Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Esikoisteosten sanotaan olevan tekijänsä elämäntarina. Usein se pitää romaaneissa paikkansa, mutta Donner kuittaa väitteen näppärästi aloittamalla kirjailijanuransa reilusti omaelämäkerrallisesti. Selvä se: ketäpä ei kiinnostaisi, kun kyse on Jörn Donnerin pojasta. Raadollista, mutta näin se menee, ja sekä kirjailija että lukijat tiedostavat tämän täysin. 

Donner pyrkii silti välttämään vaikutelmaa kuulun suvun näsäviisaasta vesasta, jota odotamme. Hän luo vilpittömän kuvan kasvustaan älykköperheessä ja kertoo näkymiään maailmaan ja ihmisyyteen. Ja vakuuttaa vilpittömyyttään liikuttavan (tai harkitun) tiheään, jotta ärsytyskynnys hänen asemansa takia ei pääse ylittymään.

"Paljon on kiinni sosioekonomisista tekijöistä, ja sellaisesta en tiedä kovin paljon. Ehkä minulla ei ole mitään oikeutta arvostella vapautta - ehkä olen liian tietämätön, liian nuori ja vapaa ja etuoikeutettu. Sille en mahda mitään."

Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty tunteiden nimillä. Heikkous, vahvuus, hulluus, vapaus, ylpeys, mieheys, katkeruus ja niin edelleen. Linjaa jatkaakseni lukijassa herää tunne, että kirjoittaja on kuin tunteiden karkkikaupassa; hän on oivaltanut tunteet! Niitä on paljon! Niissä on paljon! Vaikken ole yhtä innostunut, en voi olla symppaamatta. On hienoa, että tiedolla, kulttuurilla ja perinteillä täyteenahdettu nuori mies oivaltaa sen, että ihminen on suureksi osaksi muuta kuin älyllinen olio. Jotkut oivaltavat sen jo lapsena, jotkut kuolinvuoteellaan viimeisiä sanojaan koristen. Donner sanoo olleensa jo lapsena itkupilli; tämänkin voinee tulkita tunteellisuudeksi? Ja perheen merkityksen tunnustamisen. Sillä isä on vahva vaikuttaja. Mutta isä ikääntyy.

"Elän valtavan vuoren vieressä, ja sen varjo lankeaa kaikkeen, mitä olen ja mitä omistan, mutta toisaalta vuori on koko ajan vaarassa romahtaa kappaleiksi. Ihailen sen suuruutta ja kauneutta, mietin huipulta avautuvaa näkymää. Toisaalta minua pelottaa. Näen seinämän halkeamat ja tunnen painovoiman repivän vahvuuden. Kuin jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?" 

Donner kertoo paljon yksinäisyydestä. Usein maasta toiseen muuttaneena, paljon nähneenä ja oppineena lapsena hänen perhekäsityksensä on muodostunut hankalan kautta. Tolstoin määritelmään perheestä viitataan, ja kirjailija muotoilee siitä omansa:

"Siksi en halua väittää, että tietäisin siitä jotain, sillä kaikki ovat yksinäisiä omalla tavallaan, ja oman yksinäisyyteni olen kokenut vain minä. Kuoppa on hahmoton, kasvoton, mutta toisaalta aina erilainen. Älä siksi sekoita minun kokemuksiani jonkun toisen kokemuksiin. Me kaikki olemme yksinäisiä omalla tavallamme." 

Vastaansanomatonta. Kuten monet muut hänen mietteistään, joita on kiinnostava lukea, vaikkeivat ne uusia oivalluksia tuo: rehellisyys kantaa silti pitkälle. Vai lukijan tirkistelynhalu? Herkullisia anekdootteja saamme kuulla niin luksuselämästä diplomaattiperheen lapsena kuin isäsuhteesta, joka jyrää. Onko pojan elämässä aina näin? Äidistä ei puhuta; sopimus, oma päätös tai jotain muuta - onko tarkoitus kuvata vain tunnetun isän poikana oloa? Vai kirjoittajaa itseään? Ja onko sillä eroa? Kärjistän, olen skeptinen, vaikka oikeasti luin kirjan innoissani ja kiinnostuneena. Sillä mikä maailmassa voisi olla tärkeämpää kuin se, mitä nuoret (no, 1990 syntynyt on näkökulmastani nuori) ajattelevat ja tekevät?

Vaivatta etenevää, harkittua tekstiä on ilo lukea. Sen havainnot eivät ole ainutlaatuisia, mutta se tekee kirjailijasta samastuttavan. Jos yhden kupin kahvinkeitin on "symboli siitä, miten pitkälle olemme ihmiskuntana päässeet, ja samaan aikaan ehkä maailman surullisin keksintö" , voi vaivatta nyökytellä samanmielisyyttä.

Kiitän: Rehellisenoloista otetta, komeaa kirjan nimeä, sujuvaa sanomisen tapaa ja tekstin taitavaa jaottelua helposti luettavaksi. Mitä jäin kaipaamaan? Donner on katsonut hetken sopivaksi tulla julki itsenään painavan isänsä varjosta. Kun perusasiat on nyt käyty läpi, odotan tulevaa: kirjoitusharjoitus hoidettu, tarina ja nimi tehty tiettäväksi, mitä seuraa?

Kenelle: Elämäkerrallisista tarinoista innostuville, nuoren miehen mietteisiin uteliaille, instituutioisän varjossa kasvaneen ajatuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjailija sai Tuijatan uskomaan, elämään mukana. Laillani Laura toivoo, että Donner kirjoittaa vielä lisää, sillä hänen äänensä kuuluu esseiden läpi ja se on kiinnostavaa.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin. Omaelämäkerrallinen essee. Teos & Förlaget 2018. Suomennos Laura Jänisniemi. Ulkoasu Ulla Donner.

Stig Hansén: Birgitta Ulfsson. Mikä ettei?

Birgitta Ulfsson on kova nimi suomalaisesta teatterista puhuttaessa, vaikka hän on asunut jo yli 30 vuotta Ruotsissa. Teatteria tehden tietysti sielläkin. Elämäkerta syntyi vähän vahingossa, kun hänen ystävänsä Stig Hansén kirjasi ylös heidän keskustelujaan. Hieno juttu, että niin kävi ja että päähenkilö lopulta antoi luvan kirjan tekoon, vaikka monet olivat sitä turhaan aiemmin ehdotelleet.

Kirja säilyttää keskustelumuodon, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän kysymyksineen ja vastauksineen. Aiheiden ryhmittely on loogista mutta ei liian säntillistä, joten teksti on luontevaa vuoropuhelua siitä, mistä kulloinkin keskustellaan. Ja monesta teemasta keskustellaan, alkaen vanhemmista aina nykyiseen terveydentilaan ja suunnitelmiin saakka, eniten kuitenkin teatterin tekemisestä. Herkullista luettavaa ovat vertailut suomalaisten ja ruotsalaisten välillä, mistä Ulfssonilla toden totta on omakohtaista asiantuntijanäkemystä vuosikymmenien ajalta. Hän täyttää ensi vuonna 90 vuotta.

"...yksi eroista Suomen ja Ruotsin välilllä on että Suomen yleisö on synkemmin keskittynyttä."

Teatterikoulun käynyt tyttö "aloitti uransa Svenska Teaternissa Helsingissä. Jatkoi Helsingin Lilla Teaternissa vuodesta 1958 yhdessä Lasse Pöystin kanssa (jonka kanssa oli naimisissa vuosina 1952 - 1984) ja toimi sen johtajana vuosina 1967 - 1974. Vuodet 1974 - 1981 he työskentelivät Tampereen Työväen Teatterissa. Vuonna 1981 hän muutti Ruotsiin, kun Lasse Pöystistä tuli Dramatenin johtaja. Vuodesta 1983 hän on asunut näyttelijä Iwar Wiklanderin kanssa Göteborgissa, naimisiin he menivät vuonna 2007. Hän on aktiivisesti mukana näytelmissä, kabareissa, luennoilla."

Kiitos kirjoittajalle hyvästä tiivistyksestä! Mutta onneksi kirja keskittyy kiinnostavampaan puoleen kuin faktalaatikkoon: päähenkilönsä ajatuksiin ja näkemyksiin. Teatterivuosia ja tärkeimpiä rooleja käydään läpi. Perspektiviä on jo kuudenkymmenen vuoden ajalta, joten kannattaa kuunnella. Hän ihailee nuoria teatterintekijöitä, etenkin heitä, jotka tekevät työtään intohimosta, vaikkei varaa olisi, ja kokee saavansa nuorilta näyttelijöiltä paljon. Vaikka "velttosuisuus" vähän nuorta polvea vaivaa. Tästä Ulfsson on keskustellut myös näyttelijöiden kouluttajien kanssa. Peukutan, sillä totta on, että osa nuorista näyttelijöistä puhuu niin epäselvästi, että siitä on vaikea saada selvää. Mutta detaljien lisäksi Ulfsson kommentoi myös teatterin tehtävää laajemmin. Hänen mielestään teatterin tulisi puhua ihmisyydestä ja vastuusta.

"En kestä teatteria, joka muuttuu kasvottomaksi. Nykyinen ylenpalttinen viihdyttäminen on rasittavaa. Mekin teimme viihdettä, mutta kävimme myös käsiksi ongelmiin."

Taiteilija ei saa pelätä. Eikä marista! Tätä pidän erityisen hyvänä ohjeena. Väärinymmärrettyä on tuskallista kuunnella, eikä valitus vie asioita eteenpäin, vaan tekeminen, tulkitsen. Tekijöille hän antaa neuvon:

"Pitäkää hankaluuksia ystävänänne. Älkää paetko! Älkää kääntäkö hankaluuksille selkää! Ei tarvitse piehtaroida siinä, miten vaikeaa on olla ihminen, sen tietävät kaikki. Yrittäkää käyttää elämää. Ei pidä luoda ulkoista persoonallisuutta, mutta olisi hyvä tietää minkälainen persoonallisuus itse on. Sitä voi käyttää."

Ulfssonilla on kolme kotia: Göteborgissa, Helsingissä ja Suomenlahden saaressa Tammisaaren paikkeilla Hän on pienestä pitäen viihtynyt luonnossa, ollut "maalainen", kuten hän itse sanoo, hoitanut pienet lapsensa talossa, josta puuttuivat mukavuudet - tällaisessa hän on hyvä, hän kertoo. Hän on myös hyvä pyykkäri ja erityisen hyvä laskeutumaan portaita kuninkaallisesti, saamme kuulla.

Estradilla vaikuttavan, kiitetyn taiteilijan toinen puoli on synkempi ja vaati vetäytymistä: noiden kahden maailman yhdistäminen tuntuu hänen kohdallaan luontevalta, muttei ihan joka tytöltä tai pojalta onnistuisi. Ehkä tuo kaksinaisuus on yksi hänen elinvoimansa ja valtavan karismansa salaisuus? Saimme kokea valovoiman aitiopaikalla, Baba Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa, josta Riitta kirjoitti raportin, samoin Tuijata. Ulfsson todella ottaa yleisönsä.

Elämän miehiä on viisi: isän lisäksi molemmat aviomiehet sekä kaksi poikaa, Tom ja Miki. Ensinmainitusta omakohtainen kokemus vuosikymmenien takaa: nuorena pyöräillessäni Helsingissä, Lauttasaaren tietämillä, puhkesi rengas, enkä tietenkään tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Tom sattui paikalle. Hän auttoi minut lähimpään pyörähuoltoon ja varmisti, että pärjään. Kiitos siitä tätäkin kautta, ja äidille onnistuneesta kasvatuksesta!

Miehiensä lisäksi Ulfsson puhuu paljon muun muassa Vivica Bandlerista, joka oli tärkeä vaikuttaja hänen urallaan. Ja taisi olla rakastunut Ulfssoniin, joka tosin itse aikoinaan mietti, että Pöystillä ja Bandlerilla on jotain meneillään. Ei tule seiskajuttua, tulee trio - ystävyys- ja ammattimielessä. Myös Tove Janssonista Ulfsson puhuu paljon. Hänenkin hautajaisensa päähenkilömme järjesti. Muumimamman rooli on yksi uran tunnetuimmista; hahmo pohjautuu Janssonin äitiin, jonka Ulfsson tunsi. Kiehtovaa aikalaistietoa legendaarisista nimistä!

Lämmin, miellyttävä ja helppolukuinen kirja, jonka ajattelen must-lukemiseksi kaikille teatterista kiinnostuneille, niin tekijöille kuin katsojillekin.

Muualla: ...ei pitkästytä lukijaansa luettelemalla kaikkia mahdollisia asioita, sanoo Kirjat kertovat. Kirsin Book Clubin mielestä kirjassa oli vähän liikaa Fosterlandetia, näytelmää, jota Olfsson juuri julkaisun aikaan oli tekemässä.

Stig Hansén: Birgitta Ulfsson. Mikä ettei? Teos & Förlaget 2017. Suomennos: Liisa Ryömä. Kannen kuvat Sanna Liimatainen, ulkoasu Anders Carpelan.