Riitta Jalonen: Omat kuvat

Riitta Jalosen kirjoista - joista olen lukenut vain osan - nousee mieleen sana "kirkas". Niin, yhden nimikin on Kirkkaus, mutta hänen ajattelussaan on jotain, joka tuo kirkasta pohjavettä sanojen virtaan, noin kömpelön kuvallisesti sanottuna. Kun ei ole kirjailija, tuntemuksia ei ole helppo kuvata! Tarkoitan, että käy selväksi, millä intohimolla ja taidolla kirjailija sanansa tekstiksi osaa asettaa.

Puhun heti itseni pussiin kirkkaudesta: jotkin lauseet jäävät hämäriksi, niiden perimmäinen viesti. Arvelen, että ne avautuvat parhaiten toisille kirjailijoille ja taiteilijoille, jotka ovat itse kokeneet samantyyppistä luomisen tarvetta ja joutuneet miettimään asiaa syvien tunteiden kautta. Mutta kirjan tunnelman koen ja viestin tulkitsen tavallani. Se kertoo luopumisesta, hyvästelystä, kirjoittamisesta pakottavana tarpeena, ajattelun jatkeena tai jopa alitajuntaisena tekemisenä, tekstistä oman sielun kuvana. 

"Fiktio ponnistaa kertomuksen alta ja alle, on sieltä kotoisin. Se on viisaampi kuin kirjailija, koska sen käytettävissä on alitajunta, jonka ansiosta se voi rauhassa luoda vertauskuvia. Olen varma siitä, että alitajunnalla on omatunto, joka haluaisi ihmisen tuntevan oman aineistonsa."

Tunnelma on haikeahko, vaikka toisaalta tyytyväinen ja onnellinen tehtyyn työhön. Riitta Jalonen on arvioinut kirjan jäävän viimeiseksi romaanikseen, siitä tilinpäätösmäinen henki ja paperille muotoiltu hyvästely hänelle tärkeiksi tulleille fiktiohenkilöille kertomalla heidän merkityksestään, kirjoittamisen ja fiktion merkityksestä ja siitä ihmeestä, kun sanoja ja kertomuksia syntyy. 

"Sana herättää minut kesken unien. En millään jaksaisi nousta ja kirjoittaa sitä paperille, mutta on pakko koska tiedän että jos en nouse, se katoaa. Sen takana voi olla lisää sanoja, kokonainen kohtaus tai kertomus, johon unen ja valveen rajalla onnellisesti kompastuin. Kuin olisin astunut kuoppaan, jossa tunteet asuvat. Kynä kädessä ihmettelen, mistä jokin tekstinpätkä syntyy. Minä sen tein, mutta mistä se tuli?"

Kun kirjoittaminen on niin elimellistä kuin hän kuvaa, sen tekeminen ja tarve ei varmasti koskaan poistu, vaikkei kirjoja enää julkaistaisikaan. Kaunis hyvästijättö silti lukijoille. 

Kenelle: Kauniin kielen rakastajille, taiteilijoille, intohimotyötä tekeville tai sellaista ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Leena Lumi samastui - liikasamastui? - ja ihailee kirjailijaa koko sydämellään. 

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Kotimaista uutta: Ossi Nyman, Kati Tervo, Riitta Jalonen

Nymanin kirja alkaa siitä, mistä Patriarkaatti-nimisen kirjan kuuluukin, armeijasta. Heti kovaan ytimeen, mutta Nyman menee vielä syvemmälle, tasa-arvorakenteisiin, jotka eivät selkeinä näy mutta tuntuvat. Niidenkin nahkassa, jotka eivät ole tietoisesti niitä rakentamassa.

Onneton ehkäminäkertojamies hapuilee armeijan jälkeen paikkaansa maailmassa ollakseen siinä, jotenkin. Hänen naisilta saamansa selitykset tai toimintamallit eivät juuri auta. Äiti puhuu jumalasta, mutta poika: ..."minua ahdisti edelleen ajatus siitä, että Jumala oli tämän kaiken suunnitellut ja rakentanut, eikä elämä olisikaan sattuman kautta syntynyt käsittämätön ihme, vaan jonkun vanhan miehen mielikuvituksen tuotetta." Tai buddhalaisuuden peruskurssilla tavattu nainen, joka "sääli itseään hyvin aggressiviiseen sävyyn" ja "jonka tuska oli niin suuri ja ainutlaatuinen, ettei siihen voinut millään keinolla saada helpotusta." Kaisan puoliso taas "sanoi elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta." No niin.

Nyman vetää alussa mainitut rakenteet niin ällöttäviksi kuin suinkin, lähes lukukelvottomiksi.  Toisaalta, hän ei puhu mistään, mitä ei ole olemassa, tehtynä tai kuviteltuna. Viitteitä ja ärsyttävää viisastelua riittää (patriarkaaliseen/poikamaiseen tapaan?), samoin väkivaltaa, ja ajoittaisista valaistusyrityksistä huolimatta kirja jättää synkän, kiukkuisen jälkimaun. Näinkö kehnosti asiamme ovat? (Enkä nyt puhu vain kirjallisuudesta.) Voiko ihminen ylipäänsä selvitä järjissään ja pitää yllä parisuhdetta, jopa vaikka vahingossa tai luonnonlakina perustaa perheen - miten tämä kaikki jatkuu? Määräävätkö X- ja Y-kromosomit edelleen kaiken yli? Nyman haluaa ravistaa, ja sen hän tekee, lukijaystävällisyydestä piittaamatta. Ällö kirja, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta tarkoituksella. Plussapuolella kelpoisan linjakas teksti sekä rohkeus tarttua tasa-arvoaiheeseen miehen näkökulmasta. Eri asia on se, miten viesti menee perille tai tavoittaa lukijoita näin hankalaan muotoon puettuna.

Kenelle: Tasa-arvottomille, synkkää kestäville, haastetta pelkäämättömille.

Muualla: Omppu pohtii kirjaa pidemmin ja kysyy hyviä kysymyksiä. Sen [tunnelman] pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, sanoo Tuijata.

Ossi Nyman: Patriarkaatti. Teos 2019. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 

Vastavetona aivan toista laitaa kirjallisuudesta! Kotoisan jutusteleva Kati Tervo on koonnut punaisiin kansiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan ruuanlaitosta sekä reseptejä kokkailuistaan eri vuodenaikoina. Tervon viihdyttävä ja rauhallinen mutta selkeäsanainen ja -mielipiteinen puhe on mukavaa luettavaa ainakin kaltaiselleni kärsimättömälle, hifistelyjä vierastavalle epägurmee-ruoanlaittajalle. Samastun monessa kohtaa niin kokkausasioissa kuin ruokamuistoissa lapsuudesta, joita Tervo ripauttelee mukaan tujuksi mausteeksi (se perunakeitto ei tosiaan maistunut miltään!).

Arvostan hänen laillaan suuresti laadukkaita raaka-aineita lähiseuduilta ja mieluiten syön suomalaista perusruokaa. En kyllä osaa hänen tapaansa improvisoida eikä asia minua puhuttele niin, että opettelisin, ja olen eri kastia myös siinä, että meillä saa ruokaillessa lukea. Tai saisi, jos jotakuta muuta kuin minua kiinnostaisi (huoh.) Itselläni on vahva pulla- ja lihapullatausta eikä mieltymystä makeaan, toisin kuin Tervolla, jolla monet minulle vieraat raaka-aineet ovat hallussa ja joka piipahtaa aiheellaan muuallakin (kuin Teiskossa, Tampereella ja Helsingissä), kuten Saksassa.

Parempaan päin on menty ruokakulttuurissa monessa suhteessa, sen käsityksen jaan - punaisen lihan kulutus laskee, kalan kasvaa, kasviksia ja hedelmiä on saatavissa läpi vuoden jne. - ja kirjan viestinä näenkin rohkaisun kokeilemaan uusia ainesosia ja tekemään ruokaa tavalla, mikä itselle tuntuu hyvältä, ilman vaikeita kikkoja, mutta arvostavasti ja ruuan merkitys arjen hyvinvoinnissa tiedostaen. Ruoka on harvoin vain ruokaa; se vaikuttaa yhteisössä ja yksilössä niin henkeen kuin terveyteen.

Kenelle: Ruuanlaittajille, kokkausta vieroksuville tai sen pakkopullana tunteville, ruokamuistoja mielellään muisteleville.

Muualla: Anun ihmeelliset matkat -blogi oli aivan otettu kirjan konstailemattomasta tyylistä.

Helmet-haaste 2019 kohta 3: laji, jota en yleensä lue eli ruokakirjat.

Kati Tervo: Punainen pata. Otava 2019. Graafinen suunnittelu Päivi Puustinen.

"Tanssikaa! Tanssi auttaa!" äiti huusi. Riitta Jalosen vahvasti omaelämäkerrallinen kirja kertoo pienestä Elisabethista, joka katsoo maailmaa vahvasti äitinsä kautta. Äiti on kuningatar, kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä lapsen maailma surraa, kieppuu, muotoutuu ja tanssii. Mutta myös luopuu, aikuistuu, vanhenee. Aikatasot limittyvät huomaamatta, kuolleet elävät, äiti katsoo seinältä aina vain. Kirjailija sanoo eläneensä kuolleiden suvussa, mutta kirjan olevan romaani. Emme siis puhu muistelmista, vaikka muistoja se on täynnä. Isä sanoo: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää. Sitä tässä tehdään, luulen.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta, kuten totuttu. Muistoja löytyy hyvinkin varhaisesta lapsuudesta, tosin realismi helposti kaikkoaa taka-alalle tytön valtaisan mielikuvituksen tieltä. Kunnes taas ollaan todessa ja nykysuomalaisten suurimpien traumojen syntysijoilla, sota-ajan jälkeisissä vuosissa. Joukko enoja on kuollut sotaan, mutta heidän syntymäpäiviään vietetään joka vuosi. Näin, vanhempien traumat siirtyvät näppärästi sukupolvelta toiselle, tadaa! Ei tunnu helpolta tytön kannalta. Lääkitys piti aloittaa jo lapsena - se hätkähdyttää lukijaa. Kun oli niin rauhaton mieli.

Tanssin piti auttaa, mutta auttoiko se? Paljon jäi perintöä eikä pelkästään kaunista, vaikka äidillä oli pitkät komeat hameet ja molemmilla vanhemmilla rakkautta ja kiinnostusta niin toisiinsa kuin lapseen. Ja "kanssakulkijoihin", jotka muistoissaan kärvistelivät. Heille tansseja järjestettiin, ja juhlittiin! Tango merellä soi ja Säkkijärvellä polkattiin.

Hengästyttävä kirja: ensivilkaisulla ohut, sisältä paksu. Vaativa niin lukijalle kuin tekijällekin, luulen, mutta toteutus on vaikuttava ja elegantti. Ja kansi on samaa linjaa.

"Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan."

Kenelle: Proosan keinoista kiinnostuneelle, uudenlaista muistelmatyyliä kaipaavalle, sodanjälkeisen sukupolven kokemuksiin tutustuville.

Muualla: Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea, sanoo Lumiomena.

Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. Ulkoasu: Laura Lyytinen.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen kirjat tuovat mieleen salaperäisyyden, jopa mystisyyden, ja kauniin kuulaan tekstin. Kirkkaan sellaisen - joten romaanin nimi on osuva tässäkin mielessä. Enemmän oletan sen kuitenkin kuvaavan päähenkilönsä päänsisäistä maailmaa, jonka tämä kirkastaa kirjoittamalla.

Tarina kertoo kirjailija Janet Framesta, joka eli 1924 - 2004 Uudessa-Seelannissa. Framen kohtalo ei ollut kaksinen: hän oli kotoisin rutiköyhästä perheestä, jota ei todellakaan onni potkinut. Kaksi lapsista hukkui, yksi sairasti epilepsiaa. Janetin luovuus, valtaisa kuvitelmamaailma ja kirjoittamisen pakko ilmenivät jo varhain, mutta olosuhteiden paineessa asiat menivät väärään suuntaan: herkkyys johti itsemurha-alttiuteen. Nuori tyttö määrättiin mielisairaalaan, jossa hän vietti vuosia - turhaan, kuten myöhemmin diagnosoitiin. Skitsofreniaa hänellä ei ollut.

"Kauhu ei määrää enää elämääni. En kuitenkaan tahdo unohtaa. Katson taakseni vielä monta kertaa, ja katson tarkkaan."

Kaikesta huolimatta tai kaiken vuoksi hänen kirjoittamisensa jatkui ja kasvoi. Se pelasti hänet kurjuudelta, ehkä vakavalta mielisairaudeltakin, kannattelemalla häntä rikkaassa sisäisessä, muille näkymättömässä maailmassa, joka purkautui teksteinä. Hän inspiroituu luonnosta, elävistä ja kuolleista, tai vaikka essun nauhasta.

"Avoimesta ikkunastani näen, kuinka molemmat sisareni hukkuvat uudelleen, mutta nyt yhtä aikaa."

Ei ole ihme, että mieli on täynnä, ylitsevuotava, tuossa kaikessa havainnoinnin virrassa. Ajatukset leijailevat, ja välillä niistä tulee raskaita päähän laskeutuessaan, kuten hän miettii. Totta on tarina, jonka mukaan Janet säästyi lobotomialta, koska hänen kirjansa sattui saamaan palkinnon ja julkisuutta juuri oikeaan aikaan.

"Panen tekstin syrjään. Istun rauhassa, ajatuksilla on tapana tulla tyhjään, kuin kuoreen joka odottaa täytettä. En hae mitään kaukaa, kaikki tulee minulle sisältäpäin odottamatta, yhtäkkiä."

Onneksi hän sai oikeanlaista apua tärkeissä vaiheissa, niin lääkäreiltä kuin kirjailijoilta, etenkin Frank Sargesonilta, joka toimi hänen mentorinaan, tarjosi asunnon ja opetti kirjailijan elämänrytmiä. Myöhemmin Janet muutti Lontooseen ja vietti myös paljon aikaa Yhdysvalloissa. Kirjojen menestys kannusti, agentti oli osaava. Frame oli kuulemma useasti mukana jopa Nobel-ehdokasarvailuissa.

"Ajatukseni tulevat eriskummallisessa järjestyksessä, päättävät itse miten tulevat ilmi ja milloin. Minun pääni on se joka humisee, käteni on se joka kirjoittaa." 

Myös Janetin äiti on kiinnostava ja koskettava hahmo Jalosen tulkinnassa. Äiti kirjoitti runonpätkiä, joita hän myi pahvinpaloilla naapurustolle. Tytär epäili, ettei kyse ollut pelkästä rahanhankinnasta, vaan siitä, että äiti halusi jotain omaa ja teksteilleen perhettä isomman yleisön. Vaikka Janet on älykäs ja havainnoiva, taiteilija Janet - introverteistä introvertein - keskittyy kuitenkin eniten itseensä. Hän ei ole helppo eikä helpoiten rakastettava; hän osaa kuitenkin turvata toisiin ja pitää läheisiä tärkeinä. Introvertin ikuinen ristiriita?

"Ainostaan kirjoittaminen tekee elämästäni elämisen arvoisen. Ei sitä tehnyt äidin Jumalan salaperäinen valtakunta ja uudestisyntymisen odotus. Minä odotan sanoja, jotka oma mieleni on säilönyt ja joista se on pitänyt huolta."

Koskettava tarina Jalosen kauniin kirkkaalla tavalla kerrottuna. Jalosen ajatukset kirjoittamisesta muuttuvat Janetin ajatuksiksi, tai toisinpäin. Kirjailija on kertonut tunteneensa Janetiin outoa kohtalonyhteyttä; tämä ikään kuin alkoi elää hänen sisällään. Näin uskon parhaissa autofiktioissa tapahtuvan. Ja silloin on hyvin vaikea sanoa, missä tosi loppuu ja kuvittelu alkaa. Jalonen ei suoraviivaisesti itketä lukijaa - vaikka siihen olisi aineksia - vaan jättää tilaa, joka voi jopa ahdistaa selitystä kaipaavaa lukijaa. Hän ei todellakaan ole kirjailijana tyrkky.

Kirjoittamisesta elämäntapana vakuuttuneille Jalonen tarjoaa paljon herkullisen nautinnollisia lauseita, meille realismin lapsille osa niistä jää ehkä vieraammaksi. Hyvin henkilökohtaisen aiheen kanssa käy helposti näin, kun itse on siinä syvällä, syvemmällä kuin lukija voi kuvitella. Olen varma, että kirja viehättää suuresti myös kirjanystäviä ja ei-kirjailijoita. Minä olen kiitollinen saatuani lukea Janetin tarinan, joka ansaitsi ehdottomasti tämän kirjan, enkä osaa kuvitella, kuka sen olisi tehnyt Jalosta paremmin, paneutuvammin ja kauniimmin. Kiitos Riitta Jalonen!

"Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen."

Janet Framen kirjoja ei ole suomennettu. Jane Campion teki vuonna 1990 hänen elämästään elokuvan An angel at my table, Enkelin kosketus, joka on kai nähty meilläkin, en muista? Älä sotke tätä samannimiseen uskonnolliseen minisarjaan! Sen tekijänimissä ei näy sen enempää Framea kuin Campioniakaan. Muistaako joku, onko tuo elokuva nähty meillä, teattereissa tai tv:ssä?

Kenelle: Sanojen voimasta vakuuttuneille, kirjoittamisesta innoittuville, kirjailijaelämäkertoja ahmiville, mielenterveyden rajoja miettiville, vaikuttavan tarinan ja kauniin tekstin ystäville.

Muualla: No, But I Read the Book -blogi löysi Framen teokset matkallaan.

Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tammi 2016.

Vielä kerran Irma

Irmoista olen kirjoittanut aiemminkin täällä ja täällä, ja vielä yksi löytyy Riitta Jalosen uusimmasta. Tässä Irma on kuitenkin jo kuollut, hän on päähenkilö Nooran äiti, mutta henkisesti vahvasti läsnä Nooran mielessä. Noora on nuori nainen, joka on kovin hukassa itsensä kanssa. Hän joutuu tekemään isoja päätöksiä, kun hänet kasvattanut Rebekka-täti kuolee myös. Itsensä tunteminen ja hyväksyminen ovat pääteemat hapuilussa kohti tasapainoa. Kirja keskittyy Nooran sisäiseen etsintään, mutta uusiksi menee myös ulkoisesti koko kuvio: mies, koti, työ.

Perheen yllä leijuu mystisyyden sumu, Noora on perinyt äidiltään selvänäkökykyjä. Salaperäiseksi kirjaa sanotaan takakannessakin ja se on todella totta – oli niin salaperäinen, etten päässyt siihen kiinni oikeastaan lainkaan. En ymmärtänyt Nooran tekemisiä enkä päätöksiä, enkä muidenkaan kirjan henkilöiden, jotka jäivät hyvin kaukaisiksi. Vasta aivan viime sivuilla Nooran käytös sai jonkinlaisen selityksen.

Kirja on vain 143-sivuinen, joten sen luki nopeasti loppuun. Tarina olisi kaivannut tukevoittamista kertomalla enemmän Nooran ajatuksista, niin että lukija olisi jo aiemmin saanut perusteluja hänen tekemisilleen, nyt niitä seurasi kysymysmerkkinä ja vähän ärtyneenäkin. Mitä se sekoilee. Ja mikä on tämän kaiken tarkoitus. Pieniä tapahtumia kuvataan tarkasti ja esimerkiksi soittorasiasta kerrotaan monta kertaa, mutta minkä takia, en tiedä, motiivit jäivät hämärän peittoon. Ehkä mystisyyden tuntua haluttiin näin pitää yllä, mutta se löi jo itseään vastaan. Mystiseksi jäi.

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora. Tammi 2010.