Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat

Mihin aikaan sinä haluaisit matkustaa? Minä toivon usein pystyväni kurkkaamaan sata vuotta eteenpäin tulevaisuuteen. Olemmeko oppineet mitään, missä jamassa on maailma ja ihmiskunta, entä jälkeläisten elämä? Mitä uusia upeita tai vähemmän upeita keksintöjä on tehty?

Kirjallisuus on tehokkain tuntemani aikakone toistaiseksi, ja Piia Leinon kirjan myötä pääsen 2100-luvulle, jossa Oula koukuttuu muistojen louhimiseen. Muistoja louhitaan niiden ihmisten mielestä, jotka ovat antaneet syväjäädyttää itsensä meidän aikanamme siinä toivossa, että myöhemmin keksitään keino herättää heidät henkiin, ehkä parantaa heidät tappanut sairaus. Googlaten löydän tiedon, että maailmassa todella on tällaisia ihmisiä. 

Mutta ihminen on äärettömän kekseliäs löytämään taloudellisen hyödyn paikkoja kaikkialta: kirjassa kryoniikka-alan yritys Kryoria keksii myydä louhinta-aikoja niille, joita kiinnostavat toisten mieli ja muistot. Myös tässä tavoitellaan uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi rahallista voittoa, sillä jonkun muistoista saattaa löytyä tietoja kätketyistä omaisuuksista, rahoista, arvopapereista tai vaikkapa timanteista, ken tietää. Oulastakin tulee aarteenetsijä, sillä hän haaveilee paikasta syväyhteisössä ja tarvitsee siihen rahaa.

"'Louhinnassa saat tietää, miltä todella tuntuu olla joku toinen ja herätät tämän kauan sitten sammuneen mielen henkiin.' Kryoria sai louhimisen kuulostamaan suorastaan hyveelliseltä, mutta nyt, valtavan Raphael-koneen juurella, minua epäilytti. Jos hän olisi voinut päättää, olisiko hän halunnut minun kaivelevan muistojaan?"

Motiivini eivät täysin kestä päivänvaloa, miettii Oula. Kun hän tutustuu valitsemansa henkilön, Raphael Elon, muistoihin, hän löytää niistä erilaisen maailmankuvan kuin oman aikansa ihmisillä on. Omaisuus oli hyvästä, samoin kuluttaminen, toisin kuin Oonan aikana, jolloin ruoka tulostetaan, kaikki kierrätetään, luonnon rippeitä suojellaan. Lapsenhankinta on muuttunut geenipankin käytöksi, hyvästä syystä: syrjittyjä ryhmiä ei näin synny ainakaan geenien kautta. Moni muukin asia on toisin; suurin osa paremmin kuin nyt, ainakin pinnalta katsoen. 

"Kun ahneus oli hyvä, rikkauksien haalimista ja ikuisen elämän tavoittelua pidettiin täysin kunniallisina päämäärinä. Vasta kun maapallon resurssit alettiin nähdä rajallisina, ryhdyttiin unelmiltakin vaatimaan kohtuullisuutta."

Ihmiskunta viisastuu? Viisastuvatko myös koneet - jopa niin pitkälle, että sillä voisi olla oma tietoisuus? Ajatuskulku on huima: jos kone olisi tietoinen itsestään, eikö silläkin pitäisi olla ihmisoikeudet, oikeus elämään ja vapauteen? (Kirjan ajassa ihmisoikeuksiin on muuten lisätty myös eläinten oikeudet.) Oona pohtii asiaa paljon ja tulee tiettyyn johtopäätökseen. 

Piia Leinon vahvuus on yhdistää jo olemassa olevia keksintöjä fiktioon uskottavasti. Hän käyttää paljon yksityiskohtia ja harkiten henkilöitä, jotka edustavat riittävän erilaisia katsantokantoja, mikä tuo tarinaan dokumentoinnin tuntua. Kirjan kuvaama aika on virkistävän utooppista, mikä tuntuu hyvältä kaiken luetun dystopian jälkeen. 

"- Viisaus ei ole sama kuin informaatio, muutenhan verkon asentaminen aivoihin tekisi meistä viisaita. Informaatio voi muuttua viisaudeksi vain, jos meillä on sen lisäksi aikaa, Arhippa selitti."

Mutta lisäksi mukana on seikkailun piirteitä ja yllättäviä ihmissuhteita, huumoriakin. Minua huvitti Oonan ja hänen ystävänsä Joen meille tavallisen avaimen ihmettely - sellaisiakin vielä on, vaikka harvassa.

"- Ajattele, että noiden väkästen ansiosta se sopii vain yhdenlaiseen lukkoon. Miten niitä voikin olla niin monenlaisia, Joe sanoi. - Kieltämättä nerokasta. - Kuka tahansa voi ottaa tuon avaimen ja kulkea ovesta. Ei mitään kasvontunnistusta tai äänikomentoa. Mieti, millaista se on ollut aikoinaan, Joe totesi. 

Yritin kuvitella mykkien ja sokeiden esineiden maailman, jossa saattoi liikkua jättämättä jälkiä ja tehdä jopa murhia ilman, että jäi kiinni. Sen täytyi olla hurja ja villi, anonyymi todellisuus."

Kirja on uskottava kevyt-utopia, joka laittaa lukijan pakosti miettimään maailmaa, johon olemme menossa. Ja Leinon teksti pysyy napakasti linjassaan, jossa sanotaan suoraviivaisesti juuri sen verran kuin sanotaan. Syvälle tulevaisuuden yhteiskunnan toimivuuteen ja rakenteisiin se ei yllä eikä pyri. 

Teoksen nimeä pohdin pitkään, pidin sitä hieman vaikeana: kuvittelen nyt ymmärtäväni ensimmäisen sanan omistusliitteineen. Kyseessä ei ole kenen tahansa aarre, ja aarteen voi ymmärtää konkreettisena asiana tai henkilökohtaisina muistoina ja tietoisuutena, joka lienee kallein aarteemme. Aarteesi. Aikakirjat-sana taas viittaa viehättävästi menneeseen aikaan ja kieleen, mutta myös vuosien tapahtumien kirjaamiseen (ja ehkä hiukan uskonnollisuuteen, jota Leinon ei teos ei sivua), joten sinänsä se sopii kahdessa eri ajassa - Oonan ja Raphaelin - tapahtuvaan tarinaan. Vaikka voi olla nykylukijalle hankalasti avautuva, kaunis sana sinänsä. 

Kenelle: Tulevaa miettiville, inhimillisten sci-fi-tarinoiden ystäville, edistynyttä tekoälyä odottaville tai pelkääville, kulutusyhteiskunnan loppua toivoville tai pelkääville, kuolemattomuutta tavoitteleville.

Muualla: Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää on kirjassa kuvattu yhteiskunta ja kulttuuri, sanoo Mustelmiinan mietteitä -blogi.

Piia Leino: Aarteidesi aikakirjat. S&S 2022. Kansi Tuomo Parikka.

P.S. Utopiainnostuksessa tulin lukeneeksi myös Anthony Doerrin tuoreimman suomennoksen Taivaanrannan taa. Suomentaja Seppo Raudaskoski tekee raudanlujaa työtä, kuten Hanna Tarkka Doerrin edellisissä, mutta edelleen Doerrin maisemat jäävät minulle vieraiksi. En löytänyt kirjasta mitään varsinaisesti uutta. 

Eletään kolmessa aikatasossa: keskiajalla, jossa tyttö oppii lukemaan, se on erikoista kyllä; nykyisyydessä, jossa kirjaston tapahtumaan liittyy pelottava juonne, ja tulevaisuudessa, avaruusaluksessa. Ikään kuin jo joskus luetut tarinat olisi liitetty yhteen Doerrin maalailevan haaveksivalla tyylillä ja nimetty kirjojen ja kirjastonhoitajien kunniaksi paketiksi, joka ei mielestäni täysin pysy kasassa. Mutta uskon sen viehättävän uppoutuvia, kirja- ja lukemisaiheisten tiiliskivien lukijoita. Ja utopia, sitä peukutan lajina! (Kirjallisuuden lajina, ihmislajina.)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (Cloud Cuckoo Land). Suomennos Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Kansi Martti Ruokonen.

Muualla: Tarinoiden ja kerronnan ylistys, sanoo kirjaa kauniisti kuvannut Kirjakaapin kummitus.

Piia Leino: Lakipiste

Eletään vuotta 2045. Maailma on tutunomainen, mutta jotain on muuttunut. Monet ihmistyöt on korvattu konein.  

Tekoäly hoitaa sairauksien diagnosoinnin, journalismin, leffojen ja musiikin tekemisen, muun muassa. Käy järkeen; kun saatavilla ovat oiretiedot ja lääketieteen keräämä fakta viimeisimpiin löydöksiin saakka koko maailmasta, diagnoosin teko on helppoa ja osuu oikeaan todennäköisesti paremmin kuin yhden lääkärin asiantuntemuksella. Tai kun koneen muistissa on tarkasti analysoituna, millaiset elokuvat ja biisit ihmisiä miellyttävät, vastaavia on vaivatonta luoda. Vai mitä? 

"Ihmiset ovat niin tottuneita olemaan algoritmien viihdytettävinä ja turrutettavina, ettei tietä kohtuukäyttäjäksi monilla enää ole."

Aaro on toimittaja; onneksi ihmistä tarvitaan vielä siihen hommaan, vaikka perusuutiset ja -jutut luo tekoäly. Hän saa toimeksiannon tutkia ekoyhteisöä, johon suhtaudutaan epäillen. Peitteleekö luomuyhteisö jotain vaarallisempaa kuin omien kasviensa kasvattamista? Liittyvätkö maailman rikkaimpien ihmisten oudot kuolintapaukset jotenkin tähän kummalliseen porukkaan? Aaro lupaa soluttautua yhteisöön ja tutkia sen toimia sisältä käsin. Aaron esihenkilöllä Lisalla on hyvät vaistot uutisen etsintään, vaikka lukijaa hymyilyttää Aaron ajatus Lisasta (kirjailijan toimittajatausta pulpahtelee välillä herkullisesti): "Tällä ei ollut tapana penkoa kovin syvältä, sillä journalistin työ oli sikäli epäkiitollista, että tarkempi tutkiminen usein paljasti aiheen hedelmättömäksi."

Yhteisöä johtaa Jyry, joka ihailee Pertti Linkolaa ja joka haluaa rakastaa kaikkia. Aaroa hämmentää ryhmän omaperäinen ajattelu, mutta se myös kiehtoo. Yllätyksekseen hän on tervetullut uusi jäsen. Tosin kaikki eivät ota häntä vain hyvällä vastaan. Kuten Kuu, joka asuu omassa bunkkerissaan ja kulkee aseen kanssa. "Kuu oli tupaten täynnä itseään, oikea maailmanpelastuksen rokkikukko."

Tietokonetta yhteisön jäsenet saavat käyttää tunnin viikossa välttämättömien asioiden hoitoon. Jäsenten ajatus siitä, mikä on välttämätöntä, saattaa vaihdella, aikarajoituskin unohtua. Tekoäly on jo kaikkialla. Teknologiasta erossa ei ole helppoa elää - johonkin on ihmisen ilmeisesti uskottava, oltava jostain suorastaan riippuvainen. 

"Painautuessaan koivun runkoa vasten Aaro miettii, miten veteen piirretty hulluuden ja uskon raja olikaan. Kun yksijumalaiset uskonnot tekivät kuolemaa, nousivat niiden raunioilta taas metsän henget ja ikivanhat loitsut, mitkä tahansa, kunhan ihmisten ei tarvitsisi kohdata maailmaa niin kylmänä ja välinpitämättömänä kuin se oli."

Jyryn pamfletti on eräänlainen yhteisön uskontunnustus. Se on vahva kannanotto luonnon puolesta, ei niinkään ihmislajin. Kuten hän linkolamaisesti sanoo:  "Ympäristöongelmia pidetään usein virheellisesti uhkana luonnolle, vaikka luonto ei ole vaarassa." 

"Jos ja kun laji ei kykene säätelemään itseään, säätelystä vastaa luonto. Näemme jo, miten luonto on ryhtynyt suitsimaan ihmisten määrää ja tuhovoimaa virusten, tulvien, palojen ja viljelysmaan köyhtymisen kautta, ja tämä kehitys epäilemättä jatkuu, kunnes tasapaino on saavutettu."

Eipä siihen ole vastaansanomista, nykyuutisten valossa. Mitä Aaro löytää ja selviääkö yhteisö ympäristön paineista tai omista sisäisistä paineistaan? Jännitystä tehokkaasti kasvattava, uhkaava tunnelma ja monet kekseliäät, pelottavan todelliset yksityiskohdat tulevaisuudesta pitävät lukijan kiinnostuksen yllä. Ja tämän jälkeen ehkä lykkään vielä siivousrobotin hankintaa. Uhkaavuudestaan huolimatta tarina ei jätä lukijaa täyteen toivottomuuteen. Aiemmin Piia Leino on kuljettanut meitä Ruman kassan kautta Taivaaseen ja siitä Yliajalle. 

Kenelle: Dystopian ystäville, tulevaisuuteen uteliaina kurkistaville, ekologisesta elämisestä haaveileville. 

Muualla: Reader why did I him marry him -Omppu sanoo Lakipisteen nostavan esiin pelottavia tekoälyn potentiaaliin liittyviä kysymyksiä. 

Piia Leino: Lakipiste. S&S 2021. Kansi Jussi Karjalainen.

Piia Leino: Yliaika

Viime päivinä on julkisuudessa keskusteltu siitä, tuleeko kansakunnan edetä terveys vai talous edellä. Kummasta on kansalaisille enemmän haittaa, suuresta kuolemien määrästä vai talouden totaalisesta romahtamisesta?

Piia Leinon kertomus Suomesta vuonna 2052 ottaa asiaan selkeän kannan päähenkilönsä, ministeri Annastiina Kankaanrinnan avulla. Yksikään kansalainen ei saa täyttää 76 vuotta, koska viimeistään sen jälkeen henkilön kustannukset yhteiskunnalle ovat suuremmat kuin tuotot. Jos luonnollista kuolemaa ei tapahdu ajoissa, se järjestetään. Instakuvaa varten voi valita sopivan loppupaikan ja lavastuksen ja järjestää millaiset spektaakkelit haluaa, mutta kansalaisuus päättyy ja omaisuus siirtyy valtiolle henkilön täyttäessä sallitut vuodet. Henkilöstä tulee paperiton, ei-luvallinen.

Järjestelylle on järkiperusteita.

"- On rääkkäystä pitää ihmisiä hengissä loputtomiin, ja se rääkkäys vain pahenee, kun lääketiede kehittyy. Kohta voimme uusia ihan kaikki elimet, paitsi aivot. Meistä tulee keinoelimillä buustattuja kuoria! Miksi on niin selvää, että kärsivä koira voidaan lopettaa, mutta ihmisen on pakko kituuttaa niin kauan kuin elimistö pysyy jotenkin kasassa? - Sitä kai kutsutaan ihmisarvoksi. Koira-arvosta en ole kuullut, Risto sanoo. - Ja ihmisarvo ilmeisesti koskee nyt vain eläviä ihmisiä. Kun lapsia jätetään hankkimatta ilmastonmuutoksen takia, sitä ymmärretään. Eikö olisi reilumpaa, jos hankittaisiin ne lapset, ja karsittaisiin ennemmin tosi pitkään eläneistä? - Risto venyttää pakaraa selällään maaten ja katsoo Annastiinaa pitkään. - Reilua? En tiedä. Oikeudessa sitä kutsuttaisiin murhaksi. Annastiina vetää syvään henkeä. Riston maailmassa oli aina ollut jotain raivostuttavan porvallisista, syvää luottamusta siihen, että asiat olivat luonnostaan oikeilla paikoillaan. - Kuuntele itseäsi! Tuo on tylsämielistä. Tätä menoa talous kaatuu eläkepommiin ja maapallo tukehtuu, mutta kukaan ei silti uskalla ajatella yhtään uutta ajatusta."

Myös Annastiinan äiti - moottoripyöräjengin jäsen - sanoo:

"- Oikein tämä on. Ei tätä naamaa saa pidettyä kasassa enää millään, alapääkin kuin paperia, vaikka kuinka rasvaisi. Lonkat särkee eikä suoli toimi. Vanheneminen on hanurista, en suosittele. Annastiina inhoaa äidin rahvaanomaista kielenkäyttöä, mutta siitä huomauttaminen tuntuu nyt mahdottomalta. Kuolema muuttaa rasittavimmatkin ihmiset pyhimyksiksi ja se näytti tapahtuvan osin jo ennen lähtöä."

Annastiina on elänyt köyhän lapsuuden, mutta taidoillaan edennyt yhteiskunnan huipulle. Hän osaa hurmata, vaikuttaa ja viestiä, ja kun hän tapasi vaikutusvaltaisen Riston, suhde tuntui kohtalolta siitä huolimatta, että Riston avioliitto purkautui ja tämän kahdesta pojasta tuli Annastiinan poikapuolia, vaikka kaukaisia. Uraa määrätietoisesti rakentavalla naisella ei ollut aikaa paneutua perheasioihin.

Mitä Annastiina miettii siinä vaiheessa, kun hänen aikansa koittaa?

"Kaikki kuolevat joka tapauksessa. Hän olisi voinut kuolla äsken auton alle tai jompaankumpaan syövistään, jos niitä ei olisi nanotekniikalla näpsäisty pois kuin näppyä. Annastiina vakuuttaa itselleen, että exitys on väistöliike, pikku hyppy pois vanhuuden tieltä. Se on välttämätön, parempi vaihtoehto kahdesta pahasta. Ei hän totisesti halua kurtistua enää enempää, menettää pidätyskykyään, alkaa puhella pehmoisia."

Tuo on järkeilyä. Mutta kuinka helppoa on noudattaa vanhuslain, Lex 75:n, keksijänä omaa lakiaan omalla kohdallaan, näyttää kansalaisille esimerkkiä? Apuna on tietysti tietotekniikka ja uskollinen ystävä, komea hologrammi Heath, joka älyllisistä puutteistaan huolimatta vaikuttaa välillä ihmistä viisaammalta. Vaikka Annastiina ei ole perheihmisiä, hänellä on ystävä Niina, joka on myös tärkeä.

Piia Leino luo uskottavan ja koskettavan maailman henkilöineen. Tarinassa riittää jännitettä ja koukkuja, kieli on täyttä tavaraa herkullisine lauseineen. Koska tulevaisuudessa ollaan, en voi välttää ajattelemasta tuoretta Jani Saxellin Helsinki Underground -kirjaa: Leino fokusoi ajankuvansa tiukemmin ja tiettyyn haasteeseen, kun taas Saxell rönsyää (upeasti) menneen ja tulevan välillä. Tarinat eivät syö toisiaan, vaan Leinon ajankuva voisi hyvin olla yksi jatko Saxellin monitahoiseen tarinaan. Ehkä Annastiina on yksi Kilpineidoista?

Kirjailija aloitti Rumalla kassalla, jatkoi Taivas-kirjalla, ja olen edelleen samaa mieltä. Kirjailija on etukenossa tulevien suhteen, näitä kannattaa lukea! Yliajassa myös kansiratkaisu on upea ja yllättävä (ei näy valokuvassa - ylläty!).

Kenelle: Ajassa tai vähän edellä oleville tai sellaisiksi haluaville, tulevaan kurkistaville, sujuvan suomalaisen proosan lukijoille.

Muualla: Reader, why did I marry him -blogin Omppu sanoo romaanin esiin nostavaan tematiikkaan tiivistyvän korona-ajan polttavimmat eettiset kysymykset.

Piia Leino: Yliaika. S&S 2020. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.

Helmet-haaste 2020: kohta 37 (merkittävä ajankohta), 47 (2020 julkaisu). Mutta ehdottomasti kohta7: kirjassa rikotaan lakia. Sen hetkistä lakia. 28 kertoo tulevaisuudesta, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli. 

Piia Leino: Taivas

Dystopia, synkkä tulevaisuudenkuvaus, on yksi kirjallisuuden kiehtovimmista lajeista. Sopii erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka on aina huolissaan: aina voi olla huonommin. Niin vapauttavaa! Lajin mestareita maailmalla ovat Margaret Atwood ja Suzanne Collins, kotimaisissa Johanna Sinisalo ja Maarit Verronen, muiden muassa. Leino asettautuu rohkeasti isoihin jalanjälkiin. Hänen kirjassaan vuonna 2058 Helsinki on raunioina, New Yorkin on pyyhkäissyt tuhotulva. Ja maailma on muutenkin muuttunut ikävästi suuntaan, josta nykytodellisuudessa näemme merkkejä.

Akseli on koukussa Taivaaseen. Taivas on nimettömien hallitsijoiden virtuaalinen luomus maailmasta, joka voisi olla olemassa. Taivas on pakopaikka kylmästä todellisuudesta; paikka, jossa kaikki on upeaa ja ihanaa. Sinne (koneelle) päästäkseen täytyy ansaita aikaa, ja eniten taivasaikaa saavat palkakseen tärkeät henkilöt.

Akseli tapaa Taivaassa Iinan, ja mikä hämmästyttävintä, myös IRL, todellisessa elämässä. Iina haluaa irti Taivaan ja sen tuottajan Valon passivoivasta koukusta ja saa selville, että siihen on olemassa lääke. Mutta Valo ei halua tiedon lääkkeestä leviävän, ovathan ihmiset nälkäisessä tylsyystilassaan vaarattomia ja helposti käsiteltäviä.

"Viimeistään Hämeenlinnan kohdalla kai loppui maa, jota julistuksissa kutsuttiin Vapaaksi Suomeksi. Huhujen mukaan raja merkittiin koko pituudeltaan kymmenen metrin korkuisella aidalla, mutta Iina epäilee sitä. Öljykaupan romahdus oli vienyt voimat ajoneuvoista, elinvoiman romahdus ihmisistä. Miksi hallitus olisi rakentanut aidan pitämään kurissa väkeä, joka ei edes jaksanut tulla rajalle?"

Huippukiinnostava asetelma, jonka idea ei ihan täysin konkretisoidu tekstissä. Mikä ihmeen Valo? Etelä-Suomi on sähköaidoitettu, muualla on jotain toisin, arvellaan, mutta hämäräksi jää, millä tavalla toisin. Eteläisen Suomen niukkuus ja köyhyys eivät perustele itseään riittävästi, mutta toisaalta, on hyvä jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tosimaailmassakin tapahtuu niin paljon käsittämätöntä, että sen voisi "ostaa", jos henkilöt olisivat syvempiä; jos heistä johonkuhun voisi samastua; jos motiivit olisivat selvempiä ja konkreettisempia. Hienoja havaintoja kyllä löytyy.

"Veitsi on kai isovanhempien aikainen, he leikkasivat sillä jo ennen Taivaan syntyä. Jalo hipaisee peukalollaan veitsen terää ja miettii ihmisen lihan hetkellisyyttä. Ihminen kuvittelee hallitsevansa tavaroita, vaikka oikeasti ihmiset vain vaihtuvat tavaroiden ympärillä."

Dystopia ei ole helppo laji: täysin uuden maailman luominen uskottavaksi vaatii herkkää tasapainoilua lukijalle tuttujen ja outojen asioiden kanssa. Leino hyödyntää hienosti jo olemassaolevia ilmiöitä. Elin mukana ja nautin tarinasta, mutta pidin sitä kovin viitteellisenä - iskee lujaa, mutta hienonhienosti ohi napakympin. Vaikka ristiriitaista kyllä, monet yksityiskohdat koskettavat ja tuovat toden tuntua, kuten Helsingin tutut paikat.

"Akseli muistaa päivän, jolloin junat lakkasivat kulkemasta. Hän asui silloin vielä Pasilassa Ratamestarinkadulla, eikä ollut tajunnut kuinka vahvasti junien loputon ohiliuku rytmitti hänen maailmaansa. Kun liikenne loppui, tornitalojen kiviset korttelit hiljenivät. Pasilansilta seisoi toimettomuuden yllä ja naapurin täti kuiski rapussa huhujaan: - Päärata katki Keravalta, Rautatieasemalla räjähtänyt, hallitus käy läpi joka asunnon."

Ruusuja: Uskottavalle asetelmalle, vangitseville yksityiskohdille. Mieleenmuistumille, kuten Blake Croachin vetävälle sarjalle. Risuina lievä yleinen hähmäisyys ja henkilöiden epäsamastuttavuus (tosin nämäkin ovat ehkä lajipiirteitä?); jonkinlaista terävöintiä jäin kaipaamaan, vaikka tarina on vahva. Kirja toi mieleen Antti Tuomaisen Parantajan; myös siinä Helsinki on hävityksen tilassa, mutta konkarikirjailijan otteella.

Piia Leinon ällistyttävästä mielikuvituksesta toivottavasti ammennamme lisää. Jo esikoisteos Ruma kassa näytti ajattelua, joka on kutkuttavan lyhyen askeleen edellä todellisuutta ja joka ei kumarra vakiintuneita tapoja. Kirjailija on selvästi etukenossa ilmiöiden kuvaajana; kannattaa seurailla!

Muualla: Oivallinen dystopia, sanoo Kujerruksia. Kirjapinon Simo pitää mielenkiintoisena sitä, miten katse käännetään välillä menneisyyteen.

Piia Leino: Taivas. S&S 2018. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.

Piia Leino: Ruma kassa

Jos kirjaa kuvaillaan hauskaksi, herää välittömästi epäilys. Kenen mielestä hauska? Hauska kuten kreisit kotivideot? Tai komediasarjat, joiden valmiiksi naurettu taustanauha ennemminkin itkettää tai nolottaa? Vai onko siinä ehkä sanottu rumia sanoja?

Onneksi Piia Leino on lähtenyt kirjailijauralle kunnianhimoisemmalla otteella. Hän kertoo tarinan kassatyöntekijä Sariannasta, joka - vastoin kaikkia omia odotuksiaan - osallistuu uuteen tosi-tv-sarjaan. Idea on jonkinlainen survival-kilpailu Suomesta Thaimaaseen lennätetyn kahden ulkonäöltään ääripään naisjoukkueen välillä: toisessa ovat kaunottaret, toisessa hirviöt.

"Muistin tutkimuksen, jonka mukaan kauniit kasvot ovat itse asiassa tavallisimmat: niissä ei ollut mitään häiritsevää."

Hirviöjoukkueen naisissa on kaikenlaista häiritsevää. Paitsi ulkonäön palvomisesta, kirja puhuu paljon arvostuksistamme. Siitä, miten viihde käyttää meitä ja miten me sitä. Naisen roolista, mediasta ja sukupolvieroista. Monenlaista tukevaa pohjaa Sariannan jalkojen alla siten on, mutta kuitenkin näin sen ensisijaisesti nuoren naisen kehityskertomuksena.

"Mietin pitkään myös sitä, miksen ikinä itse sanonut, etten halua. Se olisi aika villiä. - Osallistuisin mielelläni keräykseenne, mutta en halua. - Voisin vaihtaa [työ]vuoroni perjantai-illaksi, mutten halua. Päätin, että kokeilisin sitä joskus, mutta en tietenkään koskaan kokeillut."

Kun Sarianna päättää lähteä matkalle, äiti varoittelee, vaikkei tiedä matkan luonnetta. Ei ole vaikea havaita, mistä tytön itsetunnon puute kumpuaa. Vaikka itsellinen nainen, viestintää opiskellut ja omillaan pärjäävä.

"- Se on sellainen seuramatka vaan, ihan rantaloma. - Minä en kyllä ikinä voisi mennä sinne, kun pelkään niitä maneetteja.  Eikä se aurinkokaan sovi näin vaaleille, äiti huokasi. - Oletko ihan varma, ettei tuo ole sellaista ihmiskauppatouhua? Nuoria tyttöjä houkutellaan maan ääriin raiskattavaksi tai nielemään jotain huumemunia."

En avaa tarkemmin matkan tapahtumia, mutta tarina viihdytti ja nauratti. Tietenkin on kliseitä - kassatyöntekijästä alkaen - ja ennalta-arvattavuutta: hirviönaisten uljaita hetkiä, kaunotarten rämpimistä, mutta vielä enemmän niiden ironisointia. Ja yllättäviä vetoja ja hahmoja, kuten julmankokoinen, näppyläpakarainen Aulikki, joka kokee tunnepuolella huippuja ja laaksoja. Sillä matkalla on ohessa myös miehiä, omissa vastaavissa rooleissaan. Kaunotarten kanssa luuserit, hirviöiden kanssa namupalat.

"- Ei kaikki ala panolle samana iltana. Me keskusteltiin koko yö ja se on kuule paljon intiimimpää kuin eritteiden vaihto. Meillä on paljon yhteistä. - Mitä? - Vaikka mitä. Sillä oli nuorena hörökorvat ja hammasraudat ja se ymmärtää, mitä on olla erilainen. Se haluaisi kanssa työskennellä lomakeskuksessa ja tykkää joulusta ja tyrnistä ja tuntureista. - Okei, nyökyttelin, vaikken vieläkään jaksanut uskoa ihmeeseen."

Oikeastaan kirja itsekin on tosi-tv:tä ja hyödyntää sen keinoja surutta, mutta ei lannistavalla tavalla. Eikä se tv-sarjakaan etene aivan odotetusti, mikä palauttaa lukijan uskoa oikeudenmukaisuuteen, tai jotain sinnepäin. Sukellus todellisuuteen on riittävän uskottava. Satumainen ote jää hipaisuksi, mutta mukavasti lämmittäväksi kommentiksi siihen, miten tosi ja rooli kohtaavat. Asiat muuttuvat niin nopeasti, ettei tämä nykyhetken ajankuvana valitettavasti kauaa kestä, luulen: se viihdyttää juuri nyt.

Sutjakka teksti on napakkaa ja helppolukuista, ja tapahtumia riittää lukijan iloksi, samoin Sariannan pieniä arkisia havaintoja, jotka minut erityisesti saivat viihtymään kirjan parissa. Toivon sen tavoittavan paljon naisia. Etenkin heitä, joita ulkonäkö mietityttää, suuntaan tai toiseen. Sarianna on aidonoloinen ihminen, jota on helppo sympata, mutta voin kuvitella osan lukijoista salaa samaistuvan Amandaan, kaunotarten kuningattareen. Eikä siinä mitään pahaa niin kauan kuin muistaa, ettei rooleihin kannata eikä tarvitse jumittua.

Tapasin kirjailijan (kuvassa vas.), joka sanoi miettineensä realitylleen niin nöyryyttävää konseptia kuin mahdollista. Nöyryyttämiseen ja voittamiseenhan ne perustuvat. Mutta kuulemma tänä päivänä tuntuu siltä, että tämä voisi hyvin olla todellinen tv-sarjan idea. Olen samaa mieltä, meitä ei enää mikään hätkäytä - Nälkäpeli, täältä tullaan!

Kenelle: Viihtymistä kaipaaville, tosi-tv:n ystäville ja vihaajille, ulkonäköään kipuileville tai sen varassa eläville, tyttäriään varoitteleville vanhemmille.

Piia Leino: Ruma kassa. Johnny Kniga 2016.

P.S. Pari paljastusta: kirjailija on ammatiltaan uutistoimittaja (mikä kuulemma näkyi paitsi tekstissä, myös kustantamoyhteistyössä; toivotut muutokset tapahtuivat salamannopeasti), mutta hänellä on kuin onkin kokemusta myös kassatyöstä. Ja kyllä, hän katsoo paljon telkkaria. Myös tosi-tv:tä.