vaikuttaa heidän suhteensa etenevän, mutta matkalla se saa uusia käänteitä. 

"Jotakin puuttui, jotain mikä yhdistäisi heidät ja pitäisi heidän kiinni toisissaan. Mielessään Nelson näki heidät ajautumassa erilleen, eikä hän tiennyt miten sen estää."

Yhdessäoloa haittaavat oudot kuolemantapaukset, joita Nelson joutuu selvittelemään entisessä kotikaupungissaan. Kyse on vieläpä lapsuudentutuista, kuten vanhasta Maria Glóriasta, joka oli aiemmin tunnettu fadista, fadolaulaja, joka vieläkin laulaa julkisesti. Emilia hurmaantuu fadomusiikista ja osaa viettää aikaa yksikseenkin kaupungilla, kun Nelson hoitaa asioitaan. Kypsän oloinen suhde siis.

Maria Glória asuu yhdessä Rosan kanssa, jonka Nelson myös muistaa lapsuudestaan. Kahden iäkkään naisen välit vaikuttavat tylyiltä, ja lukija saa tietää taustoja takautumilla heidän nuoruuteensa. Rakkausasioista tietenkin on kyse, mutta kuinka vakavista ja keiden välillä? 

Kuten lajiin kuuluu, tunnemme etsivän perheasioita enemmänkin: Monteiron lapset ovat jo aikuisia, vaimo on ex, ja dementoitunut isä Portossa vaatii jatkuvaa hoitoa. He jäävät kuitenkin pieneen sivuosaan. Ehdin jo ajatella, että kirjasarjassa saisi olla Nelsonin lisäksi joku vastapaino-päähenkilö, jotta kuvio täydentyisi ja juoni rikastuisi, pahiksella tai jollain muulla kierteellä. Emilia on liian läheinen. Mutta kuin ajatukseni olisi luettu, Nelson menee tapaamaan vuosien jälkeen äitiään! Ehkä Beatriz on kaipaamani vastapaino? 

"Hänen olisi pitänyt käydä äitinsä luona aiemmin, Emiliakin oli sanonut että pelot on kohdattava, jotta niiden yli pääsi. Ja hän jos kuka tiesi mistä puhui."

Kuulostaa jännittävältä, jään seuraamaan jatkoa. Kuten aina Patrakkaa lukiessa, Portugalin matkahaave heräsi, mutta nojatuolimatka kirjan parissa on aina hyvä vaihtoehto.

Nelson Monteirosta aiemmin:
Arvoton
Kiusaaja

Anu Patrakka: Ihailija. Otava 2025. 

Kirjablogien kesäkuista Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Kirsin kirjanurkka. 

Dekkariviikko 2024. Anu Patrakka: Kiusaaja

Kun on matkakuume, Anu Patrakan kirjat hieman helpottavat: ne vievät mukanaan Portugaliin, Porton seutuville. Pidän Patrakan kirjoissa monesta, kuten sujuvuudesta ja selkeydestä, henkilöiden aitoudesta ja kirjailijan tavasta liittää luontevasti murhatarinaan arkisia asioita ja havaintoja ajankohtaisista ilmiöistä. 

Kiusaajassa on kyse paitsi nuorten opiskelijoiden toistensa kiusaamisesta myös ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, joihin monet saattavat vielä luottaa. Rikollisuudesta, joka on ylikansallista, kuten huumekauppa, ja jota paikalliset poliisit Nelson Monteiron johdolla pyrkivät pitämään kurissa. Ja tietysti ihmisistä: inhimillinen ote tekee Patrakan kirjoista houkuttelevia. 

Edellinen teos, Arvoton, on täydempi, monine suurine teemoineen pakolaisuudesta ja halpatyövoimasta yhteiskunnan kahtiajakoon täysin osattomien ja hyvinvoivien välillä. Kiusaajan aihealue on ehkä suppeampi, mutta lukeminen yhtä sutjakkaa. Kun kiusaaja Ruben löytyy kuolleena, löytyy heti kiusattu henkilö, Lucas, joka tunnustaa murhan. Mutta selitys ei ole niin simppeli kuin Lucas luulee.

Monteiro ja hänen alaisensa saavat vaivata aivonystyröitään, joskus lihaksiaankin. Arvottomassa alkanut suhteenpoikanen Monteiron ja suomalaisen, Portugalissa etätyötä tekevän Emilian välillä väreilee. Rikoskomisariolla on työn lisäksi huolenaan dementoituva isä, joka oli yksi syy hänen aiemmalle muutolleen Lissabonista Portoon. 

Monet kerrat olen googlannut paikkoja Patrakan kirjoja lukiessani. Herkullista todellisuuspakoa ja eteläeurooppalaisuutta, suomalaisille tutulla asiallisuudella ja puhetavalla. Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jotta ihmissuhteiden kehittymisestä saa kaiken irti. Tunnustan, että vaikka nautin lukemisesta, en ole ihan vielä sinut Monteiron kanssa: en esimerkiksi osaa kuvitella häntä henkilönä silmissäni. Mutta tutustunen jatkon myötä. Patrakan aiemmasta sarjasta, jossa pääosassa oli Rui Santos, olen kirjoittanut aiemmin. 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava 2024. Päällys Mika Tuominen.

Vanhasta postauksesta löysin Patrakan lisäksi Elly Griffitsiä; myös ihmisläheistä ja ihmissuhteisiin keskittyvää dekkaristia, väkivallan sijaan. Ruth Galloway -sarjasta tuttu kirjailija aloitti uuden, Lontoossa ja sen liepeillä tapahtuvan sarjan, jossa päähenkilönä toimii intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur. Ensimmäinen osa on Muukalaisen päiväkirjat, seuraava, jonka luin nyt, on Murhan käsikirjoitus. 

Mutta voi, mikä väärä valinta minulle! Olin juuri lukenut Richard Osmanin mainiot teokset, ja tämä muistutti niitä aivan liikaa. Senioriyhteisö, iäkkäät päähenkilöt, murhaan sotkeutuvat ystävykset. En pystynyt keskittymään, sillä Osmanin vastaavat henkilöt elivät vielä mielessä. Mutta sopivaan hetkeen varmasti toimivaa luettavaa. 

Reunahuomiona: Ehkä dekkareissa ja muussa viihdekirjallisuudessa ovat nyt pinnalla niin iäkkäät ihmiset kuin sateenkaarevatkin, heitä on paljon tässäkin kirjassa. Alkaa tuntua, että jopa hieman tarkoitushakuisesti. Onko trendi "laita mukaan vanhus ja homo", niin kaupaksi käy? Eipä siinä, etteikö heitä saisi tehdä näkyviksi, ainakin vanhusten joukko vain kasvaa, eikä kaapissa tarvitse enää olla.  

Elly Griffits: Murhan käsikirjoitus. Tammi 2024. Suomennos Riina Vuokko. Kansi Markku Taina. 

Luin viikon aikana myös ensimmäisen suomennetun korealaisen dekkarin. Piruparka ei ole tainnut nousta otsikoihin, koska kohtasin sen kirjaston poistohyllyssä. Ja hyvä niin, sillä kuvaus sairaasta mielestä ei ole kaunis. Melko hypnotisoiva kyllä, jos psykopaattisuus kiinnostaa. Nuori mies Yu-Jin herää aamulla oudoissa olosuhteissa muistamatta yön tapahtumia. Kunnes ne alkavat selvitä karmealla tavalla. Paljon verta ja mielipuolisuutta, jota ei toivoisi kenenkään kokevan saati matkivan tai samastuvan. Pelottava. 

You-jeong Jeong. Piruparka. Like 2019. Suomennos Kirsi Luoma.

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka.

Anu Patrakka: Arvoton

Dekkariviikkojen päätteeksi käväisin Portugalissa. Kauniin maan nurjat puolet näkyvät poliisityössä. Porton henkirikosyksikön vetäjäksi on nimitetty Nelson Monteiro, joka on jättänyt taakseen avioliiton ja työn Lissabonissa ja muuttanut auttamaan vanhaa isäänsä synnyinseudulleen Portoon. Monteiro yrittää sopeutua työyhteisöön johtajan ottein, eikä kaikki mene aina putkeen. Onko Ana Torres katkera nimityksestä, sillä hän haki paikkaa myös? Ainakaan hän ei ota uutta pomoa varauksetta vastaan. Syrjitäänkö naisia hierarkiassa edelleen?

Siirtotyöläisten turvaton asema - joka ei valitettavasti ole Suomessakaan vierasta ja josta paljon puhutaan mediassa tätä kirjoittaessani - käy ilmi, kun paljastuu ihmissalakuljetusta ja hyväksikäyttöä, usein muihin rikoksiin kytkeytyvää. Maassa on paljon intialaisia ja bangladeshilaisia töissä maatiloilla, samoin ukrainalaisia, kaikki paremman elämän toivossa. Osa epätoivoisista tulijoista matkustaa henkensä kaupalla ja tukehtuu rekkaan jo matkalla.

"Mikä Euroopassa oikein on vialla, Emilia pohtii. Maanosalla on ollut satoja vuosia aikaa kehittyä tasa-arvoiseksi demokratiaksi ja hyväksi paikaksi elää, ja tulos oli tämä. Epätoivoisia ihmisiä, jotka kuolevat toistensa syliin." 

Suomalainen Emilia oli itsekin haaveillut paremmasta elämästä ja komeasta portugalilaisesta miehestä, vaihtanut hyväpalkkaisen it-työn kotimaassa puhelinpalveluhommiin. Hän tapaa Aranin, jonka kanssa on hyvä olla. Mutta voisiko mieheen luottaa? Tutustuminen on vasta alussa, kun tapahtumat alkavat vyöryä, ja poliisin tutkimukset kytkeytyvät orastavaan suhteeseen karmealla tavalla.

"Kun kukaan ei välitä, näitä ihmisiä pidetään arvottomina, vaikka juuri he tuottavat meille ruuan pöytään. Jokin tässä yhteiskunnassa on pielessä ja pahasti!" 

Henkilöt ovat inhimillisiä virheineen ja salaisuuksineen - enkä nyt puhu rikollisista -, arjen kuvaus mukavan todentuntuista, ja maisemat siintävät silmien edessä. Yhteiskunnallisuus on vahvasti läsnä epäkohtineen, kuten epätasa-arvo ja luonnon riisto raha edellä sekä köyhien kehno asema, eniten lukemistani Patrakan kirjoista. 

Mutta näin turistin näkökulmasta muistuvat mieleen myös maan hyvät puolet, kauneus ja lämpö, elämänmeno, jossa käyskennellään kahviloissa ja rannoilla ja ihaillaan vanhoja komeita rakennuksia. Turistina tietysti toivoisi, että maan suuret työvoimavaltaiset alat, maatalous ja matkailu, vetäisivät ja työllistäisivät paikallisia kunnollisilla ehdoilla. Maa ei ole köyhä maailman mittapuulla, mutta harmaa talous ja korruptio vaivaavat. Ja kuten Suomessa, väestö vanhenee ja maaseutu köyhtyy kaupungistumisen myötä.      

Edellinen postaamani Patrakan dekkari: Häpeän aukio

Muualla: Kirsi yllättyi kirjan tummasta sävystä muttei suinkaan pettynyt. 

Anu Patrakka: Arvoton. Otava 2023.

Dekkareita parhaasta päästä

Luen dekkareita, kun olen väsynyt, kun en jaksa perehtyä tietoon tai vaativaan kaunoon, kun haluan nollata, kuluttaa aikaa ja viihtyä. Selkeä asetelma - joku kuolee, joku selvittää, joku on syyllinen - on rentouttava. Parhaimmillaan dekkari on antoisa lukukokemus monipuolisine henkilöineen ynnä ajankohdan ja ympäristön kuvauksineen, tylsimmillään kankea ja kalsea, pinnallinen rikostarina.

Parhaasta päästä on britti Elly Griffits: hänen päähenkilönsä Ruth Galloway on tullut tutuksi vuosien mittaan, vaikken kaikkia sarjan kirjoja ole lukenut. Luin peräperää sekä alkuvuodesta (2021) suomennetun Maan alla -osan että seuraavan sarjan ensimmäisen osan, uuden päähenkilön esittelevän Muukalaisen päiväkirjat -kirjan.

Ruth Gallowayta palkitsee kiinnostava työ poliisia avustavana arkeologina, rakkauselämä puolestaan ei: suhde Nelsonin kanssa on oudossa vaiheessa, vaikka heillä on yhteinen tytär. Mies on tahollaan naimisissa, ja muutakin mietittävää ilmenee. Maan alta löytyy luita, joiden alkuperä johtaa paikallisen asunnottomien yhteisön kuvioihin ja pienehkön paikkakunnan ikäviin ilmiöihin. Ja niin, Ruthin parisuhdehuoliin. Seuraavaksi pitää lukea Musta enkeli, jossa saanemme valaistusta mutkikkaaseen tilanteeseen. Ehkä jopa lopullisia ratkaisuja - ymmärsinkö oikein, että sarja päättyy siihen, kymmenenteen osaan? 

Uuden sarjan avauksessa tutustumme rikosylikonstaali Harbinder Kaueriin. Hän on nuorempi, ajankohtaisempi ja lähes kaikin tavoin erilainen kuin Ruth. Muukalaisen päiväkirjat on hieman hassu nimi, sillä tiedämme päiväkirjojen kirjoittajan alusta asti - mutta emme sitä, kuka opettaja Claren päiväkirjoihin käy lisäilemässä omia merkintöjään. Karmeusastetta nostaa se, että merkinnät ilmestyvät aina jonkin väkivaltaisen tapahtuman yhteydessä, joita Claren lähistöllä tapahtuu.

Elly Griffitsin piti tulla Helsingin kirjamessuille 2021: sattuneesta syystä hän oli kuitenkin läsnä vain etänä. Mukava oli hänet silti tavata näinkin, kuulla ajatuksia kirjoittamisesta ja ihailla rutinoituneen esiintyjän luontevuutta. Hilpeyttä yleisössä ja kirjailijassa herätti Hesarin uutinen, jonka mukaan messuille saapuisi itse Ruth Galloway!  

Elly Grifftsin kirjoissa vetoaa inhimillinen ote: hänen kirjoissaan on lämpöä. Sitä ei ole kaikissa suosituissa dekkareissa tai dekkarisarjoissa, joista suositut tuppaavat olemaan kalseita. Muovisia jopa, kun mietitään joitakin vaikkapa ruotsalaisia huippudekkaristeja, jotka tekevät erinomaista tekstiä ja viihdettä, mutta mieleen jäämättä. Toisaalta, muistiin painuminen ei ole niiden ykköstehtävä. 

Sofie Sarenbrandt on ruotsalainen dekkaristi, jonka Emma Sköld -sarja on pidetty, ja sama on omakin kokemukseni. Näitä lukee sujuvasti, mutta pakko myöntää, ettei mitään mieleen jää (kuin ehkä painajaisiin?). Luin Lepää rauhassa -osan, joka tuo mieleen kylpylämuistoja. Tapahtumat alkavat tunnetun näyttelijättären turmasta hyvätasoisessa allaspaikassa. En ole kylpyläihminen, muttei käynneiltä voi välttyä riittävän kauan eläneenä. Yksi parhaista muistoista on tapaus, jossa matkanjärjestäjän sotkettua hotellivaraukset minut ohjattiin ökyrikkaiden luksuskylpylään Virossa. Niin hieno sisustus, etten edes tekniikan namiskoita löytänyt kuin pitkän etsimisen jälkeen! Ympäristö oli ylellinen, tosin itse en ollut, arkivaatteissani. Mutta niin ylevää oli, ettei sekään herättänyt huomiota. Mainio kokemus. Ja kirja sujahtaa sulavasti viihteen tarpeeseen. Se on kuulemma sarjan ensimmäinen, mutta käännettiin suomeksi jostain syystä vasta viime vuonna, vaikka myöhemmin ilmestyneitä oli suomennettu jo liuta aikaisemmin.

Anu Patrakka on tuttu Portugalin kuvaaja, eikä uutuus tuota pettymystä maisemien ja matkahaaveiden maalailussa. Porton kaupungin murhatarina on nautittava kirjallinen matka Atlantin rannoille, vanhojen talojen ja katujen keskelle. Jossa on suuren ajan vuodesta lämmintä, mutta kauniit kaakeloidut seinät ovat talvisin jääkaappikylmät, käy ilmi, ja paikalliset suosivat kuumavesipulloja ja sängyssä pysyttelyä. Kylmää kyytiä saa myös poliisi selvittäessän outoja kuolemia kirkon piirissä. Katolisuudesta käytännössä saattaa lukija myös oppia jotain; Patrakka panostaa paljon paikallisten tapojen, ajattelun ja arjen kuvaukseen. Päähenkilö on rikosetsivä Rui Santos, kuten aiemminkin. En kuitenkaan suosittele aloittamaan sarjaan tutustumista tästä osasta, vaan sarjan alusta tai vaikka kirjasta Syyllisyyden ranta tai Häpeän aukio. 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio. Into 2021. Kansi Perttu Lämsä.

Elly Griffits: Maan alla (The Chalk Pit). Tammi 2021. Suomennos Anna Kangasmaa. Kansi Markko Taina. 

Elly Griffits: Muukalaisen päiväkirja (The Stranger Diaries). Tammi 2021. Suomennos Cristina Sandu. Kansi Markku Taina.

Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa (Vila i frid). WSOY 2021. Suomennos Leena Virtanen. Kansi Ingrid Vonk.

Anu Patrakka: Häpeän aukio

Portugaliin reissulle? Sopii minulle!

Anu Patrakan Portugaliin sijoittuvat dekkarit ovat erinomaisia nojatuolimatkaan (ja paikkojen googlailuun). Koska kirjailija on itsekin sijoittunut kyseiseen maahan, autenttisuuden tuntu on vahva; merenrannat, vanhat ylväät rakennukset, kiviset kadut kujineen, portaineen ja kulkukissoineen sekä herkulliset ruuat tulevat kätevästi tarjolle rikostarinan ohessa.

Rikosetsivä Rui Santos selvittää jälleen murhatapauksia pohjoisessa Portugalissa. Hänen suhteensa entiseen kollegaan Ritaan on edennyt suotuisasti, mutta muiden ihmisten väleissä riittää selvittelemistä. Kun viisikymppinen, viiniinmenevä rouva löytyy kuolleena pienen kylän historiallisen häpeäpaalun juurelta, käynnistyy tapahtumaketju, jossa mahdollisia tekijöitä ja motiiveja sinkoilee poliisien tarkistaessa pienimpiäkin yksityiskohtia. Lukija saa yllin kyllin arvailla syyllistä - tai syyllisiä - matkan varrella, virusvapaasti ja muutenkin turvallisesti kotioloissa, veri ei lennä matkanojatuoliin saakka. 

Motiivit ja ihmisten käyttäytyminen ovat antoisia pohdittavaksi noin ylipäänsä: mikä lopulta on rikosten ja väärinkäytösten vahvin motiivi? Eivät portugalilaiset eroa muista pyrkimyksineen. Henkilöt ovat inhimillisiä, jopa arkkityyppejä, joita voi mielessään sijoitella vaikka omaan tuttavapiiriinsä. Vallanhimo, kateus, raha, pakit rakkaudessa, välinpitämättömyys, itsekorostuksen tarve, häpeä, johon kirjan nimikin viittaa; ainakin viimeksi mainittu on suomalaisellekin hyvin tuttu. 

Vaikka pääosin hommat sujuvat, kokee Rui Santos välillä riittämättömyyttä ja turhautumista, etenkin työn ja yksityiselämän yhdistämisessä. Tuttua ja inhimillistä sekin. 

"Omat huolet oli työnnettävä sivuun, työt oli hoidettava, tapahtui yksityiselämässä mitä tahansa. Sillä hetkellä poliisin työ tuntui rangaistukselta."

Patrakka kirjoittaa koukeroimatta fiksun sujuvasti ja tarjoaa lukijalle vaivatonta viihdettä, juuri tähän aikaan sopivasti. Kirja on jo viides dekkari sarjasta, josta olen lukenut muutaman aiemman, ainakin Syyllisyyden ranta -nimisen. 

Kenelle: Etelänmatkalle halajaville, aivolepoa kaipaaville, psykologisten dekkareiden ystäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta pitää Patrakan tunnelmanrakentamisesta ja sanoo olevan "ilo lukea tekstiä, joka on loppuun asti mietittyä ja josta näkee, että siihen on panostettu. Portugalinkieliset ilmaisut siellä täällä ovat kiva lisä tekstissä." Samaa mieltä, myös siitä, että sarja vain paranee edetessään. 

Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into 2021. Kansi Perttu Lämsä.

Helmet-haaste 2021 kohta 46: kirjassa syödään herkkuja. 

Kevyesti viikonloppuun

Portugalissa olen viihtynyt monet lomat, joten ilahduin sinne sijoittuvasta dekkarista. Rikosetsivä Rui Santos Porton poliisista tutkii suomalaisen taiteilijan katoamistapausta, joka näyttää ensin selvältä, mutta mutkistuu matkan varrella.

Mukavan yllättävästi etenevä, matkakuumetta nostattava tarina, jossa on perinteiseen tapaan niin romantiikkaa kuin jännitystäkin, molemmat sopivasti annosteltuna kieron ihmisluonteen kuvaamisen lomassa. En ole kovien dekkarien ystävä, joten tämän kanssa viihdyin mainiosti. Ja huomasin tässä googlettaessani, että kirja on Portugaliin muuttaneen Patrakan kolmas Rui Santos -dekkari. Pitänee kaivaa edellisiäkin lukuun, viimeistään seuraavalla Portugalin-lomalla.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into 2019. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2019 kohta 2: kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

Ruotsalainen Jungstedt on konkaridekkaristi, ja kirja on osa Gotlantiin sijoittuvaa pitkää sarjaa, johon tutustuin nyt ensi kertaa. Tarina täyttää kaikki (ruotsalaisen) perusnykydekkarin oletukset: henkilöt hyviksistä pahiksiin tuodaan esiin henkilökohtaisine ominaisuuksineen, pahuus väreilee hulluuden rajojen yli, ympäristö kuvataan tarkasti ja ajassa ollaan tiukasti.

Porilaisen SuomiAreenan esikuva, politiikkojen ja yritysmaailman näkyvyydelle tärkeä Almedalen-viikko on käynnissä, kun samanaikaisen purjehduskilpailun osanottajat löytävät ruumiin merenrannasta. Tapahtumaa selvittää komisario Anders Knutas apunaan Karin, joita yhdistää työkaveruuden lisäksi henkilökohtainen seurustelusuhde. Mukana on myös - totta kai - aina valpas media, toimittajien Johanin ja Pian hahmoissa. Päähenkilö on Knutas, mutta tapahtumia kuvataan monen muunkin silmin, kuten Karinin. Karin nousee silti jotenkin keskiöön, sillä häntä nimitetään tuttavallisesti etunimellä pitkin matkaa, toisin kuin Knutasia. Vieläkö dekkarissa elää miesten vanha tapa kutsua toisiaan sukunimin?

Perusdekkaria, helppoa ja sutjakkaa luettavaa. Ja tämän kanssa iskee Visbyn-matkakuume!

Mari Jungstedt: Pimeys keskellämme. (Ett mörker mitt ibland oss) Otava 2018. Suomennos Emmi Jäkkö.

Vielä romantiikkaa hauskalla twistillä. Nimittäin joka tytön (tai vähintään joka toisen) unelma muuttuu todeksi suomalaisen Noran elämässä. Hän matkustaa Brittein saarille sisarensa häihin. Ihmetys seuraa toistaan: siskon mies on aito aatelinen, joka ystäviensä tavoin asuu valtavassa kartanossa. Nora solahtaa sujuvasti kartanomaailmaan, vaikka ihmettelee eroja kotimaan pikku kämppäänsä ja koko elämäntapaan. Täällä puhuvat perinteet ja sivistys sukupolvien ajalta, etenkin kirjallinen sellainen, joka Noraa on aina kiehtonut. Ja vaikuttaa siltä, että myös Nora on erittäin tervetullut tuohon ympäristöön, josta löytyy sopivan naimaikäisiä jaarleja... 

Yllätyksiä ei kannata odottaa, kuvion näkee viimeistään sivulla 26 tai niillä main. Mutta se ei haittaa viihtymistä lainkaan, suomalaisen nuoren naisen ja peribrittiläisen perinteen yhteensattumusta on hauska lukea. Tekstin tyyli on minun makuuni turhan monisanainen ja toisteleva, mutta huumorilla ja kirjallisilla viittauksilla - jälkimmäiset tuntuivat osaksi hieman turhan näkyvästi rakennetuilta - ryyditetty tarina iskenee monen kirjahullun lukuhermoon tai ainakin osoittautuu mukavaksi luettavaksi, joka hymyilyttää ja haaveiluttaa. Aito prinsessasatu tässä päivässä.

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Kustantajan lukukappale.