maanantai 30. syyskuuta 2019

Kotimaista uutta: Ossi Nyman, Kati Tervo, Riitta Jalonen

Nymanin kirja alkaa siitä, mistä Patriarkaatti-nimisen kirjan kuuluukin, armeijasta. Heti kovaan ytimeen, mutta Nyman menee vielä syvemmälle, tasa-arvorakenteisiin, jotka eivät selkeinä näy mutta tuntuvat. Niidenkin nahkassa, jotka eivät ole tietoisesti niitä rakentamassa.

Onneton ehkäminäkertojamies hapuilee armeijan jälkeen paikkaansa maailmassa ollakseen siinä, jotenkin. Hänen naisilta saamansa selitykset tai toimintamallit eivät juuri auta. Äiti puhuu jumalasta, mutta poika: ..."minua ahdisti edelleen ajatus siitä, että Jumala oli tämän kaiken suunnitellut ja rakentanut, eikä elämä olisikaan sattuman kautta syntynyt käsittämätön ihme, vaan jonkun vanhan miehen mielikuvituksen tuotetta." Tai buddhalaisuuden peruskurssilla tavattu nainen, joka "sääli itseään hyvin aggressiviiseen sävyyn" ja "jonka tuska oli niin suuri ja ainutlaatuinen, ettei siihen voinut millään keinolla saada helpotusta." Kaisan puoliso taas "sanoi elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta." No niin.

Nyman vetää alussa mainitut rakenteet niin ällöttäviksi kuin suinkin, lähes lukukelvottomiksi.  Toisaalta, hän ei puhu mistään, mitä ei ole olemassa, tehtynä tai kuviteltuna. Viitteitä ja ärsyttävää viisastelua riittää (patriarkaaliseen/poikamaiseen tapaan?), samoin väkivaltaa, ja ajoittaisista valaistusyrityksistä huolimatta kirja jättää synkän, kiukkuisen jälkimaun. Näinkö kehnosti asiamme ovat? (Enkä nyt puhu vain kirjallisuudesta.) Voiko ihminen ylipäänsä selvitä järjissään ja pitää yllä parisuhdetta, jopa vaikka vahingossa tai luonnonlakina perustaa perheen - miten tämä kaikki jatkuu? Määräävätkö X- ja Y-kromosomit edelleen kaiken yli? Nyman haluaa ravistaa, ja sen hän tekee, lukijaystävällisyydestä piittaamatta. Ällö kirja, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta tarkoituksella. Plussapuolella kelpoisan linjakas teksti sekä rohkeus tarttua tasa-arvoaiheeseen miehen näkökulmasta. Eri asia on se, miten viesti menee perille tai tavoittaa lukijoita näin hankalaan muotoon puettuna.

Kenelle: Tasa-arvottomille, synkkää kestäville, haastetta pelkäämättömille.

Muualla: Omppu pohtii kirjaa pidemmin ja kysyy hyviä kysymyksiä. Sen [tunnelman] pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, sanoo Tuijata.


Ossi Nyman: Patriarkaatti. Teos 2019. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 



Vastavetona aivan toista laitaa kirjallisuudesta! Kotoisan jutusteleva Kati Tervo on koonnut punaisiin kansiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan ruuanlaitosta sekä reseptejä kokkailuistaan eri vuodenaikoina. Tervon viihdyttävä ja rauhallinen mutta selkeäsanainen ja -mielipiteinen puhe on mukavaa luettavaa ainakin kaltaiselleni kärsimättömälle, hifistelyjä vierastavalle epägurmee-ruoanlaittajalle. Samastun monessa kohtaa niin kokkausasioissa kuin ruokamuistoissa lapsuudesta, joita Tervo ripauttelee mukaan tujuksi mausteeksi (se perunakeitto ei tosiaan maistunut miltään!).

Arvostan hänen laillaan suuresti laadukkaita raaka-aineita lähiseuduilta ja mieluiten syön suomalaista perusruokaa. En kyllä osaa hänen tapaansa improvisoida eikä asia minua puhuttele niin, että opettelisin, ja olen eri kastia myös siinä, että meillä saa ruokaillessa lukea. Tai saisi, jos jotakuta muuta kuin minua kiinnostaisi (huoh.) Itselläni on vahva pulla- ja lihapullatausta eikä mieltymystä makeaan, toisin kuin Tervolla, jolla monet minulle vieraat raaka-aineet ovat hallussa ja joka piipahtaa aiheellaan muuallakin (kuin Teiskossa, Tampereella ja Helsingissä), kuten Saksassa.

Parempaan päin on menty ruokakulttuurissa monessa suhteessa, sen käsityksen jaan - punaisen lihan kulutus laskee, kalan kasvaa, kasviksia ja hedelmiä on saatavissa läpi vuoden jne. - ja kirjan viestinä näenkin rohkaisun kokeilemaan uusia ainesosia ja tekemään ruokaa tavalla, mikä itselle tuntuu hyvältä, ilman vaikeita kikkoja, mutta arvostavasti ja ruuan merkitys arjen hyvinvoinnissa tiedostaen. Ruoka on harvoin vain ruokaa; se vaikuttaa yhteisössä ja yksilössä niin henkeen kuin terveyteen.

Kenelle: Ruuanlaittajille, kokkausta vieroksuville tai sen pakkopullana tunteville, ruokamuistoja mielellään muisteleville.

Muualla: Anun ihmeelliset matkat -blogi oli aivan otettu kirjan konstailemattomasta tyylistä.

Kati Tervo: Punainen pata. Otava 2019. Graafinen suunnittelu Päivi Puustinen.


"Tanssikaa! Tanssi auttaa!" äiti huusi. Riitta Jalosen vahvasti omaelämäkerrallinen kirja kertoo pienestä Elisabethista, joka katsoo maailmaa vahvasti äitinsä kautta. Äiti on kuningatar, kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä lapsen maailma surraa, kieppuu, muotoutuu ja tanssii. Mutta myös luopuu, aikuistuu, vanhenee. Aikatasot limittyvät huomaamatta, kuolleet elävät, äiti katsoo seinältä aina vain. Kirjailija sanoo eläneensä kuolleiden suvussa, mutta kirjan olevan romaani. Emme siis puhu muistelmista, vaikka muistoja se on täynnä. Isä sanoo: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää. Sitä tässä tehdään, luulen.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta, kuten totuttu. Muistoja löytyy hyvinkin varhaisesta lapsuudesta, tosin realismi helposti kaikkoaa taka-alalle tytön valtaisan mielikuvituksen tieltä. Kunnes taas ollaan todessa ja nykysuomalaisten suurimpien traumojen syntysijoilla, sota-ajan jälkeisissä vuosissa. Joukko enoja on kuollut sotaan, mutta heidän syntymäpäiviään vietetään joka vuosi. Näin, vanhempien traumat siirtyvät näppärästi sukupolvelta toiselle, tadaa! Ei tunnu helpolta tytön kannalta. Lääkitys piti aloittaa jo lapsena - se hätkähdyttää lukijaa. Kun oli niin rauhaton mieli.

Tanssin piti auttaa, mutta auttoiko se? Paljon jäi perintöä eikä pelkästään kaunista, vaikka äidillä oli pitkät komeat hameet ja molemmilla vanhemmilla rakkautta ja kiinnostusta niin toisiinsa kuin lapseen. Ja "kanssakulkijoihin", jotka muistoissaan kärvistelivät. Heille tansseja järjestettiin, ja juhlittiin! Tango merellä soi ja Säkkijärvellä polkattiin.

Hengästyttävä kirja: ensivilkaisulla ohut, sisältä paksu. Vaativa niin lukijalle kuin tekijällekin, luulen, mutta toteutus on vaikuttava ja elegantti. Ja kansi on samaa linjaa.

"Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan."

Kenelle: Proosan keinoista kiinnostuneelle, uudenlaista muistelmatyyliä kaipaavalle, sodanjälkeisen sukupolven kokemuksiin tutustuville.

Muualla: Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea, sanoo Lumiomena.

Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. Ulkoasu: Laura Lyytinen.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti