Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Maria Piponius menee naimisiin yli 20 vuotta häntä vanhemman lääkärin kanssa. Lääkärin nimi oli Elias Lönnrot. Eletään 1800-lukua, noin puoliväliä ja sen jälkeen. 

Kouluja käymätön Maria ei ole tyhmä, vaan maailmaa nähnyt ja aikaansaava. Hän oli isosisarensa kasvattama, työskenteli siskon ja tämän kapteenimiehen kanssa laivalla ja haaveili toimistotyöstä ennen rakastumistaan tuohon tuohikonttiseen, erikoiseen mieheen.

Parilla riittää puhuttavaa. Sanat ovat tärkeitä, olivathan ne Eliaksen työ ja intohimo. Vanhahtava sanasto ja sanojen merkityksen pohdinta viehättää lukijaa. Mutta mies oli mukana monessa, kuten kansanrunojen keräämisessä ja muokkaamisessa tuntemiksemme teoksiksi, ja paljon poissa kotoa, joka oli ensin Kajaanissa, myöhemmin Helsingissä. Maria ikävöi, vaikka työtä riitti kasvavan perheen ja kodin hoitamisessa. Suomessa elettiin kurjia nälänhädän vuosia. Lönnroteilla oli ruokaa riittävästi, lasten menetyksen suruilta ei silti vältytä. Kulkutaudeille ei lääkäri-isäkään mahtanut mitään. Perheen kokema kuolinaalto on itkettävän surullinen. 

"Ensin oli ollut äiti, joka lohdutti lasta. Sitten oli lapsi, joka lohdutti äitiä."

Marian isä oli värjäri, joka teki kasveista värejä, ja luonto elää myös Marian kanssa. Hänen taiteellinen puolensa oli yksi seikka, joka viehätti Eliasta. Aistivoima näkyy myös tekstissä. 

"Myös taivas vaihtoi väriä, kun Maria viimein käveli merenrantaan ja näki, miten kulta ja purppura värjäsivät pilvien pohjat, kuparinen taivaanranta loimotti ja jäistä paljastunut meri oli sinivuokonsininen."

Erikoinen elämäntarina, joka ansaitsi kertomisen. Hienoa, että myös merkkimiesten vaimoista kerrotaan - ilman heitä tuskin olisi ollut merkkimiehiäkään saavutuksineen. Olen aina pitänyt Laura Lähteenmäen ihmiskuvauksista osuvine havaintoineen ja tarkkoine, elävine kuvauksineen. 

Vaikka kirjoitustaito on vahva ja teksti nautinnollisen harkittua, suomalaisen kaunon parhaimmistoa, tämä kirja ei tullut minua yhtä lähelle kuin kirjailijan aiemmat. Saattaa johtua siitä, että oikeasti olemassa olleen henkilön kuvauksessa on oltu varovaisempia. Historialliset faktat ovat kohdillaan, muu, kuten ajatukset ja tunteet, ovat luonnnollisesti fiktiota. Rakkausromaaniksi tämän voisi hyvin määritellä, biofiktion ohella.

"- Mikä on sinusta päivä paras hetki? Maria kysyi, sillä hänelle se oli tämä. 
- Kun vieraat lähtevät, Eliaskin vastasi, ja he katsoivat toisiaan niin kuin silloin, kun näsiä kukki ja he tulivat polulla vastakkain, eivät tienneet kumpi päästää toisen ohi. Se oli ihan tavallinen ilta Bulevardin-kodissa."

Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 

Marja Toivio: Agnes - ensimmäinen naisjuristi. Naistenviikko 2024

Kun Agnes Lundell haki yliopistoon lukemaan lakia, hän joutui samalla hakemaan vapautusta sukupuolestaan. Naisten ei oletettu opiskelevan 1800-luvulla, oikeus siihen tuli voimaan 1901.

Agnes kuitenkin eteni määrätietoisesti, valmistui ja sai jopa viran, tosin vaatimattoman. Tuomarina nainen ei tietenkään saanut toimia (KHO:n lausunnosta: ...naisen luonteenlaatu ei tee häntä sopivaksi tuomarintehtäviä hoitamaan... on tosin olemassa naisia, joiden tyyni, harkitseva ja vähemmän tunteellinen luonne tekisi heidät sopiviksi tuomarintoimeen...) eikä edes asianajajana ilman Senaatin lupaa. Senkin hän hommasi ja perusti oman asianajotoimiston, johon veli häntä kannusti.

"Jos hän ryhtyisi asianajajaksi, hän haluaisi omat asiakkaansa ja omat oikeusjuttunsa. Olisiko hän silloin vihdoin tyytyväinen ja loppuisi ainainen pyrintö? Agneksen pää on niin täynnä suunnitelmia, ettei hän saa unta ennen aamuyötä." 

Hän oli businessnainen, hämmästyttävän moderni monin tavoin. Sukupuolten tasa-arvo oli itsestäänselvä päämäärä, jota hän edisti Naisasialiitto Unionin ja Svenska Kvinnoförbundetin jäsenenä sekä kirjoituksillaan ja luennoillaan. Avioliittolakia hän halusi muuttaa muun muassa siten, että nainen saisi oikeuden palkkatyöhön ilman aviomiehen suostumusta.  

Agnes sai usein ajaakseen juttuja, joissa naista oli kohdeltu väärin. Kuuluisaksi hän tuli Thyra Strömbergin jutulla, jossa varakas nainen oli suljettu mielisairaalaan ilman lääkärintutkimuksia. 

"Veli kysyy: - Kuinka voit avustaa hullua, Agnes? Oletko varma, ettei se pilaa mainettasi? - Hyvänen aika kuinka outo kysymys. Ensinnäkin asiakkaani ei ole hullu tai mielisairas. Ja vaikka olisikin, hän ansaitsisi itselleen avustajan. Vaatimaan, että hänelle tehty vääryys hyvitetään ja korvataan."

Uskomaton ura mahdollisimman vastustavassa ilmapiirissä! Paras ystävätär Emmy kannusti häntä veljen lisäksi, oikeastaan ainoana. Agnesia ei huolittu alan miehisiin seurakuvioihin, eikä hän saanut kollegoilta tukea, vähättelyä senkin edestä. Oli vain yksi, josta hän piti: Johan. Mutta ongelma oli se, että Johan oli vaasalainen ja Agnesin toimisto Helsingissä. Voisiko toimisto ja hänelle tärkeäksi tullut "perhe", henkilökunta, ehkä siirtyä Vaasaan? 

Agnes eli vuodet 1878 - 1938. Hänen elämänsä ja uransa kietoutui ajan suuriin tapahtumiin Suomessa, suurlakosta sotiin ja asenteiden muutoksiin: lopulta hän sai jopa vannoa tuomarinvalan. Kiinnostava biofiktion muotoon kirjoitettu todellinen elämäntarina niin tasa-arvosta kuin historiasta kiinnostuneille.

Marja Toivio: Agnes. Atrain & Nord 2024. Kansi Jutta Luukkonen, valokuva on aito (Finna.)

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät." 

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023, luukku 16: Vilkkumaa

Joulun tähti! Ajatus tuli heti mieleeni, kun luin Maija Vilkkumaan omaelämäkertaa, jonka hän on kirjoittanut Miina Supisen kanssa. Kuka voisi olla naisena tähti ja tähdempi suomalaisessa kevyen musiikin maailmassa?

Luettelet heti joukon nimiä, tiedän. Jenni Vartiainen, Chisu, Alma, muita. Mutta Maija oli ensin! Hän pelasti koko pelin aikana, kun suomalaisia naisrokkareita ei ollut. Siis sellaisia Vickyn tai Muskan tyyppisiä koko kansan tuntemia tyyppejä, joiden ikoninen ääni ilahduttaa aina. Mutta Maija oli uutta sukupolvea: hän teki myös biisinsä itse. Ideaa, sävellystä, sanoitusta, soittamista ja tyyliä, sovitustakin myöten. Ja tekee edelleen. Kypsässä viidenkympin iässä hän on kulkenut pitkän matkan musiikissa 1980-luvun loppuvuosista, jolloin tyttöbändi Tarharyhmä rymisteli lavoilla. Hyvä ajankohta kirjata tarina kansien väliin.

Omaelämäkerta kuplii energiaa, musiikin ja elämisen iloa. Sen lukeminen kohottaa lukijaa, kuin olisi vitamiiniannoksen niellyt. Tai kuin olisi kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia!

En usko kirjan välittämää tunnetta teeskennellyksi, sillä kirjan teko on iso prosessi ja työ, josta ei voisi tulla kelpo lopputulos ilman aitoa innostusta ja paneutumista. Osansa on taitavalla Miina Supisella, joka kainosti väittää "kirkastaneensa ja kannustaneensa" Maijaa kirjan kirjoittamisessa. Molemmat ovat sanankäytön ja sävyjen mestareita, lähes saman ikäisiäkin, ja ihailivat toisiaan jo ennen kirjaa. Paritus toimii erinomaisesti. Se ei ole itsestään selvää, on nähty monissa elämäkerroissa ja muistelmissa. 

Maija on opiskellut suomen kieltä ja toiminut kirjallisuudentutkijanakin, mikä oli uusi tieto minulle. Biisien sanoitukset ovat omia maailmojaan, joihin hän etsii juuri oikeat sanat ja sävyn. Suomen kieli on hänelle tärkeä, henkinen koti. Mutta pelkkä teksti ei riitä, vaan se oheistaa musiikkia, joka on hänen ominta itseään. Jo nuoruudenaikaisessa avoliitossaan, joka ei kestänyt, hän tiesi tavoitteensa.

"Valitsin [tapetit], mutta huomasin prosessin aikana, etten halunnut olla tapetteja valitseva henkilö. Halusin olla rocktähti."

Vuodet ja vuosikymmenet ammatin opiskelua monin tavoin - ehkä musiikillisen osaamisen lisäksi tärkeimpänä uuttera esiintymiskokemuksen hankkiminen - mahdollistivat unelman toteutumisen, mutta muutakin on tarvittu. Huipputaitoa, omistautumista, oikeita valintoja ja oman linjan noudattamista. Menestys ei tule helposti, ainakaan näin pitkä ja laaja, vaikka olisi nero syntyessään. Loppumattoman työn lisäksi se edellyttää myös sosiaalisia taitoja, kollegoita ja kumppaneita, joiden (taitojen) kanssa yhdessä päästään aina seuraavan vision äärelle. Kirjassa mainitaan paljon uralla tärkeitä nimiä Asko Kallosesta Pekka Ruuskaan, puhumattakaan bändien jäsenistä ja muista kollegoista erityistaitoineen. 

Elämäntarinaa oli ihana lukea. Ei se pelkkää hymistelyä ole, saati oman osaamisen korostusta, vaan ihan rehellisen oloinen kuvaus erään naisen elämästä. On ollut kuoppia ja syvää huolta, menestystä ja onneakin. Ja paljon taitoa ja määrätietoista tekemistä, mikä on ehkä olennaisinta. Kirja kertoo musiikin teosta, arjen sattumuksista, mietittäneistä asioista, ihmisistä lähellä, kuten sen skandaliöösin ihastumisen oman bändin kitaristiin. Vauvakuume oli iskenyt jo ennen häitä.

"Ajattelin kirjailija Doris Lessingiä, joka hylkäsi ensimmäisen perheensä saadakseen elää omannäköistään elämää. --- Minua itketti jo pelkkä ajatus. --- Ja silti ymmärsin Lessingiä, ja jokin osa minusta jopa ihaili häntä. Hän teki jotain, mihin en itse olisi pystynyt. Itse olisin vastaavassa tilanteessa haudannut taiteilijuuteni ja omat toiveeni. Kenties olisin muuttunut Lessingin äidin kaltaiseksi katkeraksi naiseksi, joka jatkuvasti kertoisi lapsilleen, kuinka oli uhrannut omat haaveensa näiden takia."

Tarina kulkee johdonmukaisesti, eikä se onneksi ala sukujuurten syväesittelyllä, vaikka lapsuudenperhe toki esitellään sopivassa kohtaa. Kuvaliite on koottu kivan vaihtelevaksi, eri aikakausia sekaisin. 

Koska molemmat kirjoittajat ovat fiksuja naisia, arvelen heidän myös ajatelleen tekstin sävyä sopivaksi pelokkaaseen aikaamme: ollaan rohkeita, nautitaan siitä, mitä on, juuttumatta kurjiin kokemuksiin. Se ehkä rohkaisee ja ilahduttaa muitakin? Ainakin minulle tyyli toimii.

Takuuvarmasti vaikutti myös tieto siitä, että kirjan lukevat myös tekijöiden jälkisukupolvet ja muut läheiset. Eikä siinä ole mitään pahaa: rohkaisu, energia ja elämästä nauttiminen on hyvä viesti. Ja koska itsekin olen jo kunnon kymmenille päässyt, tiedän myös sen, että vuosien myötä elämä oikeasti paranee. Ulkoiset paineet pienenevät, ja sen kuuluisan takalaudan häämöttäessä kaikkea alkaa katsoa toisin, jotenkin laajemmasta näkökulmasta. Tämän mainitsee myös Maija, kuten myös sen, että viisikymppisille "voimaantumisen" hokeminen on vaivaannuttavaa. Totta sekin. 

Mutta huonoina hetkinä koko olemassaolo alkaa riipiä, ketä ei? Musiikkiala ei ole helppo, ja etenkin naisilla on siinä ollut ja lienee edelleen suuria haasteita. Niistä ei kirjassa juuri jaaritella, mutta tiedämme todellisuuden. Maija on osannut välttää karikoita omalla kutsumuksellaan, joka on ohjannut tekemistä ja ajattelua. Hyvä ja suojeleva linjaus. "Jos musabisnes ärsyttää, keskity musiikkiin." 

Musiikkikommenttina otan kirjasta sitaatin juuri valmistuneen 1973-levyn kuuntelijoilta: tämä kiteyttää minusta hienosti Maija Vilkkumaan musiikin. 

"Siinä oli punkkia ja rock'n rollia ja discoa, surua ja seksiä ja iloa ja hauskuutta. Se alkoi kiihkeällä rumpukompilla ja päättyi eeppiseen instrumentaalivyörytykseen. Se oli juuri sellainen kuin piti.

- Onnea, sanoi Pekka, kun levy loppui. - Tää albumi kuulostaa itsevarmalta ja uljaalta. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys." 

Nautin lukemisesta, niin elämäkertana kuin uratarinana. Ja olen tosi iloinen, että Maija on elänyt ja elää ympäristössä, jossa on saanut tehdä intohimoammattiaan ja käyttää taitojaan täysillä, ja saanut myös rakastavan perheen. Naisroolista puhutaan paljon, kiihkotta mutta selkeästi kantaa ottaen, metoota myöten. Kolmesta kaksi on kuulemma naiselle mahdollista: ura, perhe tai siisti koti, kirjassa siteerataan Facebookin johtajaa Sheryl Sandbergia. Viimeisimmän minäkin jätän pois, kun pitää valita. Ehkä Vilkkumaa-Kososilla käy siivooja. 

Mistä tuli mieleen hauska sattumus: kaverini asuu samassa talossa, jossa myös em. perhe ja aikanaan Cheek. Se lahtelainen räppäri, joka veti yleisön naapuripitäjään vuonna 2010 eräällä keikalla, johon ei Maija Vilkkumaan ja bändin hämmästykseksi tullut juuri ketään, sattuneesta syystä! Kuulemma artistien välit kuitenkin ovat kunnossa. Olen itsekin saanut kaverilla kyläillessä moikkailla näitä huippunimiä. Huiput tunnistaa myös siitä, että he ovat aina ystävällisiä ja kohteliaita myös taviksille; koskee kaikkia aloja, olen huomannut: viestintätöissä olen tavannut paljon eri alojen kaikkien tasojen edustajia. Jare Tiihonen muuten osoittautui myös kirjojen ystäväksi, harkittuja lukuvinkkejä vaihdettiin. 

Maija Vilkkumaa tekee tosissaan, itsevarmasti ja uljaasti musiikillista uraa ja nauttii siitä, eikä häntä voisi kuvitella muuhun ammattiin. Eräät ovat synnynnäisiä. Se näkyy niin hänen musiikissaan kuin kirjassa. Koska molemmat kirjan tekijät ovat alan ammattilaisia, kieli on hienosti kunnossa ja sopivasti mukautettu jutustelunomaiseksi, kuin henkilökohtaiseksi puheeksi. Muutaman sanan toisto vain korostaa puheenomaisuutta: tietenkin ja harsoinen vaikuttavat olevan Maijan lempisanoja. Lyhyet luvut cliffhangereineen houkuttavat jatkamaan lukemista. 

Sisällöstä voi napata myös monta hyvää kirjasuositusta, Minna Canthista Deborah Levyyn. Musiikkitermien tuntemuksen puute ei haittaa lukemista, mutta biisien synnyn kerronta varmasti kiinnostaa soittamisesta (etenkin kitaran) enemmän tietäviä. Arvostan myös sisällysluetteloa, josta on helppo tarkistaa mietityttämään jäänyt juttu. Reilussa 400 sivussa on todella paljon sisältöä. 

Hieno veto, molemmilta! Kirja on turvallinen ja laadukas valinta vaikka joulupukin mukaan uraa pohtiville naisille ja tytöille, niin haaveileville kuin käytännöllisille. Ja kaikille innostavaa lukemista etsivälle, tositarinoita hakeville, uteliaille ja tietysti musiikin ystäville. 

Apua, olin unohtaa, että Maija Vilkkumaa on kirjoittanut myös romaanin! Viihdyin sen kanssa, mutta jännä ilmiö on, etteivät sydämeen käyvien biisien mestarisanoittajat, kuten vaikka Anssi Kela, jonka tekstejä olen paljon lukenut (kirjat Matkamuistoja, Kesä Kalevi Sorsan kanssa sekä runsaat nettitekstit) ole kuitenkaan omimmillaan silloin, kun on pelkästään sanoista kyse. Kun se musiikki puuttuu. Taidelajit ovat omanlaisiaan! 

Maija saa olla sädehtivä, glitterinen ja ihailtu joulun tähti ja stara, joka on antanut meille kuulijoille paljon. Musiikillisesti, uran tekijänä ja persoonana, ja olen siitä kiitollinen.

Mutta vinkkaan myös Miina Supisen aiempia teoksia: Mantelimaa on suosikkini joulukirjoista. Säde hämmensi lukijaa, mutta vähemmän kuin esikoinen. Orvokki Leukaluun urakirja antaa ammatinvalintaneuvoja. Hytinä on, ettemme vielä ole nähneet kirjailijan uran parasta antia. 

Maija Vilkkumaa, Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023. Kansi: People's, kuva Liisa Valonen. 

Postaus on osa kirjabloggaajien joulukalenteria 2023, luukku 16. Eilen luukun avasi Kirjasähkökäyrä blogissa ja huomenna Kirjakaapin kummitus.  

Aiempia joulupostauksiani:

Vuosi 2013 kertoo vapaaehtoistyöstä.

Vuonna 2020 inspiroiduin Raymond Chandlerista.

Vuonna 2022 nostin Maria Turtschaninoffin Suomaan.

Tunteikkaaksi heittäydyin (minä!) vuonna 2014, kun pienin lapsenlapsi oli juuri syntynyt. 

Vastapainoksi karmeaa kauhua Päivi Alasalmelta, pahin lukemani joulukuvaus. 

Upean, vaikuttavan joulukirjan suositus myös: Markus Nummen Pakettijuhlan alla.

Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

JP Koskinen: Aku. Elämäkerta.

JP Koskinen laajensi kirjallisen tuotantonsa ulottuvuutta entisestään. Elämäkerran kirjoittaminen houkutti, mutta kuka olisi sopiva kohde? Mieluiten sellainen, jonka jokainen tuntee mutta josta emme tiedä vielä läheskään kaikkea.

Kuka olisi Aku Ankkaa sopivampi? Hän on ollut julkkis iät ja ajat, mutta perheen kuviot ovat silti jääneet hämäriksi niin sarjakuviin kuin elokuviin tutustuneille. Setiä, enoja ja tuttavia riittää; sekalainen sukuverkosto ja kotikaupunki Ankkalinnan asujaimisto esiintyvät yleisön tuntemissa tarinoissa. Aivan kaikkea ei tämäkään elämäkerta saa selvitettyä, mutta useita yhteyksiä kyllä, osa on päättelyä "suuren todennäköisyyden mukaan". Fiktiokirjailijana maineensa luonut Koskinen - vaikka faktatietämyksestään tunnettu onkin - osaa sujuvan ja vakuuttavan tekstin tekemisen mistä tahansa aiheesta.

Riemastuttava aihe, johon tahallisen asiallinen toteutus tuo hauskan kontrastin. En halua paljastaa liikaa yksityiskohtia, mutta Akun vanhemmat ovat tiedossa - ja se, miksi he katosivat, ainakin yleisöltä. Akun kasvatti Kaino-Vieno Ankka, tuttavallisemmin Mummo. Akun lapsuudesta tiedämme vähän:

"Hän ei itse ollut halukas ollut kertomaan siitä juuri mitään ja Kaino-Vienon versio Akun lapsuudesta vaikuttaa muistojen kultaamalta. Ne eväät, joita hän sai elämää varten Kaino-Vienon maatilalla, kantoivat joka tapauksessa pitkälle."

Hollywood-huippukautensa ja 1940-luvun lopuksi Aku kyllästyy elokuvantekoon. Siskonpojat Hupu, Tupu ja Lupu tekevät Akusta kolmen lapsen yksinhuoltajan, kun lasten äiti "tarvitsee lepoa". Hannu-serkun kanssa välit olivat viileähköt (ja Hannun satumaiselle onnelle kerrotaan eräs selitys). Leffauran aikana Akun paras ystävä oli Mikki Hiiri, mutta yhteydenpito harveni ajan myötä. Mikin kuvaukseen voimme varmasti kaikki yhtyä:

"Aku oli aina Aku. Hänen seurassaan ei ollut koskaan tylsää, hän oli levoton ja joskus vähän oikukaskin sielu. Tietysti hän meni aina äärimmäisyyksiin kaikessa, se oli hänelle tyypillistä."

Akun elämään astuu myös tärkeä nainen, Iines. Los Angelesin vieressä sijaitsevassa Ankkalinnassa Aku työskenteli ainakin Ankallismuseossa, yrittäjänä, taiteilijana ja monissa muissa ammateissa, joissa alun palava innostus yleensä sammuu pian. 

Mutta mitä tekee entinen stara, kun perhe on kuitenkin elätettävä? Tietysti alkaa pitää luentoja, kuten niin moni. Julkisuudessa (sarjakuvissa jne.) esitettiin muuta. Kirjailija kertoo: "Akun kohdalla faktan ja fiktion ero alkoi revetä suurimmilleen juuri 1960-luvun alussa." Hahmojen ikääntyminen pysähtyi tarinoissa, "populaarikulttuurin aikapoimussa kellot pysähtyivät."

Kultakaivoksilla eikä aina päivänvaloa kestävillä bisneksillään (muistetaan mafian valta Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella) rikastunut Roope oli sisarensa kautta Akulle ja tämän kolmelle siskonpojalle sukua. Hän astuu kuvaan mukaan rahoittajana ja - ainakin sarjakuvissa tehtyjen - seikkailujen alullepanijana. Myös ankallisessa todellisuudessa tehtiin joitakin matkoja, joita kirjailija kuvailee. Tällaisia olivat muun muassa kultakaivoksille tehty matka sekä Meksikon-matka. Roopen myötä Akun toimia seurailleille tuli tutuksi myös Karhukopla (viite mafiaan?). 

"Olen monesti miettinyt sitä, kuinka meille esitetty virallinen tarina on usein vain vääristynyt heijastus todellisuudesta."

Koko Ankkalinnan henkilökavalkadia yksi kirja ei tietenkään ehdi itseensä sisällyttää, vaikka hieman kaipailin tietoa siitä, miten esimerkiksi Milla Magia liittyy Ankkojen sukuun, vai liittyykö? Hessua emme myöskään tapaa; hänestä saisi kokoon ihan oman kirjan. 

Tarkemmin Akun vaiheista voi lukea kirjasta, joka toteutettiin painotuotteeksi mesenaattirahoituksella Vinopinon tuottamana. Julkimyytävänä sitä on vähän jos lainkaan, ainakin Rosebudissa on ollut erä, mutta kirjastoista se löytyy, myös Kannelmäestä, totesin eilen. Mahtaako kotimaisen kirjan mesenointi yleistyä kirjan ja kirjallisuuden muuttuessa yhä enemmän ylellisyystuotteeksi ja kirja-alan kustannustietoisuuden (lue: julkaisuhalujen) tiukentuessa? Kiintoisa kokeilu, johon halusin osallistua. Mesenaattina sain kirjan kotiin, kansiaiheinen kirjanmerkki ja postikortti mukanaan, arvostan tyylikästä kokonaisuutta ja linjaa. Ja ideaa. 

Kirjan tyylilaji on nimensä mukaisesti tietysti elämäkerta, mutta sisällöllisesti fiktiota (kirjastoluokitus 1.4). Koska kirjailija on yhdistänyt omia huomioitaan ja todellisia kokemuksiaan taiteilijana Akun tarinaan, voisiko tämä olla myös antibiofiktiota? Anti-liite siksi, että biofiktio on tehty todellisesta henkilöstä, jollainen Aku ei ole. Hykerryttävä genresekoitus heille (meille?), jotka pikkutarkasti luokittelevat asioita, ja viihdyttävä teos kaikille Akun ystäville.

JP Koskinen: Aku. Elämäkerta. Vinopino 2023. Kannet ja taitto Rade.

Sandra Niemi: Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin

Amerikansuomalaisen Onni Niemen ja tämän vaimon Sophien tytär Maila Nurmi eli poikkeuksellisen elämän, pääosin Hollywoodissa. Hänen veljentyttärensä kirjoitti elämän hämmästyttäväksi tarinaksi, josta ei juhlimista, julkkiksia ja käänteitä puutu. Maila Nurmi loi itsestään show-hahmon, Vampiran, jota kirjoittaja sanoo ensimmäiseksi gootiksi, uranuurtajaksi. Eikä nyt puhuta historiallisista gooteista, vaan meidänkin näkemästämme gootti-ilmiöstä, joka leikittelee kuoleman symboleilla ja kauhulla ja levisi laajasti etenkin 1980-luvulla, musiikista pääkallonkuviksi lasten t-paitoihin saakka. Mutta Vampira syntyi jo 1950-luvulla. 

"Minulle Vampira on mustaan asuun ja peruukkiin pukeutunut Maila-täti. Kaikille muille hän on ensimmäinen ja alkuperäinen glamour-vampyyri, goottikaunottaren ruumiillistuma."

Maila Nurmen isä oli kiihkomielinen raittiussaarnaaja ja lehtimies. Isä yritti pitää tyttärensä koulussa ja onnistui lukion loppuun saakka, mutta täysi-ikäiseksi ehtiessään tyttö muutti kotoa Los Angelesiin vuonna 1941. Hän teki hanttihommia, päätavoitteenaan päästä piireihin ja luoda itselleen taiteilijanura, ei välttämättä tässä järjestyksessä. 

Sinnikkyyden puutteesta naista ei voi syyttää. Hän teki mitä tahansa töitä, jotka katsoi kelvollisiksi ja uraa edistäviksi, hankkiutui tuolloin vahvan filmiteollisuuden liepeille, sai pieniä leffa- ja näytelmäosia, ja seurusteli muun muassa Orson Wellesin ja Marlon Brandon kanssa, ystävystyi James Deanin kanssa ja rakastui toiseen Deaniin, käsikirjoittaja Dean Riesneriin, ja tuli pyörineeksi myös Elviksen kanssa (jota piti pikkupoikana, jonka "taikasauvan" teho ei vastannut kaverin seksikästä esiintymistä). Muiden muassa. Samalla hän kävi jatkuvaa taistelua paikasta parrasvaloissa ja sai oman tv-ohjelman Charles Addamsin sarjakuvan innoituksella (Addams Family -elokuvat ja muut tehtiin vasta reilusti myöhemmin) kehittämällään hahmolla: The Vampira Show oli menestys. Vampira oli kauhukaunotar, joka oli paitsi outo ja hieman pelottava, myös hauska, rohkea ja räväkkä, toki sensuurin rajoissa.

Ikävä kyllä, asiat mutkistuivat ja yleisön muisti on lyhyt, eikä Nurmella ollut taitoa saati varaa käyttää lainopillisia neuvonantajia suuryhtiöitä vastaan. Lyhyesti sanottuna häneltä varastettiin Vampiran immateriaalioikeudet, joista hän toisissa olosuhteissa olisi tienannut miljoonia - ainakin hänen kopionsa "Elvira" teki niin. Tv-yhtiö voitti, Maila Nurmi eli kädestä suuhun, usein nälkäisenä, mutta usein myös onnellisena ja hyväntuulisena, jos kirjaan on uskominen, ja lukuisista ystävistä huolimatta lopulta kuoli yksin kotonaan vuonna 2008. Kokemuksia ja ihmisiä hän omaisuuden sijaan ehti kerätä, ja noudatti omaa tinkimätöntä makuaan ja mieltymyksiään alusta loppuun. Siinä lienee myös yksi syy, ettei hän noussut pysyvämmäksi tähdeksi kovassa kilpailussa, Esiintymistaidoista en osaa sanoa mitään, mutta herttaisin kollega tai helpoin työntekijä hän ei välttämättä ollut, tulkitsen rivien väleistä. 

Hän oli hyvin eläinrakas, ja iän myötä eläimistä tuli hänelle jopa ihmisiä tärkeämpiä. Sukuaan hän ei kaivannut: veljentytär tapasi hänet vain kahdesti, mutta he kirjoittelivat. Sandra Niemi on koonnut kirjan kirjeiden ja tapaamisten, Nurmen jäämistöstä löytyneiden muistiinpanojen sekä muiden arkistolöytöjensä pohjalta. Ja yllätyksekseen hän löysi myös sukulaisen dna-tietokannan avulla. Maila Nurmi synnytti nuorena pojan, jonka isä oli Orson Welles ja joka annettiin adoptoitavaksi suoraan synnyttyään. Mies kuuli yli 70-vuotiaana sen, ketkä hänen vanhempansa olivat. Voi vain kuvitella yllätystä! Sitä ihmettelin, ettei tietojen mukaan Nurmella ollut muita lapsia - miten se mahtoi onnistua noihin aikoihin, sillä miehiä kyllä riitti.      

Kirja on varsin vetäväksi rakennettu ja helppolukuinen, vaikkei tekijä ole ymmärtääkseni ammattikirjailija. Se sisältää paljon suoria sitaatteja Maila Nurmen muistiinpanoista, hänen omaa ääntään, jossa kuuluu omintakeinen huumorintaju ja tinkimättömyys. Ideoinnin ja markkinoinnin taitoa Nurmelta selvästi löytyi rutkasti, myös kauneus mainitaan, mutta mallin hommista hän ei innostunut. Jotain erilaista sen piti olla, ja olikin. Vaikkei kyse ole perinteisestä amerikkalaisesta ryysyistä rikkauksiin -tarinasta, se on kertomisen arvoinen, tai oikeastaan juuri siksi. Kulttimainetta hänen sanotaan saaneen esiintymisestä Ed Woodin ohjaamassa "maailman huonoimmassa elokuvassa" Plan 9 for Outer Space.     

Kenelle: Leffahulluille, Hollywoodin kulta-aikoja kaipaaville, esiintymismenestyksestä haaveileville, gootti- ja vampyyrifaneille, oman tiensä kulkijoille, Amerikan ystäville.

Muualla: Kirjavinkeissä ei näyttelijöiden 1950-luvun menoa aivan ymmärretty, mutta kirjaa pidettiin mielenkiintoisena. 

Sandra Niemi: Vampira - Maila Nurmen tie Hollywoodiin. (Glamour Ghoul - The Passions and Pain of the Real Vampira.) Like 2022. Suomennos Juha Ahokas. Kansi Tommi Tukiainen.

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Ilahduin, kun luin kirjaa ja vielä enemmän, kun kuuntelin siihen liittyvää levyä. Olen seuraillut kaverin uraa alusta alkaen, mieltänyt hänet musiikintekijäksi enemmän kuin viime vuosien sanavalmiiksi juontajaksi tai milloin missäkin viihdeohjelmassa esiin pomppaavaksi vieteriukoksi. 

Nyt ollaan itse asiassa: musiikissa ja elämässä, jossa tunnen tapaavani pitkästä aikaa oikean Mikko Kuustosen. Kuin tapaisi vanhan ystävän, joita emme ole, siitäkään huolimatta, että kävimme samaa koulua Savossa - hän oli joitakin vuosia edellä. Kiinnostavaa on silti lukea hänen lapsuudestaan tuttujen paikkojen ja nimien valossa. 

Mutta se musiikki: ensikosketus ei ollut lupaava, korkeintaan lupaavahko. Meidät käskettiin koulussa hienhajuiseen jumppasaliin kuuntelemaan hengellistä bändiä, jonka laulaja oli paikallinen ja bändi nimeltä yhtä hämärästi tuttu. Pro Fide oli aikansa huippuja lajissaan ja sen soittajat oikeita muusikoita, mitä kyllä arvostimme. Salin lattialla kyyhöttäessä jalat puutuivat. Laulajaa piti kohteliaasti hehkuttaa, vaikka tämä esiintyi ujosti, itseään korostamatta. Mukana oli myös traagisen nuorena auto-onnettomuudessa kuollut Juha Kela, Anssin isä, joka Mikko Kuustosen bändiin värväämällä sysäsi tämän muusikko-uraa aimo harppauksen eteenpäin. 

Kristilliset piirit näyttivät Mikolle myös nurjat puolensa. Kun hän halusi jatkaa matkaa, hänet hylättiin tylysti, mitä kuulemma on myöhemmin kyllä pyydetty anteeksi. Haavat tulivat ja jäivät silti.

"Tunnen yhä fyysistä kipua palatessani tähän kokemukseen, ja muistutan itseäni yhä uudelleen siitä, että kyse oli ihmisten keskeneräisyydestä ja yhteisön vääristymästä, ei vakaumuksestani. Olen joutunut työskentelemään vuosia terapeuttien kanssa löytääkseni armollisen maailmankuvan ja elämäni osana sitä."   

Mikko oli muuttanut pk-seudulle ja elätti kasvavaa perhettään yksin keikkaillen, kunnes seurasivat menestykselliset Q.Stone-bändin vuodet. Café Metropol Helsingissä oli tärkeä paikka - oi, ne hullut nousuvuodet kasarilla! - ja tunnettuus kasvoi. Alkoi myös sooloalbumien aika, ja artistin asema vakiintui Suomen musiikkikartalle. 

Tärkeä henkinen merkkipaalu oli Q.Stonen vierailu Afrikassa. Miehen sosiaalinen omatunto on herkkä, ja matka avasi silmiä. Mikko alkoi sekä opiskella että tehdä toimittajan töitä matkustaakseen ja tukeakseen hankkeita, jotka muuttaisivat maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Tästä alkoi yhteistyö kansalaisjärjestöjen, ulkoministeriön ja lopulta YK:n kanssa, hän kertoo ja sanoo kokemusten kehitysmaista jättäneen syvemmän jäljen kuin musiikki ja menestys. Eli todella syvän, tulkitsen.

"Mitä enemmän näin, sitä selkeämmin ymmärsin, kuinka vähän tiesin. Rakenteellinen köyhyys, korruptio, eriarvoisuus, väestökysymykset ja väkivallan historian massiiviset painolastit näyttävät raporteissa tyrmääviltä. Paikan päällä näkymä on usein toinen: toivolla on kasvot ja ihmiset työskentelevät mahdollisuuksiensa mukaan paremman tulevaisuuden eteen."

Arvostan kokemukseen, ajatteluun ja herkkyyteen perustuvaa ajattelutapaa, johon on helppo samastua. Hän viittaa Einhornin kirjaan Aidosti kiltti ja tämän termiin eettinen älykkyysosamäärä. Kyllä, se on Mikko Kuustosella erittäin korkea! Ja uskon samoin kuin hän: 

"Terveellä kiltteydellä, ystävällisyydellä ja rohkaisulla on anarkistinen voima arjen ytimessä. Se rikkoo itsekkyyden spiraalin ja synnyttää hyvää. Ilkeydestä taas ei seuraa mitään arvokasta."

Niin, on ollut hienoja hetkiä, iloa musiikista, vaikuttamistyöstä, rakkaudesta ja elämän valoista, lapsista. Mutta paljon sitä toistakin puolta. Ristiriitoja, vääriä valintoja, vaikeuksia. Raskas avioero. Myös niistä hän kertoo, sopivalla tasolla. Lööppipaljastuksia on turha odottaa - niiden aika lienee jo ohi. Tummuus kuuluu hänen musiikissaan. Riemastun kommentista, jota olen itsekin viljellyt: 

"Päivääkään en vaihtaisi pois. Paskanmarjat, vaihtaisin vuosia."

Kun ensialbumin julkaisusta on kulunut yli 40 vuotta, oli oikea aika kirjoittaa tämä kirja. Kirja on kaunis, samoin uudet biisit. Tätä on hyvä lukea ja hyvä kuunnella. Ei ryvetä omassa hienoudessa muttei itsesäälissäkään, vaan kerrotaan elämä- ja uratarinan lomassa oikeita, matkan varrella kasvaneita ajatuksia, mikä hyvässä lykyssä saa lukijankin ajattelemaan. 

"Katseen oli tarkennuttava myös taaksepäin, jotta voin olla olemassa nyt. Ja lopulta pirstaleisista muistoista koostui palapeli, joka kiinnosti yhä enemmän. Tätä kaiketi kutsutaan ikääntymiseksi." 

Kuustos-retriittini saa koomisfanaattisen piirteen, kun huomaan tätä kirjoitellessani tv:ssä uusinnan parisuhdeohjelmasta, jossa pariskunta Brotherus-Kuustonen esiintyy. Molemmat näkyvät paljon, ja hyvä vain, että töitä riittää myös taiteilijoille, joilla ei ole ollut viime vuosina helppoa. "Hyvinvointimme tarvitsee sekä urheilua että taidetta", toteaa Kuustonen tähän. Ehdottomasti näin, TV:n päivittäistä Kulttuuriruutua odotellessa! 

Ja kuten muistelija itsekin arvelee, on yhteiskunnalle edullisempaa pitää hippi lavalla kuin hoitolaitoksessa, joten toivotan taiteilijalle tuottoisia ja kaikin tavoin antoisia tulevia vuosia. Jäämme kuulolle. 

Kirjan lopussa on tekijän musiikin ja tv-tuotantojen listaus ynnä henkilöhakemisto. Luin paperikirjan, jonka kolmoskanteen on liitetty kymmenen uuden biisin levy nimeltään Omaelämäkerta. 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, tarkoitusta etsiville, ajatteleville, musanystäville. 

Muualla: Blogissa Miehen sanoin syntyi odottava olo Mikko Kuustosen tulevaa tuotantoa kohtaan, on se sitten musiikkia tai jotain muuta. 

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta. Johnny Kniga 2022. 

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Kiinnostava henkilö ja vetävä elämäkerta eivät aina kohtaa, mutta nyt kohtaavat. Kaari Utrio on ikoninen kirjailija sekä yhteiskunnallinen ja kirja-alan vaikuttaja, joka on elänyt kirjasta ja kirjoittamisesta syntymästään saakka. Olihan hänen isänsä Untamo Utrio kirjailija, toimittaja ja  yksi Tammi-kustantamon perustajista. Myöhemmin Kaari Utrio perusti miehensä Kai Linnilän kanssa oman kustantamon, Amanitan, jota nykyisin johtaa poika Lasse Linnilä.

Meri Utrio, tuolloin vielä skandaalimaisesti Vitikainen eli ei vihitty vaimo, synnytti esikoisensa Kaarin vuonna 1942 Helsingissä, joka kärsi sodasta, ruuan puutteesta ja kovista pakkasista. Ruokatilanteessa "oltiin lähellä suurkatastrofia", kertoo Haavikko. Viljalaivat eivät jäiden vuoksi pääseet satamaan, pakkanen palellutti perunavarastot ja "ihmisillä oli liian vähän lämpimiä vaatteita. Sähköjä säästettiin, ja kaupunki oli pimeä." Ei järin komeat olosuhteet tutustua maailmaan! Mutta Kaarin vanhemmat olivat työteliäitä ja aktiivisia ja lapsi toivottu, vaikka pommeja piti paeta välillä väestönsuojaan ja maaseudulle. Sisaruksia syntyi kaksi lisää, ja sodan päätyttyä perhe asettui Siltasaarelle suurin tulevaisuuden toivein. Tammen kirjamyynti oli alkanut vetää jouluna 1944: myytiin Arvo Turtiaista ja Elvi Sinervoa sekä Hemingwayta. Enemmänkin olisi mennyt, jos myytävää olisi riittänyt. 

Kaari Utrio on syntymädemari, kirja kuvailee. Hänen isänsä oli SOK:n miehiä, toimitti Suomen Sosiaalidemokraattia ja muun muassa Väinö Tannerin 60-vuotisjuhlakirjan. Sodan aikana hän oli kansanhuoltoministeriössä tiedottajana. Tytärtä pidettiin pehmeäpäisenä, tämän kun oli vaikea oppia lukemaan. Onneksi pian tajuttiin, mistä oli kyse - hän ei nähnyt kunnolla! Silmälasit ja lukeminen astuivat tytön elämään koulun alkamisen aikoihin. Ja ovat pysyneet. 

Ajankuva kiehtoo. Jo koulussa Kaaria kiinnostivat historiassa arkiset asiat ja ihmiset enemmän kuin valtioiden rajat ja niitä siirtelevät päämiehet. Lukiolaisena hän teki mieltä avartavan leirimatkan Neuvostoliittoon ja sai realistisen kuvan naapurimme arjesta. Perhe muutti Vallilan kautta Tapiolan puutarhakaupunkiin: Kaari kertoo kasvaneensa ylemmän keskiluokan kulttuurikodissa, jossa työväenaate tasa-arvoineen oli johtava periaate. Lasten piti lukea hyvää kirjallisuutta, käydä oopperassa ja mieluiten välttää amerikkalaista nuorisokulttuuria; tosin tältä ei vältytty, kun helmat alkoivat heilua rokin tahtiin. Ja vihdoin alkoi yliopisto, historian opiskeluineen.

Kaari kiinnostui keskiajasta, mikä ei ollut muodikasta. Ei myöskään tavallisten ihmisten arjen tutkiminen, joka häntä kiehtoi. Suunnitelma jo opiskeluaikana oli selvä; hän alkaa kirjoittaa historiallisia romaaneja, ohjenuoranaan professori Suolahden lause: "Historiallisen romaanin tapahtumien ei tarvitse olla todennäköisiä mutta mahdollisia."

Lukion tansseissa hän tapasi Jaakko Virkajärven, ensimmäisen aviomiehensä. Upseerin vaimona hän sai kaksi poikaa, ja 1960-luvun tuoreen historian maisterin perhe eli varuskuntaelämää Vekarajärvellä. 

"Hänellä oli kirjoituskone ja aihe valmiina. Eeva-lehden jatkokertomuksen vastaanotto kannusti. Se oli vienyt Englantiin, mutta nyt Kaari sukelsi keskiaikaiseen Suomeen. Hänellä oli aikaa ja täydellinen työrauha. Mitä muutakaan hän olisi tehnyt, kun suku, ystävät ja kulttuurihuvit olivat kaukana. .... Kaari halusi tienata historian lehtorin palkan mielikuvituksella. Kustantajan tytär tiesi, että taideproosalla sitä ei tehtäisi." 

Angelika-romaaneista hän sai hyvää oppia. "Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava." Tammen johtaja Hellemann tajusi potentiaalin, ja niin markkinoille saatiin Kartanonherra ja kaunis Kirstin - nimi, jota kirjailija itse vastusti. Painosmäärät räjähtivät, konsepti toimi. Kaari ei kuvitellut itseään taiteilijaksi, ei edes kirjailijaksi. Tarkoitus oli tienata tutkimalla itseä kiinnostavia asioita ja viihdyttämällä lukijoita. 

"Mutta minä en ajattele kirjoittaessani arvostelijoita vaan esimerkiksi niitä perheenäitejä, joilla on kuusi lasta ja kymmenen lehmää hoidettavanaan. Heille täytyy tarjota luettavaa, mikä tempaa heidät pois arjen paineesta." 

Siitä aukesi ura romaaneilla, jotka painottavat vahvasti naisen asemaa kertomalla seikkailuja ja selviytymistarinoita romanttisen jännityksen siivittäminä ja historiafaktojen tukevasti kannattelemina. Seksi ja seksikkyys puhututti mediaa, 1970-luvulla moraalikoodit olivat nykykatsannolla koomisen asenteellisia. 

"Samaan aikaan kun naistenviihteen eroottisuus närkästytti, tupakkakioskien hyllyillä notkui miestenviihdettä. 

Kai Linnilän Kaari tapasi Oriveden opistolla, ja se oli menoa. Avioerossa hän joutui tekemään elämänsä luultavasti raskaimman ratkaisun: kaksi poikaa jäivät isälle, poikien kannalta harkittuna parhaana vaihtoehtona. Linnilän kanssa he saivat yhden pojan, Lassen. Perheyhteisö on ollut vahva, myös isoveljet lähentyivät kasvaessaan, ja äitinsä Merin - joka olisi muuten oman tarinansa arvoinen uransa ja perheensä kautta -  Kaari otti myös pihapiiriinsä Somerniemellä, jonne he Linnilän kanssa perustivat kodin, firman ja henkisen tukikohdan. Meri Utrio työskenteli Amanitassa, samoin myöhemmin poikien puolisoita. Linnilä menehtyi vuonna 2017, tämän elämäkertakirjan kirjoittamisen aikana. 

Kirjallisesta tuotannosta merkittävä on tietoteos Eevan tyttäret, naisen historia. Sen kustannettavaksi saaminen ei ollut helppoa, mutta kannatti: Tammen myynti nousi huikeasti, kertoo Haavikko. Vuonna 1984 ilmestynyt kirja kiinnosti naisia valtavasti, löytyy omasta kirjahyllystänikin. Kriittisiä ääniä kuului siitä, kuka saa tehdä tutkimusta ja miten asioista saa kertoa. Menestys kuitenkin rohkaisi jatkamaan, ja lisää tietoteoksia ilmestyi myöhemmin. 

Kaari Utrio on toiminut kirjailijan ja kustantajan uransa ohessa monissa luottamus- ja vapaaehtoistehtävissä, niin paikallisessa kuin valtakunnallisessa politiikassa sekä kirja-alan, erilaisten järjestöjen ja kotipaikkakuntansa eteen. Ei voi kuin ihailla monitaitoisuutta, rohkeutta ja aikaansaamisen kykyä sekä kirkasta tervejärkistä ajattelua, joka hänen toimintaansa vaikuttaa ohjaavan. Hän on elävä esimerkki siitä, että järki ja tunne voivat yhdistyä menestyksellisesti, ja ennen kaikkea hänen itsensä kannalta tyydyttävästi.

Kirja jättää tunteen, että hän saanut elämältä paljon, myös vaikeuksia ja kipeitä asioita, mutta voittopuolisesti jää tunne täydestä, omannäköisestä elämästä. Inspiroivaa luettavaa! Haavikon hieno teos kuvaa niin lähtökohtia, tekoja ja tapahtumia sekä antaa kehyksen ajattelulle, jossa nainen ottaa vastuun omasta elämästään, kuten Utrion kirjoissakin. Elämäkerta on fiksu, monipuolinen, helposti luettava ja paljon kertova. Ahmin sen kahdessa illassa. Kirjan painos taisi päästä jo loppumaan välillä kaupoista, mutta niitä tulee lisää. 

"Kaari Utrio oli realisti. Jonain päivänä hän ei enää ehkä jaksaisi kirjoittaa tai työstä katoaisi mielekkyys. Kirjoittaminen oli olennainen osa hänen identiteettiään. Se tuotti suunnatonta iloa ja tyydytystä." 

Nyt hän sanoo kirjoittaneensa viimeisen romaaninsa. Hupsun rakkauden loppukohtaus on koskettava. Mutta kirjoittaminen ja historiatutkimus jatkuvat, ja niitä voimme seurata hänen Facebookistaan.  

Kenelle: Kirja-alasta kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, historiallisia romaaneja lukeville, ajankuvista innostuville, kirjailijoille ja sellaisiksi aikoville.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä. Siltala 2021. Graafinen suunnittelu Tuula Mäkiä. Kannen kuva Kari Nieminen. 

Barack Obama: Luvattu maa

Pakersin vihdoin loppuun Luvatun maan: 900 sivua tiivistä tekstiä on kunnon urakka. Luin kirjaa pienissä pätkissä muun ohella. Uteloitti tietää, millaista on työ "vapaan maailman johtajana" tai länsimaiden johtavan talousvaltion päänä tai mitä näitä nimittelyjä onkaan. Joka tapauksessa ainutlaatuinen tehtävä, ainutlaatuinen ura ja mies, joka hoiti sitä kahden kauden eli 8 vuoden ajan. 

Obama kertoo taustastaan, lapsuudestaan ja kouluttautumisestaan ja vetää linkit presidentin tehtävään, jota kirja ensimmäkseen kuvaa. Saamme myös henkilökohtaisen potretin miehestä, jonka vaalivoitto ei ollut vain presidentiksi valinta, vaan myös ensimmäisen tummaihoisen presidentin valinta. Miten tähän päästiin?

Hän selostaa vaalistrategiaansa ja käytännön toimia - muun muassa otettiin kampanjan kohteeksi osavaltioita, joista demokraatit eivät yleensä olleet piitanneet, käsittelee uransa voittoja ja tappioita, mustamaalausta ja mediaa. Hän myös ottaa kantaa protesteihin ja mielenosoittajiin, jotka hän näki merkkinä maassa "leviävistä jakolinjoista ja poliittista elämäämme aiemmin säännelleen tapakulttuurin katoamisesta." Kuinka oikeassa hän olikaan!

"Sekin kuului työhön - en saisi ottaa sellaisia hyökkäyksiä henkilökohtaisesti, mutta lasin takana huutavilta ihmisiltä ei saisi myöskään ummistaa silmiään, niin kuin edeltäjäni oli ehkä turhan usein tehnyt." 

Obama kertoo, miten Yhdysvaltojen talouden luisuminen taantumasta lamaan estettiin ja on syystäkin ylpeä tästä saavutuksesta. Vaikka kansa ei ollut tyytyväinen, sillä heidän näkökulmastaan työttömyys kasvoi, pankit pelastettin ja terveydenhuoltouudistukseen laitettiin rahaa heidän kustannuksellaan, vaikka tosiasiassa verotusta laskettiin. Viestintä on vaikeaa, kuten kaikki tiedämme.

"...veneemme vuotaa niin kauan kuin emme pysty sanomaan äänestäjille mitään sen parempaa kuin joo, asiat ovat huonosti, mutta voisivat olla huonomminkin."

"Roosevelt oli tiennyt, että kriisissä ihmiset tarvitsevat tarinan, jossa heidän ahdinkonsa syyt kuulostavat ymmärrettäviltä ja joka puhuttelee heitä tunnetasolla - moraliteetin, jossa on selvä jako hyviksiin ja pahiksiin ja helposti seurattava juoni."

Irak. Afganistan. Iran, koko Lähi-itä. Kreikan talouskriisi. Suhteet Kiinaan, suhteet Intiaan. Wall Streetiltä alkanut finanssikriisi vaikutti vahvasti Euroopassa. EU oli taantumassa vuonna 2010 ja Obama toteaa, ettei "meillä ollut varaa jäädä passiivisiksi sivustakatsojiksi. Euroopan ongelmat hidastivat merkittävästi Yhdysvaltojen elpymistä: Euroopan unioni oli suurin kauppakumppanimme ja Yhdysvaltojen ja Euroopan finanssimarkkinat olivat käytännössä siamilaiset kaksoset." 

Modernin republikaanipuoleen "mielipahaa ruokkiva tarina" siitä, että valtio vei rahaa, työ- ja opiskelupaikkoja ja statusta kovasti töitä tekeviltä, ajoi demokraatit puolustuskannalle, hän kertoo. "Syvä ja tukahduttava kyynisyys juurtui." Obama sanoo luottamuspulan ja ihmisten uskonmenetyksen yhteiseen hyvään olevan hänelle ilmeistä kirjaa kirjoittaessaan, mutta elvytyksen aikoihin se ei ollut. Lukijaa hämmästyttää kaiken kokoluokka. Elvytyksen ja budjetin rahasummat ylipäänsä ovat niin mittavia, että kotoisat muutamat kymmenet miljardimme alkavat tuntua pikkukolikoilta. Armeijan vaatimukset: 40 000 sotilasta sinne, 20 000 tänne. Ja niin edelleen. Valtava maa valtavine yrityksineen myös tuottaa valtavasti. 

Hänen kautenaan tapahtui paljon. 

"Paraskaan organisaatio ei osaa ennakoida kaikkea, jolloin on opittava improvisoimaan tavoitteeseen pääsemiseksi tai ainakin tappioiden minimoimiseksi. Presidentintyö ei ollut poikkeus - paitsi siinä, että yllätyksiä tuli päivittäin, usein aaltoina. Ensimmäisen vuoden kevään ja kesän aikana, jolloin painiskelimme finanssikriisin, kahden sodan ja terveydenhuoltouudistuksen kanssa, jo muutenkin ylikuormitetulle asialistallemme lisättiin useita odottamattomia asioita."

Odottamattomia asioita oli muun muuassa sikainfluenssa: pandemia saatiin hellittämään vuoden 2010 puoliväliin mennessä "ilman isoja otsikoita". "Aloin tajuta, että presidenttiys oli tällaista: joskus tärkein tekemäsi työ on sellaista, ettei kukaan huomannut sitä."

Mutta hän puhuu myös perusasioista, periaatteistaan ja näkemyksestään siitä, miten järjestelmä toimi ja mihin sillä pyritään.

"Ymmärsimme yleensä, mitä hyötyä oli yhteiskunnasta, joka ainakin yritti kohdella kaikkia oikeudenmukaisesti ja rakensi lattian, jonka alle ei kukaan vajoaisi. Tämän yhteiskuntasopimuksen säilyttäminen edellytti kuitenkin luottamusta. ... Se edellytti meitä uskomaan, että ryhtyipä valtio mihin tahansa antaakseen apua sitä tarvitseville, nuo samat avut olivat sinun ja kaltaistesi ihmisten saatavilla; ettei kukaan käyttänyt järjestelmää hyväkseen ja että vastoinkäymiset tai virheet tai olosuhteet, jotka aiheuttivat toisille kärsimystä, olivat sellaisia, joiden saaliiksi saatoit joutua elämäsi jossakin vaiheessa. Vuosien mittaan tuon luottamuksen ylläpitäminen osoittautui vaikeaksi."

Miten tuon kaiken keskellä selviää järjissään? 

"Minulta on usein kysytty tästä persoonallisuuspiirteestä - kyvystäni pysyä tyynenä kriisin keskellä. Toisinaan sanon, että kyse on vain temperamentista tai varttumisesta Havaijilla, koska ihmisen on vaikea stressaantua, kun aurinko paistaa, lämpöä on 25 aseetetta ja lähin hiekkaranta on viiden minuutin matkan päässä. Jos puhun nuorille, sanon harjaannuttaneeni itseni ajan mittaan tarkastelemaan asioita pitkällä tähtäimellä ja tähdennän, että on tärkeä keskittyä tavoitteisiinsa eikä tarkertua päivittäisiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Näissäkin vastauksissa on totuuden siemen, mutta asian vaikuttaa eräs toinenkin tekijä. Tiukoissa paikoissa yritän yleensä jäljitellä isoäitiäni."

Yksi salaisuus on hyvä nukkumiskyky: mies nukahtaa nopeasti eikä näe painajaisia. On oltava myös rautainen fyysinen kunto. Kaiken rinnalla kulkee luonnollisesti perhe tiiviinä osana arkea ja juhlaa. Inhimillisyyttä tuovat muutamat heikkoudet, kuten se, että Obama yrittää lopettaa tupakointia. Sitä ihmettelin, miksi hän ihmisistä kertoessaan katsoo hyväksi kuvata näiden ulkonäköä. En näe lisäarvoa siinä, että tiedän jonkun kaljuksi, toisen pulleavatsaiseksi tai kolmannen pitkäksi ja laihaksi. Mutta ehkä tämäkin tuo inhimillisyyttä kertomalla siitä, miten Obama ihmisiä havainnoi. "Virastohuumori" on oma lajinsa, ja siitäkin hän antaa esimerkkejä. Sosiaalisena ekstroverttinä häntä ei väsytä jatkuva palaverirumba, vaan päinvastoin; vaikuttaa siltä, että nimenomaan kohtaamisista hän saa virtaa. 

"Ja tämä oli kai se puoli politiikasta, josta nautin aina eniten, se osuus, jota ei voinut sijoittaa kaavioon ja joka uhmasi suunnittelua ja analyysejä. Kyse oli siitä, että vaalikampanja - ja sen myötä demokratia - osoittautui onnistuessaan aina kuoroksi eikä sooloksi."

Hän sanoo rakastavansa työtään presidenttinä, kaikesta huolimatta. Kirja päättyy ennen toista kautta ja myöhempää karmeaa käännettä Yhdysvaltojen politiikassa, presidentin vaihtumista punapäähän; aiemmin mainitun amerikkalaisten kyynisyyden ja epäluottamuksen purkautumista tuhoisalla tavalla. Se-jonka-nimeä-en-halua-sanoa veti kurjan kauden. Saas nähdä, tekeekö Obama jatkoa kirjaansa vielä joskus vaikka sitä tarkastelemalla. Joe Bidenista hänellä on hyvää sanottavaa.

Kirja sopi hyvin iltalukemiseen; riittävän kiinnostava mutta kaikessa tarkkuudessaan väsyttävä, niin ettei valvottanut liikaa. Sain kirjan kustantajalta. Hurja on ollut käännöstyö, kun kirja haluttiin pian myyntiin myös suomeksi! 

Kenelle: Johtamisesta ja politiikasta kiinnostuneille, päätösten taustoja pohtiville, Yhdysvaltojen ystäville. 

Muualla: Erikoiset asiantuntijat lukivat kirjaa kahden postauksen verran. Muillakin näköjään lukeminen on vienyt aikaa! 

Barack Obama: Luvattu maa. (A Promised Land). Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Helmet-haaste 2021 kohta 8: maailma on muutoksessa.

Tuomas Nyholm: Samu Haber - forever yours

Olen monesti miettinyt, miten Sunrise Avenuesta tuli megaluokan bändi Euroopassa.

Nyt sain tietää sen yksityiskohtaisesti, Tuomas Nyholmin kirjaamana ja bändin johtohahmon Samu Haberin omalla kauniilla äänellä luettuna. Ensimmäinen äänikirjani, muuten! Nappivalinta sellaiseksi. Paitsi "the Äänen" takia myös siksi, että tietokirjassa ei tarvitse fiilistellä kieltä, vain imeä sisältö. Ja sitä kirjassa riittää!

Samu Haber kertoo bändin tarinan aivan alusta tähän päivään. Keulahahmona hän on ollut mukana kaikessa, niin musiikin teossa kuin yhtyeen kehittämisessä ja puskemisessa siihen hurjaan suosioon, jonka se erityisesti Saksassa on saavuttanut. Mittakaava on lähes käsittämätön, tuntemattomuudesta supertähteyteen. Yhtye nappasi maailmaanlaajuisen levytyssopimuksen Saksan EMIn kanssa jo ennen ensimmäistäkään levyjulkaisua - hurja temppu! Haber selostaa tähän johtaneet tapahtumat tarkasti, sekä bändin koko musiikillisen kehityksen, myyntityön, bändiarjen kuin reagointinsa tapahtumiin.

Tässä tapauksessa ei henkilökohtaista elämää voi erottaa työstä, niin täydesti hän on elänyt haaveensa toteuttamista todeksi. Haber kuvaa niin omia tuntemuksiaan kussakin vaiheessa kuin ihmisiä, jotka ovat häneen vaikuttaneet, nimiltä mainiten, hyvässä ja pahassa, yleensä herrasmiesmäisesti ensinmainitussa. Ystävät ja tukijat eri maista saavat kirjassa runsaasti huomiota ja kiitoksia. 

Kiinnostavinta ovat tarkat kuvaukset konkreettisista tekemisistä. Miten levyt tehtiin ja rahoitettiin, miten pr-kampanjat ja tapahtumat, millaista oli konserteissa ja kiertueilla. Hyvine ja huonoine puolineen; siloittelua ei lukija huomaa. Sattumukset lavan takaa ovat sisältöä, jollaista harvoin kuulee. Tai ei ikinä, jos ei satu liikkumaan huippubändin lähettyvillä. On kehnoja keikkoja ja mahdottomia aikatauluja, on ällistyttäviä onnistumisia ja näyttämistä viimeisen päälle.

Jälkimmäistä edustaa Saksan Voice-ohjelma, johon osallistumalla Haber kohosi tuntemattomuudesta koko saksankielisen maailman kultapojaksi ja nosti Sunrise Avenuen käsittämättömän suosituksi. Kieltä osaamattomalle työ ei ollut helppo. Hän sanoo pelänneensä, enemmän kuin koskaan. Eikä uskonut selviänsä. 

"Tuuli puhalsi tähtipölyä harteiltani. Kohta sen alta paljastuisivat lomaosakekauppiaan natsat. ..."Olin pollea ja itsevarma. Olin niin hädässä kuin ihminen voi olla." 

Toisella tavalla hurjia kokemuksia olivat muun muassa keikat Puolassa ja Albaniassa, "hämärän rajamailla".  Esimerkkejä niin hyvistä kuin huonoista hetkistä kirjassa riittää. Selväksi tulee, miten mieletöntä työntekoa uran luominen on vaatinut - ja tietysti myös musiikillista ja myynnillistä taitoa sekä vankkumatonta itseluottamusta, halua esiintyä ja menestyä, karismaa. Piti bändin musiikista tai ei, paatuneimmankin on myönnettävä, että Samu Haberin mittaluokka näissä on jotain suomalaisesta katsantokannasta ainutlaatuista. Mikään mainituista ominaisuuksista ei yksin olisi riittänyt, tarvittiin onnistunut kombo. Ja kyllä, myös onnenkantamoisia. Mutta onni seuraa sitä, joka tosissaan ja sydämellä tekee, uskon. Sen kummempaa mystikkaa ei tarvita.

Haber on tottunut haasteiden selättäjä. Ongelmat lain kanssa nuoruuden hölmöilyissä lomaosakkeiden kanssa opetti pysymään poissa harmaalta alueelta talousasioissa, joten niistäkin oli hyötynsä. Kontaktien luomisessa käsittämätön seuranpitotaito juhlimisineen ja valvomisineen on tuonut tulosta. Vaikka voimavarat kuluivat vuosia jatkuneessa paineessa ja loppumattomassa työnteossa. Varsinkin kun kaverin tapa käsitellä ongelmia oli pyrkiä hoitamaan kaikki itse, ilman apuja. Messiassyndroomaa havaittavissa; toisaalta se on helppo ymmärtää, kun rooli oli niin vahva. 

Oireet olivat psyykkisiä ja fyysisiä, sekä sosiaalisia, voinee sanoa. Eroja tyttöystävistä, vieraantumista parhaista kavereista. Lopulta päätä piti selvitellä terapeutin kanssa, mistä oli suuri apu, terapian raskaudesta huolimatta. Haber osaa nyt analysoida:

"En ole koskaan oikein osannut syyttää ihmisiä heidän tunteistaan. Minullakin on sellaiset. Tunne on tunne. Se on seurausta jostain. Ei saa syyllistää, vaan pitää yrittää selvittää, mitä sen taustalla on."

Nyholm sanoittaa tarinan nasevasti ja täpäkästi; sitä on helppo seurata, ja Haberin itseironia maustaa kerronnan pelkästä hehkutuksesta ajoittain huumoripitoiseksi katseeksi siihen, mitä on tullut tehtyä. Itsevarmuuden puutteesta ei Haberia ole koskaan voinut moittia.

"Mahduin juuri ja juuri Sanomatalon ovesta sisään."    

Taiteilijan mielentila vaihtelee kirjan - uran - mittaan syvimmästä kaivosta ilmakehän yläpuolelle. Ikä ja kokemus tuovat väistämättä tasapainoa. Samoin tyttöystävä Etel, johon rakastumisesta syntyi laulu Point of No Return. Jossain yhteydessä Haber jopa sanoo: 

"Kaikki ne varjot, jotka olivat mieltäni painaneet nuoresta asti, olivat poissa."

Kirja on upea menestystarina ja kiinnostava henkilökohtainen kehityskertomus. Se on myös uratarina sekä verkostoitumisen, tiimityön ja johtajuuden kehittymisen kuvaus, josta jokainen urallaan tavoitteellinen voi oppia jotain. Se on kivunnut elämäkertojen myynnin kärkeen niin Suomessa kuin Saksassa. Kirja on julkaistu suomeksi, saksaksi ja englanniksi, ruotsinnos on tekeillä, muista kielistä neuvottelut ovat tätä kirjoitettaessa kesken.  

Yhtyeen tarina on päättynyt. Jos pandemia sallii, jäähyväiskonsertteja pidetään Helsingin Olympiastadionilla 16.–17. heinäkuuta 2021.

Kenelle: Menestykseen pyrkiville, kehittymisestä haaveileville, viihdebusineksesta kiinnostuneille. 

Muualla: Tarina kiskaisi mukaansa, Johtaja on Media -blogi toteaa. Rumba kehuu kirjaa viihdyttäväksi, itseironiseksi omien tekojen reflektoinniksi. 

Tuomas Nyholm: Samu Haber - Forever yours. Otava 2020. 

Helmet-haaste 2021 kohta 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Antti Heikkinen: Einari

14-vuotiaasta alkaen metsätöitä tehneestä vieremäläisestä pientilan pojasta Einari Vidgrenistä kasvoi merkkihenkilö alallaan. 

Ponsse on Vidgrenin suunnittelema metsäkonemerkki ja yhtiö, joka on maailmanmarkkinoiden johtava, työllistää 1 600 henkilöä suoraan (ja epäsuorasti monin verroin, arvelen) ja on palkittu niin vienninedistämisestä kuin muotoilusta sekä, tärkeimpänä, asiakkaiden luottamuksella. Josta kertoo markkinajohtajuuden lisäksi muun muassa valinta vuonna 2020 kolmatta kertaa peräkkäin Suomen maineikkaimmaksi yritykseksi Luottamus&Maine-tutkimuksessa.

Kyseessä on huima ryysyistä rikkauksiin -tositarina, jonka Antti Heikkinen kertoo mehevästi. Heikkinen on nappivalinta tarinan kirjaamaan. Itsekin pohjoissavolaisena hän tavoittaa niin Einari Vidgrenin kuin muiden Ponssen vaikuttajien puheen ja hengen, ja rikkaalla ilmaisukyvyllään saa esiin ne seikat, jotka elämäntyössä ja yrityksessä ovat tärkeimmiksi nousseet.

"Erkki ja Lassi ihmettelivät, kuinka monta konetta Einari aikoo rakennuttaa. - Sen verran monta, että tulloo hyvä! Nyt tehhään poijjat oikein metsien Mersu! Einari julisti ja paukautti nyrkillä kämmeneensä." 

Yksi tärkeimmistä oli Einarin halu olla paras, kaikessa. Kilpailuhenkeä, sisua ja sinnikkyyttä tarvittiin, kun tavoitteena oli "mualiman paras mehtäkone". Ja ankaraa työntekoa, totta kai. Sekä oikeiden kumppanien ja työkaverien valintaa. Sellaisen seikan olen menestyjissä havainnut, että pelkkä rahan hamuaminen ei riitä: on oltava intohimo tekemiseen, maallinen hyvä seuraa sitten mukana, jos taidot ja työnteon määrä riittävät. Einarilla riittivät. Ja hänen perheellään, joka on tiiviisti mukana yrityksen toiminnassa. Yritystä tuli tyrkyteltyä välillä sijoittajille, muttei Einari voinut sivusta katsoa, kun hommat kääntyivät hänen mielestään väärään suuntaan. Niinpä omistus palautettiin Vidgreneille, ja se jatkaa toimintaansa menestyksekkäästi, vielä pitkään, toivomme. 

Ei Einarin vuonna 2010 päättynyt elämäntaival pelkkää auvoa ja rahassa rypemistä ollut, todellakaan. Raskas työ vaati veronsa, perhe ja vaimo jäivät vähemmälle, erokin tuli. Fysiikkaa rasittivat pitkät päivät ja epäsäännöllinen elämä. Tarina on klassinen esimerkki myös yrittäjyyden ja menestyksen synkistä puolista. Jos kohta myös huveista ja onnen hetkistä, joita matkan varrella riitti, iloisista illanvietoista raveihin ja Bentleyn ostoon tai onnistuneista liikeneuvotteluista omien poikien yhtiöön tuloon. Huumoria ja lämpöä ei kovasta bisnestarinasta puutu. 

Kirja kiinnosti siksikin, että metsäkoneet ovat minulle tuttu asia myös työn kautta. Viestintätoimistoaikoinani sain osallistua Ponssen kilpailijan Timberjackin, sittemmin John Deeren, viestintään. Heidän asiakas- ja henkilöstölehtiään tehdessä tuli perehdyttyä niin kokopuu- kuin tavaralajimenetelmiin kuin alan kovaan kilpailuun. 

Mutta tämä kirja keskittyy ihmiseen, Einariin, josta lukiessa on pakko innostua. Mahtava elämäntarina, mahtava kirja. 

Kenelle: Bisnesihmisille, ura- ja elämäntarinoiden ystäville, esikuvia etsiville, metsätaloudesta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjavinkkien Kini ehottomasti suosittelee kirjaa kelle tahansa, vaikkei Einari noin ensikuulemalta tutulta tunnukaan. 

Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010

Uratarinat kiinnostavat minua aina, alasta riippumatta. Taiteilijan ura ei ole niitä helpoimpia.  

Kari Tapion ensimmäisiä musiikillisia vaikuttajia olivat hänen lahjansa varhain huomannut alakoulun opettaja sekä isä Jaakko, joka puuhasi poikansa kanssa monenlaista, nikkaroi tälle kitarankin, ja äiti-Elvin kanssa sai tuntea ylpeyttä komeasti koulusalissa vedetystä laulusta. Olavi Virtaa poika ihaili suuresti, mutta:

"Kun Jaakko osti perheeseen 50-luvun puolivälissä ularadion, kuunteli Kari tarmokkaammin hiihtokisoja ja urheilu-uutisia kuin Lauantain toivottuja." 

Kun tuleva artisti kuuli 12-vuotiaana Elvistä, se oli menoa. Esiintyminen alkoi kiehtoa kunnolla, koulunkäynti-into taas kulki toiseen suuntaan. Suonenjoen Kyöpelin hyppyrimäki veti puoleensa innokasta hyppääjää, jonka idoleita olivat tuolloin maailmanluokan urheilijat, kuten Juhani Kärkinen ja Viki Kankkonen. Perheen muutettua Pieksämäelle mäkihyppy vaihtui jääkiekkoon, ja vähitellen "musiikki haukkasi ajatuksista yhä suuremman osan." 

Peruskoulun jälkeen Kari sai oppisopimustyöpaikan kirjapaino-alalta, jolla hän teki töitä niin pitkään kuin laulamisesta tuli ammatti. Leipätyötä tarvittiin etenkin avioliiton ja perheen perustamisen myötä. Pia oli hänen elämänsä nainen, kouluajoista kuolemaan saakka.

"He ehtivät kulkea yhtä matkaa 46 vuotta. Matkaan mahtui taukoja, mutta ne eivät venyneet pitkiksi. Ilman toisiaan he eivät tulleet toimeen."

Kari oli alkanut kasvattaa nimeä Savossa keikkaillen bändillä nimellä Jami & Jamset. Ensimmäinen pääkaupunkiin lähetetty koenauha tuotti tulosta sen verran, että Kari sai Topi Kärjeltä kutsun käymään ja hyviä uraohjeita, kuten kehotuksen opetella laulutekniikkaa ja muuttaa silloisesta asuinpaikasta Kuopiosta Helsinkiin, jos ei halua jäädä paikallissarjaan. Kari noudatti neuvoja, vaikka hampaitaan kiristelikin: punaista mattoa ja levytyssopimusta ei heti lyötykään eteen. 

Mutta iso pyörä pyörähti iso-D:n leivissä, kenen muunkaan. Kari sai Danny Show -kiinnityksen, samassa rytäkässä sukunimi vaihtui Dannyn mielestä taiteilijalle sopivampaan. Jalkasen suvun nimi muuten juontaa juurensa vanhasta savolaisnimestä Sianjalka. Tämä on meille historiallisten romaanien lukijoille tuttua Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjasta, jossa Sianjalka-Sihvo on yksi keskeisistä henkilöistä.  

Ensimmäinen suuri hitti oli Laula kanssain. Perhe kasvoi ja eli uran kanssa rinnan, miehestä tuli yksi Suomen myydyimpiä sooloartisteja ja tanssipaikoilla ja tv:n Lauantaitansseista tuttu koko maassa. Olen suomalainen -biisi osataan ulkoa, ja tiedämme senkin, että Myrskyn jälkeen tulee poutasää. 

Mukavan jutustelevasti mutta asiallisesti Heikkinen Kari Tapion elämää kirjaa. Ei savon murteella - jos joku tätä kavahtaa - vaikka sekä kirjoittaja että kohde sen hyvin tuntevat. Mukana on paljon yksityiskohtaisia sattumuksia ja Karin luonnetta kuvaavia anekdootteja. Samalla lukija saa katsauksen taiteilijaelämän iloihin ja hikisiin paikkoihin sekä iskelmägenreen useamman vuosikymmenen ajalta.

Karin suosion kasvaessa 1980-1990-luvuilla suomirock kasvoi myös Eppu Normaaleineen ja muineen, mutta sen kaltaiset nimet eivät ole tämän kirjan sisältöä, vaan Reijo Taipaleen, Topi Sorsakosken, Paula Koivuniemen, Kassu Halosen, Veikko Samulin ja Ile Vainion tyyppiset alan miehet ja naiset. Kari Tapio muuten oli ensimmäinen, joka lauloi duettoja Armi Aavikon kanssa. 

Tekstissä vilisee tuttuja isoja nimiä roppakaupalla, yhteistyötä tehtiin niin säveltämisessä, sovittamisessa kuin esiintymisissäkin muiden artistien ja levy-yhtiöiden väen kanssa. Kari teki myös itse laulutekstejä, jopa muillekin esitettäväksi, ja jokusen sävellyksenkin. 

Mitkä olivat Karin vahvuudet? Tietenkin tunnistettava komea ääni, esiintymisen palo sekä näiden myötä laaja verkosto ja suhteet, joita tällä alalla jos missä tarvitaan. Oman genren, iskelmä- ja countrymusiikin löytäminen ja siihen keskittyminen, tunteelliset tanssittavat kappaleet. Kovaa työtä menestys tietysti vaati, sinnikkyyttä myös. Heikkoutena oli alkoholi, joka vei miestä välillä niin, että perhe ja keikat saattoivat unohtua ja terveyttä koeteltiin. Bändinsä palkoista ja keikkapaikan maksuista hän kuitenkin aina huolehti, ohareissakin, kertoo Heikkinen. 

Jotain on menestyksen takana kuitenkin oltava vielä lisää, ja sitä kirjailija pohtii pitkästi:

"Koko ihmiskuntaa ajatellen karismaa jaetaan millimetrimitalla. Kari lukeutui joukkoon, jolle sitä lurahti useampi desi. --- Ammatikseen esiintyvän ihmisen kohdalla karisma näkyy paitsi siviiliolemuksessa, myös työssä. Iän myötä se kasvaa ja toisaalta ihminen oppii hallitsemaan karismaansa. Hallintataidon karttuessa karisma ottaa tilan ja siivoaa ylimääräisen pois. Toisaalta on julmaa, ettei karisma tuo tullessaan hyvää itseluottamusta. Moni karismaattinen esiintyjä kärvistelee itsetuntonsa ja riittämättömyydentunteensa kanssa. Siitä syntyy ristiriita, jota ulkopuolisen on mahdotonta tajuta. --- Karisma antaa kantajalleen myös vastuun, paineen ja vaatimukset." 

Kirja kertoo ihmisestä, Heikkinen pohjustaa alkusanoissa. Kari Jalkanen ei ollut täysin yksi yhteen Kari Tapion kanssa. Ura ja elämä usein kyllä kietoutuvat taiteilijoilla enemmän yhteen kuin meillä tavan tallaajilla. Diskografiaa kirja ei sisällä, kattavan henkilöhakemiston kyllä. Hurjan työn kirjailija on tehnyt kaivaakseen valtavasti tietoa kirjaa varten. Eikä kaikkea selvinnyttä kuulemma siinä kerro. Paljon kuitenkin. 

Kenelle: Iskelmän ystäville, tanssilavoilla käyneille, nostalgisille, ihmisestä kiinnostuneille. 

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway

Tiesin Niklas Herlinin nimeltä, toimittajana ja kustantajana, tunnistettavalta lookilta ja yhden Suomen rikkaimpien perheiden jäsenyydestä, en muuten. 

Julkikuva oli melko arrogantti ja antoi käsityksen paremman väen hemmotellusta lapsesta, jolla oli varaa tehdä mitä halusi, jonka ei ollut ikinä tarvinnut taistella mistään, joka saattoi tehdä mitä halusi ja rikkoa rajoja miten tahtoi. Ja joka riitantui lapsuudenperheensä kanssa tunnetussa perinnönjaossa. 

Onneksi hänen poikansa Heikki kirjoitti isästään tarkemman ja asiantuntevamman analyysin; sen kyseinen persoona on ansainnut, samoin kuin hänen läheisensä. Ehkä myös me uteliaat lukijat, joiden käsityksiä kohdehenkilöstä kirja laajentaa ja syventää merkittävästi. Niklas Herlin kuoli vuonna 2017.  

"Minä kerron tässä kirjassa mielestäni tärkeimmät isääni liittyvät asiat, jotta voisin piirtää hänestä elävän kuvan sekä itselleni että lukijalle."

Ei poika pyri tekemään isästään pyhimystä, mutta kertoo rehellisen oloisesti, millainen isä hänellä oli. Näillä kahdella oli erittäin läheinen suhde, käy kirjasta ilmi. Kirjoittaja kertoo Nikoksi kutsutusta Niklas Herlinistä hienolla, rakastavalla ja lämpimällä tavalla, joka henkilökohtaisuudessaan koskettaa. Yksi suuri johtopäätös on, että Niko Herlin oli aina sama ihminen, kaikkien kanssa. Hän ei vaihdellut kasvojaan seuransa mukaan, kuten kirjoittaja sanoo esimerkiksi isoisänsä Pekan tehneen. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa:

"...minun näkökulmani on vain yksi puoli moniulotteisesta ihmisestä. Faija nimittäin oli parhaimmillaan minun ja isosiskoni isänä."

Heikki Herlin on tehnyt vaikuttavan työn tutkiessaan materiaaleja, haastatellessaan isänsä tunteneita ja kootessaan niistä elämäkerran, joka piirtää kuvan aidosta ihmisestä ja siitä, mitkä seikat tämän elämän kulkuun vaikuttivat, mikä tälle oli tärkeintä ja millainen hän luonteeltaan ja temperamentiltaan oli. 

"Oliko hän minulle hyvä esikuva? Tuolla hetkellä, myrskyssä uhkien ympäröimänä, hän oli esimerkillisin tuntemani ihminen. Hänen kanssaan kykenin kasvamaan ihmiseksi, joka ymmärtää pelon olevan luonnollinen osa elämää. Kun ajattelen isältäni saamia asioita, niin ensimmäisinä tulevat mieleen tiedonjano ja kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan."

Isän ja pojan suhteessa korostuu läheisyys ja vuorovaikutus, joita Niko itse jäi omalta isältään vaille. Yhteisyyttä rakensi tiivis yhteydenpito ja muun muassa yhteiset matkat, kuten autoreissut Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joita kirja kuvaa elävästi. Puhuminen, keskustelut, opastukset mitä moninaisimmista asioista luonnosta tunteiden käsittelyyn. Moneen poika osaa samastua, mutta pelkoon ei: hän sanoo isänsä pelänneen kaikkea. 

"Mutta faijaa määritti eräs toinen voima vielä enemmän kuin pelko. Se voima on rohkeus, kyky mennä eteenpäin, vaikka koko maailma olisi uhka ja jokaisessa tilanteessa olisi mukana ennen jostakin onnettomuudesta." 

Kirja kertoo Niklas Herlinin elämänvaiheet lapsuudesta koulunkäyntiin ja opiskeluun, kiihkeät työvuodet, perhesuhteiden ja terveydentilan muutokset. Se kertoo paljon riveillä ja rivien välissä myös pojasta. Avoimuus ja analysointi saa lukijan liikuttumaan mutta myös pohtimaan omia perhesuhteitaan ja läheistensä tarinaa. Henkilökohtainen sanan kaikissa merkityksissä, hieno, viisas ja rakastava teos. 

"Jokainen faijan kokemus oli muuttanut häntä, ja suuri osa hänen kokemuksistaan vaikutti muodossa tai toisessa minuunkin." 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, sukupolvia tutkiville. 

Muualla: Vaikka Heikkikään ei moneen ehtivää isäänsä loppuun saakka tuntenut eikä ymmärtänyt, silti hänen pohdintansa isänsä mahdollista ajatuksista ja vaikuttimista elävöittävät ja syventävät tarinaa, sanoo Kirjasta kirjaan. 

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway. Teos 2020. Ulkoasu Jenni Saari.

Kirjailija esiintyy Helsingin kirjamessuilla la 24.10.2020 klo 15.30 - 16.00, haastattelijana Juha Hurme.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa 2020 kohtaan 18, sillä kohdehenkilö (aihe) oli minulle tuntematon. 

P.S. Jos osallistuit blogissani kirjamessulippujen arvontaan, kurkkaa voittajat arvontapostauksen kommenteista ja jos voitit, ota pikapikaa yhteyttä! 

Fanny Härgestam: Hans Rosling - Kuinka opin ymmärtämään maailmaa

Kyse ei ole self helpistä, vaikka nimi saattaa niin vihjata, vaan se kertoo tutkija Hans Roslingin elämäntarinan. Tarina päättyi miehen menehtymiseen haimasyöpään vuonna 2017, mutta millainen tarina! Se on todella kertomisen ja lukemisen arvoinen, erityisesti korona-aikana. Onneksi ruotsalainen kirjailija Härgestam tarttui kustantajan tarjoamaan tehtävään vielä silloin kun Rosling oli elossa; hän ehdi saada tältä itseltään paljon tietoa ja palautetta, mutta keräsi materiaalia myös muualta, erityisesti Roslingin vaimolta Agnetalta.

Hans Rosling syntyi Uppsalassa Ruotsissa vaatimattomissa oloissa, joista perhe ponnisti eteenpäin. Tietoa, sivistystä ja työntekoa arvostettiin, ja arvoja siirrettiin sukupolvelta toiselle. Vaurauskin kasvoi, oheistuotteena. Rosling kertoo:

"Matka äidinäidin nelivuotisesta peruskoulusta minun professorin titteliini vei vain kolme sukupolvea. Tai vielä dramaattisemmin: äidinäidinäitini oli lukutaidoton, ja hänestä minuun on neljä sukupolvea."

Isoäiti syntyi vajassa ja asui kodissa, jossa oli maalattia.

"Aikuisiällä kysyn äidinäidiltäni, oliko hän ollut köyhä lapsena. Hänen vastauksensa oli nopea ja napakka: - En ikinä! Joka päivä äiti kattoi ruokaa pöytään, meillä oli katto pään päällä, puhtaat ja lämpimät sängyt joka yö. Meillä oli kengät jalassa ja pääsimme kouluun joka ikinen päivä."

Koulu oli tärkeää perheelle ja muodollisen pätevyyden saavuttamiseksi eri asioihin, mutta Rosling ei kehu aikansa ruotsalaista koululaitosta. Se antoi hänen mielestään kovin kapean kuvan maailmasta; ikään kuin se olisi jaettu kahtia "länsimaihin" ja "muihin."

"Maailmankuvani syntyi kotona. Sen loivat isä, äiti, radio ja tapaamani ihmiset. Ei koulu."

Perheen ylpeydeksi poika kuitenkin eteni ja pääsi opiskelemaan lääketiedettä. Opintoihin valmistautuessaan 19-vuotias Hans tapasi mosambikilaisen Eduard Mondlanen, joka teki työtä maansa itsenäistymisen eteen. Tapaaminen oli käänteentekevä ja sytytti loppumattomaan liekkiin Hansin palavan innostuksen ymmärtää maailmaa. Hän ryhtyi matkustamaan, kiersi Intian, Nepalin ja muuta Aasiaa ja Indonesiaa, ennen kuin suoritti opiskelunsa loppuun. Ja lähti sitten vaimonsa kanssa Mosambikiin lääkäriksi. Työkokemus toi hänelle paljon oppia erityisesti erilaisista epidemioista, minkä seurauksena hänet Ruotsiin palattuaan värvättiin alan tutkijaksi.

"Epidemioita vastaan taisteleminen on jollain lailla salakavalaa. Näkyvästä ja dramaattisesta työstä kiitetään, mutta harvoin huomataan sitä, mikä pelastaa eniten elämää: sitä kovaa työtä, joka pyrkii rakentamaan ja johtamaan parempaa yhteiskuntaa." 

Roslingin suuri havainto oli se, miten vähän ihmiset tunsivat maailman todellista tilannetta, isoa ajantasaista kuvaa. Miten syntyvyys ja lasten kuolleisuus olivat vähentyneet talouden ja tiedon kohentuessa. Miten kahtiajako "meihin" ja "niihin" ei enää toimisi, vaan päättäjillä olisi edessään uudenlaisia haasteita, jos mielimme pitää maapallon elävänä.

Hän järkyttyi havaitessaan, että maailman vaikutusvaltaisimmat johtajat vaikuttivat vilpittömästi uskovan, että köyhien maiden asukkaat halusivat itse jatkaa perinteistä elämäntapaansa ja vaikka haluaisivat kehittyä, se ei tulisi onnistumaan. Johtajien mielessä kangastelivat 30 vuotta vanhat käsitykset ja tiedot. Niinpä hän toimen miehenä aloitti valistamisen - jonka aineiston kehityksessä oli tiiviisti mukana hänen poikansa ja tämän vaimo - ja päätyi puhumaan Ruotsin päättäjille, elinkeinoelämälle ja akateemikoille, ja sitä kautta muun muassa UNESCOn, Maailmanpankin, UNICEFin tilaisuuksiin sekä amerikkalaisiin TED-konferesseihin ja illastamaan niin Nelson Mandelan, Melinda Gatesin ja muiden huippunimien kanssa. Mutta tutkijan ja lääkärin taidot eivät päässeet unohtumaan, sillä:

"Minä aloitin elämäni vaikeimman ja vaativimman työtehtävän, kun Länsi-Afrikassa puhkesi vuonna 2014 ebolaepidemia." 

Hän matkusti Monroviaan Liberiaan, ja epidemia saatiin kuin saatiinkin lopulta hallintaan, vaikka työ alkoi liian myöhään - kuten epidemioissa aina (ehkä tilanne muuttuu nyt?). Voitte arvata, että tämä kohta kirjassa, tarkka toimenpiteiden ja seurannan kuvaus, on juuri nyt erityisen kiinnostava!

Myöhemmin Rosling jatkoi puhumistaan päättäjille muun muassa Maailman talousfoorumissa Davosissa ja Afrikan unionin konferenssissa, jossa unionin puheenjohtaja Nkosazana summasi tavoitteensa:

"Jotta pääsisimme samalle tasolle muun maailman kanssa, meidän pitää tehdä samanaikaisesti monia asioita. Meidän pitää lopettaa yhtäaikaa äärimmäinen köyhyys ja suunnitella ja investoida tänään päästäksemme sinne, missä haluamme olla 50 vuoden päästä, ja siitä eteenpäin. Me hankimme ulkomaista pääomaa rakentaaksemme infrastruktuuriamme, rautateitä, kestävää energiaa, kaupunkeja, teollisuutta ja tiedelaitoksia. Askel askeleelta tulemme sulautumaan moderniin maailmaan."

Mitähän Rosling ajattelisi nyt, kun maailma on muuttunut? En osaa kuvitella, osaatko sinä? Sen tiedän, että hänen kaltaisiaan ison kuvan näkijöitä ja ajattelijoita tarvitaan, yhä enemmän epävarmoina aikoina.

Yhteenveto:
Kirja kuvaa kiinnostavasti Roslingin tiedonhalua ja perehtymistä faktoihin, erityisesti Afrikan maiden ongelmiin, hänen laajaa työsarkaansa lääketieteen alalla ja valtavia urakoitaan kulkutautien selättämiseksi. Yhtä vaikuttava on hänen valistustyönsä päättäjien tietojen ajantasaistajana ja vahvana vaikuttajana maailman terveyden ja talouden edistämiseksi kestävällä tavalla. Että nautin tällaisista kirjoista, jotka sekä antavat tietoa, ovat sutjakoita luettavia ja hierovat aivonystyröitä, kaikkea yhtä aikaa!

Hans Roslingin ajatteluun voi tutustua tarkemmin kirjassa Faktojen maailma.

Kenelle: Maailmasta kiinnostuneille, epidemioista tietoa hakeville, ryysyistä rikkauksiin -tarinoiden lukijoille, faktapohjaisen ajattelun ystäville.

Fanny Härgestam: Hans Rosling - Kuinka opin ymmärtämään maailmaa. Suomennos Elina Lustig. Otava 2020.

Helmet-haaste 2020 kohta 17: tutkijan kirjoittama kirja. Ups, ei oikeastaan ole, sillä Rosling kirjoitti alun itse, mutta kirjailija jatkoi siitä. No, ainakin se sopii muun muassa kohtiin 30, pelastetaan ihminen, ja 31, kerrotaan elämästä maaseudulla.

Michelle Obama: Minun tarinani

Elämäkerta noudattaa perinteistä kaavaa, mikä helpottaa lukijaa. Aletaan alusta, ei kikkailla perusasioissa. Kuvataan lapsuutta, ympäristöä ja ajatusmaailmaa, joissa Michelle Robinson syntyy ja kasvaa. Alue on sittemmin slummiutunut mustien alue Chicagossa. Perhe, johon tyttö syntyy, ei ollut varakas eikä etuoikeutettu, mutta Michellen ja hänen veljensä Craigin vanhemmat olivat fiksuja ja halusivat lapsilleen kunnon koulutuksen, maksoi mitä maksoi.

"Kumpikaan ei ollut koskaan lomaillut Euroopassa. He eivät koskaan käyneet uimarannoilla eivätkä ulkona syömässä. He asuivat vuokralla. Me olimme heidän investointinsa, minä ja Craig. He panivat kaikki rahansa meihin."

Ilman tuota omistautumista tarina voisi olla aivan toinen tai sitä ei olisi lainkaan. Michelle osoittautui välkyksi, ja perhe iskosti hänen mieleensä itsevarmuuden ja opinnälän, joiden avulla tyttö eteni opin portaita maan yhteen arvostetumpaan kouluun, Princetoniin, asti. Menestymisen halu oli vahva, polku näytti selvältä.

"Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin saattanut tajuta, että olin palanut loppuun opiskelusta. Olin voipunut luennoista, aineista ja tenteistä ja minulle olisi todennäköisesti ollut eduksi tehdä jotain erilaista. Mutta kävin LSAT-kokeessa, kirjoitin viimeisen vuoden opinnäytetyöni ja kurkotin kuuliaisesti kohti tikkaiden seuraavaa puolaa hakemalla maan parhaisiin oikeustieteellisiin tiedekuntiin. Pidin itseäni fiksuna, analyyttisenä ja kunnianhimoisena. Olin karaistunut kipakoissa ruokapöytäväittelyissä vanhempieni kanssa. Osasin väitellä asioista niiden teoreettiseen ytimeen asti ja olin ylpeä siitä, etten kriisitilanteessa koskaan luovuttanut. Eivätkö nämä, jos mitkä, olleet nimenomaan juristin ominaisuuksia? Minun mielestäni kyllä."

Tässä on muutamia kiinnostavia kohtia: Michelle itse jatkaa, että hän pyrki valinnoillaan saamaan hyväksyntää (eli kehuja). Tyypillinen kiltin tytön syndrooma siis. Hän käyttää huolettomasti loppuun palamisen termiä, vaikka oikeasti siitä ei ollut kyse; hänen toimintakykynsä ja kuntonsa ei missään vaihessa ollut vaarassa, tai ainakaan hän ei kerro siitä. Mutta uskon hänen olleen välillä väsynyt kaiken suorittamisen keskellä. Mikä ei estänyt opiskelujen ja uran ansiokasta jatkamista huippuyliopisto Harvardissa ja sen jälkeen asianajotoimistossa, jonka hän oli valinnut työpaikakseen opiskelun jälkeen.

Jossa hän tapaa harjoittelijan nimeltä Barack Obama. Suhteen alku oli hidas, lopputulos tiedossa, mutta Michelle mietti asiaa paljon.

"Elämässä saamani monet hyvät asiat aiheuttivat nyt eräänlaisen psyykkisen piiskansivalluksen. Minut oli kasvatettu luottamaan itseeni ja ajattelemaan, ettei menestykselle ole rajoja, uskomaan että että voisin tavoitella ja saavuttaa mitä vain halusin. Mutta minä halusin kaiken. Sillä kuten Suzanne sanoi, miksikäs ei? Halusin elää pirteän Mary Tyler Mooren tavoin itsenäisenä uranaisena mutta samalla tunsin vetoa vakauttavaan, uhrautuvaan ja valjulta vaikuttavaan turvallisuuteen, jota vaimon ja äidin rooli merkitsi. Halusin työelämän ja halusin kotielämän, mutta myös jonkinlaisen toivon siitä, ettei toinen täysin tukahduttaisi toista. Halusin olla juuri sellainen kuin äitini mutta samalla täysin erilainen. Sitä oli outoa ja hämmentävää pohtia. Voisinko saada kaiken? Saisinko kaiken? Minulla ei ollut hajuakaan."

Rakastumisen kuvaukset uteloittavat, mutta eniten kiinnosti se, millaista ensimmäisen naisen elämä ja työ - palkaton sellainen - on. Ja siitä saamme kuulla paljon. Samalla kirja on kuvaus Barack Obaman noususta politiikan huipulle. Jo presidenttiehdokkaana olo on myös vaimon kokopäivätyötä. Ja presidenttiyden aika: miten perhe ja lapset pärjäävät, miten he päivänsä käyttävät ja miten arki Valkoisessa talossa toimii - se on kirjan herkullisin anti. Ja myös varmasti sensuroiduin. Silti verhon vilautus kiehtoo.

Michelle Obama kertoo paljon siitä, mitä asioita hän on halunnut nostaa asemassaan julki. Ja että hän oppi pian sen, että tyhjiö täyttyy, joten jos julkisella henkilöllä ei ole omaa agendaa, sen luo joku muu, joten on paras miettiä strategia itse. Viisaasti ajateltu! Tyttöjen asema on hänen sydäntään lähellä. Kahden tyttären äitinä ja vaatimattomista, luokka- ja värierot tunnistavista oloista ponnistaneena myös ymmärrettävää ja tarpeellista, nykymaailmassa ja Amerikassa. Ensimmäisen naisen status auttoi monen hyödyllisen hankkeen käynnistämisessä ja edistämisessä, ja hän oppi pikku hiljaa käyttämään valtaansa, joka ei ollut mitätön.

Mutta se arki! First Ladyn päivät ovat minuuttiaikataulutettuja. Niin minunkin, mutta saan sentään ilman suurta häslinkiä karata naistenhuoneeseen tarvittaessa, vaikka palaveri jäisi kesken. Eikä kannoillani roiku laumaa turvamiehiä ja assistentteja, aina valppaasta mediasta puhumattakaan. Voin jopa käydä kotini parvekkeella lupaa kysymättä! Tai ulkona syömässä ja teatterissa ilman mittavaa turvajärjestelyä, joka sulkee lähikadut, hidastaa kaikkien matkaa ja altistaa muut alueella liikkujat noloon tarkastukseen siitä, onko tilanteessa läsnä aseita tai muita vaaratekijöitä. Ei käy kateeksi.

Ymmärrän, että nyt puhutaan isommista asioista kuin yhden henkilön viihtymisestä: Obaman pariskunta ajattelee tekevänsä työtä koko kansan puolesta, ei oman etunsa. Mikä on todennettu äänestäjien ja rahoittajien voimin. Se nostaa heidät taviksista tuhatkertaisesti eri tasolle ja saa hyväksymään epämukavuudet henkilökohtaisessa elämässä. Michelle Obama vakuuttaa minut siitä, että vaikkei hän ole innoissaan kaikesta puolisona, äitinä tai uranaisena, hän uskoo vakaasti miehensä visioihin ja ajatuksiin siitä, miten amerikkalaisten elämää voisi kohentaa. Ja tekee kaikkensa, että ne ajatukset tulisivat toteen.

Henkilökohtaisuuksiin mennäkseni, Michelle Obaman peruslause lapsuudesta alkaen on ollut: Olenko tarpeeksi hyvä? Kirjassa ei sanota suoraan, saako hän vastauksen, mutta kertomus pyrkii tekemään sen selväksi. Luulen, ettei hän itsekään vielä tiedä lopullista sisäistä vastaustaan, mutta heilutan katsomossa voittajalippua. Jos hän nousee rivikansalaisesta maailman parhaaksi luokitellun yliopiston kasvatiksi, auttaa miehensä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi, hoitaa avioliittonsa, kaksi tytärtään ja oman osuutensa politiikassa, julkisuudessa ja monissa tukea tarvitsevien kansalaisten hankkeissa kaiken osoittamansa älyn, tunteen, kokemuksen ja koulutuksen pohjalta, mitä epäiltävää jäisi? Ja yritän nyt kovasti pidättäytyä vertailuista muihin Amerikan presidenttien puolisoihin. Presidenteistä puhumattakaan.

Muutama nosto: Michellen huomiot arjesta ovat työelämästä tuttuja. Lyhennetään työviikkoa, näin se käy:

"En tuolloin vielä tajunnut, että osa-aikatyö voi olla ansa, etenkin jos sen on tarkoitus olla miniversio omasta aiemmasta kokopäivätyöstä. Ainakin minun kohdallani kävi niin. Tässä oli yksi niistä edellä mainitsemistani asioista, jotka valkenevat monille meistä liian myöhään. Osallistuin edelleen kaikkin työpalavereihin ja vastuullani oli melkein kaikki samat asiat kuin aiemmin. Ainoa todellinen ero oli, että sain nyt suunnilleen puolta pienempää palkkaa ja yritin mahduttaa kaiken kahdenkymmenen tunnin työviikkooni.... Osa-aika sai vain aikaan tunteen, että jätin työt puolitiehen ja että yksityis- ja työelämän rajat olivat hämärtyneet."

Vieraampi on hänen agendansa perusasia, värillisyys ja erilaisuuden kokemus. Se vaikuttaa vahvasti kaikkeen, ulkopuolisena ja valtaenemmistön edustajana siitä saa vain häivähdyksen. Vaikka olemme jo tottuneet rasistisiin mielenilmauksiin Pohjoismaissakin, on vaikea tajuta asian monisukupolvista syvyyttä yhdysvaltalaisessa kulttuurissa.

"Mutta jopa tänään, kun yliopistoissa on edelleen enemmän valkoisia kuin värillisiä opiskelijoita, sulautumisen taakka sälytetään suurelta osin vähemmistöopiskelijoiden harteille. Minun kokemukseni mukaan se on paljon vaadittu. "

Pidän kirjassa siitä, että se pysyy pääosin realismin ja arjen tasolla.

"Koskaan sinä aikana, jonka olen Barackin tuntenut, hänelle ei ole tuottanut iloa käydä kaupoissa, laittaa ruokaa tai tehdä minkäänlaisia kädentöitä." 

Henkilöt ovat uskottavia ja tosia (kuin kuvailisin fiktiota, mutta onhan tuo elämä melkoista fiktiota taviksille), kirja kiinnostava ja paljon kertova. Käännöksen laatua en osaa arvioida alkutekstiä tuntematta; jotkut jäykähköt ja vanhanoloiset lauseet lienevät perua sieltä. (Vaaksan korkuiset aukot? Posliinista tehdyt pienoisveistokset?) Vaikka tiedostan painetun tekstin valikoivan otteen (monet "tällit" on siivottu sisäsiisteiksi tai kokonaan pois, amerikkalaiseen tapaan, tekisi mieli sanoa), olen silti tyytyväinen. Michelle Obama osoittaa olevansa oma henkilönsä vahvalla ja vaikuttavalla tavalla. Mitä oikeasti tapahtui ja miten tarina jatkuu: varsinaiset elämäkerrat saamme ehkä lukea myöhemmin.

Kenelle: Uraäideille ja -isille, uramiehiin rakastuneille, uraihmisten lapsille, menestymisestä haaveileville tytöille, maailman johtamisesta uteliaille.

Muualla: Herättävä ja positiivinen lukuelämys, sanoo Kirjaluotsi. Herkkä mutta voimallinen, sanoo Hidasta elämää.

Michelle Obama: Minun tarinani (Becoming). Otava 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.