torstai 22. maaliskuuta 2018

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Esikoisteosten sanotaan olevan tekijänsä elämäntarina. Usein se pitää romaaneissa paikkansa, mutta Donner kuittaa väitteen näppärästi aloittamalla kirjailijanuransa reilusti omaelämäkerrallisesti. Selvä se: ketäpä ei kiinnostaisi, kun kyse on Jörn Donnerin pojasta. Raadollista, mutta näin se menee, ja sekä kirjailija että lukijat tiedostavat tämän täysin. 

Donner pyrkii silti välttämään vaikutelmaa kuulun suvun näsäviisaasta vesasta, jota odotamme. Hän luo vilpittömän kuvan kasvustaan älykköperheessä ja kertoo näkymiään maailmaan ja ihmisyyteen. Ja vakuuttaa vilpittömyyttään liikuttavan (tai harkitun) tiheään, jotta ärsytyskynnys hänen asemansa takia ei pääse ylittymään.

"Paljon on kiinni sosioekonomisista tekijöistä, ja sellaisesta en tiedä kovin paljon. Ehkä minulla ei ole mitään oikeutta arvostella vapautta - ehkä olen liian tietämätön, liian nuori ja vapaa ja etuoikeutettu. Sille en mahda mitään."

Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty tunteiden nimillä. Heikkous, vahvuus, hulluus, vapaus, ylpeys, mieheys, katkeruus ja niin edelleen. Linjaa jatkaakseni lukijassa herää tunne, että kirjoittaja on kuin tunteiden karkkikaupassa; hän on oivaltanut tunteet! Niitä on paljon! Niissä on paljon! Vaikken ole yhtä innostunut, en voi olla symppaamatta. On hienoa, että tiedolla, kulttuurilla ja perinteillä täyteenahdettu nuori mies oivaltaa sen, että ihminen on suureksi osaksi muuta kuin älyllinen olio. Jotkut oivaltavat sen jo lapsena, jotkut kuolinvuoteellaan viimeisiä sanojaan koristen. Donner sanoo olleensa jo lapsena itkupilli; tämänkin voinee tulkita tunteellisuudeksi? Ja perheen merkityksen tunnustamisen. Sillä isä on vahva vaikuttaja. Mutta isä ikääntyy.

"Elän valtavan vuoren vieressä, ja sen varjo lankeaa kaikkeen, mitä olen ja mitä omistan, mutta toisaalta vuori on koko ajan vaarassa romahtaa kappaleiksi. Ihailen sen suuruutta ja kauneutta, mietin huipulta avautuvaa näkymää. Toisaalta minua pelottaa. Näen seinämän halkeamat ja tunnen painovoiman repivän vahvuuden. Kuin jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?" 

Donner kertoo paljon yksinäisyydestä. Usein maasta toiseen muuttaneena, paljon nähneenä ja oppineena lapsena hänen perhekäsityksensä on muodostunut hankalan kautta. Tolstoin määritelmään perheestä viitataan, ja kirjailija muotoilee siitä omansa:

"Siksi en halua väittää, että tietäisin siitä jotain, sillä kaikki ovat yksinäisiä omalla tavallaan, ja oman yksinäisyyteni olen kokenut vain minä. Kuoppa on hahmoton, kasvoton, mutta toisaalta aina erilainen. Älä siksi sekoita minun kokemuksiani jonkun toisen kokemuksiin. Me kaikki olemme yksinäisiä omalla tavallamme." 

Vastaansanomatonta. Kuten monet muut hänen mietteistään, joita on kiinnostava lukea, vaikkeivat ne uusia oivalluksia tuo: rehellisyys kantaa silti pitkälle. Vai lukijan tirkistelynhalu? Herkullisia anekdootteja saamme kuulla niin luksuselämästä diplomaattiperheen lapsena kuin isäsuhteesta, joka jyrää. Onko pojan elämässä aina näin? Äidistä ei puhuta; sopimus, oma päätös tai jotain muuta - onko tarkoitus kuvata vain tunnetun isän poikana oloa? Vai kirjoittajaa itseään? Ja onko sillä eroa? Kärjistän, olen skeptinen, vaikka oikeasti luin kirjan innoissani ja kiinnostuneena. Sillä mikä maailmassa voisi olla tärkeämpää kuin se, mitä nuoret (no, 1990 syntynyt on näkökulmastani nuori) ajattelevat ja tekevät?

Vaivatta etenevää, harkittua tekstiä on ilo lukea. Sen havainnot eivät ole ainutlaatuisia, mutta se tekee kirjailijasta samastuttavan. Jos yhden kupin kahvinkeitin on "symboli siitä, miten pitkälle olemme ihmiskuntana päässeet, ja samaan aikaan ehkä maailman surullisin keksintö" , voi vaivatta nyökytellä samanmielisyyttä.

Kiitän: Rehellisenoloista otetta, komeaa kirjan nimeä, sujuvaa sanomisen tapaa ja tekstin taitavaa jaottelua helposti luettavaksi. Mitä jäin kaipaamaan? Donner on katsonut hetken sopivaksi tulla julki itsenään painavan isänsä varjosta. Kun perusasiat on nyt käyty läpi, odotan tulevaa: kirjoitusharjoitus hoidettu, tarina ja nimi tehty tiettäväksi, mitä seuraa?

Kenelle: Elämäkerrallisista tarinoista innostuville, nuoren miehen mietteisiin uteliaille, instituutioisän varjossa kasvaneen ajatuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjailija sai Tuijatan uskomaan, elämään mukana. Laillani Laura toivoo, että Donner kirjoittaa vielä lisää, sillä hänen äänensä kuuluu esseiden läpi ja se on kiinnostavaa.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin. Omaelämäkerrallinen essee. Teos & Förlaget 2018. Suomennos Laura Jänisniemi. Ulkoasu Ulla Donner.





2 kommenttia:

  1. Odotan lisää Donnerilta minäkin.

    Jäin pohtimaan tuota, miksi äidistä ei ole kirjassa mitään. Usein pojille isäsuhteessa on enemmän ongelmallisuutta, olisiko siinä vastaus. Isä on Donnerin esseissä esillä esimerkkinä vanhenemisen vaikeudesta, äiti on paljon nuorempi, joten hän ei sovi tämän aiheen käsittelyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti on noin kuten arvelet eli on monta syytä isäsuhteeseen keskittymiseen - nämä mainitsemasi ja todennäköisesti muitakin. Ehkä sisältö olisi hajonnut liikaa jne. Lukijalle on hyvä, että rajaus on selkeä. Toivottavasti saamme lukea lisää myöhemmista teoksista.

      Poista