Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

Henkilöhahmot lienevät romaanin olennaisin osa: kirjassa ei välttämättä tarvita juonta, faktoja, aikamääreitä, mutta ilman toimijoita jossain miljöössä romaania tuskin tapahtuu. (Ja teema, rakenne ja näkökulmat muodostuvat henkilöiden myötä, vaikkei niitä etukäteen määrittelisi.) Oletko samaa mieltä?

Romaanin henkilöihin voi samastua, heitä voi inhota, ihailla, rakastaa, vihata, sääliä, tarkkailla uteliaana; heille ja heidän kanssaan voi nauraa, heidän puolestaan itkeä, surra ja kaivata. Nuo tunteet ovat kirjailijan lahja lukijalle. Vuolan ja Melenderin esseeteos romaanihenkilöistä sanoo saman asian hienommin: 

"Tarve saada vastakaikua ihmisenä olemisen peruskysymysten äärellä toteutuu lukijan ja romaanihenkilön välisessä vuorovaikutuksessa."

"Sillä kun me koemme jotain, me löydämme itsestämme jotain. Juuri tähän lukemisen nautinto perustuu."

Kirjoittajat kertovat omasta suhteestaan henkilöhahmoihin "niin kirjailijoina kuin lukijoina", henkilöiden rakentumisesta, päähenkilön ja sivuhenkilöiden merkityksestä sekä erilaisista kertojatyypeistä. Ja kirjan muodostavissa neljässä dialogimuotoisessa luvussa ajatuksistaan ja omista mieltymyksistään romaanin kerronnan osalta. 

Lisäksi kirjassa on 24 esseetä, joissa kuvataan romaanien - mukana on koti- ja ulkomaista, klassikoita ja modernia - henkilöhahmoihin liittyviä mietteitä. Esseihin on valittu rajuja tapauksia, Brett Easton Ellisistä Stephen Kingiin ja Cormack McCarthyyn, mutta myös muun muassa Aino Kallasta ja Kristina Carlsonia. Äärimmäisiä esimerkkejä Sudenmorsian ja Eunukkikin tavallaan ovat, muiden esiteltyjen tavoin. Kiinnostavia näkökulmia monelle tuttujen romaanien tulkintaan. 

Melkoinen tietopaketti niin romaaneja kirjoittaville kuin meille niitä lukeville, erilaisine lukemisen motiiveineen! Ja herättää paljon ajatuksia, ei tyhjene kertaluvulla, niin paljon viitteitä eri kirjoihin ja niiden sisällön yksityiskohtiin mainitaan. Henkilöhahmon ei tietenkään tarvitse olla ihminen, se voi yhtä hyvin olla eläin, kasvi, robotti tai luuranko. Tai esine: sormuksella on mielikuvissamme aina taikavoimia, voiko sitä sanoa sivuhenkilöksi? Entä järveä? Entä millainen on "luotettava lukija"? Ja ovatko "pyöreät" henkilöhahmot parempia kuin "litteät"? 

"Vain fiktio sallii pääsyn vieraaseen piiloiseen tajuntaan - toisin sanoen täysin vertaansa vailla olevaan leikkiin."

Kirjaa kannattaa lukea rauhassa ja pätkittäin, vaikka sen ensin ahmisi kokonaan, kuten minä tein, mutta olen jo noin kolmannella kierroksella lisää tutkimassa. Aina löytyy.

Parissakin kohtaa muistutetaan, etteivät henkilöhahmot, edes päähenkilö, ole sama kuin kirjailija itse. Autofiktiobuumi, ja itse lisäisin, medioiden suosimat kirjailijoiden "vaatekaappihaastattelut", ovat sekoittaneet monen mieltä tässä. Hyvä siis tiedostaa kirkkaasti. 

Kirja on tarkoitettu kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille, kertoo esipuhe. Teksti on rentoa mutta ei täysin yleistajuista, ovathan kirjoittajat kovan luokan ammattilaisia alallaan, ja ammattitermit tuppaavat mukaan välillä silloinkin, kun ei ehkä tarvitsisi. ("Romaanihenkilö konstruktiona merkitsee minulle dynaamista keinoa jäsentää teoksen fiktiivistä maailmaa ja saattaa kompleksisia elementtejä yhteen.") Tosin näin saadaan tarttumapintaa myös ammattilaiskollegoille, ja termit on usein selitetty saman tien tavallisemmin sanoin. Ovelaa piilosivistämistä. Vai onko kyse tästä, siirrettynä tietokirjaan? (Oikeasti ymmärrän kyllä pointin ja olen samaa mieltä. Hyvässä romaanissa tuntuu aina olevan pinnan alla jotain, mihin ei ihan täysin pääse käsiksi, mutta se kutkuttaa.)

"Hyviin romaaneihin - ja kiinnostaviin henkilöhahmoihin - sisältyy arvoituksellista kohinaa, jonka tarkoitusta lukija ei välttämättä ymmärrä tai ei edes voisi ymmärtää." 

Kaltaiselleni romaanien suurkuluttajalle teksti on silti erinomaisen kiinnostavaa eikä muutaman sanan googlaus haittaa (nyt tiedän, mikä on fokalisaatio: sama kuin tutumpi termi näkökulmatekniikka, suurinpiirtein). Saati jonkin romaanin tietojen etsintä, lukuvinkkejä vilisee anteliaasti niin tekstissä kuin jokaisen luvun ja esseen perässä Kirjallisuutta-listassa. Ja yhden kirjan olen jo ostanut mainintojen perusteella, lisää seurannee. Kiitos kirjan tieto- ja ajatusräjäytyksen.

"Kaunokirjallisuus mahdollistaa niin suurta ja todellista hyvää, että ilman sitä ymmärrys elämästä jää vajavaiseksi." 

Lue myös:

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput (kirja romaanien lopetuksista).

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (kirja romaanien aloituksista).

Jani Saxell: Aiheiden kirja (inspiraatiota kirjoittajille ja lukijoille).

Useita kirjoittajia, toim. Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto: Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon  (12 kirjoittajaa kertoo vinkkejään).

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies (riemukas ja loistelias näyte kirjoitustaidon mahdollisuuksista ja erilaisista tekstityyleistä).

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä. WSOY 2026. Kansi Martti Ruokonen.

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput

Hieman hirvittää alkaa puhua kahden huippusanataiteilijan ja intohimoisen tekstinrakastajan kirjasta, jonka luettuaan tuntee omat sanansa kovin vajavaisiksi, mutta ei auta: ken häpeää pelkää, hänen ei pidä kirjablogia pitämän, sanoo vanha blogistanialainen sananlasku.

Vuola ja Melender pohtivat esseekirjassaan romaanien lopetuksia. He esittelevät itsensä sekä lukijoina että kirjailijoina ja ruotivat 30 esimerkkiromaanin avulla erilaisia lopetustapoja ja miettivät vaihtoehtoisia loppuja ja omia suosikkejaan. Huima paketti romaaninystävälle! Dialogin muotoon tehtynä kuitenkin helppolukuinen täyteydestään huolimatta.

Miksi romaanin lopetus on tärkeä? Myönnän, en kiinnitä niihin huomiota lainkaan yhtä paljon kuin aloituksiin. Loppua lukiessani tiedän jo, mitä kirja on syönyt ja millainen se mielestäni on; harvoin lopetus pystyy enää muuttamaan käsitystäni. Loppu unohtuu helpommin kuin alku, ja se saattaa usein olla pettymys, etenkin jos kirja on ollut erityisen hyvä. Melender toteaa:

"Romaanien alkukuvat vilauttavat tuntematonta mutta kiehtovaa maailmaa, kun taas sen loppukuvat sulkevat tutuksi käyneen ja arvoituksensa paljastaneen maailman. Alkukuvat viettelevät lukijan, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet. Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa."

"Romaani voi alkaa lähes millä tahansa tavalla, mutta se ei voi loppua miten hyvänsä", sanoo Vuola.

Selvä. Olen monen kirjan kohdalla ajatellut lopetuksen olevan pettymys siksi, että kirjailijalta yksinkertaisesti loppuu puhti. Myös tämän havainnoi Vuola: "Ehkä kirjailijan kontrolli heikkenee, koska hänen voimansa ehtyvät maalin lähetessä." Kirjailijalle voi tulla kiire tai iskeä kyllästyminen, jolloin lopun käy kehnosti, ja tämä voi näkyä jo paljon ennen varsinaista loppua. Tunnistan lukijana ilmiön, jota Vuola kuvaa:

"Niillä main lukijalle alkaa valjeta, että romaani on jo paitsi näyttänyt myös monessa tapauksessa käyttänyt keinonsa, ja romaanin kielellisenkin ilmaisun mahdollisuudet alkavat umpeutua. Voisi myös puhua romaanin sulkeutumisvaiheesta, joka edeltää varsinaista loppua. Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi."

Postaukseni oireilee sulkeutumistaan: kirjassa on niin paljon kiinnostavaa, etten pysty läheskään kaikkea mainitsemaan. Muun muassa kirjailijoiden omat näkemykset parhaista lopuista. Vuola kaipaa loppuja, jotka eivät vastaa kysymyksiin, vaan herättävät niitä.

"Ollakseen huikea lopun  pitäisi aueta eri suuntiin ja siten mahdollistaa useita, ehkä keskenään ristiriitaisiakin tulkintalinjoja. Avautuminen vaikuttaa siis olevan yksi lopetusmieltymyksilleni ominainen piirre. Onkin johdonmukaista, että tällaisista lopetuksista ei yleensä tule lopun mielikuvaa. Tavallaan en ajattele niitä lopetuksiksi vaan ennemminkin uusiksi aluiksi."

Myös Melender kammoaa suljettuja, reseptinmukaisista loppuja.

"Ne on viimeistelty niin varman päälle, että niiden maailma sulkeutuu viimeisellä sivulla eikä jatku lukijan tajunnassa. Kun romaanin rakenteessa kaikki osat tukevat millimetrin tarkasti toisiaan, minussa herää paranoidi kauhu. Olisi kamalaa, jos elämässä kaikki liittyisi kaikkeen jonkin pirullisen käsikirjoituksen mukaisesti. Yhtä kamalaa se on myös kertomakirjallisuudessa."

Molemmat muistuttavat myös, että lukija tavallaan luo kirjan itse.

TM: "Lukeminen on luomista siinä missä kirjoittaminen, ja siten lukemisen ilo on pohjimmiltaan samaa kuin kirjoittamisen ilo: itse tehdyssä maailmassa seikkailemisen riemua. SV: "Kuten tiedämme, kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman asian eri puolet."

Yksi lukukerta ei tälle teokselle riitä; ammennettavaa riittää ja lukuvinkkejä sinkoilee keskustelun tuoksinasta. Lukija saa miettiä omia mieltymyksiään ja lukutapojaan samalla kun sivistyy ja nauttii kirjapuheesta ja asiantuntijakeskustelusta. Vaikka kirjan sanotaan olevan "kaikille kirjallisuuden ystäville", vaatii se ehkä kuitenkin tavallista lukijaa (joksi miellän vaikkapa vanhan äitini) enemmän tietämystä kielitieteestä ollakseen antoisin - ainakin alan termien tuntemusta. Ja keskimääräistä romaaninlueskelijaa enemmän teoriatiedon kaipausta. Mikä ei liene ongelma niille, jotka kirjallisiin opuksiin ylipäänsä tuntevat kiinnostusta tai jotka tätä postausta lukevat.

Myös ruodittujen 30 kirjan tuntemus on hyvä pohja, muttei välttämätön. Itse olen lukenut niistä puolet, useita laitoin lukulistalle. Kaikin puolin syvän antoisa, selkeä ja asiantunteva teos, jota on ilo lukea: esseemuoto henkilökohtaisine otteineen tuo mausteen, jota normioppaissa ei ole, dialogimaisuus suorastaan pakottaa osallistumaan keskusteluun mielessään. Osallistava siis myös, minkä ajattelen paitsi viihdyttäväksi lukijalle, hedelmälliseksi erityisesti kirjallisuuden tai kirjoittamisen opiskelijoille.

Lopuksi lyhyt visa: tunnistatko, mistä kirjoista nämä loppulauseet ovat? Kirja puhuu viimeisistä merkittävistä tekstikappaleista eikä näin simppelisti, oikaisen tässä yhteen lauseeseen, jotta asia ja kirja jäisi mieleesi pyörimään. Lauseista kolme on klassikoista, yksi viime vuosien kirjallisuudesta. Yksikään ei ole kotimainen, huomaan, ei tarkoituksella. Kirjan esimerkeissä on kyllä niitäkin.

1. - Kello on viisi neljäkymmentäyhdeksän.
2. - Onhan huomenna taas uusi päivä.
3. - Alhaalta kuului vaimeita pianon tai viulun ääniä.
4. - Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kesäpäiviä hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoittensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja. 

Lue myös kirja aluista: Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010. (Kas, olen käyttänyt visaideaa jo silloin.)

Kenelle: Taisi tulla sanottua jo edellä.

Muualla: Kirja lunastaa alkusanojensa lupaukset käytännönläheisyydestä, ilosta ja inspiraatiosta, sanoo Tuijata.

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 34: kirjassa on usean kirjailijan kirjoituksia. Kirjoittajien omien tekstien lisäksi lainauksia löytyy kymmeniltä muilta. 

Trendivastainen trendi

Oletteko huomanneet trendiä, joka nousee trendejä vastaan? Tarkoitan sitä, että kaikkien kehitys-, tehokkuus- ja tulosvaatimusten rinnalle on noussut ääniä, jotka kyseenalaistavat hullun huhkimisen, niin kuntoilussa ja itsensätrimmauksessa kuin työssäkin. Ettei aina tarvitsisikaan vetää viimeisiä mehuja, viimeiseen sekuntiin ja viimeisillä voimilla, vaan ihminen voisi myös olla ja nauttia.

Riemastuttava ja vapauttava ajatus! Törmäsin siihen viimeksi kirjassa, joka vahvasti kyseenalaistaa jatkuvan itsensä kehittämisen pakon, sisäisen äänen kuuntelun ja positiivisuuden otsikolla
Pysy lujana: elämä ilman self-helpiä.

Kirjoittaja, tanskalainen professori Brinkmann kehottaa ihmistä itseään tekemään päätökset ja pysymään itsenäisenä ja terveen kielteisenä, antamatta erilaisten muotigurujen ja muutospaineiden vaikuttaa, ja esittää ajatuksia, joiden todenperäisyyttä on vaikea kieltääkään. Kuten hän toteaa, hänen sisältään ei ainakaan löydy mihinkään vastauksia, kuten vaikka piparkakkureseptiä tai ratkaisua ilmastonmuutokseen, joten sisäisen äänen etsiminen on aivan turhaa. Niin, en minäkään noita vastauksia sisältäni löydä... Tietysti hän kärjistämällä tarkoittaa sitä, että liiallinen itsetarkkailu on vähintään yhtä vahingollista kuin omasta hyvinvoinnista piittaamattomuus. Kielteisyys on hänen mielestään luonnollista ja auttaa ihmistä keskittymään oleelliseen. Ei tarvitse aina vastata kyllä uusiin haasteisiin, sillä jatkuva myöntyminen johtuu hänen mielestään sosiaalisesta pelosta ja pelosta, että jää jostain paitsi. Kirjoittaja tietää toki, ettei tämä ajattelu ole trendikästä.

"Sillä jos ihmisellä on mielenrauha, hänellä on veneessään juuri se painolasti, jonka varassa voi sanoa ei kaikille mahdollisille (kohtuuttomille) odotuksille ja vaatimuksille. Eikä se ole pääomaa nykyisin, kun ihanteena on virrassa kulkeva, joustava ja muuttuva ihminen."

Pidin virkistävästä asenteesta ja olen samaa mieltä, että erilaisten tuulien mukaan lähtevä on todennäköisesti enemmän hukassa kuin omien periaatteidensa mukaan elävä. Eikä todellakaan kaikki ole "ihmisestä itsestään kiinni", kuten hoetaan. Sitä paitsi arvostan hänen kehotustaan lukea romaani self-help-kirjan sijasta. Mutta kehitysmyönteinen olen silti kirjoittajaa enemmän, pienkehitystä voi pyrkiä tekemään omaksi ilokseen ja hyvinvointinsa edistämiseksi. Ja työelämä on tietysti asia sinänsä. Mutta hampaat irvessä ei liene kenenkään syytä koko ajan "kehittyä."

Kirja sinänsä on lupaavan alkupuolen jälkeen tekstiltään puisevahko ja käy läpi filosofioita, no, lähinnä stoalaisuutta, jokseenkin opettajamaisesti. Silti se on toki suurelta osin kieli poskessa tehty - self-help-opas self-help-oppaita vastaan. Ohuen teoksen jaksaa hyvin lukaista, sivuja on vain 168 ja nekin pieniä. Mukana on pitkä viiteluettelo.

Svend Brinkmann: Pysy lujana: Elämä ilman self-helpiä. Suomennos Heikki Eskelinen. Tammi 2016.

Kenelle: Suorittamiseen kyllästyneille. Niille, jotka eivät vain jaksa. Jotain muuta etsiville.

Muualla: Maaret Kallio piti Brinkmannista ja naurahteli. HS vertaa Brinkmannin filosofiaa kärsämäkiseen sananlaskuun.

Myös Tommi Melender miettii esseekirjassaan Onnellisuudesta tehokkuusvaatimusta kertomalla suosikistaan filosofi Flaubertista, joka rautatien tultua halveksi syvästi porvareita, nämä kun intoilivat voittavansa nyt tuntikaupalla matkustusaikaa postivaunuihin verrattuna.

"Mitä iloa siitä on, jos ääliöt pääsevät nopeammin toistensa luo?"

Tulee mieleen VR:n tehostaminen, jossa matka-aikoja on tehostettu niin, ettei matkustajia enää ehditä ottaa matkan varrelta kyytiin. Melenderin kirjaa en ole vielä lukenut loppuun, mutta se antaa mainiota ajatuksia ja yllättävän raikkaalla tavalla: kirjailija ei olekaan niin yksiselitteisen "vihainen nuori mies", minkä hän itsekin kirjassa toteaa. Muutos on selvästi tapahtunut, eikä huonompaan suuntaan, siihen vähään verraten minkä hänen aiempia tekstejään olen lukenut. Sanoisinko: seesteisempää, kirkkaampaa. Tämä kirja ehdottomasti ei ole self-help-opas onnellisuuteen, vaan Melender pohtii teemaa eri aiheiden kautta: kirjoittamisen ja kirjailijuuden, rahan ja vaikkapa urheilun. Ja mukana ovat vahvasti Flaubert, Camus sekä liuta muita ajattelijoita ja kirjailijoita. Kiinnostava, pohdituttava ja hitaasti lueskeltava teos.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. WSOY 2016. Kustantajan lukukappale.

Kenelle: Ajatteleville, kirjoittaville, innoitusta hakeville, merkityksiä etsiville.

Muualla: Tommi Melender innoitti Ompun pitkään ja hienoon pohdiskeluun. Savon Sanomat sanoo kirjan tarjoavan läsnäoloa ja lainoja maailmankirjallisuudesta, jyräämättä.

Lohtu

Tommi Melenderin kirjat ovat sivistyneitä, täysiä, monikerroksisia. Liikaakin, niiden lukeminen vaatii pinnistelyä ja hyvä olisi, jos tuntisi 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta, filosofiasuuntauksia, elokuvan historiaa ja muuta, mitä tavislukija ei välttämättä tunne eikä edes tunnista. Koko kansan kirjoja ne eivät ole, mutta yksi hyvän merkkihän on, että lukija voi kuvitella olevansa viisaampi kuin onkaan, ja tässä siitä illuusiosta saa hetken nauttia.

Kirjan kertoja Elis Mäki on päättänyt lopettaa elämänsä omakätisesti. Vuosi on armonaika, jonka hän itselleen ja maailmalle lupaa tarkoituksen löytämiseen. Suuri osa kirjasta on hänen ystävänsä elokuvaohjaaja Johan Raution sähköposteja. Raution kuoltua tapaturmaisesti toimittaja Anni Härkönen alkaa kerätä aineistoa Raution elämäkerran kirjoittamiseen ja haastattelee myös Mäkeä.

Mäki on mainosmies, joka vertaa mainoksia ikonitaiteeseen. Sädekehät ovat vain vaihtuneet hymyihin. Rautio piirtää sähköposteissaan kuvaa urastaan elokuvaohjaajana, rahoituksen ja taiteen tekemisen yhdistämisen kiroista. Merkityksiä etsivät molemmat miehet, ja rahan ylivalta kuristaa ja kiukuttaa. Mäki muuttaa lähiöön, jossa hän joutuu opettelemaan tulemaan toimeen paikallisen kuppilan kantajengin ja ostaria hallitsevan äärioikeistojoukon kanssa. Muuallakin Helsingissä kirjassa liikutaan eikä ilman kerjäläistä selvitä tästäkään, tosin kerjääminen Melenderin tapaan on performanssi, joka saa aikaan hämmennystä ja väkivaltaa vielä enemmän kuin todellinen kerjääminen.

Sähköpostien ja Elis Mäen minä-kerronnan lisäksi kirjassa on Anni Härkösen tekemien haastattelujen transkriptioista, taitaa siellä olla pätkiä elokuvakäsiksestäkin. Ne tuovat uutta näkökulmaa kahteen mieheemme ja vaihtelua lukijalle.

Jo alussa käy ilmi, ettei Mäki toteuta aikeitaan itsemurhasta. Suunnitelma kuitenkin rauhoittaa ja muuttaa hänen mielentilaansa niin, että hän tulee löytäneeksi uusia tarkoituksia olla. Yksi sellainen on netistä löytynyt kaukainen palvonnan kohde, joka kaikkien katseltavana lukee verkossa kirjaa - ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen. Mainio idea tässä hälyjen maailmassa. Hieman erilainen kirjablogi! Nuori nainen Phong ei kommentoi lukemaansa mitenkään, ei keikistele kameralle, hän vain lukee ja sen jälkeen sulkee kameran. Miten kiehtova ajatus. Myös Mäki lumoutui.

Melenderin tekstiin kuuluu aina myös huumori, hyvin mustana, kiitos. Sinnikkäästi luen aina hänen kirjansa, vaikka niistä osa menee ylhäältä ohi. Aiemmasta, Ranskalaisesta ystävästä, pidin enemmän, nyt etenkin Raution puheenvuorot ovat, tuota noin, haastavia. Melenderin tyypillisyydet, kuten viittailut klassikkoajattelijoihin tai ahkera omatoiminen peniksen kanssa puuhastelu (niin, ei tässä pelkkää henkeä olla), tuntuvat jo toistolta. Mutta huippukohdat, kuten tuo blogi-idea ja kerjäläisperformanssi, toisaalta ovat ainutlaatuisia. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, tai jopa vähän edellä.

Kiehtovia kirjat ovat kuitenkin. Tuulahdus maailmasta, jossa ei tule normaalisti liikuttua, ja jää tunne, että moneen asiaan pitäisi perehtyä ajan kanssa, pitäisi ymmärtää enemmän.

Arvio löytyy ainakin Ilselästä.

Tommi Melender: Lohtu. WSOY 2011.

Kirjailijan oma blogi

Kuka nauttii eniten

Kun lukee Tommi Melenderin romaaneja, etsimättä löytyy sana niitä kuvaamaan: tyylikäs. Tyylikästä tekstiä, jonka eteen on nähty vaivaa. Älyllisesti haastavia, myös tiedollisesti, sillä hän viljelee mielellään runsaasti filosofian ja kirjallisuuden teoriaa, kirjallisuusviitteitä ja lainauksia.

Kaikkia näitä löytyy runsain määrin Kuka nauttii eniten -esseekokoelmasta, jossa pohditaan peruskysymyksiä. Mitä tulisi elämässä tavoitella? Millainen on hyvä ihminen? Miten löytää totuus ja kauneus? Melender toteaa, ettei kuluttaminen ja taloudellisen hyvän tavoittelu riitä ja ehdottaa sen sijaan lohdun etsimistä. Suuri lohdun antaja hänelle on kirjallisuus – tai vaikka jääkiekko. Molemmista puhutaan, jääkiekosta yhden esseen verran, kirjallisuudesta paljon enemmän, tarkemmin sanoen kirjoittajan suhteesta lukemaansa ja kirjailijoihin.

Tavislukijalle kirja on vaikeanpuoleinen, jos ei tämän lukijan tapaan erota postbalzacilaisuutta jälkistrukturalismista tai Gustave Flaubertia Michel Houellebecqistä. Muutamassa esseessä heittäydytään syvälle, muttei niitä tavislukijalle ole suunnattukaan. Siitä huolimatta kiinnostavia ajatuksia saattaa silmään tarttua, vaikkei olisi kirjallisuutta ja filosofiaa opiskellutkaan. Muistan Melenderin muuallakin kirjoittaneen paljon Flaubertista, hänelle tärkeä oppi-isä, joka ”tiesi kirjallisuudesta kaiken”. Muutenkin hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat selvästi hänelle erittäin tärkeitä. Ote ei ole kepeä.

Eniten pidin – ei liene yllätys – esseestä Tosikkomaisia teesejä kirjallisuudesta. Melender puhuu kirjailijan ja lukijan suhteesta: hän muun muassa toteaa sen voivan parhaimmillaan olla syvempi kuin todelliset ihmiskontaktit. Mutta tämä edellyttää ehdottomasti fyysistä kohtaamattomuutta, koska molemmat ovat olemassa vain toistensa mielikuvituksessa. Hän näkee kirjailijan aatteen toteuttajana, jonka ei pidä missään nimessä yrittää miellyttää lukijoita, vaan pysyä uskollisena ainoastaan kirjallisuuden traditiolle. Kiinnostava ajatuskulku kehkeytyi myös aiheesta, voiko olla kirjailija vaikkei julkaisisi mitään. Onhan suurin osa tuotannosta joka tapauksessa vain kirjailijan pään sisällä.

Jos oikein tulkitsin, hän jotenkuten sulattaa danbrownien olemassaolon, vaikkei pidäkään raha- tai julkkisarvoilla kirjoittamista oikeana kirjoittamisena, mutta katsoo asiakseen kuitenkin mainita, että jotkut (ymmärsin ettei hän laske itseään näihin) pitävät Finlandia-voittajien lukemista moukkamaisena. Tuli tunne, että esseet on kirjoitettu hyvin eri aikoina, ehkä jotkut kovinkin nuorena. Melenderin ajatuksia löytyy muuten enemmän hänen blogistaan http://antiaikalainen.blogspot.com/

Välillä kynnettiin niin syvällä teorioissa, että käytännön ihmisenä täti alkoi pitkästyä, vaikka olisikin samaa mieltä kaupallisuuden turmiosta tai julkisuuden yliarvostuksen vaikutuksesta ihmismieleen. Tai vaikka EU:n mahdottomuudesta. Vaikka Melender puhuu paljon humanismista ja hyvyydestä, vaikutelmaksi jäi, ettei hän taida olla suuri ihmisystävä. Hengen kuolema ja tradition haipuminen ovat kuitenkin hänestä suurin uhkamme, ei kilpailukyvyn menetys.

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Savukeidas 2010.