Viikonloppua!

Kävin Taidehallissa katselemassa Leena Luostarisen retrospektiiviä: niissä töissä ei ole mitään pientä sievää, vaan paksua viivaa, väriä ja kokoa niin, että yhdelle seinälle ei montaa työtä mahdu ja silti tila tuntuu täydeltä.

Minulle ne tuovat lähinnä rauhattoman olon, eivät sellaista ihanaa uppoutumista kuin taidenäyttely joskus saa aikaan, sillä aiheet ovat rajuja: niissä vilistävät liskot, sähähtelevät lohikäärmeet ja kohoavat sfinksit ja pyramidit tai oudot itämaiset puutarhat. Moni näyttää kuvaavan kuolemaa tai jotain sen jälkeistä tai muuta tajunnan ulkopuolista olotilaa, joka ei välttämättä ole miellyttävä. Luostarinen ei tietenkään ammattilaisena hirttäydy yhteen värimaailmaan, mutta kauneimmankin värin takana tuntuu väreilevän jotain pahaenteistä tai ainakin levottomasti arvaamattomana vellovaa.

Näyttelyn kuraattori Otso Kantokorpi sanoi Hesarissa Luostarisen olevan ehkä merkittävin elävä suomalainen kuvataiteilija. Ja arvaatteko, mikä mäihä - kun lähdin näyttelystä, taiteilija itse seisoskeli kadulla oven ulkopuolella! Kiittelin näyttelystä enkä tietenkään äkkiseltään keksinyt mitään älykästä sanottavaa. Hän oli hyväntuulinen, hymyilevä ja jutteleva, vaikka loukkaantunut käsi vaivaa ja näyttelykiireitä riittää. Taidehallin jälkeen näyttely lähtee Joensuuhun. Muuten kuulemma työnteko jatkuu entiseen (tuotteliaaseen) malliin. Epäfiksut kysymykseni, kuten tarkoittavatko liskot maalauksissa liskojen yötä, onneksi jätin kysymättä.

Siinä jutellessamme joku turisti tuli kyselemään opastusta - arveli ehkä Luostarisen avonaisessa takissaan olevan ulos piipahtanut museon henkilökunnan jäsen - ja tivasi is this art museum ja what time it will be closed. "And this The Artist!" teki mieleni parahtaa, mutta taiteilija itse vastaili ystävällisesti ja perusteellisesti. Sanoi kyllä myös, että hänen töitään siellä on esillä, mutta turistirouva ei tainnut tohkeissaan sitä noteerata, vaan keskittyi pohtimaan, ehtisikö hän vielä sisälle ja muita käytännön seikkoja. En jäänyt kuuntelemaan loppuun  pähkäilyä, päättäisikö hän vierailla ja riittäisikö aukioloaika vai ei - ja tajusiko koskaan, kenen kanssa jutteli.

Linkkaus kirjoihin, tietysti: Marco Kososen Ravintola Lopun sanotaan perustuvan edesmenneeseen kruununhakalaiseen ravintola Savannaan, joka oli myös Luostarisen kantapaikka ja vilahtaa näyttelyssäkin. Yksi kirjan päähenkilöistä ja ravintola Lopun vakioasiakkaista on taiteilijadiiva Kappelinen, jonka diivuutta kirja hienosti kunnioittaa.

Kirjasta tuleekin sopiva siirtymä Hemulin kirjahyllyn Hennan lähettämään haasteeseen vastata hyviin kysymyksiin:

Minkä kirjan haluaisit tehtävän elokuvaksi?

Näen usein kirjat mielessäni elokuvina - aina en edes muista, olenko nähnyt leffan vai lukenut kirjan. Mutta aloitetaan vaikka näistä ja nimitetään niille ohjaajat saman tien: jo mainitun Ravintola Lopun ohjaaja olisi tietysti Aki Kaurismäki. Ridley Scott saisi varmasti Maarit Verrosen Karsintavaiheesta vaikuttavan scifi-henkisen spektaakkelin, ja Ulla-Lena Lundbergin Jää kuuluisi ehdottomasti jollekin ruotsalaiselle tarinan- ja tunnelmankuvaajalle, kuten Billy August tai Lasse Hallström (koska Åke Lindman ei ole enää kuvioissa). Janne Huilajan Jimi on niin Matti Ijästä, ja Marja Björkin Prole (arvio tulossa) ilmetty Lukas Moodysson -leffa.

Oikeasti mietin, että Peter Hoegin Norsunhoitajista tulisi hieno elokuva; googlasin varmuuden vuoksi, onko se jo tekeillä. En löytänyt, mutta löysin blogin, jossa idea oli keksitty jo ennen minua ja ohjaaja tälle myös - Cohenin veljekset. Olen niin samaa mieltä!

Kuka elossa oleva ihminen haluaisit olla?
Hybridi: prinsessa Madeleinen kauneus ja kontaktit, Angela Merkelin vahva tahto ja urapäättäväisyys, Björn Wahlroosin omaisuuden kartuttamiskyky, Barack Obaman vaikutusvalta ja yleinen kunnioitus, Eicca Toppisen sellonsoittotaito... Hmm, oikeastaan ehkä haluaisin olla joku taiteilija, vaikka huippumuusikko tai maalari. Tai Siri Hustvedt? Kirjoitustaito, äly, kauneus, New York, kirjailijamies... Mutta hän on jopa minuakin vanhempi; ehkä olisin mieluiten kuitenkin joku hyvinvointivaltion lapsi tai nuori, jonka lupaava tulevaisuus on vielä edessäpäin.

Pidätkö punaisista autoista?
En pidä punaisesta väristä autoissa enkä muualla, etenkään vaatteissa. Piristyspinkkiä, fuksiaa tai viininpunaista ei lasketa. Kirkkaanpunaista en käytä kuin tonttuhattuna.

Lempivärisi?
Olen mustavalkoinen ihminen, mutta iän myötä löytänyt harmaan sävyt niin monin eri tavoin, hah. Jos musta ja harmaa eivät ole värejä, sininen ehdottomasti, kaikissa sävyissä paitsi poliisitummansini.

Koira vai kissa?
Koira, jota ei ole. Ainakaan vielä.

Kirjoitatko itse fiktiivistä tekstiä?
Hyvin vähän, mutta olen mukana bloggaajien ryhmässä, joka tekee vapaamuotoisia kirjoitusharjoituksia.

Teetko uudenvuodenlupauksia?
En muista tehdä, mutta ei sen väliä, unohtaisin kuitenkin pitää ne.

Mikä on oudointa, mitä sinulle on tapahtunut?
Kirjabloggaajana oudointa oli saada brittikirjailijalta sähköpostia suomenkielisestä postauksestani. Oudoin näky koskaan oli rautatieasemalla, jonne satuin sen jälkeen, kun juna oli ajanut seinästä läpi sisään. Hetkeen aivot eivät tajunneet, mitä silmät näkivät.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
Voi kyllä.

Osaatko leipoa pullaa katsomatta ohjeita jauhopussin kyljestä?
Osaan. Pulla on bravuurini. Juuri muuta en leivokaan.

Millaisista elokuvista pidät?
Koskettavista, vakavista, ripaus mustaa huumoria. Mielikuvitystykityksistä, joissa on paljon pinnan alla. Kuten Saksikäsi-Edward tai Fisher King tai vaikka Mies vailla menneisyyttä. En kaipaa leffoissa realismia, mutta kirjallista elokuvista Leijat Helsingin yllä ja Sovinto ovat mahtavia. Siilin eleganssista pidin erikoista kyllä enemmän leffana kuin kirjana.
Aika moni on jo kysymyksiä ansiokkaasti keksinyt ja niihin vastannut, enkä itse keksi parempia, joten haastetta saa jatkaa vapaasti. Päätän perjantaipostaukseni tähän ja toivotan sinulle hyvää viikonloppua!

P.S. Pahoittelen fonttivaihtelua, Blogger ei ole yhteistyöpäällä, enkä jaksa kirjoittaa kaikkea uudestaan...

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan

Helene Schjerfbeckin mestaritöitä saa ihailla Ateneumissa, eikä niiden edessä voi kuin huokailla ja ihmetellä, millainen oli tuo nainen, joka eli nuoruutensa 1880-luvulla ja aikuisuutensa 1900-luvun alussa - miten hän pystyi tuona aikana, vaatimattomissa oloissa rakentamaan uran taiteilijana ja luomaan jotain niin hienoa. Ehkä hienointa ja ajattominta, mitä suomalaisesta taiteesta löytyy, jos minulta kysytään.

Kun Ateneum esitteli töitä suurnäyttelyssä vuonna 1992, se räjäytti pankin myös taiteilijaa koskevien kirjojen suhteen, ja monenlaisia julkaisuja on sen jälkeen tuotettu, sekä taidetta että taiteilijaa käsitteleviä, faktaa ja fiktiota. Hyvä niin. Lena Holger on Tukholman taidemuseon johtaja, asiantuntija, joka on julkaissut jo ainakin kolme Schjerfbeck-aiheista teosta, ensimmäisen jo 1990, Ruotsissa pidetyn näyttelyn yhteydessä (taas olivat länsinaapurit meitä edellä).

Tuorein kirjoista on henkilökohtaisin ja koskettavin, sillä se koostuu taiteilijan kirjeistä ”maalarisisko” Maria Wiikille. Saamme lukea hänen omin sanoin kertovan arjestaan, työskentelystään ja taiteestaan 1907 - 1928 eli 45 - 66-vuotiaana, mikä hieno tilaisuus - vaikkei taiteilija itse olisi kirjeitä halunnut julkistaa. Mutta aikaa on kulunut ja hänen taiteensa on niin eri asemassa kuin silloin, että julkistaminen on minusta perusteltua. Ei hän tiennyt olevansa jonain päivänä Suomen taiteen peruskiviä ja merkkihenkilöitä.

Kirjeitä on onneksi paljon, sillä tuolloin niitä kirjoitettiin ja vastaanotettiin lähes päivittäin. Ne kertovat kaikesta mahdollisesta isoista pieniin asioihin - aikansa sähköposteja. Meidän aikamme ihmisistä, merkittävistäkään, ei jää vastaavanlaista muistoa, jos sähköposteja ei tule arkistoitua tarkoituksella.

Holger on jaotellut kirjeet teemoittain, ei kronologisesti, ja sijoittanut joka teemaan lyhyen oman johdantonsa lukijan auttamiseksi. Tämä toimii minusta hyvin, koska elämänkerran voi lukea erikseen, ja ihailijat ovat varmasti niin tehneetkin. Kirjeissä mainituista töistä on kuvat, joten lukijan on helppo seurata kirjeen ajatusta. Paitsi jos unohtuu ihailemaan taulua, kuten usein tälle lukijalle kävi.

Tiedämme, että Schjerfbeck asui pitkään Hyvinkäällä ja Tammisaaressa Helsingin jälkeen, ja näissä paikoissa teki pääosan töistään. Näki hän hieman maailmaakin: nuorena hän matkusteli Euroopassa, mutta Venäjän hallinto esti sittemmin vapaan liikkumisen, ja kun olimme itsenäisiä, Schjerfbeckin kunto ei enää riittänyt matkusteluun. Terveys oli kehno lonkkavian vuoksi, jonka hän sai lapsena kaatuessaan, eikä hän voinut liikkua ja ylläpitää kuntoa normaalisti koskaan, mikä taas toi omat ongelmansa.

Rakkaudessakaan ei ollut onnea; takana oli purkautunut kihlaus ja jotain säpinää, mutta ei avioksi tai perheeksi asti. Tätä hän kuulemma suri, vaikka tekikin täysillä töitä taiteilijana eikä olisi malttanut nipistää siitä lainkaan aikaa kotitöille. Kirjeet kertovat yksinäisestä, vakavasta naisesta, joka terveyden ja raha-asioiden tola ei ollut paras mahdollinen, mutta sitoutuminen taiteeseen ja työteliäisyys oli. Edelleen ihailen ja ihmettelen sitä, miten hän sinnikkäästi raivasi tietään ja teki sitä, mitä rakasti, omalla järkähtämättömällä tavallaan. Ei todellakaan normia siihen aikaan, naiselle. Hän oli edelläkävijä niin taiteessaan kuin sen tekemisessäkin. Yhteisön tuen puutteen lisäksi rahattomuus ja sairastelu olivat ikäviä esteitä, mallien saaminen myös jatkuva hankaluus, mutta silti hän maalasi. Modernista ajattelusta kertoo - näkyvimmän eli taiteen itsensä lisäksi tietysti - myös se, ettei hän koskaan halunnut olla ”naistaiteilija”, vaan taiteilija.

Uuden taulun löytyminen kiihotti lukijan uteliaisuutta ja lisäsi kirjan pläräilyä. Oliko mallina seppä Mäkisen lapsi, kuten monessa lapsitaulussa on, mutta kuka olisi lasta pitävä nainen? Nutturapäisen naisen takaa päin Schjerfbeck oli maalannut toisenkin, veljensä vaimon. Ehkä hän on tuossa salaperäisessä taulussakin, ja lapsi olisi Helenen veljenpoika tai -tytär? Tuskin vastaus on näin helppo, ja odotan innolla valistuneempia arvioita asiantuntijoilta.

Luin kirjaa pikkuhiljaa, kirjeitä sieltä täältä, osa on vielä lukemattakin. Yhteen putkeen tässä olisi liikaa tietoa. Mutta sopivissa erissä nautittuna äärimmäisen mielenkiintoinen, kaikille taiteesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Schjerfbeck oli sivistynyt nainen, joka luki paljon, joten loppuun sopii kirjallinen kommentti:

”Luin yhden Sillanpään kirjan, ehkä kerroin siitä jo, Hurskaan kurjuuden, se oli hyvä, ja nyt luin Runar Schildtin Sateenkaaren, ja minusta se oli hieno. Meillä on, tiedätkö, nykyään hyviä kirjailijoita. Minä luen monia heistä. Monet ruotsalaiset vaikuttavat pinnallisen vulgääreiltä. Mitä sinä olet lukenut?”

Kirjaan ovat tutustuneet myös ainakin Jaana ja Liisa.

Näyttely jatkuu Ateneumissa 14.10. asti, vielä ehtii!

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi. SKS 2012.

 

Pakkomielle taulusta

Minulla on pakkomielle taulusta. Eikä mistä tahansa taulusta, vaan aivan tietystä: Inari Krohnin Koivikko-työstä, jota olen ihaillut jo ainakin kolme vuotta eri paikoissa, näyttelyissä ja gallerioissa. Nimikin kolahti, kun oma mökkitontti on samanniminen − ja kuvan mielenmaisemakin voisi olla eteläsavolainen. Työ on selkeän yksinkertainen, mutta puhutteleva. Siitä on olemassa eri versioita, eri vuodenaikojen värityksin. Kauniita kaikki! Nyt vihdoin päätin, että kuva vaivaa mieltä niin paljon, että hankin sen omaksi. Koivikko kevätvalossa loistaa pian seinällä Kannelmäessä.

Salmelan salaisuus

Salmelassa käynti kuuluu kesään. Vaikkei mitään muuta taidetta koko vuonna näkisi, se tehoaa pahimpaan taiteen nälkään rautaisannoksena ja vitamiinipistoksen tavoin saa aikaan virkistyneen olon... jotenkin vain jalka on kevyempi hetken sen jälkeen.

Suosikki tänä vuonna oli Kristian Krokfors, kaupunkinäkymineen, kattoja, ikkunoita, valoja... En kyllä voinut välttyä kaupalliselta ajatukselta, että tässäpä oivia sponssikohteita jollekin energiayhtiölle. Terhi Kaakisen patsashahmot hykerryttävät, ja Johanna Häiväojan työn jälki on sanalla sanoen kaunista. Ja paljon muutakin hienoa ja ällistyttävää - kömpelöstä kotikutoisuudesta ei ole tietoakaan, ovat niin kansainvälisiä ja koulutettuja nämä nykytaiteilijamme. Suomalaiskansallisuutta on myös turha hakea, mutta se ei nyt tässä ollutkaan ideana. Kyllä se suomalaisuuskin sitten taas tulee esiin kun sitä tarvitaan, uskon.

Tuomas Hoikkala ottaa itse vieraita vastaan ja jutustelee ja saattaa vaikkapa lurauttaa saksofonisoolon, jos joku pyytää, mikä on myös plussaa. Johto on aidosti mukana ja haluaa aistia tunnelmat koko ajan.Varmasti yksi Hoikkalan ja sitä kautta Salmelan menestyksen ja taidevainun salaisuus.

On vaikea ymmärtää, miten Signe Brander pystyi 1900-luvun tekniikalla luomaan niin hienoja valokuvia kuin ne ovat - vielä elokuun Hakasalmen huvilassa täällä näytteillä. Etenkin panoraamat ovat upeita isoina vedoksina.

Signen kuvissa ihmiset ovat kuin kuvia varten buukattuja malleja, asennot ja ilmeet mietittyjä ja harkittuja kuin parhaissa mainoskuvissa ainakin - vaikka oikeastihan hän vain pyysi paikallaolevia poseeraamaan jos otollisia henkilöitä kohdalle sattui.

Kiva katsastella kuvia ja yrittää sijoittaa näkymä tähän päivään. Jos ei onnistu, voi luntata apuja: kaupunginmuseo on tehnyt iloksemme multimediesityksen, jossa ennen- ja nyt-kuvat näytetään peräkkäin ja vierekkäin.

Näyttelyn jälkeen kotimatkalla istuin Töölönrannan kahvilassa luomulimulla, tuijotin Villa Kiveä ja kuuntelin Pinkin konsertin viritttelyä. Kai tämäkin lasketaan kulttuurin harrastamiseksi?