Douglas Stuart: Shuggie Bain

Vuoden 2020 Booker-voittaja kertoo lapsuudesta 1980-luvun Glasgow'ssa, Skotlannissa. Shuggie elää sisarustensa Catherinen ja  Leekin kanssa nitkutellen arkea, josta isosisarukset ja nuorimman isä - jonka mukaan poika sai nimensä - häipyvät heti kun pystyvät. Sillä äiti Agnes, teräväkielinen ja -päinen sekä kulmien kaunotar, on toivoton juoppo.

"Agnes oli vaarallisessa välitilassa. Sen verran humalassa, että hänen teki mieli haastaa riitaa, mutta ei niin humalassa, että olisi vielä ollut kohtuuton. Vielä muutama kulaus, niin hänestä tulisi raastava, rääväsuinen ja häijy. Shug tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt ennustaa tulevaa säätä. Hän tarttui Agnesin ja yritti taas siirtää häntä ennen kuin suuret sadepilvet vaimon sisällä puhkeaisivat."

Mutta lapsi rakastaa äitiään kaikesta huolimatta. Pettymykset, pelot, häpeä ja puute eivät saa Shuggien toivoa lannistumaan eivätkä äidin suojelemista päivästä toiseen loppumaan. Musertava paino pienelle pojalle, jolla on toinenkin suuri ongelma. Shuggiesta tuntuu, ettei hän ole tavallinen poika, mutta ei oikein tiedä, mistä on kyse: häntä kiusataan ankarasti kimeästä äänestä ja tyttömäisistä eleistä, arvaatte kyllä millä sanoilla ja millä julmuudella, mutta on vaikea rakentaa minuutta, kun ei tunne asioita. 

"- Haluut sä olla tyttö? Francis virnuili ja levitteli käsiään yleisölle. Shuggie pudisti päätään, hän halusi vain painaa kätensä poskelle jääneeseen jälkeen. - Haluutsä kulkee hameessa? - En, Shuggie mumisi. - Älä väitä vastaan, homppeli. Yli kolmekymmentä senttiä pitempi Francis tuuppasi Shuggieta rintaan. - Sä oot neitimäinen hinttari. Sä ja isä Barry kärvennytte helvetissä puuhistanne. Toiset nauroivat kuorossa, ja sitten nauru muuttui yllytykseksi: hakkaa se, hakkaa se, hakkaa se."

Lukija jännittää niin Shuggien kuin Agneksen puolesta. Miten he pärjäävät, selviävätkö omista kurimuksistaan? Kerronta on tummaa, mutta ei yhtä mustaa kuin Eddyn tarinassa. Mutta se ei juuri tarjoile kevennyksiä, kuten raastavat lapsuustarinansa kirjoittaneet Nina Wähä tai Joonatan Tola - joiden tarinoissa on ihmeellistä valoa - vaan etenee omalla tavallaan. Teksti on koskettavaa, kieleltään tuoretta ja niin ilmaisuvoimaista, että lukemisessa pakko pitää taukoja. Käy muuten liian rankaksi. 

"Leek katseli hetken veljeään. - Mitä sä nyt oot, kolmetoista? Leek puhalsi otsatukkaansa. - Voi paskat. Kohta sun pallit laskeutuu. Kuule, ei tää enää kauan kestä. Vähän aikaa vielä, niin säkin voit lähteä. Shuggien pää nytkähti taaksepäin inhosta. - Kuka äidistä sitten huolehtii? - No kuule. Sen pitää huolehtia itsestään. - Kuinka se sitten ikinä paranee?" 

Kirja kuvaa myös thatcherilaista yhteiskuntaa vaikeuksineen, työttömyyttä, yhteiskuntarakenteen muutosta fyysisestä, kuten Shuggien kasvukaupungin kaivostyöstä, uuteen, vielä muotoutumattomaan suuntaan. Rajakohdat ovat aina kivuliaita, ronskit muutokset jättävät heikoimmat huonoon asemaan. Pärjäämiskeinoja etsii kukin tavallaan, kuten iso-Shug tekee. 

"- Ei, arvon rouva. Miksen mä riittäny? - Mä en oo ikinä vilkassu muihin päinkään. - En mä sitä meinnannukaan. Shug hieroi silmiään kuin olisi väsynyt. - Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että oisit ollu juomatta? Mä ostan sulle parhaat kamppeet, teen töitä niin paljon kuin päivään on annettu tunteja. Hän tuijotti seinää, ei, seinän läpi. - Aattelin jopa että ehkä sä tokenet, jos teen sun kanssa lapsen, mutta ei. Sekään ei riittäny." 

Mutta Agnesin syitä on vaikea etsiä ulkopuolelta, vaikka hänen vanhempansa katuvat syvästi paapovaa kasvatustaan: hän on koukussa alkoholiin ja hyödyntää avujaan sen puolesta. Hänessä on puolensa, mutta niitä on vaikea nähdä sankarillisina. Shuggie venyy tähänkin. Lienee pakko - mutta estääkö se romahtamisen? Äidin tai pojan?

"Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta."

Syvän surullinen, liikuttava ja voimallisesti kerrottu tarina alkoholistiperheessä elämisestä, lapsen ja äidin välisestä rakkaudesta ja 1980-luvun yhteiskunnasta siinä sivussa. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin, enkä tiedä, miten tarkkaan: ymmärrettävästi teksti on hiottu huolella ja taidolla juuri lukijaan iskeväksi. Kurjuustarinat ovat aina koskettavia hyvin tehtyinä, kuten tämä on - enkä tarkoita vähätellä kokemusta, mutta näen eräänlaista buumia. Eikä se ole huono juttu: arvostan sekä kerronnan rehellisyyttä että tekstillistä taitavuutta. Ja ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa ja uskaltavat ajatuksella lukea. 

Kuulemme kirjasta lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, jonne Douglas Stuart on tulossa. 

Kenelle: Samastuville, voimakkaiden tarinoiden lukijoille, lapsuuden vaikutusta pohtiville, laatuproosan lukijoille. 

Muualla: Luin kirjan Kirjaluotsin vahvasta suosituksesta. Hän kuunteli alkukielellä, minä luin suomeksi. 

Douglas Stuart: Shuggie Bain. Suomennos Laura Jänisniemi. WSOY 2022.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Esikoisteosten sanotaan olevan tekijänsä elämäntarina. Usein se pitää romaaneissa paikkansa, mutta Donner kuittaa väitteen näppärästi aloittamalla kirjailijanuransa reilusti omaelämäkerrallisesti. Selvä se: ketäpä ei kiinnostaisi, kun kyse on Jörn Donnerin pojasta. Raadollista, mutta näin se menee, ja sekä kirjailija että lukijat tiedostavat tämän täysin. 

Donner pyrkii silti välttämään vaikutelmaa kuulun suvun näsäviisaasta vesasta, jota odotamme. Hän luo vilpittömän kuvan kasvustaan älykköperheessä ja kertoo näkymiään maailmaan ja ihmisyyteen. Ja vakuuttaa vilpittömyyttään liikuttavan (tai harkitun) tiheään, jotta ärsytyskynnys hänen asemansa takia ei pääse ylittymään.

"Paljon on kiinni sosioekonomisista tekijöistä, ja sellaisesta en tiedä kovin paljon. Ehkä minulla ei ole mitään oikeutta arvostella vapautta - ehkä olen liian tietämätön, liian nuori ja vapaa ja etuoikeutettu. Sille en mahda mitään."

Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty tunteiden nimillä. Heikkous, vahvuus, hulluus, vapaus, ylpeys, mieheys, katkeruus ja niin edelleen. Linjaa jatkaakseni lukijassa herää tunne, että kirjoittaja on kuin tunteiden karkkikaupassa; hän on oivaltanut tunteet! Niitä on paljon! Niissä on paljon! Vaikken ole yhtä innostunut, en voi olla symppaamatta. On hienoa, että tiedolla, kulttuurilla ja perinteillä täyteenahdettu nuori mies oivaltaa sen, että ihminen on suureksi osaksi muuta kuin älyllinen olio. Jotkut oivaltavat sen jo lapsena, jotkut kuolinvuoteellaan viimeisiä sanojaan koristen. Donner sanoo olleensa jo lapsena itkupilli; tämänkin voinee tulkita tunteellisuudeksi? Ja perheen merkityksen tunnustamisen. Sillä isä on vahva vaikuttaja. Mutta isä ikääntyy.

"Elän valtavan vuoren vieressä, ja sen varjo lankeaa kaikkeen, mitä olen ja mitä omistan, mutta toisaalta vuori on koko ajan vaarassa romahtaa kappaleiksi. Ihailen sen suuruutta ja kauneutta, mietin huipulta avautuvaa näkymää. Toisaalta minua pelottaa. Näen seinämän halkeamat ja tunnen painovoiman repivän vahvuuden. Kuin jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?" 

Donner kertoo paljon yksinäisyydestä. Usein maasta toiseen muuttaneena, paljon nähneenä ja oppineena lapsena hänen perhekäsityksensä on muodostunut hankalan kautta. Tolstoin määritelmään perheestä viitataan, ja kirjailija muotoilee siitä omansa:

"Siksi en halua väittää, että tietäisin siitä jotain, sillä kaikki ovat yksinäisiä omalla tavallaan, ja oman yksinäisyyteni olen kokenut vain minä. Kuoppa on hahmoton, kasvoton, mutta toisaalta aina erilainen. Älä siksi sekoita minun kokemuksiani jonkun toisen kokemuksiin. Me kaikki olemme yksinäisiä omalla tavallamme." 

Vastaansanomatonta. Kuten monet muut hänen mietteistään, joita on kiinnostava lukea, vaikkeivat ne uusia oivalluksia tuo: rehellisyys kantaa silti pitkälle. Vai lukijan tirkistelynhalu? Herkullisia anekdootteja saamme kuulla niin luksuselämästä diplomaattiperheen lapsena kuin isäsuhteesta, joka jyrää. Onko pojan elämässä aina näin? Äidistä ei puhuta; sopimus, oma päätös tai jotain muuta - onko tarkoitus kuvata vain tunnetun isän poikana oloa? Vai kirjoittajaa itseään? Ja onko sillä eroa? Kärjistän, olen skeptinen, vaikka oikeasti luin kirjan innoissani ja kiinnostuneena. Sillä mikä maailmassa voisi olla tärkeämpää kuin se, mitä nuoret (no, 1990 syntynyt on näkökulmastani nuori) ajattelevat ja tekevät?

Vaivatta etenevää, harkittua tekstiä on ilo lukea. Sen havainnot eivät ole ainutlaatuisia, mutta se tekee kirjailijasta samastuttavan. Jos yhden kupin kahvinkeitin on "symboli siitä, miten pitkälle olemme ihmiskuntana päässeet, ja samaan aikaan ehkä maailman surullisin keksintö" , voi vaivatta nyökytellä samanmielisyyttä.

Kiitän: Rehellisenoloista otetta, komeaa kirjan nimeä, sujuvaa sanomisen tapaa ja tekstin taitavaa jaottelua helposti luettavaksi. Mitä jäin kaipaamaan? Donner on katsonut hetken sopivaksi tulla julki itsenään painavan isänsä varjosta. Kun perusasiat on nyt käyty läpi, odotan tulevaa: kirjoitusharjoitus hoidettu, tarina ja nimi tehty tiettäväksi, mitä seuraa?

Kenelle: Elämäkerrallisista tarinoista innostuville, nuoren miehen mietteisiin uteliaille, instituutioisän varjossa kasvaneen ajatuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjailija sai Tuijatan uskomaan, elämään mukana. Laillani Laura toivoo, että Donner kirjoittaa vielä lisää, sillä hänen äänensä kuuluu esseiden läpi ja se on kiinnostavaa.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin. Omaelämäkerrallinen essee. Teos & Förlaget 2018. Suomennos Laura Jänisniemi. Ulkoasu Ulla Donner.