Tuli kiire lukea kirjamessuilta hankkimani Oneiron, kun Finladia-ehdokaslista* julkistettiin. Olin jo ehtinyt aloittaa, mutta kirja on sellainen, jota ei lukaista. Se vaatii aikaa ja keskittymistä, eikä ole ihan ohutkaan.
Oneiron on ehdottomasti, täysiään ja häpeilemättä, naisten kirja. Se kertoo seitsemästä naisesta ja heidän kuolemastaan, tarkemmin sanottuna sekunneista kuoleman jälkeen. Jo alkuasetelma on hämmentävän kiehtova ja uteliaisuutta herättävä. Mitä ihmettä? Jos kirjoissa yleensä jännitetään sankarittaren hengissäsäilymisen puolesta, mitä nyt pohditaan, kun jo alussa on selvää, että huonosti käy - kaikki kuolevat?
Shlomith, Polina, Rosa, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike tapaavat valkoisessa ei-missään. Jos on lukija hämmentynyt, niin ovat naiset itsekin. Fysiikan lait eivät enää päde, aikaa ei ole, eikä materiaa. Vain kuoleman hetkellä päällä olleet vaatteet ja Wlbgisin peruukki.
He laumautuvat hämmästyttävän nopeasti: alkavat toimia. Naisten tavoin he rakentavat kotia. Ja ottavat elämänkokemuksensa (kuolemankokemuksensa?) tuoman viisauden ja huumorin avukseen.
Leikitään kuolemaa! "Jännitystä jos ei edes elämään niin edes tähän, miksi tätä nyt sitten haluaa kutsua, ihan sama."
Nopeasti he oivaltavat uudet säännöt: uudessa olomuodossa kaikki ymmärtävät kaikkia kieliä, sillä viestintä tapahtuu ajatuksin, samoin tekeminen. Vaikka fyysiset aistit heikentyvät, tilalla on muuta, tosin kertoja jossain kohtaa toteaa, että myös jo elämässä oltaessa
improvisaatiokykyisillä ihmisillä on kuudensia, jopa seitsemänsiä tai kahdeksansia aisteja.
Improvisaatiokykyä tosiaan tarvitaan tuossa tilanteessa! Eikä kuolemaa ole ilman elämää, joten saamme väläyksen jokaisen naisen elämästä, aina yllättävän äkilliseen kuolinhetkeen saakka. Naiset ovat niitä, jotka mainitaan lehtijutussa onnettomuuden sivullisina uhreina. He ovat kaltoin kohdeltuja, jokainen jollain tavoin, vaikkeivat ehkä itse ole sitä tajunneet. Kaikkia salaisuuksia ei paljasteta, paljon kuitenkin. He nostavat tietoisuuteemme naisen elämän monet ongelmat ja vaarat, joista pienin ei ole naisen ikuinen alistettu asema.
Hämmästellen luin kirjaa, joka ei antaudu helppoihin määrittelyihin. Se sukeltaa välillä kummallisiin yksityiskohtaisiin kuvauksiin milloin mistäkin: vaikka asiat ovat lukijan omalle maailmalle vieraita, niihin uppoutuu huomaamatta. Se tarjoaa hepreankieltä, hengityksen fysiologiaa, New Yorkin katuja. Sitaatteja, kirjallisia sitaatteja. David Nichollsia, Anton Tsehovia, Emanuel Swedenborgia... Taiteen pohdintaa. Juutalaisuuden olemusta monelta kantilta. Silppuinen rakenne on erikoinen, mutta vaikuttava. Sillä:
"On valitettavaa, jos sivistyksenjanomme ja ennen kaikkea halumme kaivaa tietoja esiin aiheuttavat tympääntyneisyyttä kahdessa ihmisryhmässä: heissä, jotka rakastavat seikkailuja ja nopeaa etenemistä, ja heissä, jotka jo tietävät kaiken, jopa enemmän kuin me (mikä tuskin on mahdollista)."
Juutalaisuuden suuri määrä kirjassa on ainoa hieman minua häirinnyt asia: Shlomithin luento on pitkä ja kuivan asiallinen. Toisaalta se toimii tehokkaana vastapainona siitä jälleen jatkuvalle hurjalle mielikuvituksen vuoristoradalle, josta kirjailijaa ei voi kuin ihailla. Millainen mieli toimii noin? Tietoa, kuvittelua, luentoa, satua, metafysiikkaa, välillä näytelmämuotoa ja oodia... Kaikki kauniin täsmällisesti ilmaistuna, harkituin ajatuksin, sanavalinnoin ja viimeistellyllä kielellä. Sitaatin voisi ottaa lähes mistä kohtaa tahansa. Tajuan vain hämärästi, miten ison taustatyön kirjoittaja on tehnyt monien teemojensa käsittelyyn ja niistä kokonaisuuden luomiseen. Tai ehkä kokonaisuuden tekee vasta lukija? Aineksista ei ainakaan ole pulaa.
Kirjamessuilla Laura Lindstedt kertoi olevansa perfektionisti. Sitä suuremmin kunnioitusta kaiken tuon tietomäärän kanssa.
Pidän paljon kielellisistä kokeiluista kaunokirjallisuudessa, ja tämä on on omassa sarjassaan. Jos joku kysyy miksi (mistä tahansa kirjaan liittyvästä), vastaan: miksi ei? Oneiron on lukukokemus, joka takuuvarmasti jää mieleen, ja muuten myös täysin kansainvälinen kirja sekä sisällöltään että henkilöiltään. Alussa oli vain ällistys, mutta kirjan loputtua oli jotenkin painostava olo - ihan kuin olisi itkettänyt, muttei oikein tiennyt, miksi. Naisten kuoleman vuoksi? Tai ehkä sittenkin enemmän sen, mitä heille tapahtui sitä ennen? Vai sittenkin oman kuolevaisuuden, elämän satunnaisuuden vuoksi?
Mutta ennen kuin itse kukin huudamme:
"Ooon...ei-ron!", ehkä ehdimme vielä monenlaista. Vaikka lukea hyviä kirjoja, tosin tuskin koskaan enää ihan tällaista.
"- Miksi juuri me? - En tiedä, mutta siitä olen varma, että emme ole ainoita. Olisi aika röyhkeää kuvitella, että vain meille seitsemälle osui tällainen erityislaatuinen kohtalo."
Kenelle: Kielen mahdollisuuksista kiinnostuneille, taitavuutta ihaileville, ihmisen rajallisuutta pohtiville, metafyysikoille, heille, jotka eivät vaadi kirjoiltaan tiukkaa realismia, naiseutta tarkkaileville ja sitä eläville.
Muualla: ...lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta purevaa yhteiskuntakritiikkiä, sanoo
Kannesta kanteen. Suketus olisi halunnut jäädä Oneironin iäisyyteen. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa, sanoo
Elina. Jokaisen on koettava tämä itse, sanoo
Ulla. Se ei kerro mistään, se vain on, kuvaa
Ilselän Minna.
Kristalle tapahtui niin sanottu koukuttuminen. Oneiron on enemmänkin virta, kuvailee
Tuija. Niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi, julistaa
Lumiomena.
Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015.
*
Muista Finlandia-ehdokkaista: Pertti Lassilan
edellisen kirjan luin äskettäin, ja Armain aika -kirjoitus voisi melkein olla tuon kopio, siksi en sitä kommentoinut erikseen. Miellyttää varmasti etenkin vanhempia lukijoita. Kari Hotakainen on aina hotakaismainen, kuten
Tuijata kertoo.
Selja Ahavan kirjan nimi yllätti.