torstai 27. huhtikuuta 2023

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Jos edellinen postaamani oli helmi, tämä esseeteos on timanttia. Traumakirjallisuutta, kyllä, kipeiden kokemusten purkamista kansien väliin, mutta tavalla, joka ei ole tavallinen. Monet nykykirjojen tekijät oksentavat traumojaan, tuntemuksiaan ja arkensa asioita joskus komean onnistuneella tekstillä, joskus vain tekstillä, mutta eivät välttämättä analysoi tilannetta tai taustoja, tilannekuvausta enempää. 

Tuomas Aitonurmi on ajatellut kertomiaan asioita pitkään ja pitkälle. Punnittuja mietteitä on ilo lukea. Kokeneen kirjoittajan teksti on omarytmistä ja täyttä: vaikka kirja on esikoisjulkaisu, hän on kirjoittanut paljon, niin työssään kuin harrastuksissaan ja koulutuksissaan. Kirjasampo on työ, kirjablogi Tekstiluola blogeja seuraaville tuttu, muutamia foorumeita mainitakseni. Kirjoittamisen ohella paras keino oppia kirjoittamaan on lukeminen, ja siinä hän on sekä asiantuntija että syvällinen harrastaja. 

Hänen traumansa on koulukiusattuna olemisen kokemus, josta hän kertoo mutta johon ei juututa, sillä on paljon muutakin mietittävää. Pitkä piina silti tietysti jättää jälkensä. Se on sysännyt kirjoittajan miettimään omaa olemustaan tavallista syvemmin, analysoimaan itseään. Ja myös vaikuttanut omakuvaan ja käytökseen.

"Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle todella tuttua. En tajunnut itseeni kohdistuvien ajatusteni julmuutta ennen kuin toiset alkoivat huomautella minulle asiasta luettuaan tekstejäni tai kuultuaan minun puhuvan itsestäni."

Seinät: Remontti. Katto: Fyysisyys. Lattia: Trauma. Hienoja asiayhteyksiä, yllättäviä suuntia. Esseistä moneen on helppo eläytyä, vaikkei lukija olisi koulukiusattu tai homomies. Kasvusta ja kehittymisestä on kyse, ja usein tunnen, että kirjoittaja on päässyt monessa pidemmälle kuin itse monta vuosikymmentä vanhempana. Jonkinlainen rauha ja harkittu lopputulos: 

"Voit olla mies omalla paikallasi. Sinulla on tilasi. Älä vie toiselta hänen tilaansa. Käännä kyynärpääsi alas ja ojenna kätesi."

Riemastuttavia havaintoja: "Miksi mukavuuden alueelta on poistuttava yhä uudelleen? Eikö välillä saisi vain olla mukavaa?" Yksi esseistä käsittelee Tuomasta kirjoittajana. Onko autofiktio Seiskan sivistynyt muoto? (Usein on, mielestäni.) Mutta taas mennään pidemmälle:

"Ehkä joskus kehitetään uusi tapa pureutua minään tekstin kautta. Ehkä minä joskus sulautuu kollektiiviseen tajuntaan tai toisiin lajeihin; ehkä juuri se on tarpeen, jos ihmiset ylipäänsä haluavat pysyä hengissä tässä maailmassa tulevat vuodet, vuosikymmenet - kuinka kauan aikaa vielä on? Se pitää kuvitella. Tuomas uskoo näiden kirjoitusten mahdollisuuksien elävän jossain, ne häilyvät maisemassa kuin tiivistyvä sadepilvi ja odottavat toteutumistaan."

Kuolemanpelko äkillisen vakavan sairauden myötä. Se onneksi hoituu, mutta maailmantilanne pahenee. "Mielialani ei parane samassa tahdissa ruumiini kanssa." 

Kirja teki vahvan vaikutuksen harkitulla ajattelullaan, viisaudellaan ja oivalluksillaan. Löi suorastaan hiljaiseksi. Onneksi kirjaan voi palata, niin täysi se on, että ammennettavaa riittää. Toisella lukukerralla löysin paljon uutta mietittävää. Kirjassa on myös laaja lähde- ja viittausluettelo. Ja kannet ovat hienot!

"Tunsin samastumista. Se merkitsee paljon taiteen vastaanotossa."

Kenelle: Ajatteleville, oivalluksia etsivälle, trauman kokeneille, koulukiusatuille, laadukkaan esseekirjallisuuden etsijöille. 

Muualla: Ammattimaista etäisyyttä ei kirjaan voinut pitää Kirjaluotsi, joka toivoo kirjailijalta paljon lisää luettavaa, kuten minäkin. Vahva, kaunis ja taidokas, sanoo 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni. Esseitä. WSOY 2023. Kansi bifu.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2023

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Etelä-Korean pohjoisrajalla on pieni lomakaupunki, jossa ei talvella tapahdu mitään. Tyttö, nuori nainen, palvelee asiakkaita pensionaatissa, jossa vieraita on vähän. Puuduttavia päiviä.

"Japanilainen kissa tietokoneen päällä heilutti tassuaan. Aina sama väsyttävä hymy. Ajatella että se oli ollut aluksi minusta suloinen."

Yksi vieraista on ranskalainen sarjakuvapiirtäjä. Mies kiehtoo tyttöä, ehkä myös toisinpäin, sillä tyttö on kaunis ja kiinnostunut piirroksista. He ovat eri maailmoista, kaikin tavoin. 

"- Miksi tulit Sokchoon talvella? - Kaipasin rauhaa. - Valitsit oikean paikan, naurahdin. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Ehkä ikävystytin häntä. Mutta miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä hänen mielialataan tai pitää keskustelua yllä, ajattelin."

Kirjailija kuvaa paikan ja sen horteisen tunnelman kouriintuntuvan karusti mutta tarkasti. Myös dialogi on niukkaa. Tunnen olevani Aki Kaurismäen mustavalkoisessa elokuvassa, mutta Koreassa. Betoninharmailta kadulta kuuluu K-pop, eksoottiset ruuat tuoksuvat, sähköpiikkilanka-aita vartioi Pohjois-Korean rajaa, hiekkaranta on tyhjä.

Ruoka on tärkeää: ainesosat ja valmistus kuvataan huolella. Tyttö vierailee usein äitinsä luona, sillä tämä on yksinäinen. Niin on tyttökin, poikaystävä asuu Soulissa ja työskentelee mallina. 

"- Minulla on vähän säästöjä, jos haluat leikkauttaa itseäsi, äiti sanoo. 
- Olen siis mielestäsi niin ruma.
- Älä ole hölmö, olen äitisi. Mutta kirurgian avulla voisit löytää paremman työpaikan. Niin se kuulemma menee Soulissa. 

Ihan vain ärsyttääkseni sanoin etten ollut ajatellut vaihtaa työpaikkaa. Pensionaatissa tapasi ihmisiä."

Haikean kiehtova kurkistus toiseen maailmaan, jossa kuitenkin on universaalisti tuttua: perusyksinäisyyden tunne, minuuden etsintä, epämääräisten toiveiden ja todellisuuden ikuinen kohtaamattomuus, sukupolvien välit sekä rajat ja raamit, joissa elämme. Kaunis pieni helmi.

Kenelle: Minimalismin ystäville, nojatuolimatkailijoille, tunnelmaan uppoaville, hiljaisuutta arvostaville.

Muualla: Mitä luimme kerran -blogi sanoo kirjan saavan voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. "Hieno romaani, kaiken kaikkiaan."

Élisa Shua Dusapin: Sokcho talvella (ranskankielinen alkuteos Hiver à Sokcho). Siltala 2023. Suomennos Anu Partanen.

Kirjailija on yksi HelsinkiLit 2023 -tapahtuman kansainvälisistä vieraista. 

maanantai 24. huhtikuuta 2023

Mia Myllymäki: Huomistarhuri

Viihdyn kirjoissa, joissa siirrytään ajassa. Niissä, joissa yhdistetään nykyisyyttä menneeseen - kuten kaikki historialliset romaanit tekevät, ainakin lukijan omassa päässä - tai vielä mieluummin tulevaan. Kuka ei haluaisi kurkata kristallipalloon? 

Huomistarhuria ahmin kuin dokumenttia tulevaisuudesta. Stille on nelikymppinen nainen, joka on selviytynyt maailmanlopusta. Kyllä, se tuli: tuntemamme maailma, yhteiskuntajärjestys ja ihmisen rakentama infra ovat kadonneet, samoin suurin osa kasvi- ja eläinlajeista. Mannerlaattojen siirtymät, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tsunamit ja hirmumyrskyt, ne kaikki ovat tapahtuneet. Ilmastonmuutos on kirjaimellisesti räjähtänyt käsiin. Ajankohta on jossain 2050-luvulla, ja ihmisiä on jäljellä vain vähän. 

Dystooppisesta alkuasetelmasta huolimatta kirja on utopia siitä, millaiset mahdollisuudet ihmisillä on selvitä lajina. Stille pakeni Suomesta Viroon, siitä Latviaan ja yhä etelämmäs entisen Ranskan puolelle pakoon jääsateita ja tappavaa kylmyyttä. Nyt hän asuu kukoistavassa ekokaupungissa, Egalecossa. Sen asukkaat ovat luoneet kokonaan uuden yhteiskuntajärjestelmän ja puitteet, joissa ei vain selvitä hengissä, vaan joissa voi myös elää. Sen toimiminen vaatii täysin uutta ajattelua ihmisen ja luonnon suhteesta, yhteisöllisyydestä ja vastuusta, se ovat asukkaat ymmärtäneet. 

Yhtä hyvin ei ole onnistuttu entisellä Amerikan mantereella. Vallanhalu on vaikea kitkettävä, joten siellä eloonjääneet kärvistelevät edelleen väkivallan pelossa, kurjissa oloissa - hieman kuin Stillen lapsuuden sotaisassa Euroopassa, jossa pelko oli ainainen seuralainen. Tappaminen tulee tutuksi.

"Se oli helpompaa kuin kuvittelin. Kuilu ihmisen ja hirviön välillä on olematon. Luulin muuttuneeni, mutta se oli itsepetosta."

Uusvaltojen presidentti pyytää  Egalecosta apua: voisivatko asiantuntijat tulla neuvomaan heitä rakentamaan samanlaisen yhdenvertaisuuteen pyrkivän ihannekaupungin, egalitarian? Myös Stille ja hänen paras ystävänsä AJ lähtevät auttamaan uusvaltalaisia, mutta tehtävä ei ole helppo, sillä kyse ei ole vain toiminnasta vaan asenteesta. Miten niukat resurssit ja kova työmäärä jaetaan, miten luotetaan toisiin, miten oikeasti saadaan jotain muuttumaan? Miten pystytään jättämään taakse koetut suuret menetykset ja karmeat tapahtumat? Vaikeinta on niillä, jotka muistavat menneen maailman.

"Minusta suru on menetyksentunnetta, kaipausta sellaista kohtaan mikä on lipunut saavuttamattomiin. Ei sen loputtomasti tarvitse olla vain ikävää. Eikö suru ole työkalu, jolla muokataan omaa näkökantaa ja suhtautumista asioihin?"

Kirja on jännittävä ja ajatteluttava seikkailuhenkinen tarina, jonka tapahtumat näin mielessäni kuvina, leffana. Se ei ole niin monitasoinen, abstrakti ja hiottu kuin vaikkapa samasta aiheesta, romahduksen jälkeisestä ajasta, kertova hieno Asema 11, mutta Huomistarhurin konkreettinen kuvaamisen tapa ja yhdessä aikatasossa eteneminen tuo yksinkertaisuutta, joka voi olla myös etu. Kieli toimii ja yllättää  ilahduttavasti, jos kohta muutaman pitkitetyn ajattelun rivin tai fraasin olisin jättänyt pois.  

"Ihminen ei onnistu tuhoamaan kaikkea." Tämä on Stillen mielipide, ja Egaleco luo toivoa sen asukkaille ja kirjan lukijoille ihmisten tulevaisuudesta: se voi olla myös hyvä ja nautittava. Tätä viestiä välittäviä tarinoita me todella tarvitsemme. Utopiaa olemme kaipailleet, ja niitä on alkanut syntyä.   

Pidin paljon kirjasta, myös siitä, ettei päähenkilö ole nuori ja täydellinen supersankari, vaan keski-ikäinen nainen, jolla on omat ongelmansa ratkottaviksi, hyödyttömyyden tunteesta esiintymiskammoon. Hän on neuvokas ja käytännöllinen ja tuo mieleeni Maarit Verrosen kirjoissa toistuvan päähenkilöhahmon, joka selviytyy erikoisillakin keinoilla, erilaisissa maailmoissa. Luontoon mukautumisen ja yhteisyyden vaateen voi ajatella myös poliittisesti, samoin viittaukset erilaisiin toimimattomiin yhteiskuntiin ja niiden ongelmiin, mutta tarinan voi lukea myös "pelkkänä" tarinana. 

Otollisimmaksi lukijakunnaksi ajattelen nuoret aikuiset ja heidän vanhempansa; kirja sopii mielestäni hyvin esimerkiksi valmistujais- tai ylioppilaslahjaksi. Viihdyttävä ja helppolukuinen, mutta käsittelee olennaisia ja kiinnostavia asioita ja ajatuksia.  

Mia Myllymäki: Huomistarhuri. Gummerus 2023. Kansi Jenni Noponen.



keskiviikko 19. huhtikuuta 2023

Elina Hirvonen: Katri Helena. Laulaja.

Katri Helena on niin suuri suomalainen ikoni, että hänen muistelmansa ehdottomasti piti tallentaa kunnon kansiin ja osaavasti. Napakymppivalinta kustantamolta yhdistää kirjailija Elina Hirvonen ja laulaja Katri Helena, alojensa huippuammattilaiset, jotka pystyin hyvin kuvittelemaan yksiin jo ennen kirjan lukemista. Samoja arvoja ja tavoitteita, eläytymiskykyä, suomalaista sisua ja niin, taisin sanoa jo, taitoa. 

Kirjan luettuani vakuutuin: kirjailija kertoo kohteensa tarinan juuri sillä äänellä, jolla pitää. Minä-muotoisuus on luontevaa, kerronta on jutustelunomaista mutta ei lässyttävää, vaan tarkoin harkittua ja napakkaa. Kuin Katri Helenan ura ja esiintyminen ikään. Hänestä piirtyy kuva määrätietoisesta, omatahtoisesta naisesta, joka on osannut uransa alusta saakka seurata omaa tietään ja jättää  epäolennaisuudet sen ulkopuolelle. Ihailtavaa missä tahansa työssä toimivalle.

Esittävässä taiteessa on haasteensa julkisuuden myötä, ja yksityiselämä vie väistämättä reiteille, joita ei ole suunniteltu, se on selvää. Mutta kirjan kuvaama elämän ja uran kulku - joita on osin mahdoton erotella taiteilijasta puhuttaessa - piirtyy kirjassa selkeänä lukijan eteen. Hirvosen taidolla, jossa kirjoittaja ei ole pääosassa.

Tyttö muutti Tohmajärveltä Helsinkiin vuonna 1963. Edellisenä vuonna, 17-vuotiaana, hän oli osallistunut Joensuussa iskelmälaulukilpailuihin, joista syntyi sysäys esittäytyä levy-yhtiölle. Se johti muuttoon ja ensimmäiseen levytykseen. Oli hauska lukea nuoren tytön kokemuksia Helsingistä, rennosta ystävien ja uusien työkaverien yhteiselosta, kokemuksista Dannyn ja muiden kanssa, itsevarmuuden kehittymisestä. Mutta sitten jysähti, kun hän tapasi muusikko Timo Kalaojan. Avioliiton aika oli työn- ja rakkaudentäyteinen, kesti pitkään, synnytti perheen ja nosti Katri Helenan iskelmätaivaan kiintotähdeksi. Liitto päättyi miehen varhaiseen, yllättävään kuolemaan. 

Aikaisempi lapsuusliitto oli kaatunut mahdottomuuteensa, osapuolten erilaisiin tavoitteisiin ja toiveisiin. Samoin kävi kolmannelle avioliitolle. Ehkä Katri jälleen oli liian kiltti ja sovinnainen. Rakkauden haku on helppo ymmärtää, samoin ajatus kirjamiehen ja iskelmätähden liitosta: parhaimmillaan se olisi voinut herkullinen, molempia buustaava ja laajentava. Mutta ei ollut, oli päinvastainen. Onneksi elämään tuli toinen tosirakkaus, elämänkumppani Tommi Liimatainen. 

Mutta miksi me olemme kiinnostuneita kaikesta tästä? On paljon laulajia ja julkkiksia, avioliittoja, eronneita ja karanneita, rakkauksia, mokia ja pettymyksiä ja iän myötä uusia teitä löytäneitä - kenellä ei? Miksi juuri Katri Helenan tarina kiinnostaa? Ääni, siitä lähtee kaikki.  

Urakehitys on huima, luvuissa menee pää sekaisin. Ensimmäisestä levytyksestä jatkettiin, ja siteeraan hänen virallista sivuaan: "Katri Helena on levyttänyt vuoteen 2021 mennessä 480 laulua, julkaissut 52 albumia ja kokoelmaa ja myynyt lähes 2 miljoonaa äänitettä." Ja entä tuhannet tanssilavakeikat? Joulukonsertit, lastenkonsertit ja muut? Hän on koskettanut suomalaisia niin laajasti ja monella vuosikymmenellä, että tähän tuskin enää uudet tekijät pystyvät. Musiikkimaku ja -jakelu on eriytynyt, ja myös Katrilla oli hiljainen kausi Suomi-rockin noustua, mutta Jukka Kuoppamäen tekemä Anna mulle tähtitaivas nosti hänet jälleen myydyimpien kärkeen. 

Minun elämässäni Katri Helena on ollut kirjaimellisesti aina. Oikeastaan tajusin sen vasta nyt, kirjan myötä. Synnyin, kun hän aloitteli uraansa, ja musiikki soi lapsuudenkodissani jatkuvasti. Ajattelen edelleen, että jos Suomi olisi lähettänyt Euroviisuihin 1965 kappaleen "Minne tuuli kuljettaa", olisimme räjäyttäneet potin tai vähintään olleet Vahanuken pahin kilpailija, ja Suomen asema Euroviisu-kentällä olisi aivan toinen. Meillä on loistavaa musiikkia, mutta jostain syystä valitsemme kisaan aina väärän edustajan, tuulia haistelematta. (Toivon, että Käärijä menestyy, vaikken etenkään biisin lyriikoita ihaile, ironiaa tai ei - nuoret toivottavasti äänestävät, ja kaikki peukut hänelle!) 

Kirja ei kerro juuri uutta mediaa seuranneille. Mutta se kertoo kaiken Katri Helenan omalla äänellä, omilla sanoilla, Elina Hirvosen taidolla kirjaamilla, ja koostaa kokemuksen sujuvasti luettavaksi, vetäväksi kokonaiseksi tarinaksi. Se myös yhdistää 75 vuoden tapahtumat aikansa muihin maailman merkittäviin tapahtumiin, liittää ne osaksi historiallista jatkumoa. Loistoidea, joka avaa lukijalle aikaperspektiiviä ja antaa - lukijan iästä riippuen - tietoa tai samastumispintaa. 

Taitava muistelmateos, joka antaa sopivasti tietoa ja sopivasti liikuttaa. Vie jopa nostalgisiin tunnelmiin, mutta ennen kaikkea on rohkaiseva esimerkki uraa tekeville ja haluaville naisille ja heille, joita ikääntyminen pelottaa, ja tähän yhdyn: vapaus kasvaa vanhetessa.

Osallistuin Suomalaisen Kirjakaupan arvontaan ja voitin pääsyn kirjan julkaisutapahtumaan Helsingin Musiikkitalolla, kiitos! Vaanin kuvassa Katri Helenan ja Elina Hirvosen taustalla. Kuulimme kirjan taustoja, monta upeaa laulua ja aina vaikuttavan Seela Sellan esittämän runon.



Elina Hirvonen: Katri Helena. Laulaja. Johnny Kniga 2023.



tiistai 18. huhtikuuta 2023

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

"Brittiläisen nykykirjallisuuden tärkeimpiä nimiä" sanoo kustantaja Tessa Hadleysta, jonka teoksista yksi on nyt suomennettu. Hän on tullut tunnetuksi perhe- ja suhdekuvauksistaan.

Vapaa rakkaus esittää arjen draamaa 1960-luvulla. Kirjan ohi tiedämme, että tuolloin e-pillerit tuotiin markkinoille, hipit lanseerasivat kirjan nimen käsitteen ja vuoden 1967 kesää kutsutaan rakkauden kesäksi. Samana vuonna tapahtuu myös tarinan Phyllisin elämässä mullistus: nelikymppinen perheenäiti rakastuu tuttavaperheensä poikaan Nickyyn, joka voisi iältään olla hänen lapsensa. Alkoiko mielessäsi soida Mrs Robinson? Minullakin.

"Kun hän jutteli Nickyn äidin kanssa, häpeälliset tunnustukset välkkyivät hetken aikaa hänen mielensä sekavassa sumussa ja melkein polttivat siihen reiän ja pakottivat hänet tiedostamaan, mitä hän oli tekemässä. Mutta hän esti tunnustuksia tulemasta esiin ja työnsi ne takaisin sinne, missä niistä ei ollut harmia, hänet valtaansa ottaneen perinpohjaisen päähänpinttymän ulkopuolelle."

Perinteitä ravistelevasta aikakauden ajattelusta antaa esimerkin Nicky:

"- Koko systeemi on mätä. Avioliitto on kapitalistisen vaihdon muoto. Miehesi omistaa sinut, ostaa sinut omaksi tuloillaan - jotka ovat epäilemättä merkittävät, onhan hän töissä ulkoministeriössä - ja vastineeksi sinä synnytät hänelle lapset ja huolehdit hänen kodistaan. On hyvin mahdollista, että olet tyytyväinen tekemääsi kauppaan. Mutta uskoopa jokin yksittäinen pariskunta valinneensa mitä hyvänsä, rakastumisen ja kaiken sen, on kyseessä silti jonkinasteinen harhakuvitelma. Systeemi on aina yksilöä suurempi."

Phyllis jättää miehensä Rogerin, teinityttärensä Coletten ja alle kymmenen vanhan Hugh-pojan ällistyttävän helposti. Luulen, ettei kyse ole vain rakastumisesta juuri Nickyyn, vaan toisenlaisen elämän kaipuusta, jonka Nicky toi näkyväksi ja tuntuvaksi. Intohimon kokemisen ja omien mieltymysten täyttämisen kaipuusta, tulivuoren purkauksen tavoin väistämättömästä - vaikkei tapahtumia kuvata lainkaan dramaattisesti, päinvastoin. Suurimmat tunnemyrskyt ja muutokset tapahtuvat enemmän vihjeinä ja sivulauseina. 

Kiinnostavin henkilö minulle oli Colette. Säälin tyttöä, joka jää murrosikäkuohujensa lisäksi vanhempiensa suhdemutkien varjoon. Molemmat lapset joutuvat nopeasti omaksumaan uudet roolit ja hyppäämään äkkiä uuteen ikäkauteen, eivätkä juuri saa tukea aikuisilta. Ihailtu opettajakin tuottaa pettymyksen. 

"- Et ole mikään helposti opetettava oppilas, Colette. Sinulla on hyökkäävä tyyli, ja olet huomionkipeä. Tämä oli Colettelle uutta, ja hän oli yllättynyt ja kiinnostunut. - Ai niinkö? - Tiedän että sinulla on ongelmia kotona. Ei varmasti ole helppoa selvitä ilman äitiä. - Kotona menee ihan hyvin, Colette sanoi. - Koulu tässä on se ongelma. 

Tilanteen kiihkeä intiimiys oli tuntunut unenomaiselta, sillä se oli muistuttanut niin paljon Coletten aiemmin vaalimia fantasioita, niitä joissa pidättyväinen opettaja päästi irti ylevästä sivistyksestään ja ojensi kätensä tunnustaakseen ja pelastaakseen hänet. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Colette ei halunnut enää tulla pelastetuksi, hän halusi olla vapaa. Järjen ohjaama elämä ei kiinnostanut häntä. --- Ehkä kevytmielisyys tosiaan oli paras vaihtoehto."

Phyllis kelluu onnellisesti uuden rakkautensa aalloilla, vaikka tietää hyvin, että pelkkää auvoa ei ole odotettavissa. On hienoa, että hän toimii oman tarpeensa mukaan ja noudattaa oikeuksiaan, joita naiset juuri alkavat ottaa, mutta miksi lapset jätetään niin sivuun, sitä en tajua. Ehkä se kertoo ajan kasvatustavoista, joissa lapsia ei vielä koettu täysivaltaisina ihmisinä? 

"Nicky ja Phyllis eivät olleet lainkaan keskustelleet tulevaisuudesta tai edes kääntäneet katsettaan sitä kohti. "

Seuraa myös yllätyksiä kirjan aikuisten salaisuuksien avautuessa lukijalle. Siinä missä Phyllis esitetään avoimesti, muillakin on taustansa - ja tulevaisuutensa. Mutta edelleen mietin, mitä Colette ajattelee ja miten jatkaa eteenpäin? 

"Vanha maailma oli murenemassa, ja nyt avautuvan uuden kokemusmantereen - joka tarjosi huimalla tavalla muuttuneita näkökulmia ja päihdyttävää vapautta - olisi kuulunut olla koskematon. Mutta äidin jalanjäljet kulkivat hiekassa kaikkialla Coletten edellä."

Kiehtovan pienieleinen ja kiinnostava suhderomaani varmalla kirjoittamistaidolla ja sopivalla ärsytyksellä. 

Kenelle: Paatoksettoman perhe- ja ihmissuhdekuvauksen ystäville, brittikirjallisuuden lukijoille, naisen aseman ja 1960-luvun muutosten miettijöille.

Muualla:  ...ihmisyksilön kokemukset ja yhteiskunnan tuulet ovat osa samaa virtaa; joissa arki näyttäytyy yksityiskohtaisena, ihmiskuvaus on tarkkanäköistä ja kerrontaan voi luottaa, sanoo kirjasta Lumiomena.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus. Gummerus 2023. Suomennos Marianna Kurtto.

Tessa Hadley on yksi HelsinkiLit 2023 -vieraista.




sunnuntai 16. huhtikuuta 2023

Rottien pyhimys -musikaali, Musiikkiteatteri Kapsäkki


Rottien pyhimys
on hurmaava kirja, jonka lumo on siirretty onnistuneesti Kapsäkin lavalle. Tarina oppimattomasta Pelliinasta, joka päätyy kirkkomaalariksi Hattulassa 1500-luvulla, taipuu yllättävän hienosti musiikkiteatterin keinoin esitettäväksi. 

Musikaalin tekstit on kirjoittanut alkuperäinen kirjailija Anneli Kanto. Kukapa parhaiten tietäisi, mitä kohtia kannattaa korostaa: painotuksissa on eroja kirjaan nähden, mutta ne syventävät ja täydentävät lukukokemusta, eivät muuta sisältöä. Liikuttava tarina sisältää vahvoja tunteita ja huumoria, kyllä, myös keskiaikaisia solvauksia.  

Musiikin ja tekstin yhteispeli toimii hienosti niin, että vähemmänkin musiikkinäytelmiä tunteva ja katsova sen tajuaa ja osaa siitä nauttia. Oletan säveltäjä Jukka Nykäsen ja Anneli Kannon yhteistyön olleen tiivistä ja vähintään jakavan näkemyksen tyylilajista ja tunnelmasta - yleisölle lopputulos on luonteva kokonaisuus. Kolmen miehen orkesteri saa musiikin elämään ja nosteen niin lavalle kuin katsomoon. Ilkka Heinonen ja Miika Vintturi tekevät työnsä antaumuksella, ja Janek Öller on riemastuttava keskiaikasoittimineen ja ajan asuineen. Ilman häntä esitys jäisi paljosta vaille! 

Katsojaa hemmottelee myös upea ja nokkela visuaalinen toteutus. Kirkon holvikaaret ja seinät saavat lavalla maalauksensa pitkin tarinaa tekniikan avulla niin, että näyttelijät todella näyttävät ne maalaavan. Mystiikkaa tuovat valaistus ja tehokeinot: kun kuvat alkoivat väristä, värisi myös katsojan selkäpiissä. Henkilöiden ilmiasut ovat ajanmukaiset, ainakin menevät katsojaan täydestä. 



Näyttelijöiden into ja taito paljastuvat armotta: Kai Bäckström maalarimestari Andreas Pictorina vakuuttaa ja kerää katseita, Petri Backströmin komea ääni pääsee oikeuksiinsa Petrus-pappina ja Aurora Manninen on koskettava ja elävä Pelliina (kuvassa Pictorin kanssa). Märta, jota esittää Eeva Semerdjiev, on tarinan tärkeä hahmo, jonka huumorissa on hetkensä ("Minä maksan!"), mutta joka operettimaisuudessaan poikkeaa joukosta, totta kai, onhan hän ylhäinen rouva eikä rahvasta. Jasper Leppänen mestari Martinuksena hoitaa tonttinsa mainiosti. 

Riemastuttava ja viihdyttävä musikaali, josta voi nauttia kuka tahansa, niin tarinan tuntevat kuin ne, joille se on uusi tai musikaali muotona vieras. Silmää ja korvaa kiinnostavia yksityiskohtia on paljon, ja vauhdikas eteneminen takaa kiinnostuksen pysymisen herkeämättä yllä. Tunteikkuus tarttuu, tunnelma vie, ja taiteen merkitys ihmistä pysyvämpänä arvona korostuu. Edelleen saamme ihailla vanhoja maalauksia ja voimme yhtyä loppulauluun: Kauneus jää. 

Pääsin kuvaan kirjailija Kannon kanssa, hänen toisella puolellaan Tuijata, kuvaaja Minna Väisälä. Toisen kuvan nappasin ensi-iltaesityksen lopputunnelmista. Mediakuvat Sakari Röyskö. 




Musiikkiteatteri Kapsäkki: Rottien pyhimys -musikaali. Ensi-ilta 13.4.2023. 


Libretto: Anneli Kanto
Sävellys: Jukka Nykänen
Ohjaus ja taiteellinen konsepti: Reetta Ristimäki
Lavastesuunnittelu: Elle Mikkola
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo
Valosuunnittelu: Mirkka Saari
Projisointisuunnittelu: Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto)
Äänisuunnittelu: Max Marshall
Maskeerauksen suunnittelu: Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Anis Kronidova
Tuotanto: Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki


lauantai 15. huhtikuuta 2023

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Lisää miehen elämää tarjoaa Juha Itkonen, tosin täysin vastakkaista kuin Éduard Louisilla, voi sanoa. Perhesolmuja puretaan tässäkin, mutta iloon ja onnellisuuteen painottuvan kokemuksen perusteella. Ei "jonkun keksityn henkilön vaiheilua", kuten eräs somettaja kuvasi Ia Genbergin Yksityiskohtia -kirjaa, ilmeisen tietämättömänä sen totuuspohjasta. Toisaalta, mistä me tiedämme, mikä autofiktiossa on autoa ja mikä fiktiota. 

Juha Itkosen vilpittömyyden pyrintö on aseistariisuvaa. Ainakin vaikutelma on umpirehellisyys, jopa kiusallisuuteen saakka. Hän kertoo kasvustaan mieheksi ja perheenisäksi sekä lapsuutensa että nykyisen perheensä kautta. Teoria syntyy käytännöstä, kuten sen kuuluu ollakseen uskottava. Ja käytännön kokemusta hänellä on neljän lapsen isänä, joista kahden pienimmän hurja ja hämmästyttävä elämän alku kuvattiin teoksessa Ihmettä kaikki

Hulinaa se on, perhe-elämä, myös kahden huippuammattilaisen perheessä, jossa molemmat aikuiset tekevät näkyvää uraa. Pelkkää ihanuushehkutusta kirja ei ole - vaikka Itkonen onkin kritisoinut median pelottelua "lapsiperhearjella" - vaan tuo arkisten tapausten avulla esiin niin myönteisiä kuin kielteisiäkin perhe-elämässä herääviä ajatuksia. Sillä perhe on kertojalle peruskuvio, luonnollinen paikka olla ja elää. Ensiraskauden käytyä ilmi hän tosin meni paniikkiin. Kaikki oli vielä tuntematonta ja pelottavaa!

Siitä ei ole syytä häpeää kantaa - en usko reaktion olevan ainutlaatuinen nuorten isien keskuudessa. Vaimolta on vaadittu paljon, hän myöntää. Myöhemmin hän huomaa, että häpeä on tunteista yksi ymmärrettävimpiä, ja etenkin lapset ovat sille alttiita:

"Kukaan ei selviä elämästä ilman häpeää, eikä lapsuudestaan varsinkaan - lapsena on täydellisesti aikuisten armoilla ja vasta opiskelee maailmaa ja sen lakeja. Mahdollisuudet itsensä nolaamisen ovat rajattomat." 

Ovatko ne aikuisella sen pienemmät? Lapsi saa sentään tietämättömyyshyvitystä, aikuiselle ei anneta armoa. Kun lapset saavat raivareita tai järjestävät muita kohtauksia julkisesti, kertoja ja hänen vaimonsa käyttävät mielessään lohtulausetta: "Haluatteko tulla katsomaan kuinka mä epäonnistun?" Sillä seuraava lause ainakin on totta, sen tietänevät niin lapselliset kuin lapsettomat. Vaikkei omaisi lapsia, jokaisella on lapsuuskokemuksia. Itsestäänselvyys siis, mutta Itkonen nyt sanoo sen kuitenkin:

"Vanhempana on käytännössä mahdotonta toimia täysin oikein, varsinkin vaikeissa tilanteissa, ja nimenomaan niissä kai vanhemmuus punnitaan." 

Kyllä, vanhempana on ratkottava mahdottomia pulmia ja venyttävä urheiluhenkisesti uskomattomiin suorituksiin, mutta ehkä suurin venyminen tapahtuu omassa päässä, oman riittämättömyyden hyväksymisessä ja katseen suuntaamisessa oikeisiin asioihin, tulkitsen Itkosen viestiä. Tai oikeisiin ja oikeisiin, mutta ainakin niihin, jotka itse valitsee. Jos valitsee vahtimisen siitä, kumpi vanhemmista viettää enemmän minuutteja kodin ulkopuolella tai säälii itseään, kun ei saa keskittyä luovaan työhön heti aamukahvin jälkeen "aamunraikkailla aivoilla", voi tilanne olla hankala. Jos taas katsoo isoa kuvaa ja saamapuolen saldoa, saattaa tuntua päinvastaiselta. 

Järkeenkäypää mietintää kirjailija esittää: luulen, että lapsiperheellinen saa kirjasta paitsi kurkistuksen toiseen perheeseen myös ajateltavaa ja varmasti vertaistukea. Eikä Itkonen onneksi ole tunteita peittelevä kirjailija, vaikka pysyy ammattimaisen maltillisena niin lapsuusmuistoistaan (1970-luvun turvallinen utu. Oliko sellaista olemassa?) kuin lapsistaan kertoessaan (syntymät aiheuttivat euforisen päihtymyksen). Vuoristorataa mennään itsesäälistä ja raivostumisista suuriin ja pieniin hauskoihin ja rakkaudellisiin hetkiin. Hän myös vertaa itseään omaan isäänsä, sukupolvensa edustajaan, joka on alkanut iän myötä, ehkä lastensa esimerkistä, miettiä: "Mihin vuodet kuluivat? Mihin hänen aikansa meni? Oliko hän perheelleen läsnä?"

Kun vaimo oli jälleen kerran median haastateltavana, hän ihmettelee toimittajien tapaa lähestyä perheasiaa negaation kautta. Johtuneeko siitä, että myönteisyys ei ikävä kyllä täytä uutis- tai kiinnostavuuskriteereitä, toisin kuin vaikeudet tai selviytymistarinat? 

"Siis oikeesti, Rose ihmetteli. - Pelkkää uhrautumista, kärsimystä ja luopumista. Miksei ikinä kysytä, mitä perheesi antaa sinulle työsi vastapainoksi. Tai vastaavasti työ perheen vastapainoksi. Se on edelleen se vaikea valinta näiden kahden välillä, ihan niin kuin jollain 1900-luvun alun naisilla."

Onko median ilmaisutavalla tekemistä esimerkiksi syntyvien lasten määrän vähenemisen tai kansan mielenterveysongelmien kasvun kanssa, olen joskus miettinyt. Voisin uskoa osin olevan, vaikka juurisyyt ovat tietysti syvemmällä. Itkosen kirja on tervetullut puheenvuoro myönteisen perhekokemuksen ja perheen luontevan olemassaolon puolesta, kun sellaisen on tullut saaneeksi tai hankkineeksi. Niin, se teoria: se kiteytyy 10 sääntöön, jotka Itkonen kirjaa perheessä pärjäämiseksi. Ne eivät yllätä eivätkä kerro hämmästyttäviä havaintoja, vaan ovat koeteltuja tapoja, joiden noudattaminen on helpottanut kirjoittajaa, enkä usko niiden olevan vieraita muillekaan kokeilleille. 

Kenelle: Perhettään kiroaville ja sitä rakastaville, perheen perustamista pohtiville, vanhemmuuden vinkeistä kiinnostuneille, miesnäkökulmaa hakeville, kirkkaan proosan ystäville. 

Muualla: Amma summaa hienosti kirjan pääviestin jutussaan ja kuvaa kirjaa: "Kerronta on parhaimmillaan huokoista, eri aikatasot ylittävää, herkkyydeltään liki kuulasta."

Juha Itkonen: Teoriani perheestä. Gummerus 2023. 

Lisää Juha Itkosta:

Kaikki oli heidän
Tämä linkki blogin alkuajoilta hieman hävettää ja naurattaa, en osannut silloin edes lukea kommentteja saati vastata niihin. Mutta mielipide on silti sama.

tiistai 11. huhtikuuta 2023

Éduard Louis: Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni

Kirjan nimi viittaisi laajaan katsaukseen väkivallasta kautta aikojen, mutta kyseessä on yhden ihmisen ja yhden väkivaltatapauksen käsittely. Joka pääpiirteissään kuvaa kaikkea vastaavaa kaikkialla tapahtunutta yhtä lailla. Kertoja Éduard kohtaa viehättävän miehen, jonka vie kotiinsa, seksin ja rakkauden toivossa.

Lupaavasti alkanut tilanne päätyy raiskaukseen, sekä fyysiseen että henkiseen väkivaltaan. Kertoja purkaa tapahtunutta ovelalla tavalla, antamalla sisarensa Claren kertoa siitä miehelleen. Ikään kuin kertoja sekä haluaisi jakaa kokemuksensa mutta toisaalta olla siitä irrallaan, etäännyttää itsensä traumaattisesta kokemuksesta. Olla koskematta pahimpaan, mutta sorkkia silti haavojaan. Koska eihän kipeimpiä kohtia voi olla tökkimättä! Claren kertomukseen hän limittää omia ajatuksiaan.

Poliisit, lääkärit, psykiatrit, koko koneisto käynnistyy, ja prosessin vaiheet käydään läpi pikkutarkasti. Éduard kulkee sen läpi ulkoisesti rikoksen uhrina, sisäisesti traumansa käsittelijänä ensijärkytyksestä eri vaiheiden (nämä olivat mielenkiintoisia) kautta ei "loppuun", mutta hetkeen, jossa syntynyt pelko tuntuu jo hallittavalta. Loppua ei kai voi olla, koska kokemus pysyy olemassa. Clare sanoo miehelleen:

"Mietin Ajattelen itse asiassa eniten niitä joita olen eniten vältellyt ja vihannut. Niin se menee. Voi siis hyvin olla, että sama pätee kaikkiin."

Éduard vastailee kysymyksiin: Miksi kutsuit tuntemattoman mukaasi? Oliko miehellä ase? Miten sait tilanteen päättymään? Häntä kohdellaan mielestäni asiallisesti, vaikka omaa osuutta käytökseen tivataan ja rasismi vilahtaa, kun syytettynä on tummaihoinen mies. Silti vaikutelmaksi jää, että sekä poliisien ja hoitohenkilökunnan mielestä raiskaus on vakava rikos, eikä sinisilmäisyydestä  rangaista. Ei siskonkaan taholta, vaikka tätä nyppii välillä veljen "hienostelu", jonka hän katsoo johtuvan itsekeksitystä erityisyydestä. 

"Ja sitten Clara sanoo, että kyllä hän oikeastaan tietää, hän tietää, miksen minä epäillyt mitään, se johtuu siitä että kiinnyn niin nopeasti, kehen vaan, olin jo lapsena sellainen enkä ole muuttunut, mutta Clara sanoo, ettei puhu siitä minun kuulteni, koska vastaisin vain, että käytökseni johtui ja johtuu edelleen yksinäisyydestä, siitä että olin perheessämme ulkopuolinen, ja Clara sanoo ettei halua kuulla kun sanon niin. Ettei se ole totta."

Clare lataa lisää teräviä huomioita veljestään, joka siskon mielestä hifistelee ja hienostelee tavatessaan lapsuudenperhettään ennen kuin "sulaa ja on taas normaali ja alkaa puhua murrettakin". Perheen työväenluokkaisuutta korostetaan Claren puhekielisyydellä. 

"Mutta se että Éduard oli sinä iltana niin varomaton, niin päätön, se johtuu varmana myös siitä, että se on kasvatettu kovalla kädellä ja se on yrittänyt liikaakin olla pelkäämättä mutta joskus pelko iskee, sanokoon Éduard mitä sanoo, ja pelko pysyy, koska ei Éduard niin paljon ole muuttunut kuin antaa ymmärtää. Mä kyllä tiedän."

Kertoja sanoo itse pelastuneensa usein valheiden avulla, eläneensä vapauden tunteen hetkiä valehtelemalla: mielikuvituksensa avulla. Mikä tarinassa on totta, mikä ei, emme voi tietää: se on silti todenmakuinen, paljastava ja ahdistavia tunteita herättävä. Paljastava nimenomaan kertojasta itsestään, hieman ympäristöstäkin. Traumakirjallisuutta, autofiktiota, totta kai.

"Minun tervehtymiseni alkoi siitä. Minun tervehtymiseni alkoi, kun tajusin, että todellisuuden voi kieltää."

Kuka tappoi isäni -teos on selkeämmin yhteiskunnallinen sukupolvikuvaus. Se kertoo kirjailijan isän tarinan pojan silmin. Jäyhä mies kärsi lapsena alkoholisti-isänsä väkivallasta ja vannoi, ettei toimi samoin omassa perheessään. "Väkivalta pelasti meidät väkivallalta." Mies piti opiskelua naismaisena eikä osannut suhtautua poikaansa, joka rakasti tanssia ja halusi esittää näytelmässä tyttölaulajaa. Suomalaisille tuttu äijähahmo, sodanjälkeisten sukupolvien lapsi, joka uskoi kovaan työhön ja halusi vain olla kuten muutkin.  

Muutos sukupolvien välillä on huima, lähes ylittämätön. Vanhoihin asenteisiin ja tapoihin tukeutuminen ei lopulta toiminut isälle, joka vanhemmiten hyväksyi poikansa eri tavalla. Isän selkä rikkoutui tehtaan palveluksessa mutta mies joutui silti raskaisiin fyysisiin töihin elättääkseen itseään ja perhettään, mistä poika kritisoi rankasti yhteiskuntaa. Kirjoittaja sitoo isän elämän Ranskan politiikkaan ja koviin poliitikkoihin, jotka ovat kurjistaneet köyhien elämää poistamalla tukia ja lääkekorvauksia. Kyynikkona sanoisin, että ei mitään yllättävää tässäkään. Taloudellinen polarisaatio vaikuttaa kiihtyvän kaikkialla. Louisin ansio on tehdä ilmiötä näkyväksi yksilön kautta ja hyödyntää asemaansa kuuluisuutena, jonka sanottava pääsee esiin.

Melko surullinen tarina tämäkin, mutta jälleen todentuntu on vahvasti käsillä. Louis ei hienostele ainakaan kirjoittaessaan, vaikka ehkä hiukan lukijaa kiusaa ihmisten koulutustaustojen erojen jatkuva korostaminen. Toivottavasti se kuitenkin rohkaisee nuoria opiskelemaan ja antaa esimerkkiä köyhyydestä eroon pyrkimiseen, kuten Louis itse teki, ja tarina löytyy kirjasta Ei enää Eddy.

Kenelle: Traumakirjallisuutta tutkiville, väkivaltaa kokeneille ja heidän läheisilleen, eriytyneisyyttä perheessään tunteville, sukupolviromaanien lukijoille, ranskalaisesta yhteiskunnasta kiinnostuneille. 

Muualla (Väkivallan historia): Mitä luimme kerran sanoo Louisin kirjoittaneen jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. (Kuka tappoi isäni) Kirja on herkkä rakkaudenosoitus isälle, jota on vaikea rakastaa, ja samalla vimmainen luokkayhteiskunnan kritiikki ja puheenvuoro sorrettujen vähäosaisten puolesta, sanoo Kirjaluotsi.

Éduard Louis: Väkivallan historia. Tammi 2020. Päällys Perttu Lämsä.


Éduard Louis: Kuka tappoi isäni. Tammi 2022. Päällys Tom Backström.


Molemmat kirjat on suomentanut Lotta Toivanen.

tiistai 4. huhtikuuta 2023

Lauren Groff: Mestarinna

Mainonta tehosi: Mestarinnan liepeestä luettuani, että kirjailija on saanut Joyce Carol Oates -palkinnon ja että kirjaa kehuvat Amerikassa niin Financial Times, Time kuin Barack Obama, alkoi kiinnostaa. Asiansa ajoi myös komea kultakansi. Kirjailijan ja kirjan nimen perusteella en tiennyt opuksesta mitään, mutta onneksi se eteeni lykättiin. Sillä se tosiaan on upea, sykähdyttävä ja kiehtova, kuten kehuissa sanottiin!

Palataan 1100-luvun Eurooppaan, jossa Englannin ja muiden mahtimaiden tai sellaisiksi pyrkivien kuninkaalliset taistelevat vallasta ja rahasta, kuten aina. Eleonoora oli tosielämässä Richard Leijonamielen äiti, joka mainitaan historiassa epätavallisen taitavana, varakkaana ja luksuksesta, siis kulttuurista, kiinnostuneena. Eletään kirjakääröjen, ritarilaulujen ja trubaduurien aikaa. Kuningattaren hovin käskyvaltaan kuuluu myös orpo Marie, amatsoonien jälkeläinen, joka Eleonooran mielestä ei sovellu hovinaiseksi eikä aviovaimoksi karkeiden tapojensa ja kauneusihanteita uhmaavan ulkonäkönsä vuoksi. Niinpä hän maksaa Marien pienillä myötäjäisillä kurjaan ja köyhään luostariin, joka ei harmikseen voi muuta kuin ottaa kauhistunut ja kaikkea muuta kuin harras tyttö vastaan.

Marien elämä täyttyy loputtomasta työstä, rukoiluhetkistä ja nälästä. Hän ehtii usein toivoa kuolemaa, vaikka tietää epätoivon synniksi, mutta "viha on pahempi, ja jos Marie lakkaisi pitämästä omaansa silmällä, se repisi hänet kappaleiksi." Hän on kuitenkin toimen nainen, käy ilmi, ja saa aikaan kohennusta nunnien oloihin, joista saamme tarkan arkisen kuvauksen. Marie etenee urallaan, jos niin voi sanoa nunnasta: joka tapauksessa hän saa yhä enemmän vastuuta ja valtaa.

"Mutta Marien seitsemäs luostarivuosi on kuin luotu pyyhkimään pois kaikki pienet saavutukset, sillä koittaa myrkkyhöyryjen kesä ja oblaattilapset kuolevat yksi toisensa perään, aatelisten viimeisimmät vähäiset tyttäret, joista annettiin säälittävät myötäjäiset ja jotka sairastelivat rakkautta vailla ja kellahtivat ilkeään katseeseen tai ikkunasta puhaltavaan vetoon."

18 vuoden kuluttua tapahtuu jotain. Hän huomaa hämmästyneenä nunnien voivan paljon paremmin.

"Hän intoutuu heti siinä kadulla kiittämään Neitsyt Mariaa, eikä ainoastaan suunsa vaan myös sydämensä sanoilla, ja hän yllättyy huomatessaan sanojensa olevan täysin rehellisiä. Onpa omituista, hän ajattelee. Häneen on kasvanut usko. Ehkäpä se on vähän kuin hometta."

Marie saa taivaallisia näkyjä, jotka innoittavat häntä maanpäälliseen työhön entistä voimallisemmin. Hänestä tulee abbedissa, joka haluaa pitää nunnansa turvassa, hoitaa heitä kuin lapsiaan, oli kyse sitten mieleltään järkkyneestä, fyysisesti vammaisesta tai muuten hankalasti maailmaan sopeutuvasta tytöstä tai naisesta, sillä hän on oivaltanut kutsumuksensa ja naisten yhteisyyden voiman. Luostarin kukoistus ei herätä kaikissa iloa, siksi hän päättää suojata paikan rakentamalla sen ympärille sokkelon, joka eksyttää sisäänpyrkijät. Vuosikymmenien kuluttua vierailulle saapuva Eleonoora "kertoo Marielle, että koko maailma on hämmästynyt hänen sokkeloaan koskevista huhuista."

"Marie sanoo iloisena, että se on tosiaan aikamoinen suunnittelun ihme. Mitä kaikkea naiset saavatkaan aikaan, kun heille annetaan tehtävä! Heidän kykynsä vaikuttavat rajattomilta. 

Mutta oi, abbedissa ymmärtää kuningattaren sanojen sävyn väärin. Jotkut aateliset sanovat, että he haluaisivat tulla armeijan kanssa ottamaan paikan pois nunnilta, näyttämään heille. Taikuudesta liikkuu hurjia huhuja. Tässä kohtaa ei ole Marien kannalta ollenkaan hyväksi, että hänen esivanhempiinsa kuuluu myös keiju Mélusine. Jotkut puhuvat valtavista rikkauksista, joita nunnat pitävät luostarin kätkössä. Kuningatar on joutunut oikein rauhoittelemaan sodanhaluisimpia. Hän on joutunut jopa uhkailemaan, maanittelemaan. Se on uuvuttavaa. 

Marie laskee viininsä pöydälle. Hän sanoo tietävänsä kaiken tuon, onhan hänelläkin vakoojansa ja hän tietää, kuka puhuu mitäkin. Miten typerää onkaan sotaisa puhe köyhyydelle omistautuneiden hartaiden netsyiden yhteisöstä. Jumalatonta vähintään."

Miten luostarin ja Marien käy, jätän lukijan tutkittavaksi. Kirja on kerrassaan mainio niin teemoiltaan kuin kieleltään. Naisten välinen ystävyys ja rakkaus, fyysinenkin, on kouriintuntuvasti läsnä, samoin yhteisöllisyys ja luja usko, kauniisti ja luontevasti kuvattuna. Hahmot ovat herkullisia, kuningattaren ja Marien itsensä lisäksi sokea Emme, Goda, joka on tyly ja taitamaton kaikessa muussa paitsi eläinten hoidossa, älytön Duvelina, viehättävä Nest, villi Avice ja aivan liian kaunis ja kavala Sprota ja monet muut, joista tuo kaukainen yhteisö rakentuu ja jota Marie johtaa ei suinkaan pehmein käsin. Mitä kaikesta jää jäljelle, kun hän miettii myöhemmin elämäänsä? 

Lukiessa tuli monesti mieleen Anneli Kannon upea Rottien pyhimys. Yhteistä kirjoille on erityisiä kykyjä omaava nainen historiassa, uskonnollinen ympäristö, johon yhdistyvät luontevasti arki fyysisine yksityiskohtineen, linjakas ja nautinnollinen kieli - kiitos suomentajalle - ynnä inhimillisyyden eri asteet pyhyydestä pölhöhuumoriin. Jos pitää valita, kotimainen on parempi (tietysti): Kannon tarina on monipuolisempi ja syvempi, virkeämpi ja koskettavampi, mutta Mestarinna voi olla monen listalla ykkönen: siinä on enemmän kuin ripaus mystiikkaa, jonka vastaanottaminen tehdään lukijalle luontevaksi ja uskottavaksi. Ja feminiinisyyttä, joka pakosti naisyhteisössä korostuu. Vertaile itse! Mielessäni Mestarinna on Amerikan Rottien pyhimys

Kirjailija sanoo lopuksi kirjan olevan omistettu sisarille, sekä ruumiin että hengen. Hyvin summattu!

Kenelle: Historiahulluille, pyhyyttä pohtiville, komean kielen ihailijoille, luostarielämästä kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, laadukkaan historiaviihteen ystäville.  

Muualla:  Mestarinna on pienillä feministisillä painotuksilla maustettu viihdyttävä kirja historiallisten romaanien ystäville, sanoo Tarukirja. Hän ei taida olla yhtä vaikuttunut kuin minä. 

Lauren Groff: Mestarinna. S&S 2023. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Jenni Saari.


sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Vuoden 2022 parhaaksi kaunokirjaksi Ruotsissa valittu Yksityiskohdat jatkaa supersuosittua kirjoittajan oman elämän muistiinpanojen genreä. Kuten vaikkapa britit Deborah Levy ja Rachel Cusk tai tanskalainen Tove Dittlevsen jo aiemmin, Genberg kuvaa työtään kirjailijana, ihmissuhteitaan ja havaintojaan romaanimuodossa, jota autofiktioksi sanotaan. 

Täytyy myöntää, etten vieläkään hahmota ihan selkeästi eroa muistelmien ja autofiktion välillä silloin, kun jälkimmäinen perustuu selkeästi ja tiettävästi todellisuuteen. Muutaman viikon takaisessa kirjailijatapaamisessa, jossa olivat paikalla kotimaiset tuoreet autofiktio-esikoiskirjansa julkaisseet Meri Eskola (Ehdin rakastaa häntä) ja Venla Pystynen (En voi lakata ajattelemasta kuolemaa), minua valistettiin, että ero on tekemisen prosessissa. Muistelma on tietokirja, jonka tuotantotapa on erilainen kuin romaanin, sen tajuan. Mutta onko sillä lukijan kannalta väliä muuten kuin kirjastossa oikeaa hyllyä luokituksen mukaan etsiessä? Löytyykö hyllystä 1.4 vai 99.1.? 

Autofiktioon toki voi lisätä fiktiota, muistelmiin ei, mutta se ei tunnu merkittävältä lukijana. Minulle on jokseenkin sama, onko kirjoitettu totta vai ei, jos teksti on kiinnostava ja taidolla tehty. Muistelmien kohdalla tilanne on toinen - löysinpäs selkeän erottavan tekijän siis!

Arvelen yhdeksi lausumattomaksi luokituskriteeriksi myös kirjoittamisen kunnianhimon tason, ehkä taidonkin. Niin Genberg kuin kaksi ensinmainittua muuta ulkomaista kirjailijaa (mainittuja kotimaisia en ole vielä käsitellyt) ovat huolella mietittyä, taitavaa proosaa; sellaista, joka saa lukijan päässä aikaan kihinää, omien muistojen mietintää, oivalluksia, uutta näkökulmaa ja ajateltavaa. Näin tekevät muun muassa suomenruotsalainen Merete Mazzarellan teokset, mutta silti ne luokitellaan tietokirjallisuuteen romaanien sijasta, huomaan! Eli kaadoin oman teoriani korttitalon pienellä puhalluksella... 

Joten jätetään luokitukset. Genbergiltä Yksityiskohdat on ensimmäinen suomennettu, esikoisensa Söta fredag hän julkaisi vuonna 2012. Näiden lisäksi tuotannosta löytyy kaksi muuta kaunokirjaa ruotsiksi. Wikipedia juoruaa kirjojen yhden tärkeän teeman olevan ystävyys, ja se korostuu myös Yksityiskohdissa, joissa hän kuvaa suhdettaan neljään tärkeään ihmiseen, jotka ovat olleet - ja menneet. Kolme heistä on naisia, yksi mies. Viidentenä, ikään kuin sivuhenkilönä mutta lopulta tärkeimmäksi ja pysyvimmiksi osoittautuvana mukana on myös ystävä Sally. 

Neljä kuumeista lyhyttä tarinaa, pirstaleista koostuvaa mutta täyttä. Olen ihminen, joka rakentaa kokonaisuuden yksityiskohtien kautta, en toisin päin, kuten monet tekevät, joten kerrontatapa sopii minulle. Ja monelle muulle, tyylin suosiosta päätellen. Ymmärrän kertojaa, kun hän sanoo: "...tieto oli pelkkää pintaa, kaukana niistä yksityiskohdista, jotka olivat mielessäni..." 

Kirjaa kuvaa myös tämä: 

"Ehkä kokonaisuudesta pitäisikin kertoa antamalla vain ihmisten vaeltaa sattumanvaraisesti silmieni edessä. Ei ole mitään 'alkua' tai 'loppua', ei varsinaista aikajärjestystäkään, on vain silmänräpäys ja kikki mitä siihen sisältyy." 

Lyhyistä havainnoista, tuntemuksista ja muodostuu kuvio: mahtoiko lopputulos olla kirjailijalle itselleen kirkas jo alussa, vai yllättyikö hän itse? Tältäkö elämäni ja ihmissuhteeni näyttävät? Hän ei kaunistele jos ei kerro kaikkeakaan, mutta tunsin tavoittavani jotain hänen olemuksestaan syvemmin kuin olisin tehnyt lukemalla perinteisen kronologisen muistelman. Tutustuin häneen paremmin - en ehkä tunne samastumista enkä suurta ystävyyttä, mutta pystyn tajuamaan joitain hänen valintojensa ja tekojensa taustoja. Avartavaa, ja kuten sanottu, taidolla tehtyä tekstiä, jota on helppo lukea, mistä kiitos myös huomaamattomalle suomennokselle - se on hyvä silloin, kun lukijan ei tarvitse kertaakaan miettiä, mikä mahtoi olla alkuperäinen ilmaisu.   

"...toisistamme meidän on etsittävä, jos jotakin haemme."

Kenelle: Autofiktion ystäville, havaintoja etsiville, uteliaille.

Muualla: Palasista hahmottuu kokonaisuus, sanoo Kirjakimara

Ia Genberg on yksi kevään 2023 HelsinkiLit-tapahtuman vieraita. Häntä haastattelee Katja Kallio. 

Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga 2023. Suomennos Jaana Nikula.