Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

Kun etsit mahdollisimman tavallisen naiselämän taitavasti kerrottua kuvausta, tutustu Tiaiseen: hän on alan mestari. Normicoreksi nimesin tämän genren, jossa hän kertoo naisista, yleensä jo kypsistä aikuisista, työ- ja kotielämässään. Otollisin kohderyhmä näille ovat naiset 50+. 

Puhdas lajinsa edustaja on myös uutuusteos, jonka ajankohta on 1990-alku, paikka itäinen Suomi ja päähenkilö 60 vuotta täyttävä Annamari. Siinäkin iässä voi elämä mullistua: hän jäi juuri leskeksi ja muuttaa maalta kaupunkiin. Pienen paikkakunnan kirot tulivat iholle aiemmin, kun aviomies, pankkikiho, jäi kiinni väärinkäytöksistä, menetti työnsä ja asemansa yhteisössä. 

"Eljaksen tehtyä talousrikoksen yhteydenpito oli katkennut kuin seinään. Muutkin ystävyyssuhteet olivat kariutuneet. Eljas oli menettänyt maineensa, ja samaan viemäriin olivat menneet Annamarin ystävyyssuhteet. Heille ei tullut enää kutsuja syntymäpäiville, lakkiaisiin eikä Pappilanniemen perinteisiin vappupirskeisiin."

Nyt, miehen kuoltua, Annamari haluaa pois entisestä ympäristöstä, kaipaa jotain uutta. Ja mikäpä estäisi. Tyttäret ovat jo aikuisia ja omillaan, onpa Annamari päässyt jo mummoksikin. Rakas veli Seppo on lohtuna, mutta jälleen saapuu kuolinviesti, kun Seppo menehtyy äkillisesti. Jäämistöä setviessään Annamari löytää asioita, joita hän ei ollut veljestään tiennyt. Nythän aletaan mennä lähes trillerin puolelle! Mutta hyvin turvallisesti. 

Tarinaan liittyy salasuhteita, asuntokauppoja, vanhoja ystäviä ja tietysti kissa. Kiinnostava on Annamarin harrastus, josta hän saa rahaakin: hän nimittäin kirjoittaa romanttisia juttuja viihdelukemistoihin. Kirjoittaminen on hänelle henkireikä ja väylä käyttää omaa ajatteluaan ja taitojaan. Ihailen häntä myös tästä, mutta etenkin itsevarmasta, kypsästä otteesta elämään, jossa hän oppii ottamaan oman paikkansa ja asettamaan terveen itsekkäästi itselleen tärkeät asiat etusijalle. 

Kirjan nimeen voisi tehdä pienen lisäyksen: ...ja Välimeren aaltoja. Sillä myös matkoja kuuluu Annamarin uuteen kuvioon, jossa luonnollisesti herää uuden, hyvän ja luotettavan suhteen tarve, ehkä toteutuskin. On vain uskallettava.

Kirja on täsmälahja iäkkäälle naissukulaiselle ja miksei miehellekin. Annamarin elämä on samastuttavaa siten, että tapahtumat voisi kuvitella naapurilleen tai jopa itselle, mutta silti niin kuohuttavaa, että tarina onnistuu herättämään kiinnostuksen ja pitämään sen mainiosti yllä kirjan mitalta. Myös antelias riviväli ja fonttikoko suosivat seniorilukijaa. 

Lisää kirjailijan teoksia:

Sydänystäväni Kirsti

Lauantaitanssit, jossa linkkejä muihin kirjoihin

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita. Icasos 2023. Kansi T. P. Kekäläinen. 

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

Maija on ollut kotirouva vuosikymmeniä, asunut itäsuomalaisessa taajamassa miehensä Juhanin ja
kahden nyt jo aikuisen lapsensa kanssa. Kun Juhani jää työkyvyttömyyseläkkeelle, tämä haluaa muuttaa lapsuudenkotiinsa, mutta kun kuopus muuttaa kotoa pois, Maijalla alkaa kyteä ajatus: Olisiko vihdoin hänen aikansa tehdä jotain muuta kuin palvella perhettä? Onko pakko muuttaa miehen mukana peräkylille? 

Maijan haave on liikuttava, vaatimaton ja tosielämästä kumpuava. Marja-Leena Tiainen kirjoittaa kirjoja, joissa kuvataan naiselämää todella tavalla, normicorea, kuten aiemmin sanoin. Tunnistan monia asioita äitini kautta, vaikka Maija on häntä iäkkäämpi. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle, josta kirja piirtää todenmukaista ajankuvaa. Ruuat, harrastukset, tv-ohjelmat, Ruotsin-risteilyt ja naapurussuhteiden hoito riemastuttavat tuttuudellaan kasaria elänyttä.  

"Minä tylsistyn, jos en ala jotain, Maija ajatteli."

Koska Maija on aikansa lapsi ja emäntäkoulun käynyt nainen, hän hallitsee kotitaloustaidot. Siksi kahvilayrittäjä Asta pyytää häntä avukseen tilaisuuksien järjestämiseen ja kahvilan pyörittämiseen. Mutta miten se onnistuisi niin, että Juhani ajatuksen hyväksyisi? 

"Miten avuton mies minulla onkaan, Maija ajatteli seuratessaan tyttöjen nukkeleikkejä. Se oli hänen omaa syytään. Hän ei ollut koskaan laskenut Juhania keittiöön. Ruuanlaitto, siivous ja pyykinpesu olivat taitoja, joita Juhani ei osannut. Olisiko edes halunnut?"

Ero nykyisiin perheenisiin on onneksi valtava, edistytty on, kaikkien eduksi. Vaikka toki oli edelläkävijöitä, ei kertomuksen aikoina maaseudulla usein kouluttamattomien keski-ikäisten naisten kuulunut toivoa omaa uraa ja rahaa. Mies antoi ne markat, mitä raaski. Eikä tunteista juteltu eikä niitä näytetty. 

"- Meidän liitossa Juhani on pitänyt jöötä, ja minä olen totellut. Paitsi viime aikoina olen alkanut pitää puoliani. - Rakastatko sinä Juhania? - Kysymys tuli Tuijan suusta luontevasti, mutta Maija hätkähti silti. Hän antoi kiertelevän vastauksen: - En minä halua siitä erota. Me ollaan kasvettu yhteen."

Kirja on aikamatka 1980-luvulle ja maalla asuvien äitiemme ja isoäitiemme tarina ajasta, jolloin miehet määräsivät mutta jolloin roolit alkoivat hitaasti muuttua ja naisten tekemä työ piirtyä näkyväksi. Pääkaupungissa alkoi nousukausi ja juppiaika, maalla taloudellinen menestys näkyi vilkkaana rakentamisena ja yritysten ja yrittäjien pärjäämisenä, kuten Astan kahvilan. Ihanaa ja tärkeää Maijalle on se, että lapset pärjäävät elämässään. Mutta miten käy Maijan ja Juhanin natisevan avioliiton? 

Maija miettii veroilmoitusta täyttäessään sanan "kotirouva" ammatin kohdalle: "Tuloja nolla, arvostus sama." Fiksuna naisena Maija osaa tehdä päätöksensä, jotka eivät ole ehkä niitä, joita lukija arvailee. 

Muuta kirjailijalta:

Sydänystäväni Kirsti aloitti kolmen kirjan sarjan, josta Lauantaitanssit on kakkososa.

Kanslian naiset

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, lähihistoriasta hullaantuville, maaseudusta kiinnostuneille, äitinsä tai mummojensa elämästä kiinnostuneille.

Mahtaako kirjasta tulla Savonia-palkintoehdokas 2022? Se saadaan tietää marraskuussa Kirjakantti-tapahtumassa.

Lue lisää Marja-Leena Tiaisen tuotantoa naiselämästä:

Sydänystäväni Kirsti
Kanslian naiset

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit. Icasos 2022. Kansi T. P. Kekäläinen.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Sirkka ja Kirsti ovat olleet parhaita ystäviä vuosikymmeniä.
Nyt he alkavat olla kuusikymppisiä kypsiä naisia, edelleen tiiviisti yhteydessä. Toiselle voi tilittää kuulumiset, ilot ja harmit aina kun siltä tuntuu. Naiset käyvät yhdessä matkoilla ja nähtävyyksiä ihailemassa. Mutta sitten kaikki muuttuu. 

Kirstin äkillinen kuolema järkyttää Sirkkaa enemmän kuin hänen miehensä Pentti, lapsensa ja muut ystävyyden ulkopuoliset tajuavat. Hänen jatkuva haudalla vierailunsa nostattaa kulmakarvoja:

"- Puhelet siellä itseksesi ja naureskelet, Pentti jatkoi vaivautuneena. - Onko se tolkun ihmisen hommaa?"

Jopa töissä sattuu virheitä yleensä tarkalle tekijälle. Sirkka on ikäluokkaa, joka on tottunut tekemään paljon töitä niin elääkseen kuin vapaaehtoisestikin, vaikka urheiluseuran hyväksi. Tunnollinen puurtaja, joka pyöräyttää pullat ja syntymäpäiväkakut tarvittaessa, muistaa merkkipäivät, vaihtaa haudoille istutukset vuodenajan mukaan ja lenkkeilee. Sirkan paineita lisäävät aikuisten lasten asiat ja "välivouhkana" toimiminen miehensä ja lasten kesken. Lapsenlapsista hän saa toistaiseksi vain haaveilla. Kaiken kaikkiaan, tilanne vaikuttaa kauniin seesteiseltä ja normaalilta. Perhesuhteet ovat hyvin lämpimät ja Sirkka on onnellinen, mutta silti hän uupuu monien muutosten keskellä.

Mediassa puhutaan nykyään paljon nuorten naisen jaksamisesta (ja syystä); Tiainen nostaa esiin vanhemman ikäluokan. Sydänystäväni Kirsti on kolmas teos sarjassa, jonka parasta kohderyhmää on ikäluokka 50+. Me varmasti löydämme kirjasta paljon tuttua omasta tai vanhempiemme elämästä, arkisista tavoista ja tavasta suhtautua asioihin. Eivät ne ole vain nuoret, jotka uupuvat. Aiemmin vain asiasta ei ole puhuttu niin kuin nyt. Olemme näkymättömiä. 

Pentti on hyvä mies, vaikka Sirkkaa tuskastuttaa tämän vaiteliaisuus. Vain kalassa miehestä sukeutuu vilkas. Vanha äiti on ärtyisä Sirkalle, mutta paapoo lapsenlapsiaan, etenkin Sirkan nuorinta, Samia. Sami valitsee sivaripalveluksen intin sijasta, mikä saa hänen isänsä synkäksi, ja muutenkin poika pakottaa vanhempien sukupolvien ajattelua uudistumaan. Sirkan kaksi tytärtä ovat hyvin erilaisia keskenään, ja äiti on jatkuvasti huolissaan siitä, miten he pärjäävät, oli syytä tai ei.

Voisiko oman miehen kanssa tehdä lomamatkan, Lappiin, sillä Penttiä ei muualle saisi? Sirkka päättää kokeilla, eikä hän pety, vaikkei Euroopan metropoleihin tällä kertaa päässytkään, vaan Tenolle. Yllättäen hän itsekin kiinnostuu joella soutamisesta ja nauttii olostaan.

"Rauha ja kauneus, sanat tiivistyivät Sirkan mielessä. Matka oli alkanut hyvin. Sää oli suotuisa, ja he olivat saaneet kalan heti ensi yrityksellä. Sirkan mieleen nousi hyvänolontunne hänen muistellessaan saalistushetkeä. Saman tunteen Pentti ja muut lohenkalastajat halusivat kokea kerta toisensa jälkeen. Siihen jäi koukkuun." 

Kirja on ammattitekijän sutjakkaa tekstiä, ja arkisine havaintoineen tulee lähelle. Sävy on haikeahko, rauhallinen ja jotenkin ylettömän kiltti, dramaattisten kohtaloiden vastapainona. Siinäpä se koukku ja viesti: kiltit ja tekeväiset ovat tavallisia ja näkymättömiä, eivätkä saa sitä arvoa ja kiitosta, mikä heille kuuluisi. Jos ei löydy tv-mäistä kärkeä, väkivaltaa ja kirkumiskiroilua, nämä ihmiset jäävät pimentoon. Huomio kiinnittyy vain äänekkäisiin. Mutta suurin osa oikeasti on tätä muuta laitaa. 

Näkökulmia avautuu ajoittain huumorillakin, kuten jatkuva kahvinkeitto ja vierasvarasta huolehtiminen. Kalastuspuolta on lopussa omaan kiinnostukseeni liikaa, mutta mieheni on tuota lajia, joten täytyy yrittää ymmärtää. Kirjassa on tavallisuuden taikaa, maaseudun rauhaa, harmonian hakua sekä Lapin kuvausta. Ja kotimaanmatkailuhan on nyt mitä ajankohtaisinta.

Ei ole draamaa, on tasaista. Kuulin jostain, että vaatemuodissa suositaan "normcorea"; kaiken yksilöllisyyden ja huomionherättämisen jälkeen suuntaus korostaa jopa liioitellusti tavallisuutta. Voi hyvin olla, että trendi näkyy myös kirjallisuudessa, kun kaipaamme normiaikoja ja niiden kuvauksia. Olkoon normicorea siis! 

Kenelle: Tavallisuutta kaipaavalle ja sitä arvostaville, rauhallista toivoville, pitkän liiton tunteville, suomalaista luontoa arvostaville.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti. Icasos 2020. Kansi T.P. Kekäläinen.

Helmet-haaste 2020, kohta 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. (Paljon!)

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Edelleen Kuopiossa, Kähkösen Muistoruohon tavoin 1970-luvun alussa, mutta toisessa yhteiskuntaluokassa ja tilanteessa. Tiainen kertoo kaupunginkanslian virkanaisista ja heidän elämästään. Komeassa kaupungintalossa toimivassa kansliassa on useita osastoja, niillä jokaisella johtonsa ja varsinaiset tekijänsä, kanslian naiset.

Seuraamme pääosin kolmea naista, erilaista ja eri-ikäistä, nuoruuden levottomuutta elävää Eeva-Liisaa, perheenäidiksi osin tahtomattaan ajautunutta Virveä ja rauhallisen järkevää viisikymppistä sinkkua (sanaa ei vielä tunnettu!) Tuulikkia. Mukana ovat myös heidän perheensä, lähipiirinsä ja koko muu kaupunginkanslia.

Tiainen tuo hykerryttävästi esiin ajan tavat ja asenteet, kanslian naisten kainouden ja päättäväisyyden, käyttäytymisen kirjoittamattomat mutta pakottavat säännöt. Sinuttelu johdon ja kanslistien kesken oli ennenkuulumatonta! Mutta isommat asiat jylläävät. Ikuisuuskysymykset naisen elämässä ovat tiiviisti läsnä. Lasten saaminen tai saamattomuus. Valinta uran ja perheen välillä.

"- Neiti Huttusen papereissa lukee, että naimaton. Kehitysaluerahaston toimistopäällikkö vilkaisi papereita ja jäi sitten katsomaan Eeva-Liisaa. - Onko aikomus avioitua lähiaikoina? - Ei ole. Sanat tulivat painokkaasti Eeva-Liisan huulilta. Hän hymyili pienesti ja yritti näyttää levolliselta, vaikka sydän pompotti jännityksestä. - Te olette kyllä pätevä, vaikkakin melko nuori. Eikä tuota työkokemustakaan ole vielä järin mittavasti. Mies pyöritti kuulakärkikynää sormissaan. Vierushuoneesta kuului kirjoituskoneen kiivas naputus."

Niin sanottuja "naisten vaivoja" ei Tiainen kaihda kuvaamasta, ja se on oikein, niin paljon kuukautiskierto vaikuttaa naisen arkielämään, vaikkei siitä juuri puhuta. Tässä tarinassa fysiologia on luonteva osa kerrontaa. Samoin ehkäisyn vastuunjako, ja kotitöiden.

"Kun Laila oli iltaisin harrastusmenoissa, hän tiskasi astiat ja pyykinpesuhan oli maailman yksinkertaisin homma, koska sen teki kone. 
- Sen kun vaan lajittellee tummat ja valakopyykin erikseen ja laittaa Omoa sekkaan, Arto kuvaili vaatteidenpesun helppoutta. - Ollapa meikäläiselläkin tuommoinen mies kuin Arto, Virve naurahti. - Meiän Tapio ei mielellään liota käsiään tiskialtaassa saatikka pesusoikossa." 

Pukeutumisen sääntelystä mieleeni tulvivat muistot ensimmäisestä vakityöpaikastani. Minäkin olen ollut kanslian nainen, tittelini patentti- ja rekisterihallituksessa oli "ylimääräinen kanslia-apulainen" vuoden ajan yo-kirjoitusteni jälkeen. Sukattomuus ja hihattomat paidat oli kielletty, me kasarilla työskennelleet jo uhmasimme sääntöjä. (Pian huomasin, ettei virastomeininki ole minun juttuni ja siirryin opiskelemaan liiketaloutta, joten säästytte enemmiltä muisteloilta tässä kohtaa. Pukeutuminen on vain jäävuoren huippu tuon ajan työelämän tavoista!)

Muistoryöpsäyksestä huolimatta yritän keskittyä kirjaan, eikä se ole vaikeaa, sillä tarina vie mukanaan. Paitsi että tehtävät ja ilmapiiri ovat tuttuja, myös kanslian naiset ovat pian ystäviäni tai vähintään työkavereita, niin inhimillisinä ja elävinä kirjailija heidät kuvaa. Perheiden asioita pohdittiin paljon aikanaan, eikä pohdinta ole lakannut, vaan päinvastoin, koska suomalaisia kuulemma syntyy nykyään liian vähän. Taloustilanne ja poliittiset päätökset vaikuttavat.

"- Milloin sinä jäät äitiyslomalle? Elina vilkaisi Virveä. - Tammikuun alussa. Sinä ehdit palata parahiksi töihin. - En minä tule enää kansliaan. - Miten niin? Virve vilkaisi ällistyneenä Elinaa. - Onko sulla toinen työpaikka tiedossa? - Ei ole palkkatyötä. Kotona hommia kyllä riittää. Minä aion sanoa itseni irti. Virve meni sanattomaksi. Hän tiesi Elinan tunteneen syyllisyyttä töissäkäynnistään esikoisen syntymän jälkeen, ja että perheenlisäys oli toivottu, mutta koskaan aiemmin Elina ei ollut sanonut, että luopuisi virastaan. - Miten te meinaatte pärjätä yhden palkalla? - Mikko pääsi työnjohtajaksi varastolle. Sen palkka nousee. Räknättiin, ettei minun palkasta jäisi käteen paljon mitään verojen ja lastenhoitokulujen jälkeen. Ja kun on se avioparien rangaistusverokin."

Luonnollisesti elämään kuuluvat käytännön asioiden lisäksi rakkaus ja romantiikka. Onko Tuulikilla ja Sakari Rantalalla säpinää? Ja entä aviomiesten uskollisuus - jos nainen jättää uran miehen ja perheen vuoksi, saako hän sille täyttä vastinetta?

"Elina huokaisi: - Onneksi meiän miehet on kunnollisia. - Tai niin me ainakin luullaan. - Mitä tarkoitat? Elina loi säpsähtävän katseen Virveen ja lisäsi kiukkuisesti: - Meiän Mikko ei kyllä taatusti vilkuile muita naisia! - Niin, anteeksi, enhän mitä sitä meinannutkaan, että sinun miehesi... - Onko Tapio sitten? Elinan ilme muuttui uteliaaksi. - En usko, mutta enhän minä voi varmaksi tietää."

Tuona aikana työnsaanti oli helppoa eikä tehokkuuspaineita tunnettu. Aikaa jäi vapaisiin ja perheen hoitoon, jos sellainen naisella onnekseen sattui olemaan - sillä onnena miehen "saamista" pidettiin, lapsista puhumattakaan. Noita ahtaita muotteja en kaipaa pätkääkään! Mutta yhtä käytännön asiaa kyllä. Inhoan vaateostoksia, ja tuolloin työvaatekertoja oli vain yksi tai muutama, samaa asua pidettiin useita päiviä tai jopa viikko. Jossain vaiheessa lähti lapasesta, ja nyt asua pitää vaihtaa päivittäin. (Mutta uskon ja toivon, että kulutusbuumin hiipuessa tämä vielä muuttuu.)

Toisaalta oli hauska lukea, että köyhyyteen tottuneet suomalaiset uskalsivat jo kuluttaakin ja naiset vaatia oikeuksiaan. Nainen pystyi suunnittelemaan elämänsä omin voimin, itsenäisesti, jos niin halusi.

"Eeva-Liisa teki nopeasti ostokset valintamyymälässä Kasarmikadulla. Hän jatkoi matkaansa teatterin ja Valkeisenlammen ohi. Kävellessään hän muisteli muutaman vuoden takaisia aikoja, jolloin oli työskennellyt juoksutyttönä vanhimman sisarensa Mailan elintarvikeliikkeessä Linnanpellolla. Hän oli ollut silloin hädin tuskin kuudentoista. Raskaiden kassien kiikuttaminen ympäri Männistöä oli ollut raskasta hommaa. Työpäivän jälkeen hän oli ollut umpiväsynyt, nukahtanut kotimatkalla linja-autossa ennen Rättimäen pysäkkiä. Niistä ajoista on päästy eteenpäin, Eeva-Liisa ajatteli. Hän oli opiskellut ja päässyt siistiin sisähommaan. Kohta hän olisi virkanainen. Kaupunginkanslian väliaikainen toimistovirkailija. Eeva-Liisa luotti siihen, että saisi töitä kesän jälkeenkin, mieluiten jostain kaupunginvirastosta. Sitten hän alkaisi etsiä itselleen vuokra-asuntoa."

Teknologian kehitys näkyy, modernit kopiokoneet otetaan käyttöön ja monta muuta työtä helpottavaa vempainta niin kotona kuin töissä. Mediat kehittyvät, mainospöllö tv:ssä alkaa iskeä silmää Ylen ohella. Aikamoista murrosaikaa oikeastaan! 1970-luvulla syntyivät monet ilmiöt suomirockista vihreään liikkeeseen, Etykistä seuramatkoihin (Rimini on kirjassa hyvin esillä, samoin Leningrad, ja Helsinki). Populaarikulttuurista mainitaan tärppejä Salaman Juhannustansseista Love Story -leffaan, urheilusta Viren, totta kai. Auto- ja muut tutut tuotemerkit vilahtavat, samoin Kuopion ravintolat Kummelista ja Keltalyhdystä Renkkuun. Tansseissa käytiin ja Ampiaisia juotiin. Teatterissa menee Tšehovin Kolme sisarta.

Hienoa, että kirjailija on kaiken kirjannut, tätä kirjaa tarvitaan. Tiainen kertoo tarinansa lämpimästi ja asiantuntevasti, muttei tunteilevasti. Tiainen tuo ajankuvan elävästi ja todenmakuisesti silmien eteen, paitsi asenteiden ja työ- ja perhe-elämän tasolla, myös kirjoineen, elokuvineen ja muine kulttuuriviittauksineen. Kuopio on elävä näyttämö tapahtumille, ja kaupungin tunteville se tuo oman ulottuvuutensa lukemiseen. Lukemisesta jäi lämmin, täysi ja tyytyväinen mieli. Kaunis ja vetävä kansi, muuten!

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, virkanaisille ja heidän miehilleen, lähihistoriasta hullaantuville, nostalgisia työmuistoja 1970-80-luvuilta hakeville, Kuopion ystäville.

Muualla: Kirjojen kuisketta -blogin Anneli kuvaa Tiaisen kirjoitustyyliä railakkkaksi ja viihdyttäväksi. Sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa, kuvaa Kirsin kirjanurkka Tiaisen aiempaa, vuonna 1999 ilmestynyttä Kulmakaupan naiset -kirjaa, jota en harmikseni ole vielä lukenut. Kanslian naiset on siis ikään kuin jatko 18 vuoden takaiselle kirjalle, jota edelsi vielä Suoraa saumaa ja siksakkia vuodelta 2001, josta mm. Susa kertoo vuonna 2009 blogissaan.

Sain kirjan kustantajalta, kiitos!

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset. Icasos 2019.