Saara Turunen: Sivuhenkilö

Turusen Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoispalkinnon, ja tapahtuma tuntuu määrittävän paljon kirjailijan elämää - sitä puoli (auto-? täys-? non-?) fiktiivistä, josta myös Sivuhenkilö kertoo. Tukahdutan haukotuksen: onko tylsempää aihetta kuin kirjailija kertomassa ammattinsa tuskista ja kriitikkojen ymmärtämättömyydestä (vaikka kirjailijaa on ylistetty maan vaikutusvaltaisimman sanomalehden kriitikkoa myöten, kurjaa on). Mutta yritän päästä ensivaikutelman yli siihen, mitä kirjailija oikeastaan pyrkii kertomaan.

Hän ei tee sitä helpoksi. Vaan vie jutun suorastaan korniksi lapsuudenpissatahraisella patjallaan. Jolle hän palaa palkintojuhlansa jälkeen ja tuntuu päättäneen olevansa eri levelillä kuin kaikki muut. Ne kirjailijat, kriitikot, ystävät ja sisarukset, jotka kirjoittavat, pariutuvat, perheellistyvät - ja kirjoittaja seuraa kaikkea tätä sivuhenkilönä. Josta tietenkin itse asiassa tulee päähenkilö. Asetelma tuo mieleen Ossi Nymanin Röyhkeyden. Nymanin riemastuttavuutta ja yllättävää näkökulmaa ei Turunen tavoita, mutta tärkeän ajatuksen kuitenkin: tavallisuus voi olla erityistä, ja sen katson olevan Turusen teema.

Tunnemme Turusen teatterintekijänä. Tavallisuuden aave Q-teatterissa on ollut menestys, ja tässä piilee jotain. Onko ajanhenki sellainen, joka ruokkii erikoisuutta ja erottuvuutta, mutta unohtaa kaikki muut? Sen harmaan massan, johon suurin osa meistä kuuluu? Itse asiassa kaikki - onko mitään erityistä "erityisyyttä" olemassakaan? Turunen kärjistää ja vie meidät istumaan pissatahraiselle patjalleen. Toisaalta, hän nostaa patjan yksilöllisyyden voitonmerkiksi: en ole sortunut porvarilliseen perhemalliin, en tavalliseen tapaan viettää aikuisen elämää, vaan haluan jotain muuta. Miksi? Mitä? Ja miten?

"Mietin kirjoittamista ja sitä, että minun olisi löydettävä jotain, joka koskettaisi sieluani. Katselen luonto-ohjelmaa. Siellä puhutaan apinoista, sellaisista, jotka asuvat kylmissä paikoissa ja uivat lämpimikseen lähteissä. Niilläkin on järjestys. Se, joka on voimakkain, saa uida altaan keskellä ja ne, jotka ovat heikkoja, joutuvat hytisemään kylmillä reunoilla."

Mieleeni juolahti kauhea ajatus. Haetaanko tässä jonkinlaista vapaan taiteilijuuden ja luovan työn kärsimyksen gloriaa? Ei niin kliseistä sentään, eihän? En pidä taiteilijuutta itsestään ilmestyvänä jumalallisena ominaisuutena (lahjakkuus on eri juttu), vaan minusta se edellyttää asioita, kuten mikä muu työ- tai elämäntapavalinta tahansa: ennen kaikkea päätöksiä ja tekemistä. Olosuhteiden luomista otollisiksi omille valinnoille. Päähenkilö ei ole vielä tehnyt paljon valintoja. Ahdistaako häntä siksi, ettei hän tiedä, mitä valita? Vai siksi, että tietää, mutta ei viitsi tai uskalla, koska on jumiutunut elämänsä sivuhenkilöksi? Vai onko koko tarina ironiaa ja jos on, miksi?

Vastauksia ei ole, on vain kysymyksiä. Ja se on oikein. Tulkitsen sanomaksi sen, että on sallittua etsiä tietään omalla tavallaan. Miksi pitäisi teeskennellä pitävänsä sukukokouksista tai palkintojuhlista, jos ne eivät ole nautittavia? Toisaalta, miksi ei voisi tehdä niin, jos se tuottaa läheisille iloa - onko oma etu ja mielihyvä aina tärkein ja palkitsevin?

"Tuijotan omia kasvojani, jotka heijastuvat lasiin, ajelehtivat meikkilaukkujen ja hajuvesipullon seassa. Jollain tavoin näytän vieraalta. miten minusta on tullut tuollainen? Yksinäinen nainen, joka käy ostamassa sukkapaketin. Voisin tarttua kaikenlaiseen. Voisin mennä auttamaan köyhiä tai sairaita tai ryhtyä tehtailemaan mainoksia ja tienata rahaa, mutta mieluummin pyöräilen kotiin. Hiljainen kaupunkin liukuu ohitseni, ovi kolahtaa takanani ja niin olen jälleen yksin." 

Kirjan minä on itsekeskeinen. Hän ei halua nähdä vaivaa toisten eteen, muttei myöskään ymmärrä, miksi hänen palkintojuhlansa typistyy yksinäiseen iltaan. Tunnistan jotain omasta elämästäni: äitisuhteeni muistuttaa kirjassa kuvattua, muutin omilleni todella nuorena. Pidin sitä normaalina ja olin ylpeä vapaudestani ja itsenäisyydestäni. En tiennyt muusta, verkostoni olivat olemattomat. Jälkeenpäin ajatellen olen ollut kauhuissani, miten yksin ja millaiseen itsekkyyden tilaan nuori voi jäädä. Koen menettäneeni vuosia "hukkaan", kun aloitin kaiken nollasta, verrattuna niihin, joilla verkostoja on ollut tai jotka ovat osanneet sellaisiin tukeutua. Olisiko arvosteleva äitisuhde tässä takana, kuten kirjan henkilölläkin? Ainakin hänelle on jäänyt jatkuvan kritisoinnin vaihe päälle ja äidin ääni takaraivoon; hän tarkkailee ja arvostelee jatkuvasti niin itseään kuin muitakin. Sen äänen hiljentäminen ei ole helppoa, mutta mahdollista.

Muuten en vertaa itseeni: kirjan henkilö osaa eritellä tuntemuksiaan, havainnoida itseään ja toisia, ja laittaa ne tekstin muotoon ymmärrettäviksi muillekin, nasevasti, lyhyin lausein ja tarkoin tuokiokuvin. Kirja on ajassa, välillä hauska, välillä mietityttävä, vaikkeivat havainnot ole kovin "uusia". Turusen kirjojen ja näytelmien menestys on selvästi osoittanut, että ne toimivat, löytävät yleisönsä ja kaikupohjansa. Myönnän, etten lämpene - en kuulu kohderyhmään, näen ne kuvauksina nuoruuden hapuiluista, joita en pidä kovin kiinnostavina, jos niissä ei ole mitään, niin, erityistä. Ehkä kirjailija siis onnistui myös kohdallani ja paljasti erityisyyden ihannoinnin tai sen hakemisen, vaikka sitten tavallisuuden kautta. Hämmentävää.

"Miksi minulla on niin kova tarve todistella, ettei kirjani kerro tyttöydestä tai nuoruudesta? Mitä niin ei-tärkeää niissä muka on, että minun on vakuutettava jotakin muuta? Ei tietenkään mitään, mutta jokin tässä ympäröivässä maailmassa sen kirjoittamattomissa laeissa tuntuu sanovan, että nuoruus ja tyttöys ovat vähäpätöisiä ja mitättömiä. Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa? Olisiko äitisuhde vertautunut maiden välisiin valtasuhteisiin?"

Kenelle: Oman tiensä etsijöille ja heitä ymmärtävään pyrkiville.

Muualla: Tekstiluolassa kirja kolahti, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä samastui voimakkaasti.

Saara Turunen: Sivuhenkilö. Tammi 2018. 

Liitän jutun osaksi Naistenviikkoa kirjablogeissa. Tuijatan haaste ja logo.

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen on aiemmin julkaissut näytelmiä, mutta nyt on ensimmäisen romaanin vuoro. Monen esikoisen tapaan kirja on kehityskertomus, tässä pienestä tytöstä nipinnapin aikuiseksi. Mitään uutta ei siis aiheessa sinänsä, mutta Turusen tapa kertoa on raikas ja koskettava.

Minäkertoja on nimetön tyttö, joka syntyy ravitsemusterapeutti-äidin ja rakennusyrittäjä-isän toiseksi lapseksi, jonka jälkeen tulee vielä monta lisää. Tyttö jää joukossa yksin, sillä kenelläkään ei ole aikaa kiinnittää häneen huomiota siten kuin hän toivoisi: lämmöllä ja kiinnostuksella. Äitiä kiinnostaa vain se, että ollaan ihan vaan tavallisesti. Erikoisuus on pahinta, mitä äiti tietää. Ja tyttö epäonnekseen tuntee itsensä erikoiseksi, kun ei osaa täyttää äidin tiukkoja kriteerejä.

Jumala, ravintotietous ja erikoisuuden inho ohjaavat äitiä, joka marssii varmana omalla tiellään huomaamatta polkevansa herkän tytön jalkoihinsa, sytyttävänsä tässä palavia vihan ja itseinhon tunteita ja jättävänsä tämän tunnemielessä heitteille. Äidin päällä leijuu synkkä pilvi. Isä ei ehdi asioihin puuttua, eikä osaisikaan.

Tyttö tajuaa, että hänen on päästävä pois. Niinpä hän kokeilee kaikkea: taidelukiota ja Helsinkiin muuttoa, yhteisasumista myös maalta kotoisin olevan Antin kanssa (suhde ei ole romanttista laatua). Muuttoa Lontooseen bestiksensä, kauniin Lauran, kanssa ja "paskapätkäduunien" uuvuttavaan ketjuun, jonka lomassa tyttö kokee käsiin ja vatsaan tuntuvasti, millaista on olla köyhä ja asua kurjissa läävissä. Lopulta hän palaa Helsinkiin ja hakee Teatterikorkeakouluun, koska Laurakin teki niin ja pääsi - mutta ennen kaikkea siksi, että: "Haluan, että minut nähdään ja kuullaan. Ehkäpä silloin heräisin henkiin ja voisin tuntea olevani elossa."

Tyttökin pääsee, mutta jättää opiskelut kesken ja muuttaa Espanjaan au pairiksi. Hän tekee muutakin tyhmää ja itseään vahingoittavaa: "Toisaalta on minä, mutta sitten on vielä joku toinen ja se toinen on aivan holtiton." Mutta hän tapaa myös prinssin kaukaisesta maasta. Joko nyt rakkaudenhirviön tyhjä kohta täyttyy... Ei, ei vieläkään. On vielä palattava Suomeen ja jatkettava koulunkäyntiä. Kokeiltava pätkäduuneja vaihteeksi kotimaassa. Kunnes ahdistus taas kasvaa niin suureksi, että tyttö löytää itsensä jälleen ulkomailta. Ja kuin markkinapallo kuminauhan päässä, riittävän kauas lennettyään hän singahtaa takaisin kotimaahan - hetkeksi vai pysyvästi tällä kertaa?

Lapsuuden kuvaus vie kirjasta ison osan, mikä on luonnollista kirjailijan nuoreen ikään peilaten. Ja se on myös tietysti kaiken pohja, alkusyy, jonka vuoksi tyttö ei löydä rauhaa (lue: rakkautta) mistään. Jos ei rakkautta ole kokenut, miten sitä voisi itse antaa?

Turunen kirjoittaa selkeästi, hauskasti ja vuolaasti, mutta helppolukuisesti - mukavaa luettavaa ja eheä kokonaisuus, vaikka editorina olisin tiivistänyt sata sivua pois. Huomaa, että kirjailija on kirjoittanut ennenkin, vaikkei romaaneja. Sanoja on paljon, kuvaus on pikkutarkkaa, lauseet lyhyitä ja napakoita, ja päiväkirjamaiset merkinnät jatkuvat ja jatkuvat. No, saihan Knausgårdkin samasta aiheesta aikaan monta kirjaa (siis ajasta lapsesta aikuisuuteen), eikä moni ole valittanut. Turusen luvut on nimetty lapsekkaasti sillä sanalla, jota luku käsittelee. "Isä", "Lihavat", "Katie Holmes". Hyvä niin, sillä tekstin tulvassa simppeli ratkaisu auttaa lukijaa.

Minua liikutti tytön hätä ja harmittivat tyhmät teot, joihin hän ajautuu vain siksi että. Ja hymyilytti Turusen napakka lause ja ironia. Uskon, että monet lukijat, jotka eivät ole unelmaperheestä kotoisin, tunnistavat tilanteita. Ainakin minä tein niin, sen minkä kaukaisesta nuoruudesta enää muistan. Ja kun tunnistin, sattui. Auts.

Sitä ihmettelin, miten paljon painoa tyttö kauhealle äidilleen ja kylmälle isälleen elämässään antaa. Mutta ehkä vaikutusta ei itsekään tajua, vaan kuvittelee tekevänsä asioita omasta tahdostaan, vaikka oikeasti pyrkii vain tekemään toisin kuin vanhemmat tekisivät. Fiksu tyttö osaa pyristellä itseään irti vahingoittavista olosuhteista, mutta monta kierrosta se vaatii. Sisäinen tuli on kuitenkin vahva.

Juoruosastolle mennäkseni muuten luin jostain, että kirjailijalla on hyvinä ystävinään samannimiset henkilöt kuin kirjassakin; sukunimet ovat Holma ja Birn. Ja voin vihjata, että lopussa puhutaan papista ja häämekosta. Mutta missä yhteydessä, jääköön arvoitukseksi.

Loppu ei ole juhlava eikä lopullinen, kuten ei tytön tähänastinen elämäkään. Mutta inhimillinen ja ehkä jopa ihan vaan tavallinen. Valoa pilkahtaa. Toivon tytön puolesta sen jäävän pysyväksi olotilaksi, kun valaistusolosuhteista puhutaan.

Kenelle: Kehityskertomusten ystäville, suomalaisen nykyromaanin kuluttajille.

Muualla: Huumorista huolimatta syvällistäkin pohdintaa, arvioi Krista. Mari a:lle tuli lapsuus mieleen, ja hän olisi nauttinut tekstistä vielä toiset 400 sivua. Yhtenäinen ja onnistunut romaani, kuvaa Lumiomena. Pihi nainen liikuttui ja nauroi. Niin perustavanlaatuisesti suomalainen, että hirvitti, sanoo Simo.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi 2015.