Sirpa Kähkönen: Marius

"Lili heräsi aamun koitteessa. 

Kaihdin oli jäänyt auki, ja punerva valo täytti puutarhamökin. Lili liikahti kiertyneen lakanan alla, jäsenet olivat raukeat, hellettä oli jatkunut pitkään."

Aloin lukea kirjaa mökillä, eräänä aamuna. Kuinka sopivaa! Solahdin vaivatta Lilin viereen ja melkein kuulin Rauha-koiran tassutuksen ovelta. Lili tekee aamutoimiaan, miettii mökillä vieraillutta Mariusta, kaunista nuorta miestä. Lili itse on kuudenkympin tietämissä, on nähnyt ja tietää jo paljon.

"Yhtäkään päivää ei saanut takaisin. Niitä oli hänellä enää rajallinen määrä, kaikilla oli, mutta ikä auttoi käsittämään sen konkreettisesti. Niin moni oli jo lähtenyt."

Miehistä ja etenkin naisista, siitä kirja kertoo, mutta onko tämä rakkaustarina? Romanssi?

"Marius tuoksui tuoreelta puulta, pihkalta, tuleentuneelta heinältä ja siltä joltakin, jolla ei ollut nimeä ja joka oli hullaannuttavaa."

Lilin puutarhamökki vaikuttaa hurmaavalta, puutarha kukkii kesän hekumassaan, ehkä jo kukoistuksensa loppua enteillen, kuten Lili itsekin. On omat tomaatit, salaatit, marjat, kukat, pensaissa lintuystävät ja naapurissa väsynyt ystävä, Paul. Lilin työpaikka on myös kasvien hoitoa, siinä hän tapasi Mariuksenkin, joka tekee Lilin levottomaksi, saa odottelemaan tekstiviestiä innokkaan tytön tavoin. Vaikka paljon on muuttunut nuoruudesta, jossa halun ja rakkauden raja saattoi häilyä. Muistot heräävät, ne matkat Euroopassa, se eräs etenkin, joka täytti kehon nautinnolla miehen hotellihuoneessa. Ei kehon tarve katoa vuosien myötä. Miehen ja taiteen edessä mykistyminen, onko se saman intohimon eri ilmentymää? "...halu päästä sen [kauneuden] äärelle oli suuri elämänvoima."

"Ei hän tahtonut myllerryksiä eikä kamppailuja enää. Halu oli olemassa mutta se oli temperoitunut lempeäksi.

Lili ilahtuu aikuisten lastensa viestistä, vaikka odottaa sitä yhtä tiettyä. Hän miettii usein isoäitiään, jo lähtenyttä. Hän oli hyvä esimerkki naiseudesta, filosofi melkein, tuumii Lili, vaikkei ollut kouluja käynyt. Isoäiti säilöi paljon syötävää, Lili säilöö muistojaan ja sanojaan muistivihkoihin. Sellaisenkin Lili muistaa, että isoäiti pyysi apteekista matalalla äänellä oudonnimistä lääkettä. 

"Siveyspuun siitepölyä, sitä isoäiti oli niellyt päästäkseen vaivoistaan. Jottei olisi naurettu hikoilulle, mielen liikahduksille, itkulle, raivolle, uuden murrosiän hormonikohinalle. Jotta saisi olla huomaamaton, elää ilman huomautuksia, niistä naisen elämä oli tehty, ruumiin kommentoinnista, mielen liikahdusten ivaamisesta, koko olemisen painamisesta ja vähättelystä."

Päivän mittaan Lili liikuskelee asioillaan puutarhan ulkopuolella, lenkittää Rauhaa, käy uimassa meressä, ostaa herkkuja, tervehtii naapuria ja herra Kottaraista. Tutut Helsingin paikat saavat olon tuntumaan kodilta, tunnistan tämän, samoin lintujen kanssa juttelun. (Ja olen varma, että ne ymmärtävät, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.)

Kun tulee ilta ja yö, Liliä ei nukuta. Ina on soittanut, he puhuivat. Taiteen tekemisestä, kolmesta toiveesta elämälle, isoäidin sitruunakekseistä. Eivät siitä, mikä Inaa runtelee. Eivät Paulista, joka sanoo, että hänen pitää mennä. Seurana on sentään Rauha. Vaikka on myös hiljainen levottomuus. Huoli tulevasta häivähtää, mutta vielä on kesä ja voimia. 

Kaunis, aistillinen ja hypnoottisen tunnelmallinen tarina, joka vie aamusta yöhön, mutta välissä ehditään elää elämä, useitakin. Sirpa Kähkösen tapaan tekstissä on muistelua, sukupolvien painoa, naiseuden pohdintaa, taidetta. Ja luontoa, sen kanssa sopusoinnussa elämistä, vaikkei se aina olisi lempeä. Kauneuden tärkeys, hetkistä nauttiminen, pysähtyminen, ne nousevat merkityksellisiksi. Tärkeää tässä maailmanajassa, tärkeää ihmisen omassa ajassa. 

Sirpa Kähkösen päätuotanto romaaneineen ja tietokirjoineen kertoo vaikuttavia juonitarinoita suurista asioista, kansakunnan kaarista ja järistyksistä, aina toki ihmisen kautta. Kirjasta 36 uurnaa alkanut henkilökohtaisempi, herkempi, pohdiskelevampi ja realismin rajoja rikkova tyyli jatkuu Mariuksessa. Maailma on näennäisesti pienentynyt, mutta siirtyneenä uusille urille, sisäiseen katsantoon.

On hyvä levätä tunnelmassa, tunnustella oloaan, jossa ikä tuntuu, kuten Lilillä ja Rauhallakin, nukahtaa mökillä tuulen ja puiden huminaan.

Kenelle: Aikuisille, naiseutta pohtiville, pakoa maailmanmenosta kaipaaville, ajatteleville, tunnelmaan uppoaville. 

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala 2026. Ulkoasu Jenni Saari.

Lempeitä dekkareita: R&R: Vainajat vailla armoa; Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia

Herkullista rikostarinaa lempeään tapaan, jos niin voi dekkarista sanoa. Cozy crimessa ei väkivallalla juhlita, mutta joku kuolee ja joku selvittelee, mitä tapahtui. Lajissa valtteja ovat nokkelat juonet, persoonallinen ote tekstiin ja kiinnostavat henkilöhahmot sekä tapahtumien sijaintipaikat ja -ajankohdat. Molemmissa seuraavissa kirjoissa kaikki valtit on käytetty hienosti.

Oikeuslääkäri Viola Kaario ja rikosylikonstaapeli Ville Karila nousevat keskushenkilöiksi, kun Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy ruumis. Käy ilmi, että kuolema herättää hämmennystä muistisairaiden hoitokodissa, jonne poliisien käynnit alkavat tihentyä. Ja ammattilaiset alkavat saada selville yllättävyyksiä hoitokodin asukkaiden elämästä sekä Violan omista salaisuuksista. 

"Vaikka kuinka varovainen yritti olla, kertoa kuinka vähän tai kuinka valikoituja asioita tahansa, aina oli ihmisiä, joille muuttui pienenkin avautumisen jälkeen avoimeksi kirjaksi. Sellaiset ihmiset osasivat lukea ilmeitä, aistia tunnemia ja vetää johtopäätöksiä. Niin kuin esimerkiksi Ville Karila ja Erkki Laine osasivat." 

Dekkari on nautinnollista luettavaa, sillä se ei keskity vain actioniin, vaan ruotii rauhassa henkilöidensä persoonia ja ajatusmaailmaa. Tapahtumat selkenevät pikku hiljaa, ja kaiken ohessa myös lenkki naisia huijanneen auervaaran ympärillä kiristyy: hänet tavattiin jo sarjan aiemmissa osissa. Samalla  tutustumme muistisairaiden elämään Manderley-hoitokodissa, joka vaikuttaa ihanteelliselta: olisipa se oikeasti olemassa! Laitoksen johtaja Sulo Salomaa sanelee muistiinpanojaan ahkerasti nauhalle, joten lukija pysyy hyvin kärryillä paikan tapahtumista. Vai pysyykö sittenkään...

"Pidettäköön väkivaltaiset kuolemat ja murharyhmän konstaapelit kaukana Manderleysta. Tätä harrasta toivetta koskien minulla on pieni suunnitelma."

Yllätyskäänteitä, perhesalaisuuksia, lievää mystiikkaa Violan ruumiinavaustyössä (hän "kuuntelee" kuolleita asiakkaitaan), pelkojen selättämistä ja romantiikkaa, kaikkea löytyy. Kirja on sarjan kolmas osa, mutta sen voi lukea itsenäisenä, sillä paljon kerrataan ja asioita toistetaan, jopa samojen kansien välissä. Ehkä lukijan työn helpottamiseksi siltä varalta, etteivät kaikki käänteet pysy muistissa koko pitkää matkaa. Mutta rauhallinen, silti tapahtumantäyteinen juoni etenee koko ajan kiinnostavasti ja tuo mieleen jopa parhaat klassiset brittidekkarit.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat vailla armoa. Mortuí non silent #3. Siltala 2025.  Ulkoasu Elina Warsta.

Laventelimurhat-sarjan kolmas osa vie aina kiehtovaan Lontooseen 1930-luvulla. Osassa 2, Vierge Moderne, tutustuimme sisar Kerstiniin, joka on nyt lähtenyt Helsingin Diakonissalaitokselta opiskelemaan lisää sairaanhoitoa St. Thomasin sairaalaan Thamesin varrella. Innoituksen tähän hän sai samaisen opiskelun suorittaneelta Sophie Mannerheimilta, jonka koulutus on historiallinen fakta, samoin opiskelupaikka. Kenraalin sisar uudisti merkittävästi lasten sairaanhoitoa Suomessa ja perusti omilla varoillaan Lastenlinnan, joka toimi alkuun turvakotina, sittemmin lastensairaalana myöhemmin perustetun Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuudessa. 

Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan Kerstinistä ja hänen ystävistään Lontoossa. Piirit ovat epäperinteiset sateenkaarevuudessaan, enkä välillä edes muistanut mainittujen henkilöiden sukupuolta, sillä nimistä sitä ei voinut päätellä - vaikka joitakin olin jo "tavannut" Airaksisen aiemmissa kirjoissa. Mutta niin pitäisi ollakin: rakkaus vie ihmisiä yhteen sukupuolesta riippumatta. Toisaalta tuohon aikaan se vei helposti myös tekemisiin poliisin kanssa, jos lainrikkomuksia tai "epäsopivaa käytöstä", kuten miesten ehostusta, oli syytä epäillä. Tiettyihin yökerhoihin tehtiin ratsioita eivätkä putkayöt olleet ennenkuulumattomia. Sen kokee Kerstinin Suomesta käymään tullut ystävä Freddy.

Eivätkä jauhot poliisien pussissa olleet välttämättä puhtaita, saa Kerstin todeta. Hän oli luvannut selvitellä tuttavansa Rosen kadonneen sisaruksen Jimmyn olinpaikkaa Lontoossa. Ja se selviää, vaikkei odotetusti; samalla käy ilmi kaikenlaista hämärää. Myös Kerstin itse joutuu vaaratilanteisiin. 

Mutta on hänellä rentoutumisenkin hetkiä turvallisessa yhteisössään, jonka seurapiirit ovat värikkäitä ja juhlat riehakkaita. Kuhiseva kaupunki luo omaa huumaansa, mutta kaiken yllä leijuu kielletyn lumo ja paljastumisen pelko, hieman hysteerinen elämästä nauttiminen. 

Saattaa johtua ihmisten ja yksityiskohtien (puvuista ruokiin ja juomiin, paikoista ajan muotivirtauksiin) suuresta määrästä, että kokonaisuus jäi hajanaisemmaksi ja tunnelman intensiivisyys hennommaksi kuin sarjan aiemmissa osissa. Tai ehkä syy oli se, että Kerstin on vaimea päähenkilö, eikä hänen ihmissuhteissaan juuri tapahdu. Viihdyttävää ja tyylikästä luettavaa silti, ja odotan jo sarjan jatkoa! Sarjan kirjoissa on ainutlaatuinen atmosfääri. Arvostan myös taustatyötä historiallisten faktojen ja paikkojen osalta ja tekstin kielellistä virheettömyyttä.

Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia. Laventelimurhat osa 2. Siltala 2025. Hieno, tyyliin sopiva kansi Jenni Saari. 

Liitän jutun osaksi kirjasomen haastetta Dekkariviikolle 2026, jota vetää Tuulevin lukublogi. Logon suunnitteli Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat. Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen, vuotuinen kirjanedistämistempaus dekkarien suuren suosion innostamana.

Johanna Forss: Pidot

"Saavun juhliin yksin, tietenkin. Menen aina juhliin yksin, niin kuin miehenikin. Toinen jää kotiin lasten kanssa. Tällä kertaa en olisi halunnut lähteä yksin, ja siitä syntyi pieni riita."

Maria on lapsuudenystävänsä Mariannen hulppeissa, taide- ja samppanjakylläisissä juhlissa ja tuntee olonsa orvoksi. Hän tapaa kuitenkin tuttuja ja puolituttuja, joten yksin ei tarvitse seisoskella insta-ilme kasvoilla, jos ei niin halua. Miksi menestyvä, julkkikseksi taiteilijana noussut Marianne oli kutsunut hänet, pitkän hiljaisuuden jälkeen? 

"Sanon kuitenkin Kristalle, ettei kukaan luultavasti tunne Mariannea niin kuin minä. Se kuulostaa uhkaukselta, ja tavallaan onkin.
- Mutta ei me viime vuosina olla enää... pidetty yhteyttä.
- Ai miksi?
- No... elämä on vaan tullut väliin.
Olemme hetken hiljaa kuin tosiaan miettisimme kaikkea sitä mitä elämäksi lasketaan. En saa kiinni mistään merkittävästä, ja se tekee minut haikeaksi."

Maria ja Marianne ovat kotoisin Kuopiosta. Siinä missä Marian kotona oli neliöitä, kiiltävää pintaa, kirjastohuone ja parvekkeita sekä molemmat vanhemmat, Marianne asui yksiössä äitinsä kanssa, jota tyttö joutui hoitamaan tämän mielen ongelmien vuoksi, mutta kuuli myös lämpimiä sanoja, joita Marian kodissa ei koskaan sanottu. Maria haaveili ja pääsi opiskelemaan taideakatemiaan, Marianne kauppikseen. Kuitenkin Mariasta tuli perheenäiti ja museotyöntekijä, Mariannesta kuulu taiteilija. Moni muukin asia on keikahtanut päälaelleen. Tai tullut näkyviin erilaisena kuin sen ajatteli olleen.  

Forss kuvaa kiinnostavasti perustavanlaatuisia vastakohtaisuuksia: läheisyys ja etäisyys, rakkaus ja kateus, kiintymys ja viha, rehellisyys ja salailu. Pidot paljastavat näitä brutaalisti ja fiksusti. 

"Kai jonkinlainen rajattomuus kuuluu väistämättä kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin, Piia sanoo ja suoristaa selkäänsä. Hänellä on ammattitanssijan ryhti. - Ehkä mä en siksi enää pysty. En halua luopua ääriviivoistani, tiedän missä ne kulkee, enkä halua että ne kulkee missään muualla.

Melkein tunnen kuinka maapallo pyörii."

Ihmissuhdetrillerin lisäksi on kiintoisaa lukea taidepuhetta, jota pidoissa käydään, ja miettiä samoja kysymyksiä. Miten valitaan taiteilijuuden ja tavistyön välillä? Onko taideteoksen tekijällä merkitystä vaiko vasta teoksen tulkitsijalla? Ovatko omakuvamaalaukset aikansa selfieitä ja mikä niissä kiehtoo? Onko some sokerivuori, jossa vain tykkäillään, mutta makein hippu on aina oma? Riemastuin kielimaininnasta erään kuraattorin sanoin:

"Meidän kielikin köyhtyy kun asioiden arvo altistetaan vaan helvetilliselle tykkäämiselle, mä en tykkää enää mistään, mä haluan että niille tunteille, arvostukselle, kateudelle, himolle, ihailulle on täsmällisempiä nimityksiä..."

Mutta miten käy Marian ja Mariannen välisen siteen ja muuttuneiden välien: jääkö Maria juhlimaan vai poistuuko pidoista, joissa ovia aukeaa moneen suuntaan? On hienoa, että ihmisellä on mahdollisuus valita. 

Pidin kirjasta: se on kiinnostava ja älykäs tutkielma ystävyydestä iloineen ja kääntöpuolineen, kasvusta ja kateudesta, jota voi potea itseltäänkin salaa, valinnan mahdollisuuksista, haaveiden ja toden törmäyksestä. Eli tuosta, mitä elämiseksi sanotaan. Tunnelma on jännitteisen tiheä ja teksti kulkee vaivatta. Muutamat murreilmaisut eivät ihan iske kohdilleen (tyyliin eikös Kuopiossa ole mualiman napa eikä muailman?), mutta enpä ole asiantuntija niissä minäkään. Kirjailija on itse kotoisin Kuopiosta ja opiskellut ja tehnyt työuransa kirjakustantamoissa Helsingissä. Romaani on hänen esikoisensa. 

Kenelle: Ystävyyskirjojen lukijoille, luokkaretkeä tehneille, taiteesta innostuville, höttöä vieroksuville,  elämänvalintojaan tuskaileville.

Johanna Forss: Pidot. Tammi 2026. Kansi Markko Taina. 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

Lena Anderssonin kirpeät novellit oikeutensa ja tunteensa tiedostavasta nykyihmisestä osuvat terävinä ja huvittavat lukijaa. Ainakin siihen asti, kun alkaa miettiä omaa suhtautumistaan itseen ja muihin, saattaa nimittäin joutua epämukavuusalueelle. Mutta sellaiset ajatukset kannattaa häivyttää äkkiä ja keskittyä muiden käyttäytymiseen, se on paljon hauskempaa! (Ja "muut" ovat kirjassa vielä ruotsalaisia!)

Otetaan nyt vaikka nuori, kaunis Annie. Hänellä on vanhempi naisystävä, Simone, jonka jämähtäneeseen elämään Annie uskoo tuovansa raikkaan tuulahduksen. Joskus Simone on kuitenkin ärsyttävän epäluuloisen ja katkeran oloinen - Simone itse kuvaisi sitä tarkkanäköisyydeksi ja kriittisyydeksi - eikä Annie oikeastaan taida pitää hänestä. Tai ei ole pitämättäkään, sillä enemmän häntä kiinnostaa suhteensa naimisissa olevaan mieheen, josta hän jaksaa puhua loputtomasti. Kunhan he menevät oikeasti yhteen, Konstantinista tulee Annien toiveiden mies! 

Kumma kyllä, miehellä ei vaikuta olevan kiire muutoksiin. Andersson hajottaa roimasti vinoja ajatusrakennelmia minäkuvista tehokkaan lyhyessä mitassa. Eikä kyse ole vain nuorista naisista, Simonella on omat pinttymänsä. Onneksi molemmilla on hyvä terapeutti.

Entä sitten Liselotte? Hänellä on diagnosoitu rintasyöpä, eikä tämä ole asian hauska puoli. Vaan hänen päätöksensä "elää aidosti, karsia kaikki epäoleellinen ja panna asiat kuntoon". Tarkoittaako se sitä, että hän saa loukata Matildaa listaamalla tämän selän takana puhutut panettelut ja Matildan väärät käyttäymismallit, hyvän hyvyyttään ja silkkaa aitouttaan? Auts.

Novelli Olgasta irvailee suhtautumista maahanmuuttajaan. Rawia on huivia käyttävänä muslimina suvaitsevaisuuden ansassa hänkin. Amandan seurustelu kaatuu hänen analyysinsä poikaystävästä. Tytön mieleen ei juolahda, että "maailma voi olla suurempi kuin hän." Kuinka nuorisolaista, kuinka inhimillistä. 

"Tajuan että on rankkaa kuulla, ettei olekaan niin mukava kaveri kuin on luullut olevansa. Mutta miksi mistään ei voi puhua ilman että kaikki suuttuvat? On pakko pystyä myöntämään, miltä maailma näyttää."

Kipeitä pistoja, mutta pakko myöntää, että totuuspohjaa on: jokainen lukija löytänee jotain tuttua (ja inhimillistä), joko itsestään tai tuttavastaan. Anderssonin tiivistystaitoa ja huumoria arvostan. Ja sitä, että saamme hänet vieraaksi toukokuussa HelsinkiLitiin! 

Minäkeskeisyydestä ja tunnepuheen överiydestä ovat kertoneet muutkin kirjailijat; viimeisimmistä tulee mieleen Johannes Ekholmin Päähenkilö, jonka tihkuvaa ironiaa ja satiirista muotoa en ihan loppuun jaksanut lukea kuin kursorisesti silmäillen ja miettien, onko kirjan nimi heitto Saara Turusen Sivuhenkilölle. Huumoriakin on siinäkin, piilotetummin kuin Anderssonin hurjissa sivalluksissa. Liisa Keltikangas-Järvisen menestykseksi noussutta tietokirjaa Itsekkyyden aika vasta aloittelen, mutta osuvia sitaatteja on jo löytynyt, kuten:

"Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa."

Kenelle: Itsekeskeisyyteen ja sisäisiin sankareihin kyllästyneille, hyvinvointi- ja selfhelp-boomia ihmetteleville, ihmissuhteiden vaikeuksia pohtiville, terävää huumoria arvostaville. 
 

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä. (Studie i mänskligt beteende.) Siltala 2025. Suomennos Sanna Manninen.

Mainintoja kotimaisista kirjoista: Quynh Tran, Johanna Valjakka, Kari Hotakainen

Quynh Tranin esikoiskirja Varjo ja viileys kuvasi vietnamilaistaustaisen perheen elämää Suomessa. 
Viileän fraasittomasti, tuoreella otteella. Hienon omaääninen kerronta jatkuu ja vahvistuu seuraavassa teoksessa, joka on esikoista eheämpi ja romaanimaisempi, fokusoidumpi. Vietnamilaissyntyinen Maggie asuu teinityttärensä Lanan kanssa Lundissa, Ruotsissa. 

Maggie emännöi suosittua kylpylää ja uppoaa töihinsä, Lana on teini, jolla riittää ystäviä, myös poikia, mutta nyt hän on pitänyt seurustelutaukoa. Peräti puoli vuotta! Omasta päätöksestään, sillä hän sai hommasta tarpeekseen edellisensä kanssa. Muut tytöt ihmettelevät. 

"Joskus kavereihin vain kyllästyy totaalisesti. Heidän pieniin, söpöihin naamoihinsa - niiden pelkkä ajatteleminenkin tökkii. - Etkö sä aio hommata poikakaveria jo kohta? Katarina kysyi, kun he näkivät viimeksi, ja irvisti perään inhoten ikään kuin olisi täysin poissa laskuista, että Lana voisi ikinä enää löytää ketään. Tungetteleva kysymys ja inhon ilme. Miten sellaiseen voi vastata? Olemalla hiljaa. Ja sen jälkeen menemällä kotiin ja kelaamalla ajatusta eteenpäin: mistä hän jää paitsi, kun hänellä ei ole poikaystävää? Toisinaan Lana ajattelee, että jos hänellä ei olisi ystäviä, hän ei välittäisi pojista pätkääkään." 

Lana ei tunne isäänsä, mikä alkaa vaivata häntä. Miksei Maggie voi kertoa kahta lausetta enempää, ihmettelee lukijakin, joka saa kyllä tietää Maggien taustan ja tekemiset. Työteliäs, hiljainen, yksioikoinenkin nainen, joka osaa sopeutua olosuhteisiin. Ja olosuhde on nyt se, että hänen on elätettävä tyttärensä ja itsensä, saatava tytölle kaikki, mitä tämä tarvitsee. 

"Hän menee töihin ja tulee töistä kotiin. Kotona hän siivoaa tai laittaa ruokaa. Ei salli itselleen hetkenkään lepotaukoa. Lana näkee hänen yksinäisen vauhkoamisensa. Maailmassa täytyy olla hirveän paljon yksinäisiä äitejä, mutta onko Maggien pakko olla yksi heistä? Jos Lanan isä on sellainen kuin Maggie on kuvaillut (herkkänahkainen rotta), eikö korvaajan luulisi löytyvän helposti?"

Kerran hän lipsauttaa maininnan ensimmäisestä poikaystävästään, ennen Lanan isää. Kun tyttö kiinnostuu, 

"Maggie ei kuitenkaan haluaa jatkaa puhumista. Ainakaan itsestään. Mutta mitä Lanalle kuuluu? Onko kaikki hyvin? 
- Ihan hyvin, Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista." 

On rauhallista, kun ei puhuta! Vaikka molemmille tapahtuu paljon, myös miesrintamalla. Maggien työpaikka on vaarassa, ja hän tekee kaikkensa kylpylän rahoituksen säilyttämiseksi. Lana ajautuu nuorten yöllisiin draamoihin, joihin lomittuu rikoksia ja väkivallan uhkaa. Ja poikia, ihastumisia, räppäri-Jakob ja tapahtumia, jotka jännittävät myös lukijaa. 

Osuvan tarkka, vetävä ja ajankohtaisen tunnun luova tarina kahden sukupolven ja kulttuurin yhteensovittamisesta sekä ikiaikaisesta kysymyksestä äidin ja tyttären väleistä, naiseudesta ylipäänsä. Henkilöt tulevat lukijalle tosiksi, etenkin nuorten elämän raikas kuvaus viehättää. Tran ei osoittele eikä opeta, hän näyttää, ja tekee se kauniisti. Hän jättää lukijalle tilaa.  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat. Teos 2025. Ruotsista suomentanut Outi Menna.

Kannessa on Matilda Edengrenin maalaus Nimetön, kannen suunnittelu Tom Backström.

Johanna Valjakan Klinikka O on kuvaus unihäiriöisestä balettitanssija Esmestä, joka on ehkä-sveitsiläisellä luksusklinikalla hoidattamassa ongelmiaan. Klinikalla on tiukat säännöt ja asiakkailla henkilökohtaiset lukujärjestykset, sillä selkeä päivärytmi on unihäiriöistä kärsivän paras ystävä. Maailmanluokan kokkien gourmet-ruuasta ja muusta täydellisestä palvelusta huolimatta tunnelma on ahdistava, sillä Esmeä ei jätä rauhaan Ruger, otus, joka seuraa häntä öisin kaikkialle. Hallusinaatioiden vuoksi Esme pelkää menettävänsä todellisuudentajunsa lopullisesti. 

"Päivisin Esme siis koki olonsa normaaliksi? Ei, ei tietenkään. Esme koki ennemmin olevansa kastunut sukka, jotka elämä oli tarttunut molemmista päistä ja yritti vääntää kuivaksi. Öisin hän ei edes tiennyt, oliko sukka vai ei. Luulee... olevansa... sukka... Lääkäri puhui kirjoittaessaan ääneen kuin taidon vastaoppinut lapsi. Hän suositteli lampaiden laskemista ymmärtämättä, että lasketut lampaat putosivat suoraan Rugerin suuhun." 

Erikoista on sekin, etteivät asiakkaat saa käydä ulkona. Heitä varjellaan ulkoisilta ärsykkeiltä. TV:ssä esitetään vain yhtä ohjelmaa, aina samaa kokkishow'ta, päivittäin uusin jaksoin. Kanssakäyminen muiden asiakkaiden on niukkaa ja varautunutta, mutta Burnis muistuttaa ystävää. 

"- Mitä teille kuuluu?
- Fantastista, kaikkihan on täällä aivan ensiluokkaista, Burnis vastaa ja elehtii asuunsa, klinikan univormuna toimivaan pellavapukuun. - Parasta on, ettei tarvitse pohtia, onko asuni tarpeeksi business casual.
- No, sehän on mukava kuulla, hoitaja vastaa ja syventää hyväksyvää hymyään."

Onko kaikki Esmen harhaa vai jotain outoa todellisuutta? Ovatko asiakkaat potilaita vai vankeja? Missä raja kulkee? Esme ei tiedä, mutta hänen aivojaan on sanottu teräviksi. Kun hän vain saisi nukuttua. 

"Hän vain tahtoisi olla normaali, mutta normaalius on joustava käsite, ja kuten Esme on huomannut, niin on todellisuuskin." 

Tarina on tumma ja hätää täynnä, mutta trillerimäisesti jännittävä, vangitsevakin (sopii teemaan).

Johanna Valjakka: Klinikka O. Kosmos 2025. Kansi Hanna Kahranaho.

Vihdoinkin jotain hauskaa! Paitsi että onko? Nimi on hauska, odotin kunnon kurmotusta kirja-alalle ja meille liepeilijöille. Sadoittain kirjailijahaastatteluja nähneenä arvelen materiaalia riittävän pelkästään tästä aiheesta. Mutta Hotakainen menee ymppäämään hommaan mukaan tavoilleen uskollisena niitä suhteita ja sotkuja, joissa "ihmisen osa" astuu päärooliin (jolloin yleensä tapahtuu se inhimillinen, mitä haastattelullekin kirjan nimen mukaan). Ollaan siis kirjamessuilla kirjailija Mikael Taustajoen haastattelussa, jonka vetää Salla Joenperä. Luen näytelmäkäsikirjoitusta. 

Ei silti, parissa kohtaa nauroin: ensimmäisen kerran, kun haastattelijasta tuli mieleen todellinen, usein messuillakin kuultu haastattelija, ja muutamassa osuvassa kirja-alaa riipovassa sanailussa, kuten siinä, että kirjan aiheina "jos läheisiä sattuisi kuolemaan, ehdottomasti se surupuuro kannattaa keittää". 

Kirjailijasta tuntui hyvältä...

"Saada sydän-emojeita! Niitä vilisi silmissä, kun suloinen kulttuuriväki riensi paikalle ja avasi sanattoman arkkunsa. Sydämiä, jaksuhaleja, ihku-ihania tsemppiviestejä. Somehan on joskus teurastamo, toisena päivänä hieromalaitos."

Nykyilmiöiden kuvauksessa Hotakainen on armoton, ihmisille lempeä mutta ketään säästelemätön, kirjailijoitakaan. Olemmehan kaikki yhtä naurettavia tai mahdollisesti "heijastuksia toistemme ikkunoissa". Ja kyllä, Jumala ilmestyy myös, uutuuskirjojen seassa.

Uskon, että näyttämöllä toimii tekstiä paremmin ja humoristisemmin, kun näyttelijöiden karisma ja ammattitaito rikastavat kerrontaa. Taustajoki itsekin oli todennut aiemmasta kirjastaan: "Teosteni vahvan tunnelatauksen saavat parhaiten esiin juuri nämä viehättävät naisnäyttelijät." Hyvää harjoitusta näytelmäkäsikirjoitusten lukemiseksi, ja kiitettävän maltillisen pituisena. Hotakais-faneille täsmäisku. 

Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Siltala 2025.

Gabriel Weston: Elossa. Toisenlaista anatomiaa.

Erikoinen kirja: romaanimainen tietoteos ihmisen anatomiasta. Brittiläinen Gabriel on kirurgi, jolla on työssään perinteisestä poikkeava ote. Hän haluaa yhdistää lääkärin työhön paitsi lääketieteellisen osaamisen myös ihmisen, potilaan, henkilökohtaisen kokemuksen, tavoitteenaan ymmärtää entistä laajemmin ihmisruumista. Olisiko tämä yksi tuleva lääketieteen kehityssuunta yleisemminkin?

Hän puhuu pyrkimyksestään "yhdistää objektiivista ja subjektiivista, ammatillista ja henkilökohtaista sekä älyllistä ja aistillista", vaikka tietää, että "jotta potilasta voi hoitaa, hänen täytyy ottaa etäisyyttä". Perustavaksi lääketieteen ristiriidaksi hän sanoo sitä, että "jotta sairautta voi ymmärtää, se täytyy tainnuttaa, kuvata tiettynä hetkenä, saada pysähtymään." 

Hän onnistuu kuvaamaan pyrkimystään vaikuttavasti kertomalla ajatuksiaan ja kokemuksiaan hoitotoimenpiteiden selostamisen lomassa. Ruumiin tärkeimmät elimet käydään läpi luustosta ihoon ja kerrataan sekä niiden toiminta, tieteen ymmärryksen kehittyminen historian saatossa kunkin hoidossa ja jokin olennainen hoitotoimi (leikkaus) sivustatarkkailijan silmin. 

Vaikka kirjassa on lääketieteellistä sanastoa, se on taviksellekin ymmärrettävä ja uutta tietoa tuova. Esimerkiksi, Weston kertoo suolisto-osuudessa vatsataudin aiheuttavasta bakteerista, joka sairastuttaa ja tappaa valtavan määrän ihmisiä joka vuosi. Miten nokkela tuo sairaalabakteeriksi sanomamme inha pöpö on ja miten sitä voisi hoitaa nykyistä paremmin, hän pohtii. Lääketiede ei vielä tiedä kaikkea, se käy selväksi kautta kirjan. 

"Yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta suolistotutkimuksesta on tehty viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, ja se muuttaa paraikaa radikaalisti suhtautumistamme paitsi normaaliin fysiologiaan myös sellaisiin sairauksiin kuin ahdistus ja masennus, skitsofrenia, autismi, MS-tauti ja ärtynyt paksusuoli." 

Lukijana ällistelen kutakin kuvattua elintä, sillä kirjailija nostaa esiin niistä asioita, joita en ole tiennyt tai tullut edes ajatelleksi. Kuten kohdun työteliäs valmistautuminen hedelmöittymiseen vuosikymmenet, joka kuukausi. Kirja vertaa sitä perusteellisiin jouluvalmisteluihin leipomisineen, koristeluineen ja lahjanhankintoineen aina neljän viikon välein. Sitten jäljet siivotaan, ja alkaa uusi valmistautuminen. Eikä unohdeta kohdun yhteiskunnallista puolta, joka tuntuu nykymaailmassa vain heikkenevän naisten kannalta, kun synnyttäminen ja äitiys sysätään itsestäänselväksi naisen päätehtäväksi. 

"...kohtu pitää naiset yhä yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja henkilökohtaisesti vankinaan. Kyse ei ole vain naisvihamielisten myyttien purkamisen hitaudesta - hysteriadiagnoosikin poistettiin mielenterveysongelmien hakuteoksesta vasta 1980..." 

Sikiön sukupuolen muotoutuminen ei muuten ole uusimpien tutkimusten mukaan lainkaan yhtä yksinkertaista kuin meille on opetettu, kertoo Weston. X- ja Y-kromosomien määrän lisäksi siihen vaikuttavat myös muut kromosomit, hormonit, solutason erot ja koko "geneettinen mosaiikki". Tässä riittää tieteellä vielä tutkittavaa. 

"Tämän lajin tiede voi vaikuttaa aika vaikeatajuiselta. Moni saattaa olla myös olla sitä mieltä, että seksiä ja sukupuolta koskevissa kysymyksissä on parasta olla varovainen. Minä en kuitenkaan tunne ketään, joka ei olisi kiinnostunut sukuelimistään joten tutuista asioistahan tässä on kyse." 

Keuhko-osiossa puhutaan paljon kemiallisista aseista, joita tiedetään käytetyn jo ennen ajanlaskun alkua, eikä niiden kieltämiseen tepsi mikään kansainvälinen laki. Tosin keuhkoja uhkaavat myös monet itseaiheutetut vaarat, kuten ilmansaasteet. Hiilidioksidin lisääntyminen on laskenut maailman happitasoja. Kirjoittajan mukaan edes savusumun kokemus ei ole auttanut Iso-Britanniaa, vaan siellä koetaan edelleen joka vuosi 40 000 ilmansaasteiden aiheuttamaa kuolemaa, useimmat köyhillä alueilla.

Ja maksa, tuo ihmisruumiin suurin yksittäinen elin! "Muutamalla rivillä on vaikea tehdä oikeutta elimelle, joka suorittaa yli viittäsataa tehtävää. Mutta tunnustan tämän ilomielin, pidän ylistyslauluni lyhyenä ja kiinnitän huomion toisaalle. Minua ei näet niinkään viehätä maksassa sen perusfysiologia, se virtuoositason suoritus johon se hyvissä oloissa kykenee, vaan elimen ainutlaatuinen kyky reagoida vaaraan."

Entä munuainen, rinta, sydän... ja lopulta aivot, joiden "toiminnan ajattelu on vähän kuin yötaivaalle tähyämistä. Ihmiset reagoivat sen suuruuteen eri tavoin." Kaikkien näiden ihmisosien ajattelu alkaa jo tosiaan muuttaa omaakin katsetta kehoon, jota iho pitää kasassa. Miten monimutkainen systeemi se on ja miten määrättömän paljon sen sisällä tapahtuu, vaikkemme kiinnitä siihen huomiota. Ennen kuin on jotain häikkää. Myös kirjailija sairastuu (sydänvaivoja) ja saa siten ei-niin-toivottua omakohtaista kokemusta potilaana olosta.

Kenelle: Kehostaan kiinnostuneille, fysiologiasta tietoa haluaville, pintaa syvemmälle uskaltaville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville. 

Gabriel Weston: Elossa. Toisenlaista anatomiaa. Siltala 2025. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen.

Harry Salmenniemi: Valohammas

Harry Salmenniemi kulkee luontevasti genrestä toiseen. Runojen jälkeen häneltä on julkaistu novelleja, esseitä ja romaanitrilogia, jonka viimeinen osa Valohammas on. Kaikki teokset toimivat myös yksittäin luettuina.

Valohampaassa lukija saa kuitenkin jatkumon edelliseen Sydänhämärään, jossa nuoren perheen esikoisella Joelilla havaitaan sairaus, jonka hoito rytmittää lapsiperhearkea. Nyt perhe on kasvanut toisella lapsella, vauva Emmalla.

"Vauvaa voisi pitää loputtomasti sylissä. Jos se antaisi minun istua, jos se ei heti vaatisi liikettä, olisin vähemmän väsynyt.
En ehtinyt ladata mutteripannua. Siinä on vesi valmiina mutta ei vielä kahvia. Se jäi puoliväliin niin kuin monet asiat. Miksi se jäi puoliväliin, jotakin siinä tapahtui: kakka tuli yli. Ihan sama. En muista, mitä viisi minuuttia sitten tapahtui. Ei sitä tarvitse muistaa. Kunhan pysyn toimintakykyisenä.

--- Tämä hajamielisyys menee ohitse niin kuin kaikki. Päivä jatkuu, jäsentyy, kunhan mutteripannun saa ladattua. Ihan kohta se onnistuu."

Syöttämistä ja syömistä, pesuja ja vaippoja, leikkiä ja nukkumista. Harry-niminen isä vie lapsia ulos ja miettii olemistaan, katselee lähiympäristöä, lapsia ja vaimoaan Mariaa, pyrkii hahmottamaan kaiken siinä pienessä piirissä, joka on nyt kaikki. Sanoo elävänsä autopilotilla, mutta ajattelee paljon. Naapurin verhoja. Kirjoittamistyötään. Kerrontaratkaisuja, dialogien ajoitusta. Porkkana- vai perunasosetta? Millaista kuvausta perheestä pitäisi kirjoittaa? 

"Pitäisi kuvata arkea.
Tapahtumattomuutta, leikkipuistoja.
Sitä kukaan ei ainakaan tahdo lukea.
Ihmiset eivät kestää omaa arkeaan.
Miten he voisivat kestää muiden elämää.
Rehelliset, pikkutarkat kuvaukset elämästä eivät auta. Joko ne tulevat liian kaukaa eivätkä kosketa ketään, tai sitten ne tulevat niin läheltä, että liikuttavat ainoastaan kirjoittajaa."

Pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta tasapainoa. Perhe-elämä on paljon miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa."

Voisi mennä joskus Roomaan. Voisi kirjoittaa, kun ehtisi ja jaksaisi. Voisi lukea. Perhe-elämäkö tapahtumatonta? "Koko ajan tapahtuu kaikkea."

Harry käy erään kirjallisen projektin päätteeksi tarjotuilla illallisilla, jossa ovat paikalla kirjan kustantajan edustajat, kirjailijoita, alojensa vaikuttajia. Hienot ruuat (hanhenmaksaa, merikrottia, mangalitza-possua dashiliemellä) eivät kaikki maistu, mutta tarjolla on hyviä viinejä. Harry pääsee myös kirjallisuuskeskustelun makuun, ja lukija saa stalkata, vaikkei tunne japanilaista modernismia. Harry taas ei pääse eroon itsetarkkailusta ja -häpeästä, "liiasta" totisuudesta, jolla hän arvioi suhtautuvansa kaikkeen. Myös perhe-elämään ja sen rytmiin? 

Hassut keskustelut Joelin kanssa, vauvan pulleat posket, päivärutiinien toisteisuus. Ja yllättävän hyvä, onnellinen olo. Harrylle sopii tämä muoto elää. Ajatuksia ja päivärytmiä on kiinnostava ja helppo lukea, oivallukset ovat osuvia ja sanankäyttö tarkkaa, kuten kirjailijan tyyliin kuuluu. Lukijallekin tulee valoisa olo isyydestä ja rakkaudellisesta ilmapiiristä, samastuttavaa riittää lapsellisille. Isänpäivän kunniaksi vielä tämä:

"Miten monta kertaa päivässä minä sanon: isi tulee. Sanon sen niin monta kertaa, että sanat menettävät merkityksen. Mutta aina minä tulen paikalle. Leikin ja pidän huolta.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin minun saapumiseni, ja se on käsittämätöntä.
Lapset rakastavat minua liikaa.
Se aiheuttaa huimausta.
Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään."

Muuta kirjailijalta:

Sydänhämärä
Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. Kansi Mikko Branders ja Mikko Rikala.

Anna Hope: Albion

Juuri kun on itketty Downton Abbeyn loppumista ja pohdittu brittien luokkajärjestelmän muutosta ja aristokratian murtumista 1900-luvun melskeissä, eteen tupsahtaa englantilainen romaani samasta yhteiskunnasta meidän aikanamme. Vastustamaton aihe!

Brooken sisarusten Frannien, Milon ja Isan isä Philip on kuollut, ja esikoisena Frannie perii valtavan sukukartanon ja 400 hehtaaria maata Sussexissa, Englannissa. Philipiä tuskin kukaan kaipaa, sillä mies oli omapäinen despootti, joka nautti esi-isiensä kokoamasta varallisuudesta lähinnä omaksi ilokseen. Vaimo Grace on helpottunut ja aikoo muuttaa kolkosta kartanosta mahdollisimman pian.

Franniella on haave ennallistaa tilan maat luonnontilaisiksi, eläimineen ja kasveineen. Isän luvalla hän on jo aloittanut työn, projekti Albionin, saavuttanut voittojakin, kuten satakielen paluun. Raha sinänsä ei häntä kiinnosta, politiikka ja hierarkiat vielä vähemmän, vaan taistelu luontokatoa vastaan, mutta tilan ylläpito vaatii paljon työtä ja kulujen sumplimista. Pelkän unelman varaan ei voi heittäytyä.

"Jos tämä onnistuu, siitä tulee merkittävä osa isän jättämää perintöä. Se kohentaa biodiversiteettiä valtavasti ja suunnattomia määriä hiiltä sidotaan pois tulevia sukupolvia haittaamasta."

Milo haluaa perustaa alueelle superrikkaiden klinikan, jossa asiakas saisi luksuspalveluna "palata luontoon" ja "eheytyä" keinoin, joihin kuuluu myös lääke, tai huume, nimeltä psilosybiini. Marisätkiä on totuttu polttelemaan kartanon mailla, sillä vanha Ned, joka on työskennellyt ja asunut tilalla pitkään ja ollut sisaruksille tavallaan isän korvike, tuottaa tavaraa itse. Päihteiden vahva läsnäolo perheen elämässä ihmetyttää lukijaa, mutta ehkä siinä on tosipohjaa piireissä, joista puhutaan.

Milolla ei ole varoja, joten hän järjestää klinikan rahoittajaksi ystävänsä Lucan. Saako Milo Frannielta luvan toteuttaa aikeensa - tämä ei ehdi miettiä asiaa hautajais- ja muuttojärjestelyjen keskellä ja on kiukkuinen sisaruksilleen, joista ei ole apua. Isa on saapunut paikalle miehensä ja kahden poikansa kanssa, mutta jää sivuhenkilöksi omine kytköksineen tilaan, joista hän ei halua päästää irti. Hän kelluu entisyydessä, ilman aktiivisuutta yhteisissä asioissa. 

Amerikkalaisen Claran saapuminen hautajaisiin ravistelee asetelmia. Clara tietää totuuden suvun perinnöstä sukupolvien takaa ja siirtomaavallan synkän varjon, jonka paljastuminen saattaa kaataa kaikkien suunnitelmat. Mutta onko sillä sittenkään suurta vaikutusta ihmisiin itseensä? Frannien mietteet tulevaisuudesta eivät olleet toiveikkaita alun alkaenkaan, mutta silti hän ainoana oikeasti tekee jotain asioiden hyväksi, pisteet siitä hänelle.

"Philip jätti tämän maailman oikealla hetkellä. Aikoinaan isän sukupolvi peri maailman - yksi tai satoja hehtaareita, toinen ei. Frannie puolestaan kuuluu siihen sukupolveen, joka näkee kaiken romahtavan: tulevaisuuden vauhti kiihtyy, perusrakenteet leviävät käsiin nopeasti, niin nopeasti ettei yksikään malli pysy muutoksen mukana. Lämpötilat nousevat nousemistaan. Valtoimenaan. Aika käy vastaiskuun ja sylkee kuin vihainen käärme, joka ei ole enää kerällä, ei enää ouroboros, ei enää vuodenaikojen vakaata rytmiä, vaan sen korvaa kiihtyminen, nopeutuminen, hajoaminen, mahtava ja kauhistuttava lineaarinen hajoaminen kunnes käsillä ovat lopun ajat."

Kukaan aikuisista ei ole miellyttävä tai samastuttava, mikä tuo tarinaan särmää ja mielleyhtymän saksalaisen Juli Zehin kirjoihin. Muutakin samaa on kuin viileästi tarkastellut ihmiset inhimillisine virheineen: ympäristötuho, yhteiskuntajärjestyksen muutos, naisten suuri rooli, järjen ja tunteen ristiveto tässä ajassa.

"...jos mieleen hiipii joskus itsetyytyväinen ajatus lähestyvästä valaistumisesta, kannattaa viettää pari päivää kotona perheen kesken."

Kovin dramaattiseksi tarina ei kehity kaikista aineksista huolimatta, mutta toisaalta, sekin kuvaa todellisuutta, vaikka perusasetelma suurine omaisuuksineen on satumainen. Kirjaa on kiitelty komeista luontokuvauksista, jotka eivät ehkä suomalaisille ole niin suuri ihme kuin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet luontoon ympärillään.

Ainoa sympatiaa herättävä henkilö on pieni Rowan, joka tarkkailee kaikkea vakuuttavalla lapsen viisaudella. Hänen kauttaan lukija viedään miettimään myös tulevaisuutta. Millainen tilanne maailmassa, tilalla tai perheessä mahtaa olla Rowanin kasvettua aikuiseksi? Seisooko hän "palavalla maalla oranssinpunaisen taivaan alla"?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vain viiteen päivään. Vetävää tarinaa oli vaikea jättää tauolle, kirjailija on taitava luomaan jännitettä ja viisaan monitahoisia tilanteita. Albion on Anna Hopen ensimmäinen suomennettu teos, kiitos kustantajalle kiintoisasta tuttavuudesta. Kirjan ulkoasu on kaunis, mutta kansien tekstit mahdottomia ikänäköisten luettaviksi. Uskon silti, ettei heitä (meitä) ole tarkoituksella pyritty karkottamaan kohderyhmästä. Ehkä jopa parhaiten ymmärrämme sukupolvien perintöjen painon. Teoksen alussa on kuvatun alueen kartta, mikä lisäsi lukuiloa, kartta on aina kiinnostava ja hyvä idea! 

Kenelle: Englantilaisesta kartano- ja sukuromaanista kiinnostuville, rikkauksien taustoista uteliaille, ympäristötuhon vastaisia toimia miettiville, sukupolvien ketjuja tarkasteleville, nykyromaanin ystäville.

Anna Hope: Albion. Siltala 2025. Suomennos Markku Päkkilä. Kansi Viivi Prokofjev.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Kirjan nimi viittailee synkkään sotateemaan, mutta itse teos ei näyttäydy synkkänä. Se sisältää sota-aiheiden lisäksi pohdintaa muun muassa musiikista ja kirjoittamisesta, ja etenkin erään nuoren pojan tiestä siihen pisteeseen, missä hän on nyt - ja siitä pisteestä. 

Matkalla oli intti, jonka kirjailija suoritti siviilipalveluksena museotöissä ja jaksona Lapinjärven koulutuskeskuksessa. Läheisen Teboilin nurmikolla tiivistyvät ajatukset sodasta, ja viihtyisä ympäristö kutsuu mukaan lonkeroa juomaan tunnettuja idän suhteita kommentoineita henkilöitä, kuten Matti Vanhasen ja Eero Heinäluoman. 

Vaikka kirjailija ilmoittaa, ettei ihmisyys ole ensimmäisenä hänen agendallaan, tekstissä on mukana hämmästyttävän paljon persoonia, isoisästä Black Sabbathin jäseniin* ja Tommi Liimattaan. Kirjoittajaa koskettaneiden taiteilijoiden työtä ruoditaan, urheiluun otetaan kantaa omakohtaisin kokemuksin, kuten esseissä kuuluu ("Urheilija on kuolematon, kirjailija korostetun kuolevainen"), kulttuurillista omimista ja fiktion vapauksia käsitellään ("...taiteilija ei puhu totta, kun ei ole itse hakannut naulojaan tai viettänyt sapattiaan" ja kirja-alan "kohuja" sekä kirjallisuuden roolia ruoditaan. ("Kirjallisuus on vielä vaikeampi myyntiartikkeli kuin Jumala.") Niin, Jumala, hän on läsnä niin kirjassa kuin kirjailijan arjessa rukoiluineen ja messukäynteineen, kuten Hurskaisella aina. Ehkä vielä tiiviimmin kuin musiikki ja muu kulttuuri, joka sekin on hänen kirjoituksilleen ominainen aihe.

Kirjakohuista ja omimiskähinöistä olen samaa mieltä kuin kirjailija, pintavaahtoa, mutta kuolinilmoituksista en: hän ei niitä kannata, kun minusta niiden pitäisi olla Hesarin mobiiliversion vakiosisältöä, niin että henkilöitä voisi hakea nimellä. Tietopankki poistuneista olisi arvokas.

Hyvän kirjan tavoin esseeteos antaa paitsi ajateltavaa myös tietoa. Kuten Suomen ensimmäisestä aseistakieltäytyjästä, jolle tietysti kävi köpelösti (teloitettiin). Tai kirjailija Teuvo Saavalaisesta (vertaa Klaus Ove Knasgård). Löysin myös samastumiskohtia, pellon reunasta teininä lähteneenä, kun hän vertaa Kruununhakaa synnyinkuntaansa Peltoniemeen:

"En kiirehtisi väittämään, että rodullistettu, suomen kielen hallitseva ja helsinkiläinen kirjailijanalku lähtisi automaattisesti mittavammalta takamatkalta kuin itse lähdin, kun aloin 16-vuotiaana kirjoittaa Peltoniemessä. 

Kulttuurisuvun vesa ja rodullistettu päätyvät samaan lukioon. He ovat perustaneet yhteisen runopodcastin ennen kuin kaltaiseni on ehtinyt omin silmin nähdä Kirjatalon interiöörin."

Huumorin tyyli näkyy tekstinäytteistä. Osuvia havaintoja, tarkoin lausein, häkellyttävänkin suorapuheista ja rehellisen oloista tekstiä, jota on kiinnostava lukea. Näinkin voi mies ajatella ja kokea, onneksemme kirjoitustaitoisesti.

* Tiesitko, että Hurskainen on kirjoittanut Ozzy Osbournesta esseekirjan, nimeltään Ozzyteksti? Minä en, ennen kuin googlasin tuotantoa tätä juttua varten.

Lue myös Antti Hurskaisen Suntio, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2023.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala 2024. 

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. Klassikkohaaste 19.

Bongasin teoksen kansainväliseen kirjailijakyselyyn perustuvalta Maailman kaikkien aikojen parhaat kirjat -listalta. Kirjan komea nimi kiinnosti, ja ranskalainen kulttuuritausta, jota en juuri tunne. Proustiin en ole uskaltautunut, mutta tämä on Proustin jälkeen luetuin ranskalainen moderni klassikko, sanoo suomennokseen jälkisanat kirjoittanut Timo Hännikäinen. Tulkitsen "modernin" tarkoittavan 1900-luvun alusta alkaen julkaistuja kirjoja.  

Lisätietoja etsiessäni löysin mainintoja tyyliin "käänteentekevä ja järkyttävä", "maailmankirjallisuuden paras romaanilopetus",  "ilmaisutapa ei noudattanut mitään vallitsevaa muotia", ja vielä: ”Ihminen ei tämän teoksen luettuaan enää ole sama kuin ennen. (Frédéric Vitoux)”.

Ehkä olisin halunnut olla, sama siis. Lukeminen ei nimittäin ollut miellyttävää, kammottavaa oikeastaan. Päähenkilö Ferdinand Bardamu on alussa nuori kloppi, jonka lääketieteen "tai sen suuntaiset" opinnot takkuavat ja joka pestautuu sotaan hetken mielijohteesta, kahvilaväittelyn innostamana.

"Sattuikin niin sopivasti että sota oli juuri lähestymässä meistä kummankaan huomaamatta mitään, eikä minun pääni ollut enää oikein kunnossa."

Ensimmäinen maailmansota sai pään entistä huonompaan kuntoon, kuten arvata saattaa. Yllättävästi Bardamusta tulee hetkeksi sankari, hän haavoittuu lievästi ja saa sairaalajakson jälkeen lopulta vapautuksen. Miehen alunperinkin synkkä maailman- ja ihmiskuva on mustunut, hapantunut, eltaantunut entisestään. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia: omia ja vihollisia, tuttuja ja tuntemattomia, katuja ja maaseutua, tunteita ja huvituksia. 

Hän kadehtii rikkaita ja inhoaa köyhiä, halveksii äitiään, elostelee ja käyttää sanoja kaunis tai ihana ainoastaan muutamasta helliä tunteita (tai lähinnä himoa) herättävästä, ohimenevästä naisesta. Hänen maailmansa on ällöttävä, mutta niinpä hän tiedostaa olevansa itsekin saastaa ja rappiolla ja suomii itseään ankarasti - vaikka joskus nuorena saattaa vielä kuvata itseään nöyräksi ja hyväkäytöksiseksi.

Muiden tarkkailussa ja sanansäilässä hän on kyllä hyvä, eli siis kirjailija on, mikä ilmenee vimmaisuuden ja aistituntemusten tarkan välittämisen vahvuudessa. Ja terävinä kommentteina, jotka nekin hän onnistuu aina yhdistämään johonkin ikävään, kuten tässä (esimerkki ruotsalaisten vaaleudesta on kevyimmästä päästä): "Kuolleen ruotsalaisen ja yönsä valvoneen nuoren miehen välillä ei juuri ole näkyvää eroa." 

Mutta mitä sodan jälkeen, yleisen vihaamisen, vetelehtimisen, pennien laskemisen ja bordellikäyntien sijaan? Uutta miestä yritettiin rakentaa tarjoamalla hänelle työpaikkaa siirtomaista, vaikka hän haaveili Amerikasta. 

"Minä puolestani halusin vain häipyä helvetin kuuseen, mutta kun ei ole rikas täytyy olla olevinaan hyödyllinen ja kun en toisaalta päässyt opinnoissani mihinkään, oli keksittävä jotain. No Afrikkaan sitten, tuumin ja annoin passittaa itseni tropiikkiin, jossa kuulemma annos itsehillintää ja hyvää käytöstä riitti luomaan heti hyvän aseman."

Matkailu ehkä opettaa, mutta ei avarra. Afrikan jälkeen hän käväisee Amerikassakin (joka sekin on tietysti pettymys), mutta palaa Ranskaan. Ja yllättää jälleen: hän saa kuin saakin opintonsa loppuun ja lääkärinpaperit taskuunsa! Valitettavasti en voi sanoa, että miehestä kehkeytyisi yhtään kunnollisempi - jos itserakkauden rippeidenkin häviämistä ei lasketa - tai hänen elämästään seesteisempi, ajatuksistaan myönteisempiä. Sivun 300 paikkeilla teki mieli jättää kesken koko opus houreineen ja horinoineen, mutta sinnittelin.  

Sitten alkoi naurattaa kaikki se rypeminen ja vimmainen vellominen synkkyydessä. Mitä inhottavuuksia vielä seuraakaan? Tutkijat eivät ymmärtääkseni tiedä, oliko tämä kirjailijan tarkoitus vai ei; uskon, että ei, sillä lukijan silmille ei roisku huumorin tai velmuilun tippaakaan. Päähenkilö löytää paljon sivallettavaa paitsi ihmisistä myös yhteiskunnasta, ja ajankuvaus köyhän kansan elämästä niin Ranskassa kuin siirtomaissa onkin yksi kirjan antoisimpia puolia. Esikoisromaani perustuu osittain kirjailijan omille kokemuksille, eikä tämä vaikuta mukavalta mieheltä elämäkertatietojen mukaan. Hän osallistui kiihkeästi juutalaisvastaiseen julistamiseen myöhemmin, tosin tyylilleen uskollisesti ivasi myös saksalaisten "arjalaispotaskaa". Maailmankuva muistuttaa hälyttävästi päähenkilön ajatuksia.

Kirjoitustaitoja hänellä kyllä oli, ja teoksen katsotaan uudistaneen kirjallisuutta muun muassa ottamalla käyttöön kolmen pisteen käytön tehokeinona. Kääntäjä pahoittelee kirjan lopussa aiemman käännöksen virheitään, mutta sanoo teoksen "hurjan imun ja kaiken valtaavan vuolteen" olleen läsnä jo ensimmäisessä. Traagisuutta lisää se, että korjatun käännöksen saavuttua kustantamoon kääntäjä menehtyi sydänleikkaukseen ehtimättä nähdä lopputulosta kommentoituna saati painettuna. Sopii teoksen maailmankuvaan, sekin. 

Hienostelua ei tarvitse pelätä - mieleen tulevat ainakin Niklas Natt&Dagin kirjat. Kirjaa voisivat lukea elitismiä kaihtavat ja synkkyydessä viihtyvät, mutta herkille tai jo valmiiksi vihaisille ja negatiivisesti ajatteleville en sitä suosittelisi, saattaa vahvistaa epätoivoisia ajatuskulkuja. Jos ei sitä ota rempseänä liioitteluna ja syvänmustana huumorina tai terapiana, jolla omaa vihaa, kiukkua ja elämänpettymystä voi turvallisesti purkaa samastumalla, mieluummin kuin vaikka ammuskelemalla baareissa.  

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää. (Voyage au bout de la nuit, 1932). Siltala 2012, ensimmäinen suomenkielinen laitos 1966 (Tammi). Suomennos Jukka Mannerkorpi.

Mannerkorven korjatun käännöksen viimeisteli Ville Keynäs.

Osallistun postauksella kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen 19. Sitä vetää tällä kertaa blogi Yöpöydän kirjat, jonka tekemä on myös haastelogo yllä.  

Miranda July: Nelinkontin

Juhannus on rakkauden aikaa, ja siksi sopi hyvin lukea Miranda Julyn riemastuttava kuvaus 45-vuotiaasta naisesta, joka herää ajatukseen siitä, ettei hän ole elämässään riittävästi läsnä. Ei riittävän rento eikä maanläheinen nainen, joka hän haluaisi olla. Ystävänsä Jordin kanssa hän pohtii tilannettaan. Hän rakastaa miestään Harrisia ja heidän 7-vuotiaasta poikaansa, se ei ole ongelma. Mutta jotain on, mikä vie hänet alamaihin. Puhe kääntyy usein seksiin.  

"Sitten päätimme kertoa toisillemme täsmälleen, miten naiminen tavallisesti sujui avioliitoissamme. Tuntui uskomattomalta, ettemme olleet koskaan aiemmin tehneet niin. Jos siihen oli olemassa hyvä syy, kumpikaan meistä ei keksinyt, mikä se oli. 

- Kumpi tekee aloitteen? Sinä vai? Tiesin, että Jordi eli aina täysin mukana hetkessä. Hänenlaiselleen tukevasti ruumiseensa juurtuneelle ihmiselle seksi oli perustarve. 

- Niin, Jordi huokaisi. - aina minä. 

- Myös minä teen oikeastaan aloitteen, mutta vain siksi että yritän päästä etukäteen irti turhista paineista. - Kuinka usein? - Kerran viikossa. - Vau! Jordi voihkaisi. - Saisinpa minäkin naida kerran viikossa."

Nainen haluaa repäistä ajamalla Amerikan mantereen halki New Yorkiin ja takaisin. Ehkä rohkea matka yksin saisi hänet "hereille", olisi jopa käänteentekevä? Mutta tietenkään idea ei toteudu aivan kuvitellusti. Se alkaa lupaavasti, ihmisiä ja omia ajatuksia tarkkaillen. 

"Otaksuin, että kaikkia komeita nuoria miehiä kohdeltiin vähän niin kuin kuuluisuuksia, vaikka he eivät itse olleet tietoisia siitä. Tai ehkä ylipäätään kaikki nuoret käyttäyivät tätä nykyä niin, koska heitä oli hemmoteltu lapsina. En pannut sitä pahakseni. Oikeastaan olin itse vähän niin kuin kuuluisuus, ja siksi tiesin, miltä tuntui, kun ihmiset olivat kiinnostuneita puheistani, vaikka ne eivät olleet kiinnostavia."

Mutta sitten hän jää yöksi motelliin Monroviaan. Ja tapaa huoltoasemalla Daveyn. Tapahtumaketju saa yllättävät mittasuhteet. Viehätys muuttuu kuumottavaksi, lähes maaniseksi, kuten naisen suhde seksiin ylipäänsä. Ei kai kyse ole rakastumisesta? Nainen kieltää nauraen. Ainakin alkuun. Ja palaa kotiin perheensä luo, ehkä muuttuneena? Kestääkö liitto uuden tilanteen? Harris epäilee naisella olevan suhde toiseen naiseen: jännä, että suvaitsevallekin miehelle "toisen" sukupuoli on niin merkittävä asia. Ei silti, Harris kyllä tuntee vaimonsa, joka ei vieroksu naissuhteita, päinvastoin. Nainen pohtii liittoaan:

"Hyvinä päivinä tuntui ilmeiseltä, että hoitaisimme toisiamme kuolinvuoteellamme (jotenkin molemmat yhtä aikaa). Toisina päivinä olin varma, että vain keräsimme voimia kahden erillisen kodin rakentamiseen - saatoin nähdä omani: iloinen paikka, jossa ystävät saattaisivat käydä kylvyssä."

Suorasanainen ja osin räävitön seksielämä- ja suhdekuvaus - joka toki tehdään hyvin sivistyneellä tavalla - hykerrytti lukijaa, samoin nasevat huomiot ja yllättävä "tavisrajojen" ylittäminen. Kuin ohimennen nainen kertoo hauskasti ja paikoin kipeästi elämästään, ystävistään ja urastaan ja etenkin ihmissuhteistaan ja ajatuksistaan. Tuntuu, kuin tuntisin naisen hyvinkin, vaikken tiedä edes hänen nimeään (tätä voisi pohtia tarkemmin, miksi en) ja vaikka hän elää täysin erilaista elämää. Kieltämättä kokemusten etsinnässä on myös jotain epätoivoista, vai kuvittelenko vain? Esivaihdevuosiakin epäillään ja estrogeenitasoja mittaillaan. Taiteilijaluonteena nainen kokee kaiken vahvasti, haluaa kokea kaiken vahvasti. Jordi kannustaa:

"Yllätyksiä on varmaan luvassa vielä lisää. - Nauti nyt vain!" 

Ehkä matka siis toimi kuten oli tarkoitus, loppujen lopuksi? Hieman irralliselta tuntuu naisen synnytyskokemuksen rooli, josta puhutaan paljon; fetomaternaalinen vuoto johtaa useimmiten vauvan menehtymiseen, mutta Sam selvisi. Kokemus toki rakentaa naiseutta, mutta silti. Jäikö siitä pelko, jota pitää peitota jatkuvasti fyysisellä "suorittamisella"? Vai olisiko nainen sama etsijä ja kokija ilman tuota kokemustakin? Olemmeko kaikki jossain iässä naisen kaltaisia, eri mittakaavassa vain? Jutusteleva, viihdyttävästi etenevä teos kertoo paljon, mutta jättää paljon myös pohdittavaa. Mainio romaani.  

Kenelle: Keski-ikäisille, itseään etsiville, seksikuvastoa kestäville, seikkailunhaluisille. 

Miranda July: Nelinkontin. (All Fours.) Siltala 2024. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Jenni Saari.

Naisten kokemaa väkivaltaa: Helmi Kekkonen, Reetta Aalto, Irene Kajo

Liv on nuorin kolmesta sisaruksesta, jotka viettävät lomaa äitinsä ja pienen Teon kanssa vanhan saarimökin idyllissä. Mansardikatto, merenranta, metsä, kiireettömät päivät.

"Päivät täällä, Liv ajattelee, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas, illat koittavat kuin huomaamatta ja he sanovat että mihin tämäkin päivä taas katosia, poistuvat yksitellen omiin huoneisiinsa, äidillä vesilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä, Teo puoliunessa Telman sylissä, hän ja Ellen viimeisinä, nukahtavat varhain ovia lukitsematta ja ikkunat auki, heräävät kun heräävät, seuraavana päivänä sama toistuu eikä mitään tapahdu. Paitsi tänään, tänään jotain tapahtui, on tapahtumassa, hän tuntee sykkeensä kohoavan, hymyn leviävän kasvoille."

Liv tapaa miehen, pitkästymistään, huvikseen, nuoren naisen kiinnostuksellaan. Mutta kohtaaminen menee toisin kuin hän odotti. Liv järkyttyy. Ja vaikenee, aluksi.

"Missä sinä olit?

Kallioilla.
Miksi?
Mitä miksi? Miksi nyt rannalla ollaan?
Mummii, Teo kiljuu ja kiskoo äitiä paidan helmasta, sinun hiuksesi ovat kuivat, äiti sanoo ja huitaisee Teon lähellä pörräävää ampiaista kauemmas, rauhoitu nyt.

Mitä?"

Mitä oikein tapahtui ja onko aihetta ilmoittaa poliisille? 

"jos hän tekee kaiken oikein ja samalla tavalla kuin muut, kukaan ei huomaa mitään, huomaa mitä, hän ei tiedä, hänen täytyy selvitä vain tästä hetkestä, mitä sen jälkeen, hänellä ei ole aavistustakaan, kuin hän katsoisi koko tilannetta jostain kauempaa,"

Telman mielestä ehdottomasti on, sillä "tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan", Ellen haluaa miettiä ja kysyä isältä, jolla on huono omatunto, äiti ei ota kantaa, Liv vastustaa ilmoittamista, vaikka ajattelee syyllisesti toisia naisia, joille voi käydä samoin tai pahemmin. Olisi parempi unohtaa koko juttu. 

"ei missään mitään tavallisesta poikkeavaa,
niin se voisi olla,
hän ei lähtenytkään sinä iltana ulos eikä mitään tapahtunut."

Onko oikein teeskennellä, ettei mitään tapahtunut, vaikka tapahtui? Ehkä hän itse halusi sitä? Miten tapahtuneen voisi todistaa? Miksi se vaivaa niin paljon? Mitä hän teki väärin? Näin nainen useimmiten ajattelee, eikä tee ilmoitusta. Vaikkei hän pyytänyt väkivaltaa, vaan odotti ihanaa romanssia. Onko se suurempi rikos kuin kiinni käyminen, jota ei voi todistaa?

Ihailen Helmi Kekkosen kieltä, sen seesteistä, tinkimätöntä eleettömyyttä ja kirkkautta sekä tarinan harkittua rajausta ja havaintojen tarkkuutta. Sanon samoin kuin Valinnasta: viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly. Kuten kirjan kansikin. 

Lisää:
Vieraat
Suojaton
Valinta

Helmi Kekkonen: Liv! Siltala 2024. Ulkoasu Elina Warsta, kannen kuva Kasper Tammela.

Elokuvaohjaaja kertoo elämästään, joka on todellakin erilaista kuin tavislukijan. Taidepiireihin päästään; filminteon maailmaan, tiedostavien, poliittisesti valveutuneiden ja jatkuvasti matkustavien, juhlivien ja epäsovinnaisten tai sellaisiksi haluavien ihmisten seuraan. Tekee hyvää kurkistaa perusarjesta ulos. Ja vähän tekee mieli kauhistella, ehkä lievästi kateellisena, ainakin ällistyneenä. Noinkin voi elää! 

Nelikymppinen päähenkilö vetää elokuvaprojekteja, hoitaa suhdetoimintaa ja kaveripiiriä Suomessa ja Venäjällä, jossa hän on opiskellut nuorena. Ensi-iltoja, näyttelyavajaisia, saunailtoja, työmatkoja - kunnes matkat Venäjälle loppuvat, tunnetusta syystä. 

Nyt hän herää jälleen yhden känni-illan jälkeen, tällä kertaa vieraasta sängystä, vieraan nuoren miehen vierestä. Kotona on mies ja lapsi. Diagnoosi: keskivaikea elokuvaohjaajuus, kuten hän sanoo ystävälleen. Mutta tämä on pahempi paikka. Hän rakastaa perhettään ja se häntä. Mitä helvettiä on tullut tehtyä? Revennyt kortsu lattialla todistaa tapahtuneen. 

"Itku puristaa kurkkuani. Mietin Niinan sanoja 'jos se rikkoo enemmän kuin korjaa' ja päätän olla kertomatta miehelleni vielä mitään. Kerron sitten kun olen vahvempi ja keksinyt miten."

Mitä tapahtui? Liikaa viinaa, se on selvä: ystävätär Niina saa naisen menemään AA-istuntoihin. Tai oikeastaan oma säikähdys ja oivallus, ettei näin voi jatkua. Ja oliko kyseessä edes rikos ja raiskaus, jos hän meni humalassa miehen kotiin? Tosin hän ei muista mitään, joten tuskin suostumustakaan voi katsoa annetuksi.  

Soitto Rikosuhripäivystykseen: 

"Nainen luurin päässä oli hyvin ystävällinen, mutta sanoi lopulta, ettei minuna tekisi asialle enää mitään. Näyttöä ei ollut tarpeeksi, sillä en ollut mennyt lääkäriin heti asian tapahduttua. 

- Ikävä kyllä se on sana sanaa vastaan, jos ei ole näkyviä väkivallan merkkejä, hän selitti.

Kerroin miettineeni, olisiko ilmoitus hyvä tehdä ihan vaikka vain siitäkin syystä, että tapaus kirjattaisiin ylös. Saattoihan olla, etten ollut miehen ainoa uhri. 

- Jos sä haluat ihan tilastojen takia tehdä ilmoituksen, niin tee ihmeessä, nainen sanoin. - Mutta se on hirveän raskas tie. Poliisit kysyy sulta kuulusteluissa ihan kaikesta, joudut uudestaan ja uudestaan toistamaan sen kaiken. Päätös tulee vasta vuosien päästä, ja se tulee tällaisessa tapauksessa luultavasti olemaan vapauttava."

Lannistavaa. Ikävän realistista. 

"- Mitä meidän sitten pitäisi tehdä jos pahantekijöitä ei saa saattaa vastuuseen teoistaan? toinen naisoletettu kysyy ja minä yritän parhaani mukaan vastata. 

- En sano, etteikö pahantekijöitä pitäisi saattaa vastuuseen, tietenkin pitää. Weinstein kuuluu vankilaan. Sanon vain, että se ei yksinään riitä. On paljon sellaista harmaata aluetta, missä asiat eivät ole selkeitä, eikä oikeutta välttämättä saa, vaikka sitä hakisikin. --- Vain viidesosassa poliisin tietoon tulleista tapauksista tekijä saa langettavan tuomion."

Aallon kirja on sujuvasti etenevä, terävä ja tehokas. Se kertoo yhden naisen kokemuksesta, mutta laajenee koko yhteiskuntaan: sota ja rajat, pakolaiset, rasismin ja natsismin nousu, ihmisoikeuksien yli kävely. Ja ärsytys arjessa: miten pienen lapsen äiti voisi tehdä pitkiä elokuvia, kun se on niin vaativaa.

"Tuntui kuin kaikki olisivat yhtäkkiä tulleet hulluiksi. Hiljaa! minä halusin huutaa. Ei se mene noin!"

Uskon, että moni meistä jakaa tuon ajatuksen, yleisellä tasolla. Yksittäisissä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa tilanne on hankala, kuten joidenkin julkkisten kohdalla on nähty: jos kuka vain tehdä ketä vain vastaan ilmoituksen, sekin on väärinkäytön vaara. Tarvitaan tehokkaampia menetelmiä siihen, miten tapahtuma todennetaan. Vaaka on kuitenkin ollut pitkään tekijöiden hyväksi, ei uhrien, ja punttien soisi tasoittuvan, ehkä kääntyvän toisin päin, väistämättömistä ylilyönneistä huolimatta. Väärinkäyttö ja sen kokeminen ovat niin isoja asioita, että jo niistä puhuminen on arvokasta. Metoo-liike muuten alkoi elokuva-alalta. Kirja avarsi maailmankuvaani, mistä suuri kiitos. 

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. Kansi Hilla Semeri, ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen.

Teatteripedagogi ja taiteen tekijä Irene Kajo menee vielä tiukemmin syvemmälle taidemaailman inhoihin puoliin. Kun innostunut ja omistautunut tekijä pääsee tekemään esittävän taiteen projektia alan arvostetun nimen kanssa, alkavat turvalliset rajat häilyä. Arvostettu hyväksikäyttää innokasta oppilastaan. Haluanko edes kuulla tästä? 

Uskon, ettei kyse ole vain taidemaailmasta, vaan yleisestä ilmastosta, joka on ollut hapan vuosikymmeniä akselilla ikääntynyt mies - nuori nainen ja josta vieläkin joskus purskahtaa näkyjä tai kuuluu kaikuja. Mikä on sallittua, mikä ei: viittaan jälleen metoo-liikkeeseen, sen maininkeja tämäkin kirja on. 

Kuulemistilaisuudessa mennään absurdialandiin. 

"Oletteko varma, että se tapahtui?
- Kyllä se tapahtui.

Pyydän, ettette nimeä henkilöä.

- Miksi?
Koska emme tiedä mitä tapahtui.

- Mutta juuri kerroin että se tapahtui.

Saatatte joutua vaikeuksiin.

- Millaisiin vaikeuksiin?

Voi tulla seurauksia, vakavia seurauksia.

- Kenelle?
- Teille tietenkin."

Asian paljastamisella on toivottu vaikutus. Uhri onkin syyllinen. Tai ainakin hän itse epäilee niin.

"Enkö muka halunnut sitä ja jos halusin, miksi istun terapiassa, miksi istun lakinaisen vastaanotolla? Olenko hullu? Mitä jos tämä on ei-mitään? Miten ei-mitään sattuu niin, etten voi hengittää?"

Nainen joutuu työskentelemään hyväksikäyttäjänsä kanssa, sillä taidekoulu haluaa painaa asian villaisella. Vanhat rakenteet ovat vahvat. Nainen lukee uutisia vastaavista tapauksista:

"Teko kesti vain kolme minuuttia. Hovioikeus lievensi raiskaajan tuomion ehdolliseksi. Tämä on siis lieventävä asia, kesto. Kuinka kauan kestää, että luoti lävistää sydämen?"

Lakineuvoja vastaa synkeästi kysymykseen, kannattaako rikosilmoitus tehdä. 

"Ei kannata, oikeastaan, järjestelmä on todella vaikea. Syyttömyysolettama on niin vahva."

Syytetty saa siis puhua mitä sylki suuhun tuo, valehdella, kun tapaus on sana sanaa vastaan. Voisikohan olla niin, että syyttömyys tulisi todistaa, todistustaakka syytetyllä, eikä toisin päin. Harva uhri haluaa puida kammottavaa kokemusta yhtään enempää kuin on tarpeen, mutta nyt hän joutuu selittelemään asiaansa moneen kertaan. Syytetty puolestaan voisi oppia jotain, kun tapaus olisi pakko käydä läpi tiheällä kammalla. Ja saada asianmukaiset sanktiot, jos hänellä ei ole esittää syyttömyydelle todisteita. 

Teatterikorkeakoulu toki vastaa haasteeseen. Melkoista ironiaa, vaikka suunta ja tarkoitus on hyvä. Mutta ihan vielä ei olla perillä. 

"Uudet iskusanat ovat suostumuksellisuus ja turvallinen tila. Turvallinen tila määritellään yhteisesti, mielellään paperille, ja kaikki sitoutuvat siihen. Näin mahdolliset turvattomat tilanteet on etukäteen otettu haltuun. Suostumuksellisuutta opiskellaan opintojen aluksi. Sitten kun on muutaman tunnin harjoitellut ja tullut tietoiseksi omista rajoistaan, osaa kirkkaasti ja selkeästi sanoa ei, kun joku, esimerkiksi arvostettu taiteilija, ehdottaa harjoitusta, jossa riisutaan vaatteet. Ei, en halua riisua. Kaikki ymmärtävät sen ja asiaa voidaan puida yhdessä jälkikäteen ringissä istuen, opettajallekin voi soittaa, myös viikonloppuisin. Jotain tuntuu unohtuvan, mutta se tuskin on mitään tärkeää. Mikä tämä uusi oppiala suostumuksellisuus on, siitä ei kukaan tiedä sen enempää. Tärkeät arvostetut ja ansioituneet taiteilijat sitä opettavat."

Näistä kolmesta kirjasta Kajon teos on vimmaisin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön keskittyvin. Se ei ole miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan tärkeä ja viestiltään aito. Ja kirjallisesti myös hyvin muotoiltu, kuten Reetta Aallon Musta aukkokin, vaikka kumpikaan tekijä ei ole varsinaisesti kirja-kirjailija. Käsikirjoittajia kylläkin, joten tekstin teko on tuttua.

"Ehkä olen ainoa, ja siten tässä ei ole mitään ongelmaa."

Et ole ainoa, uskon ja tiedänkin, vaikken taidemaailmassa toimikaan: sama asetelma - arvostetut ja alamaiset - on ollut yritysmaailmassa, josta se ehkä on kuitenkin liuennut nopeammin, talouden pakottamana. Varmasti samaa on nähty myös politiikassa ja muualla, missä ihmiset työskentelevät. Oikeuskäytännöt laahaavat jäljessä, ajatusmaailma on muuttunut. 

Kiitos, kun kerrotte näitä tarinoitanne. Ehkä uusi, tarkka katse tekee näkyviksi homeiset rakenteet. 

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. WSOY 2024. Kansi Bifu.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Eletään 1800-luvun lopun Suomessa, Mikkelissä. Ulrika Vuorinen on täynnä tarmoa ja toiveikkuutta: hänen miehensä Antti saa ylennyksen kunnankirjurista kaupungin kassanhoitajaksi ja poika Väinö opiskelemassa peräti ylioppilaaksi - hyvin ovat lukkarintyttären asiat lutviutuneet, vaikka suuri suru tyttären menetyksestä painaa mieltä. Nyt on aika kuitenkin katsoa tulevaan ja kohentaa niin talon pihaa kuin salin kalustusta, ja omakin vaatekaappi kaipaa täydennystä. On noustu piireihin! 

Toiveet saavat julman lopun, kun Antti yllättäen menehtyy. Ulrikan on hankittava työpaikka, sillä Antilta jää vain velkoja. Koti menee alta, samoin sosiaalinen asema, ja lapsuudenystävä Ottilia pääsee jälleen niskan päälle naisten keskinäisessä, ikuisessa kilpailussa. Ottilia vinkkaa avoinna olevasta paikasta vaivaistalon johtajattarena Hämeessä. Virkanaiseksi on Ulrikan ryhdyttävä!

"- Otat kai paikan vastaan? Ulrika huomasi, että Ottilian ääni oli innostuksesta heleä, ikään kuin Kalanderien salissa, palmun katveessa, olisi visertänyt kaukaisten maiden lintu. - En ole vielä vastannut kirjeeeen, hän sanoi. - Eihän sinulla ole vaihtoehtoa, jos mielit kouluttaa poikasi, Ottilia jatkoi - Ja miksi jäisitkään tänne, ei täällä ole sinulle enää mitään."

Niin muuttaa Ulrika Hämeeseen ja ryhtyy kohentamaan tällä kertaa kehnokuntoista vaivaistaloa ja sen asukkaita siistiin ja siedettävään kuosiin, kaikista järkytyksistä huolimatta. Vaivaishoitohallituksen esimies Laurittula ottaa hänet lämpimästi vastaan ja huomaakin pian, että Ulrika on nainen paikallaan. Vai onko sittenkään?

"Kesään saakka oli jaksettava, niin Ulrika oli aamulla luvannut itselleen. Vaan entä jos siitä ei tulisikaan mitään. Sängyssä kyyneleet kastelivat tyynyt ja tekivät Ulrikan silmistä tikkuiset ja kuumat."

Ulrika on kopea ja halveksii hoitolaisia, vaikka pieni sääli värähtää joskus mielen pohjalla hänen katsellessaan Lyytiä, joka ei tiedä, kuka mies hänet raskaaksi laittoi; Hovi-Taavaa, joka kuvittelee tuntevansa kuninkaallisia; vanhaa Serafiaa; karkeaa Norrbergia ja muita. Itsepähän olivat elämänsä valinneet, roskajoukkoa! Halveksunnasta hän saa voimaa ja vallantuntoa.

Kun uusi renkivouti - vihdoin - taloon saadaan, pitää Ulrika huolen, että mies ymmärtää johtajattaren aseman ja seurapiirit, joista hän on tullut. Ja sen, että hänen sanansa on ylin. Opettajatar Sainio pyrkii ystävystymään virkanaismerkeissä, mutta Ulrikaa ei kiinnosta. Vouti Murtomäelle hän sentään tulee kertoneeksi jotain itsestään, kuten omanneensa sukulaisia seudulla, vaikkei heitä ole tuntenutkaan. 

Väinön päiväkirja toimii pehmentävänä elementtinä: poika viettää nuoren miehen opiskelijaelämää, haaveilee kirjoittajan töistä ja on huolissaan koville joutuneesta äidistään, josta lupaa pitää huolen heti, kun pääsee töihin. Enemmän poikaa taitaa kuitenkin askarruttaa eräs Aino. Ja isän henkinen perintö, tuon petturin, joka jätti perheen pulaan. Mahtaako poikakaan pystyä parempaan, hän pohtii synkkänä. 

Sekä Ulrika että Väinö joutuvat oppimaan itsestään uusia puolia. Ulrika ei ole miellyttävä ihminen, miettii lukija, mutta jotenkin silti ihailen: hänessä on energiaa ja voimaa enemmän kuin hän itsekään aavistaa, eikä hän epäröi asettaessaan asioita tärkeysjärjestykseen. Eri asia on se, onko hän onnellinen. Mutta kuten hän itsekin oivaltaa, aina ei ihminen voi itse tilannettaan valita. 

Sujuva, helppolukuinen historiallinen romaani itsetuntemuksesta, myötätunnosta ja ajankuvasta naisten tilanteista eri sosiaaliryhmissä reilut sata vuotta sitten.  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2024. Kannen suunnittelu Laura Noponen.

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Monikerroksinen, sanoo Stephen King kirjan kannessa. On se, ja lisäksi pidin syvälle menevästä henkilökuvauksesta ja siitä, että poraudutaan tähän aikaan; jostain syystä aikalaisromaaneita tulee kohdattua harvemmin kuin menneistä tai tulevista kertovia. 

Vaikka kirjaa sanotaan trilleriksi ja tarinaan sisältyy jännitystä ja väkivaltaakin, se tuntuu silti enemmän (psykologiselta) romaanilta kuin varsinaiselta jännäriltä. Vaikka on kevyempi ja huomattavasti helpompi luettava kuin 2014 ilmestynyt dickensiläinen Valontuojat. (Ymmärsikö muuten kukaan Valontuojissa niiden horoskooppijuttujen merkityksen? 

Keskeisenä toimijana on ympäristöaktivistien ryhmä nimeltä Birnamin metsä, jonka nimi juontuu Shakespearen Macbethista. Shelly ja Mira ovat erottamaton kaksikko, ryhmän kantavat voimat, jotka taistelevat luontokatoa vastaan ja ihmisen omavaraisuuden puolesta istuttamalla syötäviä kasveja, osan ryhmälle, osan myytäväksi.

Rahapula vaivaa silti, ja kun he tutustuvat miljardööriin, Robert Lemoineen, ryhmälle avautuu mahdollisuus alkaa toimia ammattimaisemmin. Asiaan liittyy eräs uusiseelantilainen kansallispuisto ja maanvyörymä: sen liepeillä olisi ryhmälle tarjolla sopivan syrjäinen maatila kasvatuksilleen ja olemiselleen. Jos se suostuu tarjottuun diiliin - epäilyksiä on ilmassa runsaasti jo ensi tapaamisesta.

”- Kyllä minä sanoin kuuluvani kollektiiviin. Mutta voin vaikka vannoa, etten sanonut sen nimeä. – Etkö? Hän vilkaisi Lemoinea tas. – En, hän sanoi. – Olen itse asiassa ihan varma. En maininnut porukkamme nimeä. Kyllä minä sen muistaisin. – Mitäpä päättelet siitä? – No varmaan... että me ollaan googlailtu toisiamme.

Lemoine hymyili epäsuoralle tunnustukselle. – No, hän sanoi, - kyllä se oman nimen googlaamisen voittaa. Miraa nolotti, ja sen peittääkseen hän painoi suun kiinni ja katsoi miestä paheksuen: - Minkä takia sinä haluat Birnamin metsästä tietää?”

Puitteet ovat herkullisen jännittävät ja suomalaiselle eksoottiset. Henkilöiden motiiveja ja erilaisia suhtautumistapoja niin luontoon kuin rahaan on kiinnostava lukea. Niin kiinnostava, että kirja sujahti vauhdilla loppuun, joka tulee vastaan liian nopeasti. Ja rysähtävänä yllätyksenä, vaikka lukija tietääkin enemmän kuin Mira ja muut keskeiset henkilöt. Trilleripiirrettä tuo se, ettei kuolemantapauksilta matkan varrella vältytä, yksi sellainen jo alkupuolella uhkaa jopa koko ryhmän olemassaoloa.

Mutta enempiä paljastelematta, vauhdikasta ja kiintoisaa luettavaa hyvänä käännöksenä, viihteellistä mutta ei höttöistä. On mahtava saada nähdä Eleanor Catton Helsingissä toukokuussa HelsinkiLitissä!

Eleanor Catton: Birnamin metsä. Siltala 2024. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen. 

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kirjailijan uutuus on yllättävän henkilökohtainen: katse kääntyy sisään, itseen ja perheeseen, kun aiemmin kirkasta havainnointia on saatu lukea ympäröivistä asioista ja ilmiöistä. Kirjan nimikin viittaa tähän osuvasti (minkä nokkelasti tajusin vasta nyt). 

Syy löytyy tilanteesta, jossa isäkertojan (nimeltään Harry) perheen taaperolla havaitaan vakava, jatkuvaa huomiota ja hoitoa vaativa sairaus samoihin aikoihin, kun toinen lapsi on syntymässä. Hurja, vaativa kuvio, ja sen tuntemuksista isä kertoo. 

Pikkulapsiaika on kuormittavaa ilman erityishaasteitakin, tiedetään: 

"Ja monet sanoivat, että olivat jatkuvasti väsyneitä, odottivat päivästä toiseen, että saisivat hieman levätä. Ja monet sanoivat, että se oli heidän elämänsä parasta aikaa. Ne olivat samoja ihmisiä."

Kirjoittaminen kantaa ja kyllä, varmaan terapoi. Mistä kirjoittamisen pakosta ja nautinnosta kärsivä kirjoittaisi, jos ei siitä, mikä elämässä juuri nyt on suurinta? Koen kyllä itse, etten lue kirjaa sen aiheen takia, sillä pikkulapsiarki ei ole minulle läheinen asia tässä elämänvaiheessa, vaan luen sen Salmenniemen tekstin vuoksi, tavan tehdä tekstiä, ilmaista asioita. Tarinassa ollaan paljon sairaalassa, ja se on epämukavaa: kuka siellä haluaisi olla, lukijanakaan. Mutta kun tilanne on tämä, niin aiheesta huolimatta. Luen ihan mitä tulee.

Teksti ei petä, sen hienouksia voi ihailla. Selkeyttä ja täsmällisyyttä, kauniilla konstailemattomalla tavalla, joka on Salmenniemelle tyypillinen. Lapsiperheille tai sellaista suunnitteleville en kirjaa silti suosittele, saattaa turhaan tuoda huolestumista ja pelkoja. Vaikka kuinka järjellä tietäisi, että elämässä voi koska tahansa sattua mitä tahansa kenelle tahansa, pelot lasten takia ovat lamaannuttavimmat. Ja myös ilo ja onni ainutlaatuisimmat, mitä voi kokea, ihan vain muistiksi tähän tämäkin puoli. 

Valtava univelka, muutosten tuoma hämmennys, kaikki uusi eikä välttämättä toivottu velloo, painii ja jyrähtelee ja kiertää kertojan mielessä. Se väistämättä näkyy myös tekstissä eräänlaisena hapuiluna, ajatuksen särööntymisenä. 

"On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana. Se on yleensä piilossa, mutta joskus välähtää näkyviin. Sen näkee vauvan katseesta. Sen näkee silmistä, jonka väristä ei vielä voi olla varma, silmistä, jotka eivät ole tottuneet ulkomaailmaan ja valoon. Täytyy yrittää muistaa se. Silti väsymyksen keskellä maailmani on kolmiulotteinen. Välillä se on kaksiulotteinen. Useimmiten sen on harmaa. Välillä se on melkein näkymätön. Minun täytyy keskittyä, jotta pysyn maailmassa kiinni."

Odotan innolla mutta kärsivällisesti kirjailijan tulevia teoksia, julkaisut ovat aina merkkitapauksia.

"Kaikki on samaan aikaan hyvin ja hirvittävää."

Kenelle: Selkeän kauniin suomen kielen ystäville, miehen mielenliikkeistä uteliaille, isän roolia miettiville, perheaiheiden ystäville. 

Muualla: Reader why did I marry him tekee kirjasta huomioita kannen väriä myöten. 

Muuta Salmenniemeä:

Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia.

Vuoteni kruunaa Sirpa Kähkösen hieno 36 uurnaa. Helppo luettava se ei ole. Lyö ilmat pihalle, sanoi joku osuvasti. Ymmärrän täysin Jorma Uotista, joka valitsi kirjan Finlandia-voittajaksi ja kertoi saavansa siitä edelleen flashbackeja, takautumia omiin muistoihinsa. Sama täällä! Siksi lukeminen on hidasta, teksti avautuu pätkittäin, ja lukeminen vaatii mietintää sekä soittelua milloin äidille, milloin tädeille, joita kiusaan kinuamalla lapsuusmuistoja tai mitä vain kerrottavaa vanhoista ajoista.

Kirja ei siis tunnu talttuvan valmiiksi millään, mutta ehkä jo sen verran, että siitä voi mainita. Se on kiinnostava siksikin, että teos on uudenlaista Kähköstä sekä tyyliltään että sisällöltään, irtiottoa realismiperinteestä mutta samalla hänen henkilökohtaisin kirjansa koskaan. Riitta-äiti kuoli vuonna 2022, joten nyt oli hetki kertoa hänen tarinansa. Terapiakirja, kyllä, mutta muotoiltu niin kauniisti ja koskettavasti, että lukija voi samastua moneen ja kuvitella lisää, kurkata toisiin mielenmaisemiin ja suomen kielen herkkiin vivahteisiin. 

Tarina sinänsä ei ole kaunis. Edellisten sukupolvien armottomuus lastenkasvatuksessa, poliittiset tapahtumat, jotka perheessä vaikuttivat rajusti, ja Riitan pomppuinen elämä, jonka oli katkaista alkuunsa liikenneonnettomuus. 15-vuotiaana saatu aivovamma muutti ihmistä ja epäilemättä vaikutti kaikkeen tulevaan. Sirpa-tyttären olot ristiriitaisen, myöhemmin holtittoman äidin kanssa olivat pelottavat ja sekavat, mutta onneksi oli mummo Anna Heleena, äitihahmo ja hoitaja, ja ihaileva ukki. 

Nyt tytär tekee treffit Tuonen Tytin ja sukunsa menneiden naisten kanssa ja käy äitinsä elämää läpi silmästä silmään. Mummon anoppi Agatha oli ollut ankara miniälleen, ei hyväksynyt tätä koskaan.  Kuvio, joka oli entisaikaan valitettavan tavallinen, olen ymmärtänyt omistakin isovanhemmistani, vanhemmistanikin. Tuttava sanoo kirjassa: "Siinä suvussa vaan pojat oli merkityksellisiä. Tytöt ei olleet mitään." Asenne piti ja periytyi. Sirpa puhuu äidilleen. "Kotona sinua ei ollut kaivattu. Tai niin sinä ainakin koit. Kotona sinä olit liika." Auts. Naiset kuitenkin jatkoivat sukua, vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, miehet sotivat ja arki oli niukkaa ja työlästä. 

"Ylipäätään kai kasvuympäristössäni oli tapana ajatella, että miehiä ei välttämättä tarvita, että heidän varaansa ei pidä mitään rakentaa. Jotenkin se oli emansipatorista mutta myös katkeraa. Jotenkin kieltämisen kautta saatiin helpotusta siihen tunteeseen, että kaikesta piti aina selvitä itse."

"Tyttöjen, naisten ja pienten poikien tehtävä oli odottaa. Aikuisten miesten ja sellaisiksi pyrkivien tehtävä oli palata."

Joskus mies saattoi palatakin, kuten ukki Lauri, josta tiedämme jo aiemmista kirjoista. Laivoilla, sodassa ja punavankileirillä ahavoitunut. Mutta ei mennä nyt siihen, tämä on naisten tarina, Riitan lisäksi Sirpan, jonka oli vaikea hyväksyä äitinsä olemista sellaisenaan:

"Sitä minä en perinyt. Varmuutta paluun turvallisuudesta. Isälläsi oli koti, johon palata, ja äiti, johon turvautua. Vaimo johon turvautua. Aate ja toverit joihin tukeutua. Sinulla oli koti, johon palata. Vanhempasi, vaikka kovat ja väsyneetkin. Sinulla oli myöhemmin itse perustamasi koti. Kyllä, äiti, sinä itse perustit kotisin ja teit siitä sen mikä se oli. Sinulla oli koti. Ja lapset, joihin turvautua." 

Kirjan henki ei silti ole katkera, vaikka syytä hyvinkin olisi, ja pieneen Sirpaan tutustuva lukija suorastaan toivoisi enemmän vihan purkautumista. Anna tulla! Mutta se ei sovi Kähkösen kypsään tyyliin, joka on selittävä, selvittävä, ymmärtävä, kurkotus kaiken pahan yli. Rakastavakin, käy ilmi. Kirjailija kertoo raastavia asioita, välillä julman suoraan mutta usein kieputellen sanoja taidokkaasti niin, että hitaammalta lukijalta menee hetki oivaltaa, mitä oikein sanottiinkaan ja ennen kaikkea, mitä tarkoitettiin. Siksikin sisäistäminen kestää. Savon murre vilahtelee muttei hallitse. Turhia lauseita ei ole, kaikella on merkitys, ainakin äidin selittämiseen ja tunteiden purkamiseen.  

"Ehkä meidän jokaisen tarina lopulta kertookin siitä, miten parhaat tarkoituksemme tulkittiin väärin, miten aika muutti päämääriämme tuntemattomiksi itsellemmekin. Mutta en vielä lakkaa etsimästä puuttuvia osia, en vielä luovuta niiden sovittamisesta yhteen, sovinnosta. Sovituksestakin, ehkä."

Prosessi on käyty läpi ja kirjattu. Ulos oksennettu, koettu ja kuviteltu, oudoista osista koottu ja sanoiksi kudottu. Toivon ja uskon, että kudos lämmittää tekijää. Lukijaa se välillä kylmää mutta vastustamattomasti kietoo sisälleen. Siihen voi palata avaamalla kirjan, minkä varmasti teen vielä monesti ja löydän palasia lisää.

Kenelle: Henkilöhistoriasta kiinnostuneille, suomalaisuuden ystäville ja savolaisuutta sietäville, menneiden sukupolvien elämää tutkiville, katkerille ja kiitollisille.

Muualla: Paljas ja kaunis teos irti päästämisestä, sanoo Kirjaluotsi. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023. Kansi Jenni Saari, kuvat Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.