Kaari Utrio 80 vuotta!

Kaari Utriota onnittelen 80-vuotispäivänä osallistumalla kirjabloggareiden yhteishaasteeseen, jonka käynnisti Kirjasähkökäyrä. Utrion romaaneista lähes kaikki olen lukenut aikanaan, mutta ne ovat aina yhtä kiinnostavia historian ja jännittävien romanttis-humoristispainotteisten juonien ystäville. Naispäähenkilöt taisivat tulla muotiin kotimaisessa kirjallisuudessa nimenomaan Utrion kirjoissa, nuo neuvokkaat tai hupsut, jotka pyristelevät miesvaltaisen yhteiskunnan kurimuksessa omaa paikkaansa etsien. 

Aatelisneito, porvaristyttö kuvaa kahden naisen elämänpolkua: toinen perustuu 1400-1500-lukujen vaihteessa eläneeseen aateliseen Margareeta Vaasaan, kun taas varakkaan porvarin tytär Ursula Särkilahti on fiktiivinen hahmo, vaikka hänen sukunsa on todellinen. Kiukku-Nikuna tunnettu Turun pormestari oli mahtava herra, mutta hänkään ei mahtanut mitään kiukkuiseksi ja uppiniskaiseksi tunnetulle tyttärelleen, jonka ominaisuuksista isä oli ylpeä. 

Ursula ei totisesti antanut miesten häiritä liikaa omia suunnitelmiaan, kunnes rakastui onnettomasti. Margareetalla ei ollut sanomista aviomiehensä valintaan, olihan hän kuningas Kustaa Vaasan sisar, jonka avioliitto oli politiikkaa, kuten tapana oli. Ursulan kohdalla kysymys oli lähinnä taloudellinen. 

Ajankohta oli levoton: Lutherin opit levisivät, mikä hämmensi hartaat katoliset ja aiheutti riitoja, väkivaltaa ja monenlaisia uusia järjestelyjä hallinnossa ja kansan käskemisessä. Kauppaa käytiin Hansa-liiton kanssa: Rääveli kilpaili Tukholman kanssa ankarasti. Kruunu linnanherroineen ja huoveineen verotti alamaisiaan kovalla kädellä, mikä piti kansan nöyränä ja köyhänä. Kulkutaudit, tulipalot ja muut vitsaukset, kuten lasten varhaiset kuolemat, eivät säästäneet edes rikkaita. Ei vielä tiedetty keinoja niitä juuri estääkään, vaan elettiin miten parhaiten taidettiin - sen aikaa kun elettiin.

Kirja vetää vastustamattomasti mukanaan tuohon aikaan, etenkin tekeväisen Ursulan vaiheikkaaseen elämään: silmät pyöreinä ja henkeä pidätellen lukija seuraa, miten hän tästä ja tuosta tilanteesta selviää. Margareetan elämä vaikuttaa yllätyksettömämmältä, mutten usko sen olevan hauskempaa. Utrion kuiva huumori tasoittelee ja suo lukijalle lepohetkiä välillä karmeiksi äityvistä tilanteista. Eläväiset kuvaukset tuon ajan Turun ja Rauman kaupungeista tuovat lukijan eteen historialliset kadut ja rakennukset, ja Kuusiston linnan kauhistuttava hävitys käydään läpi tarkasti. Kaikkiaan reipasta menoa, josta ei romantiikkaa ja seksiä puutu, ei myöskään valtataisteluita, juonitteluja tai naisen aseman kuvausta.

Jälkimmäisestä kertoo laajasti Utrion yksi pääteos tietokirjapuolella, Eevan tyttäret, joka on kuvaus naisten historiasta aikojen alusta (no, se vähä mitä tiedetään) 1900-luvulle saakka. Haasteen myötä sain tekosyyn lukea kirjan uudelleen nyt, vaikka hankin sen jo ilmestymisvuonna. Edelleen erittäin pätevä ja värikkäästi helppolukuiseksi kirjoitettu historiikki. 

Kirja sai valtavasti huomiota aikanaan, olihan se ainutlaatuinen kooste aiheesta, josta ei aiemmin vastaavaa ollut olemassa. Sitä kiitettiin ja moitittiin: lukijat ihastuivat (myyntimäärät olivat huimat), kun taas tutkijat olivat kriittisempiä, jos ja kun löysivät teoksesta seikkoja, jotka eivät istuneet tieteellisen tutkimuksen käytäntöihin. Se ei liene ollut tarkoituskaan, vaan antaa yleiskuva naisen aseman ja naiskäsityksen kehityksestä, ja sen se tekee, ehkä hieman raflaavastikin, mutta faktoihin perustuen. "Kaikkea" ei yksi kirja tietenkään voi sisäänsä mahduttaa. Riittävästi voi.  

Miellyttäväksi teosta ei voi sanoa: en suosittele herkimmille etenkään sivuja 260-270, jossa puhutaan lasten kohtelusta ennen kuin heidät alettiin ymmärtää hoivaa tarvitseviksi ihmisolennoiksi. Lapsia tuli ja heitä kuoli, se oli normaalia, vielä senkin jälkeen, kun oli  ymmärretty isän osuus lapsenteossa - vaikka olisi voinut luulla, että kaikkea hallitsevat miehet olisivat olleet tarkempia "omaisuudestaan", jota naiset ja lapset ovat heille pitkään olleet. 

Utrio kertoo historian naisten rooleista suvussa, yhteisössä, kirkossa ja uskonnoissa, heidän toimistaan kotona mutta lopulta myös kouluissa, palkkatyössä ja nykyaikaisessa perheessä: naiskäsitys on vuosisatojen myötä hitaasti muuttunut, ja etenkin länsimaisilla naisilla on oikeus päättää itse seksielämästään ja esimerkiksi mahdollisista raskauksistaan. Historian valossa se on ainutlaatuinen etu. Jopa raiskaus avioliitossa tunnistetaan nyt rikokseksi, toisin kuin vielä kirjan kirjoittamisen aikaan. 

Jos kirjaa haluaisi täydentää 2000-luvun tapahtumilla, ne eivät olisi naisten kannalta pelkästään myönteisiä. Sodat, terrorismi ja paluu entisaikojen miesylivaltaan esimerkiksi Afganistanissa ovat kovia iskuja: tyttöjen koulutuksen estäminen on tehokkain alistamisen keino. Ja vaikka lukutaito on kehittynyt huimasti viimeisten reilun sadan vuoden aikana, on tässä vielä tekemistä etenkin Afrikassa ja Aasiassa. 

Romaani ja tietokirja täydentävät hienosti toisiaan, ja Utrion vetävää tekstiä - usein sarkastisine kommenteineen - on aina ilo lukea. Hänen tuotantonsa sisältää kymmeniä romaaneita ja tietokirjoja, joista suuri kiitos! Uusia kirjoja ei ole enää kuulemma tulossa, mutta Facebookissa kirjailija jakaa historiatietoja edelleen. 

Kuvassa Kaari Utrio Helsingin kirjamessuilla 2021.

Mainitut kirjat:

Aatelisneito, porvaristyttö. Tammi 1974. Uusittu kansi: Mika Kettunen. 

(Onneksi ne entiset, vähäpukeisten naisten kuvilla "koristellut" kannet on vaihdettu!)

Eevan tyttäret. Tammi 1984. Taitto Kai Linnilä ja Kristiina Ojanen. 

(Itseltäni on kadonnut kirjan kansipaperi, jossa mahdollisesti olisi kannen tekijän nimi; oletan taittajien olleen siinäkin asialla.)

Kannattaa lukea myös Kaari Utrion kiinnostava elämäkerta:

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Kiinnostava henkilö ja vetävä elämäkerta eivät aina kohtaa, mutta nyt kohtaavat. Kaari Utrio on ikoninen kirjailija sekä yhteiskunnallinen ja kirja-alan vaikuttaja, joka on elänyt kirjasta ja kirjoittamisesta syntymästään saakka. Olihan hänen isänsä Untamo Utrio kirjailija, toimittaja ja  yksi Tammi-kustantamon perustajista. Myöhemmin Kaari Utrio perusti miehensä Kai Linnilän kanssa oman kustantamon, Amanitan, jota nykyisin johtaa poika Lasse Linnilä.

Meri Utrio, tuolloin vielä skandaalimaisesti Vitikainen eli ei vihitty vaimo, synnytti esikoisensa Kaarin vuonna 1942 Helsingissä, joka kärsi sodasta, ruuan puutteesta ja kovista pakkasista. Ruokatilanteessa "oltiin lähellä suurkatastrofia", kertoo Haavikko. Viljalaivat eivät jäiden vuoksi pääseet satamaan, pakkanen palellutti perunavarastot ja "ihmisillä oli liian vähän lämpimiä vaatteita. Sähköjä säästettiin, ja kaupunki oli pimeä." Ei järin komeat olosuhteet tutustua maailmaan! Mutta Kaarin vanhemmat olivat työteliäitä ja aktiivisia ja lapsi toivottu, vaikka pommeja piti paeta välillä väestönsuojaan ja maaseudulle. Sisaruksia syntyi kaksi lisää, ja sodan päätyttyä perhe asettui Siltasaarelle suurin tulevaisuuden toivein. Tammen kirjamyynti oli alkanut vetää jouluna 1944: myytiin Arvo Turtiaista ja Elvi Sinervoa sekä Hemingwayta. Enemmänkin olisi mennyt, jos myytävää olisi riittänyt. 

Kaari Utrio on syntymädemari, kirja kuvailee. Hänen isänsä oli SOK:n miehiä, toimitti Suomen Sosiaalidemokraattia ja muun muassa Väinö Tannerin 60-vuotisjuhlakirjan. Sodan aikana hän oli kansanhuoltoministeriössä tiedottajana. Tytärtä pidettiin pehmeäpäisenä, tämän kun oli vaikea oppia lukemaan. Onneksi pian tajuttiin, mistä oli kyse - hän ei nähnyt kunnolla! Silmälasit ja lukeminen astuivat tytön elämään koulun alkamisen aikoihin. Ja ovat pysyneet. 

Ajankuva kiehtoo. Jo koulussa Kaaria kiinnostivat historiassa arkiset asiat ja ihmiset enemmän kuin valtioiden rajat ja niitä siirtelevät päämiehet. Lukiolaisena hän teki mieltä avartavan leirimatkan Neuvostoliittoon ja sai realistisen kuvan naapurimme arjesta. Perhe muutti Vallilan kautta Tapiolan puutarhakaupunkiin: Kaari kertoo kasvaneensa ylemmän keskiluokan kulttuurikodissa, jossa työväenaate tasa-arvoineen oli johtava periaate. Lasten piti lukea hyvää kirjallisuutta, käydä oopperassa ja mieluiten välttää amerikkalaista nuorisokulttuuria; tosin tältä ei vältytty, kun helmat alkoivat heilua rokin tahtiin. Ja vihdoin alkoi yliopisto, historian opiskeluineen.

Kaari kiinnostui keskiajasta, mikä ei ollut muodikasta. Ei myöskään tavallisten ihmisten arjen tutkiminen, joka häntä kiehtoi. Suunnitelma jo opiskeluaikana oli selvä; hän alkaa kirjoittaa historiallisia romaaneja, ohjenuoranaan professori Suolahden lause: "Historiallisen romaanin tapahtumien ei tarvitse olla todennäköisiä mutta mahdollisia."

Lukion tansseissa hän tapasi Jaakko Virkajärven, ensimmäisen aviomiehensä. Upseerin vaimona hän sai kaksi poikaa, ja 1960-luvun tuoreen historian maisterin perhe eli varuskuntaelämää Vekarajärvellä. 

"Hänellä oli kirjoituskone ja aihe valmiina. Eeva-lehden jatkokertomuksen vastaanotto kannusti. Se oli vienyt Englantiin, mutta nyt Kaari sukelsi keskiaikaiseen Suomeen. Hänellä oli aikaa ja täydellinen työrauha. Mitä muutakaan hän olisi tehnyt, kun suku, ystävät ja kulttuurihuvit olivat kaukana. .... Kaari halusi tienata historian lehtorin palkan mielikuvituksella. Kustantajan tytär tiesi, että taideproosalla sitä ei tehtäisi." 

Angelika-romaaneista hän sai hyvää oppia. "Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava." Tammen johtaja Hellemann tajusi potentiaalin, ja niin markkinoille saatiin Kartanonherra ja kaunis Kirstin - nimi, jota kirjailija itse vastusti. Painosmäärät räjähtivät, konsepti toimi. Kaari ei kuvitellut itseään taiteilijaksi, ei edes kirjailijaksi. Tarkoitus oli tienata tutkimalla itseä kiinnostavia asioita ja viihdyttämällä lukijoita. 

"Mutta minä en ajattele kirjoittaessani arvostelijoita vaan esimerkiksi niitä perheenäitejä, joilla on kuusi lasta ja kymmenen lehmää hoidettavanaan. Heille täytyy tarjota luettavaa, mikä tempaa heidät pois arjen paineesta." 

Siitä aukesi ura romaaneilla, jotka painottavat vahvasti naisen asemaa kertomalla seikkailuja ja selviytymistarinoita romanttisen jännityksen siivittäminä ja historiafaktojen tukevasti kannattelemina. Seksi ja seksikkyys puhututti mediaa, 1970-luvulla moraalikoodit olivat nykykatsannolla koomisen asenteellisia. 

"Samaan aikaan kun naistenviihteen eroottisuus närkästytti, tupakkakioskien hyllyillä notkui miestenviihdettä. 

Kai Linnilän Kaari tapasi Oriveden opistolla, ja se oli menoa. Avioerossa hän joutui tekemään elämänsä luultavasti raskaimman ratkaisun: kaksi poikaa jäivät isälle, poikien kannalta harkittuna parhaana vaihtoehtona. Linnilän kanssa he saivat yhden pojan, Lassen. Perheyhteisö on ollut vahva, myös isoveljet lähentyivät kasvaessaan, ja äitinsä Merin - joka olisi muuten oman tarinansa arvoinen uransa ja perheensä kautta -  Kaari otti myös pihapiiriinsä Somerniemellä, jonne he Linnilän kanssa perustivat kodin, firman ja henkisen tukikohdan. Meri Utrio työskenteli Amanitassa, samoin myöhemmin poikien puolisoita. Linnilä menehtyi vuonna 2017, tämän elämäkertakirjan kirjoittamisen aikana. 

Kirjallisesta tuotannosta merkittävä on tietoteos Eevan tyttäret, naisen historia. Sen kustannettavaksi saaminen ei ollut helppoa, mutta kannatti: Tammen myynti nousi huikeasti, kertoo Haavikko. Vuonna 1984 ilmestynyt kirja kiinnosti naisia valtavasti, löytyy omasta kirjahyllystänikin. Kriittisiä ääniä kuului siitä, kuka saa tehdä tutkimusta ja miten asioista saa kertoa. Menestys kuitenkin rohkaisi jatkamaan, ja lisää tietoteoksia ilmestyi myöhemmin. 

Kaari Utrio on toiminut kirjailijan ja kustantajan uransa ohessa monissa luottamus- ja vapaaehtoistehtävissä, niin paikallisessa kuin valtakunnallisessa politiikassa sekä kirja-alan, erilaisten järjestöjen ja kotipaikkakuntansa eteen. Ei voi kuin ihailla monitaitoisuutta, rohkeutta ja aikaansaamisen kykyä sekä kirkasta tervejärkistä ajattelua, joka hänen toimintaansa vaikuttaa ohjaavan. Hän on elävä esimerkki siitä, että järki ja tunne voivat yhdistyä menestyksellisesti, ja ennen kaikkea hänen itsensä kannalta tyydyttävästi.

Kirja jättää tunteen, että hän saanut elämältä paljon, myös vaikeuksia ja kipeitä asioita, mutta voittopuolisesti jää tunne täydestä, omannäköisestä elämästä. Inspiroivaa luettavaa! Haavikon hieno teos kuvaa niin lähtökohtia, tekoja ja tapahtumia sekä antaa kehyksen ajattelulle, jossa nainen ottaa vastuun omasta elämästään, kuten Utrion kirjoissakin. Elämäkerta on fiksu, monipuolinen, helposti luettava ja paljon kertova. Ahmin sen kahdessa illassa. Kirjan painos taisi päästä jo loppumaan välillä kaupoista, mutta niitä tulee lisää. 

"Kaari Utrio oli realisti. Jonain päivänä hän ei enää ehkä jaksaisi kirjoittaa tai työstä katoaisi mielekkyys. Kirjoittaminen oli olennainen osa hänen identiteettiään. Se tuotti suunnatonta iloa ja tyydytystä." 

Nyt hän sanoo kirjoittaneensa viimeisen romaaninsa. Hupsun rakkauden loppukohtaus on koskettava. Mutta kirjoittaminen ja historiatutkimus jatkuvat, ja niitä voimme seurata hänen Facebookistaan.  

Kenelle: Kirja-alasta kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, historiallisia romaaneja lukeville, ajankuvista innostuville, kirjailijoille ja sellaisiksi aikoville.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä. Siltala 2021. Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä. Kannen kuva Kari Nieminen. 

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar

Nautinto on lukea ammattilaisen hersyvää tekstiä, jollaista löysin mökin kirjahyllystä. En muistanutkaan, miten viihdyttäviä ja hauskoja Kaari Utrion romaanit ovat! Viipurin kaunotar on Elina, Folke Eskelinpoika Tavastin tytär, joka isänsä, äitinsä Mette-rouvan ja sisarustensa kanssa asui Viipurissa, kun vihavenäläiset sinne ankarasti hyökkäsivät Vanhana Vihana myöhemmin tunnetussa sodassa.

Lukija temmataan mukaan tapahtumien tuoksinaan niin vauhdikkaasti, ettei siinä ehdi kuin yrittää pysytellä kärryillä. Herra Folken ominaislaatu tulee pian tutuksi, ja varsinainen persoona hän onkin! Hänen loistava naimakauppansa päättyy rouvan kuolemaan jotenkin oudon äkkiä, mutta se ei tapahtumien virtaa katkaise. Kaksi kaunista tytärtä on sentään kelpo omaisuus, jotka onnistuneesti naittamalla saattaisi ansaita hyvinkin. Pojista ei juuri tarvinnut huolta kantaa tuona aikana.

Siksi teos sopii erityisen hyvin naistenviikolle: on hyvä tuntea historiaa sen verran, että osaa arvostaa nykyisyyttä (vaikka tekemistä tasa-arvossa vieläkin on). Naiset olivat vielä muutama vuosisata sitten miehen omaisuutta, joita isä, veli tai aviomies sai pitää kurissa miten tahtoi ja päättää heidän elämästään. Fiksuimmat naiset varmasti oikeastikin, eikä vain Utrion kirjoissa, osasivat sumplia olonsa haluamaansa suuntaan, mutta vaikuttamisen mahdollisuudet olivat olemattomat, varsinkin, jos nainen ei täyttänyt tiettyjä kriteereitä tai syntyi köyhään kotiin, jolloin saattoi päätyä keltahameiseksi portoksi tai raatajaksi kituvalle tilalle väkivallan ja raskauksien kahleissa. Kirjassa liikutaan paremmissa piireissä, mutta sielläkin naisten ainoa toivo päästä naimisiin ja luostatarikohtalosta hyvään taloon olivat kunnon myötäjäiset ja ylhäinen sukutausta.

Herra Folkella ei ole tarjota varsinaisesti kumpaakaan tyttäriensä kosijoille, mutta jotenkin asiat lutviutuvat, kuten hänellä melkein aina. Vanhempi tytär, Cecilia, päätyy pian leskeksi ja sen jälkeen Eerik Tuurenpoika Bielken - joka on todellinen historian henkilö - sänkyyn, synnytyksiin kyllästyneen Gunilla-rouvan armollisella suostumuksella ja toiveesta.

Nuorta Elinaa pidettiin hieman omituisena, mikä oli omiaan säikyttämään arimmat kosijat, tytön kauneudesta huolimatta.

"- Elina on kyllä valmis naimaan kenet tahansa päästäkseen eroon herra Folkesta ja Maunusta, Cecilia sanoi. - Entä jos lähettäisimme hänet Turkuun, rouva Gunilla ehdotti. Hän voisi matkustaa Sten Sturen ja rouva Ingeborgin kanssa kun he palaavat Turkuun ja sieltä Tukholmaan."

Näin tehtiin, mutta herra Folke katsoi Elinan harmiksi aiheelliseksi matkustaa itse mukana, Viipurissa kun "harvat osasivat hänelle sen arvon joka hänelle rälssimiehenä ja suurten piispojen sukulaisena kuului. --- Tosiasia oli, että herra Folken piti päästää tarkastamaan miten asiat tätä nykyä Turussa olivat ja voisiko hän käyttää tilannetta jotenkin hyväkseen."

Turussa herra Folke alkoi heti solmia suhteita ja hankkimaan ystäviä; näin järjestyi myös asuminen Frillen talossa, "erinomaisella paikalla jos tarkoituksena oli tutustua vaikutusvaltaisiin henkilöihin, mikä herra Folken tarkoituksena tietenkin oli." Vanhaa Turkua rakennuksineen ja katuineen kirjailija kuvaa pikkutarkasti, samoin ajan vaatteita ja ruokia, joten lukija saa kunnolla uppoutua keskiaikaan, vuoden 1500 tienoille.

"- Niin tosiaan, Sven Myre sanoi puraisujen välillä ja heitti puhtaaksi kalutun kanansiiven pöydän alle - teillä on kaunis tytär, hänestähän puhuu koko Turku. - Puhuuko? Herra Folke oli tosissaan hämmästynyt." 

Kaupunkia koettelevat niin mahtavien porvareiden keskinäiset valtataistelut kuin rutto, jota herra Folke pelkää erityisesti ja hoitaa sitä normaaliin tapaan porttolan saunalla sekä tervavoiteella ja viinalla. Kun Elina joutuu hakemaan isänsä edellä mainitusta paikasta, hän tapaa komeasti pukeutuvan humalaisen jättiläisen, Henrik Punaparran, jonka puheet ("- Synnin laakso maailma voi kyllä olla, mutta vain liika hurskaus tekee siitä murheellisen!") ja suorasukaiset teot saavat Elinan sydämen hakkaamaan tavallista tiuhemmin. Kun Henrik yrittää päästää Elinan neitsyyden vaivasta, huomaa herra Folke erinomaisen tilaisuuden arvon.

Vaikka Henrikillä ei ole kiire avioon eikä etenkään romanttisiin riippuvuussuhteisiin - naisia hän toki tarvitsi, ja paljon - arvannette, kuinka käy. Elina on pian rouva ja asuu hienossa Karhunpään talossa Viipurin seudulla. Ja ärsyttää miestään minkä ehtii! Miehen elämänohje
on koetuksella Elinan kanssa, mutta ehkä siitä oppii Elinakin jotain:

"Nautinto on elämän varsinainen tarkoitus: emme nauti mitään päämäärän takia, nautinto on itsessään päämäärä!"

Kunnes tapahtuu dramaattinen käänne, josta riittää pohdittavaa niin Henrikille, Elinalle ja kansalle ympäri kaupunkia ja maata. Ja loppu on sellainen kuin kuuluu, tai jopa enemmän. Hymy huulilla kirjan luin ja ihailen jälleen kerran ammattilaisen työtä. Utrio ei anna tunnelman notkahtaa eikä pitkästytä hetken vertaa. Tempo ja rytmi ovat kohdillaan eikä dramatiikkaa ja yllätyksiä puutu, vaikka perusjuoni on selkeä. Kielenkäyttö on herkullista, ja sitä piti maistella monessa kohtaa. Kun Knuut Posse meni "kaiken lihan tietä", niin sanotusti repesin - näinkin voi kuolemista kuvata!

Ohessa lukija saa osuvan terävää ihmiskuvausta, faktaperäisen ajan- ja paikankuvauksen sekä lämpimän katsannon henkilöihin; raukat rämpivät, sotivat, rakastavat ja vihaavat, tuhoutuvat tai pärjäävät, aivan kuin mekin teknologioidemme ja muun kehityksemme kanssa, he tekevät samaa vain hieman pienemmissä ympyröissä.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, ajankuvan tarkkuutta tarkkaileville, humoristisen lämmintä ihmiskuvausta arvostaville, naisen asemaa pohtiville.

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar. Tammi 1979. 7. painos. 

Liitän postauksen osaksi Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää Tuijata.

Lisäksi voisin ilmoittaa tämän The Kirjamiehen #kannestahuolimatta-haasteeseen. Onneksi kirjassani ei ollut kansipaperia jäljellä, kun sen löysin, vaan kirja on kauniin tumman lila, kultaisin tekstein - tuo alussa näkyvä piirroskuva on aika lailla etäännyttävä nykylukijalle, vaikka retro ja hieno jo sinänsä (vaikka kamala). Valitettavasti tekijän nimeä en löytänyt.