Trillereitä onko heitä

Heitä on, paljonkin, mutta taso vaihtelee suuresti, trillereissä siis. Välipalakirjoiksi etsiskelen säännöllisesti koukuttavaa jännittämistä, mutta ongelma bloggaamisessa on se, että harva jää mieleen, kun tarkoitus ei ole muu kuin hetken viihtyminen. Sama koskee dekkareita, mutten puhu nyt selvitettävistä rikostarinoista, vaan silkasta jännityksestä, johon voi sotkeutua poliisi tai sitten ei.

Aloitan helpoimmasta eli mieleen jääneestä: Martta Kaukosen repäisevästi alkanut trilogia Irasta, sarjamurhista ja psykoterapiasta sai kolmososansa Poissa. Ensimmäistä upeaa osaa tämä ei voita, mutta vauhtia ja käänteitä riittää tuttujen henkilöiden parissa. Ja jonkinlainen lohtukin on lukijalle (ehkä?) luvassa.

Juonta ei passaa paljastaa, mutta Iraa mietityttää varhain kuolleen äidin tarina, ja hän saa selville tämän taustasta uusia tietoja. Arto-isä yrittää tukea tytärtään, minkä omilta ongelmiltaan taitaa. Yllätys on se, että he asuvat nyt yhdessä, isä ja tytär. 

Aiemmista osista tuttu poliisi Kerttu Leppäkorpi saa ison roolin, sillä hän kuolee hoitokodissa ja jättää omaisuutensa Artolle sekä tehtävän selvittää eräs vanha rikos jätetyn aineiston avulla. Tapauksesta kerrotaan Kertun sanoin melko perusteellisesti.

Hieman hankala oli välillä hahmottaa, kuka henkilöistä puhuu, samoin rikoksen juonenkäänteet viuhuivat niin vikkelästi, että lukija sai pitää rystyset valkoisina sivusta kiinni pysyäkseen mukana. Sillä kirjailija myös tarkoituksella hämää, mikä on tietysti yksi kirjan kiehtova juju. 

Toinen minua huvittanut juju ovat henkilöiden sukunimet, jotka Kaukonen luo omalla tyylillään. Paljon on tuttuja nimiä Kuopion seudulta Petosesta Rahusenkankaaseen!  

Suosittelen siis erityisesti hänelle, joka on lukenut aiemmat teokset, joka ei pelkää tulevansa huijatuksi ja joka tuntee pohjoissavolaista paikannimistöä. Poliisityökin saisi kiinnostaa, ja ihmissuhdekuviot.

Irasta kertovan trilogian kaksi ensimmäistä osaa:

Terapiassa

Hengissä

Muuta Martta Kaukoselta:

Sinun varjossasi

Rikas elämä - parempaa arkea hidastamalla, kirjoitettu Leila Saarivirran kanssa.

Martta Kaukonen: Poissa. WSOY 2025. Kannen suunnittelija Perttu Lämsä.

Kansainvälisestä tarjonnasta luin kaverin suosituksesta brittiläisen Alice Feeneyn trillerin Kivi, paperi, sakset. Titteli hämäsi hieman, sillä samanniminen teos ilmestyi jo ysärillä, kuten Kirjasampo kertoo (en ole lukenut kylläkään, soitteli vain kelloja). Mutta suora käännös, tällä mennään. 

Kuten kaveri sanoi, viihdytti mainiosti lukemisen ajan, mutta käänteet eivät jääneet mieleen. Hääpäivästä oli kyse, ja häälahjaksi saaduksi Skotlannin matkasta. Mikä sen ihanampaa? 

Kuka matkan lahjoitti ja miksi? Amelia ja Adam joutuvat kummalliseen kostonäytelmään, mutta kuka on viaton ja kuka ei, siinä kysymys.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset. (Rock, Paper, Scissors). Gummerus 2025. Suomennos Outi Järvinen.

Kanadalainen Nita Prose ihastutti kirjansa Huonesiivooja päähenkilöllä. Mollyn edessä on laskettava kaikki aseet, niin suoraa ja vilpitöntä on hänen ajattelunsa, joka lääketieteessä varmaan sijoitettaisiin sille kuuluisalle "kirjolle". (Toistan itseäni: kuten Forrest Gump.) 

Molly ei ole tyhmä, päinvastoin, hänen mietteensä ja tekonsa vain kulkevat hieman eri reittejä kuin on totuttu, mutta aina tuloksellisesti. Kyvyt on huomattu luksushotellissa, jossa hän on kohonnut hierarkiassa. Kun hotelliin majoittunut kuuluisa kirjailija löytyy kuolleena, joutuu Molly sekaantumaan tapauksen selvittelyyn. Samalla hän hoksaa asioita lapsuudestaan, tuntemattomaksi jääneestä äidistään ja rakkaasta mummistaan, joka kasvatti tytön. Molly tajuaa, että tapahtumien takana on ollut seikkoja, joita hän ei ole tullut ajatelleeksikaan - ne kun eivät ole olleet konkreettisesti esillä. Molly aikuistuu?

Joitakin lukijoita Molly on ärsyttänyt. Minä kuulun ihailijoihin, tai vähintään sympatiseeraaviin. Kirjailija osaa taitavasti välttää ilmeisimmät imelyydet.

Nita Prose: Hotellivieras. (The Mystery Quest.) Bazar 2025. Suomennos Katariina Kallio. Kansi Eija Kuusela ja Ellie Game. 

Saattaa olla, että pian etsin uutta jännitettävää: olisikohan jotain uutta tullut Clare Macintoshilta, Paula Hawkinsilta tai Freida McFaddenilta? Tai ketä suosittelisit? 

Bloggauksissa siirryn lähiaikona dekkariosastoon, jossa on minun lukuikkunassani tapahtunut enemmän.

John Galsworthy: Forsytein taru. Klassikkohaaste 21.

"Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepenissään. Mutta kellä ikänänsä näistä etuoikeutetuista on ollut sielullisen erittelyn lahja - rahallisesti arvoton taito, josta Forsytet niin ollen eivät mitään tiedä - hän on saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään ihastuttava, vaan myöskin antaa valaistusta hämärään inhimilliseen ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän suvun, jonka haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen välillä ei vallitse mitään mitä kannattaisi nimittää myötätunnoksi, hän on tajunnut sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä peloittavan ykseyden, selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta."

Kirjan alku naulaa upeasti saagan sisällön ja tekstin tyylin. Forsyten mahtiperheen tarina alkaa 1880-luvulta Jolyon Forsyten talosta Lontoon Stanshope Gatella, jonne on kokoontunut Jolyonin sisaruksia ja näiden lapsia puolisoineen. Joylon on kirjan alussa yli 80-vuotias, 86-vuotias sisko Ann on suvun vanhin. (Forsytet eivät usko kuolemaan. Joku saattaa kyllä "eritä elämästä", jos on pakko.)

Kokoontumisessa on tarkoitus juhlistaa Jolyonin lapsenlapsen Junen kihlausta arkkitehti Bosinneyn kanssa. Perheellä on pennittömästä miehestä paha aavistus. Mikä hullunkurisinta (ainakin Hester-tädin mielestä), Bosinney oli käynyt Junen tätien luona velvollisuusvierailulla pehmeä harmaa huopahattu päässään! Tapaus herättää suuria epäilyjä. Mahtaako mies edes ripotella kölninvettä nenäliinaansa, ajattelee lukija. Mutta June pitää päänsä. Hän jopa suostuttelee setänsä Soamesin rakennuttamaan talon, jonka kihlattu saisi suunnitella. Näin toimitaan. Mutta Soamesilla ei ole onnea komeasta talosta huolimatta: hänen vaimonsa rakastuu toiseen mieheen. 

"Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin, perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi pitänyt ajoissa tuntea mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä."

Forsytet ovat ovat rikastuneet sijoittamalla kiinteistöihin ja yrityksiin Lontoossa pyhänä tehtävänään kartuttaa omaisuuttaan ja jättää se jälkipolville mieluiten vähintään tuplaantuneena (olisivatpa he minun esi-isiäni!), tuottamatta itse mitään muuta kuin varojaan. He käyvät tunnollisesti kirkossa ja oopperassa ja tuntevat kirjallisuuttakin sen verran kuin etikettiin kuuluu, mutta raha on heidän tärkein kiinnostuksen kohteensa. Urheilu tai muut fyysiset harrastuksetkaan eivät heitä kiinnosta, vaikka vanhasta Jolyonista sanotaan:

"Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka todellisena Forsytena hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään kovin seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta intohimoisesti." 

Nyt tiedän, miksi Forsytein taru on pysyvästi klassikkokirjallisuuden listoilla. Se on komea ja tarkka kuvaus suuresta murroksesta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, siirtymästä viktoriaanisesta ajasta moderniin. Kapitalismin, kaupungistumisen ja teknologian nopea kehitys muutti maailmaa, säätyerot ja monarkian valta alkoivat murtua, teollistuminen käynnistyi. 

Kirja on paitsi oivaltava ja laaja yhteiskuntakuvaus myös perhe- ja sukupolvikertomus, josta ei dramatiikkaa puutu. Kolmen sukupolven tarina esittelee terävästi ja osin kuivan brittihuumorin pilkkeellä aikaansa ja ihmisiään. Vaikka tekstin runsaus ja tarkkuus välillä rasitti ja toi toistoakin, nautin suuresti lukemisesta tuosta ajasta, tuntemamme yhteiskuntajärjestelmän muotoutumisesta ja Lontoon kehityksen seuraamisesta sellaiseksi kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Määrätietoinen rahan haaliminen näyttäytyy kaikessa, ja lukija voi itse päättää, miten siihen suhtautuu; kirja ei moralisoi, vaan kertoo. Surkuhupaisaa on, että sijoittamista sanottiin joskus keinotteluksi, pahamaineisella klangilla, mutta nyt se on normaalia, jopa toivottavaa toimintaa kenelle tahansa, ja taito, jota voi opiskella jo kouluissa.

Ihmiskuvaus on säälimätöntä ja monisanaista. Forsytet eivät menesty ihmissuhteissaan yhtä hyvin kuin taloudessaan, vaikka saattavat tuntea kiihkeää, jopa pakkomielteistä intohimoa. Vai onko sittenkin kyse silkasta ahneudesta ja omistushalusta? Kuten eräästä sanotaan:

"...sillä hänellä oli huomattava määrä tuota 'omistamisen vaistoa' joka, niinkuin tiedämme, on forsytelaisuuden koetinkivi ja hyvän moraalin perusta."

On kiinnostavaa tarkastella myös sitä, muuttuvatko Forsytet sukupolvien vaihtuessa ja miten suhtaudutaan muun muassa Englannin käymiin sotiin: on asioita, joilta eivät välty edes rikkaat. Ikääntyminen on niistä yksi, ja eräiden persoonien kehitystä vuosien myötä on havaittavissa pehmeämpään suuntaan. 

Sisällysluettelo on mainio, usein kaipailen sitä nykyromaaneihinkin. Lyhyehköt luvut on nimetty sisältönsä mukaisesti: June huvittelee. Nuori Jolyon tekee diagnoosin. Soames istuu portailla. Juoni muistuu mieleen vilkaisulla, ja on helppo palata kohtaan, josta haluaa tarkistaa jotain. 

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga). WSOY. Suomentanut Tyyni Tulio. 

Alkuperäinen sarja ilmestyi vuosina 1906 - 1922.

Luin ensimmäisen osan 11. painoksen vuodelta 1976 ja toisen osan kuudennen painoksen vuodelta 1966, kirjastosta lainattuna. Postauksen kuva on Antikvariaatista, jossa teoksia on ostajalle näköjään hyvin saatavana. 

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on menossa osa 21, ja sitä vetää bloggaaja Oksan hyllyltä.
Haastekuva: Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Kate Young: Kokematon

 

Kuuma rakkauden kesä meneillään, hehkuttavat kirjakaupat ja kustantamot. Olen itsekin huomannut, että intohimoa ja seksiä kuvataan romaaneissa entistä suoremmin, aidommin ja yksityiskohtaisemmin - alkoiko tämä Bridgertonista? - kuin männävuosina, jolloin rakastelukohtaukset olivat kökömpiä ja varovaisempia, lähes nolostuttavia lukea.

Nyt rakkautta, myös fyysistä, kuvataan aistillisesti ja kauniisti, kuten kirjassa Kokematon. Australialais-englantilainen kirjailija Kate Young on toimittaja, jonka esikoisromaani kirja on. Melko kuumottavaksi on muotoiltu jo alkuasetelma: Bette on jo tullut kaapista rakastuessaan päätä pahkaa Meihin, mutta seksikokemuksia naisten kanssa hänellä ei ennestään ole. Kokeneempi Mei vaikuttaa yhtä rakastuneelta, mutta ehdottaa silti Betten järkytykseksi seurusteluun taukoa, jotta tämä saisi lisää kokemusta. Sillä:

"- Mutta sulla voisi olla upeaa jonkun muunkin kanssa. Eihän sulla tällä hetkellä ole mitään, mihin verrata. Ja mä haluan, että sä voit oikeasti olla varma.

Siihen oli mahdotonta väittää vastaan, mutta ei se silti reilulta tuntunut. Eikö sama riski kuulunut kaikkiin suhteisiin? Kysehän oli juuri siitä, että otettiin riski ja toivottiin parasta. Hypättiin yhdessä jyrkänteeltä vailla mitään tietoa siitä, mitä alhaalla odotti."

Bette suostuu taukoon, vaikka arvelee siitä tulevan yhtä helvettiä. Ja miten hän selittäisi tilanteen muille? Voisiko hän noin vain etsiskellä seksiseuraa tietäen, ettei suhteista tulisi sen enempää, sillä hän odottaa vain tauon päättymistä palatakseen yhteen Mein kanssa. Käyttäisi ihmisiä? Ystävä Ruth toteaa:

"- Sun pitää lakata pyytelemästä anteeksi. Seksi on kivaa, ei sen aina tarvitse olla mitään sen enempää. Ei siinä ole mitään pahaa, että ihmiset käyttää toisiaan omiin tarkoituksiinsa. Sehän voi olla kuumaa. Ottaa sen minkä haluaa. 
Bette punastui."

Ruth on korvaamaton tukija Betten hapuiluissa. Hän esittelee tämän tuttavapiirilleen, josta löytyykin kiinnostavaa seuraa, myös seksiin, jota Bette ei ollut pitänyt "kovin kummoisena juttuna", ennen kuin oli 19-vuotiaana huomannut pitävänsä miesten sijaan naisista. (Tämä ei tosin johtanut toimintaan ennen kuin Bette oli kolmikymppinen.)

"- Heteronormatiivisuus on tosiaan melkoinen huume, Ruth sanoi lämpimästi ja painokkaasti ja kopautti Betten tuoppia omalla solidaarisuuden merkiksi. - Siihen jää niin helposti koukkuun jo nuorena. Kuiville on tosi hankala päästä, varsinkin jos ei lapsuudessaan näe erilaisia ihmisiä missään."

Seksiä siis harrastetaan ja erilaisia suhteita kokeillaan. Yhtään niljaiselta tarina ei tunnu, vaan se kulkee sutjakasti ja luontevasti, kiitos myös hyvän suomennoksen. Välillä huvittaa se romanttisromaanillinen piirre, että kaikki Betten tapaamat naiset ovat äärettömän upeita ja huippukauniita - vai onko kyse Betten omasta asenteesta, jossa hän näkee kaiken upeana? Myös kyyneliä mahtuu kansien väliin yllin kyllin; kaikki on hieman liioiteltua. 

Samalla eletään arkea, jossa käydään töissä ja mietitään raha-asioita ynnä muuta: tämä puoli jää kuitenkin hyvin vähälle, selviää vain, että Bette on toimistotöissä jossakin järjestössä. Kämppäkaveri Ash on tiivisti Betten rinnalla, uskomattoman auttavaisena tämän mielialojen vaihtelua ymmärtämässä ja hoivaamassa. Ei seksimielessä, sillä Ash on hetero ja tiiviissä suhteessa Timin kanssa, vaan ystävänä. Mahtavalta (jälleen romaanillinen piirre) heidän ystävyytensä vaikuttaakin!

Kuinka käy? Saako Bette tarpeekseen, säilyykö rakkaus Mein ja hänen välillään, onko tauosta hyötyä? Loppuratkaisu ei ole kovin yllättävä, mutta tyylilajin ylimaalailuista huolimatta kirja on hauska luettava: se onnistuu jotenkin olemaan myös ironinen, ainakin heteroironinen. Sekä vie laajaan ja aistilliseen rakkauden maailmaan. Kuten Ruth sanoo:

"Oikeastaan mä aina järkytyn kun muistan, että jotkut tykkää vain yhdestä sukupuolesta."

Viihdyttävä, sujuva, seksin ja tunteiden täyteinen romanttinen romaani kuumaan kesään. Joskus kymmenisen vuotta sitten puhuttiin seksihelteistä; sellaiset taitavat juuri meneillään niin säässä kuin  kirjallisuudessa. Kirjan nimi on muuten suomennettu fiksusti; suora käännös ei toimisi yhtä hyvin. 

Kate Young: Kokematon. (Experienced.) WSOY 2025. Suomennos Enni Vanhatapio. Päällys Lynn Buckley. 

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko2025 

Ann Napolitano: Rakas Edward

Rakas Edward on tyylilajiltaan samaa kuin Napolitanon aiempi, Kaunokaisia, josta kovasti pidin. Ne ovat viihteen ja laatuproosan välimuotoa, mukanaan vieviä mutteivat höttökeveitä. Olisiko lukuromaani oikea termi?

Kirja ei jätä ankeaa oloa, vaikka Edwardille tapahtuu pahin mahdollinen: hänen perheensä kuolee lento-onnettomuudessa. Edward oli isän, äidin ja veljensä kanssa matkalla New Yorkista Los Angelesiin, mutta säilyy hengissä, ainoana koko koneesta. Millaista se on?

Napolitano kuvaa hienosti 12-vuotiaan lapsen näkökulmaa ja tuntemuksia. Hässäkkää ja julkisuutta, joka onnettomuutta seuraa. Avunpyytäjiä, tekaistuja sometilejä, aikuisten hämmentäviä yrityksiä lohduttaa - joitakin jopa lähes toimivia. Pojan yksinäisyyttä, vaikka hänestä huolehditaan, kun täti ottaa hänet omaan perheeseensä. 

Mutta Edward vaikuttaa pikku hiljaa sopeutuvan, kuten lapsen muokkantuvana olentona kuvittelisi tekevän, ei nopeasti ja tuskin ikinä täysin, mutta omalla tavallaan heti ymmärtäen tapahtuman peruuttamattomuuden. Ikävä on arkinen kipu, tietenkin, ja ulkopuolisuuden tunne. Jotkut pitävät häntä lähes jeesuksena, jolla on supervoimia. Naapurin Shay-tyttö, jonka kanssa Edward ystävystyy, kertoo joidenkin olevan jopa kateellisia. Shay itsekin arvelee:

"- Lentokoneen turvallisuus on periaatteessa taattu, jos sinä tulet lennolle.
- Ei se niin toimi. Edward siirtää painopistettään keinussa, ja se kitisee. - Tuota muuten kutsutaan pelurin virhepäätelmäksi.
- Häh? Shay kysyy.
- Uhkapelurit vakuuttavat itselleen, että jos takana on pitkä häviöputki, voiton todennäköisyys kasvaa. Mutta he ovat tietysti väärässä. Kruunan heittämisen todennäköisyys on edelleen viisikymmentä prosenttia, vaikka olisi heittänyt kymmenen klaavaa peräkkäin.
- Kiintoisaa. Shay kallistaa päätään taakse keinun heilahtaessa ylös. - Minusta näet tuntuu seurassasi aina siltä kuin olisin luodinkestävä. Ihan kuin läsnäolosi suojaisi minua.

Edward tuskin kuulee, mitä Shay sanoo. Muistot veljestä ovat äkisti iskeneet häneen täydellä voimalla. Niin käy joskus, ja hän tietää, että se on vain kestettävä. Ainoa tapa päästä muistojen vallasta on kulkea niiden läpi."

Jopa läheisimmiksi jääneet sukulaiset kun tuntuvat pelkäävän kontaktia ja aiheesta puhumista: tiedämme itsekin, miten vaikea on kuolleen läheiselle puhua. Arastelemme loukkaamista, surusta muistuttamista, "vääriä" sanoja - olisiko tuossa tilanteessa edes oikeita?

"Pahimpia ovat itkijät. Edward yrittää olla katsomatta, mutta heidän nyyhkäisynsä jylisevät urkujen laila ja imevät itseensä kaiken tarjolla olevan hapen. Tuntuu julmalta, että he syytävät tunteitaan häntä kohti, vaikka hänen oma surunsa ja pelkonsa on niin suunnatonta että hän joutuu piiloutumaan heiltä."

Edward ehtii kirjassa 18-vuotiaaksi nuorukaiseksi. Tarina seuraa vuorotellen hänen kasvuvuosiaan ja lentokoneessa matkustavia hetkeä ennen onnettomuutta. Porukka on sekalaista, myyntitykki Markista upporikkaaseen ilkeään Crispin-vanhukseen; ammattimaisesta ja hehkeästä lentoemännästä Veronicasta Pauliinaan, joka uskoo eläneensä satoja elämiä aiemmin; entisestä sotilaasta Benjaminista vahinkoraskauttaan vielä sulattelevaan Lindaan, ja monia muita. Kaikki ovat nyt poissa. Paitsi Edward. 

Raju aihe, ja Edwardille julma: hän joutuu kasvamaan aikuiseksi lähes ilman aikuisten tukea. Mutta kirjasta jää yllättävän lohdullinen ja inhimillinen jälkimaku. Kaikesta me ihmiset joudumme ja pystymmekin selviämään. Lukiessani mietin monesti, miten tarina mahtaa päättyä. Ehkä loppu on hieman "helppo"? Toisaalta, Edward on siinä tosiaan vasta 18-vuotias, toivottavasti tarina jatkui onnellisesti. 

Liitän jutun osaksi bloggaajien yhdettätoista Naistenviikkohaastetta, jota vetää Tuulevin lukublogi. Paitsi että kirjailija on nainen, naiset vaikuttavat Edwardin elämään eniten, äidin, tädin ja Shayn kautta.

Ann Napolitano: Rakas Edward. WSOY 2025. Suomennos Saara Kurkela, päällys ja kuvitus Ville Laihonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko25

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Maria Piponius menee naimisiin yli 20 vuotta häntä vanhemman lääkärin kanssa. Lääkärin nimi oli Elias Lönnrot. Eletään 1800-lukua, noin puoliväliä ja sen jälkeen. 

Kouluja käymätön Maria ei ole tyhmä, vaan maailmaa nähnyt ja aikaansaava. Hän oli isosisarensa kasvattama, työskenteli siskon ja tämän kapteenimiehen kanssa laivalla ja haaveili toimistotyöstä ennen rakastumistaan tuohon tuohikonttiseen, erikoiseen mieheen.

Parilla riittää puhuttavaa. Sanat ovat tärkeitä, olivathan ne Eliaksen työ ja intohimo. Vanhahtava sanasto ja sanojen merkityksen pohdinta viehättää lukijaa. Mutta mies oli mukana monessa, kuten kansanrunojen keräämisessä ja muokkaamisessa tuntemiksemme teoksiksi, ja paljon poissa kotoa, joka oli ensin Kajaanissa, myöhemmin Helsingissä. Maria ikävöi, vaikka työtä riitti kasvavan perheen ja kodin hoitamisessa. Suomessa elettiin kurjia nälänhädän vuosia. Lönnroteilla oli ruokaa riittävästi, lasten menetyksen suruilta ei silti vältytä. Kulkutaudeille ei lääkäri-isäkään mahtanut mitään. Perheen kokema kuolinaalto on itkettävän surullinen. 

"Ensin oli ollut äiti, joka lohdutti lasta. Sitten oli lapsi, joka lohdutti äitiä."

Marian isä oli värjäri, joka teki kasveista värejä, ja luonto elää myös Marian kanssa. Hänen taiteellinen puolensa oli yksi seikka, joka viehätti Eliasta. Aistivoima näkyy myös tekstissä. 

"Myös taivas vaihtoi väriä, kun Maria viimein käveli merenrantaan ja näki, miten kulta ja purppura värjäsivät pilvien pohjat, kuparinen taivaanranta loimotti ja jäistä paljastunut meri oli sinivuokonsininen."

Erikoinen elämäntarina, joka ansaitsi kertomisen. Hienoa, että myös merkkimiesten vaimoista kerrotaan - ilman heitä tuskin olisi ollut merkkimiehiäkään saavutuksineen. Olen aina pitänyt Laura Lähteenmäen ihmiskuvauksista osuvine havaintoineen ja tarkkoine, elävine kuvauksineen. 

Vaikka kirjoitustaito on vahva ja teksti nautinnollisen harkittua, suomalaisen kaunon parhaimmistoa, tämä kirja ei tullut minua yhtä lähelle kuin kirjailijan aiemmat. Saattaa johtua siitä, että oikeasti olemassa olleen henkilön kuvauksessa on oltu varovaisempia. Historialliset faktat ovat kohdillaan, muu, kuten ajatukset ja tunteet, ovat luonnnollisesti fiktiota. Rakkausromaaniksi tämän voisi hyvin määritellä, biofiktion ohella.

"- Mikä on sinusta päivä paras hetki? Maria kysyi, sillä hänelle se oli tämä. 
- Kun vieraat lähtevät, Eliaskin vastasi, ja he katsoivat toisiaan niin kuin silloin, kun näsiä kukki ja he tulivat polulla vastakkain, eivät tienneet kumpi päästää toisen ohi. Se oli ihan tavallinen ilta Bulevardin-kodissa."

Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 

Annastiina Heikkilä: Rakkaus ja armo

Kirjailija heittää lukijan syvään päätyyn jo kirjansa nimellä yhdistämällä kaksi valtavaa käsitettä. Jos yhdistelmä tuo mieleen hengellisyyden, tuntemus on aivan oikea. Sillä Rebekka epäilee kadonneen veljensä Simon liittyneen Neitsyt Mariaa palvovaan uskonlahkoon Ranskassa. 

Rebekka on rakentanut elämänsä Pariisiin, mutta ei voi hyvin. Hän työskentelee ylellisessä hotellissa - Le Grand Paris, joka on oikeasti olemassa - ja harrastaa vapaa-aikanaan synkkyyttä. Hän ei pääse yli veljensä menetyksestä, ja muitakin olemassaololle keskeisiä haasteita on. Vanhemmista Helsingissä ei ole apua, sillä välit ovat aina olleet etäiset, veljen katoamisen jälkeen vielä vaikeammat.

"Siitä syksystä asti Rebekka oli ajatellut usein kuolemaa. Omaa kuolemaansa, metromatkustajien ja ohikulkijoiden myöhempiä kuolinsyitä, kauan sitten kuolleita sukulaisia. Hän oli lukenut kuolinilmoituksia ja käynyt hautajaisissa. Katsonut elokuvia, joissa oli peruuttamattomalla tavalla onneton loppu. Rebekasta tuntui, että kun menetystä katsoi tarpeeksi etäältä, se muuttui kauniiksi. Kai hän toivoi samalla löytävänsä hahmon omalle kaipaukselleen, sille rinnan seudulle asettuneelle kivikovalle möykylle, joka teki hengittämisestä vaikeaa."

Kun Rebekka tapaa Célinen, jonka sisko on kadonnut Simon tavoin, hän päättää lähteä etsimään siskoa ja samalla veljeään. Mitä heille on tapahtunut, ovatko he vielä olemassa, hengissä, vankeina, mieleltään järkkyneinä harhoissa eläen vai vapaaehtoisesti paossa maailmaa, aidon uskon hengessä?

Marian kerrotaan ilmestyvän kerran kuussa Elisabethille, joka on perustanut maaseudulle oman oudon seurakuntansa tiukkoine hierarkioineen ja sääntöineen. Yhteisöön solahtaminen ei käy helposti, mutta toisaalta Rebekka on lahkolle otollinen kohde ja uskottava jäsen omien haavoittuvuuksiensa vuoksi. Jäsenet tekevät fyysistä työtä maatilalla ja lahjoittavat varansa yhteiseen käyttöön. Vaikka Rebekka on tervejärkinen, lukija alkaa huolestua tämän puolesta. Löytääkö hän etsimänsä vai jotain aivan muuta? 

"Lahjoitukset kasvoivat tärkeiden tapahtumien kuten Marian ilmestymisen lähestyessä. Ne myös runsastuivat, kun Pyhältä äidiltä odotettiin neuvoa tai parannusta. Tuntui oudolta, että rahalla pystyi parantamaan mahdollisuuksiaan tai korottamaan asemaansa. Toisaalta niinhän se toimi lähes joka paikassa." 

Kirja kuvaa hienosti lahkon lumoa ja sen uhkia, jopa hengenvaarallisuutta, käy ilmi.

"- Sinun täytyy sanoa se ääneen, Elisabeth kehotti. - Kertoa, mitä olet tehnyt. Muuten et voi saada sovitusta eikä veljesi voi saada rauhaa. 
Rebekka tunsi hengityksensä tihentyvän.
- Yritän vain auttaa sinua. Kerro, mitä tapahtui.
- En ole varma, mitä...
Hän ei osannut jaksaa lausetta.
- Sinä tunnet syyllisyyttä, kannat sitä mukanasi. Mistä se johtuu?
Elisabeth kuulosti kärsimättömältä.
Rebekka sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei halunnut vastata. Hän halusi pois koko tästä huoneesta, josta loppui happi."

Erikoinen ja kiinnostava aihe, josta kirjailija kertoo uteliaisuutta nostattavasti. Vihjailua on jopa yllin kyllin ja joitakin sanavalintoja jäin pohtimaan, mutta toimittajataustaisen kirjailijan oma ääni on tuore ja kynä sujuva. Tapahtumat etenevät loogisesti, välillä jännittävästi, välillä toteavasti - jos uskonlahkosta puhuttaessa sanaa "looginen" voi käyttää. 

Asioita ei selitetä puhki raskaalla psykologialla, vaan Rebekan kokemuksilla, osin myös oikeudenkäyntipöytäkirjoilla. Dekkarimaisuus yhdistyy psykologiseen romaaniin, joka on tavallaan myös matka- ja kasvukertomus. Kirjailijan Ranskan tuntemus ja tuore kulma siitä kertomiseen on virkistävä sekoitus, joka maistuu ranskalaisuuden ja suomalaisuuden hienostuneen kirpeältä cocktaililta. Toivottavasti saamme tätä lajia kirjoittajalta lisää. Uskon, että myös tietokirjapuolella hänet vielä tavataan. Yksi kirjailijan vahvuus onkin tiedollinen tausta, minkä toimittajan ammatti tuo mukaan. Myös Rakkaus ja armo perustuu osin tositapahtumiin, vaikka on kokonaisuutena fiktiota; mielikuvitusta, jota faktat ovat siivittäneet. Hyvä lähtökohta romaanille. 

Annastiina Heikkilä hyödynsi Ranskan-tuntemustaan myös esikoisromaanissaan Vapaus valita kohtalonsa. Aiemmin hän on kirjoittanut tietokirjat Miksi Ranska raivoaa - Macron ja keskiluokan kapina ja Bibistä burkiniin - totuuksia ranskatarmyytin takaa. 

Mieleen tuli myös Tuire Malmstedtin kirja Kaikki valta maan päällä, joka kuvaa uskonnollisia kultteja Suomessa. Aloitin jo sitäkin, vaikuttaa tosi kiinnostavalta! Ja kenestäpä muusta sekään alkaisi kuin Mariasta.  

Annastiina Heikkilä: Rakkaus ja armo. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen. 

Milla Ollikainen: Mathilda

Häkellyttävän hienoja biofiktioita olemme saaneet lukea viime aikoina: kategoriaan kuuluu myös Mathilda. Nimi viittaa arkkitehti Eliel Saarisen ensimmäiseen vaimoon, jonka kanssa Saarinen oli naimisisssa suuren maineensa nousun ja taiteilijakoti Hvitträskin suunnittelun ja rakentamisen aikoihin.

Milla Ollikainen osuu lukijahermoon monin tavoin. Koko tuo Saarinen-Gesellius-Lindgren-kuvio suomalaisen taiteen kultakautena saa jo mielikuvituksen villiintymään. Tiedämme ennestään, että yhteiseen kotiin muuttaneen kolmen perheen yhteiselo oli täynnä dramaattisia käänteitä, mutta mitä oikeastaan tapahtui? Nyt luemme sen kahden naisen näkökulmasta, Mathildan ja Lojan, Herman Geselliuksen sisaren, jonka kanssa Saarinen avioitui erottuaan Mathildasta. Mathilda puolestaan rakastui Geselliukseen, ja tämä avioliitto oli kestävä.

Kirja on rajattu taitavasti. Sivumäärä on maltillinen, vaikka sisältö on runsas. Kirjailija kuvaa erinomaisesti kahta hyvin erilaista naista, kaunista ja tilaavievää Mathildaa ja käytännöllistä puurtajaa Lojaa. Kuin ikiaikainen Martta ja Maria -asetelma Kirkkonummen maisemissa. Molempia voi ymmärtää, jos haluaa. Loja tulee jopa todemmaksi kuin Mathilda, vaikka hänen osuutensa kerrotaan hän-muodossa, siinä missä Mathilda on kertojaminä. 

Mathildalla ei ole lapsionnea. Hän suree myös omaa lapsuuttaan, Hermanin rakkaus antaa siihen uskallusta ja ymmärrystä. 

"Kunpa minulla olisi ollut toisenlainen äiti, sellainen, joka ei olisi tehnyt minua aina levottomaksi ja epävarmaksi, olisin säästynyt monelta murheelta. Jos vain äitini olisi pitänyt minua todellisessa arvossa, kuunnellut mielipiteitäni eikä vain tyrkyttänyt omiaan, olisin tiennyt jo aiemmin, mikä minulle on hyväksi ja mitä minä tarvitsen ja mitä minulla on oikeus odottaa. Olisin ehkä jopa säästynyt koko avioliitolta Elielin kanssa, sillä olisin ymmärtänyt jo varhain, ettei hän todellisuudessa ole kiinnostunut minusta, enkä minäkään olisi hakenut avioliitolta jotakin sellaita, joka tekisi ylpeäksi äitini ja Viipurin seurapiirit."

Loja on kärsivällinen, ymmärtää Mathildan ytimen vaistomaisesti, vaikkei tästä pidäkään. Toimeen on tultava, kun asutaan samassa talossa, myös uusien liittojen jälkeen. Ja veli on Lojalle tärkeä. 

Suhteet ja perheet kehittyvät, muuttuvat. Saarisen maine kasvoi, hänen työtään sivutaan luonnollisesti usein, vaikka kirjan pääpaino on naisissa. Eliel ja Loja perheineen olivat paljon ulkomailla. Kunnes oli tehtävä lopullinen päätös muutosta Yhdysvaltoihin, luopua rakkaasta kodista. Myös Mathilda joutuu luopumaan paljosta ja tekee omat ratkaisunsa. Tähän kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation sata vuotta vanhoista todellisista kirjeistä. Taustatyötä on tehty paljon, ja myös Elielin ääni kuuluu. 

Kirja on tavallaan myös muistokirjoitus Hvitträskin kulta-ajalle. Upea ateljeekoti toimii edelleen museona. Muistan ensikäyntini siellä vuosikymmeniä sitten: se sai leuan loksahtamaan, ja paikka tuntui sadunomaisen uskomattomalta. Vieläkin se varmasti se tekisi vaikutuksen, ja saattaa hyvin olla, että kirjan myötä talo saa uusia vierailijoita. Toivon todella, että kulttuurisäästöt kiertävät museon ja antavat sen jatkaa loistoaan suomalaisuuden ja kulttuurihistoriamme yhtenä tärkeimpänä merkkipaaluna kaikkien nähtävillä.

Tehokkaan kauniisti kirjoitettu koskettava tarina, täynnä onnea ja iloa, rakkautta ja taidetta, arkea ja juhlaa, mutta myös mustaa ja synkkää. Ja hieno uusi aluevaltaus Milla Ollikaiselle, joka on ollut aiemmin tuttu dekkarikirjailijana. Ihailen kirjailijan säästeliästä mutta osuvaa kerrontaa, kuten lausetta, jossa Loja miettii Mathildaa, tai ihmislasta ylipäänsä, joka lopputulemaa tietämättä aloittaa elämänsä

"viattomana ja valmiina kohtaamaan maailman, niin kuin kerran jokainen."

Milla Ollikainen: Mathilda. WSOY 2025. 

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Antti Heikkinen: Rautavaara

Rautavaaran kunnassa Pohjois-Savossa saatiin erinomainen idea: kirja kunnan historiasta on aina hyvä ja tarpeellinen kuntalaisille ja heidän jälkeläisilleen, varsinkin näinä aikoina, kun sukujuuria ja historiaa tutkitaan innokkaasti. Mutta että romaanin muodossa!

Onhan sitä ihan toista lukea kuin kuivakasta asiatekstiä (vaikka luen sitäkin mielelläni, kun aihe on kiinnostava), varsinkin kun tekijä on oikea ja osaava. Ja Antti Heikkinen on. Hän hallitsee kirjoittamisen, tuntee kuvailemansa seudut omasta takaa ja osaa eläytyä asukkaiden elämään ja kohtaloihin, aina kunnan perustamisesta 1874 lähtien.

Tai jo pikkuisen aiempaakin, kun David (Taavetti, Sus-Tuavetti) Korkalaisen perhe alkoi muotoutua. Leskenä ja viiden pojan isänä hän yhytti Hildan emännäkseen ja otti nimiinsä tämän tulollaan olevan lapsen, Tuomaksen. Kirkonkirjoissa ei mainita todellista siittäjää, mikä lie aika yleistä, eikä sitä kukaan kaipailekaan. Paitsi monen sukupolven päässä Kerttu, joka innostuu sukututkimuksesta vuonna 2024.

Kerttu kertoilee etsinnöistään lukijalle aiempien sukupolvien kertomusten lomassa ja sitoo asiat siten näppärästi sukuun ja nykyaikaan. Mielenkiintoisinta kuitenkin on lukea entisajoista, joissa myös kunnan vaiheet tulevat kuvatuksi perheenjäsenten elämän myötä. 

Yksityiskohdista eräs minua kiinnostava oli meteoriitin putoaminen, jota kirjassa ihmeteltiin, vaikkei sukuun liitykään, mutta olen kuullut juttuja: avaruuskivi tipahti Varpaisjärven puolelle Lukkarilaan, josta isäntä Lyytinen suolta kumman mötikän löydettyään vei sen kotiinsa vuonna 1913. Siellä se pyöri lasten leluna vuosikymmenet ja hävisi: jäljelle jäi vain kylän fiksun papin tutkijoille lähettämä näytepala, jota voi käydä ihmettelemässä Helsingin Luomus-museossa taas keväällä 2025.

Davidin ja Hildan aikaan lukutaito oli vielä harvojen herkkua. Lehmiä pidettiin ja voita myytiin, mutta pääasiassa ”tukkirahojen turvin siinä talossa elettiin.” Metsänmyynnin varassa taisi koko kunta elätellä itseään. Metsäherroista oli moneksi, saamme lukea. Nälkävuosina nähtiin paljaaksi kuorittuja mäntyjä, kun pettuaineksia riivittiin, ja tilattomat kiersivät kerjuulla ja kuolivat, kuten Hildan isä. Hilda muisti aina lämpimän perunakeiton, jota orvoille tarjottiin ja parku tuli, kun lisää ei saanut ja nälkä oli.

”Semmoinen vanha mies murahti äidille, että jos akka saatana ei osaa pitää pentujaan mykkinä, niin niistä tehdään paisti. Että heillä Tiilikassa on syöty lapsia nälkäaikoina ennenkin eikä tuota hankaluutta nytkään. Kukaan ei kieltänyt sitä miestä niin pahoja puhumasta, mutta minulta loppui itkui kuin leikaten.”

Äiti joutui antamaan tytön kasvatiksi, ja siitä Korkalaisen suku sitten osin typistyi lukuisten kuolemantapausten myötä, niukinnaukin jatkui, kun Hildan Tuomas syntyi vuonna 1917. Ja hänen tarinansa vasta kiinnostava onkin ja kuvaa aikaa hyvin: poika kävi Amerikassa ansaitsemassa mutta palasi. Kotiseudulla rehotti viinanpoltto ja mustan pörssin kauppa. Espanjantautia pelättiin ja metsätöissä puurrettiin. Sosialistit intoilivat, osa lähti Venäjälle ”huomattuaan rautavaaralaiset liian tarmottomiksi totiseen työväenyhdistystoimintaan... aate paloi korkealla liekillä monessa pienemmässäkin pitäjässä...Rautavaaralla koko sota oli mennyt ohi kuin kytevän kynttilän liekki.”

Meijeriä ja hyviä teitä olisi enemmän tarvittu kuin kapinoita, tuumi Tuomas, mutta niidenkin saaminen oli hankalaa. Puusavottaa sentään riitti, metsäyhtiöillä oli tiukka ote paikallisista ja rikastumisen tahto, ja liiankin helppo oli houkutella niukkuuteen tottunutta väkeä arvokasta raaka-ainetta myymään. Kunta oli köyhä naapureiden irvileukojen mukaan, ei ”edes omaa käkeä. Sekin oli vaihdettu pulavuosina ohrajauhoihin." Vaikka Rautavaara tunnettiinkin paikkana, jossa metsätöillä saattoi hankkeessa käydä.

Elämä jatkui keillä jatkui. Sota käytiin, ensin yksi ja pian toinen, se Saksan kanssa veljeilty. Ainon pojan Eeron vaimo Alli ahersi ankarasti tilan pitääkseen. Maan talous alkoi kukoistaa, teknologia levisi. (Isovanhempani tekivät saman valinnan kuin kirjan ikätoverinsa: televisio piti saada ennen jääkaappia.) Sitten iski rakennemuutos: ennen pellot olivat ylpeydenaihe, mutta valtio alkoi vaatia niitä pakettiin! Voivuoristakin puhuttiin. Nuori polvi hankki muita töitä ja koulutusta. Kylä alkoi kuihtua. 

Mistä päästään näihin päiviin, kun Kerttu jututtaa mummoaan Allia. Ajankohtaista on katsanto salametsästykseen, joka ei paikallisesti ole ollut ikinä salaista, olen ollut ymmärtävinäni.

"Tämä on niin metsäperukkaa, jotta helposti näille saloille yhen suden hautaa. Tai ahman eli petoelukan minkä tahansa. Sitä on näillä main iankaiken poltettu viinaa ja tehty vaikka mitä muuta koiruutta. En minä ole koskaan ajatellu Jumalan selän takana eläväni, mutta lain selän takana kyllä. Siitä on monta esimerkkiä, joita en sulle ala selostella. Turha on kyselläkään, en ala.
Ai mistäkö se johtuu?
Lie se, että mehtää on paljon ja ihmisiä vähän. Nykysin vielä vähempi."

Kirja käy läpi Suomen ja Rautavaaran vaiheet yhden suvun kautta 1800-luvulta tähän päivään. Lukemista helpotti suuresti kirjan alun sukupuu, jota kurkkailin usein: kenenkäs lapsi tämä olikaan. Tapahtuu paljon, myös sellaista, jota ei usein julkisesti puhuta. Antti Heikkinen on nivonut yhteen pohjoissavolaisia tositarinoita ja rippusen mielikuvitusta, joka istuu kokonaisuuteen saumatta: juuri tällaista pienen metsäisen mutta muuten varoiltaan vaatimattoman syrjäisen seutukunnan elämä on totisesti ollut. Tarinan voisi monistaa moneen kuntaan. Ihmisten keskinäiset suhteet eivät suuresti lämmitä, kun toimeentulo on niukkaa ja arki ankaraa. Uskon, että moni maalla ja etenkin Savossa sukujuuria omaava löytää paljon tuttua. Niin minäkin tein. 

Hieno teos, josta kiitokset paitsi kirjailijalle myös idean esittäneelle Rautavaaran kunnan aiemmalle johtajalle Henri Savolaiselle ja kunnanvaltuustolle, joka rohkeasti hyväksyi kirjanteon kunnan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Sekä WSOY:lle viimeistelystä ja kirjan markkinoille saattamisesta. Kuntapäättäjien soisi ottavan tästä oppia paitsi tukeakseen kuihtuvaa kulttuurialaa - maamme henkistä juurta - myös kuntalaistensa yhteiseksi hyväksi ja iloksi. Suosittelen kaikille maamme historiasta kiinnostuneille ja yhteiskuntaoppia opiskeleville. Suomen maaseudun 150 vuoden kuva yksien kansien välissä. 

Antti Heikkinen: Rautavaara. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät.

Ulla Rask aloitti historiallisen seikkailuromaanisarjansa vetävästi: tutustumme Blanka Bergeriin, porvarin tyttäreen, joka on Räävelissä isänsä talossa tottunut hyvinvointiin ja huolenpitoon – jos raskaaseen työhönkin, mitä ajan naisten odotettiin hoitavan. Vaikka palvelijoita oli talo täynnä, emännälle riitti hommia, ja pitihän hänen osata kaikki itse, jotta osasi valvoa ja neuvoa henkilökuntaansa. Blankan ja hänen sisarensa Dorothean äiti on kuollut, joten vanhempana tyttärenä Blanka on paljosta vastuussa. Ja on tyytyväinen elämäänsä, aviomiehen vallan alle hän ei halua, ja isän kanssa pärjää hyvin. Blanka kiehuu sisäisesti, kun tuttu rouva hoputtaa häntä hyvään avioliittoon. 

"Miksi hän kuvitteli, että Blanka suostuisi menemään naimisiin? Naineiden naisten elämä oli kamalaa. Muiden palvelemista, lasten synnyttämistä henkensä uhalla, miesten mielivaltaisiin päätöksiin alistumista ja vaikenemista juuri silloin, kun sanottavaa olisi ollut."

Mutta kuinka ollakaan, mies tulee sekoittamaan hyvin hoidetun pakan. Ei romanttisessa mielessä, vaan taloudellisista ja sopimuksellisista syistä. Tyttöjen isä on pahasti veloissa, turkiskauppa sujui huonosti. Blanka ei ilahdu tajutessaan, että hänen on avioiduttava sisarelle järjestetyn miehen kanssa, sillä sisar kuolee yllättäen. Kaksi raskasta taakkaa hennoille mutta sitkeille hartioille peräperää! 

Avioituminen ulkomaille ei ollut pikku juttu 1500-luvulla: Blankan olisi muutettava Itämeren toiseen päähän Lyypekkiin, jätettävä läheisensä ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti uutta kotiaan tietäen, että tuskin näkisi syntymänsä paikkaa ja ihmisiä enää koskaan. Onneksi hän onnistuu lykkäämään matkaa talven yli käytännön syistä. Häät eivät olleet riemukkaat.

"Karl Johannin olo oli ristiriitainen. Tästä päivästä puuttui kaikki odotus, ilo ja juhla, joka oli ollut läsnä hänen valmistautuessaan avioliittoon Blankan sisaren kanssa. Nyt he molemmat, sekä morsian että sulhanen, olivat alakuloisia."

Yhtyminen miehenä ja vaimona sentään saatiin suoritettua, vaivalla tosin. Blanka muistelee rouva Kadrin, äitihahmonsa, sanoja: "Kun täytät velvollisuuteesi muita kohtaan, täytät sen itseäsi kohtaan. Tässä ei ole kyse sinusta. Muista sen, sillä se helpottaa. Helpottiko se? Blanka ei ollut varma."

Piika Margo, joka oli luvattu ensin Dorothean ja sittemmin Blankan mukaan uuteen kotiin, puolestaan odotti tulevaa innolla. Pois pienestä Räävelistä, isommille, ehkä vapaammille maisemille! Blanka haraa kaikin voimin lähtöä vastaan, mutta ei auta, lopulta on astuttava laivaan.

"Matka kestäisi kaksitoista, ehkä viisitoista päivää. Se oli ensimmäinen oleellinen tieto, sillä sen verran Blankalla oli vielä armonaikaa." Tarkoitus on piipahtaa myös Riiassa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia Ahvenanmaan ja Gotlannin kautta. Naiset ovat hengenvaarassa - mutta eihän sankaritar voi kuolla, sarja loppuisi alkuunsa, joten en liene juonipaljastaja kertoessani, että Blanka rantautuu Lyypekkiin ja perheenemännän rooliin. Mutkat eivät tietenkään siihen lopu, mutta niistä saamme lukea enemmän sarjan seuraavasta osasta.

Vauhdikasta ja vetävää historiaseikkailua - lukusukkula niin, että huomasin lukaisseeni koko kirjan suurinpiirtein yhteen putkeen. Kaari Utrion romanttiseen ja historialliseen henkeen, mutta modernimmin, nopeatahtisempana, suorasanaisempana, tapahtumia runsaammin tulvivana. Sopii myös meriseikkailujen ja Itämeren historian ystäville.

Ulla Rask: Blanka - Itämeren tytär. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen.

Vauhdin pyörteistä rauhallisempaan historiakerrontaan: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjaa aloin seurata nimenomaan tämän kakkososan vuoksi. Sen ilmoitettiin kertovan nälkävuoden ajoista Suomessa 1860-luvulla, ja ajankohta ja aihe kiinnostivat minua erityisesti. 

Sarjan ensimmäinen osa Sarastus (2023) oli takuuvarman tasaista kuvausta 1800-luvun elämänmenosta, jossa maaseutu on pääelinkeino ja myös päätapahtumapaikka, vaikka Helsingforss alkoi jo maallekin näkyä tärkeänä tehdas- ja kauppapaikkakuntana - ja koulutuksen kehtona. Kaupungissa asuu Erik Roslund, joka ponnisti vaatimattomista oloista mahtimieheksi, hänen nuoruudenrakkauteensa kotikylän Briittaan ja heidän perheisiinsä ja ystäviinsä. 

Toisessa osassa maa suistuu karmeuteen: peräkkäiset katovuodet aiheuttavat nälänhädän ja joukkokuolemat, ja varakkaillakin on vaikeutensa. Olisiko katastrofia voitu estää? Sanaa huoltovarmuus ei vielä tunnettu, vaikka Erik seurapiireinen yritti varmistaa viljan ostoa ulkomailta hädän varalle kansaa varten. Sairaudet niittivät niin rikkaita kuin köyhiäkin, etenkin lapsia, koko maassa. Erikin ystävän Martin kautta saamme näkökulmaa myös pohjoiseen, Oulun seudulle, joten ihan pääkaupunkikeskeisiä ei olla.

Kiinnostavia ovat pohdinnat, kuten Erikin siitä, saako rikkaudesta iloita. Suuri kaunis talo Kronhagessa tuotti hänelle mielihyvää.

"Oliko hän itse kiintynyt heidän vaurauteensa? Kyllä oli. Sehän oli hänen elämänsä päämäärä. Hän halusi olla rikas, koska vauraus merkitsi riippumattomuutta ja valtaa. Se mitä hän oli eniten vihannut hämäläisessä kylässään nuorena torpparina ja puusepän kisällinä, oli ollut toisten valta ja voima hänen ylitseen."

Mutta Erikillä on muitakin kunnianhimon kohteita kuin varakkuus. Hän haluaa vaikuttaa kansakunnan asioihin ja sanoo viisaasti: "Jos luonto ei suosi meitä antamalla runsaasti aurinkoa ja hedelmällistä maata, meille on kuitenkin annettu aivojen lahjakkuutta yhtä paljon kuin muille kansoille. Siksi tuota hengen pääomaa on vaalittava ja kasvatettava ja otettava se mahtikeinoksi, jonka avulla maamme karuus voidaan kesyttää." Tämä kävisi ohjenuoraksi poliitikoille tänäkin päivänä! 

Uskon, että Erikin tästä puolesta kuulemme lisää sarjan jatkossa. Kunhan nälkävuosista päästään. Ne tappoivat järkyttävän määrän suomalaisia, noin 200 000, arvioidaan. Säälle ja viljakadolle ei ihminen paljon voi, mutta myös maan johdossa tehtiin virheitä, laaja tietämättömyys tappoi - ja tuttu asia tänäänkin, oman aseman varmistelu toisten tappioksi. Köyhimmät kärsivät eniten. Kirjailija tuo karut asiat hyvin esiin, ja välillä unohdin lukevani fiktiota, niin tarkkaa tietoa hän tarjoilee.

Hämeen-Anttilan rauhallinen tapa kertoa on miellyttävä (vaikka vauhdista pidänkin), ja hän selittää historiaamme monisanaisesti, mikä tuo tarinaan ja henkilöiden sitaatteihin paikoittain luennon tuntua. Kuka sanoisi nähdessään ystävänsä pitkästä aikaa: "Eikö niin että sait ostaa takaisin osuutesi Tervakosken paperivapriikista?" 

Mutta ajankuva tulee harvinaisen selväksi, sekä maan talouden että politiikan tilanne, teollisuuden alojen nousu ja maatalouden haasteet, ajan tavat ja naisten asema, säätyajattelun jäänteet, arkinen elämänmeno, sairaudet ja hoitokeinot yrtteineen, kulttuuriakin. Kuin historiankirja muunnettuna romaanimuotoon! Seikkailua vähemmän, faktaa enemmän kuin Raskilla - tässä hyvä pari historian ystäville kiinnostuksen mukaan.

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät. Synnyinmaa-sarjan osa 2. Otava 2024. 

Kannen suunnittelu Piia Aho ja Päivi Puustinen, kuvat tekoälyterästeisiä kuvapankista sekä Museovirastosta.

George Eliot: Daniel Deronda. Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20.

 

Juhlavuosi kirjabloggaajien klassikkohaasteelle: se on elänyt kymmenen vuotta, ja nyt on vuorossa 20:s kerta, kun luemme klassikoita. Hieno ja innostava haaste! 

Nimi George Eliot kilautti klassikkokelloani ja hälytti myös intoilemastani brittikulttuurista, joten teoksen valinta oli helppoa, varsinkin kun sain kirjan kaverilta pitkään lainaan. Reilut 900 sivua vie sentään aikansa muun lukemisen ohessa, mutta raskas homma se ei pääsääntöisesti ollut. 

Etenkin alkuosa sujui vauhdikkaasti: siinä kirjailija tutustuttaa lukijan Gwendoleniin, hemmoteltuun ja huolettomaan neitoseen, jonka kasvukertomuksesta kirjassa oikeastaan on kyse, vaikka nimi viittaa toiseen henkilöön. Nuorten tapaan neito olettaa maailman pyörivän vain hänen vuokseen. Häntä kuvaa hyvin idea esiintyä maalauksessa pyhänä Ceciliana. Vaikka perhe on juuri saanut kuulla taloudellisen tilanteensa muuttuneen ratkaisevasti huonompaan suuntaan, sievä Gwendolen ei osaa murehtia:

"- Pyhimyksillä ei kai ikinä ole pystynenää. Voi kun olisin perinyt maman suoran nenän: se olisi kelvannut mille hahmolle tahansa - oikea jokapaikannenä. Minulla on pelkästään iloinen nenä, se ei soveltuisi tragediaan. 
- Kulta pieni, onneton voi tässä maailmassa olla nenällä kuin nenällä, rouva Davilow huokaisi syvään ja uupuneesti..."

Hän on iloinen ja osin ärsyttävä luonne, jota kirjailija kuvaa pitkään ja yksityiskohtaisesti - siinä Eliot on omimmillaan, ihmisen persoonallisuuden luomisessa, tarkkailussa ja havaintojen välittämisessä. Tarkkuudessa on tenhoa, joka pitää lukijan kiinni kirjassa, jonka mehevän rikasta tekstiä siivittää kuiva huumori.

"Ei hän suinkaan huonolla tuulella ollut: maailma ei vain vastannut hänen hienovireisen temperamenttinsa vaatimuksiin." 

Aloin jo ihmetellä, miksei herra Derondaa oikeastaan lainkaan näy, ennen kuin tarina on pitkällä. Ei edes siinä vaiheessa, kun Gwendolen tajuaa, että hänen on joko ryhdyttävä palkkatyöhön tai mentävä rikkaisiin naimisiin perheen rahatilanteen takia. Kyse ei siis ole ilmeisimmästä juonesta eli romanssista näiden henkilöiden kesken. Uteliaisuuteni kasvoi lukiessa.

Deronda on myös vasta aikuisuutensa saavuttanut, mietiskelevä ja pohtiva - liikaa, sanoo kirja - ja jonkinlaista kutsumusta tai tehtävää etsiskelevä mies. "Hyvä on nähdä suunta, mutta toista on raivata tie." Hän ei täysin innostu mistään, mutta kun hän tapaa intomielisen juutalaisen Mordecain ja yllättäen pelastaa nuoren Miriam-neidon hengenvaarallisesta tilanteesta, elämään alkaa muotoutua merkitystä.

Teologiset pohdiskelut ja pitkät puheet, joita Deronda käy Mordecain kanssa, kieltämättä pitkästyttivät. Onko Mordecai ihan järjissään - meneekö Deronda huijarin ansaan, mietin. Mutta molemmat miehet vaikuttavat vilpittömiltä, vaikken ymmärrä heidän suurta innostustaan. Kirjailija tyylilleen uskollisena selostaa juutalaista maailmankatsomusta tarkasti ja ihanteellisesti: Mordecailla on suuria suunnitelmia ja unelmia "rotunsa" (sanaa käytetään kirjassa) puolesta. Hän on mystinen hahmo, joka elää ideaaleista ja aatteista, ei arjen asioista. 

Mirah on hänkin eteerinen hahmo, jonka tausta on surullinen, mutta luonteen jalous kuin oppikirjasta.

"Ne joita onni on suosinut ja jotka ovat aina ajatelleet, että kohtalon iskuja tapahtuu vain muille, tuntevat sokeaa, epäuskoista raivoa tilanteen kääntyessä heitä vastaan ja miltei uskovat, että heidän hurjat huutonsa vielä muuttavat myrskyn kulkua. Mirahille sen sijaan ei ollut mikään yllätys, kun tuttu Suru palasi oltuaan vähän aikaa poissa ja istui kuin vanhasta tottumuksesta hänen seuraansa."

Mainittujen henkilöiden väliset suhteet, elämäntilanteet, toiveet, haaveet ja pyrkimykset kirjailija kuvaa pitkällisesti ja yksityiskohtaisesti, ja kyllä, jossain vaiheessa ne risteävät. Sivuhenkilöistä löytyy herkullisia hahmoja, kuten taiteilija Klesmer: 

"Nerous ei alkuvaiheessaan ole juuri muuta kuin poikkeuksellista kykyä kurinalaisuuteen."

Tai muutamat viisaat kypsät naiset, kuten rouvat Arrowpoint tai Meyrick, jotka edustavat tiettyjä arkkityyppejä, ja Derondan ystävä Hans. Ystävyyden kuvauksessa kirjailija iskee terävästi: 

"On totta, että Hans-parka oli aina lähinnä halunnut uskoutua Derondalle eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta vastavuoroisuuteen; mutta kukapa omia asioitaan vuolaasti selittävä ei tunne kiusausta pitää pientäkin viitettä ystävän kuulumisista itsekeskeisen asiaankuulumattomana?"

Juutalaisuus nousee tarinassa suureksi teemaksi. Kaikista sivuista huolimatta en voi väittää ymmärtäväni siitä edelleenkään enempää kuin sen, miten merkityksellisiä uskonto ja henkisyys voivat ihmiselle olla, ratkaisevan tärkeä päätöksissä ja elämäntavan valinnassa. Henkilöt olivat jokseenkin epäkiinnostavia Gwendolenin kehityskaarta lukuunottamatta. Ehkä meillä jokaisella on muistissa hetkiä, jolloin maailma näyttäytyi äkkiä uudella tavalla ja kaikki on toisin, kuin aiemmin oli luultu? Hänelle kävi niin, rajulla tavalla. 

Herkullisen kielen, ajankuvauksen, kertojan huomioiden ja huumorin ansiosta kirja kannatti kuitenkin lopulta suomentaa - ja lukea. Olisin lukenut sen ilman haastettakin, mutta helpottavaa on tietää, ettei olisi ollut pakko. Kuten kertoja sanoo:

"Jos kalenteria ei olisi keksitty, mitä ihmettä me kaikki tekisimme silloin, kun tekee mieli lykätä jotakin vastenmielistä velvollisuutta? Aurinkokunnan kaikin puolin ihailtavat järjestelyt, joiden mukaan aikamme mitataan, osoittavat meille aina ajankohdan, jota ennen ei juuri kannata ryhtyä siihen, mitä ei huvita tehdä."

Georg Eliot: Daniel Deronda. WSOY 2019. Suomennos Alice Martin.

Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1876. Georg Eliot eli Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä, netin mukaan ujoudesta ja siksi, etteivät naiset tuohon aikaan juuri julkaisseet, joten uskottavuutta haettiin. Daniel Deronda on hänen viimeisin romaaninsa; tunnetuin lienee sitä edeltänyt, vuonna 1966 suomennettu Middlemarch.

Sitaattien suomennokset on kerrottu erikseen laajassa selitysosassa kirjan lopussa, jossa on myös avattu lukukohtaiset viitteet ja termit. Ja niitä on paljon - lähes oma kirjansa, josta tiedonhaluinen lukija löytää halutessaan paljon, kuten viittaukset ja suomennokset klassikkorunoista ja -näytelmistä.

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 20:ttä kierrosta vetää Tuulevin lukublogi. 

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

Lukupinossani pari vuotta odottaneeseen kirjaan sain tartuttua vasta nyt, kun uutisissa kerrottiin surullisia. Ukrainassa vapaaehtoisena taistellut suomalainen Aleksi Lysander on kaatunut. 

Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin halutessaan tehdä jotain sodanvastaista. Itse sotiminen ei tullut kysymykseen, kunto ja taidot eivät olisi riittäneet, joten hän päätti tehdä sitä, mitä osaa eli kirjoittaa. Mitä sotiminen käytännössä tarkoittaa, ammattisotilaan silmin?

"Sodan näkökulmasta siviilielämä on täynnä itse keksittyjä ongelmia, siviilin näkökulmasta sota on hulluutta. Kumpikaan ei valmista selviytymään toisesta."

Tutustuminen ja matka Ukrainaan avasivat kirjailijan silmiä todellisuuteen, jota hän kirjassa välittää lukijoille. Eikä se ole kaunista eikä edes sankarillista, kun sotiminen on arkista työtä. Jonkun se on tehtävä, voisi sanoa. Vapaaehtoisuus on silti hätkähdyttävä vaihtoehto, kun on mahdollisuus valita, sotivan maan kansalaisilla niin ei ole. Aleksi oli valinnut työnsä jo nuorena. Hän ei ole puhelias kaveri, vaikka tulee hyvin toimeen porukoissaan.

"Hänen mielestään ongelmilta välttyy, kun pitää suunsa kiinni."

Omista syistään hän liittyi Ranskan muukalaislegioonaan 18-vuotiaana eli heti, kun se oli mahdollista. Syitä olivat muun muassa kiusattuna oleminen, tummaihoinen ja isätön oululainen koki kovia ja menetti luottamuksensa ihmisiin. Maailman rankimmaksi sotakoulutukseksi sanotun legioonan viisivuotisena palveluaikana hän taisteli muun muassa Afganistanissa ja Afrikassa. Myöhemmin hän päätti lähteä Ukrainaan. 

"En tiedä voiko isoa metsäpaloa tai luonnonmullistusta verrata sotaan. Tai erottaa siitä. Molemmat ovat pelottavia, molemmissa pitää hoitaa oma tehtävänsä, ja lopulta sitä kuolee joka tapauksessa. En mie halua esittää mitään. Samaa työtä. En tiedä onko kuolemanpelko poistunut minusta, vaikka vuodet ovat kuluneet. Ei minulla mitään kuolemantoivetta ole ollut, mutta kentällä joutuu miettimään, että se olen minä tai seuraava. Sitten se on mieluummin minä. Sama asia se on kuolla legioonan riveissä metsäpalossa, tulvassa tai Ukrainassa." 

Mitä Aleksi alan kenttäasiantuntijana sanoo Ukrainan tilanteesta?

"Vapauden hintakin mitataan lopulta talouden ehdoilla. Miehet loppuvat. Ja he ovat loppu. Sen jälkeen politiikot istuvat neuvottelupöytää, kaivavat esiin kartan ja viivoittimen. Vedetään uudet rajat ja tuolla jossain, kuraportaan todellisuudessa, ihmisten pitää mukautua niihin.

Viivoja vetävien politiikkojen rinnalle löytyy puolueettomia todistajia ja neuvottelijoita, jotka toteavat, että parempi näin. Heille myönnetään seuraavan vuoden rauhanpalkinto."

Tekstiä kuljettaa kirjailijan minä-kertoja, mutta myös Aleksilla on oma ääni. Ja hänen äidillään, joka kertoo pojan lapsuudesta ja luonteesta. Pojan kanssa välit olivat lämpimät, vaikka harvoin nähtiin tai puhuttiin. Legioonasta äiti sanoo, että poika (alkuperäiseltä nimeltään Samuli) meni siellä rikki.

"Se on legioonan tapa: hajota ja hallitse. Tulijalta rikotaan persoonallisuus ja sitten aletaan rakentaa sitä uudelleen."

Aleksi sanoo, että hänen Suomen armeijan kunnioituksensa nousi Ukrainan kokemusten jälkeen. 

"Juuri tuohon sotaan Venäjää vastaan Suomessa annetaan paras koulutus, on kykyä ja valmiutta. Tähän on varauduttu. Hyvä upseeristo ja alikersantit, kaikin tavoin kunnioitettavaa toimintaa."

Niin, hän palasi Ukrainasta. Mutta meni takaisin, tunnetuin seurauksin. 

Kirja kannattaa lukea jokaisen, joka haaveilee ammattisotilaan urasta tai joka miettii, mitä sotiminen todellisuudessa on. Se on karu ja kaunistelematon uratarina, joka päättyi sotilaan kuolemaan. Tuomas Kyröltä kiinnostava ja hyvin toteutettu työ: näinkin voi sotaan osallistua, kirjoittamalla. Ja me muut lukemalla.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta. WSOY 2023. Kannen kuvat Jari Kivelä ja typografia Jussi Karjalainen. 

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta

Sota-aihetta ei pääse pakoon todellisuudessa eikä kirjallisuudessa. Tieto auttaa pelottavissa tilanteissa, siksi Jenni Kirveen tutkimus suomalaisten sodankäyneiden tunnehistoriasta kiinnosti. Polttavin kysymys myös itselleni on tutkijan esipuheessaan lausuma:

"Minua kiehtoi valtavasti, kuinka kukaan voi henkisesti selvitä sellaisesta kokemuksesta kuin keskitysleiri tai sota."

Sana kiehtoa tuntuu tässä väärältä, liian myönteiseltä, vaikka ymmärrän, mitä hän tarkoittaa: suurta kiinnostusta ja tiedon etsimisen tarvetta. Ja sitä hän totisesti osoittaa koko kirjan ja uransa mitalta. 

Siinä missä Ville Kivimäki komeasti esitti meille sodassa murtuneita mieliä vuonna 2014, Kirves pyrkii positiivisempaan katsantoon, mikä on tervetullut näkökulma. Ei hän sotakokemuksista hyviä tee eikä niitä vähättele. Silkkaa kauheutta sotiminen on, ihan kaikille osapuolille.  

Mutta on myös totta, että suuri osa palasi sodista ja jatkoi elämäänsä, josta saattoi tulla hyvää. 

"Kaikki eivät kuitenkaan ajaneet perhettään kirveen kanssa humalassa hankeen vaan olivat kelpoihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia."

Tätä todistavat faktat: Suomessa alkoi ennennäkemätön jälleenrakentamisen ja taloudellisen nousun kausi. Korvaukset piti maksaa, syntyivät suuret ikäluokat, konkreettinen hyvä alkoi olla arvossaan - materialismi nosti päätään, sanoo Kirves - kun lapsille haluttiin luoda parempi elämä. Vapaampi, varakkaampi, fiksumpi. Helpompi kaikin tavoin, kuten koulutuksen kautta. Sekin vaati rahaa ja uhrauksia. 

Ketkä sen tekivät? Nimenomaan sodasta palanneet, joille ei jäänyt aikaa surra traumojaan, kun oli hankittava töitä ja tuloja, perustettava perhe, rakennettava sille ja itselle koti. Jälleenrakennusta vaati niin ihmisten oma mieli kuin valtio. (Muistuma Anni Kytömäen kirjaan perheen perustamiseen painostuksesta.) 

Vuosia sodassa olleilta olivat normaalielämän rutiinit hukassa tai niitä ei ollut ehtinyt ikinä syntyä.  Armeijan käskytys vaihtui vastuuseen itsestä ja perheestä, joka oli tärkeä selviytymisen ja tekemisen motiivi. Perheellisille luvattiin tontti ja muuta avustusta, muut jäivät omilleen (yleistän). Valtio teki emämokan siinä, että nuorimmat joutuivat suorittamaan varusmiespalveluksensa, vaikka olisivat olleet oikeassa sodassa viisi vuotta. Se tuntuu todella epäreilulta.

Vielä isompi ja laajemmin koskettavampi epäreiluus oli se, ettei sodasta selvinneitä suinkaan kehuttu. Häviäjät! Sotahullut! Parhaat makaavat sankarihaudoissa, luuserit palasivat! Uskomaton asenne, mutta Kirveen mukainen yleinen heti sodan jälkeen, ennen veteraanien ylistysvaihetta. Aivan kuin sotineilla olisi ollut mahdollisuus valita. Kieltäytymisestä tai karkuruudesta seurasi vankeus tai jopa teloitus.

Yleinen asenne varmasti lujitti työtahtoa ja näyttämisen halua, mikä edisti jälleenrakennusta. Puhua ei osattu eikä haluttu, sanoja vaikeille tunteille ei ollut ja lapsia haluttiin suojella kuulemasta hirveitä. Vihat ja pahat mielet saattoi upottaa fyysiseen työhön, ja väsymyksestä vapisevat lihakset toimivat tehokkaasti traumojen purkamisessa, Kirves kertoo. Ihmiset osasivat luontaisesti toimia itseään eheyttävästi! Sitä paitsi, mikä tahansa oli parempaa kuin sodan kauheus oli ollut.

"Veteraanit olisivat vain olleet tyytyväisiä, jos heitä ei olisi suorastaan syyllistetty sotimisesta. Lähinnä oltiin kuitenkin iloisia, että oli käynyt sellainen onnenkantamoinen, että oli vältytty luodin osumalta."

Iloa ei riittänyt kaikille: moni hukkui pulloon tai kuoli ruumiin tai mielen sairauksiin, joita pitkäkestoinen stressi ja kehnot olot olivat aiheuttaneet. Mutta moni myös selvisi vanhaksi saakka. Siinä auttoivat rintamalla aseveljien lisäksi kirjeet, jopa kirjat, joita kuulemma nykysodissakin kulutetaan. Jotain elämää suurempaa haetaan, kun kuolema kurkkii olkapäällä. Kirves painottaa kulttuurin tärkeyttä, raamatusta rillumareihin, ja ryydittää tekstiään runonpätkillä, joissa osataan sanoittaa vaikeita tuntemuksia, ja sodankäyneiden kirjailijoiden sitaateilla. Kiintoisa veto kirjailijalta! Kalle Päätalon tuotanto on Kirveen tärkeä lähde ja innostaja.

Ja vielä yksi oma havainto: monessa kohtaa mieleeni tulivat nykyajan yt:t eli "muutosneuvottelut". Irtisanomiset aiheuttavat samantyyppisiä oireita kuin sota, vaikka pienemmässä, hengelle välittömästi vaarattomammassa mittakaavassa. Kuten kauhistuminen, turtuminen, jatkuva stressi ja pelko, syyllisyys selviämisestä, suru lähtevien puolesta. Päättäjät voisivat ottaa oppia siitä, mitä Kirves kertoo asioista, jotka saavat ihmiset selviytymään, ehkä vielä nousemaan entistä ehommiksi ihmisiksi ja työntekijöiksi. Kuten yksilönä kohtelu, ei tykinruokana. Aseveljeys eli ihmiarvoa ylläpitävä syvä ystävyys. Yhteinen naureskelu johdolle ja pokkuroinnille. Hauskanpito, kirjat ja musiikki. Perheen merkityksen huomiointi. Muutamana konstina. 

Kirja on helppolukuinen, osin jopa jutusteleva. Sopii luettavaksi kenelle vain aiheesta kiinnostuneille. Vaikka voin kuvitella, että kulttuurin vahva mukaanveto saattaa jonkun mielestä tuntua kevyeltä, kun olemme tottuneet järeämpiin, konkreettisesti näkyviin ja tuntuviin aiheisiin sekä juhlallisempiin puheisiin sota-aiheista.

Kuten sanottu, ei kirja sotimisesta hyvää tee, mutta muistuttaa, että siitäkin on mahdollista selvitä. Ihminen voi olla yllättävän sopeutuvainen olio.

"Sota vei paljon, mutta elämisen vimmaa ja iloa se ei saanut miehiltä nitistettyä. Miehet tiesivät, että onnellisuuteen ei paljoa tarvita. Riitti, että mikään ei tuntunut enää aivan erityisen sietämättömältä."

Liittyy aiheeseen: Ville Kivimäki, Murtuneet mielet.

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta. WSOY.  Kannen kuva Esa Hilli / Otavamedia / JOKA / Museovirasto, kannen suunnittelu ja kuvankäsittely Ville Laihonen. 

Kirjasomen joulukalenteri 22.12.2024

 

Kirjasomen joulukalenterin luukku 22 kertoilee muutamasta joulukirjasta. Eilen kalenteri avautui blogissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, kirjailija Anna Pölkin tarjoamana – hän yhdistää omissa kirjoissaan kirjallisuuden ja kakut kauniilla tavalla! Huomisen luukun avaa Yöpöydän kirjat, jonka pitäjän Niina Tolosen työtä jo vuosien perinteen mukaan ovat kalenterimme tunnelmalliset kuvat.

Varasin kirjastosta innoissani uutta Hercule Poirotia! Ei tietenkään Agatha Christien tekemää, vaan englantilaisen Sophie Hannahin, suomennos Terhi Vartian. Hemuli ehti asialle ensin, mutta taisin pitää tästä häntä enemmän. Viihdyin mainiosti tarinassa, jossa Poirot joutuu pikkukylään ja kartanoon selvittelemään murhaepäilyä ystävänsä komisario Catchpoolin äidin painostuksesta. Ja luonnollisesti omasta halustaan, sillä Poirot on utelias, kun erikoisista murhista on kyse. Ja tässä on erikoista ainakin se, että tapauksen aikaan murhatun huoneessa – kylän sairaalassa – ei käynyt ketään. Kunnon vanhan ajan suljetun huoneen mysteeri siis.

Catchpool on tarinan kertoja, välillä välkky ja välillä höpsö, hyvällä tavalla. Hahmo on Hannahin luoma, vastaa alkuperäistä Hastingsia Poirotin apurina ja ystävänä. Hänen tuskansa äidin käytöksen vuoksi on aidonoloista, mikä huvittaa lukijaa. Mutta ei teksti Christieksi yllä: vaikka se viihdyttää, herkullisimmat koukut ja osuvimmat terävyydet jäävät puuttumaan, jos esikuvaan verrataan – ja totta kai verrataan.

Siksi en oikein ymmärrä näitä huippukirjailijoiden tuotannon jatkoja: Helppo raha houkuttaa kustantamoja ja perikuntia, mutta en haluaisi uskoa, että se olisi kirjailijan tärkein motiivi. Parhaimmillaan jatkot ovatkin yhdistelmä vanhaa ja uutta, erityispiirteet säilyttäviä mutta myös jotain persoonallista mukaan tuovaa, kirjailijan ammattitaitoa laajentavaa ja sen esittelyyn mahtavan tilaisuuden antavaa.

”Kuka muu kuin oma perheenjäsen iskisi ihmistä päähän valtavalla maljakolla – vieläpä monta kertaa – ilman mitään järkevää syytä?”

Mutta vaikkapa Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osat kirjailijan kuoleman jälkeen olivat minulle pettymys. David Lagerrantzin kirjoittamista puuttuu oikea henki, vaikka henkilöt ja tapahtumat kuinka istuisivat malliin. Ilman esikuvaansa ne olisivat olleet kelpo rikosteoksia.

Samaa voisi sanoa Hannahin kirjasta, mutta koska alkuperäisen kirjailijan menetyksestä on jo niin kauan, sitä voi tarkastella kauempaa ja siten neutraalimmin. Teksti toimii yllättävän hyvin, vaikka jotkin seikat Poirotissa ja muissa hätkähdyttävät. Miten Poirot on niin säyseä? Miksei hän kukkoile kuten kuuluu? Selitin itselleni nämä miehen ikääntymisen piikkiin. Arvoitusta on kuitenkin mukava ratkoa lukijana, homma ei ole liian monimutkainen, ja ympäristö 1920-luvun Englannissa vaikuttaa uskottavalta. Lontoota ylistetään, mikä sopii kaupungin fanille.

Mutta voisiko joku selittää, miten tällainen kirjoittaminen eroaa fanifiktiosta? Sehän voi myös olla todella antoisaa, lukijallekin, vaikka siinä tekijän, fanin, intohimo ohjaa tekemistä, ei raha. Sekö on olennaisin ero? L. M. Montgomeryn Runotytön tarinaa jatkava Emilia Kent löi ällikällä. Tai siis Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen löivät. Kiitos siitä. 

Toinenkin jouluksi lainaamani kirja on kiistanalainen, tai kirjailija on: Mika Waltari. Joulutarinoita-teos vuodelta 1985 on kokoelma Waltarin lehtiin kirjoittamia jouluisia tarinoita vuosilta 1928–1967. Sitä tunteellisuutta ja paatosta! Niitä kirjoittajilta varmaan toivottiin ja niistä maksettiin. Ajankuvaa, kuten maaseutujuuret ja kaupungistuminen, voi seurata tarinoiden myötä, samoin kirjailijan kehitystä. Mutta lauseet tyyliin ”miten hienopiirteisiksi ja sielukkaiksi kärsimys oli tehnyt hänen kasvonsa” tai”kaunis, kaihomielinen ymmärtämyksen lahja” saavat nykylukijan enemmän pyrskähtelemään kuin liikuttumaan. On mukana kunnon kommentointiakin, kuten kirjailijan elämästä, jota eräässä tarinassa sanotaan kuviteltavan rikkaammaksi ja värikkäämmäksi ”kuin tavallisen porvarillisen ihmisen.” Ehkä nykykirjailijakin voi samastua tähän:

”- Tiedättekö, tuo kuvitelma raivostuttaa minua! Rikkaampaa ja värikkäämpää... Ei koskaan tietoa huomisesta päivästä, ainainen huoli kalvamassa mieltä – leivän huoli ja huomisen huoli. Ja aina pitäisi kirjoittaa jotakin, ja jos kirjoittaa, niin haukutaan, ja jos ei kirjoita, niin haukutaan kuitenkin.”

Pidin myös tarinasta Kapinalliset naiset, ainakin heidän kapinapuheistaan, vaikkeivat ne (tietenkään) johda mihinkään, nolosti loppuu myös Airan hyvä kapinointi:

”Minä olen katkera! Minä en iloitse joulusta! Minä inhoan veljiäni! Olen lopen kyllästynyt työhöni! Olen vanha, katkeroitunut nainen, jolle elämä on kääntänyt selkänsä. Olen uuden ajan harhakuvitelman uhri. Olen niin sanottu vapaa, työtätekevä nainen. Se päämäärä, jonka puolesta esiäitimme taistelivat pää verissä – vähänpä iloa siitä!

---

Me olemme valveutuneita, niin, luemme jonkin huonon romaanin, joku polttaa tupakkaakin ja ylipäänsä säikähdämme jokaista sanaa, joka hieman poikkeaa sovinnaisuudesta, niinkuin sinä äsken. Me olemme vapaita, anna minä nauran. Se on totta, meille on annettu oikeus tehdä työtä, pitkiä työpäiviä huonolla palkalla. Meille on annettu ala-arvoisimmat ja kuolettavimmat työt, puhun nyt suuresta joukosta, en etevistä yksilöistä. Niin, ja itsenäisiä! Meidän on sidottu perheisiimme, meidän on avustettava äitejämme, meidän on kustannettava veljiemme opintoja. Ja tätä kaikkea pidetään niin itsestään selvänä, ettei kukaan pidä sitä edes arvossa...”

Piste Waltarille yrityksestä, vaikka tarina päättyikin perherakkauden vakuutteluun kaikesta huolimatta. Kirjan lopussa on riimikronikka Waltarin ajan joulukirjoista, joista en tunne muita edes nimeltä kuin Saima Harmajan, Knut Hamsunin ja Elisabet Russellin Isä-kirjan, yhtään en ole lukenut. Loppuun on myös liitetty joululahjasäkeitä erilaisten kirjojen mukaan laitettaviksi pakettikorttiin.”Tämän vihkosen avulla runoa kuka hyvänsä osaa punoa!”

Nämä kirjat luin paitsi kiinnostuksesta myös tätä kalenteria varten. Mutta mitä ”oikeasti” luen jouluna?

Kesken on Maggie O’Farrelin The Marriage Portrait. Halusin lukea uutta brittikirjallisuutta, mutta aika ei ihan osunut, sillä se vie 1550-luvun Firenzeen ja kertoo todellisen historian henkilön, Lucrezia di Cosimo de’Medicin, elämäntarinan fiktion muodossa. Tyttö naitettiin lapsena, ja hän kuoli hämärissä olosuhteissa. Kirjailija esittää kuolemaan erään ratkaisun. Hurmaava, kiehtova ja komeasti kirjoitettu teos! Sopii erinomaisesti Helmet-haasteen 2025 kohtaan 38, elämäkertaromaani.

Seuraavaksi tartun kirjabloggarien klassikkohaastetta varten Georg Eliotin Daniel Derondaan. Pinossa on myös ihailemani Kim Leinen uutuus Henkienmanaajien jälkeen, joka päättää Ikuisuusvuono-trilogian (eka osa, toinen osa). Näiden järeiden tuhatsivuisten ohella lueskelen dekkareita ja viihdettä. Olen niin jäljessä vaikkapa Satu Rämön kirjasarjasta, Fred Vargasia jatkan, ja pinosta löytyy myös Marian Keyesin uutuus My favourite mistake.

Sinulle toivotan ihanaa kirjaisaa joulun aikaa ja levollista mieltä!

Jutussa mainitut teokset:

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö. Suomennos Terhi Vartia. WSOY 2024.

Mika Waltari: Joulutarinoita. Toimittaneet Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. WSOY 1985.

Maggie O'Farrel: The Marriage Portrait. Tinder Press 2022. Kirja on suomennettu nimellä Lucrezian muotokuva. S&S 2023. Suomennos Leena Ojalatva.

Georg Eliot: Daniel Deronda. (Daniel Deronda, 1876.) Suomennos Alice Martin. WSOY 2019

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen. (Efter åndemaneren.) Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2024.