Harry Salmenniemi: Valohammas

Harry Salmenniemi kulkee luontevasti genrestä toiseen. Runojen jälkeen häneltä on julkaistu novelleja, esseitä ja romaanitrilogia, jonka viimeinen osa Valohammas on. Kaikki teokset toimivat myös yksittäin luettuina.

Valohampaassa lukija saa kuitenkin jatkumon edelliseen Sydänhämärään, jossa nuoren perheen esikoisella Joelilla havaitaan sairaus, jonka hoito rytmittää lapsiperhearkea. Nyt perhe on kasvanut toisella lapsella, vauva Emmalla.

"Vauvaa voisi pitää loputtomasti sylissä. Jos se antaisi minun istua, jos se ei heti vaatisi liikettä, olisin vähemmän väsynyt.
En ehtinyt ladata mutteripannua. Siinä on vesi valmiina mutta ei vielä kahvia. Se jäi puoliväliin niin kuin monet asiat. Miksi se jäi puoliväliin, jotakin siinä tapahtui: kakka tuli yli. Ihan sama. En muista, mitä viisi minuuttia sitten tapahtui. Ei sitä tarvitse muistaa. Kunhan pysyn toimintakykyisenä.

--- Tämä hajamielisyys menee ohitse niin kuin kaikki. Päivä jatkuu, jäsentyy, kunhan mutteripannun saa ladattua. Ihan kohta se onnistuu."

Syöttämistä ja syömistä, pesuja ja vaippoja, leikkiä ja nukkumista. Harry-niminen isä vie lapsia ulos ja miettii olemistaan, katselee lähiympäristöä, lapsia ja vaimoaan Mariaa, pyrkii hahmottamaan kaiken siinä pienessä piirissä, joka on nyt kaikki. Sanoo elävänsä autopilotilla, mutta ajattelee paljon. Naapurin verhoja. Kirjoittamistyötään. Kerrontaratkaisuja, dialogien ajoitusta. Porkkana- vai perunasosetta? Millaista kuvausta perheestä pitäisi kirjoittaa? 

"Pitäisi kuvata arkea.
Tapahtumattomuutta, leikkipuistoja.
Sitä kukaan ei ainakaan tahdo lukea.
Ihmiset eivät kestää omaa arkeaan.
Miten he voisivat kestää muiden elämää.
Rehelliset, pikkutarkat kuvaukset elämästä eivät auta. Joko ne tulevat liian kaukaa eivätkä kosketa ketään, tai sitten ne tulevat niin läheltä, että liikuttavat ainoastaan kirjoittajaa."

Pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta tasapainoa. Perhe-elämä on paljon miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa."

Voisi mennä joskus Roomaan. Voisi kirjoittaa, kun ehtisi ja jaksaisi. Voisi lukea. Perhe-elämäkö tapahtumatonta? "Koko ajan tapahtuu kaikkea."

Harry käy erään kirjallisen projektin päätteeksi tarjotuilla illallisilla, jossa ovat paikalla kirjan kustantajan edustajat, kirjailijoita, alojensa vaikuttajia. Hienot ruuat (hanhenmaksaa, merikrottia, mangalitza-possua dashiliemellä) eivät kaikki maistu, mutta tarjolla on hyviä viinejä. Harry pääsee myös kirjallisuuskeskustelun makuun, ja lukija saa stalkata, vaikkei tunne japanilaista modernismia. Harry taas ei pääse eroon itsetarkkailusta ja -häpeästä, "liiasta" totisuudesta, jolla hän arvioi suhtautuvansa kaikkeen. Myös perhe-elämään ja sen rytmiin? 

Hassut keskustelut Joelin kanssa, vauvan pulleat posket, päivärutiinien toisteisuus. Ja yllättävän hyvä, onnellinen olo. Harrylle sopii tämä muoto elää. Ajatuksia ja päivärytmiä on kiinnostava ja helppo lukea, oivallukset ovat osuvia ja sanankäyttö tarkkaa, kuten kirjailijan tyyliin kuuluu. Lukijallekin tulee valoisa olo isyydestä ja rakkaudellisesta ilmapiiristä, samastuttavaa riittää lapsellisille. Isänpäivän kunniaksi vielä tämä:

"Miten monta kertaa päivässä minä sanon: isi tulee. Sanon sen niin monta kertaa, että sanat menettävät merkityksen. Mutta aina minä tulen paikalle. Leikin ja pidän huolta.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin minun saapumiseni, ja se on käsittämätöntä.
Lapset rakastavat minua liikaa.
Se aiheuttaa huimausta.
Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään."

Muuta kirjailijalta:

Sydänhämärä
Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. Kansi Mikko Branders ja Mikko Rikala.

Turun kirjamessut 2025 Logomossa, osa 1/2

Kolme päivää Turussa ja kirjamessuilla sisälsi elämyksiä, naurua ja kohtaamisia niin, että pää surisee vieläkin. Kirjojen ja kirjaihmisten keskellä haahuilu on parasta, siinä ihanassa kuplassa kelluu keveästi! 

Logomo toimi messupaikkana hyvin. Loistosijainti matkustaville junaradan vieressä, vanha konepajarakennus luo omaa tunnelmaansa. Layout oli minusta selkeä, vaikka olen kuullut vastakkaisiakin kommentteja. Kun kartan silmäilyyn malttoi käyttää minuutin, suunnistus onnistui: ensin iso myyntihalli kustantajien osastoineen. Sen takana lyhyen käytävän päässä suurin tapahtumatila, iso auditorio. Ja molemmin puolin myyntihallia omat käytävänsä, joiden varrella olivat muut ohjelmapisteet (ja lisää näytteilleasettajia). Helppoa.

Myös kolmoskerroksessa oli tapahtumatiloja ja muun muassa median ja näytteilleasettajien omat tilat, ja yhden hissin riittäminen ensin arvelutti. Mutta ei siinä kertaakaan tarvinnut pitkään jonotella. Pää- eli sisääntulokerroksessa sijaitsivat myös ravintolat, joissa saattoi lounastella, jos ennätti - tuppaa jäämään heikoille kiireessä, sillä ohjelma oli erinomaisen vetävä: koko ajan jossain keskusteltiin jostain mielenkiintoisesta. Helsingin messuihin verrattuna välimatkat pisteeltä toiselle ovat nautinnollisen lyhyitä, kuljettavissa ohjelmien (yleensä kahdeksan minuutin) väliaikoina. 

Yksi toive jatkolle on: tiede- ja tietokirjojen katsomolle tarvittaisiin isompi tila. Nyt suuri osa yleisöstä päätyi seisomaan (ja tukkimaan tietä ohikulkijoilta) tai vain ohittamaan ripeästi ruuhkaisan kohdan, vaikka aihe olisi hyvinkin saattanut vetää mukaansa. Itse en ainakaan jaksa seisoskella, joten piti olla kärppänä vaanimassa vapautuvaa istuinta ennen kiinnostavan keskustelun alkua Rata-lavalla. Myös viereisen kustantamon kovaääniset myyntipuheet häiritsivät. 

Kuuntelin paikalla muun muassa Suvi Auvisen vetämää keskustelua Ville-Juhani Sutisen ja Jantso Jokelinin kanssa - toisistaan tietämättä he ovat kirjoittaneet samoista aiheista jo useasti, kerrottiin. Nyt aiheena ovat Euroopan keskiön "näkymättömät" paikat, Sutisella Galitsea ja Jokelinilla Sveitsi, joka yleensä mielletään läpikulkupaikaksi "oikeisiin" etelän kohdemaihin. Esseekirjat Reunamerkintöjä ja Aikavuoret alkoivat välittömästi kiinnostaa.

Innostavan historioitsijan ja arkeologin (töissä Aboa Vetuksessa) Ilari Aallon kirjoja olen ahminut. Uutuuskirja Maarian kirkko ja pappila (Docendo) on yhteistyö useiden asiantuntijoiden kanssa. Ja arvatkaa mitä, kävin samalla reissulla katsomassa kirkkoa, tosin ulkoapäin ja vesisateessa, joten kuvaus jäi, mutta komeasti se seisoo Räntämäellä. Koroinen on tausta monelle historialliselle romaanille ja Turkuakin vanhempi kirkko- ja asutuspaikka Aurajoen varressa; siellä oli keskiaikainen kirkko jo ennen Turun tuomiokirkkoa (ja Maarian kirkkoa). Yläkuvassa Ilari Riitta Monton haastattelussa, alemmassa koen historian havinaa Koroisten ristillä, vanhinta kirkkoa ei enää ole.

Historiasta puheenollen. Mikko Kamula kertoi messuilla Metsän kansa -sarjansa uusimmasta osasta, Pohjanneidosta, jossa käydään myös Turussa. Saara Henriksson on kirjoittanut samaan aikakauteen, 1400-luvulle, sijoittuvan romaanin Kerjäläiskuningatar Euroopasta. Kamulat olen lukenut kaikki, Henriksson vielä kokematta. Haastattelijana näiden aikojen eläviin kuvauksiin myös hurahtanut Aleksis Salusjärvi (vas.).

Divariosasto oli hyvin pieni, toivottavasti sillekin jatkossa löytyy lisää tilaa ja näytteilleasettajia. Kauniisti ja aiheeseen sopivasti välähti rakennuksen historiaa osaston taustana.

Iso auditorio toimi paitsi ohjelmatilana myös rauhoittumispaikkana - jos halusi hetken istua hiljaa, katsomon hämärässä oli aina tilaa. Se täyttyi mukavasti Seela Sellan ollessa lavalla (elämäkertakirjan Sellasta kirjoitti Antti Heikkinen) ja Tuula Karjalaisen haastattelussa, jonka veti Jenni Haukio. Varmasti myös Tarja Halonen, Juha Itkonen ja Krista Kosonen keräsivät isot yleisöt, mutta niistä minulla ei ole näköhavaintoa. Olikohan Seelan nimmarijono messujen pisin? Näytti loputtomalta.

Tuula Karjalainen kirjoitti aiemmin perusteellisen elämäkerran Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, ja nyt hän on koostanut teoksen Tove Jansson ja maailman lapset Janssonin saamista lukijakirjeistä vastauksineen. Kirjeitä Tove sai hillittömiä määriä Suomesta ja maailmalta, parituhatta vuodessa, ja pyrki vastaamaan kaikkiin! Koska Karjalainen on perehtynyt Jansson-aiheeseen vuosikaudet, voimme ehkä odottaa häneltä lisää samaa sarjaa, hän vihjaisi. Saa nähdä!

Tietokirjoista kävivät mainion keskustelun toimittaja-kirjailijat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen. He toivat esiin minulle uuden näkökulman: media ei tee faktantarkistusta tietokirjojen sisällön osalta. Siksi mediaan saattaa levitä höpöjuttuja, jos ne otetaan suoraan vaikkapa edesmenneen elämäkerrasta. Kukaan ei vastaa niiden tosipohjaisuudesta. Hyvä muistaa, kun lukee mediasta juttuja, joissa kirjoja on käytetty lähteinä. Keskustelijat peräänkuuluttivat yhtenäistä faktantarkistuskäytäntöä medialle ja etenkin tietokirjoille lähdeluetteloita, joita ei aina kirjasta löydy. Vain niiden avulla säilyy uskottavuus, he sanoivat. Totta - eikä se tarkoita, että kirja jotenkin tylsistyisi. Ei lähdeluettelosta haittaakaan voi olla, keskustelijat tuumivat, eikä kuulija-lukija voi kuin nyökytellä. Myös median kärsimästä luottamuspulasta oli messuilla muuten oma keskustelunsa, liittyy vahvasti aiheeseen!

Harry Salmenniemen uutuus Valohammas on myös lukulistallani. Arvostan hänen huumoriaan ja vilpitöntä otettaan, josta Antti Arnkilin haastattelussa saimme hyvän käsityksen. Lapsiperhearkea!

Samuli Knuuti kertoi järkälemäisestä esikoisromaanistaan, jolla on hauska nimi (peräisin runosta, jos oikein ymmärsin): Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä. Knuuti on toiminut vuosia kirjailijoiden lähihenkilönä ja oli muun muassa Miki Liukkosen kustannustoimittaja. Hän siis tietää kirjoittamisen ilot ja vaikeudet, mutta silti (!) toteutti haaveensa omasta kirjailijuudesta. Ehkä tapaamme teoksessa tutunoloisia hahmoja, ainakin kustannustoimittajan nimeltä Niku Nuutti. 

Seuraavassa raportissa lisää Turun kirjamessuista. Nyt en ehdi enempää, sillä lähden Kanneltalolle kuulemaan Silvia Hosseinin haastattelua, jonka tekee Tuija Takala. Kanneltalolla Helsingissä harrastetaan kerrassaan upeita kirjailijavieraita. Tulossa ovat lokakuussa vielä Satu Rämö (maksuton) sekä Heli Laaksonen, jonka runoilta on jo myyty loppuun. Nähdään kirjastolla tai ainakin somessa, kirja kädessä ja mieluiten myös sen lukeneena!

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kirjailijan uutuus on yllättävän henkilökohtainen: katse kääntyy sisään, itseen ja perheeseen, kun aiemmin kirkasta havainnointia on saatu lukea ympäröivistä asioista ja ilmiöistä. Kirjan nimikin viittaa tähän osuvasti (minkä nokkelasti tajusin vasta nyt). 

Syy löytyy tilanteesta, jossa isäkertojan (nimeltään Harry) perheen taaperolla havaitaan vakava, jatkuvaa huomiota ja hoitoa vaativa sairaus samoihin aikoihin, kun toinen lapsi on syntymässä. Hurja, vaativa kuvio, ja sen tuntemuksista isä kertoo. 

Pikkulapsiaika on kuormittavaa ilman erityishaasteitakin, tiedetään: 

"Ja monet sanoivat, että olivat jatkuvasti väsyneitä, odottivat päivästä toiseen, että saisivat hieman levätä. Ja monet sanoivat, että se oli heidän elämänsä parasta aikaa. Ne olivat samoja ihmisiä."

Kirjoittaminen kantaa ja kyllä, varmaan terapoi. Mistä kirjoittamisen pakosta ja nautinnosta kärsivä kirjoittaisi, jos ei siitä, mikä elämässä juuri nyt on suurinta? Koen kyllä itse, etten lue kirjaa sen aiheen takia, sillä pikkulapsiarki ei ole minulle läheinen asia tässä elämänvaiheessa, vaan luen sen Salmenniemen tekstin vuoksi, tavan tehdä tekstiä, ilmaista asioita. Tarinassa ollaan paljon sairaalassa, ja se on epämukavaa: kuka siellä haluaisi olla, lukijanakaan. Mutta kun tilanne on tämä, niin aiheesta huolimatta. Luen ihan mitä tulee.

Teksti ei petä, sen hienouksia voi ihailla. Selkeyttä ja täsmällisyyttä, kauniilla konstailemattomalla tavalla, joka on Salmenniemelle tyypillinen. Lapsiperheille tai sellaista suunnitteleville en kirjaa silti suosittele, saattaa turhaan tuoda huolestumista ja pelkoja. Vaikka kuinka järjellä tietäisi, että elämässä voi koska tahansa sattua mitä tahansa kenelle tahansa, pelot lasten takia ovat lamaannuttavimmat. Ja myös ilo ja onni ainutlaatuisimmat, mitä voi kokea, ihan vain muistiksi tähän tämäkin puoli. 

Valtava univelka, muutosten tuoma hämmennys, kaikki uusi eikä välttämättä toivottu velloo, painii ja jyrähtelee ja kiertää kertojan mielessä. Se väistämättä näkyy myös tekstissä eräänlaisena hapuiluna, ajatuksen särööntymisenä. 

"On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana. Se on yleensä piilossa, mutta joskus välähtää näkyviin. Sen näkee vauvan katseesta. Sen näkee silmistä, jonka väristä ei vielä voi olla varma, silmistä, jotka eivät ole tottuneet ulkomaailmaan ja valoon. Täytyy yrittää muistaa se. Silti väsymyksen keskellä maailmani on kolmiulotteinen. Välillä se on kaksiulotteinen. Useimmiten sen on harmaa. Välillä se on melkein näkymätön. Minun täytyy keskittyä, jotta pysyn maailmassa kiinni."

Odotan innolla mutta kärsivällisesti kirjailijan tulevia teoksia, julkaisut ovat aina merkkitapauksia.

"Kaikki on samaan aikaan hyvin ja hirvittävää."

Kenelle: Selkeän kauniin suomen kielen ystäville, miehen mielenliikkeistä uteliaille, isän roolia miettiville, perheaiheiden ystäville. 

Muualla: Reader why did I marry him tekee kirjasta huomioita kannen väriä myöten. 

Muuta Salmenniemeä:

Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.

Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 

Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu. 

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Salmenniemen novellit hykerryttävät; olen niiden äärellä valmis hidastamaan lukutahtia, pysähtelemään ja toistelemaan. Myönnyn. Kun kertoja tarkkailee itseään ja lähiympäristöään, tarkkailen mukana. Kuten novellissa Yöllä taivas:

Lapset: "...ne olivat niin rauhallisia ja luottavaisia, että saivat aikuisen suunniltaan. Itse: Ihminen ajattelee itseään eri tavalla kuin muita, armottomammin mutta myös välittävämmin, jos hänellä on onnea. Vaimo, staattinen ja kaunis, hengittävä. Salainen kultavaranto, ääretön."  

"Ministeristä näkee heti, että hän ei tiedä mitä puhuu, sanoo vain jotakin." Toisaalta novellissa Päätöksiä ministeri voi pahoin leikkauksista alustaessaan ja valottaa sitä, miten hallinnossa raportteja käytetään, miten asiantuntijoihin suhtaudutaan ja millaista oma työ on: "...ehdin lähes ajatella jotain, mutta sitten siirryimme jo toiseen asiaan." Ei ihme, jos merkitys on hukassa.

"Jos saisin päättää, hän ajatteli, mutta ei saanut päätettyä, mitä tahtoisi päättää. Ehkä sähkön hinta, hän ajatteli."

Galleria-novelleissa saamme tutustua psykologin potilaisiin. Niistä löytyy niin monta tuttua hahmoa, että naurattaa. Osumatarkkuus on huippua. Ja psykologi itse, mikä on hänen ongelmansa?

Novellissa Harhoja on täti hoitokodissa, hoitajan hoivattavana, ja lääkäri Hokkasen. Täti on tärkeä. Lääkäriä kiinnostavat harhat, "...etenkin jos näette ympärillänne kapinallisia, kertokaa minulle."

Unen kutsu on surrealistinen, no, uni. "Koska ihmiset ovat toisilleen pohjattoman vieraita, en ole koskaan tahtonut sanoa lukijalleni mitään muuta kuin ole hyvä enkä ole rukoillut lukijoiltani muuta vastausta kuin pienen ja lämpimän kiitoksen", sanoo novellin Ihminen on onnellinen eläin kirjoittaja, jota ei kiinnosta oma tekstinsä, ei ihmisten kipupisteiden kuvailu eivätkä rakkaustarinat. Hän miettii, ettei ihmisen pidä missään nimessä paljastaa todellisia tunteitaan, sillä siitä ei hänen kokemuksensa mukaan hyvää seuraa. Eikä muutenkaan kannata vouhkata, mistään. "Ne, jotka kysyvät itseltään suurimpia kysymyksiä, ovat jatkuvasti onnettomia. Heidän on kysyttävä elämän merkitystä, koska he eivät osaa tyytyä katselemaan elämää sameasti ja etäältä." 

Arkialakulo ja masennus, suuret intohimot - kaikki päivät päättyvät kuitenkin hampaidenpesuun, "joten on samantekevää, mitä ajattelen tai ketä rakastan." Ei novelleissa aina olla kuitenkaan toivottomia. Ei oikeastaan useinkaan, vaikka epäkohtia ja perusteita epätoivolle riittää.

Presidenttejä-novellissa keikautellaan käsityksiä maamme johtohahmoista. Teemana on eräs kakkaan liittyvä alatyylinen nimittelytermi. Vaikeus kieltäytyä croissantista on kertomus, jota epäilen tosipohjaiseksi. Asiaan liittyy lentokoneruoka ja kas, taas kakka. Mies ei vastaa -novellin loppu on jo tyypillisenä pitämääni tapaan epämyönteinen elämälle, mutten osaa päättää, onko juttu kunnianosoitus Hymyilevä mies -elokuvalle vai pyristelyä sen maailmankuvaa vastaan.

Haastattelu: eräkirjailija kertoo urastaan, Cheek-tyyliin, kysymys-vastaustekniikalla. "Miltä susta nyt tuntuu, elämä ja kaikki? Mä katson, että kuka tollanen jätkä niinku on. Joku tollanen kotimaisen novellistiikan ja eräkirjallisuuden stara. Onks se niinku oksymoron? Onko sellaista olemassakaan? Miten se edes vois olla? Usein ennen kuin mä lähden ulos mä kattelen peiliin, kattelen ja kattelen... Enkä siks, että mä ihailisin itteeni vaan siks, etten tunnista kaveria. --- Mut anyway, aina kun mulle on tullu tilaisuus olla jossain hyvä, mä olen aina halunnut olla siinä paras. Tää on ajautunu aika pitkälle." Hulvaton kaikkine viittauksineen.

Novelleja on 16, tunnelmaltaan erilaisia - päättömiä ja hulvattomia, haikeita ja ajattelevia. Salmenniemen teksti on sulavan kirkasta, jos kohta perimmäinen kannanotto saattaa ajoittain jäädä lukijalle arvoitukseksi.

"Kaikki yritykset, väsymys, ja pirteät hetket. Eivät ne olleet turhia."

Sain yllättävän ekstraelämyksen Salmenniemestä: Runokuu 2019 -päätapahtumassa Helsingin Suvilahdessa harvoin esiintyvä proosabändi Ihmissyöjien ystävät esitti Salmenniemen novellin Mies ei vastaa musiikkina! Itse biisinsä tekevän bändin jäsenet ovat solisti ja kirjailija Marjo Niemi (Kaikkien menetysten äiti, Miten niin valo, Ihmissyöjän ystävyys), rumpali ja kirjailija Eeva Turunen (Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa), saksofonissa Pirita Tiusanen ja kitaran varressa Jarkko Tiusanen. Bloggari pääsi fanikuvaan bändin kanssa. Kiitos siitä ja elämyksestä bändille ja kirjailijalle!

Kenelle: Uuden novellin lukijoille, viihtymään ja ajattelemaan pyrkiville.

Muualla: Hehkutusripuli iski Omppuun.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. 

Siltala 2019. Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Niminovellia lukiessani iski tunne, että olen lukenut tämän ennenkin. Joskus alakoulussa tai niillä main. Hetken muisteltuani nimi tarkentui: Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Mitä, ovatko kirjan novellit modernisoituja versioita vanhoista? Ainakin ensimmäinen on, ja ilmeisesti muutama muukin, kun asiaa googlailin, mutten niitä tunnistanut. Yritin unohtaa havainnon, olla miettimättä mahdollisia esikuvia ja pysyä uteliaana sille, mitä ja miten Salmenniemi sanoo.

Uraanilamppu vaikuttaa hyvältä valinnalta aloitusnovelliksi. Kirjailija sytyttää kirkkaan valon lukijalle käydä lukemaan eteenpäin? Tai: varokaa silmiänne, kohta tulee tavaraa, joka voi sokaista. Vai onko ajatus ennakoida ydinsotaa? Valo valaisee luita myöten - vain rangat jäävät jäljelle?

Krematorio-novellissa hypätään tiukasti tähän päivään ja pakolaisiin. Suuriin odotuksiin, tuhon todennäköisyyteen. Novellissa Kertomus ollaan taas turvallisessa arjessa, lukemassa. Yrittämässä ymmärtää. Tai noudattaen annettua neuvoa, joka on annettu tosissaan tai sitten ei.

"Ensi lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja viettelee mukaansa." 

Fantastinen salaatti huvittaa tänä ruokahypen aikana. Toivottavasti se päätyy johonkin ruokablogiin. Fyysisiin yksityiskohtiin keskittyvä Toiminta vie ajatukset kouluaikaan, jossa varhaisteinipojat väsäsivät samantyylisiä ainekirjoituksia ja nauraa rätkättivät. En pitänyt ideaa nerokkaana silloin, en tee sitä nytkään. Kuten en myöskään kirjailijan elämän kuvausta noin yleisesti ottaen, vaikka novelli kustannustoimittajan kanssa käydystä keskustelusta Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on aiheesta lukemistani tarinoista parhaasta päästä ironiansa ja päättömyytensä ansiosta.

Mitä Salmenniemi novelleillaan sanoo? Maailma on vinossa, kirjailijana olo tuskaisaa mutta palkitsevaa (sen vinon huomaamisen takia), miehen elämä synkeää? Näihin tummiin suuntiin lukija saa vahvoja viitteitä, mutta silti tekstiä on simppelisti sanottuna kiva lukea; se kantaa.

Sisältö yllättelee: Salmenniemi luo 13 novellillaan lukijalle runsaasti mielleyhtymiä, niin että kirja on täydempi kuin kansiensa välinen tila. Vaikka osa meni viuhuen ylhäältä ohi (en varmaan tajunnut hienoja intertekstuaalisia viittauksia tai muita tehokeinoja). Mutta teksti soljuu ja solisee vaivatta yli kivien ja karikoiden, saa lukijan luottamaan jatkumoon ja luo eteenpäin menon tuntua, vaikka aiheet välttämättä eivät. Hieno näyte suomen kielen taipumisesta tuoreesti ja kirjailijan osaamisesta kielen tuntijana ja käyttäjänä.

Kenelle: Pohtivalle lukijalle, itsestäänselvyyksien inhoajalle, kielitaidon ihailijoille.

Muualla: Tuija ei jäänyt välinpitämättömäksi. Nyt ollaan tilassa, jossa normaali määritellään uusiksi, sanoo Lukupinon Simo.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 9: kirjan kansi on yksivärinen.