Kolme kesken jäänyttä

Anteeksi, anteeksi ja nöyrä kumarrus Alice Munrolle ja faneille, mutta olen yrittänyt, eikä onnistu. En vaan pääse millään mukaan.

Nuoruudenystävä on kooste kertomuksia, joista sain luettua muutaman. Nimitarina on kiinnostava, mutta sitten into hiipui. Miksi minun pitäisi kiinnostua siitä, että Tanialla on punainen tukka tai siitä, miksi Barbara kieltäytyi nousemasta kauneuskuningatarehdokkaana kauppiasyhdistyksen auton lavalle heinäkuun ensimmäisen päivän paraatissa tai miten rouva Äkämä pukeutuu? Tai miksi Brent ei pieksäisikään Morrista? Tai mistä vuodenajoista Terese pitää?

Munro kirjoittaa tarkkaa tekstiä, jonka ympäristö ja yksityiskohtaisuus joko viehättää tai sitten ei. Tekstissä tai suomennoksessa ei ole vikaa, mutta tarinat eivät vie mukanaan. En osannut eläytyä henkilöihin ja mietin koko ajan, miksi minun pitäisi tietää tämä, enkä keksinyt syytä. Jätin kesken.

Muualla: Suketukseen Munro kolahtaa lujaa.

Alice Munro: Nuoruudenystävä. Tammi 2015. Suomennos Kristiina Rikman. Kansi Istockphoto ja Markku Taina.

Kesken jäi Rauli Virtasen Reissukirja. Samoin anteeksipyynnöt ja kumarrukset rohkealle ja taitavalle reportterille, joka on käynyt maailman kaikissa maissa. Ja useimmissa paljon ennen kuin keksittiin reppureissaaminen ja netti ja muut helpotusta tuovat in-jutut. Mutta kirja on vain kovin tylsä: muistelmateos, jossa tarkoitus on mainita kaikki kaverit matkan varrelta. Ja jos et tunne näitä kavereita, ei suuresti nappaa. Nimiä vilisee kuin Tiitisen listassa, ja varmasti kaikki tutut sieltä innolla itseään etsivät, minkä heille suo. Toivottavasti kukaan tärkeä ei koe jääneensä pois!

Kiinnostavia tilanteita etenkin reportterin työn alkutaipaleelta kuvataan, mikä antaa näkymää siihen, miten ison ja pitkän uran Virtanen on oikeasti tehnyt. Ihmeteltävää riittää vaikka tekniikan kehityksessä toimittajan työssä. Ehkä ura on liian iso yksiin kansiin laitettavaksi? Tai tarkoitus oli tehdä jonkinlainen muistelmateos? Aineksia olisi riittänyt isommaksikin.

Tosin kirjojakin on kyllä ilmestynyt aiemminkin, minkä vasta nyt tajusin - hyvin Reissukirja on ollut esillä.

Antoisia raportteja Virtanen on meille työllään saanut aikaan, siitä kiitos ja kunnia tekijälle.

Rauli Virtanen: Reissukirja. WSOY 2016. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Uskaltaako sanoa. En jaksanut lukea Kate Atkinsonin Hävityksen jumalia. En päässyt kiinni tarinaan. Ja vika ei lie kirjan, vaan lukemisen ajankohdan ja lukijan vireystilan. Edellisestä kirjasta pidin. Peribrittiläisyys, jolla tätä on kuvattu, lupaa hyvää. Ehkä kokeilen tätä uudestaan. Atkinson ei silti ole listallani ihan kärkipäässä.

Muualla: Lumiomena sanoo laadukkaaksi, ja kun hän sanoo, uskon.

Kate Atkinson: Hävityksen jumalat. S&S 2016. Suomennos Kaisa Kattelus, kansi Anders Carpelan.

Lyhytarviot

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013. Pidän enemmän Anne Tylerin tai Carol Shieldsin tapaisista yksityiskohtia kertovista naisten arjen kuvauksista. Munron ikäviin henkilöihin en osaa eläytyä, ja heidän taustansa kertominen pitkän kaavan mukaan isän armeijakokemuksista ja äidin lapsuudesta lähtien tuntuu vain, no, tylsältä. Kertomus dementikosta on kyllä koskettava. Mutta en päässyt sisään tähän, vaikka kirjailija on Nobel-tasoa ja vaikka kirjaa sanotaan hänen tuotantonsa huipuksi omaelämäkerrallisessa viisaudessaan. Sama on minulle tapahtunut aiemminkin Munron kohdalla.

Muualla: Kaisa-Reetta osaa nähdä Munron parhaat puolet. Hänellä on myös paljon linkkejä.

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo. Like 2013. Hurja, pelottava kivun kuvaus. Näyttämöllisessä asetelmassa on neljä ihmistä, joiden tarinat kietoutuvat yllättävästi toisiinsa. Ei hyvän mielen kirja, vaan lähes kauhumainen "sairauskertomus", jonka paras puoli on vahva tunnelma. Osa tekstistä on liiankin korkealentoista tai paremminkin liian syvällä henkilöidensä päässä, niin ettei lukija pääse heitä lähelle, ja tämä lienee ollut syy siihen, että keskittyminen herposi paikoitellen. Mutta kiinnostava ja omaäänisensä kirjoittaja, ehdottomasti.

Muualla: Sulopiinaa, sanoo Annika K.


Taiye Selasi: Ghana ikuisesti. Otava 2013. Suomennos Marianna Kurtto. Kweku Sain ja hänen perheensä kautta Selasi kuvaa modernia afrikkalaisuutta, jossa muutetaan kotiseudulta muualle ja vaurastutaan, mutta omat juuret ovat vahvat, vaikka ne näköpiiristä saattavat hävitäkin. Selasin teksti on kaunista ja omintakeista, nautinnollista luettavaa. Henkilöt ovat eläviä, tunnelmat uskottavia. Hieno, hieno kirja, joka runsaudessaan kestäisi useammankin lukukerran.
Omassa rankingissani Selasi on afrikkalaiskirjailijoiden ehdoton ykkönen. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon blogeissa, ettei minulla ole niihin lisättävää.

Muualla: Lumiomena sanoo kirjaa lähes täydelliseksi nykyromaaniksi.
Kirsi kertoo Selasista enemmänkin.