Stephen King: Myöhemmin, Satumaa

Joskus kuvittelen lukeneeni Stephen Kingiä laajastikin, mutta koko ajan eteen tupsahtaa miehen teoksia, joista en ole kuullutkaan. Tuotannon määrä ei ole vähäinen, suomennettuja yli kuusikymmentä pikalaskulla ja liuta kääntämättömiä. Aikaa on ollut tehdä 1980-luvun alkupuolelta saakka, ja uusia julkaisuja ilmestyy jatkuvasti. 

Ison osan on meille suomentanut Ilkka Rekiaro. Hän varmaan jo ajattelee ja puhuu Kingin tapaan itsekin, olen monesti miettinyt. Kingin joissain kirjoissa rennoksi äityvä kieli on omanlaisensa. Myöhemmin on niitä: nuori mies päähenkilönä kertoo omalla tavallaan elämäntarinaansa, jossa ei ole mitään erikoista, paitsi yksi piirre. Hän pystyy näkemään kuolleita ihmisiä, jopa juttelemaan heidän kanssaan. 

Jos mieleesi tulee Bruce Willis ja leffa, se on oikea mielikuva. Mutta käänne ja pointti ei tässä ole sama, vaikka pojan ongelma on - sillä ongelma moisesta kyvystä muotoutuu, mikä ei liene yllätys. Kuolleiden kanssa seurustelusta seuraa harmia odottamattomilta tahoilta. Onko kyseessä teini-iän ja nuoruuden ominaisuus, joka häipyy tai ainakin jää taka-alalle aikuisena, kuten monet muut piirteet ihmisessä? Ja miten pitkälle poika aikuisuudessa pääsee? Kelpo jännäri ja kasvukertomus tutun nasevaan, pelon tunnetta nostattavaan tapaan. Lisämausteen tuo kuolleiden epäkyky kertoa valheita, joten pojalla on tilaisuus saada selville asioita, jos hän haluaa.

Satumaa on tuorein suomennos ja tiiliskivi, toisin kuin Myöhemmin, joka on nopea luettava. Kirjan satumaahan löytyy reitti erään amerikkalaisen vanhan talon kaivosta. Nuori Charlie saa tietää tästä auttaessaan naapurinsa iäkästä herraa, joka vanhassa talossa asuu ja joka kiintyy Charlieen.  

Voisiko olla olemassa rinnakkaismaailmoja, joissa eivät päde samat luonnonlait kuin meillä? Kiehtova ajatus ja fantasia, joka ei tunne rajoja. Satumaassa voi nuorentua, löytää ystäviä ja erikoisia hahmoja, mutta myös demoneja ja outoja tauteja. Vaaratonta vierailua ei ole. Kovin jännittäväksi tarina ei kehkeydy, pitkästyin. Lukematta Kingin Musta torni -sarjaa arvelen tässä olevan hieman samoja elementtejä. Ainakin linnantorneja, kuninkaallisia, köyhiä ja hyvän ja pahan taistelua riittää. Mutta aina ihailen Kingin sanankäyttöä, mielikuvitusta ja kykyä yllättää. Ja sekin on mielestäni mestarin merkki, ettei suoritus ole aina häikäisevä - mestarilla jos kenellä on varaa kokeiluihin, joista voi syntyä mitä vain. 

Kenelle: Yliluonnollisesta viehättyville, lievää jännitystä etsivälle, tarinassa viihtyville. 

Muualla: Tylsintä Kingiä hetkeen, sanoo Penni kirjoistasi Satumaa-kirjasta. Myöhemmin-kirjan tarina tempasi mukaansa Villasukka kirjahyllyssä -blogistin, vaikkei hän arvioi sitä lempi-Kingeikseen. 

Stephen King: Satumaa. (Fairy Tale). Tammi 2023. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Stephen King: Myöhemmin. (Later). Tammi 2022. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Stephen King: Billy Summers

Kingin kirjat pyrin aina lukemaan, vaikka tuotteliaan tekijän teoksista osa on jäänyt väliin. Mestarin nykytyyli sopii minulle: alkuaikoihin verrattuna vähemmän yliluonnollista riipivää kauhua ja verta, mutta enemmän sanataiteilua, psykologista katsetta ihmisten tekemisiin ja mietittävää lukijalle, jopa leikillisyyttä, jos sana Kingin yhteydessä sallitaan.

Billy Summers on palkkamurhaaja, joka kouluttautui alalle väkivaltaisesta lapsuudesta alkaen. Armeija koulutti ja Irakin sota oli korkeakoulu, jossa kaveria arvostettiin hänen hämmästyttävän ampumiskykynsä vuoksi. Kun Billy palasi Amerikkaan, uravalinta oli luonteva: niin kyvyt kuin kokemus ohjasivat ammattitappajaksi.

Ura on ollut menestyksekäs. Mies on tienannut palkkioitaan työsopimusten mukaisesti ja on hengissä, ja ikääntyessään alkaa miettiä ammatista vetäytymistä - kukapa meistä ei. Mutta kun hänelle tarjotaan muhevinta maksua ikinä, ei Billy voi vastustaa kiusausta. Uskon, että kyse on ammatillisesta kunnianhimosta rahan ohella. Mies on aina valinnut tehtävänsä tarkoin kriteerein, politiikkaan tai sukuriitoihin hän ei lähde. Kohteen on oltava paha; sellainen, jonka poistaminen maanpinnalta tekee maailmasta paremman ja turvallisemman. Billy vakuuttuu, että toisen tappajan, Allenin, ampuminen sopii.

Toimeksianto sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jota ei voi ennakoida sen enempää lukija kuin Billykään. Sanon vain, että siihen liittyy kovia ja pehmeitä miehiä ja naisia, suuria rahasummia, eritasoisia autoja ja ajamista läpi Amerikan, aseita, halpoja motelleja, rakkautta ja vihaa, suunnittelua ja spontaaniutta. Väkivalta on ikään kuin annettu olosuhde, jota lukija ei edes ehdi pohtia, ennen kuin Billy itse alkaa miettiä tappamisen ajatusmaailmaa tarkemmin. Mutta mihin kaikki johtaa?

Kingin juonenpunontaa on ilo lukea, Ilkka Rekiaron suomennosta suorastaan nautinnollista. Pysähdyin monesti ihailemaan herkullisia sanavalintoja ja komeita lauseita suomeksi. Laadukasta ja viihdyttävää luettavaa hetkeen, jossa ei halua saarnausta, vaan tv-sarjan tapaan seurata tapahtumia (tuskin malttaa hakea poppareita). Ehkä liitän kirjan uratarinoihin, joka on yksi blogini hakusana? Billyn uran se kertoo perusteellisesti, paitsi juuri tapahtuvista asioista myös hänen menneisyydestään, sillä mies keksii kirjoittamisen ilon: hän naputtelee muistonsa läppärille ja muistitikulle, ja naputtelun myötä lukija tutustuu hänen taustaansa erinomaisen hyvin.

Kirjassa ollaan lähes tässä päivässä; korona on jo tiedossa ja siihen viittaillaan jostain syystä, vaikkei se tapahtumiin vielä vaikuta. Ehkä tarina haluttiin kytkeä tähän päivään, ehkä kirjoittaja halusi mainita tietävänsä tulevan suuren muutoksen, jonka vuoksi kirjan tapahtumat eivät olisi olleet mahdollisia? En tiedä, miksi se tuotiin esiin, hyviä arvauksia vastaanotetaan. Miten Billyn olisi käynyt vuotta myöhemmin?

Aiempia Kingejä blogissa: Keveys, Tervetuloa Joylandiin

Kenelle: Epälällyn viihteen ystäville, kielestä ja oivalluksista nauttiville, kuolemista kaihtamattomille, kostoa hautoville, kaltoinkohdelluille, ammattitappajille. 

Muualla: Lukupinon Simo kertoo, miksi kirja kannattaa lukea. Luetut.net sai kirjan a-kappaleena ja nautti. Jos vaikka lukisi -blogi sanoo: King osaa rakentaa henkilönsä siten, että heistä alkaa pitämään tai sitten heitä vihaa tai pelkää.

Stephen King: Billy Summers. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2021. Kansi Juri Patrikainen.

Barack Obama: Luvattu maa

Pakersin vihdoin loppuun Luvatun maan: 900 sivua tiivistä tekstiä on kunnon urakka. Luin kirjaa pienissä pätkissä muun ohella. Uteloitti tietää, millaista on työ "vapaan maailman johtajana" tai länsimaiden johtavan talousvaltion päänä tai mitä näitä nimittelyjä onkaan. Joka tapauksessa ainutlaatuinen tehtävä, ainutlaatuinen ura ja mies, joka hoiti sitä kahden kauden eli 8 vuoden ajan. 

Obama kertoo taustastaan, lapsuudestaan ja kouluttautumisestaan ja vetää linkit presidentin tehtävään, jota kirja ensimmäkseen kuvaa. Saamme myös henkilökohtaisen potretin miehestä, jonka vaalivoitto ei ollut vain presidentiksi valinta, vaan myös ensimmäisen tummaihoisen presidentin valinta. Miten tähän päästiin?

Hän selostaa vaalistrategiaansa ja käytännön toimia - muun muassa otettiin kampanjan kohteeksi osavaltioita, joista demokraatit eivät yleensä olleet piitanneet, käsittelee uransa voittoja ja tappioita, mustamaalausta ja mediaa. Hän myös ottaa kantaa protesteihin ja mielenosoittajiin, jotka hän näki merkkinä maassa "leviävistä jakolinjoista ja poliittista elämäämme aiemmin säännelleen tapakulttuurin katoamisesta." Kuinka oikeassa hän olikaan!

"Sekin kuului työhön - en saisi ottaa sellaisia hyökkäyksiä henkilökohtaisesti, mutta lasin takana huutavilta ihmisiltä ei saisi myöskään ummistaa silmiään, niin kuin edeltäjäni oli ehkä turhan usein tehnyt." 

Obama kertoo, miten Yhdysvaltojen talouden luisuminen taantumasta lamaan estettiin ja on syystäkin ylpeä tästä saavutuksesta. Vaikka kansa ei ollut tyytyväinen, sillä heidän näkökulmastaan työttömyys kasvoi, pankit pelastettin ja terveydenhuoltouudistukseen laitettiin rahaa heidän kustannuksellaan, vaikka tosiasiassa verotusta laskettiin. Viestintä on vaikeaa, kuten kaikki tiedämme.

"...veneemme vuotaa niin kauan kuin emme pysty sanomaan äänestäjille mitään sen parempaa kuin joo, asiat ovat huonosti, mutta voisivat olla huonomminkin."

"Roosevelt oli tiennyt, että kriisissä ihmiset tarvitsevat tarinan, jossa heidän ahdinkonsa syyt kuulostavat ymmärrettäviltä ja joka puhuttelee heitä tunnetasolla - moraliteetin, jossa on selvä jako hyviksiin ja pahiksiin ja helposti seurattava juoni."

Irak. Afganistan. Iran, koko Lähi-itä. Kreikan talouskriisi. Suhteet Kiinaan, suhteet Intiaan. Wall Streetiltä alkanut finanssikriisi vaikutti vahvasti Euroopassa. EU oli taantumassa vuonna 2010 ja Obama toteaa, ettei "meillä ollut varaa jäädä passiivisiksi sivustakatsojiksi. Euroopan ongelmat hidastivat merkittävästi Yhdysvaltojen elpymistä: Euroopan unioni oli suurin kauppakumppanimme ja Yhdysvaltojen ja Euroopan finanssimarkkinat olivat käytännössä siamilaiset kaksoset." 

Modernin republikaanipuoleen "mielipahaa ruokkiva tarina" siitä, että valtio vei rahaa, työ- ja opiskelupaikkoja ja statusta kovasti töitä tekeviltä, ajoi demokraatit puolustuskannalle, hän kertoo. "Syvä ja tukahduttava kyynisyys juurtui." Obama sanoo luottamuspulan ja ihmisten uskonmenetyksen yhteiseen hyvään olevan hänelle ilmeistä kirjaa kirjoittaessaan, mutta elvytyksen aikoihin se ei ollut. Lukijaa hämmästyttää kaiken kokoluokka. Elvytyksen ja budjetin rahasummat ylipäänsä ovat niin mittavia, että kotoisat muutamat kymmenet miljardimme alkavat tuntua pikkukolikoilta. Armeijan vaatimukset: 40 000 sotilasta sinne, 20 000 tänne. Ja niin edelleen. Valtava maa valtavine yrityksineen myös tuottaa valtavasti. 

Hänen kautenaan tapahtui paljon. 

"Paraskaan organisaatio ei osaa ennakoida kaikkea, jolloin on opittava improvisoimaan tavoitteeseen pääsemiseksi tai ainakin tappioiden minimoimiseksi. Presidentintyö ei ollut poikkeus - paitsi siinä, että yllätyksiä tuli päivittäin, usein aaltoina. Ensimmäisen vuoden kevään ja kesän aikana, jolloin painiskelimme finanssikriisin, kahden sodan ja terveydenhuoltouudistuksen kanssa, jo muutenkin ylikuormitetulle asialistallemme lisättiin useita odottamattomia asioita."

Odottamattomia asioita oli muun muuassa sikainfluenssa: pandemia saatiin hellittämään vuoden 2010 puoliväliin mennessä "ilman isoja otsikoita". "Aloin tajuta, että presidenttiys oli tällaista: joskus tärkein tekemäsi työ on sellaista, ettei kukaan huomannut sitä."

Mutta hän puhuu myös perusasioista, periaatteistaan ja näkemyksestään siitä, miten järjestelmä toimi ja mihin sillä pyritään.

"Ymmärsimme yleensä, mitä hyötyä oli yhteiskunnasta, joka ainakin yritti kohdella kaikkia oikeudenmukaisesti ja rakensi lattian, jonka alle ei kukaan vajoaisi. Tämän yhteiskuntasopimuksen säilyttäminen edellytti kuitenkin luottamusta. ... Se edellytti meitä uskomaan, että ryhtyipä valtio mihin tahansa antaakseen apua sitä tarvitseville, nuo samat avut olivat sinun ja kaltaistesi ihmisten saatavilla; ettei kukaan käyttänyt järjestelmää hyväkseen ja että vastoinkäymiset tai virheet tai olosuhteet, jotka aiheuttivat toisille kärsimystä, olivat sellaisia, joiden saaliiksi saatoit joutua elämäsi jossakin vaiheessa. Vuosien mittaan tuon luottamuksen ylläpitäminen osoittautui vaikeaksi."

Miten tuon kaiken keskellä selviää järjissään? 

"Minulta on usein kysytty tästä persoonallisuuspiirteestä - kyvystäni pysyä tyynenä kriisin keskellä. Toisinaan sanon, että kyse on vain temperamentista tai varttumisesta Havaijilla, koska ihmisen on vaikea stressaantua, kun aurinko paistaa, lämpöä on 25 aseetetta ja lähin hiekkaranta on viiden minuutin matkan päässä. Jos puhun nuorille, sanon harjaannuttaneeni itseni ajan mittaan tarkastelemaan asioita pitkällä tähtäimellä ja tähdennän, että on tärkeä keskittyä tavoitteisiinsa eikä tarkertua päivittäisiin myötä- ja vastoinkäymisiin. Näissäkin vastauksissa on totuuden siemen, mutta asian vaikuttaa eräs toinenkin tekijä. Tiukoissa paikoissa yritän yleensä jäljitellä isoäitiäni."

Yksi salaisuus on hyvä nukkumiskyky: mies nukahtaa nopeasti eikä näe painajaisia. On oltava myös rautainen fyysinen kunto. Kaiken rinnalla kulkee luonnollisesti perhe tiiviinä osana arkea ja juhlaa. Inhimillisyyttä tuovat muutamat heikkoudet, kuten se, että Obama yrittää lopettaa tupakointia. Sitä ihmettelin, miksi hän ihmisistä kertoessaan katsoo hyväksi kuvata näiden ulkonäköä. En näe lisäarvoa siinä, että tiedän jonkun kaljuksi, toisen pulleavatsaiseksi tai kolmannen pitkäksi ja laihaksi. Mutta ehkä tämäkin tuo inhimillisyyttä kertomalla siitä, miten Obama ihmisiä havainnoi. "Virastohuumori" on oma lajinsa, ja siitäkin hän antaa esimerkkejä. Sosiaalisena ekstroverttinä häntä ei väsytä jatkuva palaverirumba, vaan päinvastoin; vaikuttaa siltä, että nimenomaan kohtaamisista hän saa virtaa. 

"Ja tämä oli kai se puoli politiikasta, josta nautin aina eniten, se osuus, jota ei voinut sijoittaa kaavioon ja joka uhmasi suunnittelua ja analyysejä. Kyse oli siitä, että vaalikampanja - ja sen myötä demokratia - osoittautui onnistuessaan aina kuoroksi eikä sooloksi."

Hän sanoo rakastavansa työtään presidenttinä, kaikesta huolimatta. Kirja päättyy ennen toista kautta ja myöhempää karmeaa käännettä Yhdysvaltojen politiikassa, presidentin vaihtumista punapäähän; aiemmin mainitun amerikkalaisten kyynisyyden ja epäluottamuksen purkautumista tuhoisalla tavalla. Se-jonka-nimeä-en-halua-sanoa veti kurjan kauden. Saas nähdä, tekeekö Obama jatkoa kirjaansa vielä joskus vaikka sitä tarkastelemalla. Joe Bidenista hänellä on hyvää sanottavaa.

Kirja sopi hyvin iltalukemiseen; riittävän kiinnostava mutta kaikessa tarkkuudessaan väsyttävä, niin ettei valvottanut liikaa. Sain kirjan kustantajalta. Hurja on ollut käännöstyö, kun kirja haluttiin pian myyntiin myös suomeksi! 

Kenelle: Johtamisesta ja politiikasta kiinnostuneille, päätösten taustoja pohtiville, Yhdysvaltojen ystäville. 

Muualla: Erikoiset asiantuntijat lukivat kirjaa kahden postauksen verran. Muillakin näköjään lukeminen on vienyt aikaa! 

Barack Obama: Luvattu maa. (A Promised Land). Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Helmet-haaste 2021 kohta 8: maailma on muutoksessa.

Michelle Obama: Minun tarinani

Elämäkerta noudattaa perinteistä kaavaa, mikä helpottaa lukijaa. Aletaan alusta, ei kikkailla perusasioissa. Kuvataan lapsuutta, ympäristöä ja ajatusmaailmaa, joissa Michelle Robinson syntyy ja kasvaa. Alue on sittemmin slummiutunut mustien alue Chicagossa. Perhe, johon tyttö syntyy, ei ollut varakas eikä etuoikeutettu, mutta Michellen ja hänen veljensä Craigin vanhemmat olivat fiksuja ja halusivat lapsilleen kunnon koulutuksen, maksoi mitä maksoi.

"Kumpikaan ei ollut koskaan lomaillut Euroopassa. He eivät koskaan käyneet uimarannoilla eivätkä ulkona syömässä. He asuivat vuokralla. Me olimme heidän investointinsa, minä ja Craig. He panivat kaikki rahansa meihin."

Ilman tuota omistautumista tarina voisi olla aivan toinen tai sitä ei olisi lainkaan. Michelle osoittautui välkyksi, ja perhe iskosti hänen mieleensä itsevarmuuden ja opinnälän, joiden avulla tyttö eteni opin portaita maan yhteen arvostetumpaan kouluun, Princetoniin, asti. Menestymisen halu oli vahva, polku näytti selvältä.

"Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin saattanut tajuta, että olin palanut loppuun opiskelusta. Olin voipunut luennoista, aineista ja tenteistä ja minulle olisi todennäköisesti ollut eduksi tehdä jotain erilaista. Mutta kävin LSAT-kokeessa, kirjoitin viimeisen vuoden opinnäytetyöni ja kurkotin kuuliaisesti kohti tikkaiden seuraavaa puolaa hakemalla maan parhaisiin oikeustieteellisiin tiedekuntiin. Pidin itseäni fiksuna, analyyttisenä ja kunnianhimoisena. Olin karaistunut kipakoissa ruokapöytäväittelyissä vanhempieni kanssa. Osasin väitellä asioista niiden teoreettiseen ytimeen asti ja olin ylpeä siitä, etten kriisitilanteessa koskaan luovuttanut. Eivätkö nämä, jos mitkä, olleet nimenomaan juristin ominaisuuksia? Minun mielestäni kyllä."

Tässä on muutamia kiinnostavia kohtia: Michelle itse jatkaa, että hän pyrki valinnoillaan saamaan hyväksyntää (eli kehuja). Tyypillinen kiltin tytön syndrooma siis. Hän käyttää huolettomasti loppuun palamisen termiä, vaikka oikeasti siitä ei ollut kyse; hänen toimintakykynsä ja kuntonsa ei missään vaihessa ollut vaarassa, tai ainakaan hän ei kerro siitä. Mutta uskon hänen olleen välillä väsynyt kaiken suorittamisen keskellä. Mikä ei estänyt opiskelujen ja uran ansiokasta jatkamista huippuyliopisto Harvardissa ja sen jälkeen asianajotoimistossa, jonka hän oli valinnut työpaikakseen opiskelun jälkeen.

Jossa hän tapaa harjoittelijan nimeltä Barack Obama. Suhteen alku oli hidas, lopputulos tiedossa, mutta Michelle mietti asiaa paljon.

"Elämässä saamani monet hyvät asiat aiheuttivat nyt eräänlaisen psyykkisen piiskansivalluksen. Minut oli kasvatettu luottamaan itseeni ja ajattelemaan, ettei menestykselle ole rajoja, uskomaan että että voisin tavoitella ja saavuttaa mitä vain halusin. Mutta minä halusin kaiken. Sillä kuten Suzanne sanoi, miksikäs ei? Halusin elää pirteän Mary Tyler Mooren tavoin itsenäisenä uranaisena mutta samalla tunsin vetoa vakauttavaan, uhrautuvaan ja valjulta vaikuttavaan turvallisuuteen, jota vaimon ja äidin rooli merkitsi. Halusin työelämän ja halusin kotielämän, mutta myös jonkinlaisen toivon siitä, ettei toinen täysin tukahduttaisi toista. Halusin olla juuri sellainen kuin äitini mutta samalla täysin erilainen. Sitä oli outoa ja hämmentävää pohtia. Voisinko saada kaiken? Saisinko kaiken? Minulla ei ollut hajuakaan."

Rakastumisen kuvaukset uteloittavat, mutta eniten kiinnosti se, millaista ensimmäisen naisen elämä ja työ - palkaton sellainen - on. Ja siitä saamme kuulla paljon. Samalla kirja on kuvaus Barack Obaman noususta politiikan huipulle. Jo presidenttiehdokkaana olo on myös vaimon kokopäivätyötä. Ja presidenttiyden aika: miten perhe ja lapset pärjäävät, miten he päivänsä käyttävät ja miten arki Valkoisessa talossa toimii - se on kirjan herkullisin anti. Ja myös varmasti sensuroiduin. Silti verhon vilautus kiehtoo.

Michelle Obama kertoo paljon siitä, mitä asioita hän on halunnut nostaa asemassaan julki. Ja että hän oppi pian sen, että tyhjiö täyttyy, joten jos julkisella henkilöllä ei ole omaa agendaa, sen luo joku muu, joten on paras miettiä strategia itse. Viisaasti ajateltu! Tyttöjen asema on hänen sydäntään lähellä. Kahden tyttären äitinä ja vaatimattomista, luokka- ja värierot tunnistavista oloista ponnistaneena myös ymmärrettävää ja tarpeellista, nykymaailmassa ja Amerikassa. Ensimmäisen naisen status auttoi monen hyödyllisen hankkeen käynnistämisessä ja edistämisessä, ja hän oppi pikku hiljaa käyttämään valtaansa, joka ei ollut mitätön.

Mutta se arki! First Ladyn päivät ovat minuuttiaikataulutettuja. Niin minunkin, mutta saan sentään ilman suurta häslinkiä karata naistenhuoneeseen tarvittaessa, vaikka palaveri jäisi kesken. Eikä kannoillani roiku laumaa turvamiehiä ja assistentteja, aina valppaasta mediasta puhumattakaan. Voin jopa käydä kotini parvekkeella lupaa kysymättä! Tai ulkona syömässä ja teatterissa ilman mittavaa turvajärjestelyä, joka sulkee lähikadut, hidastaa kaikkien matkaa ja altistaa muut alueella liikkujat noloon tarkastukseen siitä, onko tilanteessa läsnä aseita tai muita vaaratekijöitä. Ei käy kateeksi.

Ymmärrän, että nyt puhutaan isommista asioista kuin yhden henkilön viihtymisestä: Obaman pariskunta ajattelee tekevänsä työtä koko kansan puolesta, ei oman etunsa. Mikä on todennettu äänestäjien ja rahoittajien voimin. Se nostaa heidät taviksista tuhatkertaisesti eri tasolle ja saa hyväksymään epämukavuudet henkilökohtaisessa elämässä. Michelle Obama vakuuttaa minut siitä, että vaikkei hän ole innoissaan kaikesta puolisona, äitinä tai uranaisena, hän uskoo vakaasti miehensä visioihin ja ajatuksiin siitä, miten amerikkalaisten elämää voisi kohentaa. Ja tekee kaikkensa, että ne ajatukset tulisivat toteen.

Henkilökohtaisuuksiin mennäkseni, Michelle Obaman peruslause lapsuudesta alkaen on ollut: Olenko tarpeeksi hyvä? Kirjassa ei sanota suoraan, saako hän vastauksen, mutta kertomus pyrkii tekemään sen selväksi. Luulen, ettei hän itsekään vielä tiedä lopullista sisäistä vastaustaan, mutta heilutan katsomossa voittajalippua. Jos hän nousee rivikansalaisesta maailman parhaaksi luokitellun yliopiston kasvatiksi, auttaa miehensä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi, hoitaa avioliittonsa, kaksi tytärtään ja oman osuutensa politiikassa, julkisuudessa ja monissa tukea tarvitsevien kansalaisten hankkeissa kaiken osoittamansa älyn, tunteen, kokemuksen ja koulutuksen pohjalta, mitä epäiltävää jäisi? Ja yritän nyt kovasti pidättäytyä vertailuista muihin Amerikan presidenttien puolisoihin. Presidenteistä puhumattakaan.

Muutama nosto: Michellen huomiot arjesta ovat työelämästä tuttuja. Lyhennetään työviikkoa, näin se käy:

"En tuolloin vielä tajunnut, että osa-aikatyö voi olla ansa, etenkin jos sen on tarkoitus olla miniversio omasta aiemmasta kokopäivätyöstä. Ainakin minun kohdallani kävi niin. Tässä oli yksi niistä edellä mainitsemistani asioista, jotka valkenevat monille meistä liian myöhään. Osallistuin edelleen kaikkin työpalavereihin ja vastuullani oli melkein kaikki samat asiat kuin aiemmin. Ainoa todellinen ero oli, että sain nyt suunnilleen puolta pienempää palkkaa ja yritin mahduttaa kaiken kahdenkymmenen tunnin työviikkooni.... Osa-aika sai vain aikaan tunteen, että jätin työt puolitiehen ja että yksityis- ja työelämän rajat olivat hämärtyneet."

Vieraampi on hänen agendansa perusasia, värillisyys ja erilaisuuden kokemus. Se vaikuttaa vahvasti kaikkeen, ulkopuolisena ja valtaenemmistön edustajana siitä saa vain häivähdyksen. Vaikka olemme jo tottuneet rasistisiin mielenilmauksiin Pohjoismaissakin, on vaikea tajuta asian monisukupolvista syvyyttä yhdysvaltalaisessa kulttuurissa.

"Mutta jopa tänään, kun yliopistoissa on edelleen enemmän valkoisia kuin värillisiä opiskelijoita, sulautumisen taakka sälytetään suurelta osin vähemmistöopiskelijoiden harteille. Minun kokemukseni mukaan se on paljon vaadittu. "

Pidän kirjassa siitä, että se pysyy pääosin realismin ja arjen tasolla.

"Koskaan sinä aikana, jonka olen Barackin tuntenut, hänelle ei ole tuottanut iloa käydä kaupoissa, laittaa ruokaa tai tehdä minkäänlaisia kädentöitä." 

Henkilöt ovat uskottavia ja tosia (kuin kuvailisin fiktiota, mutta onhan tuo elämä melkoista fiktiota taviksille), kirja kiinnostava ja paljon kertova. Käännöksen laatua en osaa arvioida alkutekstiä tuntematta; jotkut jäykähköt ja vanhanoloiset lauseet lienevät perua sieltä. (Vaaksan korkuiset aukot? Posliinista tehdyt pienoisveistokset?) Vaikka tiedostan painetun tekstin valikoivan otteen (monet "tällit" on siivottu sisäsiisteiksi tai kokonaan pois, amerikkalaiseen tapaan, tekisi mieli sanoa), olen silti tyytyväinen. Michelle Obama osoittaa olevansa oma henkilönsä vahvalla ja vaikuttavalla tavalla. Mitä oikeasti tapahtui ja miten tarina jatkuu: varsinaiset elämäkerrat saamme ehkä lukea myöhemmin.

Kenelle: Uraäideille ja -isille, uramiehiin rakastuneille, uraihmisten lapsille, menestymisestä haaveileville tytöille, maailman johtamisesta uteliaille.

Muualla: Herättävä ja positiivinen lukuelämys, sanoo Kirjaluotsi. Herkkä mutta voimallinen, sanoo Hidasta elämää.

Michelle Obama: Minun tarinani (Becoming). Otava 2018. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.

Blake Croach: Wayward Pines ja Pimeää ainetta

Wayward Pines -sarjaa aloin seurata telkkarista, mutten jaksanut tuijotella (kuten aina käy), vaan siirryin kirjoihin: dystooppinen tarina on jännä kuin mikä! Eletään merkillisessä, eristäytyneessä pikkukaupungissa, josta ei ole poispääsyä, huomaavat sinne joutuneet. Eivätkä kummallisuudet siihen lopu.

Salaisuudet alkavat selvitä, kun Ethan Bourke valitaan sheriffiksi. Tyypillistä scifissä, että suurimman vaikutuksen tekevät "keksityt" asiat, jotka voisi kuitenkin jollain lailla kuvitella tosiksi, jossain ajassa. Kirjassa niitä heitellään roppakaupalla. Lukija joutuu miettimään muun muassa sitä, millaisissa tilanteissa yhteiskunnan sääntöjen on oltavat tiukat ja kuka ne saa määritellä - kuka johtaa ja millaisia johtajia haluamme. Eikä vähiten mietitä ihmiskunnan tulevaisuutta.

Suoraviivaista jännitystä, matkailua ajassa, pelottavissa maisemissa ja mielikuvituksessa ja loppu, joka onnistuu yllättämään.

Muualla: Dystopian päätösosa sai sarjaan koukuttuneen Annikan ihon kananlihalle.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Innoittuneena varasin Crouchin uusimman kirjastosta. Lisää karmivaa jännää! Mutta ei. Valitettavasti Pimeää ainetta ei pääse lähellekään Wayward Pinesia sen enempää jännittävyydessä kuin mielikuvituksellisuudessakaan. Dystopiasta on kyse nytkin, mutta tarina perustuu oikeastaan vain yhteen henkilöön ja yhteen ajatukseen, multiversumeihin - siihen, kuinka monta mahdollista maailmaa voisi olla olemassa ja kuinka päähenkilö Jason näihin eri maailmoihin elämässään sotkeutuu.

Perusidea kuulostaa kiinnostavalta, mutta pohdinta siitä, voiko rinnakkaismaailmoja voi olla rajattomasti ja miten ihminen itse voi valinnoillaan vaikuttaa, ei riitä koko kirjan mitalle. Tarina ei vedä eikä nostata kierroksia, vaan lässähtää lopulta tavanomaiseksi taisteluksi; loppuratkaisu on sentään kohtalainen ja inhimillinen paikkaus, vaikkei sekään yllätä. Sepustus on suorastaan tylsä, olen pahoillani. Minua se ei vakuuttanut, mutta kirjailijan faneja kyllä, kun somea selailee. Varmasti kirjaa lukee sujuvasti myös moni muu perus-scifistä kiinnostunut.

Muualla: Simon mielestä hyvää scifiä ja hyvä tarina, joka toimi hänelle lukujumin poistajana. Hauskasti juuri tänään on Hesarissa juttu, jossa esitellään Heikki Ojan Universumi-kirja, jossa hän kertoo maailmankaikkeudesta ja tähtitieteestä. "Avoimista arvoituksista Oja mainitsee esimerkiksi mahdolliset rinnakkaiset universumit." Ehkä Croach on sittenkin oikealla asialla?

Blake Croach: Pimeää ainetta. Tammi 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro. Rekiaron suomennoksille kiitos: niitä ei edes huomaa, eli toimivat erinomaisesti.

Wayward Pines: Salaisuus

Kunnon katastrofileffa on aina paikallaan - vaikka nykyään todellisuus alkaa ikävästi imitoida mielikuvitusmaailmaa niin, että nautinto niistäkin alkaa haalistua. Kun oikeasti tapahtuu vielä kauheampia asioita.

Vielä kuitenkin viihdebisneksessä sinnitellään ja keksitään kauheuksia. Tv-sarjoiksi tehdyissä katastrofikuvauksissa ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla milloin avaruudessa, milloin kuvun sisällä tai, kuten Wayward Pinesissa, korkean sähköaidan ympäröimässä pikkukaupungissa.

Dystopia tämäkin, ja koukuttava sellainen, ehkä juuri kaiken epäuskottavuutensa takia. Liian mielikuvituksellista tapahtuvaksi, vaikka mistäs me mitään tiedämme. Turhan realismin poissaolo antaa mahdollisuuden vain jännittää ja viihtyä, turvallisesti omalla sohvalla. Siihen Wayward Pines on omiaan.

Konsepti on sikäli erikoinen, että tv-sarjaa tukevat kirjat, eikä päinvastoin. Ja niitä on vaikea tai jopa mahdoton erottaa toisistaan. Telkkuakin olen satunnaisesti seuraillut, mutta kirja on tietysti minulle mieluisampi tapa hypätä tunnelmaan. Siksi luin myös kirjasarjan kakkososan, Salaisuuden.

Lyhyesti niille, joille konsepti on outo: Wayward Pines on amerikkalainen pikkukaupunki, idyllinen ja hyvin organisoitu. Kunnes pian selviää, että paikkaan liittyy paljon outoa. Kuten se sähköaita, joka estää asukkaiden lähtemisen muualle. Hirveästi tekisi mieli alkaa spekuloida sillä, mitä on sähköaidan toisella puolen ja miten tähän on tultu, mutta siltä varalta, että joku haluaa vielä yllättyä, jätän enemmän kertomisen tähän.

Toimivaa aivot narikkaan -viihdettä. Kirjallisista ansioista en osaa kirjoja kiitellä - suomentajaa lukuunottamatta, joka hallitsee tehokkaan nasevan ilmaisun - sillä kirjaa ei voi sanoa varsinaisesti kaunokirjalliseksi suoritukseksi. Sen lauseet ovat usein kolmi-, kaksi- tai jopa yksisanaisia, eikä sen kummempia tasoja tai merkityksiä tarvitse etsiä. Jännitystä luova tunnelma on tärkeintä, ja se toimii. Kirjat ja tv-sarja ovat tässäkin kaksosia. Hyvä casting ja riittävän vaihtelevat tapahtumat riittävät tekemään myös katsomisen koukuttavaksi. Tapahtumat eivät näköjään mene aivan yksi yhteen, mikä lienee tarkoituksellinen koukku seuraajille sekin.

Kenelle: Dystopioiden ystäville, arjesta irti haluaville, turvallista jännitystä kaipaaville, tunnelmaan helposti heittäytyville, konseptiviihdettä kestäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo Salaisuutta tummasävyisemmäksi kuin sarjan ensimmäistä, Ei pakotietä -kirjaa. Kirjakirppu koukuttui. Kirjan vuoksi tykkää kirjasta, muttei tv-sarjasta. Kustantaja lainaa Rakkaudesta kirjoihin -blogia kirjan takakanteen. Lukupinon Simo kertoo enemmän tv-sarjasta ja vertaa kokemusta lapsuuden jännityksellä mässäilyihin.

Blake Crouch: Wayward Pines, Salaisuus. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.

Teatteria ja tv:tä

Helsingin kaupungin Nuorisoasiankeskukseen kuuluu nuorten toimintakeskus Happi. Toiminnan yksi osa on nuorten teatteri Narri. Olen käynyt näytöksissä jo useampana vuosikymmenenä 80-luvulta alkaen, sukupolvikin on ehtinyt vaihtua: silloinen seuraamani esiintyjä on nykyisin ohjaajana Auringonlapset-nimisessä teatteriryhmässä.

Suosittelen teatterinystäville - ja nuorten ystäville - Narri-vierailua! Sitä intoa, tuoreutta ja raikasta otetta ei laitosteattereista harmi kyllä usein löydy. Niin näyttelijät kuin ohjaajat ovat mukana täysillä ja tunteella, ja se välittyy yleisöön vahvasti.

Viimeisin näkemäni näytelmä, Kimpassa, jatkaa samaa linjaa. Näytelmä perustuu Lukas Moodessonin tuttuun leffaan, omana sovituksenaan. Taitavaa työtä! Ruotsalainen hyvinvointivaltio ja kommuuniasuminen elävät Narrin lavalla - puitteet ovat muuten ihan oikean teatterin kaltaiset stageineen ja katsomoineen, jopa kahvila löytyy Hapen alakerrasta - ja feminismi ja muut ismit vilahtavat silmien edestä monilukuisen henkilögallerian kautta.

Narrin näyttelijät venyvät moneen: nuoret muuntautuvat tarpeen mukaan niin pikkulapsiksi kuin perheestään vastuullisiksi aikuisiksi. Tarinan tuntevat tietävät, että roolit saattavat hieman mennä sekaisin tuossa itseään toteuttavien aikuisten yhteisössä. Lapset voivat olla aikuisia fiksumpia ja ihmissuhteet ovat tärkeitä joka iässä, on kyseessä 13-vuotias vaatekomerossa asuva tyttö tai kunnollinen omakotitaloasuja-svensson, joka paheksuu kommuunia mutta tirkistelee sen nuoria naisia ilokseen.

Hilpeän sivujuonteen tuo näytelmän aikakausi, 1970-luku, jota 13-17-vuotiaat näyttelijät eivät ole itse kokeneet, mutta aikuisemmat katsojat muistavat. Silti idea tuntuu olevan selkeä. Musiikki, tärkeä elementti, on taiten valittu: se noudattaa elokuvan linjaa, mutta toimii näyttämöllä erityisen tehokkaasti, koska tulee katsojaa niin lähelle, kuten koko tarina. Onhan näytelmä elokuvaa huomattavasti intiimimpi kokemus.

Lähden aina Narrin näytöksistä joko nauraen tai itkien tai molempia. Jopa mieheni, joka ei käy senkään vertaa teatterissa kuin minä, oli vaikuttunut. Rohkea ja moderni, sanoi hän, ja hämmästeli roolisuoritusten kypsyyttä.

Kenelle: Teatteria tekeville, teatterissa käyville, nuorten tekemisistä kiinnostuneille, muuten vain fiksua viihdettä hakeville.

Auringonlapset: Kimpassa. Narrin näyttämö, Helsinki. Ohjaus: Laura Mboup. Juliste: Joonatan Porras.

Wayward Pines

Jumitun mieluummin kirjaan kuin telkkariin, joten tv-sarjoista iso osa menee ohi. Nyt on kuitenkin alkanut pari uutta sarjaa, joita houkuttaa seurailla. Outlander liikkuu eri aikatasoissa, mistä aiheesta olen aina pitänyt - ja eka osa vaikutti lupaavalta, vaikka oli kovin lyhyt ensiesittelyksi.

Wayword Pinesia on markkinoitu supersuositun Twin Peaksin kaltaisena, ja luin kirjan ensin, kiitos kustantajan. Kieltämättä koukuttava! Ensimmäinen tv-jakso noudatti tarinaa suurinpiirtein, ja oli tosi hauska bongailla eroja kirjaan. Se menee telkkarijaksoa pidemmälle, joten tiedän nyt enemmän kuin te vain ruutua seuranneet... Ällistyttäviä käänteitä, joita ei olisi voinut etukäteen arvata, voin luvata!

Saa nähdä, miten telkkaritoteutus jatkossa etenee. Ruudussa helposti korostuvat fyysiset piirteet, kuten väkivalta; kirjaa lukiessa ne eivät ole niin päälle hyökkääviä, koska lukijan tajuntaa hallitsevat muutkin ajatuskulut kuin se päällimmäisenä näkyvä - tämä koskee mitä vain kirjaa, ei vain tätä.

Käykö sarjalle kuten Lostille, joka minusta lässähti liian pitkään vatvontaansa, vai tuleeko tästä huippusuosittu jo alussa mainitun sarjan tapaan? Tuskin kumpaakaan, vaan jotain siltä väliltä. Twin Peaksin ajoista tv-kulttuuri on pirstaloitunut liikaa, joten Wayward Pines on omillaan. Erinomaisella toteutuksellaan ja näyttelijöillään, tosin. Katson jatkossakin, jos suinkin muistan, jos jaksan valvoa ja jos maltan irrottautua kirjasta.

Kirjana teos on suoraviivainen, simppelin koukuttava ja yllättäen, tv-sarjamainen. Ehkä jopa tehty sitä tarkoitusta varten. Helppoa, lyhyin lausein ja kappalein kirjoitettua iskevää viihdettä, hieman liiankin iskevää, mikä ei palkitse kaunokirjallista lukuelämystä etsivää. Mutta tarkoitukseensa sopivaa, tehokasta ja napakkaa. Multimediaa, tv:n kanssa. Ehkä jatkan tätä kirja/tv-yhdistelmää.

Kenelle: Tv-sarjoihin koukuttuville, helppoa luettavaa hakeville, ruutuviihteen katsojille.

Muualla: Kirjakirpun Jenni tuskin malttaa odottaa jatkoa. Erinomainen romaani, sanoo Annika K.

Blake Crouch: Wayward Pines. Ei pakotietä. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro.
Kustantajan lukukappale, jonka annan kiertoon ensimmäiselle halukkaalle (yv tai kommentti).

Stoner

Stoner on herättänyt ihastuksen huokauksia lukijoissa, kuten kirjabloggareissa. Piti siis uteliaana minunkin lukea, etenkin Lumiomenan suosituksesta.

Päähenkilö Stoner on kotoisin syrjäisiltä Amerikan sydänmailta, maanviljelijäperheestä, joka kitkuttaa karua elämäänsä kovan työn ja tunnollisuuden voimin. Poikaa valmennetaan jatkamaan isän uraa ja hänet onnistutaan kustantamaan opiskelemaan - vanhemmat säästävät kaikessa, mutta viisaasti ymmärtävät, että koulutus helpottaisi elämän ankaruutta.

Mutta käy toisin. Kun Stoner pääsee opiskelun makuun, hän huomaa oman alansa olevan aivan muualla kuin maanviljelyksessä. Opiskeluaineet vaihtuvat englannin kieleen ja kirjallisuuteen, joihin hän syventyy samalla tarmolla ja ahkeruudella kuin aiemmin aikuisten antamiin velvollisuuksiin, nyt oman sisäisen motivaationsa ajamana.

"Joskus kirjoihin syventyessään hänet valtasi ymmärrys siitä, miten paljon oli asioita joita hän ei tiennyt ja kirjoja joita hän ei ollut lukenut, ja hänen tavoittelemansa seesteisyys särkyi hänen tiedostaessaan, kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon oli luettavaa, kuinka paljon opittavaa."

Hän jää yliopistoon opettajaksi ja muodostuu jonkinlaiseksi kulttihahmoksi yhteisössään. Yliopistomaailmaan nurjilta puolilta ei vilpittöminkään voi välttyä. Tuohon aikaan ei puhuttu sosiaalisista taidoista, mutta niiden puutteessa ja pakko sanoa - jo lapsesta opitussa minäkeskeisyydessään, jonka osin myönteinen puoli on "minä pärjään omin voimin" -asenne - hänen on vaikea luovia yhteisön kuvioissa, ja mies joutuu maksamaan siitä kalliisti. Tämä koskee myös perhesuhteita, tai etenkin niitä. Rakkaus Edithiin syttyy vahvalla liekillä, mutta avioliitto osoittautuu pettymykseksi molemmille, tärkeästä tyttärestä huolimatta.

Stoner taipuu muttei taitu - on se sitten hyväksi tai pahaksi. Hän löytää myös rakkautta, lukijan helpotukseksi. Tosin se ei tee hänen elämäänsä helpommaksi, päinvastoin. Suru leijuu Stonerin yllä kaikessa.

Herkkä on sana, joka Williamsin tekstistä nousee ensin mieleen. Kerrankin voin lainata kustantajan esittelytekstiä ja todeta sen osuvan nappiin: "Stonerin ansiot ovat yksityiskohdissa ja siinä herkkyydessä, jolla Williams kuvaa Stonerin elämää."

Stoner ei itse ole järin herkkä - tai ei vaikuta siltä. Hän on niin introvertti kuin olla voi, ja syntynyt onnettomuudekseen sulkeutuneeseen perheeseen, jossa kukaan ei koskaan kerro tuntemuksiaan tai mielipiteitään, saati kysy niiltä toisilta. Siksi hän ei osaa vielä aikuisenakaan eritellä omia tunnetilojaan, ei edes fyysisiä olosuhteita, vaan ajautuu tilanteisiin iskemättä nyrkkiä pöytään, vaikka ne olisivat hänelle vahingollisia. Tuo apaattisuus raivostuttaa ja turhauttaa lukijaa, mutta toisaalta miestä on helppo ymmärtää hänen taustansa kautta.

On hienoa nähdä, miten oma ala avautuu Stonerille ja palkitsee häntä henkisesti. Ja on surullista nähdä, miten hän ei huomaa omaa etuaan, ei edes lähimpiensä etua, omiin maailmoihinsa uppoutuessaan. Tai huomaa, mutta kovin myöhään.

Tarina ansaitsi uuden tulemisen: perushyvää kirjallisuutta, joka on ajatonta ja inhimillisyydessään aina koskettavaa. Mitä on hyvä elämä, kirja kysyy rauhallisesti ja vakavasti. Voiko epäonnistumisista ja menetetyistä tilaisuuksista muodostua jotain arvokasta? Miten paljon ihminen itse vaikuttaa omaan saldoonsa - pitääkö saldoa ylipäänsä laskea? Miten ihmisen arvojärjestys ja sitä kautta elämäntarina muodostuu?

Muualla: Ullan mukaan suruvireisen kirjan kanssa on pakko hengähtää. Leena Lumi on "tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä." Kaisa-Reetta kohtasi "ihmisyyden paljaimmassa ja kauneimmassa muodossaan." Suketuksen mukaan Stoner on "monella tapaa aivan huikea kirja." Häneltä löytyy lisää linkkejä.

Kenelle: Ajattomien inhimillisten tarinoiden ystäville, elämän ja ihmismielen monimuotoisuutta ihmetteleville, sensaatioita vältteleville, arjesta viehättyville, miettimään malttaville.

John Williams: Stoner. Bazar 2015. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Alkuperäiskirja ilmestyi 1968. Hieno löytö Bazarilta!