Domenico Starnone: Kepponen

Vanhenevan, valittavan miehen maailma ei ole ykköskiinnostuskohteeni, mutta Starnone tekee siitä kiinnostavan. Tunnetun kuvittajan Danielen ura alkaa olla ohi siinä vaiheessa, kun tytär pyytää häntä lapsensa hoitajaksi työmatkansa ajaksi. Raihnaista, rutiineihinsa uponnutta isoisää! Aikuisten lasten on joskus vaikea tajuta, että omat vanhemmat vanhenevat.

Miten sujuu Danielen ja neljävuotiaan Marion yhteiselo? Löytävätkö he mitään yhteistä, sukusiteen lisäksi? Pystyykö isoisä ylipäänsä pitämään lapsesta huolta? Taloudenhoitaja kysyy:

"...Oletko sinä iloinen tyttärenpojastasi? - Olen. - Et käy kovinkaan usein visiitillä. - Käyn aina silloin kun pystyn. - Pikku Mario on oikea kullannuppu, mutta kyllä häntä on välillä pakko ojentaakin. Näetkö mikä sotku, hän on jättänyt lelutkin parvekkeelle, siellä ne ovat lojuneet päiväkaupalla. Hän puuskahti, pyysi anteeksi poistumistaan ja meni parvekkeelle. Olisin halunnut varoittaa häntä, jättäkää väliin, älkää menkö ulos parvekkeelle. Mutta hänellä ei selvästikään ollut samoja pelkoja kuin minulla."

Kepponen on ilmiselvä kirjaa lukevalle, mutta tapahtuma itse ei ole se juttu. Vaan isoisän ajattelu ja hänen suhteensa seuraaviin sukupolviin, mikä on hyvin erilainen kuin itse koen. Kaukaisempi, analyyttisempi, älyllisempi. Miestä käy melkein sääliksi. Miksei hän vain nauti Marion seurasta? Miksi hän on niin ärsyttävä ja omahyväinen? Ja suorastaan torjuu lapsen:

"Kuumensin hänelle maidon, keitin itselleni teetä. Hän joi maidon ahnaasti, naposteli suklaakeksin toisensa perään. Sitten hän kysyi: - Enkö minä menekään tänään tarhaan? - Haluaisitko sinä mennä? - En. - No, älä sitten mene. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä elehtimällä teatraalisesti, hillitsi sitten itsensä ja kysyi varovaisesti: - Leikitäänkö myöhemmin? - Minun on tehtävä työtä. - Koko ajanko? - Koko ajan." 

Terveellistä luettavaa eri sukupolvien edustajille. Kurimuksesta huolimatta koin huumorin hetkiä. Jos vanhan miehen ääni ei mielestäsi näy kirjallisuudessa riittävästi, tässä tulee tuutin täydeltä. Lue ja yritä ymmärtää, Starnone sanoo riviväleissä, ja on häpeämättömästi tuo vanheneva mies. Ja ehkä myös Elena Ferranten aviomies tai jopa osa myyttistä kirjailijahahmoa. Kieltämättä ilman tätä kytkyä tuskin olisin kirjaa edes lukenut.

Mutta en katunut lukemaani: erinomainen psykologinen tutkielma ja arkiromaani, jonka henkilöt elävät ja hengittävät todellisuutta. Vaikka kulttuuri on erilainen kuin meidän suomalaisten, on sukupolvisuhteissa jotain ikipätevää, koskettavaa, naurattavaa ja liikuttavaa. Kiinnostavan umpirehellinen katsaus isovanhemman ja lapsenlapsen suhteesen.

Kenelle: Keppostelun kavereille, vanheneville, vanhempiensa vanhenemista päivitteleville, kieron arkihuumorin ystäville.

Muualla: Starnorne kuljettaa tarinaa taidokkaasti, sanoo Nannan kirjakimara.

Domenico Starnone: Kepponen (Scherzetto). WSOY 2019. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.