Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi.

Suomalaisia lukijoita tunnetusti kiinnostaa historia ja sadan vuoden takainen taiteen kultakausi, joten on hienoa, että ajasta saadaan lisää dokumentoitua tietoa. Myös henkilöistä, jotka eivät ole omalla nimellään tunnetuimpia, mutta ovat olleet vahvoja vaikuttajia ajan henkeen ja tekemiseen. Kuten vaimoista. Kuten Axel Gallen-Kallelan vaimosta Marysta.

Mary Slöör oli helsinkiläinen herrasväen tytär, joka sai säällisen kasvatuksen ja opetusta jo pienenä muun muassa lukemiseen. Axel oli maalaispoika, joka ystävystyi Maryn veljen Arthurin kanssa, joten tuleva pari tapasi toisensa ensimmäisen kerran Mary ollessa vasta 9-vuotias, vuonna 1877.  Ruuskan mukaan "todennäköisesti värikkäät kertomukset Axelista kantautuivat Maryn korviin jo paljon ennen". Axel oli muuttanut Tyrväältä Helsinkiin kouluun veljensä Unon kanssa, Norssiin, jossa Axel saavutti mainetta laiskana ja kapinallisena oppilaana, joka huvitteli piirtämällä opettajista pilakuvia ja mielellään kävi Arthurin kotona usein ruoka-aikaan - sukulaisissa asuvilla veljeksillä riitti ruokahalua.

Aika oli mullistavaa henkisesti; myös naisten oikeuksista alettiin puhua. Minna Canth kyseenalaisti Snellmanin käsityksen naisellisuudesta ja naisen rakastettavuuden perustumisesta siihen, että hän tarvitsee miehen suojaa. Naisyhdistys perustettiin. Maryn isä Karl suomensi Ibsenin näytelmän Nora, jonka Marykin todennäköisesti näki, arvelee Ruuska, mutta tuskin vielä ymmärsi. Silti aatteet varmasti vaikuttivat tytön kehitykseen, samoin kuin elävät naisen mallit perheessä ja suvussa. Äiti Aina oli etevä pianisti ja huomasi tyttäressään samoja lahjoja. Niinpä Mary pääsi soittotunneille, joiden tuloksena hän suunnitteli musiikista ammattia. 

Kirja kertoo kiehtovan yksityiskohtaisesti arjesta ja ajanvietosta kesineen ja matkusteluineen. Elämä on monenlaisten velvoitteiden täyttämää, mutta juhlimaankin ehdittiin. Kymmenen vuoden kuluttua ensitapaamisesta Axelin ja Maryn kirjeenvaihto on jo vakiintunutta, ja yhteisestä tulevaisuudesta keskustellaan - isä Karlin hangoitellessa vastaan. Axel vakuuttaa, että hän on ylpeä soittotaitoisesta Marysta eikä aio tehdä tästä piikaansa. Mutta fakta on, että Maryn musiikkiopinnot eivät edenneet suunnitelmien mukaan ulkomaille ja kun avioliitosta tuli vihdoin totta, molemmat tekivät töitä miehen uran edistämiseksi, tunnetuin seurauksin. 

Mutta Mary itse halusi niin. Avioliitto ei ollut tasainen - miten kahden taiteilijan kesken olisi voinutkaan olla - mutta rakkautta ja intohimoa siitä ei puuttunut. Axel käytti vaimoaan paljon mallinaan, kuten Ainona. Alastomana poseeraaminen oli melkoinen hyppäys siveälle perhetytölle; Mary selvästi osasi sopeutua ja vapautua rakkaudellisessa avioliitossa monin tavoin. (Kuvassa bloggari kirjan julkkareissa syyskuussa 2021 Axelin vaimostaan tekemän veistoksen vierellä.)

"Mary availee maalipurkkeja ja lämmittää Axelin kintaita takkinsa alla. --- Marylle tärkeintä kuitenkin oli se, että he olivat taas saaneet olla yhdessä ja tehdä työtä."

Jatkuvasti hämmästyttää se fyysisen työn määrä, jota naiset tekivät. Huushollien ylläpito ilman kodinkoneita vaati jatkuvaa puurtamista, ja silti aikaa vaikuttaa jääneen myös muuhun. Tosin ajan tavat palvelijoineen ja yhdessä asuvine sukulaisineen varmistivat käsiparien riittävyyttä. Silti Marykin joutui opettelemaan niin haloilla lämmittämistä kuin sairaanhoitoa, "tavallisten" naisten taitojen, kuten käsitöiden, ruuanlaiton ja lapsenhoidon, ohella. Herraskaisia ei oltu. Mutta Mary vaikuttaa sinnikkäältä ja energiseltä naiselta, jonka tapa ei ollut valitella, vaan hän uskoi jokaisen itse valitsevan tiensä ja onnellisuutensa elementit. Kuvassa Maryn hanskat.  

Perhe kasvaa, Kalela rakennetaan - julmetun kylmä talvisin - matkustellaan ja kasvatetaan lapsia. Naistyömäärän lisäksi ihmettelen aina tuolloista matkustuksen määrää, ei liene sekään ollut vaivatonta matka-arkkujen ja hitaiden kulkupelien aikana. Mies reissasi paljon ensin opiskelujen ja sitten työnsä takia, mutta paljon matkustettiin myös yhdessä, Euroopassa ja jopa Afrikassa, Suomen lisäksi. Tarvaspää oli tarkoitettu ateljeeksi, eikä sekään ollut varsin mukava kotikäytössä.

Siellä kuitenkin onneksemme sijaitsee komea todiste pariskunnan saavutuksista ja Axelin urasta museona. Sekä sadat tai tuhannet kirjeet, joita pariskunnan ja heidän lähipiirinsä jäljiltä ovat tallella - kukaan ei ole ehtinyt laskea, kuinka paljon niitä tosiaan on, sillä niitä on paljon!

Helena Ruuska (kuva alh.) istui kellariarkistossa tutkimassa niitä ja koosti kirjeiden ja muiden lähteiden pohjalta hienon, kattavan ja yksityiskohtaisen kuvauksen tuon ajan elämästä ja yhden merkittävimmän suomalaisen taiteilijan taustasta. Koska pariskunnan yhteys oli tiivis, myös vaimon elämäkerta kertaa suurelta osin miehen uraa, josta lukija saa samalla hyvät tiedot. Molemmista piirtyy esiin elävä ihminen; luonteet, haaveet, ilot, surut, kehityskaari ja siihen vaikuttaneet moninaiset asiat ja verkostot. Kirja syntyi noin kahdessa vuodessa, mikä on sen laajuuteen nähden huima vauhti. 

Kenelle: Kulttuurihistorian ystäville, naisen elämästä kiinnostuneille.

Muualla: Vaativaa mutta värikästä elämää, tuumi Raijan kirjareppu. Helena Ruuska kertoo itse Maaseudun Tulevaisuudessa päähenkilönsä jatkuvista muuttopuuhista. Myös Tarvaspään sivuilla on tarinoita kirjan tekemisestä. 

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi. WSOY 2021. 

Graafinen suunnittelu Maria Paukkunen. Kuvatoimitus Laura Arvela, toimitus Vuokko Hosia.

Kirjan kansikuva on Axel Gallen-Kallelan maalaus 35-vuotiaasta Marysta Keiteleellä vuodelta 1904 "Mary Gallén Lintulan rannassa". Sain kirjan kustantajalta. 

Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Eeva Joenpelto hallitsi maamme kirjamyyntilistoja 1970- ja 80-luvuilla kuningatarmaisesti. Lukijana en tuolloin noteerannut. Sikäli kummallista, että vaikka olin nuori, luin 80-luvulla muun muassa kaikki Kalle Päätalot. Ehkä Joenpellon psykologisempi, naiseutta tutkiva näkökulma, saati Joenpellolle tyypillisen ajankohdan, 1920-luvun, tapahtumakenttä ei vielä kolahtanut. Ainoa Joenpellon kirja, jonka muistan lukeneeni, kertoo sekin miehestä, tuomari Mülleristä.

Alku ei ollut helppo kuningattarellekaan: ensimmäinen romaani ilmestyi jo 1946, mutta jymymenestys syntyi vasta Lohja-sarjan myötä. Sarjan aloittaneen Vetää kaikista ovista -teos (1984) määritti lopullisesti hänen uransa yhtenä suomalaisen kirjallisuuden merkkipaaluna. Ruuska kertoo hänen "yllättäneen kaikki" ja sanoo Harry Forsblomin kriitikissään Helsingin Sanomissa maininneen:

"Eeva Joenpellon uusi romaani on tärkeä, kiintoisa ja omien tavoitteidensa rajoissa myös hyvin pitävä epookinkuvaus muutamilta avoimen veljesvihan jälkeisiltä murroksen ja 'vakiintumisen' vuosilta." 

Uraa jatkui vuoteen 2000 saakka, jolloin viimeinen romaani ilmestyi. Joenpelto kuoli 2001.

Helena Ruuska kuvaa kiinnostavasti ja runsaasti Joenpeltoa ihmisenä ja kirjailijana, alusta loppuun. Olen niin iloinen, että nykyisin elämäkerrat kertovat ihmisestä muutakin kuin julkiset saavutukset tai asiat, joita tämä itse haluaa kertoa: kuvataan ihminen ihmisenä, jos mahdollista, eikä kirjoittajankaan persoonaa peitellä. Uutta, rohkeaa elämäkertakirjoitusta edustaa ainakin Antti Heikkinen Juice-kirjallaan (Heikki Turusta en ole vielä ehtinyt lukea). Toki edelleen ilmestyy elämäkertoja, joissa henkilö "itse" (lue: haamukirjoittaja) kertoo, mitä haluaa. Ne jäävät usein pintapuolisiksi ja lukijalle yhdentekeviksi. Ehkä niillä on merkitys kyseisen henkilön itsetunnolle tai heidän jälkipolvilleen, eikä sekään ole huono tavoite, mutta jos laajempaa vaikuttavuutta haetaan, on oltava kunnianhimoisempi.

Ruuska on taitava elämäkerturi. Hän on hienotunteinen ja ehdottoman kunnioittava, mutta myös rehellinen. Ruuska ei astu Heikkisen tielle lisäämällä kirjoittajan henkilökohtaista otetta, vaan pitää kohteen kohteena. Hän ei kerro kaikkea, muttei silti tee Joenpellosta pyhimystä, ja jättää asioita lukijan oivalluksen varaan. Tehokas keino uteliaisuuden kiihottamiseen: selväksi käy, että Joenpelto ei todellakaan ollut ihminen, joka leväyttelee henkilökohtaisuuksia kaiken kansan nähtäville. Ei täydellinen missään mielessä. Silti - tai ehkä juuri siksi - kirja onnistuu herättämään kunnioituksen. Joenpelto oli ylpeä ja omanarvontuntoinen vahva persoona, taiteilija, vaikuttaja, nainen, jolle itsenäisyys oli elinehto. Kirjallisuuden ehdoilla pitkälti mennään, niin kirjassa kuin elämässä. Mutta hän oli myös äiti ja vaimo, rakkautta ja ihailua kaipaava olento, ja ensin miehensä kustannusvaikuttaja Jarl Hellemanin rinnalla...

"Nuori rouva Helleman ei kuitenkaan suostu häntä palvomaan. Ei, vaikka onkin tähän korviaan myöten rakastunut ja katsoo ylöspäin niin komeaa, niin sivistynyttä ja niin hienoa sukua olevaa miestään."

...ja sittemmin omana itsenään vaikuttaja kirjallisuuspiireissä, paitsi kirjailijana, muun muassa Kirjailijaliitossa ja Suomen PENissä.

Kirjan perusteella sain käsityksen Eeva Joenpellosta: hänen monelta osin todella traagisesta henkilökohtaisesta elämästään, esikuvistaan isoäidistä alkaen, liioittelevasta, aina tyylikkäästä ja tahallisesti tai osin tahattomasti - luulen - etäisestä persoonastaan sekä kehityksestä kirjailijana ja alan vaikuttajana. Enempää ei kirjailijaelämäkerralta voi toivoa. On kohteesta tai hänen taiteestaan mitä mieltä tahansa. Joenpelto muuten oli lukija jos kuka; hän luki kirjan päivässä, joskus kaksi, etenkin ennen uppoutumistaan omaan kirjoittamiseensa mutta myös myöhemmin.

Tuo Ruuskan mainitsema kerrontamuoto kiinnostaa: Joenpelto kuorii henkilönsä kuin sipulin, kerros kerrokselta, toisin kuin juonivetoiset tarinat. Kuvaa myös tekijän vahvan kuoren erilaisia sisältöjä?

Samaan syssyyn luin äidin kirjahyllystä löytyneen Ei ryppyä, ei tahraa. Ja toden totta, Ruuskan kirjaamat Joenpellon teoksissa toistuvat teemat näkyvät: sisaruus, perinnönjako, vahva nainen, heikko mies. Kuten Ruuska kirjaa, "joenpeltolainen mies on pehmä ja nainen kova."

"Nainen kyllä taipuu mutta ei koskaan taitu toisin kuin miehet, jotka väistyvät."

Teema toistuu kirjoissa, luultavasti myös Joenpellon ajattelussa ja elämässä. Vahvuus on vahvuutta ulospäin, sisältöä voimme vain arvailla. Kuten sitä, miten olisi käynyt, jos avioliitto olisi mennyt toisin. Tai jos olisi ollut avioliitto toisen kanssa; sellaisen, jonka kanssa Joenpelto olisi voinut alusta alkaen olla oma itsensä, ilman liikaa ihailua. Toisaalta, hän oli sellainen kuin oli, halusi ja sai mitä halusi, ja asiat menivät kuten menivät, eikä siinä ole jossittelulle sijaa. Mielikuvitus kyllä lukijalla hyrrää, eikä aineksista ole pulaa Ruuskan kirjaa lukiessa.

Ajatuksia ja ihailua herättävä, taitavasti rakennettu vaikeasti julkituotavan persoonan muotokuva, jossa elämäntyö ja kirjailijuus ovat etualalla: muusta emme tiedä, vaikka aavistamme.

Lisää Joenpellosta seuraa kirjabloggareilta myöhemmin tänä vuonna: katso Tuijan haaste! Olen valmis, taustatietoa on riittävästi tarttua vaikkapa Lohja-sarjaan. Hauska yksityiskohta tämäkin, ihmettelin nimeä, jota kirjoista ei löydy: Ruuskan mukaan pitäjän keskuksen nimeä ei mainita kertaakaan koko sarjan aikana, "mutta sitä ei tarvitse mainita. On sanomattakin selvää, että ollaan Lohjalla: ison järven itärannalla istui niemi tukevasti harjussa kiinni..."

Kenelle: Suomalaisen kirjallisuuden kehityksestä kiinnostuneille. Kirja-alasta kiinnostuneille. 1920-lukua fanittaville. Naisen asemaa ja roolia pohtiville. Rauhallisen, muttei tapahtumattoman kirjallisuuden ystäville. Taiteilijuudesta uteliaille. Niille, joille Joenpelto ei kirjoina nappaa.

Muualla: Oman aikansa Sofi Oksanen, sanoo HS. Ulla tunsi kirjan enemmäksi kuin elämäkerraksi. ET-lehti listaa viisi kiinnostavaa elämäkertaa, joista Joenpellon on yksi. Hmm, tuo Nykäsen kirja pitänee myös lukea... Hannu Mäkelän kirjat on jo luettu, myös viimeisin.

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. WSOY 2016.

Helmet-haasteen 2016 kohta kuitattu: oman aikansa pioneerinaisesta kertova kirja.