keskiviikko 30. elokuuta 2023

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito





Pienestä merenneidosta HKT:ssä on kirjoitettu paljon, mutta en malta olla minäkään siitä hiljaa. Niin upea esitys se on. Uskon, että vaikka lippua ei voi sanoa edulliseksi, sen lunastavat ovat tyytyväisiä sijoitukseensa. 

Lupasin lapsenlapsilleni jo vuonna 2019 esitykseen menemisen yhtenä joululahjana. Musikaalin esitykset olivat juuri alkaneet sinä syksynä. Maailmassa tapahtui sitten kaikenlaista, joten lupauksen lunastus venähti elokuuhun 2023, kun musikaali alkoi jälleen pyöriä. Entistä parempana, sanovat ensimmäisen version nähneet. 

Pääosan esittäjä on vaihtunut alkuperäisestä, enkä voi kuvitella parempaa Arielia kuin Yasmine Yamajako on: hänen enkelimäinen lauluäänensä on niin kaunis ja vaikuttava, että se lyö ällikällä. En ole itkijänaisia, mutta tunsin jotain outoa silmissä, kun merenneito haaveili prinssistä ja elämästä maan päällä. Upea ulkonäkö ja liikkuminen tansseineen ja uinteineen kruunaavat suorituksen. Yasminen ääntä lie moni kuullut radiosta tietämättään: hän on esiintynyt mm. Cheeckin kanssalaulajana esimerkiksi Syypää sun hymyyn -biisissä.



Ariel oli
meistä - tytöt kohta 9 v ja 16 v seuranani - ylivoimainen ykkönen, mutta myös muut hahmot olivat mahtavia. Nuori Pärsky hurmasi kaikki ja Arielin isä kuningas Triton, Poseidonin poika, etenkin mieskomeutta ihailevat (katsomossa kuului ooh, kun hän ilmestyi lavalle lihaksineen). Prinssi oli sympaattinen ja lauloi komeasti hän(kin), Ursula-tädin tulo näyttämölle kaikkine mustekalajalkoineen herätti valtaisan yllätyksen kohinan. 

Kohinaa syntyi myös taidokkaissa uintikohtauksissa. "Näin että sillä on narut", kuiskasi pienin osallistujamme, mutta silti katsoi meidän muiden tavoin suu auki tanssia meressä, siis teatterin lava tosiaan muuttui mereksi. Jonne ykskaks putosi lokki - Lokki oli myös mainio hahmo, kaikkine lokkimaisuuksineen. Kokin rooli alaisineen puolestaan ei huumorillaan minua sytyttänyt, mutta yleisö nauroi makeasti kalaruokien laittamisen sekopäiselle tanssikuvaukselle.

Kaikki meren asukkaat olivat täydellisesti veden maailmassa joka eleellään. Teksti on hauska ja oivaltava merellisine sutkauksineen. Näyttämön muodonmuutokset toimivat ja tekniikka hämmästyttää; lavasteet, valot, puvustus - kaikki toimii uskottavasti ja tukee tarinaa ja sen esittäjiä hienosti. 


Musiikki soljui sekin kuin vettä vain, leffasta tutut laulut kuultiin suomeksi. Orkesterin hengittämiskyvyn puolesta hieman pelkäsimme, kun merisavua levisi laajalle (tai ehkä heilläkin on kidukset?). Toivottavasti orkesterikuopassa on erinomainen ilmanvaihto! Kukaan näyttelijöistä ei pudonnut kuoppaan, vaikka tytöt olivat alussa varmoja, että niin käy.

Molemmat pitivät esityksestä hurjasti. "Superhieno", oli teinin kommentti, kun lähdimme hieman pökerryksissä tummassa elokuun illassa kotia kohti. Samaa mieltä! Uskon, että pienemmän kanssa leikimme vielä monet kerrat merenneitoa, ja hän aikoi heti katsoa kotona leffan uudestaan (tosin nukahti jo autossa). Lähes oman ikäistään Pärskyä hän ihaili, kaveri kun osasi tanssia, laulaa ja rullalautailla. Päätimme myös lukea alkuperäisen Anderssenin sadun pikimmiten ja verrata sitä musikaalin juoneen.

Ikäraja 7 vuotta on asiallinen, sillä Ursula voi hieman pelottaa, riippuu tietysti lapsestakin: kuka jaksaa kahden ja puolen tunnin esityksen yhden väliajan voimin. 

Kenelle: Kaikille musiikista, saduista ja näyttämötaiteesta innostuville. Yleisössä oli paljon lapsia, mutta vielä enemmän aikuisia jopa keskenään tai yksin, joten lasta ei tarvitse rekviitaksi halutessaan nähdä jotain kaunista ja satumaista. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. 

Päärooleissa: 
Ariel - Yasmine Yamajako
Prinssi Erik - Martti Manninen
Kuningas Triton - Mikko Vihma
Ursula - Sanna Saarijärvi
Pärsky - Aleksi Johansson (näyttelijä vaihtelee)

Lainaan teatterin tiedotteesta lisää tietoa:

"Näyttämöllä nähdään jälleen huikeaa lentoteknologiaa, nukkeja Star Wars -elokuvien tekijöiltä, Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemia pukuja, Peter Ahlqvistin lavastus, Toni Haarasen suunnittelemat videoprojisoinnit sekä Gunilla Olsson-Karlssonin näyttäviä koreografioita. Naamiointi ja kampaukset ovat Milja Mensosen käsialaa. Äänisuunnittelusta vastaa Kai Poutanen ja valosuunnittelusta William Iles. Suomennoksen ovat tehneet Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut). Kapellimestarina toimii Risto Kupiainen. Lennätysten suunnittelijoina vierailevat maineikkaan Flying by Foyn asiantuntijat James Veitch ja Nick Porter. Vedenalaisen maailman hahmoihin liittyvät nuket on suunnitellut englantilaisen Stitches and Glue -yhtiön huippuammattilaiskaksikko Becky ja Paul Vincett."

Lisätietoja teatterin sivuilta. Kuvat Robert Seger. 

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Howard Ashman & Glenn Slater sekä käsikirjoitus Doug Wright. Perustuu H. C. Andersenin satuun ja Disney-elokuvaan (tuottajat Howard Ashman ja John Musker, käsikirjoitus ja ohjaus John Musker ja Ron Clements). Alkuperäinen tuotanto Disney Theatrical Productions. 

maanantai 28. elokuuta 2023

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Upea Paperijoutsen sai jatkoa! Muistatteko vielä Helsingistä maalle Hämeeseen muuttaneen Lydian ja hänen ystävänsä Annan ja Ellenin? En minäkään tarkoin, kertailin vähän. 

Nyt jatkosota on päättynyt. Jotkut istuvat kiikkustuolissaan tyytyväisinä, ettei juuri mikään ollut muuttunut. Monelta oli muuttunut kaikki. Jos ei mies ollut kuollut, saattoi hän silti jäädä mieleltään sotimaan.

"Talo juorusi Ellenille sen, mistä Lydia vaikeni. Verannan ikkunasta oli mennyt lasiruutu rikki, ovet huoneisiin oli suljettu. Piirongin päältä oli kadonnut kaunis, kultareunuksinen vaasi, josta Lydia oli aina ollut ylpeä. Särkynyt, tai rahapulassa myyty pois. Ellen tarkkaili Lydiaa syrjäkarein."

Ellen on palannut kaupungista Gunhildin avuksi Korpivuorelle tilanpitoon. Esikoispojan kaaduttua tekemätöntä työtä on paljon, eikä Gunhild luota toiseen poikaansa Valdemariin. Ellen saa syyn selville lapsikatrastaan kasvattavalta Elviiralta.  

"- Tietääköhän Valde tästä itse mitään? Elviira kohautti olkapäitään. - Tuskin hän tietää. Ei tällaisista asioista ole tapana puhua, ei siinä talossa ainakaan. Ellen oli kuunnellut hievahtamatta, kahvi oli jäähtynyt haaleaksi. Elviiran katse karkasi ikkunasta ulos. - Minä olen usein miettinyt niitä poikia, ja sitä, millaisia heistä tuli. Ei kai sellainen, joka ei ole koskaan saanut lämpöä osakseen, voi kovin hyväksi tulla." 

Ellenin oma suuri salaisuus ei ole kylällä enää varsinaisesti salaisuus: hän ei ole mies eikä nainen, tai on molemmat. Virkamiehiä, kuten kansanhuoltolautakuntaa, on välteltävä, oikeiden papereiden puutteessa. Hänen sotilaspassinsa on annettu ihan muulle nimelle, eikä sitä uskaltaisi muutenkaan esitellä. Maalla on helpompi olla suojassa kuin kaupungissa, vaikka uhkansa on sielläkin. 

"Mikä siinä olikin, että Valden mukana huoneeseen tuntui tulevan hämärä? Ja eivätkö sitä enää muut huomanneet, Lydia vain?"

Linna-Ahon teksti on varmaa, kauniin puhdasta ja paljon dialogia sisältävää, helppoa lukea. Ajanjakso toipuvasta Suomesta on tärkeä, talous muuttuu täysin, viimeisetkin rippeet näkeistä ja maahisista ovat arkipuheista kadonneet, aletaan kurottaa kohti hyvinvointia, uusi teknologia tekee tuloaan. Mutta miten päät kestävät, muuttuvatko ihmisten ajatukset ja normit yhtä nopeasti? Miten muutoksessa pärjäävät Ellen, Lydia ja muut? Ihan Paperijoutsenen kaltaista täräystä en tämän kohdalla tuntenut, mutta odotan jo innolla seuraavaa osaa. 

Kenelle: Sota-ajasta ja jälleenrakentamisen ajasta kiinnostuneille, perhetarinoiden ystäville, sukupuoli-identiteettien moninaisuutta tutkiville, niille, jotka laillani ihmettelevät ja ihailevat, miten ihmiset sinnittelivät parempaa tavoitellessaan.  

Muualla: Hienolla tavalla kuvattu kertomus historian vaietuista ihmiskohtaloista ja selviytymistarinoista, sanoo Kirjamuuri-blogi.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi. Otava 2023. 


perjantai 25. elokuuta 2023

Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.


Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.



Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 


Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu. 

maanantai 21. elokuuta 2023

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Jotkut muistavat ajat, jolloin Ruotsiin tehtaalle töihin muuttaneet suomalaiset ajoivat uljaasti uutukaisella Volvollaan kesälomalle entisille kotikonnuille pikkukyliin. Niihin aikoihin pohjautuu Maritta Lintusen omakohtaiseksi vihjattu tarina maastamuuttajista 1970-luvulla. Aihe voi olla vanha tuttu, mutta sen käsittely on uutta.

Tämän päivän Monika on toimittaja ruotsalaisessa iltapäivälehdessä ja saa tehtäväkseen tehdä jutun maahan muuttaneista suomalaisista. Monika inhoaa ajatusrakennetta "kaikki oli surkeaa, mutta sitten muutettiin Ruotsiin!" mutta innostuu jutusta saadakseen samalla penkoa omia pohjoiskarjalaisia sukujuuriaan. Vaikka:

"En oikein löydä kärkeä jutulle. Jos kirjoittaa oman sukunsa tarinan, joutuu paljastamaan liikaa yksityisasioita. Yleisellä tasolla pysytteleminen taas ei kiinnosta ketään. .... Koetan tyynnytellä itseäni. Äiti ei voi koskaan keksiä sitä, mitä juuri olen saanut tietooni, sellaiseen ei riitä kenenkään mielikuvitus."

Hän haluaa haastatella äitiään Leenaa ja tämän veljeä Seppoa, jotka olivat teinejä muuttaessaan  vanhempiensa kanssa Göteborgiin. Leena ruotsalaistui mielellään, vaikkei nimeään suostunut Lenaksi vaihtamaan, Seppo palasi Suomeen, vaikka äiti Aili itki katkerasti ikäväänsä. Nyt Leena hoitaa muistamatonta vanhaa Ailia ja tarttuu härkää sarvista:

"Ja minun on käytävä asioitani lävitse. Mikään ei saa jäädä kiveksi mielenpohjalle, sen olen velkaa Monikalle. En halua, että elän yhä uudelleeen ahdistuksiani todeksi vuoteenomana, ehkä jo molemmat kielet unohtaneena ja mihinkään ratkaisuun kykenemättömänä. En halua, että minunkin tyttäreni joutuu katsomaan vierestä äitinsä kärsimystä."

Muistojen kaivelu ei ole kivutonta. Monika, Leena ja Seppo vaihtelevat kertojina, mikä tuo hienosti esiin erilaiset näkökulmat ja sukupolvierot. Siinä missä Leena intoili kaupunkilaisuudesta, muotivaatteista, kaveriporukoista ja ilostaan hiljaisen kotikylän taaksejättämisestä, Seppo puhuu muuttoaallon aikaisesta maalaishäpeästä, kun pikkutilat eivät enää elättäneet asukkaitaan sekä kielen muuttumisen pakon vaikeudesta - murteesta kirjakieleen, suomesta ruotsiin - ja kotona olon tunteesta, jonka hän saavutti vasta palattuaan synnyinseudulleen korven hiljaisuuteen, luonnon keskelle.

"Mehän olemme muun Suomen suuri taloudellinen ongelma. Uutisten pakollinen musta piste. Mätää tursuva ajos pääkaupunkipolitiikon pakarassa."

Seppo on lukijalle kiinnostava hahmo suuren lukemisrakkautensa vuoksi. Hän suuntautuu sisään päin, toisin kuin sisarensa Leena. 

"Maailmani paisui, minuun kerrostui uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi. Joskus lojuin huoneeni pimeydessä enkä saanut unta miettiessäni mykkiin kirjoihin kätkeytyviä voimalatauksia; kuinka yksi ainoa osuvasti valittu sana saattoi vaikuttaa ihmiseen kuin syvä viillos tai hellä hyväily." 

Seppo tutustuu paikkakunnalla esikoisromaaniaan kirjoittavaan ihan oikeaksi kirjailijaksi huhuttuun Pulkkiseen, saa jopa lukea lukuja tulevasta teoksesta ja on myyty mies: kirjailija sanoittaa hänen tuntemuksensa ja enemmänkin. "Lukiessa tuntu monta kertaa siltä, että tässä on sanottu kaikki."

Lintusen kirjassa tärkeä inspiroija onkin Matti Pulkkisen rakennemuutoksesta kertova Ja pesäpuu itki (taidan muuten tietää, mitä luen seuraavaan klassikkohaasteeseen). Lainaukset on asianmukaisesti listattu, kirjallisten lisäksi niitä on otettu musiikista. Hassisen Koneen lyriikat kertovat ajasta osuvasti lukujen niminä. 

Mutta perheen sisäiset asiat vaativat selvittelyä. Samalla kirja kuvaa hellänterävinä pistoina monia isoja ilmiöitä nykyisestä maahanmuutosta entiseen evakkouteen, hemmotellun teinitytön huolettomasta itsekkyydestä vanhenemiseen, poikien tärkeydestä ja kohtelusta perheenjäseninä tyttöön verrattuna, esimerkiksi. Vaikka asiaa ei kirjassa mainita, olen näkevinäni myös kannanoton "entisen" ihailuun, jota jotkut harrastavat vaatiessaan "Suomea takaisin": järjetön ajatus jo siksikin, ettei auvoa ole pitkiä aikoja ollut. Siitä kertoo muun muassa se, että Suomesta on muuttanut sodan jälkeen yli puoli miljoonaa ihmistä pelkästään Ruotsiin. 

Lintusen kynä tekee herkkää, älykästä ja vahvaa jälkeä, sen ovat todistaneet jo aiemmin lukemani kirjailijan kirjat. Herkulliset pikkuheitot Fleur de Hollande -hajuvedestä Bay City Rollerseihin tai syreeni-nimityksen hienostelevuuteen (sehän oli sireeni) herättävät omia muistoja lapsuudesta. Maalla 60-luvulla syntyneenä kokemuksissani on samankaltaisuutta, mikä tuo oman tunteikkuutensa lukemiseen. Mutta muillekin kirja on varmasti antoisa kokemus jo pelkän kielen vivahteikkuuden vuoksi. Ja juuret kiinnostavat ihmisiä. Jostain olemme kaikki tulleet, ja kuten Pulkkinen kirjassa sanoo: 

"Joka ei tiedä, mistä on tullut, on siellä yhä."

Kenelle: Maastamuuttaneille ja heidän läheisilleen,1970-luvun Suomen muistaville, yhteiskunnan muutoksesta kiinnostuneille, Hassisen Konetta kuunnelleille, kotiseutuidentiteettiään etsiville, kielen rakastajille, juuristaan uteliaille.

Lisää Maritta Lintusta:
Boriksen lapset
Stella
Kirjeitä Suolavuonolta
Hulluruohola

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa. WSOY 2023. Kansi Mika Wist.




torstai 17. elokuuta 2023

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Chileläinen kirjailija Labatut kertoo tieteen tekemisestä 1900-luvulla. Luonnontieteilijöiden neroudesta ja hulluuden rajoista: tutkimuksen vaaroista ja peloista, kun työ yltää niin pitkälle, ettei edes oma mieli pysy perässä. Se vihjaa myös järisyttävään ajatukseen: voiko tutkimus kurottaa jonnekin, jonka olisi parasta pysyä ihmiskunnalta salassa? Haluammeko edes tietää kaiken siitä, mikä on maailmankaikkeuden kantava voima? 

"Hänelle oli nimittäin paljastunut jotain. Jotain mikä pakeni selityksiä. Heisenberg oli havainnut asioiden keskustassa pimeän ytimen. ... Jos laskelmat pitivät paikkansa, tiede pystyisi paitsi ymmärtämään myös muokkaamaan todellisuutta sen perustavalla tasolla." 

Vastakohdat korostuvat. Tieto ja tietämättömyys, terveys ja sairaus, keksintöjen suuret hyödyt ihmisten olemassaololle, samoin kuin niiden valtavat vaarat, ajatellaan vaikka sotimista. Kyllä, mukana ovat atomipommi ja Oppenheimer, ajankohtaista leffamielessä.

Kemiaa, matematiikkaa, kvanttifysiikkaa - jota Einstein inhosi - ja niiden tutkijoiden elämää ja uraa kiinnostavasti ja taidokkaan helpon tuntuisesti, ilman tiedekieltä. Esimerkiksi Louis de Broglie, jolla oli ilmiömäinen muisti ja joka tutki monomaanisesti fysiikkaa, kuvataan hyvin inhimillisenä:

"Hän oli luonnostaan pelkuri ja pasifisti, joten armeijaelämä oli Louis-paralle liikaa - sotaa seuranneina vuosina hänellä oli tapana valittaa katkerasti, miten Eurooppaa kohdannut katastrofi oli vaikuttanut hänen ajatuksenjuoksuunsa, joka ei hänen omasta mielestään enää koskaan palannut entiselleen."

Alkuosa tutkijoineen ja keksintöineen on kiinnostavin ja myös rajuin, hätkähdyttävä. Juonta on kirjasta turha etsiä, vaan se koostuu useammasta osasta, joissa on sekaisin sekä faktaa että fiktiota ja jotka näennäisesti eivät liity toisiinsa. Yhteydet ovat osin minulle hämäriä - jakso eräästä tutkijasta ja neiti Herwigistä on kummallisen perusteellinen - mutta usein toistuva aihe, puu, saattaa olla yksi yhdistävä tekijä ja symboli, kasvun edistäminen tai sen estäminen, elämän puolesta tai vastaan?  

Ehkä se on myös viite kirjan nimeen, jolle tosin löytyy toinenkin, konkreettisempi selitys. Luulin nimen perusteella, että puhe on ekokatastrofista ja luontokadosta, mutta niistä ei puhuta. Ainakaan suoraan, ihmisen toimet kuitenkin niiden aiheuttajina lienevät yksi kirjoittamisen motiivi. 

Omalaatuinen, tieteestä huolimatta helppolukuinen ja vetävä teos; oudon häiritsevä ja ajatteluttava. 

Kenelle: Uteliaille, rohkeille, tieteen ja ihmisen saavutuksista kiinnostuneille, mielen rajoja pohtiville,  ihmiskunnan asemaa ihmetteleville. 

Muualla: Erinomaista proosaa, sanoo Lumiomena

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys. Tammen Keltainen kirjasto 2023. Suomennos Antero Tiittula. Päällys Tuomo Parikka.


maanantai 14. elokuuta 2023

Karin Collins: Säilyt sydämessäin

Kun pääsee yli kirjan oudon teeskentelevän vanhanaikaisesta nimestä (vei minulta hetken), sisältö palkitsee. Suomenruotsalainsen Collinsin neljäs mutta ensimmäinen suomennettu romaani kertoo tarinan Hangosta toukokuusta 1939 talvisodan loppuun tuoreesti ja vetävästi. Ei lainkaan tunkkaisesti, vaan omalla raikkaalla tyylillään. 

Hankoniemen haltija voi valvoa Suomenlahden suun liikennettä. Se on suuri etu Itämeren merenkulkua tarvitseville maille - tai sitä valvomaan havitteleville. Neuvostoliitto valtasi niemen ja suunnitteli pitävänsä sen 30 vuoden ajan, mihin suomalaisten oli rauhanehdoissa myönnyttävä. Harvoin on puhuttu hankolaisista evakoista, mutta hekin joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään, nopeasti. Aikaa oli 10 päivää noin 8 000 asukkaan evakuointiin. Vaikka viimeiseen asti uskottiin muuta.

"Eihän sitä vielä tiedetä, alkaako se, ja vaikka alkaisi, tuskin sitä jatkuu kovin pitkään, Disa sanoo automaattisesti, koska on tottunut lohduttamaan ja rauhoittelemaan tyttöjä keittiössä. Sitten hän nielaisee. - Tulethan kuitenkin Hankoon taas ensi kesänä?"

Rauhaa edelsivät rankat taistelut alueella. Keskustaa pommitettiin ankarasti, ja kaupunkilaisten ahdinkoa kasvatti kova pakkanen sotatalvena. Koska nuoret miehet olivat itärintamalla, jäljelle jääneet iäkkäämmät joutuivat puolustamaan taloja jatkuvilta tulipaloilta. Myös Hjalmar kivistävine lonkkineen: hän halusi jäädä suojelemaan koteja, omaansa ja muiden. 

"Sara vetäytyy pois ja läimäyttää Hjalmaria käsivarrelle. - Sinä olet niin pehmeäsydäminen, Sara toruu. - Luoja tietää, kuinka pärjäät täällä yksiksesi. - Nipin napin, Hjalmar tunnustaa - En voi väittää, että hyvin."

Naiset ja lapset pyrittiin lähettämään pommeilta turvaan muualle, mutta kaikki eivät lähteneet. Sellaisia olivat muun muassa Bellevue-pensioneetin johtaja Disa, kesiksi Hankoon muuttava ja paikkaan rakastuva itsellinen nainen, sekä nuori Aino, joka pyristelee irti perheensä vaikutuspiiristä ja haaveilee rintamalle joutuneesta Berndtistä, joka miehenä tuntuu erilaiselta kuin Ainon ikäiset koulupojat. Ei Ainokaan uskonut sodan ulottuvan Hankoon saakka; järkytys on suuri tosipaikan tullen.

"Kun Aino oivaltaa, että hänen korviinsa kantautuu ilmahälytyksen käheä ulina, hänen polvensa valahtavat veltoiksi kuin keitetty sipuli. Hän yrittää nousta, mutta ruumis ei tottele. Kuumat kyyneleet kihoavat silmiin, ja hän kohottaa kädet kasvojensa eteen ja tuijottaa niitä, ei näe selvästi kyynelten läpi, ei ymmärrä, miten muka pystyisi liikkumaan."

Disa osallistuu kaupungin varustautumiseen Keksin Lohkoksi nimetyssä tehtaan kellarissa, josta oli tehty organisointi- ja huoltopiste. (Hanko ja keksi lienee kaikille tuttu yhdistelmä?) Disa on henkilöistä helpoiten samastuttava keski-ikäiselle naislukijalle, vaihdevuosioireineen ja mietteineen työstä, rakkaudesta ja haluamastaan elämäntavasta. Huvila- ja kylpyläkaupunkielämän kuvaus tuo viehättävän menneen maailman tuulahduksen. 

"Vietettyään jo yli kuukauden meren kanssa kahden, seisoessaan jalat rantaan vyöryvissä aalloissa hän joutuu myöntämään, ettei käsitä, miksi hän on sesongin päätyttyä aina matkustanut takaisin Helsinkiin."

Pidin kirjan kielestä ja konstailemattomasta ihmisen tasoisesta kuvauksesta, jolla tapahtumista ja  tunteista kerrotaan. Tunnelmat ja näkymät koukuttavat tehokkaasti. Niin meren kauneus kuin haisevassa pommisuojassa kyhjöttäminen tulevat lähelle, samoin pelko läheisistä ja yhteisöllisyys, jota yhteinen hätä kasvatti. Se ulottui Ruotsiin saakka; vapaaehtoisia tuli auttamaan, kirjassa heitä edustaa Olof. 

Kirja aloittaa sarjan Hangon historiasta. Hyppään jo hieman edelle lainatessani Wikipediaa, sillä en malta olla tarkistamatta, miten historia oikeasti meni hankolaisten osalta: "Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto vaati Hangon vuokra-alueen sijasta itselleen Porkkalan vuokra-alueen ja Hankoniemi jäi siten suomalaisten haltuun." Saanemme lukea tästä lisää seuraavissa osissa. Tuskin maltan odottaa, mitä Ainolle, Disalle, Bellevue-pensionaatille ja muille tutuksi tulleille nimille tapahtuu.  

Nimistä puheen ollen, törmäsin juuri kirjaan, jonka nimi on En voi sua unhoittaa poies. Poies? Sydämessäin? Uusi kirjannimitrendi? 

Kenelle: Hangon tuntijoille, sotaa pohtiville, historiaan perehtyville, sujuvan tarinan ystäville. 

Muualla: Kirjan jos toisenkin -blogin Jane sanoo kirjaa vahvaksi trilogian aloitukseksi ja aikoo lukea seuraavankin osan. Sama täällä!

Karin Collins: Säilyt sydämessäin. (Snart har sommarn blommat ut.) S&S 2023. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. 

Kansi Emmi Kyytsönen, etukannen kuva Museovirasto / Aho & Soldan, takakannen kuva Museoviraston kuvakokoelma.



maanantai 7. elokuuta 2023

Holly Smale: Uusi alku, Cassandra

Ihastuttavan hauska kirja lontoolaisesta Cassandrasta, jolla on päässään omanlaisensa neurologinen ohjelmisto. Hän on kirjolla, kuten sanotaan: nuoren naisen tapa reagoida ei vastaa tyypillisintä.

Etenkin ihmiset aiheuttavat ongelmia, sillä Cass rakastaa rutiinia, toistoa ja ennustettavuutta. Tilan on oltava siisti, kuten hänen kotinsa. Se ja British Museum ovat hänelle rauhoittavimpia paikkoja maailmassa. Moni voinee samastua tunteeseen, kun tekisi mieli juosta karkuun:

"Kaikki on yhtäkkiä liian kirkasta, liian äänekästä, liian ahdasta."

Vieraaseen pubiin on vaikea mennä, asun on oltava täydellinen, ja on vaikea keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa. Kuten olemaan epä-ärsyttävä ja mukava asiakkaalle, jolla on kehnoja ideoita. Cassandra on töissä PR-toimistossa, mikä on tietysti surkuhupaisaa hänen tapauksessaan. Kuten hänen pomonsa sanoo, Cass ei ole tiimipelaaja. Keskustelu on yksi vaikeimmista asioista ihmislajille, miettii hän. 

"- Työnkuvaasi kuuluu suhdetoiminta, pomo selventää avuliaasti. - Voisit ehkä etsiä sellaisen työn, jossa se ei kuulu vaatimuksiin."

Tunteet ovat erityisen vaikeasti käsiteltäviä. Cass kokee ne väreinä, joita hän yrittää tulkita parhaansa mukaan. Hän jopa kerää rautakaupoista värikarttoja tutkiakseen värejä ja rauhoittuakseen sopivaa katsellessaan. Mutta ihmiset, ei niiden käytöstä voi ennustaa! Kun hänen poikaystävänsä Will päättää suhteen neljän ihanan kuukauden jälkeen, Cass on ällikällä lyöty. Vaikka Will oli pyytänyt häntä aiemmin ongelmatilanteessa "jakamaan ja avautumaan" paikalta katoamisen sijaan, Cass ei ymmärrä.

"Mitä Will tarkoitti? Mitä hän haluaa minun kertovan? Mikä olisi ollut oikea vastaus? Kunpa ihmiset sanoisivat suoraan, miten voisin tehdä heidät iloisiksi, sen sijaan että jatkuvasti odottavat minun arvailevan."

Työpaikka meni, poikaystävä samoin. Mutta yllätyksekseen Cassandra huomaa pystyvänsä venyttämään ajan rajoja. Hän voi peruuttaa taaksepäin, jos jotain menee pieleen, ja ottaa tilanteen uusiksi. Ja hän ottaa kyvystään kaiken irti. Nyt hän voi rauhassa yrittää löytää oikeat vastaukset hankalalle asiakkaalle, Willille ja muille, niin ettei mitään ikävää, kuten potkuja tai eroa, pääse tapahtumaan. Pienemmätkin mokat voi nollata kätevästi vain kääntämällä aikaa hetken takaisin. Tylytys ystäväksi itseään tarjonneelle, peruutuus. Töykeä vastaus työkaverille, peruutus. Huonoa seksiä, peruutus.  

Tietenkään kaikki ei toimi niin yksinkertaisesti. Mielenkiintoisesti kyllä.

"Koko kotimatkan Willistä kaartuu jotain sinistä, ja tiedän useimpien ihmisten yhdistävän sinisen suruun, mutta tässä ei ole kyse siitä. Tuntuu kuin Will odottaisi jotain."

Kirja tuo mieleen Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa, jossa tiedenainen Elizabeth ajattelee asioita kemiallisina yhdisteinä ja reaktioina. Cassandralla on oma tapansa, eikä kirja ole yhtä kantaa ottava vaan enemmän chick-lit. Mikään autismin oppikirja se ei ole, vaan asia on mukana luontevana osana persoonaa - tosin ajassa siirtyily ei liene kovin luontevaa? Mielikuvittelua, mutta viihdyttävästi. Pidin tarinan keveydestä mutta myös aiheesta, joka on tosi: ihmisinä näemme ja koemme asiat eri tavoilla.

"Luulen, että arvioin sinua oman mittarini mukaan. Oletin, että olemme samanlaisia, koska niinhän ihmiset tekevät. Automaattisesti. Mitään ajattelematta. Näemme kaiken oman linssimme läpi ja oletamme, että se on ainoa olemassaolon tapa."

Kenelle: Keveyttä kaipaavalle, huumoria hakevalle, chick-litiä sietäville, ihmismielen ihmeitä miettiville. 

Holly Smale: Uusi alku, Cassandra. Atena 2023. Suomennos Inka Parpola. Kansi Anna Makkonen.


perjantai 4. elokuuta 2023

Paula Havaste: Lieka

Paula Havaste kirjoittaa nuijasodan ajasta 1500-luvulla ja Ristosta, josta perhe haaveilee huovia. Sen avulla kotitila saisi verovapauden ja vaurastuisi. Mutta huoviksi pääsemiseen tarvitaan oma hevonen, joka on iso panostus. 

Ristolla on onnea: hevoshankintaa odotellessa hän pääsee asumaan enonsa luo Turkuun ja katedraalikoulun kuunteluoppilaaksi. Nuoreksi mieheksi kasvussa on monta mutkaa, kuten ajan ankara opetustapa, varojen puute ja lihalliset halut, jotka hämmentävät poikaa. Naapurin Anna on kiehtonut häntä jo kauan. Mutta tavoite, huovin työ, on lopulta käsillä. Tehtävänä on kerätä kuninkaalle veroja määrätyiltä alueilta, silloin kun ei olla sotimassa.  

Ristolla on omat periaatteensa. Hän haluaa olla rehti ja noudattaa Jumalan käskyjä, ja kuninkaan, vaikka varuiksi vielä kiittää metsän Marjattaa ja muita luonnon henkiä liikkuessaan. Suvussa on ollut näkijäaineksia, ja pojalla itselläänkin on salainen taito, joka tosin ei tuo juuri hyötyä, hämmennystä enemmänkin. "Vääräuskoisten" eli katolisten seremoniat ja musiikki vetoavat häneen. Kun Risto haavoittuu huoviretkellä, toipilasaika munkkien luona vahvistaa hänen uskoaan. 

"Hän itki pettymyksiään ja toiveitaan, syntisyyttään ja haavettaan paremmasta, ja silloin hurskaat miehet lopettivat laulunsa, kävivät hänen ympärilleen, laskivat kätensä hänen päänsä päälle ja lausuivat kukin vuorollaan rukouksen, josta Risto ymmärsi vain vakavuuden ja lopullisuuden

- Kristof, miehet lopuksi sanoivat yksi vuorollaan, ja Risto nyökkäsi. Se oli nyt hänen nimensä, hänen kilvoittelevan mielen nimensä."

Fiksuna nuorena miehenä Risto ymmärtää kuitenkin, että työt on hoidettava mukisematta. Arkiset askareet ovat häneltä sujuneet pienestä saakka, ja leveistä harteista on huoville hyötyä. Ratsujoukko ei ole välttämättä tervetullut vieras taloihin. Vaikka veron laskutapa on selkeä, alkavat säännöt joukoilta hämärtyä, saa Kristof huomata. Veronkanto alkaa muuttua ryöstelyksi ja väkivallaksi.  

Kirjailija kuvaa hienosti kiihkoa, joka ihmisen mielessä nousee, kun hän huomaa joukkona herättävänsä pelkoa ja voivansa tehdä rankaisematta mitä tahansa, ottaa omaisuutta ja raiskata naisia. Ilmiö ei valitettavasti ole jäänyt historiaan. Sotakiima yltyy, kun talonpojat nousevat vastarintaan erään Jaakko Ilkkaisen johdolla. Väkivalta yltyy hurjaksi tunnetuin seurauksin. Pystyykö Kristof yhdistämään työnsä ja ihmisyyden? 

Paula Havaste onnistuu jälleen hienosti yhdistämään aidon historian romaaninsa henkilöihin ja tapahtumiin, ja varman tekijän tekstiä on helppo lukea. Lieka on hänen toinen teoksensa nuijasodan ajasta ja teki minuun suuremman vaikutuksen kuin ensimmäinen, Laahus. Yksi syy on se, että näkökulma on yllättävä: huovit ovat mielessäni viikinkien tapaisia ryöstelijöitä ja arvaamatonta sakkia, joten oli kiinnostavaa sukeltaa huovin itsensä elämään. Yhteys Laahuksen Reetan tarinaan myös löytyy. 

Paula Havaste: Lieka. Gummerus 2023.